Kirurgi, joka leikkasi lihavaa

etuoikeus (substantiivi)
1.oikeus saada tai tehdä jotain ennen muita, oikeus jollaista ei ole muilla tai kaikilla

Keksin termin ”thin priviledge” omasta päästäni keskustellessani aiheesta laihan ihmisen kanssa. Tapani mukaan pidin intohimoisesti monologia siitä, minkälaista kohtelua sitä saa lihavana ihmisenä, kun tämä ihminen halusi, että ymmärrän, että myös laihat ihmiset saa osakseen kaikenlaista kommentointia. Tottakai, jos olet todella laiha, aivan varmasti saat kuulla siitä. Koska on enemmän okei sanoa jollekulle ”ootpa sä laiha!” kuin sanoa ”ootpa sä lihava!”. Tiesin tämän jo entuudestaan. Englanninkieliselle termille fat-shaming on olemassa myös vastine: thin-shaming. Molemmat tavat kohdata eri kokoisia ihmisiä ovat yhtä väärin.

Mutta mun pointti ei mennyt perille. Joten jouduin selittämään asian toisella tapaa. Tiedättekö termin ”white priviledge”? Lyhyesti se tarkoittaa sitä, että valkoihoinen ihminen on etuoikeutetussa asemassa vain ja ainoastaan ihonvärinsä perusteella. Samalla tavalla laiha on lihavaan nähden etuoikeutetussa asemassa. Se ei missään nimessä poista kaikkia niitä ongelmia, mitä laiha ihminen joutuu laihuutensa takia kokemaan, mutta pointti on se, että laihana ihmisenä asemasi on yksinkertaisesti lähtökohtaisesti parempi kuin lihavan ihmisen. Puuttumatta nyt yhtään niihin syihin, miksi kukin on päätynyt laihtuuteen/lihavuuteen, kysymys on kaikesta siitä paskasta, mitä ihminen saa painonsa takia kokea.
Keskustelun jälkeen menin ja etsin netistä termillä ”thin priviledge”. Tämä termi, johon päädyin itsekseni, onkin jo olemassa oleva termi, jota käytetään ainakin piireissä, missä tiedostetaan mihin kaikkeen pahaan ”body shaming” johtaa. Ja missä näille asioille yritetään tehdä jotain.
Tästä linkistä löydät 20 hyvää esimerkkiä siitä, mitä käytännössä tarkoittaa thin priviledge. Ja hakukoneesta löydät lisää linkkejä. Mutta pähkinänkuoressa kysymys on tästä: vaikka yksittäinen urpo on osoittanut laihuuttasi sormella ja kauhistellut asiaa, se ei ole silti sama asia kuin se, että ennakkoluulot, -asenteet, syrjiminen ja kiusaaminen lihavia kohtaan ovat kaikki osa yhteiskunnan rakenteita.

Tämä keskustelu nousi viimeisimmästä kokemuksestani. Tänään kävin sairaalassa esikäynnillä. Varasin ohjeiden mukaan kaksi tuntia tälle käynnille, mutta lopulta aikaa meni noin 50 minuuttia. Jokaisella oli kova kiire, hoitaja puhui niin nopeasti, että meinasin itse hengästyä kuunnellessani häntä.
Kirurgi olikin sellainen tapaus, joka kannusti kysymään mitä vaan, mutta toivoi selvästi, etten kysyisi mitään. Oli kiire. Kiirekiirekiire. Lähtiessään hän sanoi hoitajalle ja minulle:

”Selvä, jatkakaa te, minä… lähden leikkaamaan lihavaa.”

Aiemmin hän oli jo kysynyt tähän mennessä tippuneista kiloista ENEllä ja siinä missä ei tarpeeksi tiputtaneita moititaan liian hitaasta laihtumisvauhdista, ei hyvin tiputtaneelle kuitenkaan heru kiitosta tai kannustusta. Sen sijaan se onkin ”helppoa”, koska:

Tällaisille tavallisille ihmisille (nyökkää itseensä päin) tiputtaminen tuntuu ahdistavalta, mutta te (lihavat ihmiset) kyllä osaatte laihtua.

Siinä, missä tuo ”lähden leikkaamaan lihavaa” heitto saattoi olla kirurgin puolelta tarkoitettu hauskaksi, tuo jälkimmäinen heitto oli mielestäni loukkaavin. Koska se oli normaalia puhetta. Kuultu tuhat kertaa tuhannen ihmisen suusta. Potenssiin tuhat.
Sillä me, lihavat ihmiset, olemme erikoisia ihmisiä lihavuutemme takia. Emme ole tavallisia ihmisiä. Hyvä, jos olemme ihmisiä lainkaan. Meistä ehkä saattaa tulla ihmisiä, jos laihdumme kovasti. Ja olemme jokaisesta tippuneesta kilosta ylitsevuotavan kiitollisia. Loputtomassa kimaltelevan keijupölyn kyllästämässä ällöttävän positiivisessa, kyyneliin asti liikuttuneessa ja kaikkien elämämme jäljelläolevien sekuntien kestävässä täydellisen onnellisuuden ja totaalisen ongelmattomuuden tilassa, koska emme ole enää lihavia.

No siis haistakaa nyt paska.

Liiottelenko tällä thin priviledge -jutullani? En muuten liioittele, yhtään. Lihavana ihmisenä saan laihoja todennäköisemmin huonompaa kohtelua. Pyytämättä neuvoja ruoan, liikkumisen ja elämänhallinnan suhteen. Pitkiä katseita kun syön jäätelöä. Ihmetteleviä kysymyksiä, kun liikun pyörällä joka paikkaan. Loukkaavia kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä. Perusoletuksen siitä, että jokainen koskaan kärsitty pienikin sairaus johtuu liikakiloistani (kyllä, myös flunssa). Epäuskoisia katseita, kun kerron, ettei minulla ole edes korkeaa kolesteroliarvoa. Ja automaattinen oletus, että mikäli painoni laskee, elämänlaatuni paranee.

Uusi elämä – mutta mitä jos pidän nykyisestäkin?

Ihanaa, sulla alkaa sitten ihan uus elämä leikkauksen jälkeen!
Ravitsemusterapeutin sanoin, tämä on elämäni viimeinen dieetti ja lopulta häämöttää leikkaus, joka on sitten minun palkintoni.
Foorumeilla, facebookissa, kaikkialla luen uudesta elämästä pikkumasun kanssa. Pikkumasu? Se kuulostaa… ällöttävältä. Söpöltä. Nätiltä. Suokaa anteeksi, en halua ajatella sisäelimiäni millään muulla adjektiivilla kuin ”terve”. Pikkumasusta kuitenkin onnitellaan, leikkausta jännitetään (kyllä, minäkin) mutta sitä odotetaan kuin viimeistä päivää. Uuden elämän ensimmäisenä päivänä. Päämääränä. Ihana, haluttavana asiana, josta täytyy onnitella.

Minä en halua uutta elämää. Minä pidän nykyisestä elämästäni. Ja minä en todellakaan ajattele leikkausta palkintona. Miten se, että minut nukutetaan ja minua leikellään, voi olla palkinto? Leikkaus ja sen riskit on minulle toimenpide, johon haluan mennä saavuttaakseni tietyn päämäärän. Palkinto, jos sellainen on, voisi olla joskus kyky tulla raskaaksi.

Leikkauksen jälkeen elämä ei ala uudelleen alusta, vaan se muuttuu. Monen elämä muuttuu todella paljon, varsinkin koko ikänsä lihavana eläneet joutuvat todellakin opettelemaan paljon muutakin kuin vain syömisen uudelleen. Mutta en usko ajatukseen uuden elämän aloittamisesta enkä myöskään usko sen olevan erityisen terveellinen tapa suhtautua siihen.

Ymmärrän sen, että on painotettava uusien tapojen oppimista. Ja koska sairaalloisen ylipainon ylläpitäminen vaatii syömisen lisäksi muitakin huonoina pidettyjä tapoja, on niistä tavoista päästä eroon. Muuten riski kilojen tulemisesta takaisin, oli leikkausta tai ei, on hyvin iso. Yleensä entisen painoindeksin kokoinen.

Tapojen muuttaminen ei kuitenkaan ole yhtä kuin uusi elämä. Elämä uusilla tavoilla, kyllä. Elämä itselleen uudesta näkökulmasta, kyllä. Elämä vailla ylipainon tuomia ongelmia, todennäköisesti. Mutta leikkaus ei ole yhtä kuin onnellisuus, uusi alku, taattu loppuelämän auvoisuus. Se on, toivottavasti, parempi elämä terveysnäkökulmasta. Mutta entä ne huonot puolet?

Kun laihduin 50 kiloa, olin myös onneton. Olin sitä monesta syystä, mutta yksi oli se, etten olisi saanut olla onneton, koska olin juuri laihtunut 50 kiloa. Miettikää omalta kohdaltanne. Jos kehonne muuttuisi huomattavasti, siten että se vaikuttaa kaikkeen, miten kävisi? Osaisitteko heti liikuttaa sitä? Kun menisitte ovista sisään, väleistä läpi, istuisitte alas, nousisitte ylös portaita, laskeutuisitte makuulle, pukisitte vaatteita, halaisitte ihmisiä. En edes lähde kirjoittamaan (vielä) seksistä.
Vaikka me kaikki varmasti päivittäin tiedostamme omat kehomme ulottuvuuden syystä tai toisesta, suuren laihtumisen kokenut ihminen joutuu päivittäin jatkuvasti olemaan hyvin tietoinen itsestään, kehostaan, ääriviivoistaan, liikkeistään. Muutos on niin nopea ja niin suuri, että kaikki pitää oppia uudelleen.

En epäile, etteikö se olisi sen arvoista. Varsinkin sairaalloisesta ylipainosta ja sen seurauksena lukuisista vaivoista ja sairauksista kärsivät vanhemmat ihmiset ovat varmasti hyvin helpottuneita, kun keho alkaa yhtäkkiä olla yhteistyökykyinen. Kun hiki ei enää virtaa pienen kävelyn jälkeen, kun voi solmia omat kengännauhat hengästymättä, istua tuolille pelkäämättä sen hajoamista, kun voit nousta portaita polvia särkemättä.

Mutta jatkuva tietoisuus omasta kehostaan on tosi uuvuttavaa! Muistan, että olisin halunnut unohtaa koko asian. Halusin vain olla, miettimättä yhtään miltä tunnun, miettimättä ulkonäköäni tai miten liikun, missä tahdissa jalkani menevät, miltä heijastukseni näyttää kaupan ikkunassa.  Niin vieraalta! Ja sen lisäksi, että olin itse tosi tietoinen tästä, hyväätarkoittavien ystävien, kavereiden ja tuttujen kommentit lisäsivät tätä väsyttävää tietoisuutta entisestään.

Mistään muusta ei voinut puhua. Jokainen halusi kertoa mielipiteensä. Jokaisella oli jotain sanottavaa. Ja minä menin siihen mukaan. Minä en osannut olla puhumatta siitä. Kaikki oli niin uutta, erilaista, omituista, jännittävääkin, oli saatava puhua asiasta. Aivan varmasti aloitin aiheesta puhumisen hyvin usein. Lopulta siitä tuli sellainen kierre. Ja oman läheisen yhteisöni yleinen hyvän mielen juttu. Kuulitteko! Zomo on laihtunut tosi paljon! Wau!

En siis ota vastaan ajatusta uudesta elämästä. Haluan pitää tämän elämän sellaisena kuin se tulee päivittäin vastaan. Otan muutoksen vastaan. Mutta tällä kertaa otan sen vastaan omilla ehdoillani. Puhun tästä kokemuksesta vain, kun se tuntuu minusta turvalliselta. Kun luotan siihen henkilöön, jonka kanssa mahdollisesti puhun aiheesta. Tai täällä, anonyymisti, kohdistamatta sanojani kenellekään erityisesti. En halua keskustella asiasta ihmisen kanssa, joka muodostaa käsityksensä ja jyrkän mielipiteensä puolessa minuutissa. Aion säilyttää oikeuteni olla minä, siis kokonainen ihminen. Ja se on helvetin paljon muutakin kuin paino, bariatrinen leikkaus tai laihdutus.

Nälkä

Nälkä on ravitsemusfysiologinen puutteen tila, jossa ihmisillä ei ole määrältään tai laadultaan riittävää ravintoa. Nälän tunne voi syntyä myös psyykkisistä syistä. Silloin ihminen voi esimerkiksi syödä kuviteltuun nälkäänsä. Nälän ja kylläisyyden tunne syntyy keskushermostoon kuuluvassa hypotalamuksessa.

Minulla on nälkä. Aloitin eilen ENEilyn. ENE tulee sanoista erittäin niukkaenerginen ruokavalio. Englanniksi sama on VLCD eli very low calory diet. Ennen bariatrista leikkausta on pakko olla tällä ruokavaliolla, jolla pyritään vähentämään maksaan kertynyttä rasvaa. Lisäksi, ja tämä vaihtelee eri sairaanhoitopiirien välillä, tällä ruokavaliolla pyritään vähentämään 8% painosta. Minun tapauksessani se tarkoittaa 11,2 kiloa.

Nälkä. Pitkään en tiennyt, mitä se tarkoittaa. Olin niin monta vuotta ahmimisen, oksentelun ja syömättömyyden välimaastossa, että sana menetti merkityksensä. En tunnistanut sitä tunnetta. En tiennyt, mitä tarkoittaa kylläisyys. Annoskoot olivat minulla outo asia. Kehoissani saattoi tuntua monia eri asioita, väsymystä, nälkää, kiukkua, kylmää, mustasukkaisuutta, enkä kyennyt erottamaan niitä toisistaan. En kyennyt erottamaan tunnetta ajatuksesta, fyysistä oloa henkisesta tilasta. Olin yksi iso, kiihkeästi elävä ihminen, joka ei tunnistanut mitään, mikä tapahtui oman kehon rajoissa.

Niistä ajoista on pitkä aika. Pitkään ruokailin kuvien avulla. Minulla oli mukana kuvia, mistä katsoin, minkä kokoinen annos on ”normaali”. Oli aika, jolloin söin vain, jos minulla oli mukana desimitta. Ja kello. Ruokailu ei ole koskaan ollut yksinkertaista, normaalia, miettimättä tapahtuvaa, arkeen kuuluvaa välttämättömyyttä. Hyvin pitkään se oli vastenmielistä, jonka tein vain ja ainoastaan yksin, kenenkään näkemättä. Jossain vaiheessa löysin myös ihan vaan todella hyvältä maistuvan ruoan, jolloin ruokailusta tuli tuntikausia kestävä hedonistinen sessio hyvien ystävien seurassa. Viimeisen päälle katettu ruokapöytä, erinomaiset erikoiskahvit, hyvä musiikki, tupakkaa, pilveä, saunomista… ja tämä kaikki sykleissä. Viiden tai kuuden ruokalajin illalliset. Pientä huikopalaa aamuviideltä. Jälkiruoka ennen pääruokaa, koska kukaan ei ole määräämässä toisin. Minulla oli kerran monia vuosia sitten kaunis ystävyyssuhde, mikä perustui siihen, että ensin harrastettiin seksiä, sitten syötiin hyvin, sitten levättiin ja alettiin alusta uudelleen.

Olen kuullut huhua ihmisistä, jotka syövät elääkseen. Vasta sitten, kun on niin nälkä, että hiukan heikottaa. Silloin syödään sitä, mitä on tarjolla eikä nähdä sen eteen liian suurta vaivaa. Olen elänyt sellaisten ihmisen lähellä, jotka voivat syödä mitä vaan asian vaikuttamatta sen kummemmin fyysiseen olemukseen. Minulla on ystävä, joka voi syödä kokonaisia mutakakkuja, mutta joka urheilee niin paljon, että kaikki se ylimääräinen energia kulutetaan viimeiseen kaloriin asti.

Minun piti käydä parin vuoden terapia, että vihdoin opin tunnistamaan fyysisen tunteen henkisesta sellaisesta. Ja vielä tänä päivänä opettelen joka päivä tunnistamaan ajatuksen tunteesta. Mutta nälän olen oppinut tuntemaan. Se on kalvava tunne. Ikään kuin mahalaukussani eläisi olento, joka nälissään alkaa raapia mahalaukun seinämistä kaiken, mikä sinne on mahdollisesti jäänyt. Ja kun se ei löydä mitään, se huutaa ja murisee ja vetää minua alas. Se olento on aika äänekäs.

Tämä on sikäli merkityksellistä, että olen aiemminkin ajatellut jonkin minussa olevan jotain minusta erillistä. Aiemmin, joskus parikymppisenä ja vielä enemmän keskeneräisenä kuin nyt, kutsuin Hirviöksi. Se oli pahin viholliseni. Ja vaikka sen tehtävänä oli lähinnä haukkua minua, kertoa kuinka kelvoton, huono, tyhmä, arvoton olin, se sivutyönään teki kaikesta ruokaan ja kehonkuvaan liittyvästä negatiivista.

Ruoka, syöminen, paino, ulkonäkö, kaupassa käyminen, ruoasta puhuminen, ruokaan liittyvät elokuvat… ne olivat kaikki niin monen vuoden ajan jotain negatiivista. Jotain ehdottomasti huonoa, pahaa, ikävää, ei haluttua. Valitin niin pitkään sitä, että kaikista maailman aineista, mihin voi muodostua riippuvuussuhde, oli pakko valita se ainoa, jonka käyttöä ei voi kokonaan lopettaa, vaan jota on pakko oppia käyttämään kohtuudella. Alkoholisti voi lopettaa viinan juomisen kokonaan, mutta syömishäiriöisen on pakko oppia syömään oikein. Kuinka vaikeaa olisi alkoholistin oppia juomaan kohtuudella? Kukaan ei koskaan suosittelisi sitä. Se olisi mahdotonta.

Syömishäiriöstä voi minun tapauksessani puhua menneessä muodossa. Suhteeni ruokaan ei missään nimessä ole terve, mutta enää se ei ole niin sairaalloinen. Tai ehkä siinä mielessä on, että se on niin kovasti mielessä. Toki tällä hetkellä sen pitääkin olla, sllä jollei sitä ajatustyötä tee, leikkauksen jälkeen elämästä voi tulla.. lyhyttä.
Mutta ahmimishäiriöön kuuluvia ahmimiskohtauksia ei ole enää. On vain suunnaton tyhjyys mahalaukussa. Nälkä, joka on mahalaukun koosta johtuen niin suuri, ettei sitä voi tyydyttää kahden desilitran ruoka-annoksella. Jolloin se, että juo päivän aikana viisi kertaa 2,5 dl nestettä, ei ole maailman helpoin tehtävä.