Missä kerron, minkälainen on tyhmä kysymys ja miksi olen tällä hetkellä maailman onnellisin tyyppi.

Olette varmasti kuulleet tämän useita kertoja useissa eri yhteyksissä: tyhmiä kysymyksiä ei ole.
Rohkeasti vaan käsi ylös ja uskaltakaa kysyä!
Tunnetteko sen tyypin, joka esittelykierroksen aikana kertoo olevansa se, joka uskaltaa kysyä myös niitä tyhmiä kysymyksiä? Minäkin olen joskus, ylpeästi, ilmoittanut olevani Tyhmien Kysymysten Kysyjä.

Juu, tyhmiä kysymyksiä ei ole oppimistilanteissa, kun esimerkiksi aloitat uudessa työpaikassa, uutta harrastusta tai muuten vaan opiskelet jotain uutta asiaa. Kuitenkin, kun on kysymys toisen ihmisen elämästä ja henkilökohtaisista asioista, voin aivan tässä suoraan paljastaa teille: on olemassa hyvinkin tyhmiä kysymyksiä. Ne ovat usein myös tungettelevia, ajattelemattomia, ärsyttäviä ja jopa loukkaavia. Niille on myös yhteistä se, että ne ovat turhia ja ne tulevat pyytämättä ja jopa senkin jälkeen, kun yrittää tehdä selväksi, että se nimenomainen alue ei ole avoin uteluille, niitä seuraa uusia, yhtä tungettelevia kysymyksiä.

Nyt seuraa uutinen!

Minä olen raskaana! Minussa, minun kohdussani, on paraikaa tekeillä aivan uusi tyyppi!

”Sikiö liikkuu vilkkaasti. Kallon muoto normaali. Neuraaliputki ja vatsanpeitteet vaikuttivat ehyiltä. Sydämen syke +. Rakko, ventrikkeli ja raajat näkyvät. Lapsivettä norm määrä.”

Minä näin hänet eilen ultraäänitutkimuksessa! Hän on ihmisen näköinen, liikkuu ja on mun lempityyppi koko maailmassa, vaikka se on ollut olemassa vasta vähän alle 12 viikkoa. Hän kulkee työnimellä Peanut tai Verso tai Porotín. Hän on minun.

imaedthis

Olen onnellinen ja innoissani ja maltan hädin tuskin odottaa! Olen halunnut lasta niin pitkään kuin muistan. Olen aivan pihalla ja väsynyt ja minua etoo joka päivä, mutta olen onnellinen. 

Valitettavasti nyt jo voin kertoa, että raskauteenkin liittyen pahinta ovat toiset ihmiset ja heidän ”ystävällisiksi tarkoitetut” mutta tungettelevat, typerät tai vähintään hölmöt ja aivan ehdottomasti turhat kysymykset.

Tähän mennessä inhokkini numero yksi on:

”Kuka on isä?”

Minut tuntevat tietävät: olen hölöttäjä eli kerron avoimesti omista asioistani. Aina kun elämässäni tapahtuu jotain uutta, hauskaa, jännittävää tai ihan vaan siistiä, kerron siitä. Puhun siitä ääneen, jaan sen Instassa, Facebookissa, kerron sen WhatsAppissa kaikille ja usein jopa moneen kertaan, jos samat ystävät on muutamassa samassa ryhmässä. Se voi olla jotain suurta, kuten uusi työpaikka tai työtehtävän vakinaistaminen, se voi olla tuleva keikka tai jopa ”MEEN KAMPAAJALLE HUOMENNA!”

Jos siis olisin tällä hetkellä jonkinlaisessa romanttisessa ihmissuhteessa, sen tietäisivät aika lailla kaikki. Mikä taas johtaa siihen, että mikäli kanssani vauvaa odottaisi toinen ihminen, kertoisin sen kyllä raskausuutisen yhteydessä. Mielestäni tämä on aika looginen ajatuskulku, aika lailla vähimmäinen määrä päättelyä, minkä toivon ystävieni, kavereiden ja jopa tuttavien, joiden kanssa olen usein tekemisissä, kykenevän tekemään.

Kuvahaun tulos haulle eye roll meme

Siksi en voi hyväksyä, että tästä huolimatta aivan liian moni kysyy joko välittömästi onnittelun jälkeen (sentään) tai jopa ENNEN onnittelua, että mites tota, kuka sen isä on.

Yhtä käsittämätöntä on se, että vaikka vastaan ”Pyhä Henki” tai ”Minä” tai ”Ei ole” tai muu sellainen vastaus, josta aika selkeästi voi myös päätellä, että en halua keskustella aiheesta ainakaan juuri kysyjän kanssa, silti seuraa yritys jatkaa aiheesta keskustelua.

Minä olen hyvin sosiaalinen ihminen. Minun on helppo jutella tuntemattomien ihmisten kanssa, viihdyn isoissa tapahtumissa, missä on paljon tuntemattomie ihmisiä, harvemmin jään sanattomaksi, pystyn sopeutumaan yllättävissä tilanteissa, olen sosiaalisesti taitava. Siitä huolimatta uusiin ihmisiin tutustuminen, uusien ystävyyssuhteiden solmiminen, on ollut vaikeaa ja jopa ahdistavaa jo lähes kymmenen vuoden ajan. Se johtuu pitkälti siitä, että ihmiset kysyvät typeriä kysymyksiä, ja kyllä, lähes aina ”tarkoittaen pelkkää hyvää”. Uteliaisuuttaan, hyväntahtoisuuttaan, koska ovat kiinnostuneita, koska haluavat tutustua tai ”käydä dialogia.” Morjes miten mä vihaan dialogia.

Vuosi 2017 ja myös tämä vuosi on olleet tämän asian suhteen poikkeuksia. Olen puolentoista vuoden aikana tutustunut todella moneen uuteen, mahtavaan, ihanaan tyyppiin, joista useasta on tullut minulle hyvinkin läheisiä ja tärkeitä ystäviä. Suurin osa näistä ihmisistä kuuluvat joko kanssani samaan tai toiseen, jopa useaan, vähemmistöön. On paljon rodullistettuja ja POCeja, queer-tyyppejä, sukupuolivähemmistöihin kuuluvia, on muutama, jotka ovat tätä kaikkea.
Tiedättekö miksi se onnistui? Mikä muuttui?

Minä törmäsin ihmisiin, joilla on kanssani sama käsitys yksityisyydestä, omien turvallisten rajojen asettamisesta ja siitä, että muiden ihmisten asettamia rajoja kuuluu yksiselitteisesti kunnioittaa. Tämä sai aikaan sen, että yhtäkkiä oli turvallista tutustua uusiin ihmisiin, varsinkin kun nämä uudet ihmiset halusivat tutustua minuun, eivät eksotisoituun sterotypiaan latinalaisamerikkalaisesta naisesta tai karikatyyriin pakolaisesta. He näkivät minut. Ja minä näin heidät.

En minä toki erehtymätön ole: muistan pari tilannetta, missä jotain kysyttyäni toivoin välittömästi, etten olisi kysynyt. Minulle on myös kysymyksen jälkeen sanottu suoraan ”tuo oli henkilökohtainen kysymys”.
Mitä näistä on seurannut: en tee enää toiste niin.
Mitä ei ole seurannut: takajaloille nousemista, loukkaantumista, ”en minä mitään pahaa tarkoittanut”, ”eikö enää mitään saa kysyä” jne.
Miksi? Koska ymmärrän, että vaikka olisin kuinka utelias toisen ihmisen asioiden suhteen, vaikka mieleeni nousisi pyytämättä tusina kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen, aika pienellä miettimisellä ymmärrän, ettei se oikeuta minua kysymään niitä ääneen. Hetken aikaa harjoiteltuani ei tarvinnut kauheasti edes ponnista, nykyään ihan tosta noin vaan miettimättä pystyn olemaan olematta tungetteleva ääliö. Who would’ve guessed?

En siis halua kysymyksiä lapseni siittäjästä. Tai sukupuolesta.

Julkistin raskauteni Facebookin välityksellä eilen kaikille (siellä oleville) ystävilleni. Pyysin samalla, ettei kysytä tyhmiä, niin ei jää kellekään paha mieli, vaan voidaan keskittyä olemaan onnellisia, koska minä ainakin olen. Minun oli tehtävä niin, jotta voisin edes hiukan vähentää tungettelevien kysymysten määrää. Ja kirjoitan tämän tekstin, koska toivon, että sinä, joka tätä luet, ehkä mietit kaksi kertaa ennen kuin seuraavan kerran kysyt jotain henkilökohtaista toiselta ihmiseltä. Onko sinulla oikeus kysyä, vaikka kuinka haluaisit tietää? Luuletko, että se toinen ihminen haluaa puhua asiasta? Voisitko kysyä jotain vähemmän henkilökohtaista? Voisitko jättää kysymättä ja silti jatkaa keskustelua? Ennen kaikea: miksi haluat tietää? Haluatko vain ja ainoastaan tyydyttää oman uteliaisuutesi?

Jos tunnet kysymyksen kohteen tarpeeksi hyvin ja tiedät tasan tarkkaan, että kysymys on toivottu, niin anna palaa. Olen minäkin muutaman ystävän kanssa hyvinkin mielelläni keskustellut lapseni siittäjästä, mutta se ei ole keskustelu, jonka haluan käydä milloin tahansa kenen kanssa tahansa, joka asiaa keksii kysyä. Uskokaa pois, että mikäli haluan jutella siitä, se tulee kyllä ilmi.

Kuvahaun tulos haulle get over it meme

Minun ei tässä tarvitse edes avata sen kummemmin syitä sille, miksi en halua tai miksi minun ei tarvitse keskustella aiheesta kenen kanssa tahansa. Tämä on raja, jonka minä asetan. Se on minun yksityisasiani. Oikeus tähän tietoon on tasan tarkkaan minulla, siittäjällä ja syntymättömällä lapsellani. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta edes kysyä, saati vaatia vastausta. Se siitä.

 

Samaan syssyyn asetan muutaman muunkin rajan:

  • En halua kysymyksiä vauvani sukupuolesta. Are you kidding me? Aion suhtautua epäluuloisesti jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta syntymättömän lapseni sukuelimiin. Voin toki käydä keskustelua siitä, miten sukuelimet eivät myöskään ole yhtä kuin sukupuoli. Toivon kuitenkin, että ihmiset voisivat asiasta ottaa itsekin selvää, esimerkiksi täällä on hyvin tietoa aiheesta.
  • En edelleenkään halua, että minuun kosketaan ilman lupaa. Olen tähänkin asti vihannut sitä, että tuntemattomat ja jopa tutut ihmiset (poislukien hyvät ystävät) koskettavat hiuksiani ilman lupaa, joten ymmärtäkää samantien, ettei raskaana olevien ihmisten mahaa kosketa ilman lupaa. Itse miettisin kyllä kahdesti, ennen kuin kysyn muulta kuin todella hyvältä ystävältä, saanko koskea hänen mahaansa.
  • En halua pyytämättä neuvoja. Kyllä minä kysyn, jos minä tarvitsen niitä. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat olleet raskaana, joilta haluan neuvoja. He ovat ystäviä, joiden arvioon luotan ja joilla uskon tai jopa tiedän olevan kanssani samat arvot ja ajatukset liittyen raskauteen ja vanhemmuuteen. Lisäksi minulla on hyviä tietolähteitä, neuvola, omat vanhempani ja kyky kriittisesti etsiä tietoa internetistä.
    Minusta oli hienoa, kun ystäväni H kertoi vieneensä yhteiselle ystävällemme tiettyjä juttuja sairaalaan synnytyksen jälkeen, koska ”nämä oli sellaisia asioita, mitä itse toivoin, että minulla olisi ollut, mutta en osannut niitä etukäteen miettiä.” Tämä oli musta hienoa! Minä kyllä kuulen todella mielelläni muiden kokemuksista, mutta on olemassa eroja siinä, miten niistä kertoo.
  • Ei kauhistelua, kiitos! Morjes, miksi ihmeessä koetaan tarpeelliseksi heittää kehiin esimerkiksi:
    – LOL ET SITTEN TUU NUKKUMAAN SEURAAVAAN VUOSISATAAN HEH HEH!
    – Öö no mulla on kyllä kokemusta unettomuu–
    – EI OO YHTÄÄN SAMA ASIA KUULE!
    – Kuule, mitä jos olisit olematta toisten ongelmia vähättelevä mulkku ja annat mun olla.  (en oikeasti vastannut näin, mutta halusin.)Olen tähän mennessä kuullut jo lukuisia ”odotas vaan kun tulee uhmaikä/nännit vuotaa verta/muksu on teini-iässä/tulee hampaita” tai sitten sarkastinen ”onnea vaan, odotas kun jalat turpoaa/alkaa supistukset/muu kauhea asia x”. Holy shit. Mikä ihme teitä vaivaa, ihmiset? Jos haluatte takautuvasti myötätuntoa, kun teillä oli selvästi niin helvetin kamalaa, pyytäkää sitä. Kaataessanne tuollaisen määrän kauhukuvia niskaani saatte aikaan vain sen, etten halua enää sen jälkeen kauheasti olla teidän kanssanne tekemisissä tai ainakaan keskustella kanssanne raskaudesta tai vanhemmuudesta. Olen onneksi myös voinut ihan eri tasolla jutella aiheesta ihmisten kanssa, jotka kykenevät kertomaan omakohtaisista kokemuksista hyvine ja huonoine puolineen ilman, että maalaavat minulle Kauheaa Tulevaisuutta. Ja jos kauhukuvien maalailu on teidän tapanne yrittää toivottaa minut tervetulleeksi vanhemmuuskerhoon, en halua liittyä siihen. Perustan oman.

Sen sijaan on olemassa paljon aiheita, joista mielelläni juttelen ja kysymyksiä, joihin mielelläni vastaan:

  • Mitä nimiä olen miettinyt? HALUATKO KUULLA KAIKKI, NIITÄ ON MILJOONA –> for realz tho, mun lempparikysymys raskaana oleville ystävilleni on ollut ”Meinaatko nimetä sun lapsen Javieraksi?” ja edelleen ihmettelen kun kukaan ei oo vastannut ”ONPA HYVÄ IDEA”. Hih.
  • Mikä sun lapsesta tulee isona? Lapsineron lisäksi? Odotas, mulla on lista 😀 Ei paineita, Peanut, ei paineita 😀 Kuvahaun tulos haulle excited meme
  • Millä kielellä meinaat jutella sille? Vinkki: äidinkielelläni.
  • Miltä tuntuu?
  • Mikä sun fiilis on?
  • Ootko innoissas? ESIM. JOO!
  • Joku muu, mikä? En edes tiedä. Oikeasti oon aika monen asian suhteen vielä tosi pihalla enkä oo ehtinyt miettiä kaikkea.

Eihän ole vaikeaa? Yrittäkää edes. ❤

OLIN JA OLEN UPEA!

Olen vuosien varrella ollut valokuvattavana useita kertoja. Useimmiten keikoilla, jonkin haastattelun yhteydessä tai koska ystävä, joka joko harrastaa tai työkseen valokuvaa, haluaa ottaa minusta kuvia. Kameran edessä oleminen on aina ollut mielestäni ensisijaisesti kivaa. Nautinnollista. Hauskaa. Toivottua, tervetullutta ja käyttääkseni suosittua ja ehkä juuri hyvin kuvaavaa sanaa: voimaannuttavaa.

Kahdesti olen halunnut minusta otettavan muotokuvia.Desnuda

Ensimmäisellä kerralla se tapahtui vuonna 2015, vähän ennen mahalaukun ohitusleikkaustani. Halusin, että silloinen kehoni taltioidaan. Halusin alastonkuvia itsestäni. Halusin muistoja siitä, minkälainen kehoni oli tuohon aikaan, miltä se näytti ja kuvien mukana säilyttää muistot siitä, miltä se tuntui. Halusin, että kuvaaja näkee kehoni kauneuden. Toivoin, että hän osaisi tuoda esille muotojeni yksityiskohdat, kaarten ja laskosten suhteen, näyttää selässäni olevien luomien piirtämät tiet, pysäyttää sen, miten pitkälle hiukseni kehystivät lihavuuteni ääriviivat.

Desnuda2

Valokuvaajaksi pyysin vanhaa ystävääni Jussi Vierimaata. En olisi voinut kenen kanssa tahansa toteuttaa mielessäni ollutta projektia. Tunnen aika paljon valokuvaajia, mutta kuinka monen edessä voisin sekä turvallisesti olla alasti että ylpeästi näyttää, että rakastan kehoani? Niihin aikoihin kamppailin hyvin paljon sen ristiriidan kanssa, että oli jotenkin väärin tykätä kehostani, koska se painoi 150 kiloa.

Valokuvauskokemus oli sanalla sanoen ihana. Minun ei ollut vaikeaa olla alasti, vaikkei se nyt käynyt myöskään ns. tuosta noin vaan. Olin ehdottomasti haavoittuvainen siinä tilanteessa, mutta Jussin edessä se oli turvallista. Silloisen kehon kanssa se oli harvinainen tilanne.

Nyt, kun juontokeikkojen lisäksi olen ollut lavalla myös omana itsenäni itse tuottamani sisällön kanssa, olen halunnut pidempään saada varta vasten otettuja kuvia ihan promoamistarkoituksessa.
Tälläkin kertaa valokuvaajaksi valikoitui toinen hyvä ystäväni, Sonja Siikanen.
Sonjaan tutustuin Turussa natseja vastustavan mielenosoituksen yhteydessä. Hän oli kuvaamassa ko. tapahtumaa, kuvista tuli upeita. Hän pyysi minut mukaan projektiinsa, jolloin toisen kerran löysin itseni olemasta alasti kameran edessä. Tälläkään kertaa se ei tuottanut ongelmaa. Minulla on ollut onnea, kun tielleni on osunut kuvaajia, joiden edessä on turvallista olla alasti.

Tässä kuvia viime viikonlopun kuvaussessiosta. Toivottavasti se, miten hauskaa meillä oli, välittyy kuvista. Minulle ainakin tulee hyvä mieli joka kerta, kun katson näitä kuvia. Huomatkaa myös miljöö: halusin olla paikassa, missä tunnen oloni luontevaksi. Santiagolaisena se tarkoittaa betonia.
Naurattaa myös se, että kaikki minusta otetut alastonkuvat sekä muutenkin molemmat kuvaussessiot ovat toteutuneet Turussa!
Ei kahta ilman kolmatta, eiksjeh?

Vielä:

Tämä ei ole ennen/jälkeen-kirjoitus. Tämä on silloin ja nyt, molemmat hyviä, molemmat minun kehojani. Sama keho, toinen vain kolmisen vuotta vanhempi ja sen verran myös kokeneempi. Ja pian vielä suuremman muutoksen edessä.