Ohituskaistasta laihuuteen ja lapsettomuudesta

Kun sain alkuperäisen lähetteen vuonna 2013, en kertonut siitä kenellekään pitkään aikaan.
Alkuun en ollut edes varmasti menossa leikkaukseen. Kun kävin terveyskeskuksessa, sanoin lääkärille pelkääväni lasten saannin olevan lähes mahdotonta ylipainon takia ja siksi haluaisin keskustella mahdollisuudesta päästä mahalaukun ohitusleikkaukseen.

Lääkäri (keski-iän ohittanut nainen, normaalipainoinen) reagoi näin:

SINÄ OLET NUORI ET TÄMÄ OLE MIKÄÄN LEIKIN ASIA LEIKKAUS ON ISO JUTTU EIKÄ MIKÄÄN OHITUSKAISTA LAIHUUTEEN EI ME TEHDÄ TÄÄLLÄ SELLAISIA ASIOITA

Kirjoitan tämän isoilla kirjaimilla, koska lääkäri huusi tämän. Minä jäin suu auki tuijottamaan pariksi sekunniksi, minkä jälkeen raivo nosti päätään ja sanoin tiukasti takaisin, että ”minä tiedän kaiken tämän, siksi haluaisin päästä keskustelemaan asiasta ja mielelläni jonkun muun kuin sinun kanssasi, ole hyvä ja tee lähete”.
Tämän jälkeen lääkäri otti itseensä ja kertoi loukkaantuneella äänensävyllä, että jos menen leikkaukseen, en kuitenkaan voisi hankkiutua raskaaksi, koska en voisi enää koskaan oksentaa. Toistin, että haluan keskustella jonkun kanssa aiheesta. Pitkin hampain lääkäri lupasi ottaa asiasta selvää ja soittaa minulle, kun tietää enemmän.
Parin päivän kuluttua hän soittikin minulle ja kertoi tehneensä lähetteen ja pahoitteli vielä, että hän antoi väärää tietoa, että hän oli sekoittanut asiat, että pantaleikkauksessa on oksentamisen kanssa ongelmia ja että pantaleikkauksia ei oikeastaan enää edes kauheasti tehdä Suomessa ja että mahalaukun ohitusleikkauksen jälkeen voi tulla raskaaksi ja se voi mennä ihan hyvin, pitää vaan pitää parin, kolmen vuoden tauko leikkauksen jälkeen, ennen kuin saa yrittää ja että ”anteeksi nyt sitten, ei ollut tarkoitus olla tiukka, minä vaan halusin varmistua, että sinä todellakin tiedät, mihin olet ryhtymässä, ei se ole mikään oikopolku tai ratkaisu, kyllä minä sinuna vielä harkitsisin tätä asiaa nyt sitten oikein kunnolla”.

Tuo nainen vituttaa minua vieläkin. Toivon, ettei kukaan muu joudu hänen juttusilleen tuosta tai mistään muustakaan asiasta. ”Sairaalloisen” lihavana ihmisenä mikään lääkärikäynti ei ole koskaan erityisen mieltä ylentävä kokemus, lääkärit kun järjestäen aina pitävät ylipainoa syynä kaikkeen päänsärystä flunssaan. Puhumattakaan siitä, että jokainen lääkärikäynti on potentiaalinen sokerirasituskoe. ”Onkos sinulta diabetesta koskaan testattu, sulla kun on tota ylipainoa…” on kysymys, jonka olen valehtelematta kuullut lähestulkoon jokaiselta lääkäriltä, jonka kanssa olen ollut tekemisisssä. Sokerirasituskokeessa olen ollut kymmenisen kertaa. Diabetesta ei ole minulla vieläkään.

Älkää toki ymmärtäkö väärin. Olen iloinen, ettei minulla ole diabetesta. Olen myös enemmän kuin tietoinen siitä, että näin suurella ylipainolla minulla on hyvin korkea riski sairastua diabetekseen ja ties mihin muihin sairauksiin. Kauhukuvia maalaillaan oikein suurella pensselillä. Olen ollut pari kertaa potilaana sairaalassa (ei, minua ei ole hoidettu ”lihavuuteni” takia) ja vähän aikaa sitten pyysin kaikki minua koskevat potilaskertomukset ja muut merkinnät. Sain niitä paksun nipun.
Jokainen minua tutkinut lääkäri on erikseen maininnut, että olen sangen obeesi nuori nainen, joka kiipeää vaivattomasti tutkimuspöydälle eikä vaadi hoitohenkilökunnan apua.
Aion leikkauksen jälkeen myös pyytää epikriisin. Minua kiinnostaa kirurgin merkinnät. Kirurgi (keski-iän ohittanut nainen, normaalipainoinen), joka sanoi minulle ”tarkoitus on pudottaa sun painosta noin 35%, et ei susta edelleenkään mikään keiju tule”, josta myös nousi niskakarvat pystyyn. Tavoitteeni ei ole tulla keijuksi. Toisaalta hän kehui mahalaukkuani ja suoliani näteiksi, joten en kanna hänelle kaunaa. Ei myöskään ehkä kannata hautoa negatiivisia ajatuksia sellaista ihmistä kohtaan, joka pian tekee mahaani pieniä viiltoja ja sen jälkeen menee instrumentteineen sisääni ja saksii mahalaukustani suurimman osan pois.
En siis pyrkinyt tälle tielle kevyin perustein (pun intended). Itse asiassa lopullisen päätöksen tein vasta vähän ennen psykiatrin vastaanottoa. Vuoden verran siis pohdin asiaa, hyvinkin tarkkaan. Mietin erilaisia tulevaisuudenkuvia, mietin itseäni, sitä minkälainen olen ihmisenä, minkälaiset mahdollisuudet minulla on muutoin pudottaa tarvittava määrä painoa, jotta voisin joskus tulla raskaaksi. Entä vitamiinit? Mitä jos emme elä loputtomiin hyvinvointiyhteiskunnassa enkä saa vitamiinipistoksia varmistettua, mitä jos sairastun vitamiininpuutostautiin? Puhumattakaan siitä, että näitä leikkauksia on tehty vain joitain kymmeniä vuosia, muistaakseni 60-luvulta asti, joten mitään kunnollisia, todella pitkän tähtäimen tutkimuksia ei oikeasti vielä ole. Ja nämä vain muutamat niistä huolenaiheista, joita leikkaus herätti minussa.
Silti lapsettomuusongelma painoi vaa´assa enemmän (pun not intended). Mietin myös, tottakai, muita keinoja tulla äidiksi. Vaikka olen aika nuoresta lähtien pitänyt adoptiota ensisijaisena keinona tulla äidiksi (maailmassa on niin paljon orpoja!), ikävä tosiasia on kuitenkin se, ettei adoptio ole näillä tuloilla realistista vielä vuosikymmeneen. Muistan sen hetken, kun totesin tämän, se oli surullinen ja lannistava hetki. En halua odottaa vuosikymmentä. Kaipuuni tulla äidiksi on niin suuri, että se välillä tekee kipeää. Yli vuosi sitten eräs läheisimmistä ystävistäni kertoi minulle olevansa raskaana. Se oli kauhea hetki! Olin samalla vilpittömän onnellinen hänen puolestaan, mutta en voinut sille mitään, että olin niin kateellinen ja katkera oman lapsettomuuteni kanssa, että pidättelin kyyneleitä pitkään. Minulla oli kamala olo, kun en voinut ystäväni onnesta olla itsekin onnellinen ilman, että olin samalla surullinen omasta puolestani. Muistelen tätä hetkeä aina hiukan häveten.

Olen siis pohtinut tätä leikkausta jo lähes kaksi vuotta. Ja nyt, kun leikkauspäivämäärä on jo merkitty kalenteriin, en tunne katumusta, pelkoa, häpeää tai epävarmuutta. Olen kaiken tämän käynyt jo läpi tuhanteen kertaan. En ole niin hölmö, ettenkö pelkäisi itse leikkausta, koska se on aina riski. Nukutus on aina riski. Eikä voi tietää, mitä tuleman pitää. Mutta ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa, niihin pyrin vaikuttamaan.
Ajatustyö leikkauksen suhteen on siis tehty. Nyt elän päässäni leikkauksen jälkeistä aikaa, suunnittelen etukäteen aikatauluja, aterioita, jonkinlaista rytmiä, joka sallii minun tottua ateriarytmiin ja ruokavalioon mahdollisimman vähällä hössöttämisellä. En halua vastata tuhanteen eri kysymykseen siitä, miksen syö sitä ja tätä. Onneksi leikkaus on niin pian uuden vuoden jälkeen, että moni varmasti ajattelee minun tehneen jonkunlaisen uuden vuoden lupauksen (ei, en tee sellaisia) ja minun puolestani saavat näin ajatella, jos yleensäkään syömiseeni kukaan kiinnittää huomiota.

Tosin, tottakai siihen kiinnitetään huomiota. Tietyissä piireissä lihavien ihmisten ruokailuun yleensä aina kiinnitetään huomiota.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.