Ei niin, ettetkö aiemminkin ollut ihan nätti, mutta…

Olen omasta mielestäni kaunis. Olen kyllä myös rumakin. Se riippuu päivästä, unen määrästä, siitä mitä unta olen nähnyt, vaatteista, lämpötilasta ja vaikka mistä. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi joka päivä jatkuvasti sitä mieltä, että on kaunis. Mutta tunnen, surullista kyllä, monta ihmistä, jotka ovat aina omasta mielestään rumia.
Tärkeämpää kuin se, olenko omasta mielestäni tai muiden silmissä kaunis, ruma tai yhdentekevän näköinen, on se, ettei sillä ole oikeasti mitään väliä. Ihmisarvoni ei määräydy sen mukaan, olenko kullakin hetkellä minkä näköinen omasta tai kenenkään muun mielestä. Olen ihmisenä arvokas, oikeutettu kunnioittavaan kohteluun ja elämisen arvoisen elämään riippumatta ulkonäöstäni. Saman oikeuden suon jokaiselle tässä elämässä. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin maailman ystävällisin ihminen jokaiselle, joka tulee kadulla vastaan. Asiallinen ja valmis kohtaamaan jokaisen tasavertaisena ihmisenä, kyllä. Mutta jos vastaantuleva ihminen osoittaa sekunnissa oleva typerä juntti, kohtelu on sen mukaista

Vuosia sitten laihduin 50 kiloa. Ensin 30 kiloa erittäin niukkaenergisellä dieetillä  ja sen jälkeen vielä 20 kiloa liikunnalla ja pitämällä tietystä ruokavaliosta kiinni.
Ennen laihtumistakin sain silloin tällöin palautetta ulkonäöstäni. Pääasiallisesti hyvää, näytätpä hyvältä, oletpa näyttävän näköinen – sekä tietenkin paljon kehuja yksityiskohdista, jotka eivät liity painoon eli niistä on turvallista puhua: onpa sinulla kauniit hiukset/silmät/vaatteet/kengät/korut jne.
Laihtumisen myötä yhtäkkiä jokaisella tuntemallani ihmisellä oli tarve kertoa, kuinka minusta on yhtäkkiä tullut kaunis.

Wau, sähän näytät tosi hyvältä!
Oho, susta on tullut tosi hehkeä!
Wau mikä mimmi!
No nythän sä oot kyllä tosi kaunis!
Sähän oikein kukoistat!
Sä hehkut!
Sä oot niin kaunis!
Sä oot tehnyt kyllä kovan urakan!
Eikö olekin kivaa kun ei tarvii kantaa sellaista määrää kiloja päällään?
On varmaan mukavaa kun voi liikkua, eikö?
Susta tuntuu varmaan tosi hyvältä!
Sä oot kyllä tosi nätti nykyään!
Huh huh mikä mimmi!
Huh huh, mitkä muodot!
Upee nainen!
ja niin edelleen…

Ja jokaisen jälkeen ei niin, ettetkö ollut aiemminkin ihan nätti, mutta…

Kyllä, jokainen kehui tuntui enemmän hyvältä kuin pahalta. Mutta se, että jokainen muisti lisätä tuon mutan tuohon perään, vitutti myös joka kerta. Ja piti olla ymmärtäväinen. Koska juu, onhan se niin, että laihtuminen tuo terveyttä tuossa omassa mittakaavassani. Ja eihän kukaan sitä pahalla tarkoittanut, olivat niin iloisia puolestani. Ja kyllä, onhan se niin, että varmasti iho voi paremmin ja joo, olivathan kasvotkin terveemmän näköisiä, kun ei ollut sitä turpomista ja kyllä sitä ja juu tätä ja tottakai ja tokihan ja näinhän se on.

Mutta silti. Vaikka laihtuminen oli todella henkilökohtainen, vaikea ja herkkä aihe, kenenkään mieleen ei tullut pysähtyä ajattelemaan, että ehkäpä hän ei halua kuulla siitä puolituntemattomalta ihmiseltä. Ehkäpä aihe on niin henkilökohtainen, että vaikka laihtuminen näkyy väkisin (eipä sitä piilottaakaan voi), ei sitä ole tehty, jotta jokainen voisi tulla kommentoimaan.
Ja tietenkään nyt, kun niistä jokainen kilo tuli takaisin, sitä ei taas kommentoida kuin ehkä kovassa humalassa (”voi voi kun sinä taas luovutit”, taas? luovutin?). Laihtumisesta saa puhua vaikka miten paljon, mutta lihomisesta ei.

Olen myös lukenut blogeista ja myös foorumeista kertomuksia siitä, kuinka paljon leikkaukseen hakeutuvat ja sen läpikäyneet ihmiset ovat saaneet kuulla siitä. Ettei oltu osattu olla tarpeeksi sinnikkäitä laihtuakseen ilman kirurgin veistä. Ettei ollut tarpeeksi itsekuria laihtumiseen ilman vippaskonsteja. Että otettiin helpoin ja vaivattomin tie kohti hoikkuutta.

I call bullshit.
Suomessa ei julkisten terveyspalvelujen kautta pääse leikkaukseen, jollei takana ole joko vakavia terveyshaittoja ja lukuisia yrityksiä laihduttaa aiemminkin. On käytävä ravitsemusterapeutilla, on kaikkia erilaisia epämiellyttäviä testejä, on psykiatrin tapaamista ja sitten on se leikkaus, joka ei ole mikään läpihuutojuttu. Se on riski. Mikään näistä ei mielestäni huuda helppoa, oikotietä, vippaskonstia tai muutakaan. Päinvastoin, tie tähän leikkaukseen on pitkä ja sinua koetellaan pitkin matkaa lukuisilla eri tavoilla. Ja hyvä niin, sillä leikkaus on vakava asia ja muutos on niin suuri, että asiaan on pakko tottua etukäteen.

Olen myös lukenut kateudesta ja ystävyyden loppumisesta. Olen lukenut parisuhteiden kariutumisista ja koko ystäväpiirin vaihtumisesta. Olen lukenut työkavereiden vittuiluista ja perheenjäsenten nauruista.
Ja sitten on omat kokemukseni. Ihmisten ajattelemattomuus. Tai ihmisillä tarkoitan lähinnä normaalipainoisia tässä tapauksessa. Sillä heiltähän niitä ajattelemattomia, hyvää tarkoittavia kommentteja kaikkein eniten kuuli.

Pahinta oli se, etten itse ollut erityisen tyytyväinen itseeni. En tunnistanut itseäni peilistä, en oikein osannut ”ajaa kehoani”. Painonpudotus oli niin nopea ja raju, etten osannut liikkua. Pää laahasi perässä niin pitkällä, että olin koko ajan aivan pihalla. Katsoin kuvia itestäni ja mietin, että ”olen valtava!”. Katselin perseeni jälkeä patjalla ja mietin taas ”valtava!”. Ennen laihtumista en ollut ajatellut niin!
Ja kommentteja sateli jatkuvasti. Kuinka hyvältä ja terveeltä näytin! Mutta minusta ei tuntunut siltä. Ja pari kertaa yritinkin aiheesta puhua, mutta nopeasti minut vaiennettiin, sillä eikö olekin kuitenkin hyvä, että olet laihtunut niin paljon, kyllä se kato siitä! Negatiivisia ajatuksia itsestään ei saanut laihtumisen myötä olla, vaan piti yksinkertaisesti olla vaan loputtoman tyytyväinen omaan pienempään kehoon.

Siksi päätin nyt, etten kerro tästä leikkauksesta kenellekään. Ja kun ENE alkaa, yritän mahdollisuuksien mukaan pitää senkin suhteen matalaa profiilia. En halua joutua selittelemään kenellekään yhtään mitään. Ja tiedän, että laihtumisen myötä kommentteja tulee taas, mutta aion sen suhteen vastata asiallisesti, mutta jämäkkäästi: Kiitos, en halua puhua asiasta. Ja sitten vaihtaa aihetta.

Koska minä olen paljon muutakin kuin painoni. Ja vaikka laihtuisin tai tapahtuisi mitä, haluaisin, että kanssani edelleen juteltaisiin kaikesta, millä on paljon enemmän väliä. Ajankohtaisista aiheista, politiikasta, kulttuurista, vitseistä, ihan mistä vaan. Mutta en jaksa käydä enää yhtään painooni liittyvää keskustelua ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä aiheesta mitään eivätkä ole jaksaneet ajatella sitä yhtään sen pidemmälle, kuin että laihtuminen on hyvä asia.

Ohituskaistasta laihuuteen ja lapsettomuudesta

Kun sain alkuperäisen lähetteen vuonna 2013, en kertonut siitä kenellekään pitkään aikaan.
Alkuun en ollut edes varmasti menossa leikkaukseen. Kun kävin terveyskeskuksessa, sanoin lääkärille pelkääväni lasten saannin olevan lähes mahdotonta ylipainon takia ja siksi haluaisin keskustella mahdollisuudesta päästä mahalaukun ohitusleikkaukseen.

Lääkäri (keski-iän ohittanut nainen, normaalipainoinen) reagoi näin:

SINÄ OLET NUORI ET TÄMÄ OLE MIKÄÄN LEIKIN ASIA LEIKKAUS ON ISO JUTTU EIKÄ MIKÄÄN OHITUSKAISTA LAIHUUTEEN EI ME TEHDÄ TÄÄLLÄ SELLAISIA ASIOITA

Kirjoitan tämän isoilla kirjaimilla, koska lääkäri huusi tämän. Minä jäin suu auki tuijottamaan pariksi sekunniksi, minkä jälkeen raivo nosti päätään ja sanoin tiukasti takaisin, että ”minä tiedän kaiken tämän, siksi haluaisin päästä keskustelemaan asiasta ja mielelläni jonkun muun kuin sinun kanssasi, ole hyvä ja tee lähete”.
Tämän jälkeen lääkäri otti itseensä ja kertoi loukkaantuneella äänensävyllä, että jos menen leikkaukseen, en kuitenkaan voisi hankkiutua raskaaksi, koska en voisi enää koskaan oksentaa. Toistin, että haluan keskustella jonkun kanssa aiheesta. Pitkin hampain lääkäri lupasi ottaa asiasta selvää ja soittaa minulle, kun tietää enemmän.
Parin päivän kuluttua hän soittikin minulle ja kertoi tehneensä lähetteen ja pahoitteli vielä, että hän antoi väärää tietoa, että hän oli sekoittanut asiat, että pantaleikkauksessa on oksentamisen kanssa ongelmia ja että pantaleikkauksia ei oikeastaan enää edes kauheasti tehdä Suomessa ja että mahalaukun ohitusleikkauksen jälkeen voi tulla raskaaksi ja se voi mennä ihan hyvin, pitää vaan pitää parin, kolmen vuoden tauko leikkauksen jälkeen, ennen kuin saa yrittää ja että ”anteeksi nyt sitten, ei ollut tarkoitus olla tiukka, minä vaan halusin varmistua, että sinä todellakin tiedät, mihin olet ryhtymässä, ei se ole mikään oikopolku tai ratkaisu, kyllä minä sinuna vielä harkitsisin tätä asiaa nyt sitten oikein kunnolla”.

Tuo nainen vituttaa minua vieläkin. Toivon, ettei kukaan muu joudu hänen juttusilleen tuosta tai mistään muustakaan asiasta. ”Sairaalloisen” lihavana ihmisenä mikään lääkärikäynti ei ole koskaan erityisen mieltä ylentävä kokemus, lääkärit kun järjestäen aina pitävät ylipainoa syynä kaikkeen päänsärystä flunssaan. Puhumattakaan siitä, että jokainen lääkärikäynti on potentiaalinen sokerirasituskoe. ”Onkos sinulta diabetesta koskaan testattu, sulla kun on tota ylipainoa…” on kysymys, jonka olen valehtelematta kuullut lähestulkoon jokaiselta lääkäriltä, jonka kanssa olen ollut tekemisisssä. Sokerirasituskokeessa olen ollut kymmenisen kertaa. Diabetesta ei ole minulla vieläkään.

Älkää toki ymmärtäkö väärin. Olen iloinen, ettei minulla ole diabetesta. Olen myös enemmän kuin tietoinen siitä, että näin suurella ylipainolla minulla on hyvin korkea riski sairastua diabetekseen ja ties mihin muihin sairauksiin. Kauhukuvia maalaillaan oikein suurella pensselillä. Olen ollut pari kertaa potilaana sairaalassa (ei, minua ei ole hoidettu ”lihavuuteni” takia) ja vähän aikaa sitten pyysin kaikki minua koskevat potilaskertomukset ja muut merkinnät. Sain niitä paksun nipun.
Jokainen minua tutkinut lääkäri on erikseen maininnut, että olen sangen obeesi nuori nainen, joka kiipeää vaivattomasti tutkimuspöydälle eikä vaadi hoitohenkilökunnan apua.
Aion leikkauksen jälkeen myös pyytää epikriisin. Minua kiinnostaa kirurgin merkinnät. Kirurgi (keski-iän ohittanut nainen, normaalipainoinen), joka sanoi minulle ”tarkoitus on pudottaa sun painosta noin 35%, et ei susta edelleenkään mikään keiju tule”, josta myös nousi niskakarvat pystyyn. Tavoitteeni ei ole tulla keijuksi. Toisaalta hän kehui mahalaukkuani ja suoliani näteiksi, joten en kanna hänelle kaunaa. Ei myöskään ehkä kannata hautoa negatiivisia ajatuksia sellaista ihmistä kohtaan, joka pian tekee mahaani pieniä viiltoja ja sen jälkeen menee instrumentteineen sisääni ja saksii mahalaukustani suurimman osan pois.
En siis pyrkinyt tälle tielle kevyin perustein (pun intended). Itse asiassa lopullisen päätöksen tein vasta vähän ennen psykiatrin vastaanottoa. Vuoden verran siis pohdin asiaa, hyvinkin tarkkaan. Mietin erilaisia tulevaisuudenkuvia, mietin itseäni, sitä minkälainen olen ihmisenä, minkälaiset mahdollisuudet minulla on muutoin pudottaa tarvittava määrä painoa, jotta voisin joskus tulla raskaaksi. Entä vitamiinit? Mitä jos emme elä loputtomiin hyvinvointiyhteiskunnassa enkä saa vitamiinipistoksia varmistettua, mitä jos sairastun vitamiininpuutostautiin? Puhumattakaan siitä, että näitä leikkauksia on tehty vain joitain kymmeniä vuosia, muistaakseni 60-luvulta asti, joten mitään kunnollisia, todella pitkän tähtäimen tutkimuksia ei oikeasti vielä ole. Ja nämä vain muutamat niistä huolenaiheista, joita leikkaus herätti minussa.
Silti lapsettomuusongelma painoi vaa´assa enemmän (pun not intended). Mietin myös, tottakai, muita keinoja tulla äidiksi. Vaikka olen aika nuoresta lähtien pitänyt adoptiota ensisijaisena keinona tulla äidiksi (maailmassa on niin paljon orpoja!), ikävä tosiasia on kuitenkin se, ettei adoptio ole näillä tuloilla realistista vielä vuosikymmeneen. Muistan sen hetken, kun totesin tämän, se oli surullinen ja lannistava hetki. En halua odottaa vuosikymmentä. Kaipuuni tulla äidiksi on niin suuri, että se välillä tekee kipeää. Yli vuosi sitten eräs läheisimmistä ystävistäni kertoi minulle olevansa raskaana. Se oli kauhea hetki! Olin samalla vilpittömän onnellinen hänen puolestaan, mutta en voinut sille mitään, että olin niin kateellinen ja katkera oman lapsettomuuteni kanssa, että pidättelin kyyneleitä pitkään. Minulla oli kamala olo, kun en voinut ystäväni onnesta olla itsekin onnellinen ilman, että olin samalla surullinen omasta puolestani. Muistelen tätä hetkeä aina hiukan häveten.

Olen siis pohtinut tätä leikkausta jo lähes kaksi vuotta. Ja nyt, kun leikkauspäivämäärä on jo merkitty kalenteriin, en tunne katumusta, pelkoa, häpeää tai epävarmuutta. Olen kaiken tämän käynyt jo läpi tuhanteen kertaan. En ole niin hölmö, ettenkö pelkäisi itse leikkausta, koska se on aina riski. Nukutus on aina riski. Eikä voi tietää, mitä tuleman pitää. Mutta ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa, niihin pyrin vaikuttamaan.
Ajatustyö leikkauksen suhteen on siis tehty. Nyt elän päässäni leikkauksen jälkeistä aikaa, suunnittelen etukäteen aikatauluja, aterioita, jonkinlaista rytmiä, joka sallii minun tottua ateriarytmiin ja ruokavalioon mahdollisimman vähällä hössöttämisellä. En halua vastata tuhanteen eri kysymykseen siitä, miksen syö sitä ja tätä. Onneksi leikkaus on niin pian uuden vuoden jälkeen, että moni varmasti ajattelee minun tehneen jonkunlaisen uuden vuoden lupauksen (ei, en tee sellaisia) ja minun puolestani saavat näin ajatella, jos yleensäkään syömiseeni kukaan kiinnittää huomiota.

Tosin, tottakai siihen kiinnitetään huomiota. Tietyissä piireissä lihavien ihmisten ruokailuun yleensä aina kiinnitetään huomiota.

Onko olemassa lihomisblogeja?

Sain tiedon leikkauspäivästä joulukuun alussa. Siitä lähtien asia on pyörinyt mielessäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Olen siitä lähtien, kun kävin ensimmäisen kerran terveyskeskuksessa puhumassa aiheesta, ajatellut tottakai paljonkin tätä asiaa, mutta leikkauspäivämäärän sopimisen jälkeen se on jatkuvasti mielen päällä. Silloin päätin aloittaa tämän blogin.

Blogilistasta löytyy runsaasti aiheeseen liittyvää blogia.
Blogit aihesanalla lihavuusleikkaus löytyvät täältä. Niitä löytyy myös aihesanoilla laihdutusleikkaus ja gastric bypass.  Ja tottakai on ne suuret määrät blogeja, jotka käsittelevät yleensäkin aihetta laihduttaminen, painonpudotus ja niin edelleen. Pelkästään aihesanalla ”laihdutus” löytyy yli tuhat blogia. Suomesta. Ja nämä pelkästään Blogilistasta
Samaa tietä voi mennä myös ihan sinne ääripäähän asti, sillä niin sanottuja pro ana tai jopa pro mia -blogeja ja sivustoja on myös internet pullollaan. Erityismaininta tälle uutiselle, jossa puhutaan läskileikkauksesta.
Niille, jotka eivät tiedä: pro ana -sivuilla ihannoidaan anoreksiaa ja jaetaan vinkkejä siihen… öh, pääsemiseksi. Pro mia -sivut puolestaan tekevät saman, mut bulimian kanssa. Kyllä. Internet on pullollaan sivustoja, blogeja, foorumeita ja kaikkia mahdollisia sosiaalisen median ilmenemismuotoja aiheenaan syömishäiriön saavuttaminen.

Paitsi ei ahmimishäiriön.
Onkohan kukaan koskaan törmännyt lihomisblogiin? Yritin löytää sellaista netistä. Löysin yhden laihtumisblogin, jossa puhuttiin lihomisblogista:

Hmm.. tosin ”kappas, lihoin taas kilon” -tyyppinen blogi voisi olla erilaisuudessaan harvinainen ollessaan rehellinen. Mutta jostain syystä vaikka laihdutusblogit ovat kai näköjään suosittuja, niin lihomisblogit eivät ole. Miksi?
Siksikö, että se olisi tylsää luettavaa vai siksi, että se olisi liian masentavaa? Koska kirjoittaja ei ehkä kuitenkaan riemumielellä niitä kiloja kartuttaisi ja raportoisi, ellei kyseessä olisi entinen syömishäiriöinen, joka on terveellä tiellä keräämässä lisää painoa.
Kirjoittaja olisi kuitenkin tavallinen Maija Meikäläinen (koska eihän Matti Meikäläinen sellaista blogia ikinä pitäisi), ja Maijaa varmasti ahdistaisi ne karttuneet kilot. Ja sen sanominen ääneen, että söin taas sitä ja tätä ja selvästi lihon, olisi ehkä niin tuskallista Maijalle, että tuska välittyisi lukijoillekin ja sen jälkeen kaikki olisivat massamasokisteja.

Koska sekin olisi ehkä sitten mahdollista, että jos Maija oikeasti kirjoittaisi kartuttamansa kilot, hän joutuisi kohtaamaan kaiken syömänsä sekä syyt siihen ja silloin voisi jopa käydä niin, että hän alkaisi miettiä ja päätyisi lopulta lopettamaan lihomisen. Ja ah, taas oltaisiinkin sitten laihdutusblogissa!

Eihän tämä nyt mitään maailman tarkinta tutkimusta ole, pikainen internetin selaaminen vain, mutta kyllä se aika selkeän kuvan antaa. Lihominen on negatiivinen  (paitsi, kuten ylläkin todetaan, on entinen anorektiikko tai buliimikko) ja laihtuminen on positiivinen asia.
Kilojen karttuminen: ahdistavaa. Laihtuminen: ihana, tavoiteltava asia!

Haluaisin, että blogistani tulisi tosi luettu. Että niin moni, joka kirjoittaa ja haaveilee laihtumisesta lukisi näitä kirjoituksiani ja edes yhden kerran ajattelisi asiaa toiselta kantilta. Jossain mieleni päiväunimaailmassa, missä saa fantasioida mistä tahansa, olen jotenkin onnistunut kirjoittamaan niin osuvasti, liikuttavasti, järkevästi ja kertakaikkiaan vastustamattomasti, että kaikki maailman laihtumisesta haaveilevat ihmiset pysähtyisivät miettimään omaa elämäänsä, aloittaisivat projetkin, missä päämääränä on omaan kehoonsa rakastuminen ja sen jälkeen miettisivät asioita uudelleen. Sellaisesta näkökulmasta, missä omasta kehosta löytyisi helpommin asioita, mistä pitää eikä niitä, mistä ei pidä.

Saa haluta laihtua! En kiellä sitä keneltäkään. Mutta olen aivan sataprosenttisen varma, että suurin osa niistä, jotka haaveilevat laihtumisesta, ovat oikeasti vailla jotain ihan muuta kuin pienempiä lukemia vaa´alla. Mikä se ”jotain ihan muuta” on, en lähde edes arvailemaan.

Miksi sitten kirjoitan tätä blogia?
Koska minulla on pakottava tarve saada kuitenkin puhua tästä aiheesta. Koska olen päättänyt, etten puhu asiasta tuttujeni, ystävieni, työkavereideni, edes perheeni kanssa. Koska haluan jokapäiväisessä elämässäni päästä eroon ainaisesta painosta puhumisesta ja keskittyä asioihin, jotka ovat tärkeämpiä.
Kirjoitan, koska minulla on myös pakottava, synnynnäinen tarve myös pyrkiä vaikuttamaan ympäristööni. Ja koska päätökseni myötä en voi tehdä sitä puhumalla ääneen, on minun tehtävä se kirjoittamalla internetissä ja toivoa, että tämä löytää lukijansa. Että ehkä joku uskaltautuu kommentoimaan, kertomaan mielipiteensä. Saa kumota kaiken, minkä olen kirjoittanut. Saa olla samaa mieltä. Haluaisin keskustelua, jonka painopiste olisi muualla kuin siinä automaatiossa, että pitää aina pyrkiä olemaan laihempi.

Lihavuuden leikkaaminen

Leikataanko minulta lihavuuteni irti?
Tämä leikkaus toki tehdään vain siinä tarkoituksessa, että ihmisestä tulee painonpudotuksen myötä terveempi, mutta eikö sitä voitaisi silti kutsua jollakin toisella nimellä? Yleisnimi on bariatrinen leikkaus.

Olen kuullut tästä leikkauksesta nimeä lihavuusleikkaus, läskileikkaus, laihuusleikkaus, laihtumisleikkaus… mutta yksikään tapaamistani terveysalan henkilöistä ei ole vielä kutsunut sitä bariatriseksi leikkaukseksi tai edes, tässä nimenomaisessa tapauksessa, mahalaukun ohitusleikkaukseksi.
Ymmärrän sen, että halutaan olla käyttämättä vaikeita lääketieteellisia termejä, mutta en silti näe mitään hyötyä siitä, että siitä puhutaan nimellä lihavuusleikkaus. Tunnen tässä asiassa vahvasti, koska se on äärimmäisen henkilökohtainen asia.

Elämme ajassa, missä lihavuus on automaattisesti negatiivinen asia. Missä pikkutytöt oppivat siihen, että koska he ovat tyttöjä heidän on pakko haluta olla laihempia kuin he sillä hetkellä ovat. Sillähän ei ole mitään väliä, että he ovat täysin terveitä lapsia, oli se paino käyrien mukaan mikä tahansa. Jos olet tyttö, sinun kuuluu aina haluta pudottaa muutama kilo. Aina vielä vähän.
Opin jo ala-asteella, että itsestään ei pidä tykätä. Jos sinulle sanotaan kohteliaisuus, se kuuluu ampua alas. Ihmisen täytyy yleensä ylittää kahdenkympin raja, ennen kuin kohteliaisuuksiin voi uskaltaa vastata kiitos. Tämähän on aivan sairasta!

Olen Facebookissa ryhmässä nimeltään Geek Women Unite! (Finland)Se on hieno ryhmä! Mutta jopa siellä, missä odotan jäsenten olevan tavallista…tiedostavampia (tämähän on tietenkin minulta pelkkä oletus, ei mikään fakta), löysin tänään hupparin ja vaatteiden tilaamiseen sekä eri maiden kokoeroihin liittyvän kommentin, joka kuului näin:

”Suomessa olen H&M kokoa 38, Koreassa 42. söi hieman itsetuntoa—”

Ymmärrän kyllä, että ihminen kokee itsensä hyväksi tietyssä koossa ja mikäli siitä koosta tippuu pari kiloa tai niitä tulee pari lisää, se etenkin normaalipainoisilla ihmisillä vaikuttaa ihan selkeästi oloon, ryhtiin ja ties mihin kaikkeen. Olen kuullut tästä aivan riittävästi, kun olen kuunnellut 50-70-kiloisia ystäviäni heidän loputtomissaan painoon liittyvissä keskusteluissaan, kuinka on tullut pari kiloa ja tuntuu turvonneelta ja väsyneeltä ja niin edespäin.
En siis kiistä sitä, etteikö jokaisella saisi olla tietty käsitys itsestään, johon mielellään pyrkii. Näinhän on Agradokin Kaikki äidistäni -elokuvassa hienosti sanonut:

Well, as I was saying, it costs a lot to be authentic, ma’am. And one can’t be stingy with these things because you are more authentic the more you resemble what you’ve dreamed of being.

Mutta eikö se kuitenkin ole aika surullista, että se, että Koreassa sinun oma vaatekokosi on kaksi kokoa suurempi, syö sinun itsetuntoasi? Sinun kokosihan ei siis ole muuttunut yhtään mihinkään, se on se vaate, jossa on eri numeromerkintä. Mutta silti se syö itsetuntoa. Tämä ei mahdu minun päähäni (pun intended). Ei siis millään.
Ja siitä huolimatta, tiedän että teen sitä itsekin. Että joka kerta kun kotona avomieheni on pessyt pyykkiä ja hän ripustaa housujani, joissa on selkeä kokomerkintä 56, se omasta koostaan hyvin tietoinen lihava minäni vähän huokaisee ja pohtii, että pitäiskö kokomerkintä poistaa, pitäisikö minun pistä vaan aina omat housuni, pitäisikö minun piilottaa vaatteeni jonnekin, missä mieheni ei näe niitä.
Miten naurettavalta silloin tunnen itseni! Eikö hän muka jo tietäisi tasan tarkkaan, minkä kokoinen minä olen? Hänhän elää minun kanssani. Joka päivä hän näkee minut. Kun menen nukkumaan alasti tiedän, että jossain vaiheessa yötä kuitenkin potkaisen peitot päältäni ja koska miehelläni on tapana herätä keskellä yöllä (hänellä on nukkumisvaikeuksia), hän näkee minut siinä, jokaikisen senttini, täysin itsestään tiedostamattomassa tilassa, leväten rennosti, ilman pientäkään jännitystä, joka yrittäisi pitää omat lihansa kasassa ja muodossa. Siinä lepäävät minun reiteni, minun mahani, minun suuret hyvin anteliaat rintani, minun perseeni… Yöllä, nukkuessani, minä olen vain kehoni.

En halua, että minulta leikataan lihavuuttani pois. Haluan jatkossakin olla isokokoinen nainen, haluan tuntea tutun kehoni, joka on pehmeä ja pyöreä, haluan isot tissini ja pitää edelleen avonaisia kaula-aukkoja. Haluan pitää tämän kehoni, vaikka kaupassa turhaudun, kun ei löydy sellaisia malleja ja kokoja, joita haluan; haluan pitää kehoni silloinkin, kun menen terassille, missä tuoleissa on kaikissa sivuilla nojat; haluan pitää tämän hyväksi havaitun kehoni, vaikka joskus pöydät ovat liian matalia, koska reiteni ovat niin paksut, että istun muita korkeammalla; haluan pitää kehoni, jota osaan käyttää, liikuttaa ja tanssittaa, minä haluan olla minä.

Siksi minä menen mahalaukun ohitusleikkaukseen enkä lihavuusleikkaukseen. Minä tiedän, että leikkauksen myötä laihdun väkisin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, olen aiemmin laihtunut 50 kiloa. Silloin en vielä tuntenut itseäni. Ja kun laihduin nopeasti, en pysynyt oman kehoni perässä.
Haluan kyllä laihtua. Haluan pitää kehoni ja haluan laihtua. Kuulostaako se mahdottoman ristiriitaiselta? Sitä se varmasti on. Olen kuitenkin päättänyt sallia sen itselleni. Koska olen ihminen, voin haluta kahta asiaa yhtäaikaa.

Sen sijaan en halua, että tätä leikkausta kutsuttaisiin enää lihavuusleikkaukseksi. Jos alkoholisti juo maksansa pilalle ja hänelle joudutaan tekemään maksansiirto, meneekö hän mahdollisesti alkoholistileikkaukseen? Jos sokeutuva henkilö menee silmäleikkaukseen, tehdäänkö hänelle sokeusleikkaus?
Ehkä vertailuni ovat huonoja, en tiedä. Mutta olen päättänyt, että puhun mahalaukun ohitusleikkauksesta. Tai kirjoitan, koska en ole puhunut tästä monen ihmisen kanssa. Tosin kaikki ne alle viisi ihmistä, joiden kanssa olen asiasta puhunut, puhuvat siitä myös mahalaukun ohitusleikkauksena. Luultavasti siksi, koska itse aloin puhumaan siitä sillä nimellä. Tai ehkä ei, en voi tietää, en lue heidän ajatuksiaan.

Toivon, että useammat puhuisivat näistä leikkauksista muulla nimellä kuin laihdutus- tai lihavuusleikkaus. Ja vaikka se olisikin pantaleikkaus tai sleeve (onko tälle olemassa suomenkielistä nimeä?), voitaisiin puhua yleisesti bariatrisesta leikkauksesta. Ei se niin vaikea sanana ole ja vaikka olisikin, eikö se ole sen arvoista, että edes yhden sanan verran voisimme muuttaa maailmaa siihen suuntaan, missä lihavien ihmisten ei pitäisi automaattisesti hävetä itseään? Missä normaalina pidetystä poikkeavat kehot voisivat silti olla tasavertaisessa asemassa kaikkien kehontyyppien kanssa?

EDIT:
Kävin tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Wikipediassa ja muokkasin aihetta koskevaa sivua. Siellä luki aiemmin ”laihdutusleikkaus”, mutta nyt siellä lukee bariatrinen leikkaus. Tässä vaiheessa kohautan olkapäitäni, koska ehkäpä se taas muutetaan takaisin, mutta ainakin olen yrittänyt.

Lihavien salaliitto

Suurimman osan aikuiselämästäni olen ollut, en pelkästään lihava, vaan lääketieteellisesti ajatellen ”sairaalloisen lihava”. Minusta ei tosin ole koskaan tuntunut sairaalloiselta. Olen hyvin aktiivinen ihminen. Pyöräilen, kävelen, tanssin. Kyllä, istun myös joskus tuntikausia sohvalla lukien kirjaa. Istun myös usein perseelläni ja kirjoitan. Tai tuijotan seinää. Ja huomaan tätä kirjoittaessani, että kaikesta huolimatta tunnen aina tarpeen oikeuttaa olemassaoloni. Ikään kuin se, että lihavana makaan sohvalla enkä tee mitään, on jokin, mikä pitää aktiivisuudella ansaita.

Olen kuitenkin siitä erikoinen henkilö, etten pyytele kokoani anteeksi. Joskus joudun toteamaan oman kokoni. Vaateliikkeissä joskus on pakko kysyä, ovatko kaikki saatavilla olevat koot tässä, ja Särkänniemessä joidenkin laitteiden kohdalla on pakko pyytää henkilökunnan apua, että saa turvakaiteen painettua kiinni. Häveliämmälle henkilölle saattaisi muodostua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi se, että kaksi nuorta poikaa joutuvat yhteistuumin painamaan turvakaidetta siten, että perseeni antaa periksi ja laitteessa kuuluu toivottu ”klank”, mutta minusta siinä ei ole mitään, mitä pitäisi hävetä. Ja jos he jälkikäteen nauravatkin, se ei ole minun ongelmani.
Ja tulos on se, että pukeudun niin kuin haluan ja huvipuistoissa käyn niissä laitteissa, missä haluan käydä.

Muistan hyvin selkeästi tilanteen lukiosta, ilmaisutaidon tunnilla, missä jokaisen piti mennä auditoriossa luokan eteen ja kertoa itsestään pari asiaa, mitä kukaan ei osaisi arvata tai muuten voisi tietää. Jossain vaiheessa luokan eteen meni tyttö, ylipainoinen ja vähän arka, joka aloitti näin:

”Sori, kun mä oon tällainen läski, mut…”

Luokassa vähän naurettiin, moni katsoi vierustoveriaan kulmakarvojaan nostellen, opettaja sulki silmänsä hiukan lannistuneen oloisesti. Minä olin tyrmistynyt. Olin, kuten luultavasti moni yläasteella oloaan sinne kuulumattomaksi on tuntenut, lukioon siirtyessäni kuvitellut, että tietyt ulkonäköön liittyvät… typeryydet olisivat jääneet visusti yläasteelle. Ja kuitenkin siinä, aivan minun ja koko luokan edessä, oli nuori ihminen, joka ensi työkseen ilmoitti anteeksipyydellen olevansa läski.
Luulen, että juuri sillä hetkellä päätin, etten itse ainakaan koskaan pyytäisi anteeksi omaa kokoani. Miksi pitäisikään?

Tämä tyttö oli ensimmäisiä, jotka suhtautuivat minuun vihamielisesti. En edes tuntenut häntä, mutta ensihetkestä lähtien hän teki selkeäksi sen, ettei halunnut olla minun kanssani tekemisissä. Tämä on yli vuosikymmenen ajan toistunut usein. Muilta lihavilta ihmisiltä aistin jos en vihamielisyyttä, niin selkeästi jotain negatiivista ja sen kohdistuvan nimenomaan minuun. Enkä pelkästään siis aisti, vaan myös ihan konkreettisina tekoina koen.

Olen tullut siihen tulokseen, että sen on pakko johtua omasta asenteestani kokoni suhteen. En usko olevani ihmisenä ihan niin valikoivasti vastenmielinen, että luonteeni aiheuttaisi ikävää kohtelua vain tietyn painoindeksin ylittäneiden ihmisten kohdalla. Osaan kyllä olla myös ikävä ihminen, kukapa ei, mutta ainakin haluan uskoa, että teen sen vain painavasta (pun not intended) syystä.

Kerran selitin tästä ystävälleni, joka reagoi siihen huvittuneen epäuskoisesti ”ai onko maailmassa olemassa joku lihavien salaliitto?”. Ehkäpä on! Ehkäpä, kuten kaikessa muussakin, on lihavillakin olemassa tietty nokkimisjärjestys. Minkä mukaan se järjestys menee, sitä en osaa juuri nyt sanoa. Mutta rakastamalla itseäni olen selkeästi vastarannankiiski ja ansaitsen siten muiden lihavien katkerat ja ilkeät katseet.
Siitä vaan! Jos se yhtään oloa helpottaa. Minä taas jatkan mielelläni valitsemallani tiellä ja aion rakastaa itseäni huomenna vielä enemmän kuin tänään.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.