Radikaalin joulukalenterin 9.luukku

Tylsää itsestä huolehtimista eli kertomus päivästä, jona en tehnyt mitään muuta, kuin että olin itselleni hyvä.

Olen ollut koko päivän kotona. En ole saanut aikaan yhtään mitään. Viime yönä nukuin liian vähän ja huonosti, joten herättyäni viiden aikaan aamulla luin hetken, edelleen sängyssä makoillen, ja nukahdin lopulta uudelleen kolmisen tuntia myöhemmin. Heräsin kunnolla vähän ennen puoltapäivää ja söin aamiaista. Sitten ymmärsin, että minua edelleen väsyttää ja että raskausajan iskias (jonka itse diagnosoin itselleni), joka on uskomattoman kivulias, on jo viikossa opettanut minut pelkäämään seuraavaa kipupiikkiä eli jännittämään turhaan kehoani. Olen siis väsynyt, jännittynyt, minuun sattuu ja ärsyttää. Mitä suunnitelmia minulle olikin alunperin lauantaille: heitin kaikki helvettiin ja päätin pysyä kotona. Olla tekemättä mitään. Päätin olla saamatta mitään aikaan. Päätin yrittää olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että päivä ”menisi hukkaan”. Huomatkaa: päätin yrittää. Miksi? Koska minä tunnen itseni. Ja tunnistan sisäisen ääneni, joka edelleen ja varsinkin kun olen väsynyt, on voimakas ja yrittää uskotella minulle kaikenlaista typerää itsestäni. 

https://www.instagram.com/journey_to_wellness_/

Tunnistatteko tämän itsessänne? Minulla ”inner critic” on ikuinen ei-toivottu-vieras, persona non grata.

Minun sisäinen ääneni, jota pitkään kutsuin hirviöksi ja jolta nyt vihdoin olen vienyt pois kunnian isosta alkukirjaimesta, tuskin koskaan täysin poistuu. Vuosien varrella olen kuitenkin vienyt siltä valtaa ja tilaa ja kääntänyt sen volyymin pienemmälle. Kuten sanottua, se on silti edelleen voimakas – etenkin kun voin huonosti. Kun olen väsynyt, herkillä, kun minua on satutettu, loukattu tai kun olen stressaantunut. 

En tiedä mistä se on oikeasti lähtöisin, vaikka toki minulla on epäilykseni. Se on aivan kohtuuttoman julma ja mahdottoman kriittinen, eikä sen kritiikki perustu oikeasti siihen, kuka minä olen tai mitä minä teen. Mutta tiedän, että suuren osan sen voimasta se saa ulkoa. Joten pienestä pitäen kaikki kapitalistisen yhteiskunnan viestit siitä, minkälainen minun pitäisi olla, on sisäinen hirviöni ottanut itselleen käyttöön tehokkaiksi työkaluiksi minun tuhoamiseksi. 

Viestit naiseudesta, seksuaalisuudesta, painosta, suorittamisesta, minkälainen minun kuuluisi olla siskona, tyttärenä, koululaisena, opiskelijana, työntekijänä, pakolaisena, maahanmuuttajana, latinalaisamerikkalaisena Suomessa, lihavana, laihduttaneena, pomona, jopa aktivistina, feministinaja nyt viimeisempänä: tulevana vanhempana, yksinhuoltajaäitinä: kaikki vääristyneet käsitykset näistä rooleista, kaikki kohtuuttomat tai suoraan vain täysin turhat, vääränlaiset tai jopa yksiselitteisen vahingolliset ja vaaralliset vaatimukset eri rooleista, ne ovat kaikki työkaluja, joita sisäinen hirviöni käyttää minua vastaan. Se ovelasti heittää ne minua päin naamaa juuri silloin, kun oikeasti pitkän tähtäimen hyvinvointia ajatellen hyötyisin enemmän armollisuudesta ja siitä, että saisin yksinkertaisesti vain olla väsynyt ja kivulias sen hetken itseni. 

Minun taudinkuvassani, diagnoosikirjon keskiössä on se, että olen äärimmäisen aktiivinen ihminen. Silloinkin, kun yli lähes 10 vuotta sitten olin vakavasti masentunut, toimintakykyni säilyi. Sen sijaan, että olisin maannut koko päivän kykenemättä toimimaan, kävin jatkuvasti ylikierroksilla. Se on edelleen yksi asioista, joiden kanssa opettelen toimimaan: vireystilan sääteleminen. 
Joten normaalireaktioni siihen, että väsyttää, ahdistaa ja minuun sattuu (fyysisestikin), on se, että lähden liikkeelle ja otan hoitaakseni puolen tusinaa uutta projektia. 
Olen suoritus- ja ratkaisukeskeinen ylivireystilassa villisti pyörivä, traumatisoitunut tyyppi. Vai olenko? Olen ollut tätä niin pitkään kuin muistan. Mutta minun ei ole pakko olla sitä enää. Voi olla, että luonteessani on ominaisuuksia, joiden takia oireilen juuri tuolla tavoin, joten ehkä minun ei tarvitse täysin pyrkiä eroon suoritus- ja ratkaisukeskeisyydestä, mutta voin silti opetella siihen, ettei sen tarvitse ajaa minua tuhon partaalle. Voin oppia säätelemään näitä ominaisuuksia. 

Siksi olen tänään lukuisten päikkäreiden ja sohvalla makoilujen keskellä pyrkinyt siihen, etten anna valtaa sisäiselle kriitikolleni, joka on monesti yrittänyt kertoa minulle, että olen läpeensä huono ihminen, kun en ole tehnyt tänään mitään. Sitä paitsi minulla on salainen ase: itsestä huolehtiminen on tekemistä. 

https://www.instagram.com/counseling4allseasons/

Olen: juonut janooni vettä. Olen ottanut lääkkeeni aamulla ja nyt illalla. Olen kuunnellut kehoni väsymystä ja toiminut loogisesti: jos minua väsyttää, minun kuuluu levätä. Olen kuunnellut kehoni merkkejä ja huomannut, että minulla on nälkä ja olen taas kerran toiminut loogisesti: jos minulla on nälkä, minun kuuluu syödä. Olen kuunnellut sitä, mitä tarvitsen yli fyysisten tasojen, mitä minun pääni vai onko se sydämeni, en tiedä, mutta jokin minussa on halunnut: rauhaa, hyvää mieltä, naurua, nautintoa. Olen jälleen toiminut loogisesti: olen pysynyt poissa internetin alalaidoista (siis en ole lukenut uutisia otsikoita pidemmälle enkä siten myöskään kommenttiosioita), en ole lukenut mitään ahdistavaa, en ole katsonut mitään ahdistavaa ohjelmaa tai elokuvaa, olen masturboinut, olen katsonut stand upia, olen syönyt suklaata, olen kuunnellut musiikkia ja unelmoinut tulevaisuudesta lapseni kanssa. Suurimman osan tästä kaikesta olen tehnyt sohvalla maaten. 

https://www.instagram.com/sanitysoap/

Päiväni on ollut hidas ja välillä jopa tylsä. Se on ollut kaukana siitä, minkälainen sen piti alunperin olla, mutta minun ei tarvitse rankaista itseäni siitä. Yksi isoista muutoksista, mitä yritän edelleen tehdä omassa tavassani ajatella ja nähdä tätä maailmaa, on pyrkiä pois palkitsemisesta ja rankaisemisesta. 

Yritän saada itseni kiinni opituista keloista, että esimerkiksi lepääminen olisi palkinto siitä, että olen ollut reipas. Opettelen näkemään lepäämisen loogisena seurauksena siitä, että väsyttää. Sitten, kun olen levännyt tarpeeksi, väsymys kaikkoaa. Mitä enemmän teen tätä, sen paremmin tämä toimii. Ainakaan se ei ole tähän asti koskaan toiminut, että hoidan väsymystä vaan tekemällä enemmän ja olemalla reippaampi.
Mitä en halua enää koskaan on joutua esimerkiksi osastohoitoon, ajettuani itseni jopa jatkuvilla ylikierroksilla käymisen yli ja joutunut tilaan, missä pysähtyminen onnistuu vain sammumalla syvän uupumuksen seurauksena. Sekä fyysisesti että henkisesti. 

Yritän saada itseni kiinni kesken sen ajatuksen, että ansaitsen syödä jotain hyvää tai että en ansaitse syödä herkkuja, jos en ole ollut tarpeeksi aktiivinen. Poistan ruoalta tittelit ”hyvä” ja ”paha”. Riisun ruoalta palkinnon ja rankaisun arvot ja annan sen olla sitä, mitä se on: ruokaa. Olen suurimman osan elämästäni taistellut syömishäiriön kanssa, joten käsitykseni ruoasta ja syömisestä on valitettavan vääristynyt edelleen ja tietyt ajatusmallit ovat edelleen lihasmuistissani. Silti minulla on tässäkin käytössäni tehokas ase: vaikka ajattelen syömishäiriöajatuksia, en pidä niitä enää totuutena tai faktana, sen sijaan voin päättää, mitä teen, mitä sanon ääneen ja mitä kirjoitan esimerkiksi blogiini. Mitä enemmän puhun ääneen näistä asioista, sen vähemmän valtaa sisäisellä palkitsemis/rankaisemisjärjestelmälläni on. 

Tämä kaikki oppiminen, hidasta tai ei, on silti tekemistä ja väsyttävää. Muistutan itseäni siitä, mistä olen jo monesti muistuttanut tämän joulukalenterin aikana: tätäkään ei tarvitse suorittaa. Tänään olen voinut ajatella myös näitä asioita, koska lepääminen on antanut minulle energiaa tehdä niin. En jaksa joka päivä aktiivisesti oppia pois kaikesta siitä pahasta, minkä olen tähän asti oppinut. Useimpina päivinä kyllä, ja nyt varsinkin motivoituneena, koska haluan voida mahdollisimman hyvin voidakseni luoda hyvät edellytykset lapselleni myös voida hyvin, jaksan paremmin näitä kaikkein vaikeimpia läksyjä: hidasta ja armollista itsestä huolehtimisen askeleita. Katsotaan, minkälainen tilanne on sitten ensi keväänä, kun sylissäni on kaiken huomioni vaativa pienen pieni ihminen. ❤ 

Tämän päivän luukusta tulikin tällainen hyvin henkilökohtainen, mutta tuntui tarpeelliselta ja tärkeältä jakaa näitä asioita kanssanne. Voi olla, että esimerkiksi Insta-tilini ja muutenkin some-preesensini perusteella syntyy mielikuva vahvasta ja loputtoman pystyvästä minusta, joten se mielikuva on tarpeen välillä puhaltaa pois ja näyttää sen sijaan, että minä olen myös tämä tyyppi: hidas, haavoittuvainen ja ihan keskeneräinen. Ja se on ihan ok. Niin minulle kuin teille.  

Radikaalin joulukalenterin 8.luukku

Kirje sinulle, joka odotat aikuista lastasi jouluksi kotiin.

Oletko valmistautunut hyvin? Jos olen jotain ymmärtänyt suomalaisesta vieraskoreudesta, olet todennäköisesti miettinyt hiukan etukäteen, mitä meinaat tarjota. Joululaatikoita, lipeäkalaa, kinkkua, kahvin kanssa konvehteja. 

Istun uuden kotini keittiössä kirjoittaen tätä. Leivoin juuri pellillisen joulutorttuja. Luulen, että tämä on ehkä neljäs kerta elämässäni, kun leivon joulutorttuja. Mietin tulevia jouluja, kun niitä viettää kanssani lapseni, Eliana, joka on vielä tämän joulun kohdussani, mutta ensi vuonna tähän aikaan vähintään jo konttaa. Mietin minkälaisia jouluperinteitä haluan luoda ja mitkä asiat ovat tärkeitä minulle, mitä joulun yksityiskohtia haluan korostaa ja mitä en halua edes tuoda omaan kotiini ja lapseni jouluun. 

Yhtään ruokaa ei ole vielä päätynyt listalleni. Sen sijaan mietin kahta asiaa ylitse muiden: ensimmäinen on kiireetön yhdessäolo. Muistan lapsuuteni joulut, kun myös aikuiset sallivat itselleen istua alas ja lakata hössöttämästä aikuisten juttuja. He leikkivät meidän lasten kanssa. Kun olin vähän vanhempi, yhdessä pelattiin korttipelejä. 
Toinen oli joulukuusi ja sen koristeleminen. Se oli minulle tärkeä rituaali, missä tärkeimpänä hahmona oli mummoni, Mamitel, jonka mukaan vielä syntymätön lapseni on nimetty: Eliana. 

Mietin omia joulujani nyt aikuisena ja tulen surulliseksi. Mietin kaikkia niitä vanhempia, jotka odottavat aikuisia lapsiaan kotiin jouluksi, jotka joutuvat pettymään. Mietin teitä, joille ehkä tänä jouluna tuleekin viesti: vietän jouluni nyt muualla. Rauhallista joulua kuitenkin! 

Olen teidän puolestanne hiukan surullinen, mutta ennen kaikkea olen teille vihainen. Minulla on ystäväpiirissäni paljon, oikeastaan aivan liikaa, sellaisia ihmisiä, jotka eivät tänäkään jouluna mene vanhempiensa tai sukulaistensa luokse, koska siellä ei ole heille turvallista. Osa on hyväksynyt tämän välttämättömänä pahana. Osalle se on vain päätös, joka helpottaa elämää ja sallii kerrankin nauttia joulusta. Tosi monelle se on edelleen vaikea paikka, mikä ahdistaa, koska he rakastavat perhettään, mutta heidän luonaan olemisesta pitää maksaa aivan liian kallis hinta. 

Kysyin asiaa myös julkisesti. Ja vastaukset saivat minut hyvin hiljaiseksi. 

”Todennäköisesti vietän joulun äitini kanssa ja saan kuulla väärinsukupuolitusta, fatshamingia ja slutshamingia sekä muuta lannistamista. Vaihtoehto on jättää hänet yksin.”

”Tuntuu, että välittömästi suvun pariin rantautuessaan joutuu nostamaan suojauksen ja valmistautumaan taisteluun oman maailmankuvansa ja elämäntapansa puolesta.”

”Sukulaisjoulut on super uuvuttavia sukulaisten jäätävien poliittisten kantojen uskonnollisuuden ja cis-larpin (eli sen, että joutuu esittämään sitä sukupuolta, mihin on kasvatettu eikä sitä, mitä on) takia. Kaverijoulussa kukaan ei myöskään kommentoi syömistä tai tuputa ruokaa tai alkoholia ”

Oletko sinä pysähtynyt miettimään tätä? Odotat aikuista lastasi jouluksi kotiin, olet suorittanut joulusiivouksen, hankkinut lahjat, ehkä vieläkin tapana on hakea ja koristella joulukuusi, suunnitellut jouluaterian – mutta oletko miettinyt, kuinka luot turvallisen ilmapiirin hänelle, jonka haluat viettävän joulua kanssasi? 

Ketä odotat jouluksi kotiin? Odotatko ihmistä, jonka luulet tuntevasi? Jotakuta, jota et ymmärrä täysin? Ehkä hän on kasvissyöjä tai vegaani. Ehkä hänellä on aivan erilaiset poliittiset mielipiteet kanssasi. Voi olla, että odotat lasta, joka ei ole pitkään aikaan enää ollut lapsi vaan onkin nyt aikuinen, ja on tehnyt aivan erilaisia valintoja, kuin mitä sinä halusit hänen tekevän. 

Tunnetko sinä hänet, ketä odotat jouluksi kotiin? Oletko koskaan halunnut kunnolla tutustua häneen? Sinä varmaan osaat sanoa, mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, mutta oletko kysynyt häneltä, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä, ei pelkästään joulussa vaan elämässä yleensä? 

Tiedätkö sinä oikeasti kuka aikuinen lapsesi on ihmisenä? Kuka hän on nyt, tässä ajassa, tänä jouluna? Vai näetkö hänet edelleen sinä henkilönä, jonka sinä haluaisit hänen olevan? Todennäköisesti rakastat häntä ja haluat hänelle parasta. Mutta valitettavasti se ei aina riitä. Sinun on myös hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Hän ei välttämättä ole sitä sukupuolta, mihin olet yrittänyt häntä kasvattaa. Tai ehkä hän on rakastunut samaa sukupuolta olevaan henkilöön. Voi olla, että hän on päättänyt olla koskaan lisääntymättä – ja se on sinulle vaikea pala, koska haluaisit edelleen lapsenlapsia. 

Joulu on vaikeaa aikaa. Vaikka perhe olisi pääasiallisesti hyvinvoiva, jouluun ladataan aivan liikaa odotuksia. Joulukuvastot, se mitä media meille näyttää, maalaavat kuvan idyllisestä, rauhallisesta ja taianomaisesta joulusta upeine ruokineen, siisteine kotineen ja onnellisine perheineen. Valitettavasti jouluna ollaan tasan yhtä inhimillisiä kuin muulloinkin – mutta sen latauksen vuoksi pinnamme on vähän kireämmällä. Lisää tähän alkoholi ja ne ehkä perhettä tai sukua koskevat puheenaiheet, joita on ehkä pitkin vuotta muutoin vaiettu, niin joulu ei olekaan idyllinen perhejuhla vaan painajainen, mistä toipumiseen menee aikaa. 

Sinä, joka odotat aikuista lastasi kotiin jouluksi: sinun ei tarvitse olla lapsesi kanssa samaa mieltä kaikesta. Varsinkaan mielipideasioista, mistä tiedät että teillä on erimielisyyksiä, ei kannata ehkä jouluna aivan kauheasti jutella, mutta eihän sille välttämättä toki aina voi mitään, että syntyy pientä kinastelua siitä, mitä katsotaan televisiosta, voittiko oikea ihminen Tanssii tähtien kanssa -kisan ja olisiko sen yhden pariskunnan sittenkin pitänyt pysyä yhdessä Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa.

Aikuisen lapsesi elämänvalinnat, se kuka hän on ihmisenä, mitä sukupuolta hän on, kenet hän valitsee tai haluaa valita kumppanikseen, minkälaisessa kehossa hän valitsee elää, sekä hänelle tärkeät arvot – nämä taas eivät ole mielipidekysymyksiä. Se, kuka aikuinen lapsesi on, ei ole asia, mistä voi neuvotella. On yksi asia sanoa, ettei pidä aikuisen lapsen musiikkimakua minään, ja aivan toisenlainen sanoa, ettei pidä koko ihmistä minään. 

Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, älä siis aseta lastasi siihen asemaan, että hän joutuu jouluna tai muulloinkaan perustelemaan omia ihmisoikeuksiaan sinulle. Ymmärrä, että hänellä on oikeus elää sellaisena kuin hän on. Myös jouluna, myös sinun luonasi. 

Joten jos haluat tänä jouluna aikuisen lapsesi, ehkä jopa puolisoineen tai perheineen, luoksesi, valmistaudu tällä kertaa ihan muulla tavalla kuin tekemällä laatikkokaupalla jouluruokia. Sinun ei tarvitse tietää kaikkea, mutta sinä voit kysyä. Paras ihminen vastaamaan on aikuinen lapsesi itse, mikäli välinne eivät ole vielä siihen pisteeseen tulehtuneet, että voit hänen kanssaan kommunikoida. Kysy häneltä, minkälaisen joulun hän haluaa? Minkälainen olisi aikuisen lapsesi turvallinen joulu? Mitä asioita sinun kannattaa ottaa huomioon etukäteen? Mitä sinun pitäisi oppia, jotta aikuinen lapsesi haluaa viettää joulun kanssasi?

Ja tee sitten aito yritys luoda sellainen joulu. Mutta luo se hänen tai heidän kanssaan yhdessä. 

Muista vielä: aina, kun kysyt toisen ihmisen lupaa johonkin, voi olla että hän vastaa sinulle kielteisesti. Ja sinun tehtävänäsi, aikuisena ihmisenä myös, on hyväksyä ja kunnioittaa kielteinenkin vastaus. Kun on kysymys joulusta, mieti, mitä olisit voinut tehdä toisin tai paremmin. Ehkäpä kun tulee aika tehdä lupaus tulevalle vuodelle, voit luvata oppia avointa, kunnioittavaa ja turvallista kanssakäymistä. Ehkä jouluna vuonna 2019 tilanne on muuttunut ja kun uudemman kerran kutsut aikuisen lapsesi kylään, vastaus onkin varovaisen myöntävä. Ole silloin sen luottamuksen arvoinen. 

Ystävällisesti, 
Javiera Marchant Aedo

ps: jos olet siinä onnellisessa asemassa, että aikuiset lapsesi tulevat jouluna kylään, älä aloita joulua sanomalla ”on se hyvä että edes joskus tulet käymään”. Syyllistäminen ei kuulu turvalliseen jouluun. 

Radikaalin joulukalenterin 4.luukku

Käytän tämän luukun ystävällisesti muistuttamaan muutamasta asiasta:

Lihavuusaktivismin päämäärä ei ole se, että ihmiset tykkäisivät itsestään enemmän – päämäärä on lihavien ihmisten ihmisoikeuksien toteutuminen. 

Kuitenkin ymmärrän, että monen (lihavan) kohdalla ajatus siitä, että itselle kuuluisi ihmisoikeudet, on suoraan kytköksissä siihen, että arvostaa itseään ja kehoaan. Tosin yksi niistä syistä, miksi lihavien ihmisten elämä on vaikeaa on se, että se sotii omaa oikeustajua vastaan, että syyt syrjimiselle ovat paino + ulkonäkö. Eli kyllä siellä syvällä sisimmässä on jo olemassa se ajatus, että myös lihavilla on samat ihmisoikeudet kuin kaiken painoisilla ihmisillä. Tätä ajatusta pitää vahvistaa. 

Joka tapauksessa työ itsensä hyväksymisen tiellä on väsyttävää ja se vie voimavaroja. Se, että oppii vaatimaan omia ihmisoikeuksiaan, on henkisesti raskasta.

https://www.instagram.com/recipesforselflove/

Vielä: lihavuusaktivismin yksi tärkeä muistutus on se, että lihavuus ei ole haukkumasana, vaan yksi tapa kuvailla kehoa. Tavoitteena ei siis ole se, että lakkaa näkemästä ”lihavan” peilissä, jos on lihava, vaan ettei liitä siihen automaattisesti negatiivista merkitystä ”voi paska, lihava”. 

Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole taas yksi asia, jota kenenkään pitäisi suorittaa. Yritä siis sinäkin olla putomatta siihen ansaan. 

  1. Joinain päivinä on helpompa harjoitella näitä uusia ajatuksia kuin toisina.
  2. Tavoite ei edelleenkään ole joka päivä ajatella jotain ehdottoman postitiivista tai rakastavaa itsestään. 
  3. Voi olla masentavaa pakottaa itseään ajattelemaan ”tuo olen minä, olen kaunis, rakastan joka soluani”, jos ei oikeasti usko siihen tai edes vielä kykene uskomaan siihen. Siitä tulee vain se metatason syyllisyys, muistatko? Mutta muista myös, että ei tarvitsekaan pitää itseään maailman kauneimpana tyyppinä! Minä en rakasta napanöyhtääni, enkä sitä, että perusilmeeni näyttää mielestäni surulliselta, vaikken olisikaan surullinen. Tämä ei  kuitenkaan edelleenkään määrittele ihmisarvoani.
  4. Tuo olen minä. Olen arvokas ihminen. Minulla on oikeus näyttää tältä” voi olla parempi harjoitusajatus, vaikkei sekään ole helppo – mutta se voi olla vähän helpompi. Ainakin ajan kuluessa. 

Joulukalenterin 4.luukun Seuraa somessa!