Leikkauskertomus leikattavan näkökulmasta

Leikkaus meni hyvin.

Olimme äitini kanssa perillä liian aikaisin, joten osaston odotushuoneessa saimme molemmat nukkua pienet päikkärit. Yhdentoista aikaan minut haettiin vaatteidenvaihtoon. Siinä vaiheessa kuulin, ettei minulle laitetakaan katetria. Olin tästä hyvin iloinen! Jostain syystä ajatus siitä, että nukutuksen alaisena minulle työnnettäisiin virtsaputkeen jotain, oli vaikeampi kuin koko leikkaus. Älkää kysykö miksi, en osaisi vastata.
Sain ylleni siniset vaatteet, sairaalan alushousut ja sukat. NE SUKAT. Maailman epämiellyttävimmmät. Reiät päkiän kohdalla asian x takia ja hullun tiukat stay-upit, jotka ei tietenkään pysy ylhäällä, vaan menevät heti rullalle. Mut ne oli pakko laittaa, koska siten saadaan verenkierto pysymään.

Leikkaussali, joka näytti kaakeleineen lähinnä ylisuurelta vessalta, oli pienempi kuin kuvittelin. Jostain syystä kättelin kaikki paikalla olleet. En muista kenenkään nimeä enää. Leikkauspöytä ei ollut sairaalasänky, kuten ennakkoon ties mistä syystä oletin, vaan sellainen palikkaukon näköinen viritys, mistä sai jalat ja kädet sojottamaan eri suuntiin. Kirurgin paikka oli kuulemma jalkojeni välissä.

Jalkoihin laitettiin salissa vielä sellaiset absurdin oloiset kertakäyttöiset pumput, jotka puristi ja hölläsi jalkoja vuorotellen. Sen laitteen rytmi oli itsessään vähän hypnotisoiva. Samaan aikaan vasempaan käteen laitettiin kanyyli ja leikkaushenkilökunta kävi läpi tarkituslistan. Kuka minä olen, milloin olen syntynyt, onko allergioita, mitä lääkkeitä käytän, mihin leikkaukseen olen tulossa, miten pitkä minä olen ja niin edespäin. Kaikki oli oikein.

Olin niin utelias. Katselin ympärilleni ja yritin vaan nähdä mahdollisimman paljon. Olisin halunnut esittää niin paljon kysymyksiä, mutta olihan se selkeää, ettei siihen ollut aikaa. Ja ymmärrän sen oikein hyvin. Mietin, että leikkaussalihenkilökunnan joukossa ikähaitari oli aika leveä ja olin siitä iloinen. Paikalla oli myös lääketieteen opiskelija, joka katseli yhtä uteliaasti kuin minäkin. Hän piti kätensä koko ajan itsellään, siihen kiinnitin huomiota. Mutta näiden ammattilaisten ammattitaidon, sen minä panin tarkkaan merkille. Minulle tuli siitä hyvä ja turvallinen olo. Siitä, että johdossa olevan näköinen hoitaja leikitteli anestesialääkärin kanssa. Siitä, että jotenkin teknisiin asioihin huomionsa kiinnittävä hoitaja oli niin selkeän keskittynyt tehtäväänsä. Henkilökunta tanssi jotain omaa leikkaussalitanssiaan ja se näytti kiehtovalta ja siltä, että jokainen osa sopii toisiinsa saumattomasti.

Anestesialääkäri syötti tietoni laitteeseen ja kertoi, että ensin kehoni happivarastot täytetään, ja laittoi minulle happimaskin suuni ja nenäni eteen. Se oli hämmentävä kokemus ja minua lähinnä nauratti. Kun yritin puhua jotain sen happimaskin takaa, tunne oli kuin olisin ollut kokonaan erityksessä. Mietin, että tältäkö se tuntuu unessa, kun yrittää puhua jotain, mutta kukaan ei kuule. Sitten ymmärsin, että voin viitata ja happimaski otetaan pois sen aikaa, että ehdin kysyä kysymykseni. Kanyyli vähän sattui, mutta se oli luonnollista. Anestesialääkäri käyttikin sen ajan kertoakseen, että anestesialääkkeet saattavat kirvellä. Siihen katkesi filmi.

Kuulin myöhemmin, että leikkauksen aikana menetin peräti 30 ml verta. Se on vähemmän kuin keskimäärin kuukautisten aikana nainen menettää verta.

Heräsin joskus vähän ennen kahta tai kahden aikaan. Tokkura oli aivan käsittämätön. Tähän astisista kokemuksista se anestesialääkkeen vaikutus on ollut ehdottomasti kaikkein vaikein kestää. Sehän ei ole varsinaista kipua, vaan sellainen maailman raskain olotila, ikään kuin yrittäisit jonkun todella painavan, läpinäkyvän peitteen alta huutaa, katsoa mitä toisella puolella on, liikuttaa käsiäsi, hengittää, mutta et voi, et pysty, se peite on liian painava, joten vaan luovutat ja yrität hetken levätä ja sitten kokeilet uudelleen.

Kontrollifriikille se olotila on vaikea, aika meni niin hitaasti eteenpäin. Kuvittelin torkkuvani tuntikausia, mutta kellossa aikaa oli mennyt vain viisi minuuttia. Klo 14:20 olen lähettänyt joukkotekstiviestin ”Olen elossa”. Sekin oli huomattavan vaikeaa.

Oksensin aika pian heräämisen jälkeen, mutta en ymmärrä mitä, sillä mahalaukussani ei ollut mitään. Sen jälkeen en ole pahoinvointia tuntenut. Joskus viideltä join ensimmäisen kerran vettä, kolme pienen pientä kulausta. Minulta kysyttiin, onko minulla vessahätä. En osannut sanoa, olin siihen liian mömmöissä. Todella mukava, ystävällinen ja loputtoman kärsivällinen hoitajani ymmärsin hyvin ja sanoin ”pieni hetki vain, tarkistetaan” ja tuli takaisin ultraäänilaitteen kanssa. Tämän avulla tarkistettiin, ettei rakossani ollut vielä hälyttävästi nestettä. Ei siis ollut vessahätä.

Olin monta tuntia siis sairaalasängyssä, jaloissani edelleen jalkapumput, toisessa kädessäni itsekseen aktivoituva verenpainemittari, jotkut anturit vielä kiinni sydäntä seuraamassa, tiputuksessa loput jostain yleishyvästä nesteestä ja vielä joku sokerilitku ja se saakelin tokkurainen fiilis. Onneksi oli lääkkeet. Vieläkin. Olenko muistanut jo kertoa, miten ihanat lääkkeet? Ilmeisesti jotain kodeiinin muotoa. Useita suoraan suoneen. Ei varsinaisesti haitannut.

Vessaankin pääsin jossain vaiheessa. Hoitaja tietenkin vei minut sängyssäni sinne vessan oven eteen ja sieltä kävin ihan itse vessassa. Ei ollut mitään ongelmaa, vaikka huolestuneina kysyivät, kantaako jalat varmasti. Ei yksikään askel ollut kuitenkaan horjuva.

En tiedä, mistä revin sen, mutta pian sen vessassakäynnin jälkeen tokkura alkoi hälvetä ja minä aloin tylsistyä. Tiesin, että äitini, isäni, ystäväni ja veljeni odottivat minua osastolle. Odotin ja torkuin, torkuin ja odotin. Lopulta puoli seitsemän aikaan minut tuotiin tänne, missä olen nytkin, ja ällistytin kaikki sillä, miten hyvässä kunnossa olin. Ja olen vieläkin.

Koska jostain syystä, en tiedä miksi, vaikka tottakai voin arvauksia heittää, olen voinut sitä tokkuraa lukuunottamatta todella hyvin. Olen liikkunut, kävellyt osastoa ympäri (50 metriä kerralla!), istunut, lukenut, ollut netissä, seurustellut vierailijoidenkin kanssa. Kirurgi aamukierroksella kysyi minulta tosissaan, haluaisinko lähteä jo tänään kotiin. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi jäädä ja hyvä niin.
Onhan kipujakin välillä ollut. Ja on hyvä saada täällä tottua tuohon ruokailuun, joka tuntuu olevan jatkuvasti. Mutta syöminen on hidasta, ei koska en voisi syödä nopeammin, vaan koska haluan panna merkille jokaisen tuntemuksen. Jotta tunnistan sen stopin, kun se tulee vastaan. Nälkää ei ole vielä ollut kertaakaan. Pari kertaa luulin, että minulle tulisi huono olo, mutta ei se sitten koskaan tullutkaan. Oksennusta varten pussi on koko ajan sängyn vieressä, mutta seisoo lähinnä naurettavan turhana.

Vieraita on käynyt eilen ja tänään. Olen ollut hyvällä tuulella. Välillä olen torkkunut. Olen pelannut backgammonia ystäväni kanssa. Olen nauranut ja rakastanut. Ja aika vähän olen miettinyt tulevia päiviä, mikä on minulle hiukan erikoista. Mutta en pane vastaan.

Nyt otin iltalääkkeeni ja pian otan nukahtamislääkkeen. Huomenna pääsen kotiin.
Minä olen kuin olenkin elossa. Ja voin hyvin. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Leikkauspäivänä, klo 8:30

Odotan keskustorilla. Tapaan pian äitini. Otamme bussin ja menemme sairaalaan.

Minua jännittää. Oletan, että minut otetaan sisään osastolle, enkä joudu kauhean pitkään odottamaan, kun leikkaus on jo edessä. En jaksa uskoa, että minua pidetään osastolla tuntikausia, ei siinä ole mitään järkeä. Siinähän ehtii vain tulla hullu stressi, kun miettii vain sitä tulevaa leikkausta.

Minua jännittää ja pelottaa. Hitto. Onneksi äiti on mukana. Hän on aina saanut minut nauramaan. Itkemään myös, mutta eniten nauramaan.

Bussi tulee kohta. Minä tiedän, minne olen menossa. Veikkaan, että äitiäni ei saa pois osastolta millään. Ei ennen kuin joku tulee ja kertoo hänelle, että leikkaus meni hyvin ja minä olen kunnossa.

Minua pelottaa.

Ohituskaistasta laihuuteen ja lapsettomuudesta

Kun sain alkuperäisen lähetteen vuonna 2013, en kertonut siitä kenellekään pitkään aikaan.
Alkuun en ollut edes varmasti menossa leikkaukseen. Kun kävin terveyskeskuksessa, sanoin lääkärille pelkääväni lasten saannin olevan lähes mahdotonta ylipainon takia ja siksi haluaisin keskustella mahdollisuudesta päästä mahalaukun ohitusleikkaukseen.

Lääkäri (keski-iän ohittanut nainen, normaalipainoinen) reagoi näin:

SINÄ OLET NUORI ET TÄMÄ OLE MIKÄÄN LEIKIN ASIA LEIKKAUS ON ISO JUTTU EIKÄ MIKÄÄN OHITUSKAISTA LAIHUUTEEN EI ME TEHDÄ TÄÄLLÄ SELLAISIA ASIOITA

Kirjoitan tämän isoilla kirjaimilla, koska lääkäri huusi tämän. Minä jäin suu auki tuijottamaan pariksi sekunniksi, minkä jälkeen raivo nosti päätään ja sanoin tiukasti takaisin, että ”minä tiedän kaiken tämän, siksi haluaisin päästä keskustelemaan asiasta ja mielelläni jonkun muun kuin sinun kanssasi, ole hyvä ja tee lähete”.
Tämän jälkeen lääkäri otti itseensä ja kertoi loukkaantuneella äänensävyllä, että jos menen leikkaukseen, en kuitenkaan voisi hankkiutua raskaaksi, koska en voisi enää koskaan oksentaa. Toistin, että haluan keskustella jonkun kanssa aiheesta. Pitkin hampain lääkäri lupasi ottaa asiasta selvää ja soittaa minulle, kun tietää enemmän.
Parin päivän kuluttua hän soittikin minulle ja kertoi tehneensä lähetteen ja pahoitteli vielä, että hän antoi väärää tietoa, että hän oli sekoittanut asiat, että pantaleikkauksessa on oksentamisen kanssa ongelmia ja että pantaleikkauksia ei oikeastaan enää edes kauheasti tehdä Suomessa ja että mahalaukun ohitusleikkauksen jälkeen voi tulla raskaaksi ja se voi mennä ihan hyvin, pitää vaan pitää parin, kolmen vuoden tauko leikkauksen jälkeen, ennen kuin saa yrittää ja että ”anteeksi nyt sitten, ei ollut tarkoitus olla tiukka, minä vaan halusin varmistua, että sinä todellakin tiedät, mihin olet ryhtymässä, ei se ole mikään oikopolku tai ratkaisu, kyllä minä sinuna vielä harkitsisin tätä asiaa nyt sitten oikein kunnolla”.

Tuo nainen vituttaa minua vieläkin. Toivon, ettei kukaan muu joudu hänen juttusilleen tuosta tai mistään muustakaan asiasta. ”Sairaalloisen” lihavana ihmisenä mikään lääkärikäynti ei ole koskaan erityisen mieltä ylentävä kokemus, lääkärit kun järjestäen aina pitävät ylipainoa syynä kaikkeen päänsärystä flunssaan. Puhumattakaan siitä, että jokainen lääkärikäynti on potentiaalinen sokerirasituskoe. ”Onkos sinulta diabetesta koskaan testattu, sulla kun on tota ylipainoa…” on kysymys, jonka olen valehtelematta kuullut lähestulkoon jokaiselta lääkäriltä, jonka kanssa olen ollut tekemisisssä. Sokerirasituskokeessa olen ollut kymmenisen kertaa. Diabetesta ei ole minulla vieläkään.

Älkää toki ymmärtäkö väärin. Olen iloinen, ettei minulla ole diabetesta. Olen myös enemmän kuin tietoinen siitä, että näin suurella ylipainolla minulla on hyvin korkea riski sairastua diabetekseen ja ties mihin muihin sairauksiin. Kauhukuvia maalaillaan oikein suurella pensselillä. Olen ollut pari kertaa potilaana sairaalassa (ei, minua ei ole hoidettu ”lihavuuteni” takia) ja vähän aikaa sitten pyysin kaikki minua koskevat potilaskertomukset ja muut merkinnät. Sain niitä paksun nipun.
Jokainen minua tutkinut lääkäri on erikseen maininnut, että olen sangen obeesi nuori nainen, joka kiipeää vaivattomasti tutkimuspöydälle eikä vaadi hoitohenkilökunnan apua.
Aion leikkauksen jälkeen myös pyytää epikriisin. Minua kiinnostaa kirurgin merkinnät. Kirurgi (keski-iän ohittanut nainen, normaalipainoinen), joka sanoi minulle ”tarkoitus on pudottaa sun painosta noin 35%, et ei susta edelleenkään mikään keiju tule”, josta myös nousi niskakarvat pystyyn. Tavoitteeni ei ole tulla keijuksi. Toisaalta hän kehui mahalaukkuani ja suoliani näteiksi, joten en kanna hänelle kaunaa. Ei myöskään ehkä kannata hautoa negatiivisia ajatuksia sellaista ihmistä kohtaan, joka pian tekee mahaani pieniä viiltoja ja sen jälkeen menee instrumentteineen sisääni ja saksii mahalaukustani suurimman osan pois.
En siis pyrkinyt tälle tielle kevyin perustein (pun intended). Itse asiassa lopullisen päätöksen tein vasta vähän ennen psykiatrin vastaanottoa. Vuoden verran siis pohdin asiaa, hyvinkin tarkkaan. Mietin erilaisia tulevaisuudenkuvia, mietin itseäni, sitä minkälainen olen ihmisenä, minkälaiset mahdollisuudet minulla on muutoin pudottaa tarvittava määrä painoa, jotta voisin joskus tulla raskaaksi. Entä vitamiinit? Mitä jos emme elä loputtomiin hyvinvointiyhteiskunnassa enkä saa vitamiinipistoksia varmistettua, mitä jos sairastun vitamiininpuutostautiin? Puhumattakaan siitä, että näitä leikkauksia on tehty vain joitain kymmeniä vuosia, muistaakseni 60-luvulta asti, joten mitään kunnollisia, todella pitkän tähtäimen tutkimuksia ei oikeasti vielä ole. Ja nämä vain muutamat niistä huolenaiheista, joita leikkaus herätti minussa.
Silti lapsettomuusongelma painoi vaa´assa enemmän (pun not intended). Mietin myös, tottakai, muita keinoja tulla äidiksi. Vaikka olen aika nuoresta lähtien pitänyt adoptiota ensisijaisena keinona tulla äidiksi (maailmassa on niin paljon orpoja!), ikävä tosiasia on kuitenkin se, ettei adoptio ole näillä tuloilla realistista vielä vuosikymmeneen. Muistan sen hetken, kun totesin tämän, se oli surullinen ja lannistava hetki. En halua odottaa vuosikymmentä. Kaipuuni tulla äidiksi on niin suuri, että se välillä tekee kipeää. Yli vuosi sitten eräs läheisimmistä ystävistäni kertoi minulle olevansa raskaana. Se oli kauhea hetki! Olin samalla vilpittömän onnellinen hänen puolestaan, mutta en voinut sille mitään, että olin niin kateellinen ja katkera oman lapsettomuuteni kanssa, että pidättelin kyyneleitä pitkään. Minulla oli kamala olo, kun en voinut ystäväni onnesta olla itsekin onnellinen ilman, että olin samalla surullinen omasta puolestani. Muistelen tätä hetkeä aina hiukan häveten.

Olen siis pohtinut tätä leikkausta jo lähes kaksi vuotta. Ja nyt, kun leikkauspäivämäärä on jo merkitty kalenteriin, en tunne katumusta, pelkoa, häpeää tai epävarmuutta. Olen kaiken tämän käynyt jo läpi tuhanteen kertaan. En ole niin hölmö, ettenkö pelkäisi itse leikkausta, koska se on aina riski. Nukutus on aina riski. Eikä voi tietää, mitä tuleman pitää. Mutta ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa, niihin pyrin vaikuttamaan.
Ajatustyö leikkauksen suhteen on siis tehty. Nyt elän päässäni leikkauksen jälkeistä aikaa, suunnittelen etukäteen aikatauluja, aterioita, jonkinlaista rytmiä, joka sallii minun tottua ateriarytmiin ja ruokavalioon mahdollisimman vähällä hössöttämisellä. En halua vastata tuhanteen eri kysymykseen siitä, miksen syö sitä ja tätä. Onneksi leikkaus on niin pian uuden vuoden jälkeen, että moni varmasti ajattelee minun tehneen jonkunlaisen uuden vuoden lupauksen (ei, en tee sellaisia) ja minun puolestani saavat näin ajatella, jos yleensäkään syömiseeni kukaan kiinnittää huomiota.

Tosin, tottakai siihen kiinnitetään huomiota. Tietyissä piireissä lihavien ihmisten ruokailuun yleensä aina kiinnitetään huomiota.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.