Blogi muuttuu taas tarpeelliseksi

Ja samalla myös salasanasuojatuksi sellaisten kirjoitusten kohdalla, jotka ovat liian henkilökohtaisia ihan kenen tahansa luettavaksi.

Jos siis haluat lukea, ilmoita itsestäsi, mutta myös kerro jotain itsestäsi; kuka sinä olet, miksi haluat lukea? Juuri nyt omien henkilökohtaisten rajojen kunnioittaminen on tärkeää välttämätöntä.

Kiittäen,

Javiera

Kirjoitus, missä selittyy kuukauden hiljaisuus – tai ehkä ei.

Tänään töissä oksensin. Kahdesti. Sitten lähdin kotiin.
En (meinaa) päästä yli siitä häpeän tunteesta, että taas tämmöinen ihan itse aiheutettu ongelma. Onneksi tunnistan sen nopeasti aika tyhmäksi ajatukseksi, joka ei ole totta. Tai sikäli juu, että ihan itse menin leikattavaksi, joten tavallaan itse aiheutettu ongelma, mutta se ei tarkoita sitä, että mun pitäisi hävetä sitä.

Kävin lääkärissä tuon jälkeen, koska vähän pelotti. Tämä on toinen kerta, kun oksennan siten, että ruokailusta on mennyt yli 20 minuuttia ja sitten vasta tulee se ällöttävä olo. Ja se, että etoo, ei meinaa millään mennä ohi. Kirjoitan tätä kahdeksan aikaan illalla ja olen oksentamisen jälkeen syönyt jo kerran, eikä nyt ole pahaa oloa. Paitsi se ikävä olo, mikä oksennettua tulee, se vielä vähän säteilee. Tässä leikkauksen jälkeen olen, juu, oksennellut, kun olen syönyt liian nopeasti tai pureskellut huonosti. Mutta silloin kaikki tulee ylös aika lailla välittömästi ruokailun jälkeen, ellei jopa kesken. Lääkäri tunnusteli mahaa ja selkeästi aristin alavatsan seudulla, ylävatsa taas ok. Tosin se saattaa johtua myös menkoista, jotka tulivat ja menivät jo toistamiseen ihan kuukautiskierron mukaan! Sille jei!

Lääkärissä huomasin avautuvani siitä, että olen kärsimättömästi ajatellut, että joko ne kaikki leikkauksesta johtuvat paskat jutut vois olla ohi, että eikö mun pitäisi olla jo oppinut syömään tarpeeksi hitaasti tai pureskelemaan tarpeeksi. Mutta minä olen hidas. Ja nopea syöminen on lihasmuistissa, joten ei, kolme kuukautta ei kyllä todellakaan ole tarpeeksi minulle.
Lounaan aikaan kun mietin vaihtoehtoja, mitähän pitäisi syödä, ajatuksena suurin osa vähän tuntuu ällöttävältä. Tänään päädyin tonnikalakolmioleipään, jonka tosiaan sitten oksensin myöhemmin. Eipä tule siihen koskettua sitten enää toistamiseen.

Nyt tulee tunnustus.
Ravitsemusterapeutin antama suunnitelma ja aikataulu on unohtunut. En ole seurannut sitä tarkalleen, ihan vaan yritän päivän aikana syödä tarpeeksi ja katsoa, ettei tule pitkä aika aterioiden välillä, mutta luovutin jo pitkän aikaa sitten esimerkiksi sen suhteen, että saisin päivän aikana vedettyä kahdeksan desilitraa jogurttia tai että söisin vain ruisleipää. Syön, mielestäni, monipuolisesti. Koitan kuunnella kehoani, mitä mun tekee mieli? Koitan syödä tarpeeksi kalaa viikon aikana, vaikka tällä hetkellä lohi ja tonnikala tunkevat jo korvista (ja välillä muualtakin) ulos.
Ohjenuorana on edelleen se, että koitan saada juotua tarpeeksi vettä päivän aikana, etten syö ja juo samaan aikaan ja että syön mitä syön, mutta hitaasti ja pureskellen.
Joten tässä kolmen kuukauden aikana olen syönyt kyllä terveellisesti, mutta välillä epäterveellisesti. Joku voisi väittää, että olen syönyt normaalisti. Fffuuck. Voisiko olla?

Ajatukseni ovat kuitenkin minua vastaan.
Tässä pieni näyte kolmen kuukauden aikana seuranani olevista ajatuksista:

En ole syönyt tarpeeksi, olen huono.
Olen syönyt varmasti liikaa, olen huono.
Apua, tuossa oli varmasti ainakin kolme desilitraa ruokaa, onkohan mahalaukkuni venynyt taas isoksi?
Ei helvetti, mä pystyn syömään suklaata ihan hyvin. Tää oli tässä.
Muut on varmasti laihtuneet enemmän kuin minä, mä varmasti teen jotain väärin.
Olen laihtunut taas kilon päivässä, voi paska.
Mua paleltaa koko ajan, teenköhän mä jotain väärin.
Mun pitäis olla salilla. Mun pitäis käydä salilla. Mitä jos mä vaan meen sinne, hitot jalasta.
Jos mä en käy salilla, mä en laihdu tarpeeksi nopeasti. Mitä jos mä jään jälkeen? Mitä jos mä en taaskaan totu liikkumaan?
Mä näytän sairaalta, liian laihalta.
Mä en ole laihtunut lainkaan, näytän ihan samalta. Mitä mä teen.

Nämä ihanat pikku ajatukseni ovat tottakai suurin osa kauheata kuraa. Ei niistä ole oikein mitään hyötyä. Suurimman osan tunnistan ajoissa, mutta jotkut jäävät vaivaamaan ja ahdistamaan ja ne aiheuttavat hetkeksi tosi pahan olon.
Aivan varmasti olen syönyt lähes joka päivä liian vähän. Parina päivänä olen syönyt määrällisesti vähän, mutta tosi energiapitoista ruokaa, joten liikaa. En usko, että olen missään vaiheessa vetänyt yli kolmea desilitraa kerrallaan ruokaa, koska se ei vaan ole mahdollista. Oksentaminen todistaa sen. Tuo ajatus vain varmistaa sen, minkä olen jo pitkään tiennyt: en voi luottaa silmämääräiseen arvioon mistään, koska en näe eroja eri kokojen välillä. Joko mittaan ruokani etukäteen tai ostan jonkun valmiin annoksen, jonka koon voin nähdä, mutta jos syön ”silmämääräisesti” suunnilleen pari desiä, vaarana ei ole se, että syön liikaa, vaan se, että ahdistun, koska pelkään syöväni liikaa. Jälkimmäinen on pahempi, koska kehoni ei protestoi sitä vastaan oksentamalla, vaan paha olo on jossain muualla.

Mitä tulee salilla käymiseen, no saatana. En ole käynyt siellä kolmeen viikkoon. Kävin fysioterapeutilla, koska vasemmassa jalassa oleva plantaarifaskiitti on niin saatanan kipeä, että jokainen askel sattuu. Lääkäri sanoi suoraan, että ei laiteta kortisonia, enkä oikein väittänyt vastaan, koska olen kuullut kauhutarinoita aineesta ja lääkäri sanoi myös suoraan, että se kuluttaa jänteitä ja aiheuttaa jo yhden tai kahden kerran jälkeen enemmän haittaa kuin hyötyä. Joten ei siis kortisonia. Kaikki muu on kokeiltu, ei auttanut. Fysioterapeutti antoi venyttelyohjeita ja liikkumiskiellon. Tai kielto koskee siis kaikkea, mikä tehdään jaloilla. Käytännössä jäljelle jää kuntopyöräily (tylsää) tai uiminen (todella tylsää). Kaikki, mistä pidän, on kivuliasta: bodypump, bodyjam, tanssitunnit muutenkin, bodycombat, ryhmäliikunta yleisesti ottaen. Kun mainitsin tästä kiellosta kirurgille (Anu Välikoski, kävin huhtikuun alussa kontrollikäynnillä) ja valitin, etten saa tehdä mitään kivaa, se kuulemma kuulosti tekosyyltä. Se oli todella ärsyttävää. Ei se ole tekosyy, se on syy. En yksinkertaisesti halua tehdä sellaista liikuntaa, josta en nauti. Haluan nauttia liikkumisesta. Jos menisin spinning-tunnille, tekisin sen vain, koska olisi pakko jotain tehdä, en koska haluaisin tai nauttisin siitä. Joten en mene.
Sen sijaan jatkan pyöräilyä kaupungilla. Ja nyt kun ilmat paranevat, voin tehdä pyöräretkiä. Paljon muuta en ehdikään, siitä kohta lisää.
Mutta kyllä, haaveilen ryhmäliikunnasta. Bodyjamista, missä ehdin käymään tasan yhden kerran (GoGo:n Mirka-niminen ohjaaja, aivan loistava!). Haaveilen bodypumpista ja siitä, että huomaan kehittymisen, kun voin aina parin, kolmen kerran välein nostaa vähän painoja.

Olen muuten käynyt nyt neljästi jäsenkorjaajalla. Suosittelen sitä varauksettomasti jokaiselle. Vaikkei olisikaan mitään varsinaista vaivaa, yksikin käynti kannattaa.
Minun tapauksessani ollaan keskitytty lähinnä tuon jalan hoitamiseen, mutta vielä enemmän niihin seurauksiin, jotka tulevat tuon luupiikin kanssa. Vasen jalkanihan on aivan jumissa, kun koitan tottakai ihan alitajuisesti vältellä kipeää kohtaa, joten se aiheuttaa askelvirheitä. Kallista lystiä, mutta joka sentin arvoista.

Ongelma on tällä hetkellä aika. Sitä ei ole. Istun nyt kotona, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Tämä aika on ”varastettu” : lähdin kesken päivän töistä pois oksentamisen takia enkä samasta syystä mennyt aikuislukioon ruotsin tunnille. Tavallisesti olisin ollut kotona vasta vähän vaille yhdeksän. Silloin ei kauheasti huvita istua alas ja kirjoittaa ajatuksiani ylös, ne saavat minut vaan vähän väärällä tavalla hereille ja nukkumisesta ei tule mitään, oli ketipinoria (iltalääkkeeni, joka takaa minulle hyvät yöunet) tai ei.
Aikaa ei ole kirjoittamiselle, ei salilla käymiselle, ei paljon millekään.
Mutta tätä ei kestä enää kauan. 30.5 kirjoitan ylioppilaaksi, vielä on jäljellä kaksi kurssia (molemmat ruotsia) ja siis kaksi kurssikoetta. Takana on maalis-huhtikuun aikana yo-kirjoituksia ja rästitenttejä. Aikaa ei ole ollut vaan tarpeeksi kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Ja se vapaa-aika, mikä on joihinkin väleihin jäänyt, olen käyttänyt onnellisuuteen: ystävien, perheen ja avopuolison kanssa elämiseen. Hyvin käytettyä aikaa mielestäni.

Olen miettinyt viime aikoina tosi paljon mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Minulla on aiheita kokonainen lista. Olen myös miettinyt sitä, että voisin pikkuhiljaa vähentää anonymiteettiä ja laajentaa sitä kautta blogin aihepiiriä. Yhtäkkiä minulla on niin paljon sanottavaa. Suurin osa liittyy kyllä tähän aiheeseen, mutta varmasti paljon sellaistakin tulisi, mikä ei välttämättä korreloi suoraan lihavuuteen tai yleensäkään ulkonäköön.
Toisaalta, blogi on minun ja minä saan ihan itse päättää, mistä kirjoitan. Ihana vapaus! 🙂

Anonymiteetti horjuu (koska haluan).

Olen aivan hirvittävän väsynyt.

Huomaan sen siitä, kun istun töiden jälkeen alas ja kykenen lähinnä tuijottamaan ikkunasta ulos. Haaveilen viikon lomasta. Rauhasta. Siitä, että voisin herätä, kun ei enää nukuta, ja sen jälkeen olla. Mahdollisesti puuhailla jotain, mitä tulee mieleen. Ilman aikatauluja, katsomatta kalenteriin. Olla rauhassa.

En ollenkaan ihmettele omaa väsymystäni. Tiedän, että olen tehnyt taas paljon, vähän jopa liikaa. Olen aina ollut sykleissä kiireinen, superkiireinen, palanut loppuun ja sen jälkeen pakosta rauhoittunut. Kokemuksen tuoma kyky tunnistaa lähestyvän loppuunpalamisen merkit on hengenpelastaja.
Valitettavasti joskus on asioita, jotka on pakko tehdä. Vaikka tarvitsen kipeästi lepoa, en vielä voi antautua sille.

Toisaalta, iso osa niistä asioista, jotka pitävät minut kiireisenä, ovat myös sellaisia, jotka tuovat minulle paljon energiaa, onnistumisen tunnetta, kauniita kohtaamisia, hauskoja hetkiä, kokemusta, tietoa… käyttiskamaa siis. Valitettavasti kiireisyys tuo myös ikävän ilmiön: paljon jää tekemättä. Ihmisiä näkemättä, kirjoja lukematta, joskus jopa lupauksia pitämättä. Ja seuraukset ovat ikävät. Kroonisesta huonosta omatunnosta (tiedättekö, ihan vaan ”varmuuden vuoksi”) (joo, sairastahan se on) kärsivälle tämä on tuhoisaa. Mutta ei aivan ylitsepääsemätöntä, onneksi.

Mutta! Tämä kiireisyys saa tulosta aikaan.

Ajattelin vähän raottaa mystistä anonymiteetin verhoa ja kertoa asioita itsestäni. En ole edelleenkään huudellut kauheasti leikkauksesta, mutta olen surutta esim. ravintoloissa näyttänyt korttiani (sitä, missä lukee, etten voi syödä kauheasti, joten myykää puolikas annos puoleen hintaan) ja sivuuttanut katseet olankohautuksella. Selittämättä mitään muuta, kuin etten voi syödä kauheasti kerrallaan.

Siispä, kiire:
Olen työssäkäyvä nainen. Olen töissä erään ison operaattorin asiakaspalvelussa, toki vuokrafirman kautta nollasopimuksella. Vihaan nollasopimustani, vihaan kaikkea, mitä se edustaa. Vaikka omassa työssäni nollasopimuksesta ei ole niin paljon haittaa kuin ehkä muissa työpaikoissa, on se silti periaatteessa halveksittava työnantajan tapa ulkoistaa kaikki vastuu työntekijöilleen. Onneksi työnantajani (vuokrayritys) asiakasyritys (työpaikkani) on siitä hyvä, että saan työvuoroni kolme viikkoa etukäteen, työehtosopimuksesta pidetään kiinni ja olen saanut koko ajan tehdä töitä täysipäiväisesti. Silti leikkauksen lähestyessä en kertonut siitä työpaikallani kenellekään muulle kuin lähimmälle esimiehelleni, johon luotan kuin kallioon, ja terveyshoitajalle, jolla on vaitiolovelvollisuus. Riski, ettei leikkauksen jälkeisille viikoille olisi laitettu työvuoroja lainkaan, oli liian suuri. Ei sen takia, ettäkö työpaikallani olisi koskaan annettu aihetta epäillä mitään ovelaa työvuorosuunnittelua, vaan koska se on tervettä järkeä.
Olen sikäli hyvässä asemassa, että työpaikkani työvuorosuunnittelu on myös ollut suhteeni hyvinkin joustava, joten leikkauksen ja nyt jälkimainingeissa sen suhteen ei ole tarvinnut stressata. Se on yksi iso huoli vähemmän.

Olen myös opiskeleva nainen. Tarkemmin sanottuna aikuislukiossa. Olen käynyt joitakin kursseja joskus 2004-2006 ja aloitin uudelleen pari vuotta sitten. Nyt olen tilanteessa, missä huomenna on viimeiset kirjoitukset (elämänkatsomustieto). Tähän asti olen kirjoittanut lyhyen matikan (eilen!), englannin, äidinkielen ja yhden ylimääräisen pitkän kielen. Saldo tähän asti: kaksi eximia, yksi laudatur. Eniten olen ylpeä matematiikan keskiarvostani: yhdeksän! Minä! Päivälukiossa teininä olin aivan umpisurkea matematiikassa, pitkälti koska kuvittelin, etten vaan ole siinä hyvä. Aika perusjuttu siinä mielessä, että olin vain jostain saanut päähäni että olen tietynlainen, joten mikään muu ei voi olla mahdollista. Onneksi lukion suorittaminen sen jälkeen, kun on ymmärtänyt olla tarpeettomasti sulkematta itseltään ovia (tunnetaan myös nimellä ”itsensä lokeroiminen) on  aivan siis parasta. Paitsi ajankäytön suhteen.
Lasken päiviä, jopa tunteja siihen, kun tämä loppuu. Siihen, kun illat ovat taas omiani. Olen niiiiiin väsynyt siihen, että maanantaista torstaihin töiden jälkeen lähinnä olen tunneilla tai teen läksyjä.
Tosin kehun itseäni vielä vähän: aikuislukion käyminen on siitä hyvä juttu, että olen välillä ollut kokonaisia jaksoja käymättä siellä. En ota jaksolle yhtään kurssia, pidän vähän taukoa. Se on helpottanut paljon. Onhan se tottakai pitkittänyt tätä juttua, mutta aika ei ole tämän suhteen mikään ongelma.
Minusta siis tulee, mikäli kaikki sujuu kuten tähänkin asti, ylioppilas keväällä 2015. Kesäkuun alussa on sitten kreisibileet.

Olen myös nainen, jolla on oma työhuone. Tai työhuoneen nurkka. Jaan työtilan kolmen muun naisen kanssa. Työhuoneellani minulla on kaikkia mahdollisia materiaaleja, eniten tosin sellaisia, mitä muut saattaisivat pitää käyttökelvottomana. Kierrätän ja teen koruja, käyttöesineitä… mitä vaan keksin. Työhuoneeni ja se, mitä siellä puuhailen, on jotain harrastuksen ja sivutyön välillä. Luulen, että loppujen lopuksi rahallisesti tienaan yhtä paljon kuin siihen menee rahaa. Ja hyvä niin. Työhuoneellani rentoudun tekemällä mitä tahansa, mikä tulee mieleen. Hypistelen eri materiaaleja, annan muodon, värien tai muun viedä. Kuuntelen samalla musiikkia tai laitan jonkun hömppäsarjan pyörimään. Se on aivan äärimmäisen terapeuttista. Työpöydälläni on valtava kaaos, joka inspiroi minua. Se on minun kaaokseni, johon kukaan muu ei saa koskea eikä varsinkaan siivota. Rakastan sitä. En luopuisi siitä mistään hinnasta.

Nämä asiat ovat hallitsevia elementtejä elämässäni. Työhuoneeni ei ole juuri nyt prioriteetti, joten siellä olen vähiten viettänyt aikaa tämän vuoden puolella. Kaipaan sinne jatkuvasti, mutta pystyn elämään sen kanssa vielä.

Yritän keskittyä niihin asioihin, jotka pitää saada nyt tehtyä. Tykkään myös tehdä listoja.
Nykyinen listani näyttää enemmän tai vähemmän tältä:
– juo tarpeeksi vettä
– muista syödä tarpeeksi päivän aikana
– koita levätä tarpeeksi
– stressaaminen ei kannata, muttei myöskään kannata stressata siitä, ettei stressaisi liikaa
– tupakoi jos huvittaa
– koita nähdä ystäviäsi! saat niistä hetkistä paljon energiaa!

Takavuosien psyk.hoitajani olisi minusta ylpeä. Listallani on nimittäin lähinnä ehdotuksia ja sallittuja asioita. Joskus, vuosia sitten, lista olisi ollut täynnä sääntöjä, jotka alkavat ”sinun pitää” tai ”älä”. Nykyään yritän olla luomatta itselleni sääntöjä, ohjeista on paljon enemmän apua.
Ja hei, ohjeeni ovat vapaasti lainattavissa!
Olkaa siis hyvät, se on lahjani minulta teille! 🙂

Olen, mutta kiireisenä

Takanani on kaksi kiireistä viikkoa ja samanlaisena aikatauluni pysty vielä tämän viikon. 

On niin paljon, mistä haluaisin kirjoittaa, ettei se vartti, mitä aina silloin tällöin on ollut vapaata, ei riitä juuri mihinkään. 

Mutta halusin ilmoittaa, että olen elossa! Olen lukenut hyvät kommenttinne, viestinne, palautteenne. Ne herättävät ajatuksia sen verran, että haluan ajan kanssa vastata niihin.  

Jos tämä viikko menee toivotusti, voisin ehkä jo ensi maanantaina pysähtyä hetkeksi jos toiseksi kirjoittamaan. 

Siispä ensi viikkoon! 

Onko olemassa lihomisblogeja?

Sain tiedon leikkauspäivästä joulukuun alussa. Siitä lähtien asia on pyörinyt mielessäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Olen siitä lähtien, kun kävin ensimmäisen kerran terveyskeskuksessa puhumassa aiheesta, ajatellut tottakai paljonkin tätä asiaa, mutta leikkauspäivämäärän sopimisen jälkeen se on jatkuvasti mielen päällä. Silloin päätin aloittaa tämän blogin.

Blogilistasta löytyy runsaasti aiheeseen liittyvää blogia.
Blogit aihesanalla lihavuusleikkaus löytyvät täältä. Niitä löytyy myös aihesanoilla laihdutusleikkaus ja gastric bypass.  Ja tottakai on ne suuret määrät blogeja, jotka käsittelevät yleensäkin aihetta laihduttaminen, painonpudotus ja niin edelleen. Pelkästään aihesanalla ”laihdutus” löytyy yli tuhat blogia. Suomesta. Ja nämä pelkästään Blogilistasta
Samaa tietä voi mennä myös ihan sinne ääripäähän asti, sillä niin sanottuja pro ana tai jopa pro mia -blogeja ja sivustoja on myös internet pullollaan. Erityismaininta tälle uutiselle, jossa puhutaan läskileikkauksesta.
Niille, jotka eivät tiedä: pro ana -sivuilla ihannoidaan anoreksiaa ja jaetaan vinkkejä siihen… öh, pääsemiseksi. Pro mia -sivut puolestaan tekevät saman, mut bulimian kanssa. Kyllä. Internet on pullollaan sivustoja, blogeja, foorumeita ja kaikkia mahdollisia sosiaalisen median ilmenemismuotoja aiheenaan syömishäiriön saavuttaminen.

Paitsi ei ahmimishäiriön.
Onkohan kukaan koskaan törmännyt lihomisblogiin? Yritin löytää sellaista netistä. Löysin yhden laihtumisblogin, jossa puhuttiin lihomisblogista:

Hmm.. tosin ”kappas, lihoin taas kilon” -tyyppinen blogi voisi olla erilaisuudessaan harvinainen ollessaan rehellinen. Mutta jostain syystä vaikka laihdutusblogit ovat kai näköjään suosittuja, niin lihomisblogit eivät ole. Miksi?
Siksikö, että se olisi tylsää luettavaa vai siksi, että se olisi liian masentavaa? Koska kirjoittaja ei ehkä kuitenkaan riemumielellä niitä kiloja kartuttaisi ja raportoisi, ellei kyseessä olisi entinen syömishäiriöinen, joka on terveellä tiellä keräämässä lisää painoa.
Kirjoittaja olisi kuitenkin tavallinen Maija Meikäläinen (koska eihän Matti Meikäläinen sellaista blogia ikinä pitäisi), ja Maijaa varmasti ahdistaisi ne karttuneet kilot. Ja sen sanominen ääneen, että söin taas sitä ja tätä ja selvästi lihon, olisi ehkä niin tuskallista Maijalle, että tuska välittyisi lukijoillekin ja sen jälkeen kaikki olisivat massamasokisteja.

Koska sekin olisi ehkä sitten mahdollista, että jos Maija oikeasti kirjoittaisi kartuttamansa kilot, hän joutuisi kohtaamaan kaiken syömänsä sekä syyt siihen ja silloin voisi jopa käydä niin, että hän alkaisi miettiä ja päätyisi lopulta lopettamaan lihomisen. Ja ah, taas oltaisiinkin sitten laihdutusblogissa!

Eihän tämä nyt mitään maailman tarkinta tutkimusta ole, pikainen internetin selaaminen vain, mutta kyllä se aika selkeän kuvan antaa. Lihominen on negatiivinen  (paitsi, kuten ylläkin todetaan, on entinen anorektiikko tai buliimikko) ja laihtuminen on positiivinen asia.
Kilojen karttuminen: ahdistavaa. Laihtuminen: ihana, tavoiteltava asia!

Haluaisin, että blogistani tulisi tosi luettu. Että niin moni, joka kirjoittaa ja haaveilee laihtumisesta lukisi näitä kirjoituksiani ja edes yhden kerran ajattelisi asiaa toiselta kantilta. Jossain mieleni päiväunimaailmassa, missä saa fantasioida mistä tahansa, olen jotenkin onnistunut kirjoittamaan niin osuvasti, liikuttavasti, järkevästi ja kertakaikkiaan vastustamattomasti, että kaikki maailman laihtumisesta haaveilevat ihmiset pysähtyisivät miettimään omaa elämäänsä, aloittaisivat projetkin, missä päämääränä on omaan kehoonsa rakastuminen ja sen jälkeen miettisivät asioita uudelleen. Sellaisesta näkökulmasta, missä omasta kehosta löytyisi helpommin asioita, mistä pitää eikä niitä, mistä ei pidä.

Saa haluta laihtua! En kiellä sitä keneltäkään. Mutta olen aivan sataprosenttisen varma, että suurin osa niistä, jotka haaveilevat laihtumisesta, ovat oikeasti vailla jotain ihan muuta kuin pienempiä lukemia vaa´alla. Mikä se ”jotain ihan muuta” on, en lähde edes arvailemaan.

Miksi sitten kirjoitan tätä blogia?
Koska minulla on pakottava tarve saada kuitenkin puhua tästä aiheesta. Koska olen päättänyt, etten puhu asiasta tuttujeni, ystävieni, työkavereideni, edes perheeni kanssa. Koska haluan jokapäiväisessä elämässäni päästä eroon ainaisesta painosta puhumisesta ja keskittyä asioihin, jotka ovat tärkeämpiä.
Kirjoitan, koska minulla on myös pakottava, synnynnäinen tarve myös pyrkiä vaikuttamaan ympäristööni. Ja koska päätökseni myötä en voi tehdä sitä puhumalla ääneen, on minun tehtävä se kirjoittamalla internetissä ja toivoa, että tämä löytää lukijansa. Että ehkä joku uskaltautuu kommentoimaan, kertomaan mielipiteensä. Saa kumota kaiken, minkä olen kirjoittanut. Saa olla samaa mieltä. Haluaisin keskustelua, jonka painopiste olisi muualla kuin siinä automaatiossa, että pitää aina pyrkiä olemaan laihempi.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.