Radikaalin joulukalenterin 7.luukku

Sinä olet rasisti.

Tätä ei ole helppo kirjoittaa. Tai ehkä enemminkin niin, että on helppoa, mutta vähän irvistelen etukäteen, koska voin kuvitella todella monen reaktiot etukäteen.

Oletko rasisti? Jos olet eksynyt sivuilleni, on todennäköistä, että vastaat ”en”. Kuitenkin jos väittäisin sinulle tässä ja nyt, että olet rasisti, miten suhtautuisit siihen? Tuskin se kivalta tuntuu. Ei tietenkään.

Se, että kuitenkin väitän sinun(kin) olevan rasisti, selittyy sillä, että rasismi ei ole mustavalkoinen juttu. Se ei mene niin, että olet joko SVL:n jäsen ja heilaat harva se päivä huutaen natsien iskulauseita päin kaikkia, jotka mielestäsi ovat muuta kuin arjalaista alkuperää, tai sitten olet täydellisen ”suvaitsevainen” (kuinka vihaankaan tuota sanaa) ihminen, joka on 100% sitä mieltä, että kaikki ovat samanarvoisia ja kohtelee aivan täpöö kaikkia täysin samalla tavalla. 

Tässä, asian selittää paremmin ja yksityiskohtaisemmin
Mamoudou N´Diaye:

Rasismi on siis spektri. Ja valitettavasti me olemme kaikki jossain kohtaa tätä spektria. Olemme siis jokainen jonkinasteisia rasisteja. Toki jos haluat helpottaa juuri nyt tuntemaasi syyllisyyttä, voit myöntää olevasi ”joitain ihmisryhmiä kohtaan ennakkoluuloinen”. Rasismin muotoja (esiasteita, if you will) ovat myös rodullistaminen ja eksotisoiminen. Nämä kaksi viime mainittua ovat sellaisia, mitä tehdään myös usein ”hyvää tarkoittaen”. Esimerkiksi jokainen, joka on minullekin kertonut, kuinka paljon ”ihailee latinokulttuuria” tai pyytänyt, että puhuisin vähän espanjaa, koska ”se on niin tulinen ja seksikäs kieli” tai ohittanut kaikki tunteeni toteamalla, että olen ”temperamenttinen ja pippurinen lattari”, on rodullistanut ja eksotisoinut minut. 

Älä kuitenkaan jää tähän. Älä jumiudu siihen, että ”no helvettiäkö sitten, olen rasisti, shoot me”. Ei ei. Pyri ensin tunnistamaan ennakkoluulosi. Kuuntele ja ota opiksesi, kun sinulle huomautetaan, että jokin tekosi on rodullistamista tai eksotisoimista. Älä muserru myöskään syyllisyyden alle: et ole ainoa, joka tahtomattaan ja jopa hyvää tarkoittaen ylläpitää vahingollisia rasistisia rakenteita, mutta voit liittyä alati kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka tietoisesti pyrkivät pois tällaisesta. Ja, kuten kaikki muukin työ omien rutiininomaisten tapojen tunnistamiseksi ja muuttamiseksi, se helpottaa jokaisen teon ja ajan myötä.

Minäkin olen tehnyt tämän työn, ja teen sitä edelleen. Minussa ovat ne lukuisat kokemukset, jotka vahvistavat omia ennakkoluulojani tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Ja pahinta on myös se, että minulla on ennakkoluuloja ihmisryhmistä, joiden suhteen ei ole mitään kokemuksia. En ollut romaneja kohtaan ennakkoluuloinen Suomeen tullessani, mutta jo muutaman vuoden jälkeen opin olemaan sitä: minulla ei ollut yhtään negatiivista kokemusta kenenkään romanin kanssa (päinvastoin, olin yläasteella tosi ihastunut yhteen romaniin), mutta pelkästään rasististen juttujen kuuleminen riitti ja huomasin 16-vuotiaana Tampereelle muuttaessani, että seurasin romaneja kaupassa tarkasti, koska halusin omin silmin nähdä, että heillä on tapana varastaa. No en koskaan nähnyt sellaista. Sen sijaan jossain vaiheessa, kun olin itse tarpeeksi monta kertaa joutunut itse samanlaisen kyttäyksen kohteeksi (minua luultiin niihin aikoihin tosi usein romaniksi), tajusin itsekin harjoittavani rasismia. Olen siitä lähtien pyrkinyt siitä pois, ja se on helpottanut koko ajan, mutta en edelleenkään voi sanoa olevani täysin niistä vapaa. 

Tässä kuitenkin tulee tämän pointin ydin: en ehkä koskaan pääse täysin yli ennakkoluuloistani, mutta minulla on kuitenkin valta päättää, toiminko niiden ennakkoluulojen perusteella vai en. Olen tietoinen ennakkoluuloistani ja pidän huolen siitä, ettei  se vaikuta siihen, miten suhtaudun muihin. Ja mitä enemmän teen tätä, sen paremmin voin luottaa siihen, että toimintani kestää tarkastelun. 

Kirjoitan tämän osana radikaalia joulukalenteria, koska on tärkeää ymmärtää, ettei kehoaktivismi, varsinkaan lihavuusaktivismi, ole muusta aktivismista eristyksessä oleva taistelu ihmisoikeuksien puolesta. Se on olennaisesti yhteydessä (myös) antirasismiin. Ja molemmat ovat intersektionaalisen feminismin ytimessä.
Tiesittekö, että kehopositiivisuusliike kuten #metoo on mustien naisten alullepanema liike? Vaikka Alyssa Milano käytti julkisuuttaan työkaluna ja alustana, liikkeen aloitti Tarana Burke. Ettekö tienneet? Se johtuu siitä, että #metoo on valitettavasti omittu palvelemaan ensisijaisesti valkoisia naisia. Samalla tavalla kehopositiivisuus on omittu palvelemaan sopivan lihavia ja valkoisia naisia. Siis sopivan lihavia. Sopivan valkoisia. Sopivan normaaleja. 

Radical body positivity can not exist within whiteness, white passing-ness, or white people.


Radikaalin joulukalenterin 6.luukun Seuraa somessa!

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!

Feministinörtti

Minua haastateltiin Tulvaan hetki sitten ja tänään haastattelu on ilmestynyt Tulvan vuoden 2016 kakkosnumerossa.
Juttu on luettavissa täällä.

Sanon lyhyesti vain tämän:
Minulle on todella, sanoinkuvaamattoman tärkeää se, että minua nyt vihdoin haastatellaan ekoja kertoja siksi, mitä teen, sanon ja jopa saan aikaan eikä enää siksi, koska olen chileläinen ja pakolaisena tullut tänne.

Kunpa osaisin selittää, miksi se on niin tärkeää, miksi se tuntuu niin hyvältä. Ehkä tämä on osa sitä rodullistettuna olemisen vapautumisesta. Olen kiinnostava, arvokas ja minulla on tärkeää sanottavaa ihan myös omana itsenäni eikä niistä syistä, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa. Se on vähän sama kuin silloin, kun joku kutsuu mielenkiintoiseksi sitä, mitä ajatuksia minulla on eikä sitä, että minulla on ”eksoottinen nimi” tai ”lattarisilmät”.

Kiitän myös kuvaajaa Nella Keski-Ojaa, jonka kuvaussessiossa minulla oli aivan mielettömän upea olo! Nauroimme koko ajan! Se oli mahtavaa! Olisipa Nellan kaltaisia kuvaajia enemmänkin!

Dramaattinen, temperamenttinen, lattari.

 

ensimmäinen päivä Suomessa

Ensimmäinen aamu Suomessa.

Se alkoi jo 90-luvulla. Olin 10-vuotias, kun tuntemattomat ihmiset tulivat kehumaan hiuksiani ja silmiäni. ”Sulla on niin tummat ja tuliset silmät!”, ”Sulla on niin ihanan paksu tukka.”
Varhaisteininä näytin fyysisesti jo naiselta. Oli leveä lantio & oli ”hyvät tissit” (kadulla kuultuna, vanhemman miehen  suusta tietenkin).
Ne kerrat, kun minulle on sanottu ”olet tumma ja tulinen, olen aina tykännyt tuollaisista lattarinaisista”, eivät ole laskettavissa kahden käden sormilla.
Opin puhumaan suomea hyvin nopeasti, koska rakastuin tähän kieleen ja sen uskomattomaan kauneuteen ja monipuolisuuteen, mutta koska puhun sitä ilman aksenttia, olen joutunut myös todistamaan, että olen ulkomaalainen. Olen kuullut ”mutta sä puhut suomea niin hyvin” myös lukemattomia kertoja. Olen varta vasten tehnyt vuosien varrella huomattavan paljon töitä sen eteen, että oppisin puhumaan suomea mahdollisimman hyvin, mutta jos kerron, että olen tullut lähes 10-vuotiaana Suomeen, täydellinen suomen kieleni johtuu siitä, että ”olin niin nuori, kyllähän silloin oppii minkä tahansa kielen”.
Olen käynyt teininä tanssitunneilla enkä ollut siellä erityisen hyvä, en huonokaan, keskiverto, minua ei valittu esiintymään. Minusta kuulemma oli jo tullut ”suomalainen”. En osaa tanssia salsaa (”mutta ettekö te kaikki osaa?”), mutta minulla on kyllä hyvä rytmitaju, koska se kuulemma ”on tullut äidinmaidossa”.
Olen istunut bussissa Tampereella ja tuntematon ihminen on ottanut pitkät, kiharat ja paksut hiukseni käteensä ja ihaillut niitä, ilmaissut kateutensa. Minä olin järkyttynyt, mutta sanoin ”kiitos”.
Kun asioin virastoissa tai muissa paikoissa, missä mennään henkilöllisyys edellä, minulle puhutaan kuin idiootille. Kovempaa, hitaasti, kallistetaan päätä sivulle ja ollaan myötätuntoisia. Usein aloitetaan puhuminen englanniksi.
Puhun mitä tahansa puhelimessa äitini tai isäni kanssa, se kuulostaa eksoottiselta ja seksikkäältä. Kun äitini soitti ja kertoi, että isomummoni oli kuollut, puhelua sivukorvalla kuunnellut työkaverini sanoi, että on aina tykännyt siitä, miten eloisalta espanja kuulostaa. Kun saman työvuoron aikana, läheisen kuolemasta järkyttyneenä, olin monta tuntia hyvin hiljaa ja tupakkatauolla pääsi pieni itku, olinkin dramaattinen. Kun kykenin kuitenkin jossain vaiheessa nauramaan jollekin vitsille, olin jo temperamenttinen.
Milloin tahansa tulen jostain vihaiseksi, suutun, turhaudun, totean jonkun epäkohdan jossain, puutun mihin tahansa vääryyteen, olenkin temperamenttinen.
Sikäli väite on absurdi, että me olemme kaikki temperamenttisia: temperamentti ei tarkoita räiskyvää tai tunteitaan voimakkaasti ilmaisevaa ihmistä yhtään sen enempää kuin sellaista, joka vaikuttaa tasaiselta ja järkkymättömältä.
Jo hyvin pintapuolisella haulla netistä löytää tiedon, että temperamentti on ”yksilöllinen tapa reagoida ja käyttäytyä. Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus, joka perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen.
Temperamentti on siis yhtä kuin luonne. Mutta latinalaisamerikkalaisena naisena kaikenlaiset tunteiden ilmaisut ovat ”räiskyviä” ja ”voimakkaita”.

monikasvoinentitti (kopio)

Ruskeahiuksisena olen ”temperamenttisempi”, koska näytän enemmän latinalaisamerikkalaiselta.

Viime vuoteen asti oikeastaan pidin kaikkia näitä kokemuksia välttämättömänä pahana, puuduttavana ja turhauttavana, mutta sellaisena, joka kuuluu asiaan, koska olen ulkomaalainen. Pidän niistä yhtä vähän kuin siitä, että joudun käymään kyllästymiseen asti keskustelua ”mistä olet kotoisin” ja ”mutta pakkohan toisen sun vanhemmista on olla suomalainen”. Mutta mm. kiitos Koko Hubaran  ja hänen bloginsa heräsin siihen, että tälle kaikelle on olemassa yksi sana, rodullistaminen, ja että ei, se ei ole okei.

Minä olen hyvä esimerkki sellaisesta ulkomaalaisesta naisesta, joka rodullistetaan jatkuvasti – vahingossa. Koska ulkonäköni takia käyn myös ihan täysin suomalaisesta, näen hyvin selkeästi rajan siinä, missä kohti ihmisten suhtautuminen minuun muuttuu.

blondina

”Yritätsä näyttää suomalaiselta?” (välivaihe ennen vihreää tukkaa)

Se alkaa siitä hetkestä, kun ihmisten tietoisuuteen ilmestyy fakta: tuo tyyppi, joka puhuu suomea kuin suomalainen ja joka on iholtaan yhtä kalpea kuin minä itsekin, ei olekaan suomalainen!
Siitä hetkestä lähtien aiemmin ihan normaalina pidetyt tummahkot silmät ovatkin tummat ja tuliset. Poikkeuksellisen paksu tukka onkin yhtäkkiä ihanan eksoottinen piirre.
Fyysinen koskemattomuuteni, joka oli siihen asti itsestään selvä asia, onkin vähän vähemmän tärkeä, koska ulkomaalaisena ja varsinkin lattarina pakkohan minun on pitää enemmän siitä, että vieraat ihmiset koskettavat.
Ja uusi ihminen muuttuukin henkilöksi, jonka käyttäytyminen, ominaisuudet ja historia, tapa puhua, tanssia, nauraa, itkeä ja rakastaa, voidaan kaikki tietää ennalta, olettaa tietynlaisiksi, koska se on, ei ainoastaan ulkomaalainen, vaan herraparatkoon, lattari.

Pahinta on oikeastaan se, että minä liian paljon myös itsekin luulin, että näin sen on mentävä. Erehdyin pitämään itkemistä ja lamaannuttavia pelkokohtauksia dramaattisuutena ymmärtämättä, että ne ovat minussa olevien traumojen fyysisiä ilmentymiä. Virheellisesti ajatellut, että tykkään istua yksin kahvilassa, lukea ja juoda teetä, huolimatta siitä, että olen lattari. Oppinut jostain saatanan syystä pitämään kaikkia suomalaisina pidettäviä piirteitä hyvinä ja chileläisinä pidettäviä piirteitä huonoina.

Ei koskaan enää. Päivä kerrallaan opin pitämään puoliani. Jos jaksan, yritän saada muutkin ympärilläni ymmärtämään, että minä olen sellainen kuin olen, koska sellaiseksi elämäni on minut muokannut, mutta mitään luonteeni osaa ei voida enää pitää suomalaisena tai chileläisenä, vaan minä olen minä itse, Javiera.
Minulla on suomalaisia ja minulla on chileläisiä tapoja. Minä saan itse määritellä, minkälainen minä olen.
Minä olen nainen, feministi, vasemmistolainen, nörtti, chileläinen ja tamperelainen.
Puhun espanjaa äidinkielenäni, vaikka puhun ja kirjoitan suomea paremmin.
Rakastan tanssimista, mutta todennäköisesti valitsen illanvietoksi mieluummin lautapelien pelaamisen. En pidä siitä, että vieraat ihmiset koskettavat minua enkä vieläkään tykkää halaamisesta. Tykkään juoda tequilaa enkä koske kaljaan tai siideriin, koska ne ovat minusta mauttomia litkuja. En ymmärrä Pikku-Kalle-vitsejä eivätkä Kummelit aukea minulle, koska ne eivät ole koskaan olleet osa lapsuuttani, mutta haikeana muistelen El Chavo del Ochoa ja osaan kaikki Mafaldat ulkoa. Lasken edelleen päässäni espanjaksi, ja jos seurassa on yksikin toinen espanjaa äidinkielenään puhuva, kaikki kirosanat lipsahtavat minulta espanjaksi.
Ei, en aio opettaa sinua puhumaan espanjaa enkä halua auttaa sinua harjoittelemaan espanjaasi, se on minulle vastenmielistä. Lattarifanien kanssa minun on edelleen vaikeinta tulla toimeen, sillä huomaan, että silloin vasta olenkin ensisijaisesti maanosani ja kulttuurini edustaja. En aio kertoa sinulle lapsuuteni vaikeimmista traumoista vain, koska Victor Jaran elämäkerta saa sinut kyyneliin. Ei, en ole koskaan tavannut sitä pikkuserkkuasi, jonka paras kaveri kerran kävi Nicaraguassa. Ei, en tunne kaikkia chileläisiä Suomessa. Ja olen hyvin kyllästynyt joka loppuvuosi vastaamaan kysymyksiin siitä, minkälaista joulua me vietetään kotona ja lahjotaanko Chilessä. Googleta ”chilean christmas”. Ja kyllä, jokainen kerta kun olen hakenut jotain työpaikkaa, mutta en ole helvetin hyvästä hakemuksesta huolimatta päässyt edes haastatteluun, olen epäillyt, että se ehkä johtuu ulkomaalaisuudestani.

Rodullistamisen lisäksi valitettavasti minullakin on kokemuksia myös suorasta, tahallisesta rasismista. Niihin on helpompaa vastata. Rasistista huutelua on helppo osoittaa sormella (ja näyttää keskaria vastineeksi, koska sen enempää se ei minusta ansaitse), mutta rodullistamista vastaan on hankalampaa taistella.
Koska suurin osa näistä on tahattomia, vahingossa sanottuja asioita, jotka silti toiseuttavat minut. Ja moni on sellaistenkin ihmisten suusta, joita pidän kavereinani, jopa ystävinäni.
Puhun silti itsestäni ulkkiksena ja heitän sarkastista läppää Schrodingerin maahanmuuttajasta (elää sossun rahoilla ja vie työpaikat samaan aikaan), koska minulla on siihen oikeus. Mutta silti katson, että minulla on myös oikeus tulla kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä ja minulla on oikeus olla se, joka määrittelee mitkä osat minusta ovat mistäkin lähtöisin.
Joten kun kerron, että en tunne itseäni suomalaiseksi, älä loukkaannu äläkä väitä vastaan. Hyväksy se. Ja kun kerron, että olen tamperelainen ja kannatan Ilvestä, hyväksy sekin. On mahdollista olla molempia.

 

Minun piti odottaa 2010-luvulle asti ymmärtääkseni, että kokemukseni Suomessa chileläisenä naisena ja pakolaisena ovat rodullistetun ihmisen kokemuksia.
Minun piti tähän asti odottaa saadakseni vahvistuksen sille, että se ei ole normaalia eikä se ole oikein.
Nyt, kun asia on minullekin selvä ja kun olen saanut voimaa tiedon kautta, voin pikkuhiljaa aloittaa sen suunnattoman työn, että yritän selittää, mitä rodullistaminen on ja miksi se on väärin. Miksi on haitallista, että minuun liitetään niin paljon ennakkoluuloja chileläisyyteni takia. Voin selittää, miksi tämä vahvistaa eriarvoisuutta, ja voin varoittaa, että rodullistamisesta on vain lyhyt, aivan liian lyhyt matka rasismiin.
***
Rodullistaminen: prosessi jossa ihmisryhmään liitetään ihonvärin/uskonnon/etnisen taustan perusteella tiettyjä piirteitä, ominaisuuksia ja stereotypioita. (lähde)

Rodullistaminen edeltää rasismia ja merkitsee prosessia jossa ihmiset alkavat käsittää itsensä eri rotuihin kuuluvina yksilöinä. (lähde)

intissävierailulla

”Millä sä värjäät sun tukan?” ”Tää on mun oma väri.” ”Ihana kun sä oot niin eksoottisen näköinen!”