Olen surullinen ja hiukan lannistunut. Olen myös vähän toiveikas. Onneksi olen ihminen, joka voi tuntea monenlaista yhtäaikaa, muuten halkeaisin näihin ristiriitaisiin tunnelmiin.
Suru tulee lukemistani kommenteista Facebookin vertaistukiryhmässä. Olen viime aikoina miettinyt, että minun lienee aika poistua sieltä. Uskon, että ryhmässä olevista kirjoituksista on enemmän haittaa kuin hyötyä. En näe mitään positiivista siinä, että ryhmänä kannustetaan toisia laihdutushypettamiseen, joiden sävy hipoo joissain kommenteissa jo hysteriaa.
Esimerkiksi tänään luin päivityksen siitä, kuinka ihminen, joka on laihtunut vuodessa 30 kiloa, katsoo itseään peilistä ja tuntee itsensä valtavan kokoiseksi. Tämä on mielestäni aivan normaalia, kun muutos on niin suuri niin lyhyessä ajassa. Peilikuvaan ei voi eikä kannata luottaa vielä hetkeen. Varsinkin, kun muutos jatkuu edelleen. Omaan peilikuvaan voi luottaa (tasaisemmin) siinä vaiheessa, kun keho on pysynyt tietynlaisena jo hetken aikaa, kun muutos on jo lähes pysähtynyt. Ja onko kehomme lopultakaan koskaan tällaisessa tilassa? En usko. Mutta kehonkuvamme, se minkä kokoisia suunilleen olemme, se on asia, mihin voimme suunnilleen tottua. Ja meidän leikattujen osalta (miksei myös he, jotka syystä tai toisesta käyvät läpi muunlaisia muutoksia kehossaan) ennen pysyvämmän, toivottavasti positiivisemman kehonkuvan saavuttamista, on meidän totuttava siihen, ettei peilikuvaan voi uskoa, koska se laahaa perässä. Todella hitaasti perässä.
Valitettavasti tähän päivitykseen tulleet kommentit olivat surullista ja lannistavaa luettavaa. Sillä yleisin kommenteissa esiintynyt neuvo oli: osta uusia, pienempiä vaatteita, niin tulee parempi olo.
Miten kammottavaa!
Jos on huomattavan ylipainoisena vihannut itseään ja omaa kehoaan, laihtuminen ei automaattisesti luo rakkautta omaan kehoon. Jos on lihavana tuntenut itsensä rumaksi, ei laihtuminen tuo kauneutta. Mikään ei tuo pysyvää, jokapäiväistä kauneuden tunnetta, koska sellainen ei ole mahdollista eikä onneksi myöskään edes tärkeää, puhumattakaan tarpeellisesta.
Kiihkeä tarve olla koko ajan kaunis on jotain, mikä on meille myyty, koska se tuo tietyille tahoille rahaa.
Se, tunteeko itsensä kauniiksi, suloiseksi, miehekkääksi, pystyväksi, rumaksi, heikoksi, vahvaksi, puoleensavetäväksi, fiksuksi, naiselliseksi, neutraaliksi, inhimilliseksi, isoksi, pieneksi, energiseksi, väsyneeksi… ei ole riippuvainen suoraan vain yhdestä tekijästä ja näiden tuntemusten vaihtelu on luonnollista, eikä voi olla kenelläkään pysyvä olotila. Miksi siis juuri akselilla kaunis-ruma pitäisi päästä johonkin pysyvään tilaan? Ja miksi, mikäli sellainen olisi yleensäkään toivottavaa, se on riippuvainen ihmisen painosta?
Jos on sairaalloisen (lääketieteellisesti ajateltuna) lihavana ajatellut, ettei voi näyttää muulta kuin rumalta, ja olettaa, että jos laihtuu, tämä muuttuu, tiedossa on aivan valtava pettymys: positiivinen tai negatiivinen kehonkuva ei vaadi mitään tiettyä painoa eikä automaattisesti muutu kilomäärän mukaan. Positiivinen kehonkuvan saaminen on työ, joka on tehtävä muualla kuin vaa´alla. Mutta mikäli mikäli ylipainoisena olettaa, että kun laihtuu, elämä paranee, ja näin ei tapahdukaan, voi tämä pettymys tuottaa ajatuksia siitä, että on epäonnistunut. Ja tämä on niin tuhoisaa, niin älyttömän vaarallista, että minua pelottaa kaikkien niiden puolesta, jotka kamppailevat negatiivisen kehonkuvan kanssa.
Kirjoitin itsekin vastauksen tuohon päivitykseen.
”–Minusta on aivan hirvittävän tärkeää, että jo ennen leikkausta työstää minäkuvaa parempaan suuntaan. Ymmärtää, että meidän arvomme ja kauneutemme ei määräydy kilojemme mukaan. Se, että saamme tuntea itsemme kauniiksi ja rumiksi olimme minkä painoisia tahansa. Jos sidomme kauneutemme vaa´an näyttämään lukuun, olemme edelleen sellaisten asioiden vankina, mistä niin kiihkeästi haluamme pois. Moni puhuu täällä siitä, kuinka on ihanaa vapautua ruoan vankeudesta, mutta vaihdammeko tämän vankeudun johonkin muuhun? —
—Miettikää, miten paljon täälläkin tulee vastaan päivityksiä, missä hyvä olo tulee pienemmästä vaa´an lukemasta ja jos se näyttääkin vaikkakin vain parisataa grammaa enemmän tai, vielä pahempaa, jos se ei ole vaan pienentynyt hetkeen, iskee turhautuminen ja välitön tunne siitä, onko itse tehnyt jotain väärin. —
–Minusta tästä ei kylliksi puhuta. Ja pitäisi puhua. Vähemmän kannustaa ja hurrata, kun on pudottanut kilon viikossa ja enemmän kannustaa, hehkuttaa ja onnitella, kun on kokenut olonsa hyväksi muuten vaan. Kun on sanonut itselleen:
Minä rakastan itseäni. Minä rakastan minua ja kehoani ja haluan olla mahdollisimman hyvä itselleni. ”
Toiveikas olo taas tulee siitä, että olen blogin olemassaolon ajan saanut tasaisesti silloin tällöin sähköpostia lukijoilta. Ja hyvää palautetta. Mutta parasta on se, että saan tietää kirjoitusteni tarjonneen edes jotain erilaisia näkökulmia tähän laihtumis-lihomis -asiaan ja mahdollisesti niiden vaikuttanen positiivisesti ja kannustavasti muiden työstäessä samantapaisia kysymyksiä.
Kiitos siis jokaiselle teistä, jotka luette näitä kirjoituksia.
Muistakaa myös, että mikäli kirjoitukseni herättävät ajatuksia, haluaisin kovasti kuulla niistä! Jos jostain syntyy hyvää keskustelua, vielä parempi!
Yritän parhaani mukaan vastata jokaiseen saamaani sähköpostiin. Kommentit julkaisen, mikäli ne eivät vaaranna anonymiteettiä, jota pidän vielä ainakin toistaiseksi yllä. Siksi sinä ystäväni, joka kannustat minua täällä, kiitos kannustavista sanoistasi!
Jos haluat lähettää minulle sähköpostia, osoite on nonpunblog at gmail piste com.