Leikkaus meni hyvin.
Olimme äitini kanssa perillä liian aikaisin, joten osaston odotushuoneessa saimme molemmat nukkua pienet päikkärit. Yhdentoista aikaan minut haettiin vaatteidenvaihtoon. Siinä vaiheessa kuulin, ettei minulle laitetakaan katetria. Olin tästä hyvin iloinen! Jostain syystä ajatus siitä, että nukutuksen alaisena minulle työnnettäisiin virtsaputkeen jotain, oli vaikeampi kuin koko leikkaus. Älkää kysykö miksi, en osaisi vastata.
Sain ylleni siniset vaatteet, sairaalan alushousut ja sukat. NE SUKAT. Maailman epämiellyttävimmmät. Reiät päkiän kohdalla asian x takia ja hullun tiukat stay-upit, jotka ei tietenkään pysy ylhäällä, vaan menevät heti rullalle. Mut ne oli pakko laittaa, koska siten saadaan verenkierto pysymään.
Leikkaussali, joka näytti kaakeleineen lähinnä ylisuurelta vessalta, oli pienempi kuin kuvittelin. Jostain syystä kättelin kaikki paikalla olleet. En muista kenenkään nimeä enää. Leikkauspöytä ei ollut sairaalasänky, kuten ennakkoon ties mistä syystä oletin, vaan sellainen palikkaukon näköinen viritys, mistä sai jalat ja kädet sojottamaan eri suuntiin. Kirurgin paikka oli kuulemma jalkojeni välissä.
Jalkoihin laitettiin salissa vielä sellaiset absurdin oloiset kertakäyttöiset pumput, jotka puristi ja hölläsi jalkoja vuorotellen. Sen laitteen rytmi oli itsessään vähän hypnotisoiva. Samaan aikaan vasempaan käteen laitettiin kanyyli ja leikkaushenkilökunta kävi läpi tarkituslistan. Kuka minä olen, milloin olen syntynyt, onko allergioita, mitä lääkkeitä käytän, mihin leikkaukseen olen tulossa, miten pitkä minä olen ja niin edespäin. Kaikki oli oikein.
Olin niin utelias. Katselin ympärilleni ja yritin vaan nähdä mahdollisimman paljon. Olisin halunnut esittää niin paljon kysymyksiä, mutta olihan se selkeää, ettei siihen ollut aikaa. Ja ymmärrän sen oikein hyvin. Mietin, että leikkaussalihenkilökunnan joukossa ikähaitari oli aika leveä ja olin siitä iloinen. Paikalla oli myös lääketieteen opiskelija, joka katseli yhtä uteliaasti kuin minäkin. Hän piti kätensä koko ajan itsellään, siihen kiinnitin huomiota. Mutta näiden ammattilaisten ammattitaidon, sen minä panin tarkkaan merkille. Minulle tuli siitä hyvä ja turvallinen olo. Siitä, että johdossa olevan näköinen hoitaja leikitteli anestesialääkärin kanssa. Siitä, että jotenkin teknisiin asioihin huomionsa kiinnittävä hoitaja oli niin selkeän keskittynyt tehtäväänsä. Henkilökunta tanssi jotain omaa leikkaussalitanssiaan ja se näytti kiehtovalta ja siltä, että jokainen osa sopii toisiinsa saumattomasti.
Anestesialääkäri syötti tietoni laitteeseen ja kertoi, että ensin kehoni happivarastot täytetään, ja laittoi minulle happimaskin suuni ja nenäni eteen. Se oli hämmentävä kokemus ja minua lähinnä nauratti. Kun yritin puhua jotain sen happimaskin takaa, tunne oli kuin olisin ollut kokonaan erityksessä. Mietin, että tältäkö se tuntuu unessa, kun yrittää puhua jotain, mutta kukaan ei kuule. Sitten ymmärsin, että voin viitata ja happimaski otetaan pois sen aikaa, että ehdin kysyä kysymykseni. Kanyyli vähän sattui, mutta se oli luonnollista. Anestesialääkäri käyttikin sen ajan kertoakseen, että anestesialääkkeet saattavat kirvellä. Siihen katkesi filmi.
Kuulin myöhemmin, että leikkauksen aikana menetin peräti 30 ml verta. Se on vähemmän kuin keskimäärin kuukautisten aikana nainen menettää verta.
Heräsin joskus vähän ennen kahta tai kahden aikaan. Tokkura oli aivan käsittämätön. Tähän astisista kokemuksista se anestesialääkkeen vaikutus on ollut ehdottomasti kaikkein vaikein kestää. Sehän ei ole varsinaista kipua, vaan sellainen maailman raskain olotila, ikään kuin yrittäisit jonkun todella painavan, läpinäkyvän peitteen alta huutaa, katsoa mitä toisella puolella on, liikuttaa käsiäsi, hengittää, mutta et voi, et pysty, se peite on liian painava, joten vaan luovutat ja yrität hetken levätä ja sitten kokeilet uudelleen.
Kontrollifriikille se olotila on vaikea, aika meni niin hitaasti eteenpäin. Kuvittelin torkkuvani tuntikausia, mutta kellossa aikaa oli mennyt vain viisi minuuttia. Klo 14:20 olen lähettänyt joukkotekstiviestin ”Olen elossa”. Sekin oli huomattavan vaikeaa.
Oksensin aika pian heräämisen jälkeen, mutta en ymmärrä mitä, sillä mahalaukussani ei ollut mitään. Sen jälkeen en ole pahoinvointia tuntenut. Joskus viideltä join ensimmäisen kerran vettä, kolme pienen pientä kulausta. Minulta kysyttiin, onko minulla vessahätä. En osannut sanoa, olin siihen liian mömmöissä. Todella mukava, ystävällinen ja loputtoman kärsivällinen hoitajani ymmärsin hyvin ja sanoin ”pieni hetki vain, tarkistetaan” ja tuli takaisin ultraäänilaitteen kanssa. Tämän avulla tarkistettiin, ettei rakossani ollut vielä hälyttävästi nestettä. Ei siis ollut vessahätä.
Olin monta tuntia siis sairaalasängyssä, jaloissani edelleen jalkapumput, toisessa kädessäni itsekseen aktivoituva verenpainemittari, jotkut anturit vielä kiinni sydäntä seuraamassa, tiputuksessa loput jostain yleishyvästä nesteestä ja vielä joku sokerilitku ja se saakelin tokkurainen fiilis. Onneksi oli lääkkeet. Vieläkin. Olenko muistanut jo kertoa, miten ihanat lääkkeet? Ilmeisesti jotain kodeiinin muotoa. Useita suoraan suoneen. Ei varsinaisesti haitannut.
Vessaankin pääsin jossain vaiheessa. Hoitaja tietenkin vei minut sängyssäni sinne vessan oven eteen ja sieltä kävin ihan itse vessassa. Ei ollut mitään ongelmaa, vaikka huolestuneina kysyivät, kantaako jalat varmasti. Ei yksikään askel ollut kuitenkaan horjuva.
En tiedä, mistä revin sen, mutta pian sen vessassakäynnin jälkeen tokkura alkoi hälvetä ja minä aloin tylsistyä. Tiesin, että äitini, isäni, ystäväni ja veljeni odottivat minua osastolle. Odotin ja torkuin, torkuin ja odotin. Lopulta puoli seitsemän aikaan minut tuotiin tänne, missä olen nytkin, ja ällistytin kaikki sillä, miten hyvässä kunnossa olin. Ja olen vieläkin.
Koska jostain syystä, en tiedä miksi, vaikka tottakai voin arvauksia heittää, olen voinut sitä tokkuraa lukuunottamatta todella hyvin. Olen liikkunut, kävellyt osastoa ympäri (50 metriä kerralla!), istunut, lukenut, ollut netissä, seurustellut vierailijoidenkin kanssa. Kirurgi aamukierroksella kysyi minulta tosissaan, haluaisinko lähteä jo tänään kotiin. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi jäädä ja hyvä niin.
Onhan kipujakin välillä ollut. Ja on hyvä saada täällä tottua tuohon ruokailuun, joka tuntuu olevan jatkuvasti. Mutta syöminen on hidasta, ei koska en voisi syödä nopeammin, vaan koska haluan panna merkille jokaisen tuntemuksen. Jotta tunnistan sen stopin, kun se tulee vastaan. Nälkää ei ole vielä ollut kertaakaan. Pari kertaa luulin, että minulle tulisi huono olo, mutta ei se sitten koskaan tullutkaan. Oksennusta varten pussi on koko ajan sängyn vieressä, mutta seisoo lähinnä naurettavan turhana.
Vieraita on käynyt eilen ja tänään. Olen ollut hyvällä tuulella. Välillä olen torkkunut. Olen pelannut backgammonia ystäväni kanssa. Olen nauranut ja rakastanut. Ja aika vähän olen miettinyt tulevia päiviä, mikä on minulle hiukan erikoista. Mutta en pane vastaan.
Nyt otin iltalääkkeeni ja pian otan nukahtamislääkkeen. Huomenna pääsen kotiin.
Minä olen kuin olenkin elossa. Ja voin hyvin. Olen siitä hyvin kiitollinen.