Unelmista ja painajaisista, kaurapuurosta ja tomaattisalaatista.

Koko H. kirjoitti koskettavan vastineen Olli Immosen sodanjulistukseen monikulturalismia vastaan:                                    Olli Immosen vastenmielinen sodanjulistus mm. minua vastaan.

Kokon teksti on kirjoitettu ns. sydän kurkussa, koska tämän maailman olliimmoset valitettavasti ovat asemassa, missä heidän sanoillaan on valtaa, missä he vaikuttavat tuhansien ajatusmaailmaan. Ja kenen tahansa ulkomaalaiselta näyttävän lapsen äidillä se varmasti herättää huolta ja ahdistusta. Puhumattakaan siitä arjesta, mikä ei olekaan edes täällä lintukodossa niin turvallista enää, jos satut olemaan ruskea tyttö.

Minun oli pakko kommentoida tuota tekstiä. Kirjoitin sinne näin:

Monikulttuurisuus on rikkaus. Me, ensimmäisen tai toisen, jopa kolmannen sukupolven maahanmuuttaneet, oli syy poliittinen tai ei, tuomme tulomaahan uusia näkökulmia, vanhoja perinteitä ja uusia tapoja, arvokkaita ja kipeitä kokemuksia, elämää. Se kaikki sekoittuu uuden kotimaan elämään ja luo jotain uutta, mistä voidaan ammentaa loputtomiin uusia ideoita, synnyttää uusia yhteisiä perinteitä, perustaa jotain vahvaa, mikä luo hiukan paremman tulevaisuuden, kuin mitä se olisi ollut ilman meitä.
Emme tuo pelkästään hyvää, muttemme missään nimessä vain ja ainoastaan pahaa. Mutta se vaatii yhteistyötä. Yhteistyö, missä ei ole sijaa ennakkoluuloille ja syyttelylle, mutta sen sijaan yhteistyötä, mille on välttämätöntä, että opimme oppimaan toisiltamme, opimme kuuntelemaan toisiamme ja tekemään yhdessä jotain yhteistä.
Me olemme unelma.

Tottakai sain tälle kirjoitukselle heti joltain sankarilta, nimimerkillä ”tyytyväinen”, vastauksen:

Älä tuo meille uusia tapoja, älä ainakaan odota että noudattaisimme niitä. Me olemme tyytyväisiä omiin tapoihimme. Olimme ennen tyytyväisiä siihen ettei ovia tarvinnut lukita, Maailma muuttuu ja ihmiset muuttuvat mutta meillä suomalaisillakin on oikeus omiin juuriimme, kulttuuriimme ja tapoihimme.Elä rinnallamme, jaa elämäämme mutta älä tunkeudu tuomaan omia tapojasi vaan elä täällä samoin kuin me suurimmaksi osaksi.

Nimimerkin takana oleva henkilö tuskin ymmärtää, että hänen oletuksensa ovien lukitsemisesta kertoo enemmän hänestä itsestään kuin kenestäkään Suomeen saapuneesta ulkomaalaisesta.
(toim. huom. kieltäydyn käyttämästä sanaa ”maahanmuuttaja”, sillä siinä on minun korvaani ikävä mielikuva henkilöstä, joka muuttelee huvikseen maasta toiseen. Maahanmuuttanut on henkilö, joka on muuttanut toisesta maasta ja tänne jäänyt.)

Kuinka syvällä täytyy ihmisen pään olla omassa perseessään, että ymmärtää minun tekstini siten, että haluan viedä suomalaisilta pois heidän oikeutensa omaan kulttuuriinsa? Kuinka sokean täytyy ihmisen olla, ettei näe sitä todellisuutta, missä tällä hetkellä elämme? Maahanmuuttoaallon täytyy olla massiivinen, jotta sen vaikutus tulomaan kulttuuriin voisi olla niin musertava, kuin mitä nimimerkki ”tyytyväinen” ja muutkin Suomessa liikaa palstatilaa saavat ”maahanmuuttokriitikot” eli rasistiset moukat sitä maalailevat.
Se säälittävä määrä maahanmuuttaneita mitä Suomessa on, aiheuttaa hädin tuskin värikirjoon uusia sävyjä sinne tänne, muttei hukuta alleen jo olemassa olevia värejä.
Sivumennen sanoen, aika moni blogin kommenttikentässä kävi vastahyökkäykseen selittämällä, ettei ole sellaista asiaa kuin ”suomalainen kulttuuri”. No sehän on myös paskapuhetta se. Vaikka Suomi on ehkä verrattain nuori kulttuuri joiltain osin, ei se tee suomalaisesta kulttuurista yhtään sen vähempiarvoista.

Minusta on myös aika mielenkiintoinen se 23 vuoden maassa vietetyn ajan jälkeen yhä useammin kuulemani ja lukemani ajatus ”vieraiden tapojen tuputtamisesta”. Ilmeisesti se, että minä tulen tänne ja asun täällä ja minulla on tapoja, jotka ovat erilaisia suomalaisten vastaavista, on jo itsessään tuputtamista. Koska muutoin en näe merkkejä tunkeutumisesta, pakottamisesta tai tuputtamisesta.

Toisinpäin sitä kyllä tapahtuu. Ja ei, en ole sitä mieltä, että ”maassa maan tavalla”. Tänne saapunut maahanmuuttanut voi halutessaan ottaa omakseen suomalaisia tapoja ja perinteitä, mutta en näe mitään syytä sille, miksi sen pitäisi olla pakollista. Ja älkää nyt saatana aloittako sitä iänikuista mussutusta laeista. Tottakai tähän yhteiskuntaan saapuva noudattaa suomalaisia lakeja – yhtä paljon kuin suomalaisetkin. Ja lakien noudattamatta jättämisestä saavat rangaistuksensa samalla tavalla kuin suomalaiset. Liian usein liian lievästi rikokseen nähden tai toisinpäin. Mutta se on aihe toiseen kirjoitukseen se.

Minua itse asiassa naurattaa tämä koko ”tapojen tuputtaminen”. Saavuimme Suomeen vuonna 1992. Lukuunottamatta omaa ystäväpiiriäni, missä puhun ja kerron omista perinteistäni ja chileläisistä tavoistani aina kun minusta tuntuu silta, en välttämättä useinkaan tuo sitä esille. Töissä en usko, että kauhean moni edes tietää minun olevan ihan oikeasti Aito Ulkomaalainen, vaan korkeintaan ”isä tai äiti on jostain eksoottisesta maasta kotoisin”, kuten olen satoja kertoja kuullut.
Minua ja erityisesti äitiäni ja muutenkin koko perhettäni on kuitenkin pyydetty lukemattomia kertoja kertomaan, näyttämään ja jopa käytännössä esittelemään asioita meidän kulttuuristamme, perinteitämme, tapojamme. Siis suomalaiset ovat pyytäneet meitä opettamaan chileläisiä tapoja.

Se, minkä näen ulkomaalaisena, on suomalainen yhteiskunta, missä aika luonnollisesti hyvistä tavoista ja perinteistä halutaan pitää kiinni ihan syystä ja huonoista halutaan eroon. Missä halutaan oppia uusia tapoja tehdä asioita – siihen taas me, monikulttuurisuuden lähettiläät, if you will, olemme auttaneet ja voimme halutessanne auttaa jatkossakin. Ketään ei haittaa se, että minun juhlissani kakun keskelle isketään lasi, jonka sisälle jää palanen ”Neitsyelle” eli talon emännälle/isännälle, joka siten voi juhlien jälkeen oikeasti ehtiä maistamaan kakkua. Samoin kun ei ketään haittaa se, että ainakin yksi ystävistäni on joissain juhlissaan tehnyt saman, koska on pitänyt sitä hyvänä ideana.
Ja kappas, en näe yhtäkkiä kokonaisten Neitsyelle uhrattujen kakkulasien invaasiota suomalaisissa juhlissa.

Ei ole olemassa mitään tapojen ja kulttuurien kiintiötä, missä uuden yksittäisen tavan tuominen poistaa vanhan. Se, ettei äitini suostu koskaan pitämään mitään helmiä sairaalassa (mistä lie sekin vanha taikausko Chilessä, en tiedä) ei yhtäkkiä ole tehnyt laittomaksi suolan ja ruisleivän tuomista tuparilahjaksi. Se, että minä tykkään paloitella tomaattini ja laittaa sekaan öljyä, suolaa ja valkosipulia ei ole poistanut suomalaisten muistista tavan valmistaa kaurapuuroa.

Minä tapoineni en ole teille uhka. Minä olen teille mahdollisuus, jos te otatte sen vastaan.

Please, take that selfie!

En osaa olla koko ajan koskettamatta omaa päätäni. Tunnustelen pääkalloni muotoa. Kokeilen hiusteni pituutta. Mietin tuleekohan siitä yhtä kihara kuin aiemmin? Tuleekohan minulle nyt paljon harmaita hiuksia? Olen alkanut harmaantumaan noin vuosi sitten, mikä tarkoittaa tapauksessani muutamia hassuja harmaita hiuksia. Olen juhlinut niistä jokaista!
Ajattelen ulkonäköäni. Ajattelen ulkonäköäni lähinnä mielissäni. Ei laihtumisen takia, vaan koska aiempi päätökseni tykätä ulkonäöstäni on pitänyt. Se on tehnyt elämästäni helpompaa. Ja hauskempaa myös. On kieltämättä myös huvittavaa nähdä (joidenkin) ihmisten ilmeet, kun he sanovat ”tuo uusi tukka sopii sulle, näytät tosi hyvältä” ja minä vastaan ”kyllä, olen ihan samaa mieltä!”.

Ei, ei se ole edelleenkään kaikille yhtä itsestäänselvää, että näin voi ja saa vastata. Aina välillä sanon ”Kiitos, olen samaa mieltä” ja jään miettimään, että miksi kiitän? Ei se huonokaan asia ole, mutta olen silti ottanut tavakseni ihan tavan vuoksi kyseenalaistaa kaikkia ulkonäköön liittyvien rituaalien osia. Miksi kiitän siitä, että joku sanoo jotain positiivista ulkonäöstäni?
Kun puolestani kehun toisen ihmisen ulkonäöä, odotanko itse kiitosta? Ja jos odotan, miksi? Ei se ole lahja. Se on toteamus: toisen ihmisen ulkonäössä on jotain, mikä miellyttää minua. Onko se kiittämisen arvoinen asia? Vai sanotaanko niin vain, koska se on kohteliasta? Entä jos toisessa ihmisessä on jotain, mikä ei liity ulkonäköön, mikä miellyttää minua yhtä lailla? Kerrommeko me koskaan toisillemme ”käytit juuri kauniisti sanoja, se miellytti kielikorvaan”? Kehummeko ajatuksia samalla tavalla? Joskus terassilla jonkun tokaistua erityisen nasevasti jotain, saattaa jostain päin pöytää kuulua ”Hyvin sanottu!”, kiitetäänkö silloin?

Törmäsin vähän aikaa sitten somessa kuvaan, missä luki ”in a society that profits from your self doubt, liking yourself is a rebellious act”. Tein siitä välittömästi kansikuvani, sillä se sopii täydellisesti tähän ajatukseen, johon olen totuttanut itseni enemmän tai vähemmän tietoisesti viimeisten vuosien aikana.

Olin kesäkuun alussa Barcelonassa. Naureskelimme ystäväni kanssa sitä, miten rannalla ei otettu aurinkoa eikä käyty uimassa, vaan lähinnä otettiin selfieitä siitä, kun ollaan rannalla ottamassa aurinkoa ja uimassa. Selfiekepit viuhuien lähinnä nuoret tytöt ottivat kuvia itsestään yksin tai yhdessä ystäviensä kanssa, poseeraten, muikistellen, duckfacettaen ns. täysillä. Nauroimme ja ainakin minä tunsin itseni paremmaksi.
Jälkikäteen hävetti. Miksi on naurettavaa ottaa selfieitä? Miksi nuoret tytöt, nuoret pojat, ketkä vaan iästä ja sukupuolesta riippumatta eivät saisi ottaa itsestään kuvia, näyttäen se puoli itsestä, joka omasta mielestään on se kaikkein parhain ja kaunein?
Enkö minä itse juuri peräänkuuluta sitä, että jokainen saisi pyrkiä pääsemään mahdollisimman lähemmäksi sitä, mitä halua olla, eikö silloin olla aidoimmillamme?
Pian tämän jälkeen törmäsin taas toisenlaiseen lainaukseen, ystäväni selfien alla (ja löysin sen lopulta myös täältä):

”Please, take that selfie,” says Professor Jill Walker Rettberg from the University of Bergen, who studies digital culture.
The ridiculing of selfies is a form of media panic as the cultural mainstream readjusts to changing media practices,” she says.
”It’s also interesting that dismissing selfies as narcissistic and vapid is almost always aimed at young women, who for the first time are able to decide for themselves how we see them and how they see each other.”

Kuinka totta! Ja kuinka pettynyt olin itseeni!
Koska minä olin siellä rannalla juurikin sitä mieltä, että naurettavaa käytöstä.
Juu, voisin väittää, että eikö rannalla ole parempaakin tekemistä kuin ottaa kuvia itsestään, mutta en pääse väitteestäni kauhean pitkälle. Jokainen tekee sitä, mitä haluaa ja voi ihan omien mahdollisuuksien rajoissa.

Tästä pääsen vielä yhteen intternetin suuressa maailmassa törmäämäni ajatukseen. En enää muista, mistä se on, en pysty linkkaamaan, mutta pointti oli tämä: ajatellessamme ulkonäköä tai ihmissuhteita, ensimmäinen ajatuksemme on aina se, minkä olemme oppineet yhteiskunnalta. Se on usein arvosteleva, tyytymättömyyttä ilmentävä, ulkoaopittu ajatus. Vasta sitä seuraava on aito, meistä itsessämme lähtöisin oleva ajatus.
Ainakin minä allekirjoitan tämän. Huomaan katsovani muita ihmisiä ja arvostelevani heitä ulkonäön mukaan, tekeväni pitkälle johtopäätöksiä puhtaasti ulkonäköön liittyen. Eihän minulla tuntemattomasta ihmisestä ole tasan tarkkaan mitään muuta tietoa. Ja totuus on se, että jos jollakulla on tennissukat ja sandaalit jalassaan, ei se siinä hetkessä kerro hänestä mitään muuta faktaa kuin se, että hänellä on tennissukat ja sandaalit jalassaan. Kaikki muu on pelkkää ulkonäöstä johdateltua tulkintaa. Ja koska syitä tennissukkiin ja sandaaleihin voi olla tuhat erilaista, kertoo minun tulkintani enemmän minusta ja omista ennakkoluuloistani, omista aivopesun jäljiltä vääristyneen mieleni ajatustavoista kuin siitä henkilöstä, joka meni ohitseni ja josta saatoin juuri ajatella jotain, mikä on lähinnä häpeäksi itselleni.

Minä en haluaisi, mutta silti huomaan pyrkiväni kauneuteen. Ja huomaan, että yritän ahtaa kaikki muutkin ihmiset omien kauneusihanteideni ahtaisiin raameihin. En välillä mahdu itsekään niihin. Ja jos voisin vapautua tästä ajattelutavasta, en usko menettäväni paljoakaan. Vaikka se, että aamulla ennen töihin lähtöä katson peiliin ja hymyilen itselleni, on iso parannus niihin vuosiin, kun olin lähinnä vastenmielinen itselleni, haluaisin silti pyrkiä siihen, ettei päiväni tarvitsisi määriytyä sen mukaan, kuinka tyytyväinen olen peilikuvaani. Haluaisin muita mittareita päivälleni.

Vaan koska toistaiseksi en pysty siihen, enkä ole täysin varma haluanko, julkaisen tässä sen sijaan kolme hyvää selfietä viime kuukausilta. Samassa näette hiusprojektini viimeiset kolme vaihetta.
Olen erityisen tyytyväinen näihin väreihin ja nautin suunnattomasti niistä viikoista, kun minulla oli turkoosi tukka ja sitäkin ”vain vähän”, olin jo ajanut suurimman osan pois.
Nämä ja monet muutkin kuvat löytyvät Instagramista, missä minulla on tili.
violettipinkkiotsis

turkoosiotsis

sivukalju

aivankaljujavi1

Pitäisi sitä, pitäisi tätä.

Tänään olen taas joutunut siihen tilanteeseen, missä oman kärsimättömyyteni tähden työpäivä on mennyt oksentamisen takia pilalle ja olen löytänyt itseni rypemässä itsesäälissä.
Leikkauksesta on nyt puoli vuotta. Olen vieläkin aivan vaiheessa sen kanssa, miten hitaasti minun on syötävä, miten perusteellisesti jokainen suullinen on pureskeltava. Ja tuntuu edelleen siltä, että ne kerrat, kun syön liikaa tai lian nopeasti, hallitsevat päiviäni. Olenhan minä oppinut, ei siitä ole epäilystäkään. Vaaka kertoo hyvinkin suoraan, että syön enemmän oikein kuin väärin, ei se paino muuten tippuisi. Mutta se snadi pahoinvointi, joka haittaa olemistani, on liiankin tuttu.
Ja olen siihen oloon täydellisen kyllästynyt.

Ongelma tuntuu oikeastaan olevan enemmän se, etten ole vieläkään tyytyväinen omaan syömiseeni. Ja eikö se ollut juuri se, mistä halusin eniten päästä eroon? Että se tavoite olisi, ettei syöminen hallitsisi elämää, vaan että se olisi vain yksi elämän välttämättömiä rutiineja, jotka voisi hoitaa ihan sen kummemmin analysoimatta. Söisin, kun on nälkä ja lopettaisin, kun on kylläinen. Välillä voi herkutella, mutta ei aikataulutetusti, vaan silloin kun tulee sellainen hetki vastaan, että no nyt. Eihän sen tarvitse olla välttämätön paha, se voi olla myös jotain, mistä voi nauttia – siis sekä ruoan tekemisestä että sen syömisestä.

Tämän ihannetilanteen sijaan olen koko ajan tyytymätön. Syön liikaa, tulee pahoinvointia. Syön liian nopeasti, tulee huono olo. En pureskele tarpeeksi, oksettaa. Syön vääriä asioita, etoo.
Katson kelloa, ei helvetti, taas on edellisestä ruoasta yli viisi tuntia. Voi paska. Nyt äkkiä jotain.
Pysähdyn miettimään, onko mun nälkä? Onko nälkä? Tekee mieli sipsejä, onkohan mulla suolan puute?
Tekee mieli suklaata – äh, olenko taas koukussa sokeriin?

Minun pitäisi syödä hitaammin, minun pitäisi syödä paremmin, minun pitäisi syödä terveellisemmin. Minun pitäisi, minun pitäisi, minun pitäisi.

Mä en siis jaksa.
Mä en jaksa sitä, että kun tilaan ravintolassa annoksen lohta ja bataattiranskalaisia, jaksan syödä puolet lohesta ja kymmenen ranskalaista ja sitten keho sanoo että juu, ei enää kiitos. Joskus jaksan syödä enemmän ja joskus vähemmän. Viime viikolla hain lounaaksi pitsan, josta siis jaksoin syödä kaksi palaa. Loput söin kahdessa muussa osassa päivän aikana. Ja sen sijaan, että olisin tyytyväinen siihen, että söin ilmeisesti tarpeeksi enkä liikaa, koska ei tullut pahaa oloa, mietin vain sitä, että jos jälkikäteen ei ole etovaa oloa, se tarkoittaa sitä, että mahalaukkuni on jo auttamattomasti venynyt takaisin monen litran vetoiseksi ja kaikki tämä saatanallinen vaivannäkö on mennyt hukkaan.
STOP. Ei, mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Joskus mittaan ruokani ihan desimitalla ja huomaan, että jaksan vetää juuri ja juuri sen kaksi desilitraa. Mutta sillä hetkellä, kun on juuri syönyt, on hankalaa ajatella asioita järkevästi ja aivan liian helppoa lietsoa itsensä paniikkiin. Paljon helpompaa kuin muistaa, että eri ruoka-aineita jaksaa syödä aivan eri tavalla. Nestettä enemmän, pastaa ei juurikaan, ihan vain yhden esimerkin mainitakseni.

Olen alkanut epäillä, että etominen on jo puoliksi psykosomaattista.

Ja onhan se nyt naurettavaa, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: jos etoo, olen syönyt liikaa tai muuten vaan väärin. Jos ei tule huonoa oloa, alan voimaan pahoin ajatuksesta, että kaikki on pilalla, koska se, ettei jälkikäteen okseta, ei voi olla seurausta mistään muusta kuin mahalaukun venymisestä isoksi taas.

Olen stressaantunut. Yritän opetella taas vähentämään sanan ”pitäisi” tai ”täytyy” käyttöä ja olemaan itselleni armollisempi. Ei pidä eikä täydy, vaan voi ja saa, ei ole pakko, on sallittua. 
Aivan saatanan vaikeaa, voin kertoa.