Tiistai 30.1.2018.

Okei, mut mitä helvettiä tapahtui nyt, että yhtäkkiä tää tyyppi, kenet te tunnette, joka käy tanssimassa, juo ehkä liikaa jallua, on innoissaan työstään, rakastaa meemejä ja giffejä ja patriarkaatin murskaamista, on hurahtanut leftbookin tag-ryhmiin ja flirttailee kaikelle mikä liikkuu, on nyt tässä tilanteessa?

Niinpä, saatana, niinpä.

Naurattaa, koska mietin englanninkielistä sanontaa ”so what’s the skinny?” kun halutaan tietää sisäpiirin tietoa. Sanonta kai tarkoittaa alunperin ”lyhyttä versiota”, mut pakko arvostaa ironiaa siinä kielikuvassa, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Skinny.

Lyhyt versio olisi se, että mulle aikataulutettu terveydellisistä syistä suoritettava abdominoplastia (google it) peruutettiin, koska leikkausta varten vaadittu tupakoinnin lopettaminen ja vapaaehtoinen luopumiseni lattekahvin juomisesta aiheuttivat painonnousun, minkä johdosta painoindeksini ylitti 32 rajan. Ja koska Hatanpää, missä leikkaus olisi suoritettu, yhdistyi TAYSin kanssa, ja TAYSissa taas raja on BMI30, kirurgi sanoi:

Sun täytyy laihduttaa, en mä muuten leikkaa sua. 

Huom. Painoin tiistaina 30.1. aamulla 91,3 kiloa. Kun avauduin Facebookissa tapahtuneesta taisin kertoa 89 kiloa? Miksi? KOSKA MINULLA ON SYÖMISHÄIRIÖ. Ja kahdella kilolla ja kolmellasadalla grammalla on painoonsa nähden moninkertainen merkitys näillä huudeilla.

Uusi vaatimus tiistaina: laihdu siten, että painoindeksisi on alle 30. Minun pituisellani ihmisellä, olen 164cm, se tarkoittaa että paino saa olla enintään 80 kiloa, mielellään sen alle.  Ironiaa: painoni tänään aamulla oli 85,5 kiloa eli BMI on alle 32. Leikkaus olisi ollut maanantaina. Joo, heippa. 

Ja argumentteina olivat siis ”nää säännöt on nyt tämmöiset, nää on kaikille, en mä voi tehdä poikkeusta sun kohdallas” (en pyytänyt) sekä ”mieti miten paljon nätimpi on lopputulos jos sä oot laihempi” no haista sinä kirurginpaska vittu. 

Olin muuten juuri ehkä viisi minuuttia aikaisemmin käynyt jännän pienen dialogin hoitajan kanssa. 

–  Mites, kun sä olit lihavuusleikkauksessa 2015, miten elämä on sujunut sen jälkeen? hän kysyi.
– Miten tää liittyy…?
– Eikun kato tässä kysellään vähän historiaa, haluan vain tutustua suhun.
– Okei, no varmaan ehkä tavallisesti, mitä sä oikein tarkoitat? minä ihan helvetin epäluuloisesti.
– No että miten sulla on syöminen sujunut ja sellaista?
– Ihan kuten ohitusleikatuilla muutenkin. Mä en muuten käytä termiä ”lihavuusleikkaus” vaan ”mahalaukun ohitusleikkaus”, tää on tärkeä homma, sanoilla on tosi suuri valta. Eihän multa lihavuutta leikattu.
– (hermostuneena) Niin katsos meillä käytetään lääketieteellisiä termejä niin siksi ”lihavuusleikkaus”.

Universumille kiitos kirurgi tuli juuri silloin paikalle, koska meinasin haastaa sen kisaan siitä, kumpi on lääketieteellisempi termi: leikkauksen oikea nimi (mahalaukun ohitusleikkaus) vai ”LIHAVUUSVITUNLEIKKAUS”. Come FUCKING ON. 

Pidempi versio:

Painoin jotain 140 kilon luokkaa, kun 2009 astuin Z3:n ovesta sisään hoitojaksoa varten, minkä piti alunperin kestää sen pari viikkoa, että saan olemassa olevan hoitosuhteen, jotta voin anoa Kelalta tukea terapiaan. 

Kolme kuukautta erittäin niukkaenergistä ruokavaliota eli 800 kaloria päivässä myöhemmin olin laihtunut 30 kiloa ja sain kuulla siitä joka saatanan paikassa. Tämän blogin jossain alkupostausten syövereissä on suurempi avautuminen aiheesta, feel free to dig, se ei ole salasanasuojattu.  

Laihduin sen jälkeen vielä 20 kiloa lisää. Painoin lopulta 89 kiloa, se maaginen 89 kiloa, jumalauta miten mä vihaan sitä lukua, ja sen jälkeen alkoikin alamäki. Paitsi että se oli ylämäki. Ensin lihoin pari kiloa (se yhtä maaginen 91 kiloa, ai että), ja yhtäkkiä painoin 98 kiloa ja lakkasin menemästä terapiaan. Menin paniikkiin. Vain kaksi kiloa sataan! Yritin aloittaa ENE-dieetin itsekseni, ilman tukea, epäonnistuin. Epäonnistuin kerran, kahdesti, kolmesti. En pystynyt siihen edes viikkoa kauempaa. Löysin itseni ahmimasta. Oksentamaan en enää kyennyt, se oli jäänyt ”nuoruuteeni” ennen ensimmäistä hoitojaksoa. 

Tiedän syyt sille, miksi aloitin ahmimisen uudelleen. Se vaihe elämästäni on analysoitu aivan puhki, vaikka sen seuraukset ovat edelleen läsnä. Ne liittyvät siihen ainoaan oikeaan rakkaussuhteeseen, joka minulla on ikinä ollut, miehen kanssa, joka on mun exä ja nykyinen ja taas kerran exä. Ne liittyvät siihen koodivirheeseen geeneissäni, jonka tämä paska yhteiskunta on minuun leimannut, mikä julistaa minulle kaikkia audiovisuaalisia kanavia pitkin, että en ole minkään arvoinen, koska olen lihava. Olen automaattisesti tuomittu vastenmieliseen ulkonäköön, joka ei voi koskaan herättää kenessäkään oikeaa halua minua kohtaan. Olen epäonnistunut naisena, koska olen lihava. Eikä ainoastaan lihava, vaan sairaalloisen lihava. ”Sangen obeesi nuori nainen”, kuten eräässä epikriisissä lukee. 

Syyt minulla on tiedossa. Seuraukset on dokumentoitu neljään täyteen kirjoitettuun päiväkirjaan, jotka ovat tälläkin hetkellä kirjahyllyssäni. Syyt johtivat siihen, että löysin itseni noin 120-kiloisena Z3:lta uudemman kerran. Lähdin marraskuussa 2011 Chileen 114-kiloisena. Palattuani, tietämättäni entistä traumatisoituneenpana, ajauduin ahmimiskierteeseen, jonka suoritin ovelasti avotyyppini nenän edessä hänen näkemättään (tai niin kuvittelin). Palasin teini-iän tapoihin ja rupesin syömään salaa. Taisin kuitenkin puhua lakkaamatta syömisestä ja kuntoilusta. Olin aivan täydellisesti oman ahmimishäiriöni vallassa. Olin jotain paljon pahempaa kuin sairaalloisen lihava nainen: olin sairaalloisen lihava nainen, joka oli kerran päässyt sairaalloisesta lihavuudestaan eroon ja oli enää ”lievästi”, ja joka oli liian heikko pitääkseen itsensä ”lievästi lihavana” ja lihonut takaisin entistä sairaalloisemmaksi lihavaksi täysin epäonnistuneeksi naiseksi. Tämän alemmas ei pääse. Olin väärässä, taas

Minulle suositeltiin mahalaukun ohitusleikkausta (termillä ”gastric bypass”) Chilessä vuonna 2006. Sen teki serkkuni Jacqueline noin vartti sen jälkeen, kun astuin Arturo Merino Benitezin lentokentältä pihalle Pudahuelin niin raikkaaseen ulkoilmaan. I’m kidding, tietenkin. Santiagohan on saastunut kuoppa. Serkullani oli siis nippu esitteitä valmiina, yksi niistä taisi olla laihdutusleiristä, ja tietenkin kertomus hänen hyvästä ystävästään, jonka elämä on sen jälkeen ollut täydellistä, ja joka ei enää ikinä luopuisi päätöksestään hakeutua siihen leikkaukseen, miehenkin hän löysi itselleen. Whoop-dee-fucking-doo.

Samankaltaisia neuvoja sain puolivuotisen Santiagossa asumisen aikana tusinoittain. Yritin parhaani mukaan jättää ne omaan arvoonsa. 2006 olin kehonkuvani suhteen ulospäin hirvittävän itsevarma. 

Yksikään minut vuosina 2000-2009 tuntenut ihminen ei voi väittää, että olisin kertaakaan pahoitellut ääneen painoani tai kritisoinut ulkonäköäni. Sisäisesti tein sitä jatkuvasti, joka päivä, joka tunti, mutta ääneen en koskaan. Muistan sen vihan, säälin ja myötähäpeän minkä koin, kun Messukylän lukiossa ollessani ilmaisutaidon tunnilla jokainen sai tehtäväkseen mennä luokan eteen (auditorio) ja kertoa yksi asia itsestään, mitä kukaan muu ei tiedä. Yksi työistä, lihavahko tyyppi, sitä tyyppiä, joka pyytää koko ajan anteeksi omaa olemassaoloaan, aloitti puheenvuoronsa sanomalla:

No kaikkihan tietää että mä oon vaan tämmöinen ruma läski, mutta mitä ette tiedä….

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mikä oli se varsinainen jutun ydin. Kuulin vain sanat ”oon vaan tämmöinen ruma läski”. Päätin siltä istumalta, että en ikinä, koskaan pyydä anteeksi ulkonäköäni tuolla tavalla, että en ikinä puhuisi itsestäni sanoilla ”läski” tai ”ruma”. Nämä molemmat sanat olivat sisäisessä sanavarastossani ahkerassa, jokapäiväisessä käytössä, mutta kukaan ei kuullut niitä minun suustani ääneen. 

 Se oli mulle todella tärkeää, eräänlainen pelastusrengas, josta en päästänyt irti. Pidin tästä tarinasta kiinni loppuun asti. Lopulla tarkoitan sitä ensimmäistä 10 kilon laihtumista heinäkuussa 2009. 

On vuosi 2013 tai 2014. Olen ollut parisuhteessa jo kolme tai neljä vuotta. Painan jotain 150 kilon luokkaa. Haluan lapsia. En voi kuitenkaan saada lapsia. Syy: polykystiset munasarjat. Ratkaisu: laihtuminen. 

Don’t you just love the irony?

Huomaatkaa, että minulle on siis tuohon vuoteen mennessä diagnosoitu syömishäiröiden, masennuksen ja ahdistuksen lisäksi myös alkoholin ja kannabinoidien haitallinen käyttö, seksin käyttäminen ahdistuksenhallintakeinona sekä muu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jos olisin kohdannut edes yhden oikeasti pätevän psykiatrin, hän olisi osannut yhdistää nämä palaset lapsuuteeni ja voinut jo silloin diagnosoida minulle traumaperäisen dissosiaatiohäiriön, mutta se arpa osui kohdalleni vasta vuonna 2015, kun ensimmäiset noin 300 turvapaikanhakijaa saapui Tampereelle ja minä menetin ainoan terveellisen tapani rentoutua: kykyni nukkua.   

Minä yksinkertaisesti annoin periksi ja uskoin, vilpittömästi uskoin, että hakeutumalla mahalaukun ohitusleikkaukseen, voisin fyysisestä pakosta laihtua ja pysyä pienemmässä painossa, jotta kystät häviäisivät munasarjoistani ja minä voisin tulla raskaaksi. Täysin aukoton logiikka. Ja niin pätevästi argumentoitu, että minä, huolimatta tästä pitkästä hoitohistoriastani mielenterveyspuolella ja ahmimishäiriödiagnoosista, pääsin kaikkien seulojen (myös psykiatrin arvion) läpi ja lopulta pääsin siihen hiton leikkaukseen. 

Kadun sitä leikkausta ihan todella syvästi. Kadun, vihaan, olen sille ja kaikille, jotka mahdollistivat sen, katkera. Olen itselleni katkera ja vihainen, koska tottakai halusin myös ihan vaan laihtua. Miten hitossa olisin voinut niillä työkaluilla olla haluamatta? Olen varmasti erikoistapaus monenkin asian suhteen ja ainutlaatuinen traumoineni ja kokemuksineni, mutta olen silti klassinen laihuusnormin uhri. Fatshamingin uhri. Painoin 150 kiloa, totta saatanassa minä halusin laihtua (taas).

MUTTA!

Olin laihtunut jo kerran. Tiesin, mitä tapahtuisi sitten kun laihtuisin, tiesin sen kommenttivyöryn, minkä kohteeksi joutuisin, tiesin miltä tuntuisi taas kerran huomata kaikkialla ja kaikkien suunasta asennemuutoksen minua ja minun kehoani kohtaan, tiesin miten keski-ikäisten miesten tapa katsoa minua muuttuisi taas ja tekisi maailmastani pikkasen vaarallisemman, tiesin tasan tarkkaan että menisi helvetin pitkään ennen kuin tunnistaisin itseni peilistä, ennen kuin voisin katsoa käsiäni ja sanoa ”nämä ovat minun käteni”, ennen kuin voisin yrittää ostaa parin housuja ja osua oikeaan kokoon vasta neljännellä yrittämällä, että pitäisin yöllä nukkumaan mennessä kaikin voimin kiinni keskivartalostani yrittäen tunnistaa, missä kohti käteni koskettavat vatsaani, mikä on minua, mikä on lihavaa, mikä normaalia, mistä saisin pitää vielä kiinni. 

Leikkaus tehtiin 2015 helmikuussa. Toivuin nopeasti, koska mulla on saatana superkeho. Olenko myös maininnut, että minulla on poikkeuksellisen hyvä kehonhallinta? Fysioterapeutin 2009 sanoin: ”Sinun kehosi on kuin luotu urheilua varten, katso tätä sinun luonnollisen kaunista nilkanojennustasikin.” Ei paineita. 

Laihduin suunnitellusti. Tiesin jo ennen leikkausta, koska olin kokenut sen jo kerran, että laihtuminen olisi niin nopeaa, että iho ei pysyisi perässä vaan alkaisi roikkumaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo edennyt suhteellisen hienosti kehopositiivisuuden akselilla ja ohittanut vaiheen ”sun on pakko rakastaa kaikkea itsessäsi” ja päässyt kohtaan ”kaikki on ok, myös se, ettei pidä kaikesta itsessään”. Siinä tiivistettynä kahden vuoden työ oman kehonkuvan kanssa. Tietynlainen voitto lihavuusaktivismin arpajaisissa. 

Koko tänä aikana vuodesta 2014 alusta viime tiistaihin asti olen pitänyt ahmimishäiriön kurissa pitämällä tiukasti katseen tavoitteessani (lasten saaminen) ja kehon tietoisena siitä, että yksikin ahmimiskohtaus voi aiheuttaa mahalaukun repeämisen ja mahdollisen kuoleman, ja lopulta, etenkin vuonna 2017, kaikkein paras tapa pitää se omalla paikallaan: ollut ihan oikeasti ajattelematta koko asiaa. Vienyt siltä sen paikan yhtenä identiteettini kulmakivistä.

Ei mikään pieni motivaattori. 

Samanaikaisesti olen nauttinut enemmän kuin mistään muusta siitä, että syömiseni määrä määräytyy sen mukaan, miltä musta tuntuu: lopetan, kun olen kylläinen. Ihmiselle, joka on joskus ehkä 13-vuotiaana ehkä jo aiemmin menettänyt kyvyn tunnistaa omassa kehossaan nälän, kylmyyden, surun, vihan, ilon, väsymyksen tai muun tunteen tai fyysisen tuntemuksen erot, se on elämää mullistava kokemus. Suhteeni ruokaan ja syömiseen muuttui taas kerran. Se aiheutti sen, että pikkuhiljaa pystyin päästämään irti sairaalloisesta tavasta ajatella ruokaa, syömistä ja syömättömyyttä, joka ikinen valveillaolon hetki. Oliko se joka päivä silti mukana? Tottakai. Mutta myrkyttikö se jokaisen hetken päivässä? Ei enää. 

Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen vuoden aikana kävin kaikilla suunnitelluilla ravitsemusterapiakäynneillä. Sen jälkeen jätin menemättä niihin ihan vain siitä syystä, että aina ennen jokaista käyntiä olisi pitänyt pitää kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Voin kertoa teille, että mitä tulee täytettäviin lomakkeisiin ykkösinhokkini on se saatanan ruokapäiväkirja. Pelkkä sen näkeminen aiheuttaa mulle suunnatonta ahdistusta. Heitän ne suoraan roskiin ja jätän menemättä ravitsemusterapeutille (jonka puheet osaan ulkoa. Kukaan ei oikeasti tiedä syömishäiriöstä paremmin ruoasta ja syömisestä, uskokaa pois).

Vuonna 2017 alussa oli leikkauksen kaksivuotiskontrolli ja lääkäri, endokrinologi, kysyi minulta, haluanko ”masun roikkoleikkaukseen”. Suhtauduin kysymykseen äärimmäisen epäluuloisesti, jo pelkästään masu-sanan takia. Sitten päätin, että puhun suoraan: en oikeasti tiedä. 

Rinnoistani on jäljellä vain tyhjähköt pussit ja ne roikkuvat aika paljon. Käsivarsieni iho roikkuu myös, ne ovat tyhjentyneet ilmapallot. Ero näiden kohtien ja mahani välillä on se, että mahani roikkuva iho ja napa tulehtuu, ja tulehdukset sattuvat. 

Endokrinologi oli oikeastaan aika etevä. Hän vastasi kysymyksiini asiallisesti, ei painostanut mua suuntaan tai toiseen, kertoi vain faktoja leikkauksesta ja sen hyvistä ja huonoista seurauksista. Ja koska hän näki, että olin epävarma sen suhteen, hän ehdotti, että saisin miettimisaikaa ja lupasi soittaa puolen vuoden päästä ja kysyä päätöstäni vasta sitten. Tähän minä suostuin.

Päätös suostua abdominoplastiaan ei siis ollut mikään mielivaltainen päätös. Siinä, missä päätöksen mahalaukun ohitusleikkauksesta tein suoraan sanottuna tietyn aivopesun seurauksena, tämän päätöksen tein jo intersektionaalisen feminismin, lihavuusaktivismin ja kehopositiivisuuden perusteet ja jatkokurssin käyneenä. Minulla oli tällä kertaa helvetisti enemmän työkaluja työstää tätä asiaa, pohtia syitä ja seurauksia monesta eri näkökulmasta. Tiedän mikä osuus on puhtaasti ulkonäöllisillä motiiveilla ja mikä terveydellisillä. Tiedän niiden suhteet toisiinsa. Ääneen ja julkisesti puhun vain terveydellisistä, mutta tällä kertaa se ei ole itseään epäonnistuneena pitävän lihavan naisen epätoivoinen elossa- ja turvassapysymiskulissi, vaan tietoinen vaikuttamiseen tähtäävä päätös. Minulla on jonkin verran ja varsinkin tiettyä kohdeyleisöä ajatellen määrittelyvaltaa, ja haluan käyttää sen hyvään. 

Joten sanoin kesällä 2017 ”kyllä” abdominoplastialle ja syyskuussa kävin juttelemassa kirurgin kanssa. Arvatkaas keitä oli läsnä siinä tapaamisessa? Lääketieteen opiskelijoita! Nuoria, keskipainoisia, naisoletettuja lääketieteen opiskelijoita. Mitä teen minä? Tottakai pidän todella tarkkaan huolta, että ilmeelläkään eikä tietenkään edes sanan puolikkaalla sanoisin mitään edes negatiiviseksi tulkittavaa omasta kehostani tai ulkonäöstäni. Varmat eleet, kiirehtimättä tapahtuva riisuutuminen tai pukeminen. Korjaan kirurgin sanavalintoja (lihavuusleikkaus, epäsiistin näköinen iho), huomautan ohimennen heitetyistä kommenteista liittyen poimuja selässä tai reisiä: Näitä me ei julkisella tehdä, mut moni haluaa kyllä hoitaa nämä pois alta yksityisellä puolella, kirurgi sanoi osoittaen kynällään ko. kohtia kehossani.

– Ei, kukaan ei koske näihin! Mä pidän näistä kiinni, ja pidän niistä fyysisesti kiinni, suojaan kehoani muodostamalla kilven käsilläni.
– Ai? Etkö sä halua korjauttaa sun tissejäkään? kulmakarvat kohotettuina.
– Onko ne pakko leikata?
– Eikun nää on sulla ihan siinä rajalla, ja mittaa ne vielä kerran mittanauhalla olkapäästä rintojen alimmalle kohdalle asti, ihan saat itse päättää.
– Siinä tapauksessa ei missään nimessä. Haluan vain tämän leikkauksen, jonka avulla pääsen tästä ihon tulehduskierteestä.
– Selvä juttu, pannaan sut jonoon. 

Vuosi 2017 oli sekä vaikein että helpoin elämässäni. Olen ollut työssä, joka on innostanut ja haastanut minua joka päivä. Erosin Petteristä, muutin yksin asumaan, yritin oppia uudelleen mitä tarkoittaa ”ystävyys”, tutustuin itseeni seksuaalisena olentona nykytilanteessa nykykehossa, tällä kertaa vähän terveemmistä lähtökohdista, tutkien ja tullen myös siihen lopputulokseen, että en ole hetero. Ei mikään pieni juttu sekään. Romahdin aivan totaalisesti loppukesästä kuultuani että Petteri tapaili jotain toista naista ja reaktiona join itseltäni muistin kolme kertaa kahden viikon sisään. Olen käynyt säännöllisesti traumaterapiassa ja oikeasti edistynyt. Olen opetellut omien rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista. Olen oppinut painamaan jarrua, vaikken ole vielä kauhean hyvä siinä. Olen opetellut sanomaan ”ei”. Olen tehnyt aivan helvetisti virheitä, mutta myös oppinut useimmista. Olen tahtomattani satuttanut ihmisiä ja oppinut ottamaan vastuuta siitä. Olen löytänyt uuden ahdistuksenhallintakeinon (holtiton rahankäyttö), joka on ihan yhtä huono kuin ne neljä edellistäkin, mutta sen löytäminen, väärinkäyttäminen, siitä tietoiseksi tuleminen ja siitä pois opetteleminen (vaiheessa) on tapahtunut moninkertaisesti nopeutetulla aikataululla verrattuna ahdistuksenhallintakeinoihin numerot kolme ja neljä: seksi ja pilvenpolttaminen. Loppuvuodesta päätimme Petterin kanssa yrittää uudelleen. Olen löytänyt itsestäni varman esiintyjän sekä työmaalla että aktivismiskenessä, olen saanut pyytämääni palautetta ja kehittynyt. Ja tämän kaiken on mahdollistanut sen, että aiempi syömiseen, painonhallintaan ja ruokaan mennyt energia on osittain vapautunut muuhun. Enää en tee ihan jokaikistä päätöstä traumalähtökohdista, vaan ihan omistani. 

Olin kevään haimakasvainepäilyn ja diagnostisista syistä neljä päivää kestäneen paaston takia laihtunut kuutisen kiloa alle viikossa. Kesällä, Sidewayn aikoihin, kesken yhdynnän ihmisen kanssa, josta sittemmin tuli ystävä, oikeasta munasarjastani puhkesi kystä ja jouduin taas sairaalaan. Olin siellä pari yötä, vältin leikkauksen täpärästi. Laihduin lisää. Yhtäkkiä olin laihtunut helvetin lyhyessä ajassa noin kymmenen kiloa, mistä olin syystä myös todella huolissani. Jouduin opettelemaan syömistä uudelleen, koska superhaimani aiheutti vaarallisia verensokerin laskuja. Elokuussa olin pitkästä aikaa taas aivan hukassa, en tunnistanut itseäni peilistä, mutta otin selfieitä, puhuin aiheesta julkisesti instassa, ystävilleni, terapiassa. Pääsin siitä kuopasta aika vähällä yli, en menettänyt työkykyäni. Hitto miten iso voitto se oli.

Syyskuusta lähtien aloin aktiivisesti työstämään kehonkuvaani uudemman kerran, tällä kertaa suhteessa leikkaukseen. Aloin kaikessa rauhassa, itsekseni ja ystävieni avulla, hyvästelemään sen osan minusta, joka pian leikattaisiin pois. Olen syönyt kuten kuvittelen normaalien ei-syömishäiriöisten ihmisten syövän: nälkään ja joskus myös koska tekee mieli. Aloin haaveilemaan ajasta, vuosista 2018 ja 2019, jona voisin tottua lopulliseen kehooni, haaveilemaan siitä, että se ei ehkä enää joutuisi muuttumaan mitenkään erityisen suuresti enää koskaan. Aloin uudelleen haaveilemaan lapsista, raskaaksi tulemisesta. Minulla oli ehkä ensimmäistä kertaa ikinä toivo siitä, että voisin lopullisesti päästä sairaalloisesta, vääristyneestä kehonkuvastani eroon. 

Kirurgin ja terveydenhoitojärjestelmän vaatimuksesta lopetin tupakoinnin syys-lokakuun vaihteessa, koska minulle kerrottiin, että leikkausjono on lyhyt, joten hyvin todennäköisesti pääsisin leikkaukseen jo loppuvuodesta. Ja tupakatta piti olla vähintään kaksi kuukautta ennen leikkausta. Vuosi vaihtui, painoni nousi, leikkausaikaa ei kuulunut. Tottakai huolestuin painonnoususta, mutta pysäytin sen huolen, puhuin siitä heti terapiassa, työstin asiaa aktiivisesti yrittäen olla antamatta sille liikaa valtaa. Minulla on hyvin tuoreessa muistissa aiempi paniikki vuonna 2011 kun painoni nousi 98 kiloon, joten halusin olla tekemättä samaa virhettä uudelleen. 

Mielessäni olin tullut siihen tulokseen, että loppuvuoden painonnousu oli yksinkertaisesti sitä, kun kehoni otti takaisin kesän aikana koetut erittäin stressaavat tilanteet ja sen takia pois lähteneet kilot. Olin oikeasti enemmän tyytyväinen kuin tyytymätön painooni. 

Olin niin todella lähellä aloittaa lihavan naisen identiteetistä luopumusta, mutta olin valmis tekemään sen kaikella rakkaudella itseäni kohtaan. 

Tammikuun loppupuolella soitin taas kerran hoidonsuunnittelijalle ja tiedustelin leikkausaikaa. Yllätyksekseni sain sen heti samaisen puhelun aikana: kävisikö helmikuun viides päivä? 

Tottakai! Minä järjestän.

Ja minä järjestin, jumalauta miten tehokkaasti ja vastuullisesti minä järjestin. Konkreettinen päivämääriä tarkoitti konkreettisia suunnitelmia, vihdoin saatana! Puhuin esimiehelleni töissä, juttelin Petterin kanssa, kerroin perheelleni, kerroin sen rajatulle ryhmälle facebookissa. Aikataulutin, peruutin, siirsin, suunnittelin, aikataulutin uudelleen, käytin siihen kaksi työpäivää. Tein suunnitelmia alaisteni kanssa, yritin kaikkeni, jotta vähintään kuukauden poissaoloni olisi mahdollisimman vähän ketään haittavaa. Sovin sijaisista. Pyysin etukäteen apua leikkausta seuraaville päiville, kun olisin hyvinkin avun tarpeessa. Minä olin valmis. 

Tiistaina kirurgi, yhdellä lauseella, pyyhkäisi monen vuoden työn mielestäni pois. Hävitin sen kaiken. Kuulin: leikkaus on peruttu. Kuulin: sinun pitää laihtua. Kuulin: olet epäonnistunut. Kuulin: et pääse tästä ikinä eroon. Kuulin: olet huono. Kuulin: laihdu, niin olet nätimpi. Kuulin: et kelpaa. Kuulin: olet naurettava, vastenmielinen läski, häpeäisit. Kuulin: sinä olet heikko. Kuulin: kuinka edes odotit jotain muuta vastausta ikinä keneltäkään? 

Jäädyin. Päässäni alkoi soida, kaikki lapsuudesti asti mukana olleet äänet, Hirviöni eri äänet, nostivat äänenvoimakkuuttaan ja huusivat minulle. Minulla ei ollut voimaa vastustaa. Eihän nuo äänet olet mihinkään kadonneet vuosien varrella, mutta olen oppinut laittamaan ne omalle paikalleen, nurkkaan, hiljaa, älkää häiritkö minua kun minä tässä elän. Nyt ne tilaisuuden tultua rynnivät pois nurkista, pimeistä koloista, traumojen alta, päältä, selkärangasta, lihasmuistista, ja aloittivat mantransa tietäen, että sillä hetkellä minulla ei ollut voimia käskeä niitä hiljenemään. Olin täysin voimaton. 

Jäädyin. Ulkoisesti muutuin jäätäväksi, etäiseksi, loogiseksi, käytännönläheiseksi minäksi. 

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tipunko pois leikkausjonosta? Mihin otan yhteyttä kun olen laihtunut vaadittavan määrän? Ja sitten, kysymys jonka ääneen sanominen yllätti itseni ihan täysin: jos laihdun tarpeeksi, pääsenkö myös rintojenkohotusleikkaukseen? 

Hoitaja sanoi: Voi voi, kauhea harmi eikö vain, ja katsoi minua täynnä sääliä. Halusin motata häntä sillä vaa´alla, jolla minut oli hetkeä aiemmin punnittu epäkelvoksi yksilöksi. 

Kirurgi toisti yhä uudelleen ”nää säännöt on kaikille”. 

Seuraavaksi olen käytävällä, hoitaja käski odottaa, kirurgi tulisi hetken kuluttua sanomaan vielä jotain. Jäätynyt minäni teki kaksi asiaa, kaksi todella fiksua asiaa:

  1. Ilmoitin esimiehelleni, että leikkaus on peruttu, mutta että en tulisi töihin sinä päivänä.
  2. Soitin työterveyteen ja varasin ajan lääkärille. 

Itkeminen alkoi vasta kun pääsin sairaalasta pihalle. Itkin matkalla bussipysäkille. Itkin bussissa. En mennyt suoraan kotiin, hain postista kaksi pakettia. Itkin sielläkin. Itkin päästyäni kotiin. Heitin paketit nurkkaan, piilotin ne, löysin ne vasta eilen. Itkin niin, etten nähnyt edes eteeni, kompastuin monta kerta kodissani, jonka kuitenkin tunnen ulkomuistista silmät kiinni. Tyhjensin jääkaapin, lappasin tavaraa muovipusseihin: voin, leivän, fetajuuston, oluttölkin, avaamattoman suklaarasian, jonka olin saanut pari viikkoa vai oliko se aiemmin jouluna lahjaksi jostain, en muista mistä tai miksi, toisen avaamattoman suklaapatukan, mehut, maidon, kermat, oatlyn kaurajuomat, majoneesin, kaksi päivää aiemmin keittämäni riisin jämät, heitin kaiken pois paitsi tomaatit. 

Vein ruoat roskikseen, raivoissani, itkien. Marssin kaksi korttelia alemmas Fressille ja otin kahden vuoden jäsenyyden á 72e/kk. Sovin PT-tapaamisesta perjantaille. Olin typistynyt töykeäksi, itkeväksi, vastenmielisen lihavaksi naiseksi. Joku heistä kysyi ”haluatko että näytetään missä on mikäkin täällä?” ”Ei kiinnosta, hoidetaan tää pois alta.”. En ottanut mitään papereita mukaani. Marssin seuraavaksi Stockalle ostamaan Nutrilettia ainakin kahdeksi viikoksi. Stockalla ei ollut niitä enää, Tokmannissa on. Marssin sinne. Kun sanon marssin, tarkoitan sitä sanamukaisesti. Ostin 80 eurolla erittäin niukkaenergisen ruokavalion pusseja, niitä samoja saatanan pusseja, mitä söin 2009 kolme kuukautta, sama kuuri, mitä epäonnistuneesti yritin kolmesti 2011 kun painoni rupesi nousemaan taas. Itkin Tokmannin käytävällä kun laskin, montako pussia tarvitsen. Osasin sen saatanan kuurin ulkoa. Viisi pussia ja puoli kiloa kasviksia päivässä. Paljon nestettä. 

Kassalla, maksettuani, revin pakkaukset auki ja heitin pelkät pussit reppuun, pakkaukset roskiin. Minulla oli reppu täynnä ENE-pusseja. Vihasin niistä jokaikistä. Niiden paino tuntui sietämättömältä, mutta vielä sietämätöntä olivat ne kilot, jotka lääkäri käski minun laihduttaa. 

Marssin seuraavaksi työterveyteen, ilmoittauduin automaatilla, en halunnut enää jutella kenellekään. Odotin. Odotin. Itkin. 

En tiedä mitä ajalle tapahtui, koska pääsin Hatanpäältä joskus 08:20 ja lääkäriaika oli vasta klo 12. En tiedä miten tuohon kaikkeen meni noin paljon aikaa. Luulen, että mulla pimeni jossain vaiheessa kotona, muistan jossain vaiheessa istuneeni keskellä olkkarin lattia jääkaapista ottamani ruoat vieressäni kasseissa, oliivipurkki kädessäni, itkien lohduttomasti, muistan miten sininen ripsiväri kirveli vasemmassa silmässä ja miten oikean silmän elohiiri palasi juuri sillä hetkellä. Muistan pysäyttäneeni marssini monta kertaa, koska en nähnyt kyyneleiltäni eteen. Muistan myös kävelleeni itkemättä mutta tuntien vihan kasvoillani. Muistan purreni hampaita niin kovasti yhteen, että päässä alkoi jomottaa. 

Lääkäri ei päästänyt minua vastaanotolta pois, ennen kuin sain luvattua, etten olisi loppupäivää yksin. Yritin soittaa niille muutamille ihmisille, keihin luotan niin paljon, että uskaltaisin näyttäytyä tuossa tilassa: Petterille, Nadjalle ja Ruusulle. Seuraava vaihtoehto oli laittaa vaimojen whatsapp-ryhmään hätäviesti, soitin Petterille. Kukaan ei tullut apuun, mikä sekin hävetti, olen epäonnistunut ystävänäkin. Lopulta Petteri soitti minulle takaisin ja lupasi tulla heti kun vain pääsisi töistä, ja sovin lääkärin kanssa, että menisin kotiin, ottaisin Imovanen ja nukkuisin sen turvin siihen asti, kunnes Petteri pääsisi paikalle. Lupasin sen. En tekisi mitään ”tyhmää”. Taisin sanoa lääkärille suoraan, että haluan tappaa itseni, että en enää jaksa tätä, en jaksa käydä tätä taas kerran läpi, en pysty tähän enää. 

Sinä päivänä haluni keittää kilo spagettia ja syödä se kerralla oli suurempi kuin tähän mennessä ikinä. Se oli viiltävä, välttämätön tarve turvautua johonkin tuttuun keinoon turruttaa se olo, mikä tuntui kuolemalta. Siksi heitin ruoat roskiin. Se oli sillä hetkellä ainoa keino, minkä keksin, millä en sortuisi ahmimiseen ja oksentamiseen. Päätös turvautua ENEen oli sekin tietyllä tavalla looginen: se on selkeä, helppo, yksinkertainen tapa syödä edes vähimmäismäärä ravintoa, jotta pysyn hengissä. Se on myös nopein keino laihtua, jonka osaan. Koska tottakai päätin myös laihtua ne vaaditut kilot. Tottakai. 

Tiistaina söin vasta illalla ensimmäisen kerran, ”kermaisen kanakeiton”. Join teetä. Sytytin tulen takkaan ja tuijotin sitä pitkään. Poltin tupakkaa. Olin jumissa pääni sisällä. Nukuin päivällä viisi tuntia ja yöllä kaksitoista. Heräsin keskiviikkona väsyneenä, turtana, lannistuneena. Haahuilin ne kaksi päivää pääasiallisesti kotona lukuunottamatta sitä, kun kävin kirjastossa ja matkalla sinne huusin sille käppäukolle, joka tönäisi mut pois tieltään. Kirjoitin päiväkirjaa. Kävin torstaina terapiassa ja sovin kirjoittamisesta. En kestä edes ajatusta kenenkään muun kuin Petterin seurasta ja hänenkin edessä skarppaan liikaa, yritän olla reipas ja jopa hymyillä. ”Kaikki on ihan hyvin.” No ei ole, kyllä Petteri tietää sen. Hän tuntee mut hyvin. 

Pussikeittokuuri on toinen iso este sille, miksi en halua nähdä ketään. Minua hävettää liikaa. Kaiken lisäksi pelkkä ajatuskin ”oikeaan ruokaan” siirtymisestä saa sydämeni pysähtymään, en tiedä missä, milloin, miten voin aloittaa sen uudelleen ilman, että sorrun ahmimiseen ja joudun oikeasti osastohoitoon. Tällä hetkellä ne pussiruoat pitävät minut pystyssä, niiden mukana tuleva rutiini saa minut nousemaan sängystä. Terapeutti pyysi minut takaisin jo ensi maanantaina, seuraava aikataulutettu käynti olisi ollut vasta ensi viikon torstaina. Olen nukkunut jokaisen yön nukahtamislääkkeiden voimin, mutta joka yön olen nukkunut vähintään yhdeksän tuntia, heräämättä, mutta nähden joka aamu painajaisia ruoasta, syömisestä, leikkauksesta, Chilestä, vankilasta, ikuisuudesta yksin häveten lihavuuttani. 

Kävin eilen työterveydessä taas ja lääkäri soitti moneen paikkaan, minä odotin ja itkin, ja lopulta sai mulle ajan akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Olen sairauslomalla ainakin 14.2. asti. Esimies tietää, missä mennään, universumille kiitos että voin luottaa häneen. Edelliselle aluepäällikölle en olisi ikinä uskaltanut kertoa edes kaikkein kevyintä versiota tästä viikosta. 

En oikeasti lopulta tiedä, miten fiksu veto on kirjoittaa tämä ja julkaista se edes teidän luettavaksenne. Asetan itseni todella haavoittuvaiseen asemaan. Tuntuu, että menetän vahvuuteni kertomalla, miten huonosti voin juuri nyt. En uskalla ajatella sitä hetkeä, kun pitää saapua paikkaan, missä tapaan jonkun teistä, jotka luette tätä nyt. Häpeä on niin suuri. Se on valtava. Se vie kaiken voiman, jota ei muutenkaan ole juuri nyt kauheasti. Rippeet. Muumioituneet jäänteet, joista ehkä taitava arkeologi voi päätellä, että tämä on ollut kerran voimakkaan naisen voima. 

Teen sen silti. Koska samalla kun se on kivuliasta, ehkä juuri sen kivun vuoksi se on ainoa, mitä voin tehdä nyt. Se on minun tieni pois, ylös tästä kuopasta. Armoton avoimuus, julki tuleminen kaikkien kilojeni kanssa. 

Tämä minä olen. Kiloni. 

Onnistumisen ja epäonnistumisen ero

Tiesin etukäteen, että terapiaan meneminen olisi tänään yhdenlainen voitto.

Ennakoin jo tiistaina, sen kirurgin ”veitsen” jälkeen, että juuri tällä viikolla on tärkeämpää kuin ikinä että pääsen terapiaan, joten ilman muuta tällä viikolla olisi suurin riski olla menemättä sinne. Minulla on todisteita siitä, että pääsen terapeutin oven taakse asti, mutten kykene painamaan ovikelloa. Yksi todisteista on se, että edellinen terapiasopimus loppui lopulta siihen, että terapeutti irtisanoi sen minun jätettyäni menemättä sinne tarpeeksi monta kertaa. Ja koska se kuuluu taudinkuvaan, aloitin terapeutin oven takana hengailun juuri silloin, kun olisin eniten tarvinnut sen oven toisella puolella olemista.

Olen tosin aiemminkin ennakoinut vaikeiden hetkien toimintamallejani ja kertonut nykyiselle terapeutilleni, Miljalle, että pelkään joskus tekeväni hänenkin kohdallaan niin. Kahdesti olen ollut hänen ovellaan minuutin yli ja hän on avannut oven ennen kuin olen painanut ovikelloa. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hänen toimistonsa sisäpihan portti on nykyään lukossa, joten jos minua ei näy minuutin yli, hän tulee avaamaan minulle portin. Hän on ollut kengät jalassa oven avatessaan. Tänään tuli mieleeni, että ehkä hän on myös vain todella hyvä terapeutti.

Usein dialogimme alkaa siitä, kun hän kysyy ”mistäs tänään juteltaisiin”. En oikeastaan pidä siitä kysymyksestä yhtään, mutta sen tunteen yhdistän siihen, että juuri sillä hetkellä jokin ahdistaa erityisesti ja yritän kovasti olla ajattelematta Juuri Sitä Asiaa, jotta en vastaa, että haluan jutella Juuri Siitä Asiasta, joka ahdistaa minua erityisesti. Vastaukseni siis on tietenkin ”noo en mä oikein tiedä”. Voitteko kuvitella? Kuinka usein minä vastaan mihinkään kysymykseen ”noo en mä oikein tiedä”? Pidän itseäni varsin hyvänä vastaamaan epämääräisiin, kaikki vaihtoehdot auki jättäviin kysymyksiin. Silloinkin, kun joku kysyy ”miten menee” enkä ehdi estää ”ihan hyvin” vastausta, vähintään nauran perään, koska tasan tarkkaan ei mene yhtään hyvin, ei ihan hyvin, ei sinnepäinkään. Mutta sen vastauksen nopeus on suoraan suhteessa siihen, miten paljon luotan kysyjään. Normaalisti suorituskeskeinen minäni vastaa kysymykseen ”miten menee” jotain tarpeeksi nokkelaa, että vaikutuksen tekemistä janoava kaikkein itsekeskeisin osa minua tyytyy hetkeksi ja jättää minut rauhaan.

Kyllä, kirjoitin juuri jotain ilkeää itsestäni. En ehkä kykene vielä taas estämään sellaista armotonta, julmaa ja ilkeää itsekriittisyyttä, johon helposti vaikeissa ja väsyneissä tilanteissa turvaudun, mutta kykenen sentään tiedostamaan sen ja callouttaamaan sen äänen. Olkoon toistaiseksi niin.

Tänään terapeuttini kuitenkin kysyi ”miten voit?”
Ja lauseesta ”en kauhean hyvin” pystyin sanomaan vain ensimmäisen sanan itkemättä.

Boom.

Tämä on merkittävä asia, vakuutan. Itkeminen ei ole minulle helppoa. Liikutun helposti muiden ihmisten vaikeuksista, kyllä. Liikutun jo pelkästään mahtipontisesta musiikista sellaisen elokuvan trailerin aikana, jota en koskaan suostuisi katsomaan, koska pelkästään trailerin ensimmäisistä sekunneista tietää, että se on helvetin huonosti tehtyä, kaikkein helpoimman kohdan yli menevää, vahingollista ja yhteiskunnan sortoa ylläpitäviä rakenteita entisestään vahvistavaa paskaa. Itken ihan oikeita, isoja, kiiltäviä kyyneleitä. Pidän sitä fysiologisena reaktiona musiikkiin.

Mutta että itkua oman kärsimykseni takia? Ei, ei ole mulle luontevaa. En osaa sitä. Olen itkenyt lapsena kaatumisia, putoamisia, sitä etten ole voittanut jotain kilpailua tai etten ole päässyt kaverin juhliin, koska olen ollut kuumeessa. En muista kuitenkaan kuin yhden kerran itkeneeni isääni, äitiäni, vankilaa, pelkoa teloituksista, kuolemaa, väkivaltaa tai mitään muutakaan lapsuuteni yhdenlaisista peruspilareista.
Ja se yksikin kerta ei johtunut varsinaisesti mistään näistä, vaan siitä, että äitini oli myöhässä minun hakemisestani pois koulusta. Ja itku johtui siitä, että olin varma myöhästymisen tarkoittaneen isäni kuolemantuomion täytäntöönpanoa.

Siis, olen huono itkemään. Joten tämänpäiväinen itkeminen heti alusta asti oli hyvä juttu. Terapeutti kiitti minua luottamuksesta, sanoi että hienoa, että olen jo kahdesti pystynyt siihen. Kahdesti kohta kaksi vuotta kestäneen terapiasuhteen aikana.

Syy sille, miksi kirjoitan tätä sen sijaan, että olisin soittanut jollekin teistä ja pyytänyt kaljalle tai jallulle, tai ihan vaan soittanut ja jutellut puhelimessa, on täydellisen suorassa, hyvin lyhyessä ellei jopa välittömässä yhteydessä siihen, miksi olen itkenyt terapiassa kahdesti ja miksi liian monta kertaa pääsin terapeutin ovelle asti kykenemättä painamaan ovikelloa sormellani. Ja sormeni oli ihan sentin päässä siitä pirun ovikellosta, tietenkin.

Minä suoritan. It’s my thing! Olen niin saatanan oivaltava ja fiksu ja rohkea ja rehellinen ja avoin, että oksettaisi vaikken olisikaan oksenteleva ahmimishäiriöinen todella traumatisoitunut tyyppi.

Minä suoritan kaiken, eli tietenkin suoritan myös terapian ja luottamukselliset keskustelut ystävien kanssa. Suoritan kaiken tavalla tai toisella. Te, jotka olitte mun synttäreillä loppiaisena, muistatte ehkä mun puheen (tai yhden niistä) missä julistin, että yritän oppia olemaan pyrkimättä kohti ”parhautta” ja oppia olemaan ”ihan hyvä”? Minä pystyn suorittamaan senkin. Minä saatana näytän teille, miten hyvä mä olen siinä, että yritän olla olematta paras.

Joten jos minä nyt ottaisin puhelimen käteen ja soittaisin esimerkiksi Laura, sinulle ihana rakas ystäväni, minä tiedän for a fucking fact (this is honour of your ihana tapa puhua suomea ja englantia sekaisin, rakastan sitä tapaa!), että olisin ääneen todella oivaltava ja osaisin sanoa asioita, jotka olisivat loogisia, järkeviä ja myös tarpeeksi epäloogisia ja mun kärsimystä sanoittavia ajatuksia, että sen jälkeen, koska olen sanonut ne ääneen, jos en onnistu toteuttamaan niitä käytännössä, olen taas kerran täysin epäonnistunut ihmisenä.

Hitto miten ovela ansa se on. Koska kykenen yhdessä hetkessä oivaltamaan jotain, esimerkiksi sen, että en ole syyllinen kaikkeen pahaan, mitä minulle tapahtuu, joten minun on ihan turha rangaista itseäni siitä, ja jos sanon sen ääneen jollekin ystävälle, sen jälkeen minun olisi oltava siinä jo tosi hyvä. Paras. En saa enää yhtään ikinä rangaista itseäni siitä. Mutta tietenkin tekisin niin silti, koska kuka hitto oppii tällaiset asiat kerralla? Kuka pystyy kerrasta sisäistämään jotain niin helvetin vaikeaa? Aivan varmasti osaisin sanoa toiselle ”tosi hienoa, että näät sen, mut vaikka silti tämän jälkeen kompastuisit samoihin käyttäytymismalleihin, sekin on ihan ok, menee aikaa oppia nää jutut, anna itsellesi aikaa.” Silti minun pitäisi ehdottomasti suoritua tällaisen oivalluksen jälkeen heti. Jos en, olen epäonnistunut.

Ja tämän minä toistin terapiassa tänään yhä uudelleen ja uudelleen: minä olen epäonnistunut. En voi uskoa, että olen taas kerran tässä tilanteessa. En voi uskoa, että taas kerran olen luonut listan sääntöjä, joita minun on pakko seurata. Ja joista seuraa vain yhä uusia epäonnistumisia, koska ne minun sääntöni ovat täysin kohtuuttomia, kyllä minä saatana tiedän sen. Olen epäonnistunut, olen epäonnistunut, mä en jaksa tätä enää, mua väsyttää, mä en halua tätä, miksei tämä voi olla jo ohi.

Silloin, kaiken sen seassa, havahdun kysymykseen ”milloin voit sanoa, että olet onnistunut?”.

Herramunvereni mikä kysymys. Maailman upein kysymys. Kysyn itse tätä mun ryhmäläisiltä töissä osana valmentavaa esihenkilötyötäni. Se on terveen tavoitteellisuuden ydin: miten hitossa voi oikeasti pyrkiä kohti jotain tavoitetta, jollei pysty sanomaan, milloin on onnistunut? Ja samalla minun traumamantrani (keksinkö juuri uuden sanan?) keskeinen määrittelevä tekijä, epäonnistuminen, saa rinnalleen jotain, mikä voi olla yksi helvetin iso askel kohti sitä, että joskus voisin elää, enkä vain selvytyä: kun minä kerran olen aina niin varma siitä, että olen epäonnistunut, milloin voin sanoa onnistuneeni?

Onnistumisen ja epäonnistumisen ero on minussa siinä, että olen koko elämäni keskittynyt jälkimmäiseen uhraamatta yhtäkään ajatusta sille, mikä sen vastakohta on.

Listaan siis lopuksi viime päivien onnistumiset. Lista, jonka loin terapeuttini avulla, paitsi ihan viimeisen kohdan lisäsin, ylpeänä ilmoitan, aivan itse:

Tiistaina onnistuin siinä, että kirurgin jälkeen varasin heti ajan työterveyteen.

Keskiviikkona onnistuin siinä, että kävin kirjastossa ja uusin kirjastokorttini.

Tänään onnistuin siinä, että pääsin terapiaan asti.
Ja kirjoitin tämän.

 

Kirjoitus, missä selittyy kuukauden hiljaisuus – tai ehkä ei.

Tänään töissä oksensin. Kahdesti. Sitten lähdin kotiin.
En (meinaa) päästä yli siitä häpeän tunteesta, että taas tämmöinen ihan itse aiheutettu ongelma. Onneksi tunnistan sen nopeasti aika tyhmäksi ajatukseksi, joka ei ole totta. Tai sikäli juu, että ihan itse menin leikattavaksi, joten tavallaan itse aiheutettu ongelma, mutta se ei tarkoita sitä, että mun pitäisi hävetä sitä.

Kävin lääkärissä tuon jälkeen, koska vähän pelotti. Tämä on toinen kerta, kun oksennan siten, että ruokailusta on mennyt yli 20 minuuttia ja sitten vasta tulee se ällöttävä olo. Ja se, että etoo, ei meinaa millään mennä ohi. Kirjoitan tätä kahdeksan aikaan illalla ja olen oksentamisen jälkeen syönyt jo kerran, eikä nyt ole pahaa oloa. Paitsi se ikävä olo, mikä oksennettua tulee, se vielä vähän säteilee. Tässä leikkauksen jälkeen olen, juu, oksennellut, kun olen syönyt liian nopeasti tai pureskellut huonosti. Mutta silloin kaikki tulee ylös aika lailla välittömästi ruokailun jälkeen, ellei jopa kesken. Lääkäri tunnusteli mahaa ja selkeästi aristin alavatsan seudulla, ylävatsa taas ok. Tosin se saattaa johtua myös menkoista, jotka tulivat ja menivät jo toistamiseen ihan kuukautiskierron mukaan! Sille jei!

Lääkärissä huomasin avautuvani siitä, että olen kärsimättömästi ajatellut, että joko ne kaikki leikkauksesta johtuvat paskat jutut vois olla ohi, että eikö mun pitäisi olla jo oppinut syömään tarpeeksi hitaasti tai pureskelemaan tarpeeksi. Mutta minä olen hidas. Ja nopea syöminen on lihasmuistissa, joten ei, kolme kuukautta ei kyllä todellakaan ole tarpeeksi minulle.
Lounaan aikaan kun mietin vaihtoehtoja, mitähän pitäisi syödä, ajatuksena suurin osa vähän tuntuu ällöttävältä. Tänään päädyin tonnikalakolmioleipään, jonka tosiaan sitten oksensin myöhemmin. Eipä tule siihen koskettua sitten enää toistamiseen.

Nyt tulee tunnustus.
Ravitsemusterapeutin antama suunnitelma ja aikataulu on unohtunut. En ole seurannut sitä tarkalleen, ihan vaan yritän päivän aikana syödä tarpeeksi ja katsoa, ettei tule pitkä aika aterioiden välillä, mutta luovutin jo pitkän aikaa sitten esimerkiksi sen suhteen, että saisin päivän aikana vedettyä kahdeksan desilitraa jogurttia tai että söisin vain ruisleipää. Syön, mielestäni, monipuolisesti. Koitan kuunnella kehoani, mitä mun tekee mieli? Koitan syödä tarpeeksi kalaa viikon aikana, vaikka tällä hetkellä lohi ja tonnikala tunkevat jo korvista (ja välillä muualtakin) ulos.
Ohjenuorana on edelleen se, että koitan saada juotua tarpeeksi vettä päivän aikana, etten syö ja juo samaan aikaan ja että syön mitä syön, mutta hitaasti ja pureskellen.
Joten tässä kolmen kuukauden aikana olen syönyt kyllä terveellisesti, mutta välillä epäterveellisesti. Joku voisi väittää, että olen syönyt normaalisti. Fffuuck. Voisiko olla?

Ajatukseni ovat kuitenkin minua vastaan.
Tässä pieni näyte kolmen kuukauden aikana seuranani olevista ajatuksista:

En ole syönyt tarpeeksi, olen huono.
Olen syönyt varmasti liikaa, olen huono.
Apua, tuossa oli varmasti ainakin kolme desilitraa ruokaa, onkohan mahalaukkuni venynyt taas isoksi?
Ei helvetti, mä pystyn syömään suklaata ihan hyvin. Tää oli tässä.
Muut on varmasti laihtuneet enemmän kuin minä, mä varmasti teen jotain väärin.
Olen laihtunut taas kilon päivässä, voi paska.
Mua paleltaa koko ajan, teenköhän mä jotain väärin.
Mun pitäis olla salilla. Mun pitäis käydä salilla. Mitä jos mä vaan meen sinne, hitot jalasta.
Jos mä en käy salilla, mä en laihdu tarpeeksi nopeasti. Mitä jos mä jään jälkeen? Mitä jos mä en taaskaan totu liikkumaan?
Mä näytän sairaalta, liian laihalta.
Mä en ole laihtunut lainkaan, näytän ihan samalta. Mitä mä teen.

Nämä ihanat pikku ajatukseni ovat tottakai suurin osa kauheata kuraa. Ei niistä ole oikein mitään hyötyä. Suurimman osan tunnistan ajoissa, mutta jotkut jäävät vaivaamaan ja ahdistamaan ja ne aiheuttavat hetkeksi tosi pahan olon.
Aivan varmasti olen syönyt lähes joka päivä liian vähän. Parina päivänä olen syönyt määrällisesti vähän, mutta tosi energiapitoista ruokaa, joten liikaa. En usko, että olen missään vaiheessa vetänyt yli kolmea desilitraa kerrallaan ruokaa, koska se ei vaan ole mahdollista. Oksentaminen todistaa sen. Tuo ajatus vain varmistaa sen, minkä olen jo pitkään tiennyt: en voi luottaa silmämääräiseen arvioon mistään, koska en näe eroja eri kokojen välillä. Joko mittaan ruokani etukäteen tai ostan jonkun valmiin annoksen, jonka koon voin nähdä, mutta jos syön ”silmämääräisesti” suunnilleen pari desiä, vaarana ei ole se, että syön liikaa, vaan se, että ahdistun, koska pelkään syöväni liikaa. Jälkimmäinen on pahempi, koska kehoni ei protestoi sitä vastaan oksentamalla, vaan paha olo on jossain muualla.

Mitä tulee salilla käymiseen, no saatana. En ole käynyt siellä kolmeen viikkoon. Kävin fysioterapeutilla, koska vasemmassa jalassa oleva plantaarifaskiitti on niin saatanan kipeä, että jokainen askel sattuu. Lääkäri sanoi suoraan, että ei laiteta kortisonia, enkä oikein väittänyt vastaan, koska olen kuullut kauhutarinoita aineesta ja lääkäri sanoi myös suoraan, että se kuluttaa jänteitä ja aiheuttaa jo yhden tai kahden kerran jälkeen enemmän haittaa kuin hyötyä. Joten ei siis kortisonia. Kaikki muu on kokeiltu, ei auttanut. Fysioterapeutti antoi venyttelyohjeita ja liikkumiskiellon. Tai kielto koskee siis kaikkea, mikä tehdään jaloilla. Käytännössä jäljelle jää kuntopyöräily (tylsää) tai uiminen (todella tylsää). Kaikki, mistä pidän, on kivuliasta: bodypump, bodyjam, tanssitunnit muutenkin, bodycombat, ryhmäliikunta yleisesti ottaen. Kun mainitsin tästä kiellosta kirurgille (Anu Välikoski, kävin huhtikuun alussa kontrollikäynnillä) ja valitin, etten saa tehdä mitään kivaa, se kuulemma kuulosti tekosyyltä. Se oli todella ärsyttävää. Ei se ole tekosyy, se on syy. En yksinkertaisesti halua tehdä sellaista liikuntaa, josta en nauti. Haluan nauttia liikkumisesta. Jos menisin spinning-tunnille, tekisin sen vain, koska olisi pakko jotain tehdä, en koska haluaisin tai nauttisin siitä. Joten en mene.
Sen sijaan jatkan pyöräilyä kaupungilla. Ja nyt kun ilmat paranevat, voin tehdä pyöräretkiä. Paljon muuta en ehdikään, siitä kohta lisää.
Mutta kyllä, haaveilen ryhmäliikunnasta. Bodyjamista, missä ehdin käymään tasan yhden kerran (GoGo:n Mirka-niminen ohjaaja, aivan loistava!). Haaveilen bodypumpista ja siitä, että huomaan kehittymisen, kun voin aina parin, kolmen kerran välein nostaa vähän painoja.

Olen muuten käynyt nyt neljästi jäsenkorjaajalla. Suosittelen sitä varauksettomasti jokaiselle. Vaikkei olisikaan mitään varsinaista vaivaa, yksikin käynti kannattaa.
Minun tapauksessani ollaan keskitytty lähinnä tuon jalan hoitamiseen, mutta vielä enemmän niihin seurauksiin, jotka tulevat tuon luupiikin kanssa. Vasen jalkanihan on aivan jumissa, kun koitan tottakai ihan alitajuisesti vältellä kipeää kohtaa, joten se aiheuttaa askelvirheitä. Kallista lystiä, mutta joka sentin arvoista.

Ongelma on tällä hetkellä aika. Sitä ei ole. Istun nyt kotona, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Tämä aika on ”varastettu” : lähdin kesken päivän töistä pois oksentamisen takia enkä samasta syystä mennyt aikuislukioon ruotsin tunnille. Tavallisesti olisin ollut kotona vasta vähän vaille yhdeksän. Silloin ei kauheasti huvita istua alas ja kirjoittaa ajatuksiani ylös, ne saavat minut vaan vähän väärällä tavalla hereille ja nukkumisesta ei tule mitään, oli ketipinoria (iltalääkkeeni, joka takaa minulle hyvät yöunet) tai ei.
Aikaa ei ole kirjoittamiselle, ei salilla käymiselle, ei paljon millekään.
Mutta tätä ei kestä enää kauan. 30.5 kirjoitan ylioppilaaksi, vielä on jäljellä kaksi kurssia (molemmat ruotsia) ja siis kaksi kurssikoetta. Takana on maalis-huhtikuun aikana yo-kirjoituksia ja rästitenttejä. Aikaa ei ole ollut vaan tarpeeksi kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Ja se vapaa-aika, mikä on joihinkin väleihin jäänyt, olen käyttänyt onnellisuuteen: ystävien, perheen ja avopuolison kanssa elämiseen. Hyvin käytettyä aikaa mielestäni.

Olen miettinyt viime aikoina tosi paljon mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Minulla on aiheita kokonainen lista. Olen myös miettinyt sitä, että voisin pikkuhiljaa vähentää anonymiteettiä ja laajentaa sitä kautta blogin aihepiiriä. Yhtäkkiä minulla on niin paljon sanottavaa. Suurin osa liittyy kyllä tähän aiheeseen, mutta varmasti paljon sellaistakin tulisi, mikä ei välttämättä korreloi suoraan lihavuuteen tai yleensäkään ulkonäköön.
Toisaalta, blogi on minun ja minä saan ihan itse päättää, mistä kirjoitan. Ihana vapaus! 🙂

Anonymiteetti horjuu (koska haluan).

Olen aivan hirvittävän väsynyt.

Huomaan sen siitä, kun istun töiden jälkeen alas ja kykenen lähinnä tuijottamaan ikkunasta ulos. Haaveilen viikon lomasta. Rauhasta. Siitä, että voisin herätä, kun ei enää nukuta, ja sen jälkeen olla. Mahdollisesti puuhailla jotain, mitä tulee mieleen. Ilman aikatauluja, katsomatta kalenteriin. Olla rauhassa.

En ollenkaan ihmettele omaa väsymystäni. Tiedän, että olen tehnyt taas paljon, vähän jopa liikaa. Olen aina ollut sykleissä kiireinen, superkiireinen, palanut loppuun ja sen jälkeen pakosta rauhoittunut. Kokemuksen tuoma kyky tunnistaa lähestyvän loppuunpalamisen merkit on hengenpelastaja.
Valitettavasti joskus on asioita, jotka on pakko tehdä. Vaikka tarvitsen kipeästi lepoa, en vielä voi antautua sille.

Toisaalta, iso osa niistä asioista, jotka pitävät minut kiireisenä, ovat myös sellaisia, jotka tuovat minulle paljon energiaa, onnistumisen tunnetta, kauniita kohtaamisia, hauskoja hetkiä, kokemusta, tietoa… käyttiskamaa siis. Valitettavasti kiireisyys tuo myös ikävän ilmiön: paljon jää tekemättä. Ihmisiä näkemättä, kirjoja lukematta, joskus jopa lupauksia pitämättä. Ja seuraukset ovat ikävät. Kroonisesta huonosta omatunnosta (tiedättekö, ihan vaan ”varmuuden vuoksi”) (joo, sairastahan se on) kärsivälle tämä on tuhoisaa. Mutta ei aivan ylitsepääsemätöntä, onneksi.

Mutta! Tämä kiireisyys saa tulosta aikaan.

Ajattelin vähän raottaa mystistä anonymiteetin verhoa ja kertoa asioita itsestäni. En ole edelleenkään huudellut kauheasti leikkauksesta, mutta olen surutta esim. ravintoloissa näyttänyt korttiani (sitä, missä lukee, etten voi syödä kauheasti, joten myykää puolikas annos puoleen hintaan) ja sivuuttanut katseet olankohautuksella. Selittämättä mitään muuta, kuin etten voi syödä kauheasti kerrallaan.

Siispä, kiire:
Olen työssäkäyvä nainen. Olen töissä erään ison operaattorin asiakaspalvelussa, toki vuokrafirman kautta nollasopimuksella. Vihaan nollasopimustani, vihaan kaikkea, mitä se edustaa. Vaikka omassa työssäni nollasopimuksesta ei ole niin paljon haittaa kuin ehkä muissa työpaikoissa, on se silti periaatteessa halveksittava työnantajan tapa ulkoistaa kaikki vastuu työntekijöilleen. Onneksi työnantajani (vuokrayritys) asiakasyritys (työpaikkani) on siitä hyvä, että saan työvuoroni kolme viikkoa etukäteen, työehtosopimuksesta pidetään kiinni ja olen saanut koko ajan tehdä töitä täysipäiväisesti. Silti leikkauksen lähestyessä en kertonut siitä työpaikallani kenellekään muulle kuin lähimmälle esimiehelleni, johon luotan kuin kallioon, ja terveyshoitajalle, jolla on vaitiolovelvollisuus. Riski, ettei leikkauksen jälkeisille viikoille olisi laitettu työvuoroja lainkaan, oli liian suuri. Ei sen takia, ettäkö työpaikallani olisi koskaan annettu aihetta epäillä mitään ovelaa työvuorosuunnittelua, vaan koska se on tervettä järkeä.
Olen sikäli hyvässä asemassa, että työpaikkani työvuorosuunnittelu on myös ollut suhteeni hyvinkin joustava, joten leikkauksen ja nyt jälkimainingeissa sen suhteen ei ole tarvinnut stressata. Se on yksi iso huoli vähemmän.

Olen myös opiskeleva nainen. Tarkemmin sanottuna aikuislukiossa. Olen käynyt joitakin kursseja joskus 2004-2006 ja aloitin uudelleen pari vuotta sitten. Nyt olen tilanteessa, missä huomenna on viimeiset kirjoitukset (elämänkatsomustieto). Tähän asti olen kirjoittanut lyhyen matikan (eilen!), englannin, äidinkielen ja yhden ylimääräisen pitkän kielen. Saldo tähän asti: kaksi eximia, yksi laudatur. Eniten olen ylpeä matematiikan keskiarvostani: yhdeksän! Minä! Päivälukiossa teininä olin aivan umpisurkea matematiikassa, pitkälti koska kuvittelin, etten vaan ole siinä hyvä. Aika perusjuttu siinä mielessä, että olin vain jostain saanut päähäni että olen tietynlainen, joten mikään muu ei voi olla mahdollista. Onneksi lukion suorittaminen sen jälkeen, kun on ymmärtänyt olla tarpeettomasti sulkematta itseltään ovia (tunnetaan myös nimellä ”itsensä lokeroiminen) on  aivan siis parasta. Paitsi ajankäytön suhteen.
Lasken päiviä, jopa tunteja siihen, kun tämä loppuu. Siihen, kun illat ovat taas omiani. Olen niiiiiin väsynyt siihen, että maanantaista torstaihin töiden jälkeen lähinnä olen tunneilla tai teen läksyjä.
Tosin kehun itseäni vielä vähän: aikuislukion käyminen on siitä hyvä juttu, että olen välillä ollut kokonaisia jaksoja käymättä siellä. En ota jaksolle yhtään kurssia, pidän vähän taukoa. Se on helpottanut paljon. Onhan se tottakai pitkittänyt tätä juttua, mutta aika ei ole tämän suhteen mikään ongelma.
Minusta siis tulee, mikäli kaikki sujuu kuten tähänkin asti, ylioppilas keväällä 2015. Kesäkuun alussa on sitten kreisibileet.

Olen myös nainen, jolla on oma työhuone. Tai työhuoneen nurkka. Jaan työtilan kolmen muun naisen kanssa. Työhuoneellani minulla on kaikkia mahdollisia materiaaleja, eniten tosin sellaisia, mitä muut saattaisivat pitää käyttökelvottomana. Kierrätän ja teen koruja, käyttöesineitä… mitä vaan keksin. Työhuoneeni ja se, mitä siellä puuhailen, on jotain harrastuksen ja sivutyön välillä. Luulen, että loppujen lopuksi rahallisesti tienaan yhtä paljon kuin siihen menee rahaa. Ja hyvä niin. Työhuoneellani rentoudun tekemällä mitä tahansa, mikä tulee mieleen. Hypistelen eri materiaaleja, annan muodon, värien tai muun viedä. Kuuntelen samalla musiikkia tai laitan jonkun hömppäsarjan pyörimään. Se on aivan äärimmäisen terapeuttista. Työpöydälläni on valtava kaaos, joka inspiroi minua. Se on minun kaaokseni, johon kukaan muu ei saa koskea eikä varsinkaan siivota. Rakastan sitä. En luopuisi siitä mistään hinnasta.

Nämä asiat ovat hallitsevia elementtejä elämässäni. Työhuoneeni ei ole juuri nyt prioriteetti, joten siellä olen vähiten viettänyt aikaa tämän vuoden puolella. Kaipaan sinne jatkuvasti, mutta pystyn elämään sen kanssa vielä.

Yritän keskittyä niihin asioihin, jotka pitää saada nyt tehtyä. Tykkään myös tehdä listoja.
Nykyinen listani näyttää enemmän tai vähemmän tältä:
– juo tarpeeksi vettä
– muista syödä tarpeeksi päivän aikana
– koita levätä tarpeeksi
– stressaaminen ei kannata, muttei myöskään kannata stressata siitä, ettei stressaisi liikaa
– tupakoi jos huvittaa
– koita nähdä ystäviäsi! saat niistä hetkistä paljon energiaa!

Takavuosien psyk.hoitajani olisi minusta ylpeä. Listallani on nimittäin lähinnä ehdotuksia ja sallittuja asioita. Joskus, vuosia sitten, lista olisi ollut täynnä sääntöjä, jotka alkavat ”sinun pitää” tai ”älä”. Nykyään yritän olla luomatta itselleni sääntöjä, ohjeista on paljon enemmän apua.
Ja hei, ohjeeni ovat vapaasti lainattavissa!
Olkaa siis hyvät, se on lahjani minulta teille! 🙂

Olen, mutta kiireisenä

Takanani on kaksi kiireistä viikkoa ja samanlaisena aikatauluni pysty vielä tämän viikon. 

On niin paljon, mistä haluaisin kirjoittaa, ettei se vartti, mitä aina silloin tällöin on ollut vapaata, ei riitä juuri mihinkään. 

Mutta halusin ilmoittaa, että olen elossa! Olen lukenut hyvät kommenttinne, viestinne, palautteenne. Ne herättävät ajatuksia sen verran, että haluan ajan kanssa vastata niihin.  

Jos tämä viikko menee toivotusti, voisin ehkä jo ensi maanantaina pysähtyä hetkeksi jos toiseksi kirjoittamaan. 

Siispä ensi viikkoon! 

Onko olemassa lihomisblogeja?

Sain tiedon leikkauspäivästä joulukuun alussa. Siitä lähtien asia on pyörinyt mielessäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Olen siitä lähtien, kun kävin ensimmäisen kerran terveyskeskuksessa puhumassa aiheesta, ajatellut tottakai paljonkin tätä asiaa, mutta leikkauspäivämäärän sopimisen jälkeen se on jatkuvasti mielen päällä. Silloin päätin aloittaa tämän blogin.

Blogilistasta löytyy runsaasti aiheeseen liittyvää blogia.
Blogit aihesanalla lihavuusleikkaus löytyvät täältä. Niitä löytyy myös aihesanoilla laihdutusleikkaus ja gastric bypass.  Ja tottakai on ne suuret määrät blogeja, jotka käsittelevät yleensäkin aihetta laihduttaminen, painonpudotus ja niin edelleen. Pelkästään aihesanalla ”laihdutus” löytyy yli tuhat blogia. Suomesta. Ja nämä pelkästään Blogilistasta
Samaa tietä voi mennä myös ihan sinne ääripäähän asti, sillä niin sanottuja pro ana tai jopa pro mia -blogeja ja sivustoja on myös internet pullollaan. Erityismaininta tälle uutiselle, jossa puhutaan läskileikkauksesta.
Niille, jotka eivät tiedä: pro ana -sivuilla ihannoidaan anoreksiaa ja jaetaan vinkkejä siihen… öh, pääsemiseksi. Pro mia -sivut puolestaan tekevät saman, mut bulimian kanssa. Kyllä. Internet on pullollaan sivustoja, blogeja, foorumeita ja kaikkia mahdollisia sosiaalisen median ilmenemismuotoja aiheenaan syömishäiriön saavuttaminen.

Paitsi ei ahmimishäiriön.
Onkohan kukaan koskaan törmännyt lihomisblogiin? Yritin löytää sellaista netistä. Löysin yhden laihtumisblogin, jossa puhuttiin lihomisblogista:

Hmm.. tosin ”kappas, lihoin taas kilon” -tyyppinen blogi voisi olla erilaisuudessaan harvinainen ollessaan rehellinen. Mutta jostain syystä vaikka laihdutusblogit ovat kai näköjään suosittuja, niin lihomisblogit eivät ole. Miksi?
Siksikö, että se olisi tylsää luettavaa vai siksi, että se olisi liian masentavaa? Koska kirjoittaja ei ehkä kuitenkaan riemumielellä niitä kiloja kartuttaisi ja raportoisi, ellei kyseessä olisi entinen syömishäiriöinen, joka on terveellä tiellä keräämässä lisää painoa.
Kirjoittaja olisi kuitenkin tavallinen Maija Meikäläinen (koska eihän Matti Meikäläinen sellaista blogia ikinä pitäisi), ja Maijaa varmasti ahdistaisi ne karttuneet kilot. Ja sen sanominen ääneen, että söin taas sitä ja tätä ja selvästi lihon, olisi ehkä niin tuskallista Maijalle, että tuska välittyisi lukijoillekin ja sen jälkeen kaikki olisivat massamasokisteja.

Koska sekin olisi ehkä sitten mahdollista, että jos Maija oikeasti kirjoittaisi kartuttamansa kilot, hän joutuisi kohtaamaan kaiken syömänsä sekä syyt siihen ja silloin voisi jopa käydä niin, että hän alkaisi miettiä ja päätyisi lopulta lopettamaan lihomisen. Ja ah, taas oltaisiinkin sitten laihdutusblogissa!

Eihän tämä nyt mitään maailman tarkinta tutkimusta ole, pikainen internetin selaaminen vain, mutta kyllä se aika selkeän kuvan antaa. Lihominen on negatiivinen  (paitsi, kuten ylläkin todetaan, on entinen anorektiikko tai buliimikko) ja laihtuminen on positiivinen asia.
Kilojen karttuminen: ahdistavaa. Laihtuminen: ihana, tavoiteltava asia!

Haluaisin, että blogistani tulisi tosi luettu. Että niin moni, joka kirjoittaa ja haaveilee laihtumisesta lukisi näitä kirjoituksiani ja edes yhden kerran ajattelisi asiaa toiselta kantilta. Jossain mieleni päiväunimaailmassa, missä saa fantasioida mistä tahansa, olen jotenkin onnistunut kirjoittamaan niin osuvasti, liikuttavasti, järkevästi ja kertakaikkiaan vastustamattomasti, että kaikki maailman laihtumisesta haaveilevat ihmiset pysähtyisivät miettimään omaa elämäänsä, aloittaisivat projetkin, missä päämääränä on omaan kehoonsa rakastuminen ja sen jälkeen miettisivät asioita uudelleen. Sellaisesta näkökulmasta, missä omasta kehosta löytyisi helpommin asioita, mistä pitää eikä niitä, mistä ei pidä.

Saa haluta laihtua! En kiellä sitä keneltäkään. Mutta olen aivan sataprosenttisen varma, että suurin osa niistä, jotka haaveilevat laihtumisesta, ovat oikeasti vailla jotain ihan muuta kuin pienempiä lukemia vaa´alla. Mikä se ”jotain ihan muuta” on, en lähde edes arvailemaan.

Miksi sitten kirjoitan tätä blogia?
Koska minulla on pakottava tarve saada kuitenkin puhua tästä aiheesta. Koska olen päättänyt, etten puhu asiasta tuttujeni, ystävieni, työkavereideni, edes perheeni kanssa. Koska haluan jokapäiväisessä elämässäni päästä eroon ainaisesta painosta puhumisesta ja keskittyä asioihin, jotka ovat tärkeämpiä.
Kirjoitan, koska minulla on myös pakottava, synnynnäinen tarve myös pyrkiä vaikuttamaan ympäristööni. Ja koska päätökseni myötä en voi tehdä sitä puhumalla ääneen, on minun tehtävä se kirjoittamalla internetissä ja toivoa, että tämä löytää lukijansa. Että ehkä joku uskaltautuu kommentoimaan, kertomaan mielipiteensä. Saa kumota kaiken, minkä olen kirjoittanut. Saa olla samaa mieltä. Haluaisin keskustelua, jonka painopiste olisi muualla kuin siinä automaatiossa, että pitää aina pyrkiä olemaan laihempi.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.