Hiuksista ja anonymiteetistä, joka saa kyytiä.

Tiedättekö, mikä aihe herättää aivan älyttömän paljon keskustelua missä, milloin tai keiden kanssa tahansa?

h i u k s e t.

Enkä edes liioittele.

Näkökulmani on toki erikoinen. Olen aina rakastanut omia hiuksiani. Jopa niinä vuosina, kun oma peilikuvani oli minulle vastenmielinen, rakastin hiuksiani.

Alkuperäiset.

Tällaiset hiukset minulla oli aiemmin.

Kotimaassani ne erottautuivat joukosta vaaleutensa takia. Suomessa ne ovat aina taas herättäneet huomiota, koska niitä on pajlon, ne ovat paksut ja luonnostaan kihartuvat. Olen niitä ihmisiä, jotka aamulla herätessään laittavat tukkansa siten, että laitetaan kädet hiusten alle ja vähän ravistetaan ne ”hereille”. Aikaa siihen menee se noin viisi sekuntia. Tai meni.

Kun yritätte kuvailla jotain henkilöä x, kerrotteko ensimmäisten joukossa, minkälaiset hiukset (tai päähine) kuvailtavalla henkilöllä on? Uskallan väittää, että kerrotte. Tämä tuli esille pari päivää sitten, juteltuani baarissa ystävän kanssa. Hän mainitsi tästä ja tajusin välittömästi, että kyllä vaan. Niinhän sitä tulee tehtyä.
Hiukset ovat erittäin suuressa osassa ulkonäkökeskustelua, hiuksiin kiinnitetään niin paljon huomiota. Entäpä kaikki ne kulttuurisesti hiuksiin liittyvät tavat, uskomukset, merkitykset? Loputtomia. Puhumattakaan niistä tähtitieteellisistä summista rahaa, jotka liikkuvat hiusalalla.
Tottakai hiusten suhteen rahaa ansaitaan tasan samalla tavalla kuin lopussakin ulkonäköön liittyvässä kaupassa: mitä tyytymättömimmäksi ihmiset saadaan omaan hiuskuontaloonsa, sitä enemmän massia ihmisiltä saa nyhjättyä.
Loppujen lopuksi, miksi hiustenhoitotuotteiden mainoksissa on aina ihmisiä, joilla on paksut, kiiltävät ja runsaat hiukset? Miksei niissä esiinny sitä keskivertosuomalaisen ”ei-minkään-väristä” ohutta tukkaa? Sanon vaan.

Eipä niillä tuotteilla ohuthiuksisen ihmisen tukkaa saada yhtään sen paksummaksi, mutta mielikuviahan nämä tietyt tahot kauppaavat. Ja valitettavasti, kuten olen vuosikymmenten ajan sen saanut kokea, minulla on ilmeisesti jokin tietty vastuu säilyttää omat, luonnostaan paksut, runsaat, kaikkien mielestä upeat ja mielettömät hiukseni pitkinä ja upeina, koska niin monilla ei ole.
Mitä? EI.

Läppähän se kuulemma on, kuten eräs kaverini totesi minulle törmättyäni häneen leffassa.

Vihreät latvat

Vihreät latvat. Niiden piti olla siniset, mutta aina ei voi onnistua.

Siinä vaiheessa olin värjännyt hiusteni latvat vihreiksi. ”Miksi teit sen?” ”Koska haluan.” ”Mutta minulla on niin ohuet hiukset!” ”Jaa, mutta nämä on mun hiukseni. Ja ainoa ihminen, joka päättää siitä, mitä teen keholleni tai millekään kehoni osalle, olen tasan tarkkaan minä itse.”

Useimmat näistä keskusteluista ovat absurdeja. Mutta kuitenkin, ne varmistavat minulle sen, miten syvään juurtuneita ovat ne kauneuskäsitykset, joilla meidät on aivopesty aika helvetin pienestä pitäen.

Minulla siis on paksut, kiharat, tummanruskeat hiukset. Tai oli. Tällä hetkellä ne ovat pinkit, latvat vähän tummempaa violettia. Minulla on myös piilokalju, joka ulottuu vähän korvien yläpuolelle tottakai koko pään ympäri.
Kuulisittepa ja näkisittepä reaktiot.
blondina

Joskus alkuvuodesta, olisikohan ollut tammikuuta peräti, olin tulossa aikuislukiosta kotiin ja törmäsin kadulla erään kaveriini. Hänen kanssaan aloimme juttelemaan hiuksista, en muista mistä se lähti se keskustelu, mutta lopulta päädyimme siihen, että molemmat olemme halunneet kokeilla oikein tosi lyhyitä hiuksia, jopa kaljua. Syy siihen, ettei vielä olla siihen päästy, oli molemmilla sama: mitä jos kalloni ei ole kauniin muotoinen?
Siinä vaiheessa minulla välähti äärimmäisen epämiellyttävä ajatus. Onko meidät todellakin niin pahasti aivopiesty tavoittelemaan tiettyä kauneusihannetta, että jopa kallon muodon tulee olla tietynlainen? Kirottu Sinéad O´Connor. No eihän se tietenkään hänen vikansa ole. Mutta kuitenkin, ymmärsin, etten ole koskaan kokeillut lyhyttä tukkaa, koska en voi tietää, onko minulla tarpeeksi kauniinmuotoinen kallo siihen. Huomaako kukaan muu tuon ajatuksen naurettavuutta?
Siinä paikassa vannoin pyhästi, että ajan pääni kaljuksi joskus touko-kesäkuussa. Miksi? Koska haluan ja voin. Rakastan hiuksiani, mutta ne kasvavat kyllä takaisin. Tai ehkä eivät. Entä sitten.

Vihreät. Myöhemmin näin asian monelta muultakin kantilta ja olin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että tämä on hyvä juttu. Minä, ihmisenä, profiloidun niin vahvasti hiuksiini, että haluan nähdä, miten minun käy, kun päätäni ei olekaan koristamassa se tietynvärinen hiuspaljous.
Ja kun tajusin, että kaikki tosiaan lähtee, tajusin myös, että sitä ennen voin leikkiä niillä! Voin värjätä sen yhä uudelleen, eihän ole enää väliä, vaikka ne tulisivat tosi huonoon kuntoon – ajan ne kuitenkin pois! Voin leikkiä väreillä ja muodolla. Aivan saatanan siistiä!
Ja nyt, kun takana on jo kolme eri hiustyyliä, älysin myös kolmannenkin hyvän puolen: ihmiset kiinnittävät huomionsa nyt tukkaani, joten muu kommentointi, esim. painoon liittyen, on jäänyt olemattomaksi. Sehän sopii minulle.

pinkit - vol I

Pinkit! Tässä vaiheessa toki vielä tosi voimakkaan pinkit. Nyt vähän haalistuneet jo! 🙂

Minusta on myös aika mielenkiintoista, että aikomustani ajaa pääni kaljuksi pidetään rohkeana. Miksi se on rohkeaa? En ole tähän mennessä kuullut mitään hyvää selitystä juuri tälle sanavalinnalle. Jos joku osaa selittää sen minulle, olkaa hyvät, kuuntelen mielenkiinnolla. Jotain aavistuksia minulla on, kuten se, että pidetään rohkeana vallitsevien ulkonäköön liittyvien ihanteiden vastustamista tällä tavalla.
Mutta en voi siis päästä yli siitä fiiliksestä, että minua pidetään rohkeana kun luovun jostain, mikä tekee minusta kauniimman. Tuleeko minusta rumempi ilman tukkaa? Olen aika varma, että useimpien mielestä kyllä. Omasta mielestäni minusta tulee vain ihminen ilman tukkaa.

En tietenkään ole vapaa ulkonäkökeskeisestä ajattelusta. En missään nimessä osaa olla ajattelematta ulkonäköäni ennen ja jälkeen tämän hiusten ajamisen. Kaipaan nyt jo entistä hiuspehkoani, mutta aivan samanaikaisesti en kaipaa sitä yhtään. Ja sekin on ihan okei.
Mutta enemmän mietin seuraavaa väriäni (turkoosi!), ja kesää ilman tukkaa. Olen hankkinut kolme isoa lierihattua, koska pää ilman tukkaa + laihtuminen = lierihatut mahtuvat päähäni. Lierihattuja! Isoja, dramaattisia lierihattuja! Ei pala päänahka. Ei tarvitse pitää aurinkolaseja! Pikku sade ei myöskään haittaa, kun on koko ajan oma katos mukana!
Ja voin pitää myös pieniä korviksiani, jotka eivät aiemmin näkyneet tukkani alta. Kesä ilman tukkaa!

Heippa föönit, heippa kymmenet lenksut, jotka pyörii taskuissa ja laukuissa. Heippa sampoo, hoitoaineet ja muut hiussmöydät! Hahaa! Ei tule teitä ikävä.
Paitsi sitten taas loppusyksystä, koska hei, tää tukka kasvaa todella nopeasti.

Kirjoitus, missä selittyy kuukauden hiljaisuus – tai ehkä ei.

Tänään töissä oksensin. Kahdesti. Sitten lähdin kotiin.
En (meinaa) päästä yli siitä häpeän tunteesta, että taas tämmöinen ihan itse aiheutettu ongelma. Onneksi tunnistan sen nopeasti aika tyhmäksi ajatukseksi, joka ei ole totta. Tai sikäli juu, että ihan itse menin leikattavaksi, joten tavallaan itse aiheutettu ongelma, mutta se ei tarkoita sitä, että mun pitäisi hävetä sitä.

Kävin lääkärissä tuon jälkeen, koska vähän pelotti. Tämä on toinen kerta, kun oksennan siten, että ruokailusta on mennyt yli 20 minuuttia ja sitten vasta tulee se ällöttävä olo. Ja se, että etoo, ei meinaa millään mennä ohi. Kirjoitan tätä kahdeksan aikaan illalla ja olen oksentamisen jälkeen syönyt jo kerran, eikä nyt ole pahaa oloa. Paitsi se ikävä olo, mikä oksennettua tulee, se vielä vähän säteilee. Tässä leikkauksen jälkeen olen, juu, oksennellut, kun olen syönyt liian nopeasti tai pureskellut huonosti. Mutta silloin kaikki tulee ylös aika lailla välittömästi ruokailun jälkeen, ellei jopa kesken. Lääkäri tunnusteli mahaa ja selkeästi aristin alavatsan seudulla, ylävatsa taas ok. Tosin se saattaa johtua myös menkoista, jotka tulivat ja menivät jo toistamiseen ihan kuukautiskierron mukaan! Sille jei!

Lääkärissä huomasin avautuvani siitä, että olen kärsimättömästi ajatellut, että joko ne kaikki leikkauksesta johtuvat paskat jutut vois olla ohi, että eikö mun pitäisi olla jo oppinut syömään tarpeeksi hitaasti tai pureskelemaan tarpeeksi. Mutta minä olen hidas. Ja nopea syöminen on lihasmuistissa, joten ei, kolme kuukautta ei kyllä todellakaan ole tarpeeksi minulle.
Lounaan aikaan kun mietin vaihtoehtoja, mitähän pitäisi syödä, ajatuksena suurin osa vähän tuntuu ällöttävältä. Tänään päädyin tonnikalakolmioleipään, jonka tosiaan sitten oksensin myöhemmin. Eipä tule siihen koskettua sitten enää toistamiseen.

Nyt tulee tunnustus.
Ravitsemusterapeutin antama suunnitelma ja aikataulu on unohtunut. En ole seurannut sitä tarkalleen, ihan vaan yritän päivän aikana syödä tarpeeksi ja katsoa, ettei tule pitkä aika aterioiden välillä, mutta luovutin jo pitkän aikaa sitten esimerkiksi sen suhteen, että saisin päivän aikana vedettyä kahdeksan desilitraa jogurttia tai että söisin vain ruisleipää. Syön, mielestäni, monipuolisesti. Koitan kuunnella kehoani, mitä mun tekee mieli? Koitan syödä tarpeeksi kalaa viikon aikana, vaikka tällä hetkellä lohi ja tonnikala tunkevat jo korvista (ja välillä muualtakin) ulos.
Ohjenuorana on edelleen se, että koitan saada juotua tarpeeksi vettä päivän aikana, etten syö ja juo samaan aikaan ja että syön mitä syön, mutta hitaasti ja pureskellen.
Joten tässä kolmen kuukauden aikana olen syönyt kyllä terveellisesti, mutta välillä epäterveellisesti. Joku voisi väittää, että olen syönyt normaalisti. Fffuuck. Voisiko olla?

Ajatukseni ovat kuitenkin minua vastaan.
Tässä pieni näyte kolmen kuukauden aikana seuranani olevista ajatuksista:

En ole syönyt tarpeeksi, olen huono.
Olen syönyt varmasti liikaa, olen huono.
Apua, tuossa oli varmasti ainakin kolme desilitraa ruokaa, onkohan mahalaukkuni venynyt taas isoksi?
Ei helvetti, mä pystyn syömään suklaata ihan hyvin. Tää oli tässä.
Muut on varmasti laihtuneet enemmän kuin minä, mä varmasti teen jotain väärin.
Olen laihtunut taas kilon päivässä, voi paska.
Mua paleltaa koko ajan, teenköhän mä jotain väärin.
Mun pitäis olla salilla. Mun pitäis käydä salilla. Mitä jos mä vaan meen sinne, hitot jalasta.
Jos mä en käy salilla, mä en laihdu tarpeeksi nopeasti. Mitä jos mä jään jälkeen? Mitä jos mä en taaskaan totu liikkumaan?
Mä näytän sairaalta, liian laihalta.
Mä en ole laihtunut lainkaan, näytän ihan samalta. Mitä mä teen.

Nämä ihanat pikku ajatukseni ovat tottakai suurin osa kauheata kuraa. Ei niistä ole oikein mitään hyötyä. Suurimman osan tunnistan ajoissa, mutta jotkut jäävät vaivaamaan ja ahdistamaan ja ne aiheuttavat hetkeksi tosi pahan olon.
Aivan varmasti olen syönyt lähes joka päivä liian vähän. Parina päivänä olen syönyt määrällisesti vähän, mutta tosi energiapitoista ruokaa, joten liikaa. En usko, että olen missään vaiheessa vetänyt yli kolmea desilitraa kerrallaan ruokaa, koska se ei vaan ole mahdollista. Oksentaminen todistaa sen. Tuo ajatus vain varmistaa sen, minkä olen jo pitkään tiennyt: en voi luottaa silmämääräiseen arvioon mistään, koska en näe eroja eri kokojen välillä. Joko mittaan ruokani etukäteen tai ostan jonkun valmiin annoksen, jonka koon voin nähdä, mutta jos syön ”silmämääräisesti” suunnilleen pari desiä, vaarana ei ole se, että syön liikaa, vaan se, että ahdistun, koska pelkään syöväni liikaa. Jälkimmäinen on pahempi, koska kehoni ei protestoi sitä vastaan oksentamalla, vaan paha olo on jossain muualla.

Mitä tulee salilla käymiseen, no saatana. En ole käynyt siellä kolmeen viikkoon. Kävin fysioterapeutilla, koska vasemmassa jalassa oleva plantaarifaskiitti on niin saatanan kipeä, että jokainen askel sattuu. Lääkäri sanoi suoraan, että ei laiteta kortisonia, enkä oikein väittänyt vastaan, koska olen kuullut kauhutarinoita aineesta ja lääkäri sanoi myös suoraan, että se kuluttaa jänteitä ja aiheuttaa jo yhden tai kahden kerran jälkeen enemmän haittaa kuin hyötyä. Joten ei siis kortisonia. Kaikki muu on kokeiltu, ei auttanut. Fysioterapeutti antoi venyttelyohjeita ja liikkumiskiellon. Tai kielto koskee siis kaikkea, mikä tehdään jaloilla. Käytännössä jäljelle jää kuntopyöräily (tylsää) tai uiminen (todella tylsää). Kaikki, mistä pidän, on kivuliasta: bodypump, bodyjam, tanssitunnit muutenkin, bodycombat, ryhmäliikunta yleisesti ottaen. Kun mainitsin tästä kiellosta kirurgille (Anu Välikoski, kävin huhtikuun alussa kontrollikäynnillä) ja valitin, etten saa tehdä mitään kivaa, se kuulemma kuulosti tekosyyltä. Se oli todella ärsyttävää. Ei se ole tekosyy, se on syy. En yksinkertaisesti halua tehdä sellaista liikuntaa, josta en nauti. Haluan nauttia liikkumisesta. Jos menisin spinning-tunnille, tekisin sen vain, koska olisi pakko jotain tehdä, en koska haluaisin tai nauttisin siitä. Joten en mene.
Sen sijaan jatkan pyöräilyä kaupungilla. Ja nyt kun ilmat paranevat, voin tehdä pyöräretkiä. Paljon muuta en ehdikään, siitä kohta lisää.
Mutta kyllä, haaveilen ryhmäliikunnasta. Bodyjamista, missä ehdin käymään tasan yhden kerran (GoGo:n Mirka-niminen ohjaaja, aivan loistava!). Haaveilen bodypumpista ja siitä, että huomaan kehittymisen, kun voin aina parin, kolmen kerran välein nostaa vähän painoja.

Olen muuten käynyt nyt neljästi jäsenkorjaajalla. Suosittelen sitä varauksettomasti jokaiselle. Vaikkei olisikaan mitään varsinaista vaivaa, yksikin käynti kannattaa.
Minun tapauksessani ollaan keskitytty lähinnä tuon jalan hoitamiseen, mutta vielä enemmän niihin seurauksiin, jotka tulevat tuon luupiikin kanssa. Vasen jalkanihan on aivan jumissa, kun koitan tottakai ihan alitajuisesti vältellä kipeää kohtaa, joten se aiheuttaa askelvirheitä. Kallista lystiä, mutta joka sentin arvoista.

Ongelma on tällä hetkellä aika. Sitä ei ole. Istun nyt kotona, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Tämä aika on ”varastettu” : lähdin kesken päivän töistä pois oksentamisen takia enkä samasta syystä mennyt aikuislukioon ruotsin tunnille. Tavallisesti olisin ollut kotona vasta vähän vaille yhdeksän. Silloin ei kauheasti huvita istua alas ja kirjoittaa ajatuksiani ylös, ne saavat minut vaan vähän väärällä tavalla hereille ja nukkumisesta ei tule mitään, oli ketipinoria (iltalääkkeeni, joka takaa minulle hyvät yöunet) tai ei.
Aikaa ei ole kirjoittamiselle, ei salilla käymiselle, ei paljon millekään.
Mutta tätä ei kestä enää kauan. 30.5 kirjoitan ylioppilaaksi, vielä on jäljellä kaksi kurssia (molemmat ruotsia) ja siis kaksi kurssikoetta. Takana on maalis-huhtikuun aikana yo-kirjoituksia ja rästitenttejä. Aikaa ei ole ollut vaan tarpeeksi kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Ja se vapaa-aika, mikä on joihinkin väleihin jäänyt, olen käyttänyt onnellisuuteen: ystävien, perheen ja avopuolison kanssa elämiseen. Hyvin käytettyä aikaa mielestäni.

Olen miettinyt viime aikoina tosi paljon mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Minulla on aiheita kokonainen lista. Olen myös miettinyt sitä, että voisin pikkuhiljaa vähentää anonymiteettiä ja laajentaa sitä kautta blogin aihepiiriä. Yhtäkkiä minulla on niin paljon sanottavaa. Suurin osa liittyy kyllä tähän aiheeseen, mutta varmasti paljon sellaistakin tulisi, mikä ei välttämättä korreloi suoraan lihavuuteen tai yleensäkään ulkonäköön.
Toisaalta, blogi on minun ja minä saan ihan itse päättää, mistä kirjoitan. Ihana vapaus! 🙂