Radikaalin joulukalenterin 10.luukku

Laihduttaminen on paska idea ja laihdutuskulttuurista on päästävä eroon.

Siinä se on. Turha sitä kierrellä ja kaarrella, kun tämä on mun keskeinen viestini teille näin kymmenennen luukun kunniaksi: laihduttaminen on paska idea. Jos minulta kysytään: älä laihduta. Älä edes mieti asiaa.

Laihduttaminen on ihmisen paskinta aikaa. 

Huolimatta siitä, että laihduttamisen takana väitetään olevan oikeasti terveyssyyt, oikeasti laihduttaminen perustellaan ennen kaikkea ulkonäkökysymyksillä. Laihempi on vain kauniimpi ulkonäöltään, reippaampi, tehokkaampi, fiksumpi ja kaikin puolin vaan parempi ihminen. 

Myönnetään kuitenkin totuus: ihmisen paino kertoo ihmisestä tasan tarkkaan yhden asian: kuinka paljon ihminen painaa. Kaikki muu, ihan kaikki, on pelkkää tulkintaa ja kertoo poikkeuksetta enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasta. 

Omasta Insta-historiastani

Tämä pätee kaikkeen, mutta erityisesti terveyteen. Se, että ihminen on lihava, ei tarkoita, että hän on kävelevä aikapommi.  Ei ole toinen jalka haudassa. Ei ole kuoleman esikartanossa eikä ole ”päästänyt itseään tuohon kuntoon”. Vittu. Vituttaa edes joutua toteamaan nämä, mutta silti se on pakko kerta toisensa jälkeen tehdä. 

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa ikinä Pippa Laukan uuden ohjelman Olet mitä syöt ja meinasin räjähtää raivosta. Minusta Pippa Laukka pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen siitä vahingosta, mitä hän saa ohjelmallaan ja sanomisillaan aikaan. Kysymyksessä on kuitenkin vaikutusvaltainen henkilö, joka vedoten lääkärikoulutukseensa, pystyy muuttamaan tai/ja vahvistamaan ihmisten ajatuksia painosta, lihavuudesta ja terveydestä sekä näiden vaikutuksista toisiinsa. Joten se, että lääkäri televisiossa haukkuu ihmisen ja tämän elintavat, kaiken lisäksi pilkaten, ja sen jälkeen väittää kaikenlaista roskaa esidiabeteksest— ei, en edes jatka tästä. PÄÄ RÄJÄHTÄÄ VIHASTA. 

Ihmisen painosta ei voi päätellä mitään ihmisen terveydentilasta tai fyyisestä kunnosta, puhumattakaan siitä, minkälainen ihminen on luonteeltaan tai ominaisuuksiltaan.

Jotain voidaan kuitenkin päätellä painon perusteella ja se on se, että palkkaamisen, hyvinvoinnin ja kohtelun suhteen laihat ihmiset kyllä vievät voiton. Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi Yhdysvalloissa lihavat ihmiset (ja etupäässä naiset, koska tottakai fat-shaming on erittäin sukupuolittunut ilmiö, joka on myös täynnä sekä misogynisia että rasistisia piirteitä) saavat pienempää palkkaa ja he tulevat palkatuiksi pienemmällä todennäköisyydellä – puhumattakaan ylennyksistä tai palkankorotuksista. 
Tästä lisätietoa: linkki.

Vuonna 2017 tehtiin kysely 500 rekrytointivastaavalle, missä heille annettiin valokuva suuripainoisesta naispuolisesta työnhakijasta. 21 prosenttia heistä kuvaili hakijaa ”epäammattimaiseksi” siitä huolimatta, ettei heillä valokuvan lisäksi ollut mitään muuta tietoa tästä. (Linkki: 2017 survey

Omat kokemukseni sekä työntekijänä että työnantajapuolen edustajana ovat valitettavasti samansuuntaiset. Muistan erityisesti erään keskustelun, jonka kuulin kun olin vielä palveluasiantuntijana, ennen ylenemistäni toimihenkilöksi ja ryhmäpäälliköksi: kaksi toimihenkilöä keskustelivat eräästä työnhakijasta, joka pyrki toiselta osastolta asiakaspalvelun puolelle. Toinen keskustelijoista oli ryhmäpäällikkö, keskipainoinen keski-ikäinen mies, ja toinen tutor-asemassa tuolloin ollut lihava, keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Ryhmäpäällikkö sanoi kuulleensa, että työnhakija on hyvä myyjä ja erinomainen asiakaspalvelutaidoiltaan. Tutor vastasi tähän ”mutta se on niin lihava, se kuitenkin saikuttaa puolet ajasta, ei mitään järkeä palkata sellaista”, mihin ryhmäpäällikkö nyökkäili ”aivan, totta puhut kyllä”. Ja se siitä hakijasta. 

Minä en tiedä teistä, mutta tähän mennessä omassa työhistoriassani olen tasan tarkkaan yhden kerran ollut sairauslomalla lihavuuteni takia: kun menin mahalaukun ohitusleikkaukseen. Sen jälkeen suurin osa kaikista terveydellisistä ongelmista, mitä minulla on ollut, on johtuneet joko suoraan tai välillisesti laihtumisesta. Mitä vähemmän olen painanut, sitä huonommin olen fyysisesti voinut. ”No mutta eikö ole kuitenkin kivaa, kun löydät paremmin vaatteita kaupasta”. BITCH PLEASE.

Wau. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Suhtaudun aiheeseen erittäin henkilökohtaisesti ja siinä, missä normaalistikin kirjoitan hyvin rönsyilevästi, tämä meinaa vielä enemmän karata koko ajan käsistä, koska minulla on niin monta kanaa kynittävänä tämän lihavia ihmisiä sortavan yhteiskunnan kanssa. Olen raivoissani. 

Kymmenen luukun pääpointti on siis tämä: lihavuus ei ole itsessään ongelma. Mutta siitä kovasti halutaan tehdä ongelma, kansallinen sellainen. Lihavuudesta puhutaan epidemiana, joka uhkaa kokonaisten kansakuntien tulevaisuutta ja romahduttaa talouden, vaikka lihava ihminen on todellisuudessa varsin tuottoisa kapitalismille. Lihavuustutkija Hannele Harjunen Voiman artikkelissaan kertoo, että lihavuuden stigman vahvistaminen ja uhkakuvien maalailu ovat myös monien toimijoiden kuten lääke-, laihdutus- ja wellness-teollisuuden etujen mukaista. 

Jännää on myös se, että laihduttamisen ikään kuin tiedetään (!!) aina jotenkin poikkeuksetta parantavan ihmisen terveydentilaa, ja siitä huolimatta, että taas kerran tutkimuksissa on todettu, että vaikka (lihavan) ihmisen terveydentila paranisi, jos samalla ei tapahdu laihtumista, muutos on epäonnistunut. Tässä tutkimus aiheesta: Cochrane review from 2013. 

Toinen tutkimus osoittaa, että vaikka kahden vuoden jälkeen, kun lasten liikunnan määrä on lisääntynyt ja ruokavalio on parantunut, painossa ei tapahdu muutosta, mutta oppimistulokset paranivat. Tässä linkki tutkimukseen <— Mutta koska laihtumista ei tapahdu, paskat siitä. 

Tällä viikolla aion kertoa tarkemmin niistä muutoksista, mitä kehoissamme tapahtuu, kun tarkoituksella laihdutamme. Haluan aseistaa teidät tiedolla. Ymmärryksellä. 

Ja tavoitteenani on se, että opitte olemaan armollisempia itsellenne. Että kohdistatte kaiken häpeän, syyllistämisen, epäonnistumisen tunteet, pois itsestänne ja kehoistanne sinne, minne se kuuluu: kulutusyhteiskunnalle, jolle on tarkoituksenmukaista saada teidät vihamaan itseänne, koska silloin te eniten käytätte rahaa ”hyvinvointiin”. 

Lukemiseksi suosittelen muutenkin tätä artikkelia: Everything you know about obesity is wrong.

10. luukun Seuraa Somessa!

 

Radikaalin joulukalenterin 9.luukku

Tylsää itsestä huolehtimista eli kertomus päivästä, jona en tehnyt mitään muuta, kuin että olin itselleni hyvä.

Olen ollut koko päivän kotona. En ole saanut aikaan yhtään mitään. Viime yönä nukuin liian vähän ja huonosti, joten herättyäni viiden aikaan aamulla luin hetken, edelleen sängyssä makoillen, ja nukahdin lopulta uudelleen kolmisen tuntia myöhemmin. Heräsin kunnolla vähän ennen puoltapäivää ja söin aamiaista. Sitten ymmärsin, että minua edelleen väsyttää ja että raskausajan iskias (jonka itse diagnosoin itselleni), joka on uskomattoman kivulias, on jo viikossa opettanut minut pelkäämään seuraavaa kipupiikkiä eli jännittämään turhaan kehoani. Olen siis väsynyt, jännittynyt, minuun sattuu ja ärsyttää. Mitä suunnitelmia minulle olikin alunperin lauantaille: heitin kaikki helvettiin ja päätin pysyä kotona. Olla tekemättä mitään. Päätin olla saamatta mitään aikaan. Päätin yrittää olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että päivä ”menisi hukkaan”. Huomatkaa: päätin yrittää. Miksi? Koska minä tunnen itseni. Ja tunnistan sisäisen ääneni, joka edelleen ja varsinkin kun olen väsynyt, on voimakas ja yrittää uskotella minulle kaikenlaista typerää itsestäni. 

https://www.instagram.com/journey_to_wellness_/

Tunnistatteko tämän itsessänne? Minulla ”inner critic” on ikuinen ei-toivottu-vieras, persona non grata.

Minun sisäinen ääneni, jota pitkään kutsuin hirviöksi ja jolta nyt vihdoin olen vienyt pois kunnian isosta alkukirjaimesta, tuskin koskaan täysin poistuu. Vuosien varrella olen kuitenkin vienyt siltä valtaa ja tilaa ja kääntänyt sen volyymin pienemmälle. Kuten sanottua, se on silti edelleen voimakas – etenkin kun voin huonosti. Kun olen väsynyt, herkillä, kun minua on satutettu, loukattu tai kun olen stressaantunut. 

En tiedä mistä se on oikeasti lähtöisin, vaikka toki minulla on epäilykseni. Se on aivan kohtuuttoman julma ja mahdottoman kriittinen, eikä sen kritiikki perustu oikeasti siihen, kuka minä olen tai mitä minä teen. Mutta tiedän, että suuren osan sen voimasta se saa ulkoa. Joten pienestä pitäen kaikki kapitalistisen yhteiskunnan viestit siitä, minkälainen minun pitäisi olla, on sisäinen hirviöni ottanut itselleen käyttöön tehokkaiksi työkaluiksi minun tuhoamiseksi. 

Viestit naiseudesta, seksuaalisuudesta, painosta, suorittamisesta, minkälainen minun kuuluisi olla siskona, tyttärenä, koululaisena, opiskelijana, työntekijänä, pakolaisena, maahanmuuttajana, latinalaisamerikkalaisena Suomessa, lihavana, laihduttaneena, pomona, jopa aktivistina, feministinaja nyt viimeisempänä: tulevana vanhempana, yksinhuoltajaäitinä: kaikki vääristyneet käsitykset näistä rooleista, kaikki kohtuuttomat tai suoraan vain täysin turhat, vääränlaiset tai jopa yksiselitteisen vahingolliset ja vaaralliset vaatimukset eri rooleista, ne ovat kaikki työkaluja, joita sisäinen hirviöni käyttää minua vastaan. Se ovelasti heittää ne minua päin naamaa juuri silloin, kun oikeasti pitkän tähtäimen hyvinvointia ajatellen hyötyisin enemmän armollisuudesta ja siitä, että saisin yksinkertaisesti vain olla väsynyt ja kivulias sen hetken itseni. 

Minun taudinkuvassani, diagnoosikirjon keskiössä on se, että olen äärimmäisen aktiivinen ihminen. Silloinkin, kun yli lähes 10 vuotta sitten olin vakavasti masentunut, toimintakykyni säilyi. Sen sijaan, että olisin maannut koko päivän kykenemättä toimimaan, kävin jatkuvasti ylikierroksilla. Se on edelleen yksi asioista, joiden kanssa opettelen toimimaan: vireystilan sääteleminen. 
Joten normaalireaktioni siihen, että väsyttää, ahdistaa ja minuun sattuu (fyysisestikin), on se, että lähden liikkeelle ja otan hoitaakseni puolen tusinaa uutta projektia. 
Olen suoritus- ja ratkaisukeskeinen ylivireystilassa villisti pyörivä, traumatisoitunut tyyppi. Vai olenko? Olen ollut tätä niin pitkään kuin muistan. Mutta minun ei ole pakko olla sitä enää. Voi olla, että luonteessani on ominaisuuksia, joiden takia oireilen juuri tuolla tavoin, joten ehkä minun ei tarvitse täysin pyrkiä eroon suoritus- ja ratkaisukeskeisyydestä, mutta voin silti opetella siihen, ettei sen tarvitse ajaa minua tuhon partaalle. Voin oppia säätelemään näitä ominaisuuksia. 

Siksi olen tänään lukuisten päikkäreiden ja sohvalla makoilujen keskellä pyrkinyt siihen, etten anna valtaa sisäiselle kriitikolleni, joka on monesti yrittänyt kertoa minulle, että olen läpeensä huono ihminen, kun en ole tehnyt tänään mitään. Sitä paitsi minulla on salainen ase: itsestä huolehtiminen on tekemistä. 

https://www.instagram.com/counseling4allseasons/

Olen: juonut janooni vettä. Olen ottanut lääkkeeni aamulla ja nyt illalla. Olen kuunnellut kehoni väsymystä ja toiminut loogisesti: jos minua väsyttää, minun kuuluu levätä. Olen kuunnellut kehoni merkkejä ja huomannut, että minulla on nälkä ja olen taas kerran toiminut loogisesti: jos minulla on nälkä, minun kuuluu syödä. Olen kuunnellut sitä, mitä tarvitsen yli fyysisten tasojen, mitä minun pääni vai onko se sydämeni, en tiedä, mutta jokin minussa on halunnut: rauhaa, hyvää mieltä, naurua, nautintoa. Olen jälleen toiminut loogisesti: olen pysynyt poissa internetin alalaidoista (siis en ole lukenut uutisia otsikoita pidemmälle enkä siten myöskään kommenttiosioita), en ole lukenut mitään ahdistavaa, en ole katsonut mitään ahdistavaa ohjelmaa tai elokuvaa, olen masturboinut, olen katsonut stand upia, olen syönyt suklaata, olen kuunnellut musiikkia ja unelmoinut tulevaisuudesta lapseni kanssa. Suurimman osan tästä kaikesta olen tehnyt sohvalla maaten. 

https://www.instagram.com/sanitysoap/

Päiväni on ollut hidas ja välillä jopa tylsä. Se on ollut kaukana siitä, minkälainen sen piti alunperin olla, mutta minun ei tarvitse rankaista itseäni siitä. Yksi isoista muutoksista, mitä yritän edelleen tehdä omassa tavassani ajatella ja nähdä tätä maailmaa, on pyrkiä pois palkitsemisesta ja rankaisemisesta. 

Yritän saada itseni kiinni opituista keloista, että esimerkiksi lepääminen olisi palkinto siitä, että olen ollut reipas. Opettelen näkemään lepäämisen loogisena seurauksena siitä, että väsyttää. Sitten, kun olen levännyt tarpeeksi, väsymys kaikkoaa. Mitä enemmän teen tätä, sen paremmin tämä toimii. Ainakaan se ei ole tähän asti koskaan toiminut, että hoidan väsymystä vaan tekemällä enemmän ja olemalla reippaampi.
Mitä en halua enää koskaan on joutua esimerkiksi osastohoitoon, ajettuani itseni jopa jatkuvilla ylikierroksilla käymisen yli ja joutunut tilaan, missä pysähtyminen onnistuu vain sammumalla syvän uupumuksen seurauksena. Sekä fyysisesti että henkisesti. 

Yritän saada itseni kiinni kesken sen ajatuksen, että ansaitsen syödä jotain hyvää tai että en ansaitse syödä herkkuja, jos en ole ollut tarpeeksi aktiivinen. Poistan ruoalta tittelit ”hyvä” ja ”paha”. Riisun ruoalta palkinnon ja rankaisun arvot ja annan sen olla sitä, mitä se on: ruokaa. Olen suurimman osan elämästäni taistellut syömishäiriön kanssa, joten käsitykseni ruoasta ja syömisestä on valitettavan vääristynyt edelleen ja tietyt ajatusmallit ovat edelleen lihasmuistissani. Silti minulla on tässäkin käytössäni tehokas ase: vaikka ajattelen syömishäiriöajatuksia, en pidä niitä enää totuutena tai faktana, sen sijaan voin päättää, mitä teen, mitä sanon ääneen ja mitä kirjoitan esimerkiksi blogiini. Mitä enemmän puhun ääneen näistä asioista, sen vähemmän valtaa sisäisellä palkitsemis/rankaisemisjärjestelmälläni on. 

Tämä kaikki oppiminen, hidasta tai ei, on silti tekemistä ja väsyttävää. Muistutan itseäni siitä, mistä olen jo monesti muistuttanut tämän joulukalenterin aikana: tätäkään ei tarvitse suorittaa. Tänään olen voinut ajatella myös näitä asioita, koska lepääminen on antanut minulle energiaa tehdä niin. En jaksa joka päivä aktiivisesti oppia pois kaikesta siitä pahasta, minkä olen tähän asti oppinut. Useimpina päivinä kyllä, ja nyt varsinkin motivoituneena, koska haluan voida mahdollisimman hyvin voidakseni luoda hyvät edellytykset lapselleni myös voida hyvin, jaksan paremmin näitä kaikkein vaikeimpia läksyjä: hidasta ja armollista itsestä huolehtimisen askeleita. Katsotaan, minkälainen tilanne on sitten ensi keväänä, kun sylissäni on kaiken huomioni vaativa pienen pieni ihminen. ❤ 

Tämän päivän luukusta tulikin tällainen hyvin henkilökohtainen, mutta tuntui tarpeelliselta ja tärkeältä jakaa näitä asioita kanssanne. Voi olla, että esimerkiksi Insta-tilini ja muutenkin some-preesensini perusteella syntyy mielikuva vahvasta ja loputtoman pystyvästä minusta, joten se mielikuva on tarpeen välillä puhaltaa pois ja näyttää sen sijaan, että minä olen myös tämä tyyppi: hidas, haavoittuvainen ja ihan keskeneräinen. Ja se on ihan ok. Niin minulle kuin teille.  

Radikaalin joulukalenterin 8.luukku

Kirje sinulle, joka odotat aikuista lastasi jouluksi kotiin.

Oletko valmistautunut hyvin? Jos olen jotain ymmärtänyt suomalaisesta vieraskoreudesta, olet todennäköisesti miettinyt hiukan etukäteen, mitä meinaat tarjota. Joululaatikoita, lipeäkalaa, kinkkua, kahvin kanssa konvehteja. 

Istun uuden kotini keittiössä kirjoittaen tätä. Leivoin juuri pellillisen joulutorttuja. Luulen, että tämä on ehkä neljäs kerta elämässäni, kun leivon joulutorttuja. Mietin tulevia jouluja, kun niitä viettää kanssani lapseni, Eliana, joka on vielä tämän joulun kohdussani, mutta ensi vuonna tähän aikaan vähintään jo konttaa. Mietin minkälaisia jouluperinteitä haluan luoda ja mitkä asiat ovat tärkeitä minulle, mitä joulun yksityiskohtia haluan korostaa ja mitä en halua edes tuoda omaan kotiini ja lapseni jouluun. 

Yhtään ruokaa ei ole vielä päätynyt listalleni. Sen sijaan mietin kahta asiaa ylitse muiden: ensimmäinen on kiireetön yhdessäolo. Muistan lapsuuteni joulut, kun myös aikuiset sallivat itselleen istua alas ja lakata hössöttämästä aikuisten juttuja. He leikkivät meidän lasten kanssa. Kun olin vähän vanhempi, yhdessä pelattiin korttipelejä. 
Toinen oli joulukuusi ja sen koristeleminen. Se oli minulle tärkeä rituaali, missä tärkeimpänä hahmona oli mummoni, Mamitel, jonka mukaan vielä syntymätön lapseni on nimetty: Eliana. 

Mietin omia joulujani nyt aikuisena ja tulen surulliseksi. Mietin kaikkia niitä vanhempia, jotka odottavat aikuisia lapsiaan kotiin jouluksi, jotka joutuvat pettymään. Mietin teitä, joille ehkä tänä jouluna tuleekin viesti: vietän jouluni nyt muualla. Rauhallista joulua kuitenkin! 

Olen teidän puolestanne hiukan surullinen, mutta ennen kaikkea olen teille vihainen. Minulla on ystäväpiirissäni paljon, oikeastaan aivan liikaa, sellaisia ihmisiä, jotka eivät tänäkään jouluna mene vanhempiensa tai sukulaistensa luokse, koska siellä ei ole heille turvallista. Osa on hyväksynyt tämän välttämättömänä pahana. Osalle se on vain päätös, joka helpottaa elämää ja sallii kerrankin nauttia joulusta. Tosi monelle se on edelleen vaikea paikka, mikä ahdistaa, koska he rakastavat perhettään, mutta heidän luonaan olemisesta pitää maksaa aivan liian kallis hinta. 

Kysyin asiaa myös julkisesti. Ja vastaukset saivat minut hyvin hiljaiseksi. 

”Todennäköisesti vietän joulun äitini kanssa ja saan kuulla väärinsukupuolitusta, fatshamingia ja slutshamingia sekä muuta lannistamista. Vaihtoehto on jättää hänet yksin.”

”Tuntuu, että välittömästi suvun pariin rantautuessaan joutuu nostamaan suojauksen ja valmistautumaan taisteluun oman maailmankuvansa ja elämäntapansa puolesta.”

”Sukulaisjoulut on super uuvuttavia sukulaisten jäätävien poliittisten kantojen uskonnollisuuden ja cis-larpin (eli sen, että joutuu esittämään sitä sukupuolta, mihin on kasvatettu eikä sitä, mitä on) takia. Kaverijoulussa kukaan ei myöskään kommentoi syömistä tai tuputa ruokaa tai alkoholia ”

Oletko sinä pysähtynyt miettimään tätä? Odotat aikuista lastasi jouluksi kotiin, olet suorittanut joulusiivouksen, hankkinut lahjat, ehkä vieläkin tapana on hakea ja koristella joulukuusi, suunnitellut jouluaterian – mutta oletko miettinyt, kuinka luot turvallisen ilmapiirin hänelle, jonka haluat viettävän joulua kanssasi? 

Ketä odotat jouluksi kotiin? Odotatko ihmistä, jonka luulet tuntevasi? Jotakuta, jota et ymmärrä täysin? Ehkä hän on kasvissyöjä tai vegaani. Ehkä hänellä on aivan erilaiset poliittiset mielipiteet kanssasi. Voi olla, että odotat lasta, joka ei ole pitkään aikaan enää ollut lapsi vaan onkin nyt aikuinen, ja on tehnyt aivan erilaisia valintoja, kuin mitä sinä halusit hänen tekevän. 

Tunnetko sinä hänet, ketä odotat jouluksi kotiin? Oletko koskaan halunnut kunnolla tutustua häneen? Sinä varmaan osaat sanoa, mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, mutta oletko kysynyt häneltä, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä, ei pelkästään joulussa vaan elämässä yleensä? 

Tiedätkö sinä oikeasti kuka aikuinen lapsesi on ihmisenä? Kuka hän on nyt, tässä ajassa, tänä jouluna? Vai näetkö hänet edelleen sinä henkilönä, jonka sinä haluaisit hänen olevan? Todennäköisesti rakastat häntä ja haluat hänelle parasta. Mutta valitettavasti se ei aina riitä. Sinun on myös hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Hän ei välttämättä ole sitä sukupuolta, mihin olet yrittänyt häntä kasvattaa. Tai ehkä hän on rakastunut samaa sukupuolta olevaan henkilöön. Voi olla, että hän on päättänyt olla koskaan lisääntymättä – ja se on sinulle vaikea pala, koska haluaisit edelleen lapsenlapsia. 

Joulu on vaikeaa aikaa. Vaikka perhe olisi pääasiallisesti hyvinvoiva, jouluun ladataan aivan liikaa odotuksia. Joulukuvastot, se mitä media meille näyttää, maalaavat kuvan idyllisestä, rauhallisesta ja taianomaisesta joulusta upeine ruokineen, siisteine kotineen ja onnellisine perheineen. Valitettavasti jouluna ollaan tasan yhtä inhimillisiä kuin muulloinkin – mutta sen latauksen vuoksi pinnamme on vähän kireämmällä. Lisää tähän alkoholi ja ne ehkä perhettä tai sukua koskevat puheenaiheet, joita on ehkä pitkin vuotta muutoin vaiettu, niin joulu ei olekaan idyllinen perhejuhla vaan painajainen, mistä toipumiseen menee aikaa. 

Sinä, joka odotat aikuista lastasi kotiin jouluksi: sinun ei tarvitse olla lapsesi kanssa samaa mieltä kaikesta. Varsinkaan mielipideasioista, mistä tiedät että teillä on erimielisyyksiä, ei kannata ehkä jouluna aivan kauheasti jutella, mutta eihän sille välttämättä toki aina voi mitään, että syntyy pientä kinastelua siitä, mitä katsotaan televisiosta, voittiko oikea ihminen Tanssii tähtien kanssa -kisan ja olisiko sen yhden pariskunnan sittenkin pitänyt pysyä yhdessä Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa.

Aikuisen lapsesi elämänvalinnat, se kuka hän on ihmisenä, mitä sukupuolta hän on, kenet hän valitsee tai haluaa valita kumppanikseen, minkälaisessa kehossa hän valitsee elää, sekä hänelle tärkeät arvot – nämä taas eivät ole mielipidekysymyksiä. Se, kuka aikuinen lapsesi on, ei ole asia, mistä voi neuvotella. On yksi asia sanoa, ettei pidä aikuisen lapsen musiikkimakua minään, ja aivan toisenlainen sanoa, ettei pidä koko ihmistä minään. 

Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, älä siis aseta lastasi siihen asemaan, että hän joutuu jouluna tai muulloinkaan perustelemaan omia ihmisoikeuksiaan sinulle. Ymmärrä, että hänellä on oikeus elää sellaisena kuin hän on. Myös jouluna, myös sinun luonasi. 

Joten jos haluat tänä jouluna aikuisen lapsesi, ehkä jopa puolisoineen tai perheineen, luoksesi, valmistaudu tällä kertaa ihan muulla tavalla kuin tekemällä laatikkokaupalla jouluruokia. Sinun ei tarvitse tietää kaikkea, mutta sinä voit kysyä. Paras ihminen vastaamaan on aikuinen lapsesi itse, mikäli välinne eivät ole vielä siihen pisteeseen tulehtuneet, että voit hänen kanssaan kommunikoida. Kysy häneltä, minkälaisen joulun hän haluaa? Minkälainen olisi aikuisen lapsesi turvallinen joulu? Mitä asioita sinun kannattaa ottaa huomioon etukäteen? Mitä sinun pitäisi oppia, jotta aikuinen lapsesi haluaa viettää joulun kanssasi?

Ja tee sitten aito yritys luoda sellainen joulu. Mutta luo se hänen tai heidän kanssaan yhdessä. 

Muista vielä: aina, kun kysyt toisen ihmisen lupaa johonkin, voi olla että hän vastaa sinulle kielteisesti. Ja sinun tehtävänäsi, aikuisena ihmisenä myös, on hyväksyä ja kunnioittaa kielteinenkin vastaus. Kun on kysymys joulusta, mieti, mitä olisit voinut tehdä toisin tai paremmin. Ehkäpä kun tulee aika tehdä lupaus tulevalle vuodelle, voit luvata oppia avointa, kunnioittavaa ja turvallista kanssakäymistä. Ehkä jouluna vuonna 2019 tilanne on muuttunut ja kun uudemman kerran kutsut aikuisen lapsesi kylään, vastaus onkin varovaisen myöntävä. Ole silloin sen luottamuksen arvoinen. 

Ystävällisesti, 
Javiera Marchant Aedo

ps: jos olet siinä onnellisessa asemassa, että aikuiset lapsesi tulevat jouluna kylään, älä aloita joulua sanomalla ”on se hyvä että edes joskus tulet käymään”. Syyllistäminen ei kuulu turvalliseen jouluun. 

Radikaalin joulukalenterin 7.luukku

Sinä olet rasisti.

Tätä ei ole helppo kirjoittaa. Tai ehkä enemminkin niin, että on helppoa, mutta vähän irvistelen etukäteen, koska voin kuvitella todella monen reaktiot etukäteen.

Oletko rasisti? Jos olet eksynyt sivuilleni, on todennäköistä, että vastaat ”en”. Kuitenkin jos väittäisin sinulle tässä ja nyt, että olet rasisti, miten suhtautuisit siihen? Tuskin se kivalta tuntuu. Ei tietenkään.

Se, että kuitenkin väitän sinun(kin) olevan rasisti, selittyy sillä, että rasismi ei ole mustavalkoinen juttu. Se ei mene niin, että olet joko SVL:n jäsen ja heilaat harva se päivä huutaen natsien iskulauseita päin kaikkia, jotka mielestäsi ovat muuta kuin arjalaista alkuperää, tai sitten olet täydellisen ”suvaitsevainen” (kuinka vihaankaan tuota sanaa) ihminen, joka on 100% sitä mieltä, että kaikki ovat samanarvoisia ja kohtelee aivan täpöö kaikkia täysin samalla tavalla. 

Tässä, asian selittää paremmin ja yksityiskohtaisemmin
Mamoudou N´Diaye:

Rasismi on siis spektri. Ja valitettavasti me olemme kaikki jossain kohtaa tätä spektria. Olemme siis jokainen jonkinasteisia rasisteja. Toki jos haluat helpottaa juuri nyt tuntemaasi syyllisyyttä, voit myöntää olevasi ”joitain ihmisryhmiä kohtaan ennakkoluuloinen”. Rasismin muotoja (esiasteita, if you will) ovat myös rodullistaminen ja eksotisoiminen. Nämä kaksi viime mainittua ovat sellaisia, mitä tehdään myös usein ”hyvää tarkoittaen”. Esimerkiksi jokainen, joka on minullekin kertonut, kuinka paljon ”ihailee latinokulttuuria” tai pyytänyt, että puhuisin vähän espanjaa, koska ”se on niin tulinen ja seksikäs kieli” tai ohittanut kaikki tunteeni toteamalla, että olen ”temperamenttinen ja pippurinen lattari”, on rodullistanut ja eksotisoinut minut. 

Älä kuitenkaan jää tähän. Älä jumiudu siihen, että ”no helvettiäkö sitten, olen rasisti, shoot me”. Ei ei. Pyri ensin tunnistamaan ennakkoluulosi. Kuuntele ja ota opiksesi, kun sinulle huomautetaan, että jokin tekosi on rodullistamista tai eksotisoimista. Älä muserru myöskään syyllisyyden alle: et ole ainoa, joka tahtomattaan ja jopa hyvää tarkoittaen ylläpitää vahingollisia rasistisia rakenteita, mutta voit liittyä alati kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka tietoisesti pyrkivät pois tällaisesta. Ja, kuten kaikki muukin työ omien rutiininomaisten tapojen tunnistamiseksi ja muuttamiseksi, se helpottaa jokaisen teon ja ajan myötä.

Minäkin olen tehnyt tämän työn, ja teen sitä edelleen. Minussa ovat ne lukuisat kokemukset, jotka vahvistavat omia ennakkoluulojani tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Ja pahinta on myös se, että minulla on ennakkoluuloja ihmisryhmistä, joiden suhteen ei ole mitään kokemuksia. En ollut romaneja kohtaan ennakkoluuloinen Suomeen tullessani, mutta jo muutaman vuoden jälkeen opin olemaan sitä: minulla ei ollut yhtään negatiivista kokemusta kenenkään romanin kanssa (päinvastoin, olin yläasteella tosi ihastunut yhteen romaniin), mutta pelkästään rasististen juttujen kuuleminen riitti ja huomasin 16-vuotiaana Tampereelle muuttaessani, että seurasin romaneja kaupassa tarkasti, koska halusin omin silmin nähdä, että heillä on tapana varastaa. No en koskaan nähnyt sellaista. Sen sijaan jossain vaiheessa, kun olin itse tarpeeksi monta kertaa joutunut itse samanlaisen kyttäyksen kohteeksi (minua luultiin niihin aikoihin tosi usein romaniksi), tajusin itsekin harjoittavani rasismia. Olen siitä lähtien pyrkinyt siitä pois, ja se on helpottanut koko ajan, mutta en edelleenkään voi sanoa olevani täysin niistä vapaa. 

Tässä kuitenkin tulee tämän pointin ydin: en ehkä koskaan pääse täysin yli ennakkoluuloistani, mutta minulla on kuitenkin valta päättää, toiminko niiden ennakkoluulojen perusteella vai en. Olen tietoinen ennakkoluuloistani ja pidän huolen siitä, ettei  se vaikuta siihen, miten suhtaudun muihin. Ja mitä enemmän teen tätä, sen paremmin voin luottaa siihen, että toimintani kestää tarkastelun. 

Kirjoitan tämän osana radikaalia joulukalenteria, koska on tärkeää ymmärtää, ettei kehoaktivismi, varsinkaan lihavuusaktivismi, ole muusta aktivismista eristyksessä oleva taistelu ihmisoikeuksien puolesta. Se on olennaisesti yhteydessä (myös) antirasismiin. Ja molemmat ovat intersektionaalisen feminismin ytimessä.
Tiesittekö, että kehopositiivisuusliike kuten #metoo on mustien naisten alullepanema liike? Vaikka Alyssa Milano käytti julkisuuttaan työkaluna ja alustana, liikkeen aloitti Tarana Burke. Ettekö tienneet? Se johtuu siitä, että #metoo on valitettavasti omittu palvelemaan ensisijaisesti valkoisia naisia. Samalla tavalla kehopositiivisuus on omittu palvelemaan sopivan lihavia ja valkoisia naisia. Siis sopivan lihavia. Sopivan valkoisia. Sopivan normaaleja. 

Radical body positivity can not exist within whiteness, white passing-ness, or white people.


Radikaalin joulukalenterin 6.luukun Seuraa somessa!

Radikaalin joulukalenterin 6.luukku

Kohteliaisuudet ja miksi niitä kannattaa kyseenalaistaa

Itsenäisyyspäivä. Se on tänään. Itsenäisyyspäivänä, näin olen ymmärtänyt, on monella suomalaisella tapana katsella linnan juhlia ja arvostella paikalla olevien ulkonäköä ilkeämielisesti.

Kuulostaako pahalta, jos kirjoitan sen noin? Kärjistän vähän, tietenkin. Tiedän varsin hyvin, että kaikki eivät katso linnan juhlia, monia se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja niistä, jotka katsovat juhlia useimmat eivät ilkeämielisesti kommentoi. Mutta ulkonäön arvottamisen juhla se silti on enemmän kuin mitään muuta. 

En lähde nyt edes pohtimaan näiden linnan juhlien poliittista merkitystä tämän yhden teeman ulkopuolella, vaan haluan käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten sisäistettyä on kauneuskäsityksemme suhde laihuuteen. Olen asunut Suomessa vuodesta 1992, ja olen itse ollut enemmän mukana itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa kuin katsellut juhlia televisiosta, mutta en ole voinut välttyä kuulemasta juhlien ympärillä vellovaa seksistisestä, rasistisesta ja läskifobisesta kommentointia. Se alkaa hyvissä ajoin ennen juhlia ja jatkuu pitkään juhlien jälkeenkin. Ja kyllä, se keskittyy lähinnä naisiin.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka mieluummin näkisimme ihmisten lopettavan kaiken toisten ihmisten ulkonäköön liittyvän kommentoinnin. Ihan kaiken. Jos on pakko jotain kommentoida, siis ihan oikeasti pakko, sitten kannattaa kysyä lupa. Ja jos vastaus on kielteinen, soisin kysyjän pitävän suunsa kiinni. 
Tämä sääntö on myös tottakai itsellenikin. Pyrin olemaan itsekin kommentoimatta toisten ulkonäköä, ja tästä on koko ajan helpompaa pitää kiinni. Siitä huolimatta edelleen silloin tällöin havahdun siihen, että jaahas, kappas kappas, taisin taas kerran jotain möläyttää. 

Juu, tietenkin on poikkeuksia. Tunnen monia ystäviäni just niin hyvin, että tiedän voivani (tai uskon voivani) kommentoida väri-, kuosi-, asuste- ja vaatevalintoja sekä ulkonäköön liittyviä tekoja, esimerkiksi hienoa meikkiä, glitteröintiä tai kampausta. Tämä on tärkeää: sallin itseni kommentoida vain toisen ihmisen valintoja, tekoja, en hänen kehoaan, sen muotoa, painoa, silmämääräisesti arvioimaani terveydentilaa tai muuta vastaavaa. Enkä hittovie siltikään aina tässä onnistu. Viimeksi marraskuun alussa huomasin tyhmästi sanoneeni ystävälle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ”näytät upealta!”. Mikä tässä on ongelma?  Tarkoitin hiuksia ja vaatevalintoja, mutta se olisi voitu tulkita myös kohteliaisuudeksi siitä, koska hän oli (arvioni mukaan) pienentynyt. En tietoisesti tarkoittanut sitä niin, mutta en voi vannoa, ettenkö jollain hyvin alitajuisella tasolla ole silti ajatellut niin. En voi luottaa siihen, että olisi mitenkään vielä vapaa niistä kahleista. Minua hävetti. Oli kiire. En koskaan palannut siihen asiaan, mutta edelleen mietin sitä ja kadun sanomaani. 

STOP RIGHT NOW THANK YOU VERY MUCH

Siksi varsinkin tänään viestini on seuraava: mieti, mikä ajatus sinulla on takana silloin, kun olet antamassa tuomiosi jonkun ihmisen ulkonäöstä. Jos aiot ”kritisoida” (=haukkua) ihmisen asuvalintaa, miksi se on kritiikki? Miksi se on floppi? ”Ai kamala, tuo ei sovi tolle ihmiselle yhtään!” Miksi ei sovi? 

Varsinkin kun aiot antaa kohteliaisuuden, kun aiot sanoa että joku näyttää upealta, etenkin kun aiot olla kehopositiivinen ja kehua jotain ihmistä, joka ei olekaan laiha ja kehonormien sisäpuolella, yritä seurata omia ajatusaskeleitasi taaksepäin. Miksikö?  

Kohteliaisuussanavarastossamme on mm. termejä kuten imarteleva, oikeita kohtia korostava, hoikentava, pidentävä jne. Englanninkielinen sana ”flattering”, jonka etymologia tulee sanasta ”flat” eli litteä, tarkoittaa nykyään ”imartelevaa”. Olet varmasti nähnyt, lukenut, kuullut ja keskustellut aiheesta ”mitkä vaatteet sopivat vartalotyypillesi”? Jos mietit tai käyt lukemassa vinkkejä miten eri vartalotyyppien vaatteet, kuosit ja leikkaukset kannattaa valita, lue niitä erittäin kriittisellä silmällä. Jokaisen vinkin jälkeen, ”valitse suoria linjoja” tai ”pukeudu lahkeista kapeneviin housuihin” tai ”vyö on paras ystäväsi”, kysy artikkelilta vaikka ääneen ”miksi?”. Mikä on vastaus tähän kysymykseen? Miksi pitää valita suoria linjoja? Miksi vyö on paras ystäväni? Miksi pitää vältellä kuoseja tai suosia kellohameita?

Kaikki ohjeet tähtäävät siihen, että ihmisen pitää yrittää näyttää hoikemmalta kuin on. Ja jos ohjeet eivät pyri hoikentamiseen, vaan on tarkoitettu esimerkiksi pitkille, lyhyille, kapeavartaloisille jne, ohjeet ovat vähintään seksistisiä: näin pukeudut siten, että näytät  naiselliselta. Naiseus tarkoittaa siis kurveja oikeissa paikoissa. Ja nimenomaan vain tietyissä paikoissa. Jos kurvit ovat väärissä paikoissa, esimerkiksi alleissa, ”jenkkakahvoissa”, leuan alla, tissien ja navan välillä, selässä… ne pitää yrittää piilottaa tai ”kääntää katse parhaimpiin puoliin”. Tätä kutsutaan termillä ”parhaiden puolien korostaminen”. Siis niihin, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. *INSERT EYE ROLLING HERE*

TJEU:

”Korosta: Olkalinjaa, siroutta, vyötäröä, kauniita kaarevia muotoja, pituutta jaloissa, kaula-aukkoa.”

”Vältä liian isoja kuvioita, vaakaraitaa ja isoa ruutua. Ne antavat vartalosta leveämmän vaikutelman.”

”Koska Y-vartaloisen jalan malli on usein hyvin hoikka, ja sorjia sääriä on hyvä korostaa kapeilla lahkeilla.”

”Tärkeintä on, että kiinnekohta säilyy kapealla vyötäröllä.”

”Kannattaa panostaa tyylikkääseen trenssiin, joka tasapainottaa lanteiden ja hartioiden väristä leveyseroa ja luo illuusion todellista kapeammasta vyötäröstä.”

Tämä oli kaikessa naurettavuudessaan surullisinta: 

Kengät
Vältä liian siroja kenkiä, ne korostavat lantion leveyttä.”

You get my point?

Ongelma toisten ihmisten ulkonäkön kommentoinnissa, etenkin silloin, kun aiomme sen kohteliaisuudeksi, on se, että olemme niin hyvin sisäistäneet kauneuden suhteen joko suoraan laihtuuteen (ja näennäiseen terveyteen) vähintään siihen, että on ”laihempi” (siis pienempi kuin edellisen kerran), että järjestäen kun kehumme toista, käytännössä ylistämme laihuutta ja vahvistamme tätä vahingollista laihuusihannointia. 

Jos et siis voi olla 100% varma, että kehusi ylläpitää läskifobisen yhteiskuntamme vahingollisia rakenteita, parempi ettet sano mitään. Älä katso linnan juhlia. Tee jotain muuta, tässä ideoita: Kokoa palapeli. Juo kaakaota. Pelaa lautapelejä. Tiskaa. Mene tanssimaan. Ota päikkärit.
Jos kuitenkin aiot katsoa linnan juhlia ja teet sen porukassa, ja varsinkin jos olet laiha tai kehonormien sisäpuolella ja olet seurassa, jossa on pelkästään tai eniten muita tämän suhteen etuoikeutettuja, pidä mielessä että juuri silloin on tärkeää olla kommentoimatta tavoilla, jotka ylläpitävät läskifobiaa.

Jos on kuitenkin pakko eli kaikesta huolimatta haluat kommentoida toisten ulkonäköä, muista tämä Hatun haaste:

Kuudennen luukun Seuraa Somessa!:

Ja jos tämän ihmisen Insta-kuvat saavat sinut epämukavaksi, hyvä. Kyseenalaista sitäkin, miksi tulee epämukava olo. Missä on ongelma? Haasta omat ajatuksesi, haasta käsityksesi kauneudesta, terveydestä ja siitä, miltä mikäkin sukupuolen kuuluu näyttää. Ja muista: ensimmäinen ajatuksesi on tuskin omasi – myöskään kun tarkastelet toisten ulkonäköä. 

Radikaalin joulukalenterin 5.luukku

Mutta entä jos myös haluaa tavoitella kauneutta?

Mikä on kaunista? Meillä jokaisella on kauneuskäsitys ja sen mukaan myös selkeitä ajatuksia siitä, mikä vastaavasti sitten on myös rumaa.
Käsityksemme kauneudesta ja rumuudesta muuttuu vuosien varrella, ja silti kun on kysymys omasta kehostamme, vaikka on täysin luonnollista että kehomme muuttuvat eri elämäntilanteissa ja väistämättä myös ikääntymisen myötä, ne asiat, joihin olemme itsessämme tyytymättömiä (ja joita suoraan myös vihaamme kehoissamme ja ulkonäössämme) ovat yllättävän pysyviä. 

On siis myös hyvä joskus, kun siihen on aikaa ja tarpeeksi voimavaroja, istua alas ja kirjoittaa ylös niitä asioita, mihin ei ole tyytyväinen itsessään. Ei, jotta niitä pitäisi muuttaa, vaan jotta voisi pyrkiä jäljittämään sitä, mistä se tyytymättömyys tulee. Esimerkiksi ajatukseni siitä, että hampaani ovat liian ulkonevat, ettei leukalinjani ole tarpeeksi terävä tai että sormeni ovat liian pulleat, eivät ole myöskään minun ajatuksiani, ne ovat osa kauneuskäsitystä, jonka yhdistän siihen 90-luvun malliin kauniista, seksikkäästä ja haluttavasta naisesta. Ne olivat lapsuuteni kauneusikonit: Cecilia Boloco (Chilen Armi Kuusela), vaaleaihoinen, yläluokkainen nainen, joka oli kaiken lisäksi hyvää pataa Pinochetin kanssa, sekä brasilialainen blondi laulaja Xuxa, jonka biisit ja niiden tanssit osasin ulkoa. 

Kun ymmärrän, mistä nämä tulevat, ymmärrän, että nämä eivät ole minun omaa kauneuskäsitystäni. Sitä, mitä minä pidän esteettisesti miellyttävänä. Ja edelleen: aidosti vain oma esteettinen käsitykseni ei ole myöskään staattinen, vaan alati muuttuva ja vaihtelee voimakkaasti myös sen mukaan, miltä minusta kullakin hetkellä tuntuu. Lisäksi se, mitä pidän kauniina tai silmiäni miellyttävänä, ei tarvitse myöskään olla sitä, mihin tähtään oman ulkonäköni suhteen.

Tässä yksi esimerkki: minusta Rossy de Palma on yksi kauneimmista ihmisistä, jotka tiedän. Erityisesti rakasta hänen nenänsä muotoa. Minulla on pienoinen (okei, ei edes pieni) nenäfetissi. 

Olen myös vuosien ajan enenevässä määrin pyrkinyt seuraamaan Instassa tilejä, jotka näyttävät kaikenlaisia kehoja. Sen myötä olen laajentanut omaa käsitystäni kauneudesta vastaamaan myös sellaista, jota kohti voin mennä itsekin. Tässä toinen esimerkki:

https://www.instagram.com/curvesarentmyproblem/

Ja olen päässyt siihen, että voin otattaa itsestäni tällaisia kuvia (ja julkaista ne):

Kuva: Sonja Siikanen 

Joulukalenterin viidenen luukun Seuraa somessa!

(oli muuten vaikeaa valita kuva!) 

View this post on Instagram

Femininity is so heavily attached to the riddance of unwatered body hair. I started very early shaving my legs, underarms, and forearms. I would’ve died if a hair was noticed where it wasn’t supposed to be. When my pubic hair started to get out of control, I used to use Nair to get rid of it. I left it on too long and literally burned my cooch 🤦🏾‍♂️ My obsession with hair removal continued into adulthood when one of my ex-friends pointed out that I had hairs growing from my chin. I was mortified and waxed my face once a week for many years after that. I have hairs that grow from my chin and upper lip. They are long. They grow fast. Sometimes I catch em and sometimes I don’t. Many people have PCOS or other conditions and they try to wax and shave and tweeze but the hair just comes back, stronger than ever. You are still feminine regardless of your hairs. And, it’s up to you to remove or keep your hairs. Men are allowed to be hairy, no questions asked… So, here’s a pic of me unapologetically with hairy legs. Also, I have peach fuzz on my upper lip 😂 What’s your experience with unwanted hair, PCOS? When’s the first time you shaved or have been told to shave? Let’s chat. 📸 @isntthatcharming #detroitblogger #psootd #plussize #instafashion #bodypositive #bgki #blackandabroad #honormycurves #effyourbeautystandards #pizzasisters4lyfe #blackgirlswhoblog #fashion #londonblogger #psfashion #blackgirlmagic #muslimgirl #plusmodel #wiw #intersectionalfeminism #turbanista #monochrome #bodydysmorphia #fatacceptance #pcos #fallfashion #modestfashion #streetstyle #hijabi #maxxlife #pink

A post shared by Leah V (@lvernon2000) on

Radikaalin joulukalenterin 4.luukku

Käytän tämän luukun ystävällisesti muistuttamaan muutamasta asiasta:

Lihavuusaktivismin päämäärä ei ole se, että ihmiset tykkäisivät itsestään enemmän – päämäärä on lihavien ihmisten ihmisoikeuksien toteutuminen. 

Kuitenkin ymmärrän, että monen (lihavan) kohdalla ajatus siitä, että itselle kuuluisi ihmisoikeudet, on suoraan kytköksissä siihen, että arvostaa itseään ja kehoaan. Tosin yksi niistä syistä, miksi lihavien ihmisten elämä on vaikeaa on se, että se sotii omaa oikeustajua vastaan, että syyt syrjimiselle ovat paino + ulkonäkö. Eli kyllä siellä syvällä sisimmässä on jo olemassa se ajatus, että myös lihavilla on samat ihmisoikeudet kuin kaiken painoisilla ihmisillä. Tätä ajatusta pitää vahvistaa. 

Joka tapauksessa työ itsensä hyväksymisen tiellä on väsyttävää ja se vie voimavaroja. Se, että oppii vaatimaan omia ihmisoikeuksiaan, on henkisesti raskasta.

https://www.instagram.com/recipesforselflove/

Vielä: lihavuusaktivismin yksi tärkeä muistutus on se, että lihavuus ei ole haukkumasana, vaan yksi tapa kuvailla kehoa. Tavoitteena ei siis ole se, että lakkaa näkemästä ”lihavan” peilissä, jos on lihava, vaan ettei liitä siihen automaattisesti negatiivista merkitystä ”voi paska, lihava”. 

Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole taas yksi asia, jota kenenkään pitäisi suorittaa. Yritä siis sinäkin olla putomatta siihen ansaan. 

  1. Joinain päivinä on helpompa harjoitella näitä uusia ajatuksia kuin toisina.
  2. Tavoite ei edelleenkään ole joka päivä ajatella jotain ehdottoman postitiivista tai rakastavaa itsestään. 
  3. Voi olla masentavaa pakottaa itseään ajattelemaan ”tuo olen minä, olen kaunis, rakastan joka soluani”, jos ei oikeasti usko siihen tai edes vielä kykene uskomaan siihen. Siitä tulee vain se metatason syyllisyys, muistatko? Mutta muista myös, että ei tarvitsekaan pitää itseään maailman kauneimpana tyyppinä! Minä en rakasta napanöyhtääni, enkä sitä, että perusilmeeni näyttää mielestäni surulliselta, vaikken olisikaan surullinen. Tämä ei  kuitenkaan edelleenkään määrittele ihmisarvoani.
  4. Tuo olen minä. Olen arvokas ihminen. Minulla on oikeus näyttää tältä” voi olla parempi harjoitusajatus, vaikkei sekään ole helppo – mutta se voi olla vähän helpompi. Ainakin ajan kuluessa. 

Joulukalenterin 4.luukun Seuraa somessa!

Radikaalin joulukalenterin 3.luukku

Jäitkö miettimään eilistä? Sitä, että ensimmäinen ajatuksesi peilikuvastasi ei ole omasi? 

Tämä pätee ei pelkästään ensimmäiseen ajatukseen vaan usein jopa toiseen tai kolmanteenkin. Sinulle on häikäilemättömästi ja julmasti moukarilla opetettu, että näin sinun pitää ajatella itsestäsi, koska peilikuvasi ei vastaa sitä täydellisyyttä, mitä olet tottunut näkemään katkeamattomana virtana lehtien sivuilla, mainoksissa, elokuvissa, sosiaalisessa mediassa – oikeastaan kaikkialla. 

Ja kuinka olisitkaan voinut suojella itseäsi tältä? Viesti on selkeä: sinun täytyy olla parempi, laihempi, voimakkaampi, naisellisempi, miehekkäämpi, vaaleampi, vammattomampi, nopeampi.. olla enemmän kuin nyt, mutta pienemmin. Erilainen, toisenlainen, mutta samanlainen kuin nämä ihmiset, joiden kuvia syötämme verkkokalvoillesi yötäpäivää. Ja tämän pitää tapahtua muuttumalla, mutta ei hätää, me tarjoamme tähän ratkaisun, sinun täytyy vain uhrata kaikki aikasi, energiasi ja rahasi näihin tarjoamiimme tuotteisiin, niin ennen pitkää olet sitä, mitä sinun pitää haluta olla, koska me käskemme sinun tehdä niin. Ja jos tätä tavoitellessasi unohdat samalla vaatia ihmisoikeuksiasi kunnioitettavan, ei se hei mitään, tärkeämpää on, että PIDÄT HUOLTA ITSESTÄSI ja hei, tänään spessu alennus just sulle! 

Sinut, minut, meidät kaikki, on ehdollistettu tietynlaiseen kauneus- ja terveyskäsitykseen ja siihen, että kauneus ja terveys ovat arvoja, joita pitää tavoitella, se on ehdoton vaatimus sille, että voit olla joku tässä yhteiskunnassa. 

Yllätys! Kauneus ei ole arvo. Se on mielipide, ei fakta. Terveys ei ole pysyvä ominaisuus, vaan monimutkainen monien asioiden summa. Ja sekin kertoo vain kehomme tilastasta kullakin hetkellä. Kumpikaan ei voi määritellä sitä, minkä arvoisia olemme, mutta silti meille uskotellaan näin. Ja yksi niistä tavoista, joilla meidät saadaan pidettyä aisoissa, on energiamme keskittäminen ulkonäköömme ja siihen, että vihaamme sitä, joten jatkuvasti yritämme parantaa sitä kohti tiettyjä kehonormeja. Laihuutta, vammattomuutta, valkoisuutta ja juuri nyt trendikästä kauneutta.

Joten se ajatus, jonka kuulet päässäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun omasi. Se, että ajattelet niin, ei tee siitä faktaa, ei ole automaattisesti totta.  

Kuitenkin sen sijaan, että keskittäisit energiasi siihen, että yrität olla ajattelematta niin, anna niiden ajatusten tulla. Kirjoita se kuvitteelliselle lapulle, tarkastele sitä, totea ääneen ”tämä on ajatus, minun ei tarvitse uskoa siihen”, ja pistä se ajatus roskikseen. Voit tehdä tämän ihan konkreettisesti myös: kirjoita se lapulle ja heitä se roskiin. Minä pistän nämä ajatukset nurkkaan häpemään. 

Tätä täytyy valitettavasti tehdä aika pitkään, ennen kuin se alkaa tuottaa tulosta. En halua valehdella tai luvata mitään nopeita taikakeinoja päästä eroon vahingollisista ja vähättelevistä ajatuksista. Niillä on tosi voimakas ote, mutta ote ei ole lopullinen, kyllä sen voi murtaa. 

Kun tarpeeksi pitkään harjoittelee esimerkiksi näin, jossain vaiheessa ei enää kauheasti kiinnitä huomiota siihen ekaan tai tokaan ajatukseen, vaan vasta siihen, joka on jo jotain mihin voi luottaa, joka on oikeasti aivan oma ajatus. Ja se taas ei ole myöskään automaattisesti positiivinen, sen ei tarvitse olla ”UUUUU, OLEN MAAILMAN KAUNEIN”, se voi olla neutraali, tai kiva, tai kriittinen. Mutta sen ei tarvitse olla vahingollinen. Se voi olla ”hei, näytän tosi söpöltä tässä” tai ”hitto, näytän just vakuuttavalta” tai ”ehei, tänään ei oo kyllä fiilis laittaa just tää paita”. Se voi olla myös aivan täysin ulkonäköön liittymätön ajatus. Se voi olla, kuten pari Instagram-tyypeistäni kirjoitti:

”Tuo on minä. Aika jees.”

”So this is how I look today.” 

Kertauksen vuoksi:

  • Astu peilin eteen ja tunnista ensimmäinen/ensimmäiset ajatukset itsestäsi
  • Tiedosta, että nämä ajatukset eivät ole omiasi, vaan sinulle opetettuja.
  • Tiedosta, että se, että ajattelet niin, ei tee niistä ajatuksista faktatietoa.
  • Vasta kolmas tai neljäs ajatus alkaa olla sellainen, johon voit paremmin uskaltaa uskoa omana ajatuksenasi. 
  • Tavoitteena ei ole ajatella vain puhtaasti positiivisa, rakastavia ajatuksia itsestäsi, vaan muistaa, että se, miltä näytät, ei määrittele ihmisarvoasi. 
  • Toista, kunnes tämä muuttuu rutiiniksi. Muista, että siihen voi mennä tosi pitkään.

Kolmannen luukun Seuraa somessa!:

Radikaalin joulukalenterin 2.luukku

PEILI!

Syömishäiriöstä teinistä lähtien kärsineenä peili on ollut yksi tuhoisimmista sairauden ylläpitämisen työkaluista. 
Peili ei aina ollut vihollinen, mutta se, mitä näin, oli ehdottomasti minua vastaan. Aina ei ollut niin, sillä muistan teininä sen, että peilatessa näytin hyvältä. En ymmärtänyt, miten minusta otetut valokuvat ja peilikuvani eivät vaan koskaan vastaneet toisiaan. En myöskään ymmärtänyt, miten peilikuvani ei ollut sama kuin se, mitä näin heijastuksena näyteikkunoissa tai mitä kuulin muilta, miltä näytän. 

Peili ei ollut luotettava kaveri, mutta se oli silti tärkeä elementti, ja on edelleen, jokapäiväisessä elämässäni. Ymmärsin, kuten useimmat meistä, vasta reippaasti jälkeenpäin, että kehonkuvan vääristyessä peilikuvaan ei voinut luottaa. Vasta vuonna 2009 osastohoidossa fysioterapeutin kanssa eri harjoitusten avulla aloitin työskentelyn sen eteen, että opin ensin tuntemaan kehoni, sitten hahmottamaan sen ääriviivat. 

Toki niihin aikoihin itsekin kuvittelin, että lopulta pääsisin laihtumisen avulla pisteeseen, missä voisin vihdoin rakastaa itseäni ja tykätä peilikuvastani. Tuolloin opettelin tunnistamaan peilikuvastani selvästi aiempaa pienemmän kehoni. Kun olin vihdoin päässyt vähän perille siitä, olinkin jo matkalla takaisin lähtöpisteeseen ja se työ piti aloittaa uudelleen. Ja tietenkin sen jälkeen vielä kerran sama toiseen suuntaan. 

Minulla on kokemusta vain siitä, minkälaista on tehdä työtä oman peilikuvan ja sen hyväksymisen eteen, kun on kysymys painosta ja siihen liittyvästä muutoksesta, suuntaan tai toiseen. En voi edes kuvitella, minkälaista on elää sukupuoleen liittyvän kehodysforian kanssa, tai jos minkälainen suhde omaan kehoon on kroonisen tai pitkään jatkuneen  sairauden kanssa. 

Haluan tässä kuitenkin jakaa yhden tehokkaimista harjoituksista, jonka tiedän, ja joka on toiminut minulla erinomaisen hyvin, vaikka se onkin alkuun tosi surullinen ja vaikea.

Astu peilin eteen. Katso peilikuvaasi. 
Mitä ajattelet itsestäsi? Kehostasi? Peilikuvastasi?

Kysyin asiaa Instagramissa, ja tuli seuraavanlaisia vastauksia:
– Uffff, jenkkakahvat 😦
– Yyh, onpa kuvottavaa, parempi olla katsomatta.
– Perkeleen perse, hyi.
– It’s still wrong.
– Uhhhhhhhh
– Läski ruma 😦 

Muistan omat ajatukseni helposti myös: 
Läski, vastenmielinen, tyhmä, ällöttävä, muodoton, järkyttävä, vääränlainen, liian iso, liian ruma… 

Ehkä tunnistat nämä ajatukset, ehkä ne ovat sinulle tuttuja? Ehkä nämä esimerkit ovat pientä verrattuna siihen, mitä itse ajattelet itsestäsi. 
Suhteeni omaan peilikuvani mullisti kuitenkin seuraava vallankumouksellinen oivallus (kiitos internetin!):

Se, mitä ensimmäisenä ajattelet itsestäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun oma ajatuksesi. Se on ympäröivän maailman sinulle opettama ajatus, jonka olet vain oppinut uskomaan faktana, totuutena. 

Joulukalenterin 2.luukun Seuraa Somessa! -vinkki: