Positiivisen kehonkuvan metsästys ja nettifoorumien laihdutushysteria

Olen surullinen ja hiukan lannistunut. Olen myös vähän toiveikas. Onneksi olen ihminen, joka voi tuntea monenlaista yhtäaikaa, muuten halkeaisin näihin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Suru tulee lukemistani kommenteista Facebookin vertaistukiryhmässä. Olen viime aikoina miettinyt, että minun lienee aika poistua sieltä. Uskon, että ryhmässä olevista kirjoituksista on enemmän haittaa kuin hyötyä. En näe mitään positiivista siinä, että ryhmänä kannustetaan toisia laihdutushypettamiseen, joiden sävy hipoo joissain kommenteissa jo hysteriaa.

Esimerkiksi tänään luin päivityksen siitä, kuinka ihminen, joka on laihtunut vuodessa 30 kiloa, katsoo itseään peilistä ja tuntee itsensä valtavan kokoiseksi. Tämä on mielestäni aivan normaalia, kun muutos on niin suuri niin lyhyessä ajassa. Peilikuvaan ei voi eikä kannata luottaa vielä hetkeen. Varsinkin, kun muutos jatkuu edelleen. Omaan peilikuvaan voi luottaa (tasaisemmin) siinä vaiheessa, kun keho on pysynyt tietynlaisena jo hetken aikaa, kun muutos on jo lähes pysähtynyt. Ja onko kehomme lopultakaan koskaan tällaisessa tilassa? En usko. Mutta kehonkuvamme, se minkä kokoisia suunilleen olemme, se on asia, mihin voimme suunnilleen tottua. Ja meidän leikattujen osalta (miksei myös he, jotka syystä tai toisesta käyvät läpi muunlaisia muutoksia kehossaan) ennen pysyvämmän, toivottavasti positiivisemman kehonkuvan saavuttamista, on meidän totuttava siihen, ettei peilikuvaan voi uskoa, koska se laahaa perässä. Todella hitaasti perässä.

Valitettavasti tähän päivitykseen tulleet kommentit olivat surullista ja lannistavaa luettavaa. Sillä yleisin kommenteissa esiintynyt neuvo oli: osta uusia, pienempiä vaatteita, niin tulee parempi olo.
Miten kammottavaa!

Jos on huomattavan ylipainoisena vihannut itseään ja omaa kehoaan, laihtuminen ei automaattisesti luo rakkautta omaan kehoon. Jos on lihavana tuntenut itsensä rumaksi, ei laihtuminen tuo kauneutta. Mikään ei tuo pysyvää, jokapäiväistä kauneuden tunnetta, koska sellainen ei ole mahdollista eikä onneksi myöskään edes tärkeää, puhumattakaan tarpeellisesta.

Kiihkeä tarve olla koko ajan kaunis on jotain, mikä on meille myyty, koska se tuo tietyille tahoille rahaa.

Se, tunteeko itsensä kauniiksi, suloiseksi, miehekkääksi, pystyväksi, rumaksi, heikoksi, vahvaksi, puoleensavetäväksi, fiksuksi, naiselliseksi, neutraaliksi, inhimilliseksi, isoksi, pieneksi, energiseksi, väsyneeksi… ei ole riippuvainen suoraan vain yhdestä tekijästä ja näiden tuntemusten vaihtelu on luonnollista, eikä voi olla kenelläkään pysyvä olotila. Miksi siis juuri akselilla kaunis-ruma pitäisi päästä johonkin pysyvään tilaan? Ja miksi, mikäli sellainen olisi yleensäkään toivottavaa, se on riippuvainen ihmisen painosta?

Jos on sairaalloisen (lääketieteellisesti ajateltuna) lihavana ajatellut, ettei voi näyttää muulta kuin rumalta, ja olettaa, että jos laihtuu, tämä muuttuu, tiedossa on aivan valtava pettymys: positiivinen tai negatiivinen kehonkuva ei vaadi mitään tiettyä painoa eikä automaattisesti muutu kilomäärän mukaan. Positiivinen kehonkuvan saaminen on työ, joka on tehtävä muualla kuin vaa´alla. Mutta mikäli mikäli ylipainoisena olettaa, että kun laihtuu, elämä paranee, ja näin ei tapahdukaan, voi tämä pettymys tuottaa ajatuksia siitä, että on epäonnistunut. Ja tämä on niin tuhoisaa, niin älyttömän vaarallista, että minua pelottaa kaikkien niiden puolesta, jotka kamppailevat negatiivisen kehonkuvan kanssa.

Kirjoitin itsekin vastauksen tuohon päivitykseen.

”–Minusta on aivan hirvittävän tärkeää, että jo ennen leikkausta työstää minäkuvaa parempaan suuntaan. Ymmärtää, että meidän arvomme ja kauneutemme ei määräydy kilojemme mukaan. Se, että saamme tuntea itsemme kauniiksi ja rumiksi olimme minkä painoisia tahansa. Jos sidomme kauneutemme vaa´an näyttämään lukuun, olemme edelleen sellaisten asioiden vankina, mistä niin kiihkeästi haluamme pois. Moni puhuu täällä siitä, kuinka on ihanaa vapautua ruoan vankeudesta, mutta vaihdammeko tämän vankeudun johonkin muuhun?
Miettikää, miten paljon täälläkin tulee vastaan päivityksiä, missä hyvä olo tulee pienemmästä vaa´an lukemasta ja jos se näyttääkin vaikkakin vain parisataa grammaa enemmän tai, vielä pahempaa, jos se ei ole vaan pienentynyt hetkeen, iskee turhautuminen ja välitön tunne siitä, onko itse tehnyt jotain väärin.
–Minusta tästä ei kylliksi puhuta. Ja pitäisi puhua. Vähemmän kannustaa ja hurrata, kun on pudottanut kilon viikossa ja enemmän kannustaa, hehkuttaa ja onnitella, kun on kokenut olonsa hyväksi muuten vaan. Kun on sanonut itselleen:
Minä rakastan itseäni. Minä rakastan minua ja kehoani ja haluan olla mahdollisimman hyvä itselleni.

Toiveikas olo taas tulee siitä, että olen blogin olemassaolon ajan saanut tasaisesti silloin tällöin sähköpostia lukijoilta. Ja hyvää palautetta. Mutta parasta on se, että saan tietää kirjoitusteni tarjonneen edes jotain erilaisia näkökulmia tähän laihtumis-lihomis -asiaan ja mahdollisesti niiden vaikuttanen positiivisesti ja kannustavasti muiden työstäessä samantapaisia kysymyksiä.

Kiitos siis jokaiselle teistä, jotka luette näitä kirjoituksia.
Muistakaa myös, että mikäli kirjoitukseni herättävät ajatuksia, haluaisin kovasti kuulla niistä! Jos jostain syntyy hyvää keskustelua, vielä parempi!

Yritän parhaani mukaan vastata jokaiseen saamaani sähköpostiin. Kommentit julkaisen, mikäli ne eivät vaaranna anonymiteettiä, jota pidän vielä ainakin toistaiseksi yllä. Siksi sinä ystäväni, joka kannustat minua täällä, kiitos kannustavista sanoistasi!
Jos haluat lähettää minulle sähköpostia, osoite on nonpunblog at gmail piste com.

Syömisestä ja uudesta paskan hajusta

Juuri (bariatrisesti) leikatun elämä on pelkkää syömistä ja juomista. Se on jatkuvaa tietoisuutta jokaisesta äänestä, tuntemuksesta ja liikehdinnästä eli kaikesta, mikä tapahtuu ruoansulatusjärjestelmässä. Jos se tapahtuu pään ja polvien välissä, siihen on kiinnitettävää huomiota.

Tiedättekö, mikä on ihan helvetin yllättävää ja loputtoman hämmentävää? Se, että oman kakan haju on muuttunut. Pois se minusta, että tykkäisin kehon eritteistä puhua, mutta onhan tämä nyt aivan naurettavaa. Toivon, että oman paskan ominaishajun muuttuminen on vain tilapäinen asia, koska mikään ei ole niin perseestä kuin se, että oma kakka haisee omastakin mielestä paskalle.

Muitakin asioita on. Esimerkiksi nälän tunne: en tiedä missä se on. Kylläisyyden tunne: ei mitään käryä. En tunne pahoinvointia enkä varsinaista kipua, mutta kylläkin sellaista, että kurkun ja mahalaukun välissä on koko ajan jotain. Yleensä tämä tunne tulee veden juomisen jälkeen. Ostin juomapullon, josta ei pysty juomaan kerralla kauheasti vettä, koska suutinta on purtava ja sitten imettävä, että sitä vettä yleensäkin tulee, joten vika ei ole siinä, että joisin liikaa vettä kerralla. Tai liian nopeasti. En ole vielä yhtenäkään päivänä onnistunut juomaan tarpeeksi vettä. Aiemmin vedin helposti sen kaksi litraa päivässä, nyt tavoitteenani on enää puolitoista litraa. Sitten alensin sen litraan, koska hyvä tavoite on sellainen, johon on realistista päästä. Kun litra päivässä on hallussa, otan taas tavoitteeksi puolitoista litraa. Kaipaan, enemmän kuin mitään muuta, sitä, että voin kerralla juoda kokonaisen lasillisen raikasta, ei liian kylmää vettä.

Ruoat syön vasta mitattuani määrän. Syön korkeintaan puolitoista desilitraa kerralla. En juo samaan aikaan vettä. Ruoan jälkeen odotan vähintään 15 minuuttia, ennen kuin juon. Otan vitamiinini joka päivä (okei okei, kahtena päivänä olen unohtanut toisen päivittäisistä kalsium/kalkkipillereistä…), Somacin myös. Syön vielä liian vähän. Olen parina päivänä seurannut kaloreiden määrää ja ne jäävät väkisin alle 600 kalorin. Parina päivänä olen ehkä syönyt noin tuhat kaloria, kun olen syönyt lihaa. En todellakaan ole vielä yltänyt siihen, että söisin vaaditut 6-8 desilitraa jogurttia päivässä.

Entä ne äänet! Onneksi suomen kieli on joustava ja onomatopoeettisia sanoja voi käytännössä luoda aina uusia, koska välillä erilaisia ääniä tulee sitä vauhtia, etten pysy perässä siitä, miltä ne kuulostavat. Pitäisi nauhoittaa niitä, ne ovat sen verran merkillisiä välillä. Kuitenkin ärsyttävintä on yksi tietty ääni, kurnutus, jota on kuulunut kurkusta neljättä päivää peräkkäin, onneksi ei sentään jatkuvasti. Se on kova ääni, jota olen oppinut vihaamaan. Enkä ole vielä onnistunut yhdistämään sitä johonkin yksittäiseen ruokaan tai ruoka-aineeseen. Joten toistaiseksi annan sen olla enkä stressaa sitä (liikaa).

Suoraan sanottuna tämä kaikki on aika paljon, jopa liikaa. Parina päivänä kävi mielessä, että ehkä kadun koko leikkausta. Mutta pian sen jälkeen ymmärsin, ettei vielä voi sanoa mitään sellaista. Koska todellisuudessahan katuminen on todettavissa vasta pidemmän ajan jälkeen. Vähintään odotan siihen asti, että kehoni tottuu, rytmi ja arki normalisoituu, enkä ole koko ajan niin täydellisen tietoinen omasta ruoansulatusjärjestelmästäni.

Eniten ehkä häiritsee se, että olen niin sidottu kotiini. Ja juuri siitä syystä, luulen, en syö tai juo tarpeeksi, koska en suostu siihen, että olen pelkästään kotona koko päivän. Joten liikun kaupungilla, käyn kahviloissa, olen liikkellä. Ja mikäli kussakin paikassa ei ole tarjolla minulle sopivaa ruokaa, en siis syö mitään. Onneksi joka paikasta saa sentään vettä ja vesipullohan minulla on aina mukana.

Ongelmallista on siis noin yleisesti ottaen lähinnä oma kärsivällisyyteni. Se, etten jaksaisi odottaa, että voisin elää normaalisti. Enkä tarkoita sitä, että voisin syödä kuten ennen, koska se puoli on sikäli hallussa, ettei ole tullut varsinaisesti mitään edes vaikeita mielitekoja tai käynyt lähellä ahmimiskohtausta. Tähän asti herkullisimman tuoksuista on ollut avopuolisoni tomaattikeitto, johon hän lisäsi juustoa, mikä on myös hyvin epätavallista, koska minä en pidä juustosta.

Olen myös oksentanut joitain kertoja, mutta se on johtunut lähinnä mitä ilmeisimmin toipilaskehon liian aikaisesta koettelemisesta. Oma vikani. Kerran, luulen, oksensin ihan koska söin liian nopeasti. Perus.

Joten tässä minä olen. Leikkauksesta puolisentoista viikkoa ja kärsimättömänä odotan, että voisin taas elää. Ei, elämäni ei ole radikaalisti mielestäni muuttunut, vaikka naureskelenkin tälle, että ongelma on nyt se, saanko syötyä tarpeeksi.

(En myöskään edelleenkään suostu puhumaan mistään helvetin ”pikkumassusta”, vaikka ollakseen yksi elin muiden joukossa se on saanutkin viime aikoina ylettömän paljon huomiota osakseen. En ymmärrä onnitteluja ”uuden pikkumassun ja uuden elämän” johdosta, vaikka ymmärrän vilpittömät tunteet onnittelujen takana.
En vaan, suokaa anteeksi, kykene hyväksymään yksittäisiä, äärimmäisen ärsyttäviä sanoja. Juurikin juttelin pari päivää sitten ystävän kanssa, joka jakaa inhoni sellaisia sanoja kohtaan, joilla yritetään tehdä jostain luonnollisesta, proosallisesta asiasta jotain söpöä, pientä ja sievää. Pisu, kakki, pikkumassu, masuasukki, pusi, mitä näitä nyt on. )

Elämäni on nyt vielä hetken aikaa tietoista kehon kuuntelemista, pientä paniikinomaista eloa kun kuuluu kurn, blurp, kgrröhöh jne, oksennuspussin kanssa joka paikkaan menemistä, aikataulutettua veden juomista, hidasta ja perusteellista ruoan pureskelua ja pelkoa suolitukoksesta. Jos sellainen tulee, kipu kertoo siitä ja sitten on mentävä sairaalaan. Mutta kuten kirurgi sanoi minulle, en voi siihen oikeasti vaikuttaa mitenkään, joten taas olen tilanteessa, missä minun on tiedostettava pelkoni olemassaolo ja annettava sille oma (rajoitettu) tilansa. Pysykööt siellä, nyt minun on mentävä vessaan. Hyi sitä hajua.

PS: kaipaan entistä, vilkasta ja lähes kellontarkkaa aineenvaihduntaani. Ehkä saan sen vielä takaisin.

Hidastamisesta

Pääsin kotiin kahden osastolla nukutun yön jälkeen eli torstaina 5.2. Puolentoista viikon jälkeen olen väsynyt. Uupunut. Eilen olen kävellyt melkein 10 000 askelta, tänään vain vähemmän. Olen yrittänyt joka päivä levätä paljon. En ole läheskään joka päivä onnistunut. Perjantaihin asti olkapäässä tuntunut kaasusta johtuva kipu piti minut vielä vähän aloillani, mutta lauantaina olin liikkeellä jo kahdeksan tuntia. Tultuani kotiin ja oksennettuani ei-mitään tajusin, että minun on jumalauta hidastettava.

Hidastaminen. Se kuulostaa trendikkäältä, hyvinvoivalta eli vähän sellaiselta, mihin jokaisen pitäisi vähän keskittyä, koska hei, hektisyys ei ole hyvä juttu ja tässä alati nopeammaksi muuttuvassa maailmassa jokaisen pitäisi muistaa hidastaa (ja ostaa kaikenlaista kamaa, mikä edesauttaa hidastamisessa). Hidastaminen on itsessään tosi jotenkin 2013, siihen kuuluu erilaisten smoothieden tekeminen, sovellus, joka auttaa hidastamisessa, raikkaat salaatit ja uuden, kivan kielen oppiminen.
Hei, mun käsitykseni hidastamisesta on se, mitä on tuupattu joka suunnasta aika pitkään. Luokittelen sen samaan kakkaan kastiin universaalin rakkauden, kompressiohousujen, Vain Elämää -sarjan, valko-harmaa-tähti-sistustustikkaat/seipäät/kehykset/muu asia x-carpe diem -sisustuksen ja Fifty Shades of Grey -kirjasarjan kanssa. En tykkää, pitäkää ne kaukana minusta, älkää saatana nyt ruvetko.

Mutta sitten yhtäkkiä, koska mun kroppani on vielä shokissa, se käy ylikierroksilla, adrenaliinia riittää, mut pitäisi silti jotenkin osata istua perseelleen ja olla rauhassa. Tiedättekö, miten vaikeaa se on ihmiselle, joka on aina ollut hyvin aktiivinen?
Joskus, vuosia sitten, olin sitä haitaksi asti ja silloin ihan loppuun palamisen uhalla opin jämäkkyyttä, sanomaan ei, pitämään kalenteri inhimillisenä ja olemaan ottamatta liikaa hommia. Sykleissä mun pitää aina pysähtyä miettimään, että mulla taas liikaa hommia ja sit häntä koipien välissä tunnustaa, et hei tää ja tää ja tää kolmaski juttu, en mä voikaan näitä, sori. Mutta senkin mä jo osaan. Tämä nyt oleva hidastamisen tarve on kuitenkin jotain aivan uutta.

Tää johtuu mun kehosta. Siitä shokista mikä syntyy, kun keho on pumpattu täyteen lääkkeitä ja sen jälkeen sitä on leikelty ja parsittu. Siitä, että mun keho käy puolustukseen, koska sitä vastaan on hyökätty. En mä voi mun kehon immuunijärjestelmälle selittää et hei, tää leikkaus on ihan okei, ei tässä mitään hätää ole. Se reagoi tasan samalla tavalla kuten gastroskopiassakin: alkukantaisesti, vaistomaisesti, automaattisesti. Kiltti keho! Hyvä niin. Mutta tavallaan hei, voisitko käydä tämän prosessin vähän nopeammin, koska nythän mulla olis kahden ja puolen viikon sairausloma ja siis aikaa tehdä kaikenlaista, mut mä en voi.

Koska mä en saa ponnistaa. Mä en saa kantaa mitään kiloa painavampaa eli kun lähden käymään jossain, minun täytyy tarkkaan harkita, mitä otan mukaan. Se yhden kilon rajoitus on aivan käsittämättömän ärsyttävää. Ja ovet! Jos ovi on tarpeeksi raskas, mun ei kannata avata sitä. Mä en saa kävellä liian nopeasti tai liian pitkään. Mä olen levännyt ja levännyt ja silti mä olen joka yö nukkunut helposti kymmenen, jopa yksitoista tuntia ja voisin helposti nukkua pidempään. Ja päikkäreitä kanssa.

Pakkohidastusta. Mä lasken päiviä siihen, että mä voin taas tehdä niitä juttuja, mistä mä nautin. Kantaa repussa kaikkea, mitä saatan tarvita (piirustusvälineet, mahdollisesti läppäri, pelikortit/nopat, muistikirja, tabletti, piuhat, meikit, jotain muuta randomkamaa) (mulla on hyvä reppu), pyöräillä joka paikkaan, työhuoneella valmistaa asioita, pitää ystävien vauvoja sylissä. Tai ihan vaan arki-asioita: käydä kaupassa, auttaa pöydän kattamisessa perhepäivällisellä, kierrellä kirppareilla löytöjen toivossa. Mä en pysty edes iltakouluun menemään ilman, että avopuolisoni on mukana kantamassa tarvikkeeni luokkaan asti ja jättää sen koulukassin sinne mun paikalle asti.

Ei se siis ole nöyryyttävää. Mutta se tuntuu absurdilta, koska enemmän tiedän, että mun pitää toimia näin, kuin tunnen, että minun kannattaa se tehdä.

Kyllä mä myös tunnistan itsessäni tietyn öh ei-tahallisesti opetetun tiettyihin uskontoihin liitetyn ajatustavan: jos teet tarpeeksi töitä, voit levätä. Koko päivä sohvalla Netflixistä sarjoja tai leffoja katsellen ei ole ongelmaa nähnytkään – jos on sunnuntai ja olen maanantaista lauantaihin ollut duunissa, koulussa, ystävien kanssa, työhuoneella. Mutta että päivä toisensa jälkeen, koska mulle on kerrottu, että saattaa tulla tyrä tai pitää himmailla, ettei tikit tai saumat repeä? Mitä? En mä tunne näistä mitään. Hiton adrenaliini.

Oikeasti ongelmahan on jossain mun pääkopassa, koska jos nyt ollaan fiksuja tai edes järkeviä, pitää ymmärtää, että sairauslomalla tarkoitus on sairastaa ja koittaa sen jälkeen parantua. Kumpaankaan ei nyt välttämättä kuulu ylenpalttinen asioiden tekeminen. Ja tässä on se mun ongelma. Miten niin ei voi! Aikaa ainakin olis, yleensä sitä ei ole riittävästi. Inhottavaa. Mutta olen tässä väärässä. Olen totaalisen väärässä.

Ja koska en pidä oksentamisesta ja haluaisin pitää sen sellaisena leikatun mahalaukun kanssa opettelevan kehon tapana kertoa, että nyt tuli syötyä liikaa/liian nopeasti/väärää ruokaa, eikä paniikkiviestinä  ”PYSÄHDY NYT SAATANA”, aion yrittää entistä kovemmin (ponnistelematta) tätä lepäämistä ja sitä, että joka päivä monta tuntia makaan sohvalla ja en tee mitään, mikä pitkittäisi tätä nykyistä tilannetta.

Mutta sen sanon vaan, että on niitä helpompiakin tehtäviä.

Leikkauskertomus leikattavan näkökulmasta

Leikkaus meni hyvin.

Olimme äitini kanssa perillä liian aikaisin, joten osaston odotushuoneessa saimme molemmat nukkua pienet päikkärit. Yhdentoista aikaan minut haettiin vaatteidenvaihtoon. Siinä vaiheessa kuulin, ettei minulle laitetakaan katetria. Olin tästä hyvin iloinen! Jostain syystä ajatus siitä, että nukutuksen alaisena minulle työnnettäisiin virtsaputkeen jotain, oli vaikeampi kuin koko leikkaus. Älkää kysykö miksi, en osaisi vastata.
Sain ylleni siniset vaatteet, sairaalan alushousut ja sukat. NE SUKAT. Maailman epämiellyttävimmmät. Reiät päkiän kohdalla asian x takia ja hullun tiukat stay-upit, jotka ei tietenkään pysy ylhäällä, vaan menevät heti rullalle. Mut ne oli pakko laittaa, koska siten saadaan verenkierto pysymään.

Leikkaussali, joka näytti kaakeleineen lähinnä ylisuurelta vessalta, oli pienempi kuin kuvittelin. Jostain syystä kättelin kaikki paikalla olleet. En muista kenenkään nimeä enää. Leikkauspöytä ei ollut sairaalasänky, kuten ennakkoon ties mistä syystä oletin, vaan sellainen palikkaukon näköinen viritys, mistä sai jalat ja kädet sojottamaan eri suuntiin. Kirurgin paikka oli kuulemma jalkojeni välissä.

Jalkoihin laitettiin salissa vielä sellaiset absurdin oloiset kertakäyttöiset pumput, jotka puristi ja hölläsi jalkoja vuorotellen. Sen laitteen rytmi oli itsessään vähän hypnotisoiva. Samaan aikaan vasempaan käteen laitettiin kanyyli ja leikkaushenkilökunta kävi läpi tarkituslistan. Kuka minä olen, milloin olen syntynyt, onko allergioita, mitä lääkkeitä käytän, mihin leikkaukseen olen tulossa, miten pitkä minä olen ja niin edespäin. Kaikki oli oikein.

Olin niin utelias. Katselin ympärilleni ja yritin vaan nähdä mahdollisimman paljon. Olisin halunnut esittää niin paljon kysymyksiä, mutta olihan se selkeää, ettei siihen ollut aikaa. Ja ymmärrän sen oikein hyvin. Mietin, että leikkaussalihenkilökunnan joukossa ikähaitari oli aika leveä ja olin siitä iloinen. Paikalla oli myös lääketieteen opiskelija, joka katseli yhtä uteliaasti kuin minäkin. Hän piti kätensä koko ajan itsellään, siihen kiinnitin huomiota. Mutta näiden ammattilaisten ammattitaidon, sen minä panin tarkkaan merkille. Minulle tuli siitä hyvä ja turvallinen olo. Siitä, että johdossa olevan näköinen hoitaja leikitteli anestesialääkärin kanssa. Siitä, että jotenkin teknisiin asioihin huomionsa kiinnittävä hoitaja oli niin selkeän keskittynyt tehtäväänsä. Henkilökunta tanssi jotain omaa leikkaussalitanssiaan ja se näytti kiehtovalta ja siltä, että jokainen osa sopii toisiinsa saumattomasti.

Anestesialääkäri syötti tietoni laitteeseen ja kertoi, että ensin kehoni happivarastot täytetään, ja laittoi minulle happimaskin suuni ja nenäni eteen. Se oli hämmentävä kokemus ja minua lähinnä nauratti. Kun yritin puhua jotain sen happimaskin takaa, tunne oli kuin olisin ollut kokonaan erityksessä. Mietin, että tältäkö se tuntuu unessa, kun yrittää puhua jotain, mutta kukaan ei kuule. Sitten ymmärsin, että voin viitata ja happimaski otetaan pois sen aikaa, että ehdin kysyä kysymykseni. Kanyyli vähän sattui, mutta se oli luonnollista. Anestesialääkäri käyttikin sen ajan kertoakseen, että anestesialääkkeet saattavat kirvellä. Siihen katkesi filmi.

Kuulin myöhemmin, että leikkauksen aikana menetin peräti 30 ml verta. Se on vähemmän kuin keskimäärin kuukautisten aikana nainen menettää verta.

Heräsin joskus vähän ennen kahta tai kahden aikaan. Tokkura oli aivan käsittämätön. Tähän astisista kokemuksista se anestesialääkkeen vaikutus on ollut ehdottomasti kaikkein vaikein kestää. Sehän ei ole varsinaista kipua, vaan sellainen maailman raskain olotila, ikään kuin yrittäisit jonkun todella painavan, läpinäkyvän peitteen alta huutaa, katsoa mitä toisella puolella on, liikuttaa käsiäsi, hengittää, mutta et voi, et pysty, se peite on liian painava, joten vaan luovutat ja yrität hetken levätä ja sitten kokeilet uudelleen.

Kontrollifriikille se olotila on vaikea, aika meni niin hitaasti eteenpäin. Kuvittelin torkkuvani tuntikausia, mutta kellossa aikaa oli mennyt vain viisi minuuttia. Klo 14:20 olen lähettänyt joukkotekstiviestin ”Olen elossa”. Sekin oli huomattavan vaikeaa.

Oksensin aika pian heräämisen jälkeen, mutta en ymmärrä mitä, sillä mahalaukussani ei ollut mitään. Sen jälkeen en ole pahoinvointia tuntenut. Joskus viideltä join ensimmäisen kerran vettä, kolme pienen pientä kulausta. Minulta kysyttiin, onko minulla vessahätä. En osannut sanoa, olin siihen liian mömmöissä. Todella mukava, ystävällinen ja loputtoman kärsivällinen hoitajani ymmärsin hyvin ja sanoin ”pieni hetki vain, tarkistetaan” ja tuli takaisin ultraäänilaitteen kanssa. Tämän avulla tarkistettiin, ettei rakossani ollut vielä hälyttävästi nestettä. Ei siis ollut vessahätä.

Olin monta tuntia siis sairaalasängyssä, jaloissani edelleen jalkapumput, toisessa kädessäni itsekseen aktivoituva verenpainemittari, jotkut anturit vielä kiinni sydäntä seuraamassa, tiputuksessa loput jostain yleishyvästä nesteestä ja vielä joku sokerilitku ja se saakelin tokkurainen fiilis. Onneksi oli lääkkeet. Vieläkin. Olenko muistanut jo kertoa, miten ihanat lääkkeet? Ilmeisesti jotain kodeiinin muotoa. Useita suoraan suoneen. Ei varsinaisesti haitannut.

Vessaankin pääsin jossain vaiheessa. Hoitaja tietenkin vei minut sängyssäni sinne vessan oven eteen ja sieltä kävin ihan itse vessassa. Ei ollut mitään ongelmaa, vaikka huolestuneina kysyivät, kantaako jalat varmasti. Ei yksikään askel ollut kuitenkaan horjuva.

En tiedä, mistä revin sen, mutta pian sen vessassakäynnin jälkeen tokkura alkoi hälvetä ja minä aloin tylsistyä. Tiesin, että äitini, isäni, ystäväni ja veljeni odottivat minua osastolle. Odotin ja torkuin, torkuin ja odotin. Lopulta puoli seitsemän aikaan minut tuotiin tänne, missä olen nytkin, ja ällistytin kaikki sillä, miten hyvässä kunnossa olin. Ja olen vieläkin.

Koska jostain syystä, en tiedä miksi, vaikka tottakai voin arvauksia heittää, olen voinut sitä tokkuraa lukuunottamatta todella hyvin. Olen liikkunut, kävellyt osastoa ympäri (50 metriä kerralla!), istunut, lukenut, ollut netissä, seurustellut vierailijoidenkin kanssa. Kirurgi aamukierroksella kysyi minulta tosissaan, haluaisinko lähteä jo tänään kotiin. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi jäädä ja hyvä niin.
Onhan kipujakin välillä ollut. Ja on hyvä saada täällä tottua tuohon ruokailuun, joka tuntuu olevan jatkuvasti. Mutta syöminen on hidasta, ei koska en voisi syödä nopeammin, vaan koska haluan panna merkille jokaisen tuntemuksen. Jotta tunnistan sen stopin, kun se tulee vastaan. Nälkää ei ole vielä ollut kertaakaan. Pari kertaa luulin, että minulle tulisi huono olo, mutta ei se sitten koskaan tullutkaan. Oksennusta varten pussi on koko ajan sängyn vieressä, mutta seisoo lähinnä naurettavan turhana.

Vieraita on käynyt eilen ja tänään. Olen ollut hyvällä tuulella. Välillä olen torkkunut. Olen pelannut backgammonia ystäväni kanssa. Olen nauranut ja rakastanut. Ja aika vähän olen miettinyt tulevia päiviä, mikä on minulle hiukan erikoista. Mutta en pane vastaan.

Nyt otin iltalääkkeeni ja pian otan nukahtamislääkkeen. Huomenna pääsen kotiin.
Minä olen kuin olenkin elossa. Ja voin hyvin. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Leikkauspäivänä, klo 10

Olen ehkä jo leikkaussalissa tai odotan esivalmisteluja. En tiedä. Minua pelottaa.

Kuoleman pelko. Se tuli pari päivää sitten. Yhtenä hetkenä se iski.
Mitä jos minä kuolen? Mitä jos minä olen yksi niistä, jotka kuolevat tähän leikkaukseen?
Tiedän, voin kuolla ihan vaan liukastumalla ja lyömällä pääni kiveen. Voin jäädä auton alle. Joku onneton typerys voi päättää ruveta ampumaan ihmisiä umpimähkään. Herramunvereni, Venäjä voi hyökätä!

Mutta mitä jos minä kuolen tänään, tähän leikkaukseen? Leikkaukseen, johon olen itse vapaaehtoisesti päättänyt mennä? Mitä jos tämä on minun viimeinen päiväni? Mitä, jos leikkauksen jälkeen minua ei enää ole?

En voi tälle pelolle mitään. Tunnistin sen heti. Se on tunne. Minua pelottaa kuolla. En halua kuolla, haluan elää. Mutta pelko on silti olemassa, se tuntuu ikävältä puristukselta rinnassa, se tuntuu jännitykseltä jaloissa asti, se tuntuu paniikilta tehdä jotain nautinnollista, paniikilta saada rakastaa rakkaitani. Saada nauraa ja itkeä ja sanoa kaikkia asioita, mitä en ole sanonut. Mitä en ole sanonut? Olen sanonut kaiken. Olen rakastanut. Olen tuntenut rakkautta, olen kokenut kun minua rakastetaan. Olen tehnyt suunnitelmia, olen katsonut tulevaisuuteen toivekkaana.  Kerron ääneen vähintään joka päivä jollekulle, jota rakastan, että rakastan häntä, juuri häntä, juuri sinua, minuakin. Nautin elämästä, tunnen tuskaa, olen elänyt. Olen nauranut! Olen tuntenut ystävyyttä, kauhua, kiirettä, hitautta. Olen rakastanut elämääni ja olen joskus vihannut sitä. En ole aina halunnut elää, mutta olen silti halunnut enemmän elää kuin kuolla. 

En halua voidakaan tälle pelolle mitään. Tämä ei ole minun käsissäni enää, koska aion silti mennä leikkaukseen. Mutta tunnustan pelon ja annan sille sen ansaitseman kunnioituksen. Koska se on terve pelko. Se on luonnollinen reaktio. Huokaisin helpotuksesta, kun tajusin pelkääväni kuolemaa, ja sen jälkeen menin vähän paniikkiin, koska tottakai!

Olen toimintakykyinen, pelko ei ole lamaannuttanut minua. Olen jotenkin iloinen, että tunnen tätä pelkoa, koska se on kerrankin oikeasti hyvää tekevä pelko. Aiemmat kokemukseni pelosta ovat sellaisia, joita en soisi yhdellekään ihmiselle. Se on pelko menneisyydestä, ajoista kun ympärilläni oli kauhua, jatkuvia uhkia väkivallasta ja toisten taholta tulevasta kuolemasta. Tämä on erilaista. Vaikka nekin liittyvät toisiinta. Mutta silti.

Minä pelkään kuolemaa, koska minä haluan elää. Ja se, että minä haluan elää, antaa minulle toivoa. Koska sillä on oltava merkitystä. Sillä, että haluan joka solullani elää. Joten minä en aio kuolla. 

Leikkauspäivänä, klo 8:30

Odotan keskustorilla. Tapaan pian äitini. Otamme bussin ja menemme sairaalaan.

Minua jännittää. Oletan, että minut otetaan sisään osastolle, enkä joudu kauhean pitkään odottamaan, kun leikkaus on jo edessä. En jaksa uskoa, että minua pidetään osastolla tuntikausia, ei siinä ole mitään järkeä. Siinähän ehtii vain tulla hullu stressi, kun miettii vain sitä tulevaa leikkausta.

Minua jännittää ja pelottaa. Hitto. Onneksi äiti on mukana. Hän on aina saanut minut nauramaan. Itkemään myös, mutta eniten nauramaan.

Bussi tulee kohta. Minä tiedän, minne olen menossa. Veikkaan, että äitiäni ei saa pois osastolta millään. Ei ennen kuin joku tulee ja kertoo hänelle, että leikkaus meni hyvin ja minä olen kunnossa.

Minua pelottaa.

Tunnustuksia ajatusten ylivallasta

Kerroin leikkauksesta perheelleni.

Puhuin äidilleni, isälleni, veljelleni. Kerroin muutamalle hyvälle ystävälleni. Koulussa olen kertonut olevani menossa ”toimenpiteeseen”, mikä aiheuttaa poissaoloja. Työpaikalla olen kertonut saman. Toimenpide, johon olen menossa, vaatii nukutuksen. Ja pidemmän sairausloman.

Olen erityisen iloinen ja helpottunut siitä, että olen vihdoin saanut kerrottua vanhemmilleni. Olen myös tosi ylpeä heistä. Siitä, että heillä oli kysymyksiä eikä väitteitä. Siitä, että he kuuntelivat minua ja molempien kysymys oli ”kuinka minä voin auttaa?”. Siitä, että kerrottuani isoveljelleni, hän heti mietti, että hänellä on loppuviikko vapaata, joten hän voi tulla tekemään minulle soseruokia. Ja että äitini tärkein kysymys oli se, monelta meidän täytyy olla tiistaina sairaalassa.

Pelkäsin puhua leikkauksesta. Tärkein syy olla kertomatta päätöksestäni niin monelle eri ihmiselle on se, etten oikeasti halua, että tästä tulee se ainoa asia, mistä sitten puhutaan tästä eteenpäin. Mutta myönnän, että osasyynä oli myös pelko. En ole aivan varma, mitä pelkäsin. Oliko se ehkä tietty reaktio ja jos oli, mikä? Ehkä se, että joutuisin puolustelemaan pätöstäni? En perustelemaan, vaan nimenomaan puolustelemaan. Tähän mennessä en ole sitä joutunut tekemään,

Olen kuitenkin iloinen, että olen kertonut. Yksi ystävistäni kertoi olevansa ylpeä minusta. Ei siitä, että menen leikkaukseen, vaan siitä, että pidän tätä blogia (tai niin ymmärsin sen). Toinen sanoi olevansa huolissaan ei siitä, laihdunko vai en, vaan siitä, että miten pääni pysyy laihtumisen perässä, kun olen kuitenkin aina ollut niin kotonani tässä kehossani ja sinut itseni kanssa. Kolmas kysyi voiko hän tulla katsomaan minua sairaalaan.

Vastaanotto on ollut kannustava, ymmärtäväinen, sanalla sanoen hyvä. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että ne ihmiset, joita pidän minulle läheisimpinä, eivät pettäneet tai antaneet minulle aiheutta pettymykseen. Se on kuitenkin aika iso asia.

Mutta sitä jäin miettimään, miksi pelkäsin reaktiota. Miksi pelkäsin, että äitini ehkä huutaisi minulle ja kieltäisi minulta leikkauksen (ikään kuin se olisi mahdollista). Miksi ajattelin, että ehkä joku voi hymähtää tai tuomita minut (mistä?). Ja sitten minä tajusin.

Minä tein sen taas. Ennustin. Tulkitsin etukäteen sanoja ja eleitä, joita ei ollut vielä olemassakaan.
Tiedättekö, loppujen lopuksi se on kaikkein vaikein läksy, mitä olen koskaan joutunut opettelemaan. Ja jota vieläkin harjoittelen, välillä huonoin ja välillä hyvin tuloksin.
En vieläkään osaa läheskään aina erottaa toisistaan faktan ajatuksesta, tulkinnan ennustuksesta. Koska loppujen lopuksi kysymys on siitä, etten aina muista olla uskomatta omiin ajatuksiini. Se, että ajattelen (ennustan), että minun tulee olemaan pakko perustella ja puolustella leikkauspäätöstäni, ei tarkoita, että näin tulisi käymään. Se, että minä tulkitsen jonkun hymähdyksen tuomioksi, ei tarkoita, että näin olisi. Joskus hymähdys on vain hymähdys. Itse asiassa: hymähdys on aina hymähdys.

Hitto, että osaa olla vaikea juttu. Olen jäänyt tähän jumiin niin monta kertaa. Yritän, varsinkin vaikeissa tilanteissa, kuunnella lausuttuja sanoja enkä yhtään lukea rivien välistä. Siellä väleissä nimittäin on eniten tilaa niille mun tulkinnoille ja ennustuksille. Siellä ja mun päässäni. Mun ajatukset, joita on tuhat sekunnissa, joista ehdottomasti suurin osa on aivan kauheaa kuraa. Jäännöksiä ajasta, kun olin ajatusteni orja. Ja se oli paskaa aikaa, koska ajatukseni kulkivat rataa ”olen arvoton, en ansaitse elää, ei tässä ole mitään järkeä, kaikki epäonnistuu kuitenkin, koska olen niin arvoton”.

Minulla oli yhteen aikaan pääni sisällä, ajatusteni loputtomissa tyrmien ja kidutuskammojen sokkeloissa, kokonainen säännöstö. Se oli paksu opus, täynnä toinen toistaan mahdottomampia pikkutarkkoja sääntöjä, joita kukaan ei voisi koskaan noudattaa. Mutta se oli se tarkoituskin, koska sitten oli syitä olla itseensä petttynyt. Aina, koko ajan, jatkuvasti. Kärsin niihin aikoihin jatkuvasta uupumuksesta. Oli raskasta olla koko ajan niin suuri pettymys itselleen.

Tämä säännöstö on suorassa yhteydessä tapaani tulkita ihmisten ilmeitä ja eleitä. Koska tämän olen oppinut: kun tulkitsen jotain, tulkitsen sen aina negatiivisesti. Ja negatiivisesti itseäni kohtaan.

Joten tämä on jokapäiväinen läksyni, ohjeeni (koska säännöstön heitin ns. helvettiin) if you will: kun ajattelen jotain, onko se automaattisesti totta? Kun joku sanoo minulle ”juuri nyt en ehdi”, tarkoittaako hän, ettei hän halua, ettei hän jaksa vai ettei hän ehdi? Vinkki: Se on se, mikä sanottiin.

Siksi tämä, että kerroin läheisilleni leikkauksesta, oli tarpeellinen muistutus siitä, miten voimakas ja pitävä ote vanhoilla tavoilla on minuun. Ja miten se on suurin työ, mikä minulla on edessäni. Eikä se liity leikkaukseen (pelkästään) vaan elämään yleensäkin. Mutta aivan varmasti se on hyvä työkalu myös ruokailutottumusten muuttamiseen. Ja kehonkuvan kanssa työskentelyyn, josta veikkaan tulevan eniten työtä lähitulevaisuudessa.

Ps: Kirjavinkki: Arto Pietikäinen, entinen terapeuttini, on kirjoittanut todella hyviä kirjoja aiheesta. Häneltä minä olen saanut hyödyllisimmä työkalut tähän liittyen.