Kerro minulle tarinasi

Takautuva pelko. Tunne, jota traumatisoitunut ihminen joutuu valitettavasti jopa päivittäin kokemaan.

Takautuva pelko, pelko asioita kohtaan, jotka ovat jo tapahtuneet tai jotka eivät koskaan tapahtuneet, mutta joita pelkäsin, on arkipäivää minulle. Pelkään edelleen sitä, että isäni tapetaan. Pelkään edelleen sitä, että äitini ei tulekaan kotiin, vaan hän liittyy tuhansien pidätettyjen ja kadonneiden joukkoon.
Pelkään sen tytön puolesta, joka ei osannut kertoa pelostaan, koska luuli, että hänen kuuluu olla reipas ja iloinen.
Pelkään takautuvasti niitä kauhuja, joita minkään logiikan mukaan ei tarvitsisi enää pelätä.
Minä olen nyt turvassa. Minulle ei tapahdu enää mitään pahaa. Minä olen nyt turvassa. Minun vanhempani ovat turvassa. Meille ei tapahdu enää mitään pahaa. Kaikki on hyvin. Älä pelkää. Hengitä syvään. Kaikki on hyvin.

Tervetuloa elämääni.

Olen ennenkin kirjoituksissani siellä täällä ohimennen sanonut pari sanaa uudelleentraumatisoitumisesta. Olen puhunut aiheesta lukemattomia kertoja ystävilleni ja tutuille, baarissa ja illanvietoissa.

Kun aloitan tätä tekstiä, tapahtuu ilmiö, josta sain tietää enemmän vasta viime viikolla traumaterapiasessiossa. Minä tärisen. Minun keskikehoni tärisee ja tärinä leviää kaikkialle, se leviää jalkoihini ja käsiini, se saa minun hartiani jännittymään, se tuo kyyneleet silmiini, se pakottaa minut hengittämään syvään.
Minä tärisen, koska sillä tavalla kehoni yrittää luonnollisella tavalla hankkitua eroon stressista, jonka kirjoittamiseni ja käsittelemäni aihe synnyttää. Otan tärinän vastaan, koska ymmärrän sen olevan kehoni tapa selviytyä traumasta.
Minä olen pelkkä tärisevä, traumatisoitunut keho, joka yrittää kyyneltensä läpi muistaa, että kaikki on hyvin, minulle ei tapahdu mitään pahaa. Hengitän syvään ja keskityn siihen, miksi on tärkeää kirjoittaa tästä aiheesta.

Olen kertonut tarinani monta kertaa. Monta kertaa monta.
Lapsena, olin kuitenkin vajaa 10-vuotias, kun tulimme tänne, kerroin sen heti, reippaasti, jopa ylpeästi. Me olemme pakolaisia, minun isäni pääsi nyt vankilasta, missä hän oli poliittisten syiden takia.
Teininä kerroin sen, en enää niin reippaasti, mutta kyllästyneenä. Parikymppisenä kerroin sen jo ärtyneenä, siihen mennessä olin jo oppinut vihaamaan sitä, etteikö minussa ole nyt mitään muuta kuin tämä pakolaisuuteni. Enkö minä ole minä, Javiera, ettekö halua tutustua minuun itsenäni.

Olin ala-asteella, kun kiersin erään suomalaisen luokkakaverini Annan kanssa kaikki Varkauden koulut (muistaakseni ala- ja yläasteet), kiersin kertomassa tarinani ja vastaamassa kysymyksiin. Mikä taho tämän koulukierroksen järjesti? Minulla ei ole mitään muistikuvaa. Muistan sen liittyneen rasismiin ja siihen, että tarkoituksena oli näyttää, että tässä on kaksi samanikäistä tyttöä, toinen suomalainen ja toinen chileläinen, mutta että ovat kuitenkin molemmat lapsia. Katsokaa, kuinka samanlaisia he nyt ovat.
Muistan kysymykset, joita lapset saivat esittää.
”Onko Chilessä sähköä?”
”Asuitteko puissa?”
”Puhutko chileä?”
Olin ehkä neljännellä luokalla. Olin asunut Suomessa alle kaksi vuotta.

Aina, kun tutustuin uusiin ihmisiin, minun tarinani tuli esille. Minua ja veljeäni haastateltiin Varkauden lehteen, aiheena ”ulkomaalaiset lapset”. Muistan kuvatekstin kuvani alla: Javiera on tomera tyttö. Minun piti katsoa sanakirjasta, mitä tomera tarkoittaa.

Pidin koulussa esitelmiä Chilestä, diktatuurista. Jos ei opettaja ehdottanut sitä suoraan, ja tämä oli ehdottomasti yleisin syy, minä katsoin sen velvollisuudekseni. Minä, reipas ja tomera pieni pakolaistyttö, halusin kiitollisena kertoa tarinani.

Pyyntöjä saapua johonkin tilaisuuteen esiintymään, pitämään puheenvuoro, kertomaan tuntemattomalle yleisölle elämäntarinani ja sen jälkeen vastata kysymyksiin, on minulle tullut loputtomasti näiden 24 vuoden aikana. Olen saanut vastata lukemattomia kertoja kysymyksiin siitä, miksi olen Suomessa, miten tulimme tänne, miksi juuri Suomeen, miksi isäni oli vankilassa, miltä se kaikki tuntui.
Kysymykset osaan ulkoa. Ja vuoteen 2007 asti tein sen, koska luulin, että minun täytyy, enkä ymmärtänyt, mitä vahinkoa tein itselleni (ja joskus myös kysyjälle) kun turvattomassa tilassa, tuntemattomalle henkilölle tai yleisölle avasin kaikkein kipeimmät haavani, kaikkin järkyttävimmät ja traumaattisimmat muistoni. Kun levitin elämäntarinani kysyjän eteen sormella osoitettavaksi, kuullakseni kommentteja siitä, kuinka kiehtovaa ja jännittävää elämäni on, kuinka kuulijan oma elämä tuntuu valjulta sen rinnalla, kuinka kiitollisia kuulija on siitä, että minun elämäni asettaa hänen ongelmansa ”oikeisiin mittasuhteisiin”. Ja koin vastuuta siitä, että piti myös muistuttaa, ettei ongelmia voi verrata toisiinsa, ei elämä ole kilpailua siitä, kenen ongelmat ovat kaikkein pahimmat.
Vähänpä minä tiesin.

Vuonna 2007 osallistuin isäni kanssa toisen sukupolven chileläisten poliittisten pakolaisten konferenssiin Wienissä, Itävallassa. Olin 24-vuotias.
Muistan olleni skeptinen koko konferenssin suhteen, koska kutsu oli tullut isälleni, siis ensimmäisen sukupolven chileläiselle pakolaiselle, ja koska tiesin, että paikalla olisi paljon isäni ystäviä ja tuttuja. Siis paljon ensimmäisen sukupolven pakolaisia. En ymmärtänyt sitä, eikä tähän tullut selvyyttä konferenssin aikanakaan. En tosin ollut ainoa toisen sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen, joka asiaa ihmetteli. Kysymyksestä nousi paljon keskustelua konferenssin aikana.
Konferenssissa oli erityyppisiä työpajoja ja luentoja, joista minä päätin osallistua pakolaisten mielenterveyteen liittyvään ryhmään. Ryhmän alussa kerrottiin selkeästi, ettei tarkoitus ole osallistua ryhmäterapiaan, vaan tulla kuulemaan aiheesta ammattilaisilta.
Pian aloittamisesta, meitä oli parisenkymmentä paikalla, jo esittelykierroksen aikana kävi selväksi, ettei ole mahdollista toteuttaa ko. työpajaa suunnitelulla tavalla. Ryhmässä oli noin kuusi ihmistä, jotka olivat ensimmäisen sukupolven pakolaisia, loput olimme toista sukupolvea. Jo ensimmäinen näistä ensimmäisen sukupolven pakolaisista piti puheenvuoron, minkä aikana hän purskahti kyyneliin eikä oikein kyennyt jatkaamaan omaa esittelyään. Tämä toistui monen ihmisen kohdalla.
Ymmärsimme selvästi, ettei suurin osa ensimmäisen sukupolven pakolaisista ole saanut koskaan purkaa omia traumojaan. Mutta koska tarkoitus oli kuitenkin puhua nimenomaan toisen sukupolven pakolaisten ongelmista, oli vetäjien jämäkästi tehtävä selväksi, ettei tämä voi nyt toimia taas yhtenä alustana ensimmäisen sukupolven tarinoille ja traumoille.
Keskustelimme aiheesta ja lopulta jakauduimme kahdeksi eri ryhmäksi. Pienempään ryhmään jäimme vain me, jotka sitouduimme ryhmän tarkoitukseen. Ja kyllä, loppujen lopuksi siitä tuli rymäterapiasessio. Muu ei valitettavasti tullut kysymykseen. Ryhmän vetäjinä toimivat sisarukset, joista toinen oli (ja on edelleen) psykoterapeutti, toisen sukupolven pakolainen itsekin.
Pidimme uuden esittelykierroksen. Kun tuli minun vuoroni, kerroin taas tarinani, tällä kertaa helpottuneena siitä, että kuulijana oli ensimmäistä kertaa ikinä ihmisiä, jotka olivat kokeneet saman tai pahempaa. Kokemamme traumat olivat keskenään erilaisia, mutta kuunnellessani muiden esittelyt ymmärsin, että minun kokemukseni olivat omaa luokkaansa, kukaan muu ei esimerkiksi ollut ollut vauvana vankilassa.
Esittelyni jälkeen minulta haluttiin kysyä kysymyksiä, etenkin yksityiskohtia vankeudestani vauvana.
Terapeutti keskeytti kyselyt alkuunsa.
Hän sanoi suoraan, kiertelemättä:
Javiera, sinun ei ole pakko vastata yhteenkään kysymykseen. Sinun ei ole koskaan pakko kertoa tarinaasi kenellekään. Sinulla on oikeus päästä traumoistasi yli, sinulla on oikeus olla avaamatta haavojasi joka kerta, kun joku kysyy sinulta elämästäsi ja lapsuudestasi. 

Silloin opin ensimmäistä kertaa ilmiöstä nimeltään uudelleentraumatisoituminen. Opin, että kun kerron traumaattisista kokemuksista paikassa ja ajassa, missä en koe oloani turvalliseksi, missä en voi luottaa kuulijaan, kärsin riskistä traumatisoitua uudelleen. Kansantajuisesti kysymys on haavojen avaamisesta uudelleen. Haavat, jotka eivät ole koskaan terveellä tavalla umpeutuneet.
Ymmärsin, että olin siihen asti tehnyt niin aina.
Sain kuitenkin samalla selvän viestin: minun ei tarvitse enää ikinä tehdä niin.

Tämä on käänteentekevä tapahtuma minun elämässäni. Tuon konferenssin jälkeen menin hetkeksi, pariksi  vuodeksi, täysin toiseen ääripäähän. Meni hyvin pitkään ennen kuin seuraavan kerran kykenin vastaamaan edes asiallisesti kyselijöille. Joskus onnistuin sanomaan rauhallisesti ”en halua puhua aiheesta”, mutta usein saatoin vastata hyvinkin aggressiivisesti, ”helvettiäkö kyselet”, ”ei kuulu sinulle” ja niin edelleen.
Luulen, että tämä on ymmärrettävää. Tarvitsin aikaa oppia sellainen tekniikka, jolla pystyin suojautumaan.
Ongelma ei nimittäin ollut (tai ole vieläkään) se, ettenkö osaisi olla vastaamatta, vaan se, että joka kerta kun minulta kysytään aiheesta, vaikken kertoisi mitään, kehoni reagoi silti samalla tavalla: kaikki muistot tulvivat mieleen, en pysty suojautumaan niiltä, ja menen lukkoon, kehoni jännittyy, alkaa tärinä, muutun itkuiseksi tai vihaiseksi.

Monen vuoden ajan, käytännössä teinistä melkein 30-vuotiaaksi, yritin selviytyä näistä tuntemuksista jollain ei-niin-hyvällä tavalla. Ahdistuksenhallintakeinoja on ollut monia, toinen toistaan tuhoisampia. Jokaiselle on oma diagnoosinsa.
Olen traumatisoitunut ihminen, jolle ovesta ulos meneminen on aina potentiaalinen ahdistuskohtaus. Ovesta ulos meneminen tarkoittaa myös sitä, etten edes poistu kodistani, mutta eksyn väärälle sivulle internetissä.
Ja koska minun kohdallani kysymys ei ole yhdestä traumaattisesta tapahtumasta, vaan koko lapsuuden ajan jatkuneesta, siis hyvin pitkäkestoisesta traumasta, voivat muistot tunkeutua mieleeni ja kaapata nykyhetken ja todellisuuden pelkästään siksi, että haistan jonkun lapsuudesta tutun hajun, näen tiettyjä värejä, kuulen jotain lapsuudestani muistuttavia ääniä. Nämä ovat vaaratilanteita.

Suora kysymys on kuitenkin edelleen lyhyin tie traumaattisten kokemusten uudelleenkokeemiseen.

Tuon konferenssin jälkeen olen silti useita kertoja, kymmeniä kertoja, silti suostunut kertomaan tarinani. Olen tehnyt niin silloin, kun olen katsonut kertomisen ”kaiken arvoiseksi”. Olen tehnyt sen, kun olen luullut olevani turvassa, vaikken ole aina sitä oikeasti ollut. Tämän yhdeksän vuoden aikana opin koko ajan paremmaksi, en varsinaisesti traumasta selviytymisessä, vaan siinä, miten vältän tilanteet, missä joudun tähän vaaraan.
Samanaikaisesti olen käyttänyt paljon, huomattavan paljon aikaa ja resursseja paranemiseen tai sen yrittämiseen. Olen käynyt terapiassa, olen ollut psykiatrisessa hoidossa sairaalassa. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta päästyäni. Olen oppinut itkemään.

Kuitenkaan en voi paljoakaan sille, että kyselyitä tulee edelleen. Olen käyttänyt nämä tilanteet hyväkseni tehdäkseni edes jotain sen eteen, että muut eivät joutuisi samaan vaaraan.
Kerron, miksi en halua kertoa tarinaani.
Yritän herättää ihmiset ymmärtämään, miksi on väärin kysyä tuosta noin vaan, sen enempää miettimättä, tällaisesta aiheesta.
Yritän kertoa esimerkin kautta: jos tutustut ihmiseen, jonka tiedät kokeneen jotain kamalaa, esimerkiksi (tämä on pahin asia, jonka pystyn kuvittelemaan) joutunut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsena, kysyisitkö häneltä yksityiskohtia tuosta vain? ”Oho, missä tämä tapahtui? Kuka se oli? Mitä sä muistat siitä?”. Tuskin. Ja hyvä niin.
Ja on loppujen lopuksi normaalisti suhteellisen helppoa saada yksittäiset ihmiset ymmärtämään tämä puoli tästä aiheesta. Aina en onnistu siinä, koska kaikki eivät halua ymmärtää. Jos kysymyksen esittäjä on kännissä, en välttämättä heti saa viestiä perille, kun sanon, etten halua puhua aiheesta. Joskus joudun sanomaan tylysti, tahallani, jotta minua edes kuullaan. Mutta olisi niin paljon helpompaa, jos ei kysymyksiä tulisi lainkaan.

Olen niin sanotusti kokemusasiantuntija. Koska olen elänyt tämän asian kanssa siitä lähtien, kun tulin Suomeen, osaan puhua aiheesta, osaan argumentoida, voin vedota tunteisiin ja järkeen. Kun viime syksynä Tampereelle saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita ja olin perustamassa Tampereen Solidaarisuusverkostoa, kerroin heti ensimmäisenä iltana siitä, millä tavalla on turvallisinta kohdata turvapaikanhakijat.
Kerroin uudelleentraumatisoitumisesta ja kerroin siitä, että tämä on riski myös kuulijalle. Selitin, että jos haluamme auttaa siinä, missä voimme, meidän on opittava kohtaamaan turvapaikanhakijat ihmisinä, ei pohjattomina kiehtovien tarinoiden kaivoina.
Olen käynyt usean eri järjestön koulutuksissa puhumassa aiheesta, kertomassa siitä, minkälaista on pakolaisuus lapsen ja nuoren näkökulmasta, puhumassa uudelleentraumatisoitumisesta. Monille yksityishenkilölle, jotka ajautuvat esimerkiksi rasisminvastaiseen vapaaehtoistyöhön solidaarisuuttaan, minun puheenvuoroni on ensimmäinen kerta, kun he kuulevat koko asiasta.

Eniten minua raivostuttaa se, että edelleen vuonna 2016, kun on kysymys suurista järjestöistä ja tahoista, joilla on rahaa kouluttaa työntekijänsä, minua edelleen lähestytään pyynnöillä tulla ”kertomaan tarinani”. Joka kerta minulle tulee mieleen se, kuinka minua kierrätettiin ala-asteelaisena kuin jotain näyttelyeläintä.
Vastaan asiallisesti, kerron pääpointit puheenvuorostani ja selitän, miksi juuri se näkökulma, kerron taksani, ja odotan vastausta. Normaalisti vastaus on se, että matkat ja ruoat maksetaan tai korkeintaan puhutaan nimellisestä palkkiosta. Voitte kuvitella miltä se tuntuu. Tai sitten ette.

Huokaisen.
Koska kirjoituksestani tuli pidempi ja henkilökohtaisempi, mitä aioin, mikä johtunee siitä, etten vieläkään ole ehkä kyllin taitava itseni suojelemisessa, väännän loppuun rautalangalla.

Tutustuessasi uuteen ihmiseen, joka on pakolainen, turvapaikanhakija, paperiton, tai jonka tiedät muuten olevan kokenut jotain traumaattista, älä kysele.
Tutustu ihmeessä, mutta tutustu ensin ihmiseen. Anna yhtä paljon kuin otat. Älä kysele yksityiskohtia, vaikka kuinka olisit utelias ja ajattelisit, että takana on varmasti kiehtova tarina. Älä kysy. 
Tutustu ensin. Jos teistä tulee ystävät, ehkä sinulle kerrotaan joskus se tarina. Joskus tämä uusi ystävä ei välttämättä itsekään tiedä, ettei hänen kannata kertoa kaikkea heti samantien. Ole silloin sinä hyvä ystävä, ja kerro, että hänen ei ole pakko kertoa mitään. Kerro, että sinä voit odottaa, että voitte joskus toiste puhua aiheesta. Varatkaa turvallinen tila ja tarpeeksi aikaa. 
Ja kun hän kertoo tarinansa, kuuntele se ja yritä ymmärtää. Ole sen tarinan arvoinen.

 

11.9.2016

En ollut vielä olemassa 11.9.1973.

Vanhempani olivat. He eivät tuolloin vielä tunteneet toisiaan, mutta elivät tuon päivän Santiagossa, Chilessä, ja kuten minäkin, vielä tänäkin päivänä joutuvat selviytymään tuon yhden päivän aiheuttamista seurauksista.

Tuon päivän jälkeen molempien elämä muuttui merkittävästi. Isäni lähti maanpakoon, äitini jäi Chileen. 80-luvun alussa he tapasivat ensimmäistä kertaa, vaikeassa tilanteessa, ja kolme vuotta myöhemmin minä synnyin.

Nyt on vuosi 2016. Isäni maastakarkotus loppuu ensi vuonna, jolloin tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun lähdimme Chilestä ja saavuimme Suomeen pakolaisina. Vanhempani ovat molemmat yli 60-vuotiaita. Isäni on kävellyt Santiagon kaduilla vapaana miehenä, ilman mitään tuomiota, viimeksi juurikin syyskuussa 1973.

Minä olen diktatuurin lapsi. Olen sairas diktatuurista. 33-vuotiaana alan pikkuhiljaa kovan työn tuloksena päästä yli lukuisista diktatuurin ja erityisesti tuon päivän aiheuttamista seurauksista.
Minulle on vuosien varrella lukemattomia kertoja kerrottu, että minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi. Kun katkerana seuraan tämän päivän uutisvirtaa ja sitä, kuinka jengi liikuttuneena muistelee Yhdysvaltain terrori-iskuja 2001, mutta vain pieni osa muistelee Yhdysvaltojen masinoimaa terrori-iskua Chileen 1973, ei minusta kyllä tunnu erityisen anteeksiantavalta. Olen vihainen, turhautunut, jopa raivoissani.

Diktatuurin pahansuopuus tuntuu kaikkialla, joka päivä, kaikkialla kehossani. Se on suoraan tai välillisesti vastuussa suurimmasta osasta niistä seikoista, jotka tekevät elämästäni kohtuuttoman vaikean. Se on juurisyy unettomuudelle, masennukselle, syömishäiriölle ja kaikelle muullekin dissosiaatiohäiriön oireilulle pitkin elämääni. Se on välillinen syy sille, miksi olen tässä maassa altistunut rasismille ja rodullistamiselle. Se on välillisesti vastuussa siitä, että pitkään jatkuneen traumatisoivan elämänjakson seurauksena aivojeni rakenne on muuttunut ja kehoni oppinut pitämään jatkuvaa stressitilaa (taistele tai pakene!) normaalina. Diktatuuri jännittää koko kehoni lihaksiston niin kireälle, etten uskalla aina hengittää, ja vain oma elämänhaluni ja perheessäni aina tuntunut rakkaus on pitänyt minut kyllin järjissäni, että voin vihdoin yrittää opettaa kehoani pois tästä. Mutta paljon peruuttamatonta vahinkoa on jo tapahtunut.

Minä en unohda enkä minä anna anteeksi.
En anna anteeksi silloinkaan, kun Chilen valtio ymmärtää, jos ikinä ymmärtää, vihdoin pyytää anteeksi sitä, että on pitänyt isäni koko lapsuuteni ajan vankilassa, tai pidättänyt äitini kun hän on mielenosoituksissa vaatinut isäni vapauttamista. En unohda sitä, että luulin olevan normaalia käydä katsomassa isää vankilassa. En anna anteeksi jokapäivästä pelkoa nähdessäni poliisin tai kauhua, jos poliiseja oli enemmän kuin kaksi. En unohda ensimmäistä muistoani, missä keskellä päivää erään ihmisoikeusjärjestön toimistossa sotilasjuntan sotilaat uhkaavat kymmentä maassa makavaa ihmistä konekivääreillä, en unohda sitä, vaikka olin vain vähän alle kolmevuotias. Enkä minä ikinä tule antamaan anteeksi sitä, että diktatuuri on käyttänyt minua hyväkseen kiduttaessaan isääni.

Joten tänään ei naurata. Kirjoitan tätä, koska haluan tällä tavalla pysäyttää sen muistojen vyöryn, joka väkisin tulvii tänään mieleen. En halua, että päivä menee pilalle, mutta asia on pakko käsitellä, tänäänkin.
Aloitin traumaterapian noin puoli vuotta sitten, ja opettelen nykyään elämään siten, etteivät traumat pidä minua otteessaan, etteivät ne vaikuta jokaiseen päätökseeni ja tekemääni valintaan. En vaan ole vielä kauhean pitkällä siinä. Joten tänään kirjoitan tästä ja hengitän samalla syvään. Minun ei tarvitse tänään pelätä, että vanhempani tapetaan, mutta pieni tyttö minussa silti muistaa sen pelon ja kauhun.
Kirjoitan ja hengitän. Olen entistä päättäväisimmin elossa ja jatkan sinnikkäästi sitä työtä,  jonka yksi ihminen voi tehdä paremman elämän eteen. Ei vain minulle, vaan kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä pelkäävät oman ja perheensä elämän puolesta Irakissa, Afganistanissa, Syyriassa, Palestiinassa ja kaikkialla siellä, missä ihmisten ahneus kylvää kuolemaa. Ja kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä Suomessa pelkäävät, että heidät lähetetään takaisin, keskellä kuolemaa. Heidät lähetetään takaisin, vaikka Suomi voisi antaa heille elämän, kuten se antoi minulle ja perheelleni melkein 24 vuotta sitten.

Pukeutumiskysymys, ikuisuusaihe

Tänään töissä keskusteltiin Iltalehdessä ilmestyneestä artikkelissa liittyen pukeutumiseen.
Mulla kiehahti. Ihan totaalisesti. Ei pelkästään se, että edelleen puhutaan siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei (ja kuka helvetti sen päättää) vaan se, että keskustelusta päätellen nämä väärinkäsitykset ovat edelleen todella syvällä rakenteissa.

Bikinit päällä ei sovi kulkea keskellä kaupunkia, paitsi jos lähellä on vettä. Uimarannalla saa olla niissä vaatteissa, jotka ovat yhtäkkiä sopimattomat muualla.
Ymmärrän, ettei tarvitse toisten sukuelimiä nyt varsinaisesti katsella, ja siinä menee minunkin rajani, mutta muuten minulle se on ihan yksi ja sama. Jos jonkun toisen ihmisen pukeutuminen saa minussa aikaan kiusantuneisuutta, silloin minun on syytä miettiä, miksi näin on. Miksi toisen ihmisen pukeutuminen saa minut kiusaantumaan? Mikä siinä on väärää?

Asiat, jotka aidosti loukkaavat minua toisten pukeutumisessa:
– t-paidoissa ja muuallakin esim. kangasmerkeissä, kangaskasseissa, takeissa, repuissa olevat rasistiset, seksistiset tai muut sellaiset viestit, joiden tarkoitus on entisestään syventää syrjintä ja sorto. Paskat niistä ihmisistä.
– naamiaisissa se, että jengi pitää hauskana toisten kultturien stereotyyppisten asujen käyttämistä, yleensä tutustumatta tarkemmin koko asiaan. Siis: kulttuurinen varastaminen.

Asiat, jotka vaivaavat minua toisten pukeutumisessa:
– pakkasella liian vähän vaatteita päällä, mutta silloinkin minun on luotettava, että se ihminen itse ymmärtää mikä on itselleen parasta
– kaksinaismoralismi eli se, että terassilla miehen on ok olla yläosattomissa.
– värivalinnat! Mutta tämä on puhtaasti esteettisyyskysymys. Minun mielestäni punainen ja turkoosi eivät sovi yhteen, vaan onneksi en odota muiden pukeutuvan oman esteettisyyskäsitykseni mukaan. Mun on elettävä sen kanssa, että toisten mielestä turkoosi ja punainen on ihan ok ja senkin kanssa opittava elämään, että on monia, jota asia ei yhtään kiinnosta. Sekin on ihan okei.

Ihmiset, joiden pukeutumistavasta en tykkää:
– useimmat kymmenet joka päivä vastaantulevat tyypit.
Ihmiset, joiden pitäisi muuttaa pukeutumistyylinsä sen perusteella, että minä en tykkää siitä, mitä he laittavat päälleen:
– 0kpl

Vaan Iltalehdessä, kyseenalaistamatta, kerrotaan, mitä tapakouluttaja Helena Jalonen meille faktana kertoo:

”Jos puhutaan vapaa-ajan pukeutumisesta, vanha sääntö on Valosen mukaan se, että ”otetaan huomioon uskonto, kansainvälisyys, kaikkien viihtyvyys ja asun asiallisuus”.”

Paska vanha sääntö. Otetaanko uusi sääntö:
Säällä kuin säällä, pukeudu tasan sillä tavalla, missä tunnet itsesi mukavaksi. Ota huomioon se, mitä haluat ottaa huomioon kenenkään painostamatta, ota halutessasi huomioon se, millä tuulella olet ja bonuksena se, mikä on sinulle terveellistä. Lisäsääntö: paa pakkasella tarpeeksi vaatetta päälle, auringonpaahteessa varo auringonpistosta.

Siinä.

Asia vituttaa mua erityisesti juuri tänään, koska aamulla töihin lähtiessäni en ollut kyllin vahva enkä sillä hetkellä päässyt yli opituista tavoista ja en lopulta laittanut jalkaan lyhyitä farkkushortseja. En laittanut niitä jalkaan en sen takia, etteikö se olisi sopivaa, vaan koska takanani on koko teini- ja aikuisikäni aikana opitut säännöt siitä, millä tavalla lihava ihminen saa pukeutua. Lyhyet farkkushortsit eivät sisälly tähän listaan. Aamulla hävisin tämän taistelun.
Huomenna yritän uudelleen.

Vitut pukeutumisäännöistä ja siitä, miten _minun pukeutumiseni_ saattaa loukata jotakuta. Vitut siitä, mitä ihmiset luulevat sopivista tavoista lihavien ihmisten pukeutua. Vitut siitä, mitä tapakouluttaja pitää sopivana ja mitä työkaverit on mieltä.

Jos sua, joka luet tätä tekstiä, häiritsee kanssaihmisen pukeutumisvalinnat, katso muualle. Katso peiliin, katso omiin silmiisi. Ja ennen kaikkea kysy itselstäsi, mikä siinä toisen pukeutumisessa niin olennaisesti vaikuttaa sun elämänlaatuun? Mikä siinä sua niin paljon oikeasti häiritsee,  että sä katsot oikeudeksi toista sen perusteella tuijottaa, osoittaa sormella, syyllistää, paheksua, kommentoida ja arvostella?

Arpia saa olla – ja niitä saa näyttää

Pakko vielä nopeasti tästä aiheesta kirjoittaa, koska kyllähän se samantien herätti kysymyksiä.

Kirjoitukseni Nörttitytöt-blogissa käsittelee omien etuoikeuksien huomaamista ja sitä, että on kohteliasta laittaa sisältövaroitus, jos meinaa kirjoittaa tai jakaa linkkiä aiheesta, jonka voi ymmärtää olevan toiselle vaikea, ja joka voi laukaista ikäviä asioita.

Kirjoitukseni pointti ei ole se, että pitää laittaa sisältövaroitus, koska joku saattaa pitää arpista kehoa rumana! Kauhea ajatus! Ei todellakaan.
Teen itsekin työtä sen eteen, että ihan kaikenlaisilla kehoilla on oikeus olla olemassa ja näkyä katukuvassa ja internetissä, koska kehosyyllistäminen ei ole todellakaan okei. Se on jumalauta väärin.

Jos kysymys on vaikkapa juuri kuvasta, missä näkyy mm. viiltelyn arvet, esimerkiksi haluat laittaa itsestäsi selfien someen, niin en todellakaan itse laittaisi tästä sisältövaroitusta enkä odota sitä muiltakaan.
Jos kysymys on artikkeli, joka käsittelee viiltelyä tai kuvasarja, missä viiltely on jutun aihe, laittaisin sisältövaroituksen.

Ymmärrättekö pointtini?

Toivottavasti.

Feministinörtti

Minua haastateltiin Tulvaan hetki sitten ja tänään haastattelu on ilmestynyt Tulvan vuoden 2016 kakkosnumerossa.
Juttu on luettavissa täällä.

Sanon lyhyesti vain tämän:
Minulle on todella, sanoinkuvaamattoman tärkeää se, että minua nyt vihdoin haastatellaan ekoja kertoja siksi, mitä teen, sanon ja jopa saan aikaan eikä enää siksi, koska olen chileläinen ja pakolaisena tullut tänne.

Kunpa osaisin selittää, miksi se on niin tärkeää, miksi se tuntuu niin hyvältä. Ehkä tämä on osa sitä rodullistettuna olemisen vapautumisesta. Olen kiinnostava, arvokas ja minulla on tärkeää sanottavaa ihan myös omana itsenäni eikä niistä syistä, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa. Se on vähän sama kuin silloin, kun joku kutsuu mielenkiintoiseksi sitä, mitä ajatuksia minulla on eikä sitä, että minulla on ”eksoottinen nimi” tai ”lattarisilmät”.

Kiitän myös kuvaajaa Nella Keski-Ojaa, jonka kuvaussessiossa minulla oli aivan mielettömän upea olo! Nauroimme koko ajan! Se oli mahtavaa! Olisipa Nellan kaltaisia kuvaajia enemmänkin!

Dramaattinen, temperamenttinen, lattari.

 

ensimmäinen päivä Suomessa

Ensimmäinen aamu Suomessa.

Se alkoi jo 90-luvulla. Olin 10-vuotias, kun tuntemattomat ihmiset tulivat kehumaan hiuksiani ja silmiäni. ”Sulla on niin tummat ja tuliset silmät!”, ”Sulla on niin ihanan paksu tukka.”
Varhaisteininä näytin fyysisesti jo naiselta. Oli leveä lantio & oli ”hyvät tissit” (kadulla kuultuna, vanhemman miehen  suusta tietenkin).
Ne kerrat, kun minulle on sanottu ”olet tumma ja tulinen, olen aina tykännyt tuollaisista lattarinaisista”, eivät ole laskettavissa kahden käden sormilla.
Opin puhumaan suomea hyvin nopeasti, koska rakastuin tähän kieleen ja sen uskomattomaan kauneuteen ja monipuolisuuteen, mutta koska puhun sitä ilman aksenttia, olen joutunut myös todistamaan, että olen ulkomaalainen. Olen kuullut ”mutta sä puhut suomea niin hyvin” myös lukemattomia kertoja. Olen varta vasten tehnyt vuosien varrella huomattavan paljon töitä sen eteen, että oppisin puhumaan suomea mahdollisimman hyvin, mutta jos kerron, että olen tullut lähes 10-vuotiaana Suomeen, täydellinen suomen kieleni johtuu siitä, että ”olin niin nuori, kyllähän silloin oppii minkä tahansa kielen”.
Olen käynyt teininä tanssitunneilla enkä ollut siellä erityisen hyvä, en huonokaan, keskiverto, minua ei valittu esiintymään. Minusta kuulemma oli jo tullut ”suomalainen”. En osaa tanssia salsaa (”mutta ettekö te kaikki osaa?”), mutta minulla on kyllä hyvä rytmitaju, koska se kuulemma ”on tullut äidinmaidossa”.
Olen istunut bussissa Tampereella ja tuntematon ihminen on ottanut pitkät, kiharat ja paksut hiukseni käteensä ja ihaillut niitä, ilmaissut kateutensa. Minä olin järkyttynyt, mutta sanoin ”kiitos”.
Kun asioin virastoissa tai muissa paikoissa, missä mennään henkilöllisyys edellä, minulle puhutaan kuin idiootille. Kovempaa, hitaasti, kallistetaan päätä sivulle ja ollaan myötätuntoisia. Usein aloitetaan puhuminen englanniksi.
Puhun mitä tahansa puhelimessa äitini tai isäni kanssa, se kuulostaa eksoottiselta ja seksikkäältä. Kun äitini soitti ja kertoi, että isomummoni oli kuollut, puhelua sivukorvalla kuunnellut työkaverini sanoi, että on aina tykännyt siitä, miten eloisalta espanja kuulostaa. Kun saman työvuoron aikana, läheisen kuolemasta järkyttyneenä, olin monta tuntia hyvin hiljaa ja tupakkatauolla pääsi pieni itku, olinkin dramaattinen. Kun kykenin kuitenkin jossain vaiheessa nauramaan jollekin vitsille, olin jo temperamenttinen.
Milloin tahansa tulen jostain vihaiseksi, suutun, turhaudun, totean jonkun epäkohdan jossain, puutun mihin tahansa vääryyteen, olenkin temperamenttinen.
Sikäli väite on absurdi, että me olemme kaikki temperamenttisia: temperamentti ei tarkoita räiskyvää tai tunteitaan voimakkaasti ilmaisevaa ihmistä yhtään sen enempää kuin sellaista, joka vaikuttaa tasaiselta ja järkkymättömältä.
Jo hyvin pintapuolisella haulla netistä löytää tiedon, että temperamentti on ”yksilöllinen tapa reagoida ja käyttäytyä. Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus, joka perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen.
Temperamentti on siis yhtä kuin luonne. Mutta latinalaisamerikkalaisena naisena kaikenlaiset tunteiden ilmaisut ovat ”räiskyviä” ja ”voimakkaita”.

monikasvoinentitti (kopio)

Ruskeahiuksisena olen ”temperamenttisempi”, koska näytän enemmän latinalaisamerikkalaiselta.

Viime vuoteen asti oikeastaan pidin kaikkia näitä kokemuksia välttämättömänä pahana, puuduttavana ja turhauttavana, mutta sellaisena, joka kuuluu asiaan, koska olen ulkomaalainen. Pidän niistä yhtä vähän kuin siitä, että joudun käymään kyllästymiseen asti keskustelua ”mistä olet kotoisin” ja ”mutta pakkohan toisen sun vanhemmista on olla suomalainen”. Mutta mm. kiitos Koko Hubaran  ja hänen bloginsa heräsin siihen, että tälle kaikelle on olemassa yksi sana, rodullistaminen, ja että ei, se ei ole okei.

Minä olen hyvä esimerkki sellaisesta ulkomaalaisesta naisesta, joka rodullistetaan jatkuvasti – vahingossa. Koska ulkonäköni takia käyn myös ihan täysin suomalaisesta, näen hyvin selkeästi rajan siinä, missä kohti ihmisten suhtautuminen minuun muuttuu.

blondina

”Yritätsä näyttää suomalaiselta?” (välivaihe ennen vihreää tukkaa)

Se alkaa siitä hetkestä, kun ihmisten tietoisuuteen ilmestyy fakta: tuo tyyppi, joka puhuu suomea kuin suomalainen ja joka on iholtaan yhtä kalpea kuin minä itsekin, ei olekaan suomalainen!
Siitä hetkestä lähtien aiemmin ihan normaalina pidetyt tummahkot silmät ovatkin tummat ja tuliset. Poikkeuksellisen paksu tukka onkin yhtäkkiä ihanan eksoottinen piirre.
Fyysinen koskemattomuuteni, joka oli siihen asti itsestään selvä asia, onkin vähän vähemmän tärkeä, koska ulkomaalaisena ja varsinkin lattarina pakkohan minun on pitää enemmän siitä, että vieraat ihmiset koskettavat.
Ja uusi ihminen muuttuukin henkilöksi, jonka käyttäytyminen, ominaisuudet ja historia, tapa puhua, tanssia, nauraa, itkeä ja rakastaa, voidaan kaikki tietää ennalta, olettaa tietynlaisiksi, koska se on, ei ainoastaan ulkomaalainen, vaan herraparatkoon, lattari.

Pahinta on oikeastaan se, että minä liian paljon myös itsekin luulin, että näin sen on mentävä. Erehdyin pitämään itkemistä ja lamaannuttavia pelkokohtauksia dramaattisuutena ymmärtämättä, että ne ovat minussa olevien traumojen fyysisiä ilmentymiä. Virheellisesti ajatellut, että tykkään istua yksin kahvilassa, lukea ja juoda teetä, huolimatta siitä, että olen lattari. Oppinut jostain saatanan syystä pitämään kaikkia suomalaisina pidettäviä piirteitä hyvinä ja chileläisinä pidettäviä piirteitä huonoina.

Ei koskaan enää. Päivä kerrallaan opin pitämään puoliani. Jos jaksan, yritän saada muutkin ympärilläni ymmärtämään, että minä olen sellainen kuin olen, koska sellaiseksi elämäni on minut muokannut, mutta mitään luonteeni osaa ei voida enää pitää suomalaisena tai chileläisenä, vaan minä olen minä itse, Javiera.
Minulla on suomalaisia ja minulla on chileläisiä tapoja. Minä saan itse määritellä, minkälainen minä olen.
Minä olen nainen, feministi, vasemmistolainen, nörtti, chileläinen ja tamperelainen.
Puhun espanjaa äidinkielenäni, vaikka puhun ja kirjoitan suomea paremmin.
Rakastan tanssimista, mutta todennäköisesti valitsen illanvietoksi mieluummin lautapelien pelaamisen. En pidä siitä, että vieraat ihmiset koskettavat minua enkä vieläkään tykkää halaamisesta. Tykkään juoda tequilaa enkä koske kaljaan tai siideriin, koska ne ovat minusta mauttomia litkuja. En ymmärrä Pikku-Kalle-vitsejä eivätkä Kummelit aukea minulle, koska ne eivät ole koskaan olleet osa lapsuuttani, mutta haikeana muistelen El Chavo del Ochoa ja osaan kaikki Mafaldat ulkoa. Lasken edelleen päässäni espanjaksi, ja jos seurassa on yksikin toinen espanjaa äidinkielenään puhuva, kaikki kirosanat lipsahtavat minulta espanjaksi.
Ei, en aio opettaa sinua puhumaan espanjaa enkä halua auttaa sinua harjoittelemaan espanjaasi, se on minulle vastenmielistä. Lattarifanien kanssa minun on edelleen vaikeinta tulla toimeen, sillä huomaan, että silloin vasta olenkin ensisijaisesti maanosani ja kulttuurini edustaja. En aio kertoa sinulle lapsuuteni vaikeimmista traumoista vain, koska Victor Jaran elämäkerta saa sinut kyyneliin. Ei, en ole koskaan tavannut sitä pikkuserkkuasi, jonka paras kaveri kerran kävi Nicaraguassa. Ei, en tunne kaikkia chileläisiä Suomessa. Ja olen hyvin kyllästynyt joka loppuvuosi vastaamaan kysymyksiin siitä, minkälaista joulua me vietetään kotona ja lahjotaanko Chilessä. Googleta ”chilean christmas”. Ja kyllä, jokainen kerta kun olen hakenut jotain työpaikkaa, mutta en ole helvetin hyvästä hakemuksesta huolimatta päässyt edes haastatteluun, olen epäillyt, että se ehkä johtuu ulkomaalaisuudestani.

Rodullistamisen lisäksi valitettavasti minullakin on kokemuksia myös suorasta, tahallisesta rasismista. Niihin on helpompaa vastata. Rasistista huutelua on helppo osoittaa sormella (ja näyttää keskaria vastineeksi, koska sen enempää se ei minusta ansaitse), mutta rodullistamista vastaan on hankalampaa taistella.
Koska suurin osa näistä on tahattomia, vahingossa sanottuja asioita, jotka silti toiseuttavat minut. Ja moni on sellaistenkin ihmisten suusta, joita pidän kavereinani, jopa ystävinäni.
Puhun silti itsestäni ulkkiksena ja heitän sarkastista läppää Schrodingerin maahanmuuttajasta (elää sossun rahoilla ja vie työpaikat samaan aikaan), koska minulla on siihen oikeus. Mutta silti katson, että minulla on myös oikeus tulla kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä ja minulla on oikeus olla se, joka määrittelee mitkä osat minusta ovat mistäkin lähtöisin.
Joten kun kerron, että en tunne itseäni suomalaiseksi, älä loukkaannu äläkä väitä vastaan. Hyväksy se. Ja kun kerron, että olen tamperelainen ja kannatan Ilvestä, hyväksy sekin. On mahdollista olla molempia.

 

Minun piti odottaa 2010-luvulle asti ymmärtääkseni, että kokemukseni Suomessa chileläisenä naisena ja pakolaisena ovat rodullistetun ihmisen kokemuksia.
Minun piti tähän asti odottaa saadakseni vahvistuksen sille, että se ei ole normaalia eikä se ole oikein.
Nyt, kun asia on minullekin selvä ja kun olen saanut voimaa tiedon kautta, voin pikkuhiljaa aloittaa sen suunnattoman työn, että yritän selittää, mitä rodullistaminen on ja miksi se on väärin. Miksi on haitallista, että minuun liitetään niin paljon ennakkoluuloja chileläisyyteni takia. Voin selittää, miksi tämä vahvistaa eriarvoisuutta, ja voin varoittaa, että rodullistamisesta on vain lyhyt, aivan liian lyhyt matka rasismiin.
***
Rodullistaminen: prosessi jossa ihmisryhmään liitetään ihonvärin/uskonnon/etnisen taustan perusteella tiettyjä piirteitä, ominaisuuksia ja stereotypioita. (lähde)

Rodullistaminen edeltää rasismia ja merkitsee prosessia jossa ihmiset alkavat käsittää itsensä eri rotuihin kuuluvina yksilöinä. (lähde)

intissävierailulla

”Millä sä värjäät sun tukan?” ”Tää on mun oma väri.” ”Ihana kun sä oot niin eksoottisen näköinen!”