Radikaalin joulukalenterin 10.luukku

Laihduttaminen on paska idea ja laihdutuskulttuurista on päästävä eroon.

Siinä se on. Turha sitä kierrellä ja kaarrella, kun tämä on mun keskeinen viestini teille näin kymmenennen luukun kunniaksi: laihduttaminen on paska idea. Jos minulta kysytään: älä laihduta. Älä edes mieti asiaa.

Laihduttaminen on ihmisen paskinta aikaa. 

Huolimatta siitä, että laihduttamisen takana väitetään olevan oikeasti terveyssyyt, oikeasti laihduttaminen perustellaan ennen kaikkea ulkonäkökysymyksillä. Laihempi on vain kauniimpi ulkonäöltään, reippaampi, tehokkaampi, fiksumpi ja kaikin puolin vaan parempi ihminen. 

Myönnetään kuitenkin totuus: ihmisen paino kertoo ihmisestä tasan tarkkaan yhden asian: kuinka paljon ihminen painaa. Kaikki muu, ihan kaikki, on pelkkää tulkintaa ja kertoo poikkeuksetta enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasta. 

Omasta Insta-historiastani

Tämä pätee kaikkeen, mutta erityisesti terveyteen. Se, että ihminen on lihava, ei tarkoita, että hän on kävelevä aikapommi.  Ei ole toinen jalka haudassa. Ei ole kuoleman esikartanossa eikä ole ”päästänyt itseään tuohon kuntoon”. Vittu. Vituttaa edes joutua toteamaan nämä, mutta silti se on pakko kerta toisensa jälkeen tehdä. 

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa ikinä Pippa Laukan uuden ohjelman Olet mitä syöt ja meinasin räjähtää raivosta. Minusta Pippa Laukka pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen siitä vahingosta, mitä hän saa ohjelmallaan ja sanomisillaan aikaan. Kysymyksessä on kuitenkin vaikutusvaltainen henkilö, joka vedoten lääkärikoulutukseensa, pystyy muuttamaan tai/ja vahvistamaan ihmisten ajatuksia painosta, lihavuudesta ja terveydestä sekä näiden vaikutuksista toisiinsa. Joten se, että lääkäri televisiossa haukkuu ihmisen ja tämän elintavat, kaiken lisäksi pilkaten, ja sen jälkeen väittää kaikenlaista roskaa esidiabeteksest— ei, en edes jatka tästä. PÄÄ RÄJÄHTÄÄ VIHASTA. 

Ihmisen painosta ei voi päätellä mitään ihmisen terveydentilasta tai fyyisestä kunnosta, puhumattakaan siitä, minkälainen ihminen on luonteeltaan tai ominaisuuksiltaan.

Jotain voidaan kuitenkin päätellä painon perusteella ja se on se, että palkkaamisen, hyvinvoinnin ja kohtelun suhteen laihat ihmiset kyllä vievät voiton. Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi Yhdysvalloissa lihavat ihmiset (ja etupäässä naiset, koska tottakai fat-shaming on erittäin sukupuolittunut ilmiö, joka on myös täynnä sekä misogynisia että rasistisia piirteitä) saavat pienempää palkkaa ja he tulevat palkatuiksi pienemmällä todennäköisyydellä – puhumattakaan ylennyksistä tai palkankorotuksista. 
Tästä lisätietoa: linkki.

Vuonna 2017 tehtiin kysely 500 rekrytointivastaavalle, missä heille annettiin valokuva suuripainoisesta naispuolisesta työnhakijasta. 21 prosenttia heistä kuvaili hakijaa ”epäammattimaiseksi” siitä huolimatta, ettei heillä valokuvan lisäksi ollut mitään muuta tietoa tästä. (Linkki: 2017 survey

Omat kokemukseni sekä työntekijänä että työnantajapuolen edustajana ovat valitettavasti samansuuntaiset. Muistan erityisesti erään keskustelun, jonka kuulin kun olin vielä palveluasiantuntijana, ennen ylenemistäni toimihenkilöksi ja ryhmäpäälliköksi: kaksi toimihenkilöä keskustelivat eräästä työnhakijasta, joka pyrki toiselta osastolta asiakaspalvelun puolelle. Toinen keskustelijoista oli ryhmäpäällikkö, keskipainoinen keski-ikäinen mies, ja toinen tutor-asemassa tuolloin ollut lihava, keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Ryhmäpäällikkö sanoi kuulleensa, että työnhakija on hyvä myyjä ja erinomainen asiakaspalvelutaidoiltaan. Tutor vastasi tähän ”mutta se on niin lihava, se kuitenkin saikuttaa puolet ajasta, ei mitään järkeä palkata sellaista”, mihin ryhmäpäällikkö nyökkäili ”aivan, totta puhut kyllä”. Ja se siitä hakijasta. 

Minä en tiedä teistä, mutta tähän mennessä omassa työhistoriassani olen tasan tarkkaan yhden kerran ollut sairauslomalla lihavuuteni takia: kun menin mahalaukun ohitusleikkaukseen. Sen jälkeen suurin osa kaikista terveydellisistä ongelmista, mitä minulla on ollut, on johtuneet joko suoraan tai välillisesti laihtumisesta. Mitä vähemmän olen painanut, sitä huonommin olen fyysisesti voinut. ”No mutta eikö ole kuitenkin kivaa, kun löydät paremmin vaatteita kaupasta”. BITCH PLEASE.

Wau. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Suhtaudun aiheeseen erittäin henkilökohtaisesti ja siinä, missä normaalistikin kirjoitan hyvin rönsyilevästi, tämä meinaa vielä enemmän karata koko ajan käsistä, koska minulla on niin monta kanaa kynittävänä tämän lihavia ihmisiä sortavan yhteiskunnan kanssa. Olen raivoissani. 

Kymmenen luukun pääpointti on siis tämä: lihavuus ei ole itsessään ongelma. Mutta siitä kovasti halutaan tehdä ongelma, kansallinen sellainen. Lihavuudesta puhutaan epidemiana, joka uhkaa kokonaisten kansakuntien tulevaisuutta ja romahduttaa talouden, vaikka lihava ihminen on todellisuudessa varsin tuottoisa kapitalismille. Lihavuustutkija Hannele Harjunen Voiman artikkelissaan kertoo, että lihavuuden stigman vahvistaminen ja uhkakuvien maalailu ovat myös monien toimijoiden kuten lääke-, laihdutus- ja wellness-teollisuuden etujen mukaista. 

Jännää on myös se, että laihduttamisen ikään kuin tiedetään (!!) aina jotenkin poikkeuksetta parantavan ihmisen terveydentilaa, ja siitä huolimatta, että taas kerran tutkimuksissa on todettu, että vaikka (lihavan) ihmisen terveydentila paranisi, jos samalla ei tapahdu laihtumista, muutos on epäonnistunut. Tässä tutkimus aiheesta: Cochrane review from 2013. 

Toinen tutkimus osoittaa, että vaikka kahden vuoden jälkeen, kun lasten liikunnan määrä on lisääntynyt ja ruokavalio on parantunut, painossa ei tapahdu muutosta, mutta oppimistulokset paranivat. Tässä linkki tutkimukseen <— Mutta koska laihtumista ei tapahdu, paskat siitä. 

Tällä viikolla aion kertoa tarkemmin niistä muutoksista, mitä kehoissamme tapahtuu, kun tarkoituksella laihdutamme. Haluan aseistaa teidät tiedolla. Ymmärryksellä. 

Ja tavoitteenani on se, että opitte olemaan armollisempia itsellenne. Että kohdistatte kaiken häpeän, syyllistämisen, epäonnistumisen tunteet, pois itsestänne ja kehoistanne sinne, minne se kuuluu: kulutusyhteiskunnalle, jolle on tarkoituksenmukaista saada teidät vihamaan itseänne, koska silloin te eniten käytätte rahaa ”hyvinvointiin”. 

Lukemiseksi suosittelen muutenkin tätä artikkelia: Everything you know about obesity is wrong.

10. luukun Seuraa Somessa!

 

Radikaalin joulukalenterin 8.luukku

Kirje sinulle, joka odotat aikuista lastasi jouluksi kotiin.

Oletko valmistautunut hyvin? Jos olen jotain ymmärtänyt suomalaisesta vieraskoreudesta, olet todennäköisesti miettinyt hiukan etukäteen, mitä meinaat tarjota. Joululaatikoita, lipeäkalaa, kinkkua, kahvin kanssa konvehteja. 

Istun uuden kotini keittiössä kirjoittaen tätä. Leivoin juuri pellillisen joulutorttuja. Luulen, että tämä on ehkä neljäs kerta elämässäni, kun leivon joulutorttuja. Mietin tulevia jouluja, kun niitä viettää kanssani lapseni, Eliana, joka on vielä tämän joulun kohdussani, mutta ensi vuonna tähän aikaan vähintään jo konttaa. Mietin minkälaisia jouluperinteitä haluan luoda ja mitkä asiat ovat tärkeitä minulle, mitä joulun yksityiskohtia haluan korostaa ja mitä en halua edes tuoda omaan kotiini ja lapseni jouluun. 

Yhtään ruokaa ei ole vielä päätynyt listalleni. Sen sijaan mietin kahta asiaa ylitse muiden: ensimmäinen on kiireetön yhdessäolo. Muistan lapsuuteni joulut, kun myös aikuiset sallivat itselleen istua alas ja lakata hössöttämästä aikuisten juttuja. He leikkivät meidän lasten kanssa. Kun olin vähän vanhempi, yhdessä pelattiin korttipelejä. 
Toinen oli joulukuusi ja sen koristeleminen. Se oli minulle tärkeä rituaali, missä tärkeimpänä hahmona oli mummoni, Mamitel, jonka mukaan vielä syntymätön lapseni on nimetty: Eliana. 

Mietin omia joulujani nyt aikuisena ja tulen surulliseksi. Mietin kaikkia niitä vanhempia, jotka odottavat aikuisia lapsiaan kotiin jouluksi, jotka joutuvat pettymään. Mietin teitä, joille ehkä tänä jouluna tuleekin viesti: vietän jouluni nyt muualla. Rauhallista joulua kuitenkin! 

Olen teidän puolestanne hiukan surullinen, mutta ennen kaikkea olen teille vihainen. Minulla on ystäväpiirissäni paljon, oikeastaan aivan liikaa, sellaisia ihmisiä, jotka eivät tänäkään jouluna mene vanhempiensa tai sukulaistensa luokse, koska siellä ei ole heille turvallista. Osa on hyväksynyt tämän välttämättömänä pahana. Osalle se on vain päätös, joka helpottaa elämää ja sallii kerrankin nauttia joulusta. Tosi monelle se on edelleen vaikea paikka, mikä ahdistaa, koska he rakastavat perhettään, mutta heidän luonaan olemisesta pitää maksaa aivan liian kallis hinta. 

Kysyin asiaa myös julkisesti. Ja vastaukset saivat minut hyvin hiljaiseksi. 

”Todennäköisesti vietän joulun äitini kanssa ja saan kuulla väärinsukupuolitusta, fatshamingia ja slutshamingia sekä muuta lannistamista. Vaihtoehto on jättää hänet yksin.”

”Tuntuu, että välittömästi suvun pariin rantautuessaan joutuu nostamaan suojauksen ja valmistautumaan taisteluun oman maailmankuvansa ja elämäntapansa puolesta.”

”Sukulaisjoulut on super uuvuttavia sukulaisten jäätävien poliittisten kantojen uskonnollisuuden ja cis-larpin (eli sen, että joutuu esittämään sitä sukupuolta, mihin on kasvatettu eikä sitä, mitä on) takia. Kaverijoulussa kukaan ei myöskään kommentoi syömistä tai tuputa ruokaa tai alkoholia ”

Oletko sinä pysähtynyt miettimään tätä? Odotat aikuista lastasi jouluksi kotiin, olet suorittanut joulusiivouksen, hankkinut lahjat, ehkä vieläkin tapana on hakea ja koristella joulukuusi, suunnitellut jouluaterian – mutta oletko miettinyt, kuinka luot turvallisen ilmapiirin hänelle, jonka haluat viettävän joulua kanssasi? 

Ketä odotat jouluksi kotiin? Odotatko ihmistä, jonka luulet tuntevasi? Jotakuta, jota et ymmärrä täysin? Ehkä hän on kasvissyöjä tai vegaani. Ehkä hänellä on aivan erilaiset poliittiset mielipiteet kanssasi. Voi olla, että odotat lasta, joka ei ole pitkään aikaan enää ollut lapsi vaan onkin nyt aikuinen, ja on tehnyt aivan erilaisia valintoja, kuin mitä sinä halusit hänen tekevän. 

Tunnetko sinä hänet, ketä odotat jouluksi kotiin? Oletko koskaan halunnut kunnolla tutustua häneen? Sinä varmaan osaat sanoa, mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, mutta oletko kysynyt häneltä, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä, ei pelkästään joulussa vaan elämässä yleensä? 

Tiedätkö sinä oikeasti kuka aikuinen lapsesi on ihmisenä? Kuka hän on nyt, tässä ajassa, tänä jouluna? Vai näetkö hänet edelleen sinä henkilönä, jonka sinä haluaisit hänen olevan? Todennäköisesti rakastat häntä ja haluat hänelle parasta. Mutta valitettavasti se ei aina riitä. Sinun on myös hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Hän ei välttämättä ole sitä sukupuolta, mihin olet yrittänyt häntä kasvattaa. Tai ehkä hän on rakastunut samaa sukupuolta olevaan henkilöön. Voi olla, että hän on päättänyt olla koskaan lisääntymättä – ja se on sinulle vaikea pala, koska haluaisit edelleen lapsenlapsia. 

Joulu on vaikeaa aikaa. Vaikka perhe olisi pääasiallisesti hyvinvoiva, jouluun ladataan aivan liikaa odotuksia. Joulukuvastot, se mitä media meille näyttää, maalaavat kuvan idyllisestä, rauhallisesta ja taianomaisesta joulusta upeine ruokineen, siisteine kotineen ja onnellisine perheineen. Valitettavasti jouluna ollaan tasan yhtä inhimillisiä kuin muulloinkin – mutta sen latauksen vuoksi pinnamme on vähän kireämmällä. Lisää tähän alkoholi ja ne ehkä perhettä tai sukua koskevat puheenaiheet, joita on ehkä pitkin vuotta muutoin vaiettu, niin joulu ei olekaan idyllinen perhejuhla vaan painajainen, mistä toipumiseen menee aikaa. 

Sinä, joka odotat aikuista lastasi kotiin jouluksi: sinun ei tarvitse olla lapsesi kanssa samaa mieltä kaikesta. Varsinkaan mielipideasioista, mistä tiedät että teillä on erimielisyyksiä, ei kannata ehkä jouluna aivan kauheasti jutella, mutta eihän sille välttämättä toki aina voi mitään, että syntyy pientä kinastelua siitä, mitä katsotaan televisiosta, voittiko oikea ihminen Tanssii tähtien kanssa -kisan ja olisiko sen yhden pariskunnan sittenkin pitänyt pysyä yhdessä Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa.

Aikuisen lapsesi elämänvalinnat, se kuka hän on ihmisenä, mitä sukupuolta hän on, kenet hän valitsee tai haluaa valita kumppanikseen, minkälaisessa kehossa hän valitsee elää, sekä hänelle tärkeät arvot – nämä taas eivät ole mielipidekysymyksiä. Se, kuka aikuinen lapsesi on, ei ole asia, mistä voi neuvotella. On yksi asia sanoa, ettei pidä aikuisen lapsen musiikkimakua minään, ja aivan toisenlainen sanoa, ettei pidä koko ihmistä minään. 

Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, älä siis aseta lastasi siihen asemaan, että hän joutuu jouluna tai muulloinkaan perustelemaan omia ihmisoikeuksiaan sinulle. Ymmärrä, että hänellä on oikeus elää sellaisena kuin hän on. Myös jouluna, myös sinun luonasi. 

Joten jos haluat tänä jouluna aikuisen lapsesi, ehkä jopa puolisoineen tai perheineen, luoksesi, valmistaudu tällä kertaa ihan muulla tavalla kuin tekemällä laatikkokaupalla jouluruokia. Sinun ei tarvitse tietää kaikkea, mutta sinä voit kysyä. Paras ihminen vastaamaan on aikuinen lapsesi itse, mikäli välinne eivät ole vielä siihen pisteeseen tulehtuneet, että voit hänen kanssaan kommunikoida. Kysy häneltä, minkälaisen joulun hän haluaa? Minkälainen olisi aikuisen lapsesi turvallinen joulu? Mitä asioita sinun kannattaa ottaa huomioon etukäteen? Mitä sinun pitäisi oppia, jotta aikuinen lapsesi haluaa viettää joulun kanssasi?

Ja tee sitten aito yritys luoda sellainen joulu. Mutta luo se hänen tai heidän kanssaan yhdessä. 

Muista vielä: aina, kun kysyt toisen ihmisen lupaa johonkin, voi olla että hän vastaa sinulle kielteisesti. Ja sinun tehtävänäsi, aikuisena ihmisenä myös, on hyväksyä ja kunnioittaa kielteinenkin vastaus. Kun on kysymys joulusta, mieti, mitä olisit voinut tehdä toisin tai paremmin. Ehkäpä kun tulee aika tehdä lupaus tulevalle vuodelle, voit luvata oppia avointa, kunnioittavaa ja turvallista kanssakäymistä. Ehkä jouluna vuonna 2019 tilanne on muuttunut ja kun uudemman kerran kutsut aikuisen lapsesi kylään, vastaus onkin varovaisen myöntävä. Ole silloin sen luottamuksen arvoinen. 

Ystävällisesti, 
Javiera Marchant Aedo

ps: jos olet siinä onnellisessa asemassa, että aikuiset lapsesi tulevat jouluna kylään, älä aloita joulua sanomalla ”on se hyvä että edes joskus tulet käymään”. Syyllistäminen ei kuulu turvalliseen jouluun. 

Radikaalin joulukalenterin 6.luukku

Kohteliaisuudet ja miksi niitä kannattaa kyseenalaistaa

Itsenäisyyspäivä. Se on tänään. Itsenäisyyspäivänä, näin olen ymmärtänyt, on monella suomalaisella tapana katsella linnan juhlia ja arvostella paikalla olevien ulkonäköä ilkeämielisesti.

Kuulostaako pahalta, jos kirjoitan sen noin? Kärjistän vähän, tietenkin. Tiedän varsin hyvin, että kaikki eivät katso linnan juhlia, monia se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja niistä, jotka katsovat juhlia useimmat eivät ilkeämielisesti kommentoi. Mutta ulkonäön arvottamisen juhla se silti on enemmän kuin mitään muuta. 

En lähde nyt edes pohtimaan näiden linnan juhlien poliittista merkitystä tämän yhden teeman ulkopuolella, vaan haluan käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten sisäistettyä on kauneuskäsityksemme suhde laihuuteen. Olen asunut Suomessa vuodesta 1992, ja olen itse ollut enemmän mukana itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa kuin katsellut juhlia televisiosta, mutta en ole voinut välttyä kuulemasta juhlien ympärillä vellovaa seksistisestä, rasistisesta ja läskifobisesta kommentointia. Se alkaa hyvissä ajoin ennen juhlia ja jatkuu pitkään juhlien jälkeenkin. Ja kyllä, se keskittyy lähinnä naisiin.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka mieluummin näkisimme ihmisten lopettavan kaiken toisten ihmisten ulkonäköön liittyvän kommentoinnin. Ihan kaiken. Jos on pakko jotain kommentoida, siis ihan oikeasti pakko, sitten kannattaa kysyä lupa. Ja jos vastaus on kielteinen, soisin kysyjän pitävän suunsa kiinni. 
Tämä sääntö on myös tottakai itsellenikin. Pyrin olemaan itsekin kommentoimatta toisten ulkonäköä, ja tästä on koko ajan helpompaa pitää kiinni. Siitä huolimatta edelleen silloin tällöin havahdun siihen, että jaahas, kappas kappas, taisin taas kerran jotain möläyttää. 

Juu, tietenkin on poikkeuksia. Tunnen monia ystäviäni just niin hyvin, että tiedän voivani (tai uskon voivani) kommentoida väri-, kuosi-, asuste- ja vaatevalintoja sekä ulkonäköön liittyviä tekoja, esimerkiksi hienoa meikkiä, glitteröintiä tai kampausta. Tämä on tärkeää: sallin itseni kommentoida vain toisen ihmisen valintoja, tekoja, en hänen kehoaan, sen muotoa, painoa, silmämääräisesti arvioimaani terveydentilaa tai muuta vastaavaa. Enkä hittovie siltikään aina tässä onnistu. Viimeksi marraskuun alussa huomasin tyhmästi sanoneeni ystävälle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ”näytät upealta!”. Mikä tässä on ongelma?  Tarkoitin hiuksia ja vaatevalintoja, mutta se olisi voitu tulkita myös kohteliaisuudeksi siitä, koska hän oli (arvioni mukaan) pienentynyt. En tietoisesti tarkoittanut sitä niin, mutta en voi vannoa, ettenkö jollain hyvin alitajuisella tasolla ole silti ajatellut niin. En voi luottaa siihen, että olisi mitenkään vielä vapaa niistä kahleista. Minua hävetti. Oli kiire. En koskaan palannut siihen asiaan, mutta edelleen mietin sitä ja kadun sanomaani. 

STOP RIGHT NOW THANK YOU VERY MUCH

Siksi varsinkin tänään viestini on seuraava: mieti, mikä ajatus sinulla on takana silloin, kun olet antamassa tuomiosi jonkun ihmisen ulkonäöstä. Jos aiot ”kritisoida” (=haukkua) ihmisen asuvalintaa, miksi se on kritiikki? Miksi se on floppi? ”Ai kamala, tuo ei sovi tolle ihmiselle yhtään!” Miksi ei sovi? 

Varsinkin kun aiot antaa kohteliaisuuden, kun aiot sanoa että joku näyttää upealta, etenkin kun aiot olla kehopositiivinen ja kehua jotain ihmistä, joka ei olekaan laiha ja kehonormien sisäpuolella, yritä seurata omia ajatusaskeleitasi taaksepäin. Miksikö?  

Kohteliaisuussanavarastossamme on mm. termejä kuten imarteleva, oikeita kohtia korostava, hoikentava, pidentävä jne. Englanninkielinen sana ”flattering”, jonka etymologia tulee sanasta ”flat” eli litteä, tarkoittaa nykyään ”imartelevaa”. Olet varmasti nähnyt, lukenut, kuullut ja keskustellut aiheesta ”mitkä vaatteet sopivat vartalotyypillesi”? Jos mietit tai käyt lukemassa vinkkejä miten eri vartalotyyppien vaatteet, kuosit ja leikkaukset kannattaa valita, lue niitä erittäin kriittisellä silmällä. Jokaisen vinkin jälkeen, ”valitse suoria linjoja” tai ”pukeudu lahkeista kapeneviin housuihin” tai ”vyö on paras ystäväsi”, kysy artikkelilta vaikka ääneen ”miksi?”. Mikä on vastaus tähän kysymykseen? Miksi pitää valita suoria linjoja? Miksi vyö on paras ystäväni? Miksi pitää vältellä kuoseja tai suosia kellohameita?

Kaikki ohjeet tähtäävät siihen, että ihmisen pitää yrittää näyttää hoikemmalta kuin on. Ja jos ohjeet eivät pyri hoikentamiseen, vaan on tarkoitettu esimerkiksi pitkille, lyhyille, kapeavartaloisille jne, ohjeet ovat vähintään seksistisiä: näin pukeudut siten, että näytät  naiselliselta. Naiseus tarkoittaa siis kurveja oikeissa paikoissa. Ja nimenomaan vain tietyissä paikoissa. Jos kurvit ovat väärissä paikoissa, esimerkiksi alleissa, ”jenkkakahvoissa”, leuan alla, tissien ja navan välillä, selässä… ne pitää yrittää piilottaa tai ”kääntää katse parhaimpiin puoliin”. Tätä kutsutaan termillä ”parhaiden puolien korostaminen”. Siis niihin, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. *INSERT EYE ROLLING HERE*

TJEU:

”Korosta: Olkalinjaa, siroutta, vyötäröä, kauniita kaarevia muotoja, pituutta jaloissa, kaula-aukkoa.”

”Vältä liian isoja kuvioita, vaakaraitaa ja isoa ruutua. Ne antavat vartalosta leveämmän vaikutelman.”

”Koska Y-vartaloisen jalan malli on usein hyvin hoikka, ja sorjia sääriä on hyvä korostaa kapeilla lahkeilla.”

”Tärkeintä on, että kiinnekohta säilyy kapealla vyötäröllä.”

”Kannattaa panostaa tyylikkääseen trenssiin, joka tasapainottaa lanteiden ja hartioiden väristä leveyseroa ja luo illuusion todellista kapeammasta vyötäröstä.”

Tämä oli kaikessa naurettavuudessaan surullisinta: 

Kengät
Vältä liian siroja kenkiä, ne korostavat lantion leveyttä.”

You get my point?

Ongelma toisten ihmisten ulkonäkön kommentoinnissa, etenkin silloin, kun aiomme sen kohteliaisuudeksi, on se, että olemme niin hyvin sisäistäneet kauneuden suhteen joko suoraan laihtuuteen (ja näennäiseen terveyteen) vähintään siihen, että on ”laihempi” (siis pienempi kuin edellisen kerran), että järjestäen kun kehumme toista, käytännössä ylistämme laihuutta ja vahvistamme tätä vahingollista laihuusihannointia. 

Jos et siis voi olla 100% varma, että kehusi ylläpitää läskifobisen yhteiskuntamme vahingollisia rakenteita, parempi ettet sano mitään. Älä katso linnan juhlia. Tee jotain muuta, tässä ideoita: Kokoa palapeli. Juo kaakaota. Pelaa lautapelejä. Tiskaa. Mene tanssimaan. Ota päikkärit.
Jos kuitenkin aiot katsoa linnan juhlia ja teet sen porukassa, ja varsinkin jos olet laiha tai kehonormien sisäpuolella ja olet seurassa, jossa on pelkästään tai eniten muita tämän suhteen etuoikeutettuja, pidä mielessä että juuri silloin on tärkeää olla kommentoimatta tavoilla, jotka ylläpitävät läskifobiaa.

Jos on kuitenkin pakko eli kaikesta huolimatta haluat kommentoida toisten ulkonäköä, muista tämä Hatun haaste:

Kuudennen luukun Seuraa Somessa!:

Ja jos tämän ihmisen Insta-kuvat saavat sinut epämukavaksi, hyvä. Kyseenalaista sitäkin, miksi tulee epämukava olo. Missä on ongelma? Haasta omat ajatuksesi, haasta käsityksesi kauneudesta, terveydestä ja siitä, miltä mikäkin sukupuolen kuuluu näyttää. Ja muista: ensimmäinen ajatuksesi on tuskin omasi – myöskään kun tarkastelet toisten ulkonäköä. 

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!

House of Underground Drag

Tämä juttu on julkaistu alunperin Kuuma Linja -zinessa keväällä 2018. Zinen luvalla julkaisen sen omassa blogissani, sillä aihe on ajankohtaisempi kuin koskaan!

drag_kuuma_linja2

Kulttuuritalo Telakalla on sen perustamisesta lähtien nähty kahdella sanalla sanoen ”vaikka mitä”: on Ufo Rockia, runonlausuntaa, telakkalaisten bändejä kuten legendaarinen Kirkkovene, missä bändin jäsenet, kaikki naisia, pukeutuivat mustiin roskasäkkeihin ja roudarinteippiin, on ollut Mental Alaska -klubia ja edelleen performanssitaiteeseen keskittyvää Perfo!-klubia. Maaliskuun alussa 2018 Telakalla koettiin kuitenkin jotain aivan uutta: kolme settiä ennennäkemättömiä drag-esityksiä yhdeksän eri artistin voimin. Kysymyksessä oli helsinkiläisen underground drag -kollektiivi House of Jaahasin Jaahas All Stars -klubi. Tupa oli täysi, tunnelma katossa ja jopa kaikkeen tottunut henkilökuntakin viihtyi aivan uudella tavalla.

Mitä on drag – ja erityisesti, mitä on underground drag?

2009 alkanut drag-artisti ja muusikko RuPaulin luoma ja luotsaama televisio-ohjelma RuPaul´s Drag Race on yleisesti tunnustettu syyksi, miksi drag-kulttuuri on tullut suuremman yleisön tietoisuuteen.  Tämän tosi-tv-ohjelman esittelemä drag on kuitenkin useimmiten vain yhtä kuin cis-mies (cis tarkoittaa sitä, että ihminen tunnustaa sitä sukupuolta, mikä on hänelle syntymässä määritelty) peruukki päässä, meikit naamalla huulisynkkaamassa Madonnan Like a Virginiä tai Paula Koivuniemen Aikuista naista.

Drag-kulttuuri itse on vanha kuin synti, ja syntisenä, paheellisena viihteen muotona se onkin näyttäytynyt niille viihteen kuluttajille, joille drag tarkoittaa edelleen miehiä, jotka yliampuvalla ja seksuaalisuutta korostavalla tavalla esittävät lavalla naisia. Ja sellaisena se ehkä joissain piireissä halutaankin pitää.

”Minut on evätty eräästä drag-kisasta Theodora Rexin hahmolla sanoen, että ”Drag queen on mies, joka pukeutuu naiseksi. Olet kaunis nainen, mutta et voi osallistua drag queen -kisaan” kertoo Jaana Pirskanen, 42-vuotias drag-artisti, jolla on takanaan monipuolinen ura esittävän taiteen parissa.

Onneksi RuPauliiin vahvasti henkilöytyvä ja ahdasta, binääristä eli kaksijakoista sukupuolikäsitystä toisintava kulttuuri, missä vain cis-mies voi olla drag queen, ei ole ainoa tila, missä voi harjoittaa tätä monipuolista taiteen muotoa.

Vaativa taiteenlaji

Yhdessä asiassa RuPaul’s Drag Race -ohjelma antaa realistisen kuvan lajista: drag-artistina toimiminen vaatii usean eri taidon hallitsemista. Moneen katsojaan tekeekin vaikutuksen se, että ohjelman drag-artistit tekevät omat pukunsa, meikkaavat itse, suunnittelevat koreografiansa, jotkut jopa tekevät omat peruukkinsa, puhumattakaan asusteista ja niiden muokkaamisesta. Monella on musiikki-, tanssi- tai teatteritausta.  Sama ilmiö toistuu myös underground dragissa.

Drag-artistit Jaana Pirskanen, Henriikka Mäkelä ja Pauliina mainitsevat Lola Vanillan, helsinkiläisen drag-artistin, kysyttäessä, missä ovat oppineet drag-esiintymisestä tarvittavan. Lola Vanilla on siviilissä 34-vuotias taidekasvattaja, joka on järjestänyt useita School of Vanilla -työpajoja uusille drag-artisteiksi hamuaville.

Mäkelän Bambi Bizarre ja Pauliinan Hyperfemme -hahmot molemmat syntyivät School of Vanillassa. Pauliina kertoo osallistuneensa School of Vanillaan, koska halusi tutkia kaikkia naisellisiksi miellettyjä olemisen tapoja, joiden haltuunotossa hänellä oli mielestään vaikeuksia, ja jotka nähdään huonoina, heikkoina, sopimattomina, liiallisina, epäitsenäisinä, pinnallisina… lista jatkuu loputtomiin.

Lola Vanilla kertoo, että School of Vanilla syntyi tarpeesta rohkaista, herätellä, haastaa ja monipuolistaa kotimaista drag-skeneä. ”Ajatus taitojen/aatteen opettamisesta eteenpäin tuntui tutulta ehkä siksi, että toisen intohimoni burleskin puolella työpajoissa omien vahvuuksien opettaminen ja jakaminen on vakiintunut käytäntö. Vastaanotto on ollut todella kiittävää, Helsingin laajat kurssit ovat kaikki olleet täynnä” kehuu tämä monen drag-idoli ja opettaja.

Sukupuoliroolien tutkiminen ja stereotypioiden rikkominen

bambijadyenasty_kuuma_linja3

Bambi Bizarre ja Dye Nasty

Underground drag rikkoo stereotypian, minkä mukaan vain mies voi olla drag queen, tai että puhdas drag on aina naisen esittämistä.

Pauliina, drag-nimeltään Hyperfemme ja yksi drag-kollektiivi House of Jaahasin perustajista, muotoilee asian näin: Drag on mulle tapa tutkia sukupuolta ja sen esittämistä. Tavallaan se on osa sitä jatkumoa, jossa joutuu arjessaan sukupuolitetuksi jollain tavalla tai huomaa itse sosiaalistuneensa esimerkiksi sukupuolittuneeseen tapaan ottaa tilaa. Dragissa erona on se, että mä päätän mitä esitän ja miten, ja toivon että yleisö on myös katsomossa drag-lasit päässä, eli ymmärtää katsovansa sukupuolen esittämistä ja reflektoi omaa katsomistaan sitä kautta.”

Samalla tavalla ajattelee myös Rosis, joka tunnetaan drag-artistina nimeltään Viha Piirakka Seita Nilla, tuttavallisemmin Vihis: ”Drag merkitsee mulle luovuuden vapautta ja vapautta olla oma itsensä, ja tulla hyväksytyksi, niin kasvotusten kuin lavalla. Drag on yhtä aikaa kevyttä ja hauskaa ja kuolemanvakavaa – sillä tavalla, että se ei ole suorittamista ja kilpailua, mutta merkitsee valtavasti ihmisille, ja niin myös mulle. Dragissa saa kokeilla, mokata, pitää hauskaa ja olla oma itsensä, ja sillä voi olla valtavan suuri painoarvo yleisölle. Se on äärimmäisen voimaannuttavaa ja vapauttavaa.”

Drag queenien lisäksi vähemmän tunnettu ja arvostettu drag-rooli, jolla on kuitenkin vielä niin sanotun valtavirta-dragin yhteisön hyväksyntä, ovat drag kingit. Heistä taas usein ajatellaan, että siinä missä drag queeniä voi esittää cis-mies, vain cis-nainen voi olla drag king.

Pirskanen muistelee haaveilleensa, että halusi tehdä jotain muutakin hahmoa kuin drag kingiä: ”Jostain syystä ajattelin, että minulla ei ole lupaa olla drag queen, koska en ole mies.” Lola Vanillan vaikutuksen myötä Pirskanen kuitenkin vakuuttui siitä, että esiintyjän sukupuoli ei määritä sitä, minkälaista dragia voi tehdä. ”Niinpä loin Theodora Rexin, groteskin kauniin queer-queenin, jonka sukupuoli on ei-binäärinen, yhdistelmä feminiiniseksi ja maskuliiniseksi luokiteltuja piirteitä. ”

Underground dragin yksi hienous onkin siinä, että lavalla nähtävät hahmot eivät ole välttämättä tunnistettavissa olevia populäärikulttuurin henkilöitä, vaikka kuultavat kappaleet olisivatkin tuttuja klassikoita. Drag-artisti voi myös näyttää hahmonsa eri puolia tai jopa esittää joka kerta eri hahmoa.

Pirskasella on Theodora Rexin lisäksi myös Magnus Love -niminen drag king -hahmo, joka on ”tunteikas, herkkä, helposti itkevä drag-hahmo. Hän myös epäonnistuu usein ja on tunteineen paljaana ihmisten edessä. Magnus on myös sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan fluidi, ei-binäärinen hahmo.”

Tamperelainen Henriikka Mäkelä taas ilmentää Bambi Bizarrena lähes joka esitykseen eri hahmoa. Viime vuoden syksyllä perustetulla Gaggin´Drag -klubilla, jonka toisena tuottajana Mäkelä toimii, Bambi Bizarre on nähty rakkauteen pettyneenä morsiamena, yhteiskunnan ulkonäköpaineiden kanssa kamppailevana hypernaisellisena naisena, pohjanmaalaisena maskuliinista roolia kyseenalaistavana haitarinsoittajana ja pääsiäisteemaisessa illassa myös ihmeitä tekevänä hardcore-Jeesuksena.

”Drag on vapauden ja luovuuden areena, ei stereotypioiden vaalimisen linnake!” 

Drag on muutakin kuin vaatteet, meikki ja asusteet. Rosis painottaa, että ko. taiteeseen liittyvästä kannattaa opiskella kaikki mahdollinen: ”Meidän on artisteina tiedettävä dragin historiasta, sillä drag on aina ollut poliittista tavalla tai toisella, ja merkittävää yhteiskunnallisesti. Loukkaavalla dragilla ei ole paikkaa tässä yhteisössä – se ei ole dragia minun silmissäni.”

Intersektionaalisella eli eri lähtökohdat huomioonottavalla feminismillä on tärkeä rooli underground dragissa. Se on monen drag-artistin hahmojen vankka perusta, jota mietitään myös yleisön näkökulmasta.

House of Jaahasista Pauliina kertoo tarkemmin, että järjestäjät miettivät paljon sitä, miten luodaan turvallisempaa tilaa keikkapaikalle ja kuinka saadaan dragista, sen tekemisestä ja keikoista sellaisia, että mahdollisimman moni voisi osallistua.

Pirskaselle drag ja intersektionaalinen feminismi ovat perustavanlaatuisesti yhteen kietoutuneita. Pirskasen mukaan esiintyjällä on vastuu siitä, millaista todellisuutta hän esityksillään tuottaa. ”Minulle (underground) drag on tapa ilmaista inklusiivista arvomaailmaa. Sekä lavalla että sen ulkopuolella käydään keskusteluja ja reflektoidaan kriittisesti yhteiskuntaa ja omaa tekemistä. On tärkeää katsoa ympärilleen ja kuunnella.”

Yhteisöllisyyden turva ja inklusiivisuuden voima

vilma_drag_perhe1


”Suomalainen kokeellinen, inklusiivinen, queer drag -skene on täynnä lahjakkaita, upeita esiintyjiä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan eteenpäin. Siellä ymmärretään, että sukupuoli tai seksuaalisuus ei määritä sitä millaista dragia ihminen voi luoda.”

Suomessa syntyneitä ja aktiivisesti toimivia, klubi-iltoja järjestäviä underground drag-kollektiiveja on vain muutama. Helsingissä toimivat pienemmät House of Jaahas ja House of Auer sekä laajempi kollektiivi, monen aktiivisesti keikkailevan drag-artistin synnyinkoti Drag Me To HEL, ovat saaneet rinnalleen vihdoin Tampereellakin järjestettävän Gaggin´Drag -klubin.

Gaggin´Dragin synnystä Mäkelä muistelee: ”Olin itse asiassa muuttamassa Helsinkiin, mutta sen sijaan että muuttaisin skenen perässä sinne minne kaikki muutkin, vain koska täällä Tampereella ei ikinä tapahdu mitään, päätin tuoda skenen ja tapahtumat tänne. Kaikesta saamastani palautteestani voin päätellä, että sille oli tarvetta ja se oli sen arvoista.”

Gaggin´Drag -klubeja on pidetty nyt neljä kertaa, joista kolme on ollut loppuunmyytyjä jo ennen kuin esitys on päässyt alkamaan. House of Jaahasin Nights of Jaahas -klubi-illoissa, jotka järjestetään Helsingissä Lepakkomiehessä, on myös väkeä riittänyt, ja suurin osa illoista on myös myyty loppuun. Underground dragille on siis selvästi tilausta sekä yleisöä että alalle haaveilevia esiintyjiä ajatellen.

Pauliina kertoo tutuksi tulleesta ulkopuolisuuden tunteesta ennen dragin pariin pääsemistä, joten hänelle on henkilökohtaisesti hyvin tärkeää yrittää tehdä House of Jaahas -klubista ja koko skenestä laajemmin paikka, jonne uusien ihmisten olisi mahdollista tulla ilman, että annetaan vaikutelma jostain yrmeästä sisäpiiristä. Nyt House of Jaahas on järjestämässä yhdessä alakulttuurikeskus Loukon kanssa matalan kynnyksen drag-kurssia tällä samalla ajatuksella.

Vaikka iso osa Suomen nykyistä underground dragia tekevistä onkin saanut oppinsa School of Vanilla -työpajan myötä, se ei ole vaatimus skeneen sisään pääsemiselle. Rosis eli Vihis on yksi niistä, jotka ovat tulleet mukaan ”ulkopuolelta”: ”Sen takia koin toiseutta hyvin pitkään, mutta minun jälkeeni yhä enemmän tyyppejä jo tullut lisää tähän yhteisöön eri teitä. Koen, että voin tukeutua drag-yhteisööni esim. esitysten testaamisen ja läpikäymisen kanssa, sekä ihan vain elämäni kanssa.”

Pirskanen todistaa samankaltaisesta kokemuksesta : ”Saan voimaa, rohkeutta ja rakkautta yhteisöltäni! Se, että saan keskustella yhteiskunnasta, dragista, burleskista, elämästä ja taiteesta laajemmin on minulle todella tärkeää. Se, että ihmiset pyytävät esiintymään ja antavat palautetta, koskettaa syvältä. Koen, että minuun uskotaan esiintyjänä ja minulle annetaan tilaa olla oma itseni ja kokeilla ja kehittyä sekä ihmisenä että esiintyjänä.”

Drag on siis muutakin kuin vain harrastus tai sivutoimi. Lola Vanilla pitää dragia yhtenä oman elämänsä kulmakivenä: ”Drag täyttää omassa elämässäni ehkä samankaltaista kohtaa, jota joillain toisilla esimerkiksi uskonnollisuus. Koen että se on enemmän kuin harrastamista, mutta pelkästään työksi sen kutsuminen ei sekään tunnu oikealta. Lola on arkiminäni osa, jatke ja ilmentymä johon suodattuu oikeita ominaisuuksiani erilaisella ”sekoitussuhteella” kuin arkiminässäni. Siksi koen että drag on osa minäkuvaani, ja vaikka en enää koskaan maalaisi naamaani tai nousisi lavalle, joku osa Lolaa säilyisi minussa vuosia, jopa vuosikymmeniä. ”

Uusille artisteille drag voi olla käänteen tekevä kokemus. Mäkelän sanoin se voi parhaimmillaan avata kokonaisia uusia maailmoja: ”Drag antaa luvan tutkailla itseään ja toteuttaa näitä eri puolia itsestään. Lisäksi nyt tunnen kuuluvani johonkin yhteisöön, meillä on ihana, välittävä ja tukeva drag-perhe. ”

Underground dragin tulevaisuus

Hyperfemme, Bambi Bizarre, Theodora Rex ja Viha Piirakka kaikki selvästi näkevät tilausta dragille yhtenä mahdollisuutena kaikenikäisten, -sukupuolisten ja -taustaisten ihmisten kokeilla eri rooleilla ja pirskoa stereotypioita – sekä luovasti toteuttaa itseään. ”Toivon että naiset, transihmiset, genderfluidit, muunsukupuoliset, ei-binäärit, sukupuolettomat, miehet ja muut voivat tehdä omannäköistään dragia ilman konservatiivisia raja-aitoja”, luettelee Pirskanen. Pauliina lisää: ”Kaikkein ihaninta olisi, jos onnistuisimme luomaan niin turvallisia tiloja, että tyypit voisivat kokeilla asioita jotka kiinnostavat, mutta myös jännittävät.” Vihis yhtyy tähän toivomukseen ja haluaisi myös, että yhä useampi ihminen saisi tietää dragin monimuotoisuudesta ja että siitä omalta osaltaan tulisi myös mainstream-dragia.

Kaikilla on myös viesti RuPaulille ja hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleville:

”When was the last time you went to an actual drag show? (and no, drag race finales don’t count)” Vihis

”We’re all born naked and the rest is drag. RuPaulin olis musta ihan hyvä pysähtyä miettimään tätä omaa lausahdustaan ja sen merkitystä.” Hyperfemme

”Älä jarruta, vaan anna dragin kasvaa ja kukoistaa. Sukupuoli ei voi määrittää sitä millaista taidetta ihminen saa tehdä! ” Theodora Rex

”MITÄ VITTUU MUKA NAISET EI VOI TEHDÄ DRAGIA?” Bambi Bizarre

Entä mitä sanoo niin monelle tärkeä esikuva, Lola Vanilla?

”Toivoisin että suomalainen drag kasvaa täydeksi taidemuodoksi, joka säilyttää alueellista omaleimaisuuttaan mutta on myös auki maailmalle – ei pelkästään vastaanottavana vaan myös itsestään antavana yhteisönä. Instituutioiksi kasvaneita drag-kisoja on toki hauskaa katsoa, mutta toivon, että yhä useampi drag-artisti löytää oman äänensä myös ilman referenssejä ja kaikuja amerikkalaisiin supertähtikoneisiin. ”

Teksti: Javiera Marchant Aedo
Kuvituskuvat: Lady Clapback
Valokuva: Bambi Bizarre

Kuinka rentouttaa asiakas sisätutkimuksen aikana…

Lupasin Facebook-sivuillani kertoa, miten lopulta kävi Tampellan neuvolassa.

Yhdellä sanalla: huonosti.

Pidemmin:

Sen jälkeen, kun hoitajan ja Päiväperhon työntekijöiden kanssa kävin sen kaksituntisen keskustelun, minkä päätteeksi vihdoin, luulin, toiveeni ja tarpeeni kuultiin ja tultiin siihen tulokseen, että ”tavallinen” neuvola riittää, laskin defenssini ja hengitin. Siksi seuraavaan neuvolakäyntiin en valmistautunut etukäteen henkisesti, vaan astuin pahaa aavistamatta suoraan yhteen kauheimmista lääkärikokemuksistani ikinä.

Tietenkin käynti alkoi sillä, että lääkäri kysyi minulta ”do you speak Finnish?”. Se lupaa aina hyvää. On kuin hän ei olisi lukenut minusta mitään etukäteen, mutta kyllä kävi silti ilmi, että hän oli.

Käynnin aikana minulle tehtiin sisätutkimus (kaikki hyvin) sekä juteltiin hyvin lyhyesti pahoinvoinnista (oksentaminen illalla johtuu rasituksesta tai väsymyksestä) sekä siitä, mitä tehdä, jos alkaa närästää. Lopun aikaa keskusteltiin, kyllä vaan, siirtymisestä Päiväperhon asiakkaaksi.

Lääkäri käytti järjestyksessä seuraavia argumentteja:

Kuvahaun tulos haulle excuse me meme

  • Kyllä sinun kannattaisi sinne mennä, kun sinä odotat yksin jakaikkea…
  • Sinä NYT VAAN JÄIT KIINNI Audit-kyselystä…
  • Lastensuojelulaki MÄÄRÄÄ että sinun on mentävä sinne, jos sinulla on ongelmia tämän kanssa, puhu päättäjille.

 

Kysyttäessä, onko Audit-pisteideni lisäksi mitään muuta syytä, miksi minua painostetaan ja syyllistetään Mielenterveys- ja Päihdeneuvola Päiväperhon asiakkaaksi, esimerkiksi onko käytöksessäni tai jossain, mitä olen kertonut, tullut ilmi sellaista, että minä hyötyisin Päiväperhon asiakkuudesta, lääkäri ei suostunut vastaamaan. Sen sijaan hän toisti, että minä jäin kiinni. Miten voi jäädä kiinni kyselyssä, mihin vastaaminen on vapaaehtoista?

Kun toin ilmi, että mikäli edes olisi asiaa perusteltu mielenterveysasioissa tukemisella, se olisi ollut parempi idea, koska sen puolen asiat huolestuttavat minua itseänikin, kun taas päihteisiin liittyvät kysymykset koen turhina ja tässä vaiheessa ärsyttävinä ja tungettelevina, lääkäri sanoi ”no se nyt on vaan sellainen sana siinä, ei siellä sellaista tukea saa, tai enemmän jos masentaa se ettei saa juoda alkoholia…”.

Kuvahaun tulos haulle excuse me meme

En ollut uskoa korviani.

Huomatkaa, että tämä keskustelu jatkui läpi käynnin, siis myös sisätutkimuksen aikana. Huomauttaessani, että voitaisiinko jatkaa keskustelua sisätutkimuksen jälkeen, lääkäri totesi että ”kyllä sinun täytyisi nyt yrittää rentoutua”.
Kuvahaun tulos haulle you don't say meme

Jouduin laskemaan kymmeneen. Monta kertaa. Nielemään itkua. Rauhoittamaan itseäni, nimeämään päässäni viisi asiaa, jotka näin sillä hetkellä. Olin hyvin järkyttynyt, pettynyt, vihainen ja koin oloni erittäin turvattomaksi. Sanoin ääneen, että on uskomatonta joutua taas olemaan tilanteessa, missä minua ei kuunnella, vaan edelleen jankutetaan päihteistä ja Päiväperhosta. Lääkäri itse suuttui tässä vaiheessa ja ääntään korottaen sanoi ”voidaako jutella välillä muustakin kuin päihteistä”.
”EN OLE MITÄÄN MUUTA HALUNNUTKAAN KUIN JUTELLA AIVAN MUISTA ASIOISTA AIVAN ENSI HETKESTÄ LÄHTIEN”. Olisin halunnut oikeasti huutaa sen. Mutta kuten minulle käy aina näissä tilanteissa, mitä enemmän kiihdyn, sitä korostetumman rauhallisesti ja hitaasti puhun.

Käynti loppui siihen, että tajusin, että se olisi viimeinen kerta, kun astun jalallanikaan Tampellan neuvolaan. Lääkäri kysyi, noustessani seisomaan, ”eikö tästä nyt ollut kuitenkin sinulle enemmän hyötyä kuin haittaa ja eikö sinua kuitenkin kohdeltu ihan asiallisesti?”.

Katsoin häntä silmiin. ”En ole aivan varma. Ja ei, minua ei taaskaan kohdeltu täällä asiallisesti.”

Lähdin pois itkien. Kymmenisen metriä neuvolasta alkoi tärinä. Loppupäivä meni itkuisissa merkeissä ja päänsäryssä.

Omakantaan tuli merkintä: ”Raskausseurannassa kiinnitetään huomiota jaksamiseen.”

Siihen asti, kunnes vaihdoin neuvolaa, ainoa asia, mikä vaikutti negatiivisesti jaksamiseeni, olivat käynnit Tampellan neuvolassa. 

Tiedättekö, mikä on nurinkurisinta? Keskustelin pitkään terapiassa tästä, mitä nyt tehdään. Sen tiesin, että Tampella on poissuljettu vaihtoehto minulla. Ja että siitä lähtien en koskaan menisi yhdellekään raskausajan käynnille yksin.
Mutta minne siirtyä? Terapeutti hyvin muistutti, että valitettavasti ei olisi mitään takeita siitä, etteikö jossain toisessa neuvolassa alkaisi sama farssi uudelleen, sillä Audit-kysely on Ipanassa jo. Joten lopulta päädyin siihen, että pyysin Päiväperhon sosiaalityöntekijän hoitoneuvotteluun terapeuttini luokse.
Ja päätin, että siirryn Päiväperhon asiakkaaksi sen jälkeen, kun minulle luvattiin, että se olisi ainoa paikka, missä saisin olla rauhassa päihdekyselyiltä ja saisin vihdoin ja viimein keskittyä itse raskauteen ja omaan sekä vauvani hyvinvointiin.

Asia, mikä ei koskaan aiemmin tullut ilmi: Päiväperhon ”mielenterveyspuoli” ei ole tuulesta temmattu. Minulle selvisi, että se on juuri oikea paikka minulle, mutta ei päihteiden takia, vaan koska syömishäiriötaustani takia todellakin tarvitsen erityistä tukea, jotta vahingolliset toimintamallit eivät pääse kontrolloimaan raskausaikaa. Ettei tästä tule loputonta vaa´alla käymistä ja sairasta ruokavalioon keskittymistä.

Jos tämä olisi osattu tuoda esille ekassa neuvolakäynnissä, kuitenkin olin jo ekassa puhelussa kertonut suoraan, rehellisesti ja avoimesti syömishäiriötaustastani, ja sillä osattu perustella Päiväperhon asiakkuutta, olisin harkinnut sitä aivan eri tavalla ja todennäköisesti ottanut tarjotun tuen vastaan heti.
Tampellan neuvola, you failed. Toivottavasti osaat paremmin seuraavien odottavien ihmisten kohdalla. Kaikilla ei ole minun tukiverkostojani, kokemustani terveydenhuollosta tai olemassaolevaa, toimivaa terapiasuhdetta. Kuinka paljon vahinkoa saadaankaan aikaan nytkin? Pelottaa edes ajatella.

Tiistai 30.1.2018.

Okei, mut mitä helvettiä tapahtui nyt, että yhtäkkiä tää tyyppi, kenet te tunnette, joka käy tanssimassa, juo ehkä liikaa jallua, on innoissaan työstään, rakastaa meemejä ja giffejä ja patriarkaatin murskaamista, on hurahtanut leftbookin tag-ryhmiin ja flirttailee kaikelle mikä liikkuu, on nyt tässä tilanteessa?

Niinpä, saatana, niinpä.

Naurattaa, koska mietin englanninkielistä sanontaa ”so what’s the skinny?” kun halutaan tietää sisäpiirin tietoa. Sanonta kai tarkoittaa alunperin ”lyhyttä versiota”, mut pakko arvostaa ironiaa siinä kielikuvassa, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Skinny.

Lyhyt versio olisi se, että mulle aikataulutettu terveydellisistä syistä suoritettava abdominoplastia (google it) peruutettiin, koska leikkausta varten vaadittu tupakoinnin lopettaminen ja vapaaehtoinen luopumiseni lattekahvin juomisesta aiheuttivat painonnousun, minkä johdosta painoindeksini ylitti 32 rajan. Ja koska Hatanpää, missä leikkaus olisi suoritettu, yhdistyi TAYSin kanssa, ja TAYSissa taas raja on BMI30, kirurgi sanoi:

Sun täytyy laihduttaa, en mä muuten leikkaa sua. 

Huom. Painoin tiistaina 30.1. aamulla 91,3 kiloa. Kun avauduin Facebookissa tapahtuneesta taisin kertoa 89 kiloa? Miksi? KOSKA MINULLA ON SYÖMISHÄIRIÖ. Ja kahdella kilolla ja kolmellasadalla grammalla on painoonsa nähden moninkertainen merkitys näillä huudeilla.

Uusi vaatimus tiistaina: laihdu siten, että painoindeksisi on alle 30. Minun pituisellani ihmisellä, olen 164cm, se tarkoittaa että paino saa olla enintään 80 kiloa, mielellään sen alle.  Ironiaa: painoni tänään aamulla oli 85,5 kiloa eli BMI on alle 32. Leikkaus olisi ollut maanantaina. Joo, heippa. 

Ja argumentteina olivat siis ”nää säännöt on nyt tämmöiset, nää on kaikille, en mä voi tehdä poikkeusta sun kohdallas” (en pyytänyt) sekä ”mieti miten paljon nätimpi on lopputulos jos sä oot laihempi” no haista sinä kirurginpaska vittu. 

Olin muuten juuri ehkä viisi minuuttia aikaisemmin käynyt jännän pienen dialogin hoitajan kanssa. 

–  Mites, kun sä olit lihavuusleikkauksessa 2015, miten elämä on sujunut sen jälkeen? hän kysyi.
– Miten tää liittyy…?
– Eikun kato tässä kysellään vähän historiaa, haluan vain tutustua suhun.
– Okei, no varmaan ehkä tavallisesti, mitä sä oikein tarkoitat? minä ihan helvetin epäluuloisesti.
– No että miten sulla on syöminen sujunut ja sellaista?
– Ihan kuten ohitusleikatuilla muutenkin. Mä en muuten käytä termiä ”lihavuusleikkaus” vaan ”mahalaukun ohitusleikkaus”, tää on tärkeä homma, sanoilla on tosi suuri valta. Eihän multa lihavuutta leikattu.
– (hermostuneena) Niin katsos meillä käytetään lääketieteellisiä termejä niin siksi ”lihavuusleikkaus”.

Universumille kiitos kirurgi tuli juuri silloin paikalle, koska meinasin haastaa sen kisaan siitä, kumpi on lääketieteellisempi termi: leikkauksen oikea nimi (mahalaukun ohitusleikkaus) vai ”LIHAVUUSVITUNLEIKKAUS”. Come FUCKING ON. 

Pidempi versio:

Painoin jotain 140 kilon luokkaa, kun 2009 astuin Z3:n ovesta sisään hoitojaksoa varten, minkä piti alunperin kestää sen pari viikkoa, että saan olemassa olevan hoitosuhteen, jotta voin anoa Kelalta tukea terapiaan. 

Kolme kuukautta erittäin niukkaenergistä ruokavaliota eli 800 kaloria päivässä myöhemmin olin laihtunut 30 kiloa ja sain kuulla siitä joka saatanan paikassa. Tämän blogin jossain alkupostausten syövereissä on suurempi avautuminen aiheesta, feel free to dig, se ei ole salasanasuojattu.  

Laihduin sen jälkeen vielä 20 kiloa lisää. Painoin lopulta 89 kiloa, se maaginen 89 kiloa, jumalauta miten mä vihaan sitä lukua, ja sen jälkeen alkoikin alamäki. Paitsi että se oli ylämäki. Ensin lihoin pari kiloa (se yhtä maaginen 91 kiloa, ai että), ja yhtäkkiä painoin 98 kiloa ja lakkasin menemästä terapiaan. Menin paniikkiin. Vain kaksi kiloa sataan! Yritin aloittaa ENE-dieetin itsekseni, ilman tukea, epäonnistuin. Epäonnistuin kerran, kahdesti, kolmesti. En pystynyt siihen edes viikkoa kauempaa. Löysin itseni ahmimasta. Oksentamaan en enää kyennyt, se oli jäänyt ”nuoruuteeni” ennen ensimmäistä hoitojaksoa. 

Tiedän syyt sille, miksi aloitin ahmimisen uudelleen. Se vaihe elämästäni on analysoitu aivan puhki, vaikka sen seuraukset ovat edelleen läsnä. Ne liittyvät siihen ainoaan oikeaan rakkaussuhteeseen, joka minulla on ikinä ollut, miehen kanssa, joka on mun exä ja nykyinen ja taas kerran exä. Ne liittyvät siihen koodivirheeseen geeneissäni, jonka tämä paska yhteiskunta on minuun leimannut, mikä julistaa minulle kaikkia audiovisuaalisia kanavia pitkin, että en ole minkään arvoinen, koska olen lihava. Olen automaattisesti tuomittu vastenmieliseen ulkonäköön, joka ei voi koskaan herättää kenessäkään oikeaa halua minua kohtaan. Olen epäonnistunut naisena, koska olen lihava. Eikä ainoastaan lihava, vaan sairaalloisen lihava. ”Sangen obeesi nuori nainen”, kuten eräässä epikriisissä lukee. 

Syyt minulla on tiedossa. Seuraukset on dokumentoitu neljään täyteen kirjoitettuun päiväkirjaan, jotka ovat tälläkin hetkellä kirjahyllyssäni. Syyt johtivat siihen, että löysin itseni noin 120-kiloisena Z3:lta uudemman kerran. Lähdin marraskuussa 2011 Chileen 114-kiloisena. Palattuani, tietämättäni entistä traumatisoituneenpana, ajauduin ahmimiskierteeseen, jonka suoritin ovelasti avotyyppini nenän edessä hänen näkemättään (tai niin kuvittelin). Palasin teini-iän tapoihin ja rupesin syömään salaa. Taisin kuitenkin puhua lakkaamatta syömisestä ja kuntoilusta. Olin aivan täydellisesti oman ahmimishäiriöni vallassa. Olin jotain paljon pahempaa kuin sairaalloisen lihava nainen: olin sairaalloisen lihava nainen, joka oli kerran päässyt sairaalloisesta lihavuudestaan eroon ja oli enää ”lievästi”, ja joka oli liian heikko pitääkseen itsensä ”lievästi lihavana” ja lihonut takaisin entistä sairaalloisemmaksi lihavaksi täysin epäonnistuneeksi naiseksi. Tämän alemmas ei pääse. Olin väärässä, taas

Minulle suositeltiin mahalaukun ohitusleikkausta (termillä ”gastric bypass”) Chilessä vuonna 2006. Sen teki serkkuni Jacqueline noin vartti sen jälkeen, kun astuin Arturo Merino Benitezin lentokentältä pihalle Pudahuelin niin raikkaaseen ulkoilmaan. I’m kidding, tietenkin. Santiagohan on saastunut kuoppa. Serkullani oli siis nippu esitteitä valmiina, yksi niistä taisi olla laihdutusleiristä, ja tietenkin kertomus hänen hyvästä ystävästään, jonka elämä on sen jälkeen ollut täydellistä, ja joka ei enää ikinä luopuisi päätöksestään hakeutua siihen leikkaukseen, miehenkin hän löysi itselleen. Whoop-dee-fucking-doo.

Samankaltaisia neuvoja sain puolivuotisen Santiagossa asumisen aikana tusinoittain. Yritin parhaani mukaan jättää ne omaan arvoonsa. 2006 olin kehonkuvani suhteen ulospäin hirvittävän itsevarma. 

Yksikään minut vuosina 2000-2009 tuntenut ihminen ei voi väittää, että olisin kertaakaan pahoitellut ääneen painoani tai kritisoinut ulkonäköäni. Sisäisesti tein sitä jatkuvasti, joka päivä, joka tunti, mutta ääneen en koskaan. Muistan sen vihan, säälin ja myötähäpeän minkä koin, kun Messukylän lukiossa ollessani ilmaisutaidon tunnilla jokainen sai tehtäväkseen mennä luokan eteen (auditorio) ja kertoa yksi asia itsestään, mitä kukaan muu ei tiedä. Yksi työistä, lihavahko tyyppi, sitä tyyppiä, joka pyytää koko ajan anteeksi omaa olemassaoloaan, aloitti puheenvuoronsa sanomalla:

No kaikkihan tietää että mä oon vaan tämmöinen ruma läski, mutta mitä ette tiedä….

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mikä oli se varsinainen jutun ydin. Kuulin vain sanat ”oon vaan tämmöinen ruma läski”. Päätin siltä istumalta, että en ikinä, koskaan pyydä anteeksi ulkonäköäni tuolla tavalla, että en ikinä puhuisi itsestäni sanoilla ”läski” tai ”ruma”. Nämä molemmat sanat olivat sisäisessä sanavarastossani ahkerassa, jokapäiväisessä käytössä, mutta kukaan ei kuullut niitä minun suustani ääneen. 

 Se oli mulle todella tärkeää, eräänlainen pelastusrengas, josta en päästänyt irti. Pidin tästä tarinasta kiinni loppuun asti. Lopulla tarkoitan sitä ensimmäistä 10 kilon laihtumista heinäkuussa 2009. 

On vuosi 2013 tai 2014. Olen ollut parisuhteessa jo kolme tai neljä vuotta. Painan jotain 150 kilon luokkaa. Haluan lapsia. En voi kuitenkaan saada lapsia. Syy: polykystiset munasarjat. Ratkaisu: laihtuminen. 

Don’t you just love the irony?

Huomaatkaa, että minulle on siis tuohon vuoteen mennessä diagnosoitu syömishäiröiden, masennuksen ja ahdistuksen lisäksi myös alkoholin ja kannabinoidien haitallinen käyttö, seksin käyttäminen ahdistuksenhallintakeinona sekä muu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jos olisin kohdannut edes yhden oikeasti pätevän psykiatrin, hän olisi osannut yhdistää nämä palaset lapsuuteeni ja voinut jo silloin diagnosoida minulle traumaperäisen dissosiaatiohäiriön, mutta se arpa osui kohdalleni vasta vuonna 2015, kun ensimmäiset noin 300 turvapaikanhakijaa saapui Tampereelle ja minä menetin ainoan terveellisen tapani rentoutua: kykyni nukkua.   

Minä yksinkertaisesti annoin periksi ja uskoin, vilpittömästi uskoin, että hakeutumalla mahalaukun ohitusleikkaukseen, voisin fyysisestä pakosta laihtua ja pysyä pienemmässä painossa, jotta kystät häviäisivät munasarjoistani ja minä voisin tulla raskaaksi. Täysin aukoton logiikka. Ja niin pätevästi argumentoitu, että minä, huolimatta tästä pitkästä hoitohistoriastani mielenterveyspuolella ja ahmimishäiriödiagnoosista, pääsin kaikkien seulojen (myös psykiatrin arvion) läpi ja lopulta pääsin siihen hiton leikkaukseen. 

Kadun sitä leikkausta ihan todella syvästi. Kadun, vihaan, olen sille ja kaikille, jotka mahdollistivat sen, katkera. Olen itselleni katkera ja vihainen, koska tottakai halusin myös ihan vaan laihtua. Miten hitossa olisin voinut niillä työkaluilla olla haluamatta? Olen varmasti erikoistapaus monenkin asian suhteen ja ainutlaatuinen traumoineni ja kokemuksineni, mutta olen silti klassinen laihuusnormin uhri. Fatshamingin uhri. Painoin 150 kiloa, totta saatanassa minä halusin laihtua (taas).

MUTTA!

Olin laihtunut jo kerran. Tiesin, mitä tapahtuisi sitten kun laihtuisin, tiesin sen kommenttivyöryn, minkä kohteeksi joutuisin, tiesin miltä tuntuisi taas kerran huomata kaikkialla ja kaikkien suunasta asennemuutoksen minua ja minun kehoani kohtaan, tiesin miten keski-ikäisten miesten tapa katsoa minua muuttuisi taas ja tekisi maailmastani pikkasen vaarallisemman, tiesin tasan tarkkaan että menisi helvetin pitkään ennen kuin tunnistaisin itseni peilistä, ennen kuin voisin katsoa käsiäni ja sanoa ”nämä ovat minun käteni”, ennen kuin voisin yrittää ostaa parin housuja ja osua oikeaan kokoon vasta neljännellä yrittämällä, että pitäisin yöllä nukkumaan mennessä kaikin voimin kiinni keskivartalostani yrittäen tunnistaa, missä kohti käteni koskettavat vatsaani, mikä on minua, mikä on lihavaa, mikä normaalia, mistä saisin pitää vielä kiinni. 

Leikkaus tehtiin 2015 helmikuussa. Toivuin nopeasti, koska mulla on saatana superkeho. Olenko myös maininnut, että minulla on poikkeuksellisen hyvä kehonhallinta? Fysioterapeutin 2009 sanoin: ”Sinun kehosi on kuin luotu urheilua varten, katso tätä sinun luonnollisen kaunista nilkanojennustasikin.” Ei paineita. 

Laihduin suunnitellusti. Tiesin jo ennen leikkausta, koska olin kokenut sen jo kerran, että laihtuminen olisi niin nopeaa, että iho ei pysyisi perässä vaan alkaisi roikkumaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo edennyt suhteellisen hienosti kehopositiivisuuden akselilla ja ohittanut vaiheen ”sun on pakko rakastaa kaikkea itsessäsi” ja päässyt kohtaan ”kaikki on ok, myös se, ettei pidä kaikesta itsessään”. Siinä tiivistettynä kahden vuoden työ oman kehonkuvan kanssa. Tietynlainen voitto lihavuusaktivismin arpajaisissa. 

Koko tänä aikana vuodesta 2014 alusta viime tiistaihin asti olen pitänyt ahmimishäiriön kurissa pitämällä tiukasti katseen tavoitteessani (lasten saaminen) ja kehon tietoisena siitä, että yksikin ahmimiskohtaus voi aiheuttaa mahalaukun repeämisen ja mahdollisen kuoleman, ja lopulta, etenkin vuonna 2017, kaikkein paras tapa pitää se omalla paikallaan: ollut ihan oikeasti ajattelematta koko asiaa. Vienyt siltä sen paikan yhtenä identiteettini kulmakivistä.

Ei mikään pieni motivaattori. 

Samanaikaisesti olen nauttinut enemmän kuin mistään muusta siitä, että syömiseni määrä määräytyy sen mukaan, miltä musta tuntuu: lopetan, kun olen kylläinen. Ihmiselle, joka on joskus ehkä 13-vuotiaana ehkä jo aiemmin menettänyt kyvyn tunnistaa omassa kehossaan nälän, kylmyyden, surun, vihan, ilon, väsymyksen tai muun tunteen tai fyysisen tuntemuksen erot, se on elämää mullistava kokemus. Suhteeni ruokaan ja syömiseen muuttui taas kerran. Se aiheutti sen, että pikkuhiljaa pystyin päästämään irti sairaalloisesta tavasta ajatella ruokaa, syömistä ja syömättömyyttä, joka ikinen valveillaolon hetki. Oliko se joka päivä silti mukana? Tottakai. Mutta myrkyttikö se jokaisen hetken päivässä? Ei enää. 

Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen vuoden aikana kävin kaikilla suunnitelluilla ravitsemusterapiakäynneillä. Sen jälkeen jätin menemättä niihin ihan vain siitä syystä, että aina ennen jokaista käyntiä olisi pitänyt pitää kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Voin kertoa teille, että mitä tulee täytettäviin lomakkeisiin ykkösinhokkini on se saatanan ruokapäiväkirja. Pelkkä sen näkeminen aiheuttaa mulle suunnatonta ahdistusta. Heitän ne suoraan roskiin ja jätän menemättä ravitsemusterapeutille (jonka puheet osaan ulkoa. Kukaan ei oikeasti tiedä syömishäiriöstä paremmin ruoasta ja syömisestä, uskokaa pois).

Vuonna 2017 alussa oli leikkauksen kaksivuotiskontrolli ja lääkäri, endokrinologi, kysyi minulta, haluanko ”masun roikkoleikkaukseen”. Suhtauduin kysymykseen äärimmäisen epäluuloisesti, jo pelkästään masu-sanan takia. Sitten päätin, että puhun suoraan: en oikeasti tiedä. 

Rinnoistani on jäljellä vain tyhjähköt pussit ja ne roikkuvat aika paljon. Käsivarsieni iho roikkuu myös, ne ovat tyhjentyneet ilmapallot. Ero näiden kohtien ja mahani välillä on se, että mahani roikkuva iho ja napa tulehtuu, ja tulehdukset sattuvat. 

Endokrinologi oli oikeastaan aika etevä. Hän vastasi kysymyksiini asiallisesti, ei painostanut mua suuntaan tai toiseen, kertoi vain faktoja leikkauksesta ja sen hyvistä ja huonoista seurauksista. Ja koska hän näki, että olin epävarma sen suhteen, hän ehdotti, että saisin miettimisaikaa ja lupasi soittaa puolen vuoden päästä ja kysyä päätöstäni vasta sitten. Tähän minä suostuin.

Päätös suostua abdominoplastiaan ei siis ollut mikään mielivaltainen päätös. Siinä, missä päätöksen mahalaukun ohitusleikkauksesta tein suoraan sanottuna tietyn aivopesun seurauksena, tämän päätöksen tein jo intersektionaalisen feminismin, lihavuusaktivismin ja kehopositiivisuuden perusteet ja jatkokurssin käyneenä. Minulla oli tällä kertaa helvetisti enemmän työkaluja työstää tätä asiaa, pohtia syitä ja seurauksia monesta eri näkökulmasta. Tiedän mikä osuus on puhtaasti ulkonäöllisillä motiiveilla ja mikä terveydellisillä. Tiedän niiden suhteet toisiinsa. Ääneen ja julkisesti puhun vain terveydellisistä, mutta tällä kertaa se ei ole itseään epäonnistuneena pitävän lihavan naisen epätoivoinen elossa- ja turvassapysymiskulissi, vaan tietoinen vaikuttamiseen tähtäävä päätös. Minulla on jonkin verran ja varsinkin tiettyä kohdeyleisöä ajatellen määrittelyvaltaa, ja haluan käyttää sen hyvään. 

Joten sanoin kesällä 2017 ”kyllä” abdominoplastialle ja syyskuussa kävin juttelemassa kirurgin kanssa. Arvatkaas keitä oli läsnä siinä tapaamisessa? Lääketieteen opiskelijoita! Nuoria, keskipainoisia, naisoletettuja lääketieteen opiskelijoita. Mitä teen minä? Tottakai pidän todella tarkkaan huolta, että ilmeelläkään eikä tietenkään edes sanan puolikkaalla sanoisin mitään edes negatiiviseksi tulkittavaa omasta kehostani tai ulkonäöstäni. Varmat eleet, kiirehtimättä tapahtuva riisuutuminen tai pukeminen. Korjaan kirurgin sanavalintoja (lihavuusleikkaus, epäsiistin näköinen iho), huomautan ohimennen heitetyistä kommenteista liittyen poimuja selässä tai reisiä: Näitä me ei julkisella tehdä, mut moni haluaa kyllä hoitaa nämä pois alta yksityisellä puolella, kirurgi sanoi osoittaen kynällään ko. kohtia kehossani.

– Ei, kukaan ei koske näihin! Mä pidän näistä kiinni, ja pidän niistä fyysisesti kiinni, suojaan kehoani muodostamalla kilven käsilläni.
– Ai? Etkö sä halua korjauttaa sun tissejäkään? kulmakarvat kohotettuina.
– Onko ne pakko leikata?
– Eikun nää on sulla ihan siinä rajalla, ja mittaa ne vielä kerran mittanauhalla olkapäästä rintojen alimmalle kohdalle asti, ihan saat itse päättää.
– Siinä tapauksessa ei missään nimessä. Haluan vain tämän leikkauksen, jonka avulla pääsen tästä ihon tulehduskierteestä.
– Selvä juttu, pannaan sut jonoon. 

Vuosi 2017 oli sekä vaikein että helpoin elämässäni. Olen ollut työssä, joka on innostanut ja haastanut minua joka päivä. Erosin Petteristä, muutin yksin asumaan, yritin oppia uudelleen mitä tarkoittaa ”ystävyys”, tutustuin itseeni seksuaalisena olentona nykytilanteessa nykykehossa, tällä kertaa vähän terveemmistä lähtökohdista, tutkien ja tullen myös siihen lopputulokseen, että en ole hetero. Ei mikään pieni juttu sekään. Romahdin aivan totaalisesti loppukesästä kuultuani että Petteri tapaili jotain toista naista ja reaktiona join itseltäni muistin kolme kertaa kahden viikon sisään. Olen käynyt säännöllisesti traumaterapiassa ja oikeasti edistynyt. Olen opetellut omien rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista. Olen oppinut painamaan jarrua, vaikken ole vielä kauhean hyvä siinä. Olen opetellut sanomaan ”ei”. Olen tehnyt aivan helvetisti virheitä, mutta myös oppinut useimmista. Olen tahtomattani satuttanut ihmisiä ja oppinut ottamaan vastuuta siitä. Olen löytänyt uuden ahdistuksenhallintakeinon (holtiton rahankäyttö), joka on ihan yhtä huono kuin ne neljä edellistäkin, mutta sen löytäminen, väärinkäyttäminen, siitä tietoiseksi tuleminen ja siitä pois opetteleminen (vaiheessa) on tapahtunut moninkertaisesti nopeutetulla aikataululla verrattuna ahdistuksenhallintakeinoihin numerot kolme ja neljä: seksi ja pilvenpolttaminen. Loppuvuodesta päätimme Petterin kanssa yrittää uudelleen. Olen löytänyt itsestäni varman esiintyjän sekä työmaalla että aktivismiskenessä, olen saanut pyytämääni palautetta ja kehittynyt. Ja tämän kaiken on mahdollistanut sen, että aiempi syömiseen, painonhallintaan ja ruokaan mennyt energia on osittain vapautunut muuhun. Enää en tee ihan jokaikistä päätöstä traumalähtökohdista, vaan ihan omistani. 

Olin kevään haimakasvainepäilyn ja diagnostisista syistä neljä päivää kestäneen paaston takia laihtunut kuutisen kiloa alle viikossa. Kesällä, Sidewayn aikoihin, kesken yhdynnän ihmisen kanssa, josta sittemmin tuli ystävä, oikeasta munasarjastani puhkesi kystä ja jouduin taas sairaalaan. Olin siellä pari yötä, vältin leikkauksen täpärästi. Laihduin lisää. Yhtäkkiä olin laihtunut helvetin lyhyessä ajassa noin kymmenen kiloa, mistä olin syystä myös todella huolissani. Jouduin opettelemaan syömistä uudelleen, koska superhaimani aiheutti vaarallisia verensokerin laskuja. Elokuussa olin pitkästä aikaa taas aivan hukassa, en tunnistanut itseäni peilistä, mutta otin selfieitä, puhuin aiheesta julkisesti instassa, ystävilleni, terapiassa. Pääsin siitä kuopasta aika vähällä yli, en menettänyt työkykyäni. Hitto miten iso voitto se oli.

Syyskuusta lähtien aloin aktiivisesti työstämään kehonkuvaani uudemman kerran, tällä kertaa suhteessa leikkaukseen. Aloin kaikessa rauhassa, itsekseni ja ystävieni avulla, hyvästelemään sen osan minusta, joka pian leikattaisiin pois. Olen syönyt kuten kuvittelen normaalien ei-syömishäiriöisten ihmisten syövän: nälkään ja joskus myös koska tekee mieli. Aloin haaveilemaan ajasta, vuosista 2018 ja 2019, jona voisin tottua lopulliseen kehooni, haaveilemaan siitä, että se ei ehkä enää joutuisi muuttumaan mitenkään erityisen suuresti enää koskaan. Aloin uudelleen haaveilemaan lapsista, raskaaksi tulemisesta. Minulla oli ehkä ensimmäistä kertaa ikinä toivo siitä, että voisin lopullisesti päästä sairaalloisesta, vääristyneestä kehonkuvastani eroon. 

Kirurgin ja terveydenhoitojärjestelmän vaatimuksesta lopetin tupakoinnin syys-lokakuun vaihteessa, koska minulle kerrottiin, että leikkausjono on lyhyt, joten hyvin todennäköisesti pääsisin leikkaukseen jo loppuvuodesta. Ja tupakatta piti olla vähintään kaksi kuukautta ennen leikkausta. Vuosi vaihtui, painoni nousi, leikkausaikaa ei kuulunut. Tottakai huolestuin painonnoususta, mutta pysäytin sen huolen, puhuin siitä heti terapiassa, työstin asiaa aktiivisesti yrittäen olla antamatta sille liikaa valtaa. Minulla on hyvin tuoreessa muistissa aiempi paniikki vuonna 2011 kun painoni nousi 98 kiloon, joten halusin olla tekemättä samaa virhettä uudelleen. 

Mielessäni olin tullut siihen tulokseen, että loppuvuoden painonnousu oli yksinkertaisesti sitä, kun kehoni otti takaisin kesän aikana koetut erittäin stressaavat tilanteet ja sen takia pois lähteneet kilot. Olin oikeasti enemmän tyytyväinen kuin tyytymätön painooni. 

Olin niin todella lähellä aloittaa lihavan naisen identiteetistä luopumusta, mutta olin valmis tekemään sen kaikella rakkaudella itseäni kohtaan. 

Tammikuun loppupuolella soitin taas kerran hoidonsuunnittelijalle ja tiedustelin leikkausaikaa. Yllätyksekseni sain sen heti samaisen puhelun aikana: kävisikö helmikuun viides päivä? 

Tottakai! Minä järjestän.

Ja minä järjestin, jumalauta miten tehokkaasti ja vastuullisesti minä järjestin. Konkreettinen päivämääriä tarkoitti konkreettisia suunnitelmia, vihdoin saatana! Puhuin esimiehelleni töissä, juttelin Petterin kanssa, kerroin perheelleni, kerroin sen rajatulle ryhmälle facebookissa. Aikataulutin, peruutin, siirsin, suunnittelin, aikataulutin uudelleen, käytin siihen kaksi työpäivää. Tein suunnitelmia alaisteni kanssa, yritin kaikkeni, jotta vähintään kuukauden poissaoloni olisi mahdollisimman vähän ketään haittavaa. Sovin sijaisista. Pyysin etukäteen apua leikkausta seuraaville päiville, kun olisin hyvinkin avun tarpeessa. Minä olin valmis. 

Tiistaina kirurgi, yhdellä lauseella, pyyhkäisi monen vuoden työn mielestäni pois. Hävitin sen kaiken. Kuulin: leikkaus on peruttu. Kuulin: sinun pitää laihtua. Kuulin: olet epäonnistunut. Kuulin: et pääse tästä ikinä eroon. Kuulin: olet huono. Kuulin: laihdu, niin olet nätimpi. Kuulin: et kelpaa. Kuulin: olet naurettava, vastenmielinen läski, häpeäisit. Kuulin: sinä olet heikko. Kuulin: kuinka edes odotit jotain muuta vastausta ikinä keneltäkään? 

Jäädyin. Päässäni alkoi soida, kaikki lapsuudesti asti mukana olleet äänet, Hirviöni eri äänet, nostivat äänenvoimakkuuttaan ja huusivat minulle. Minulla ei ollut voimaa vastustaa. Eihän nuo äänet olet mihinkään kadonneet vuosien varrella, mutta olen oppinut laittamaan ne omalle paikalleen, nurkkaan, hiljaa, älkää häiritkö minua kun minä tässä elän. Nyt ne tilaisuuden tultua rynnivät pois nurkista, pimeistä koloista, traumojen alta, päältä, selkärangasta, lihasmuistista, ja aloittivat mantransa tietäen, että sillä hetkellä minulla ei ollut voimia käskeä niitä hiljenemään. Olin täysin voimaton. 

Jäädyin. Ulkoisesti muutuin jäätäväksi, etäiseksi, loogiseksi, käytännönläheiseksi minäksi. 

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tipunko pois leikkausjonosta? Mihin otan yhteyttä kun olen laihtunut vaadittavan määrän? Ja sitten, kysymys jonka ääneen sanominen yllätti itseni ihan täysin: jos laihdun tarpeeksi, pääsenkö myös rintojenkohotusleikkaukseen? 

Hoitaja sanoi: Voi voi, kauhea harmi eikö vain, ja katsoi minua täynnä sääliä. Halusin motata häntä sillä vaa´alla, jolla minut oli hetkeä aiemmin punnittu epäkelvoksi yksilöksi. 

Kirurgi toisti yhä uudelleen ”nää säännöt on kaikille”. 

Seuraavaksi olen käytävällä, hoitaja käski odottaa, kirurgi tulisi hetken kuluttua sanomaan vielä jotain. Jäätynyt minäni teki kaksi asiaa, kaksi todella fiksua asiaa:

  1. Ilmoitin esimiehelleni, että leikkaus on peruttu, mutta että en tulisi töihin sinä päivänä.
  2. Soitin työterveyteen ja varasin ajan lääkärille. 

Itkeminen alkoi vasta kun pääsin sairaalasta pihalle. Itkin matkalla bussipysäkille. Itkin bussissa. En mennyt suoraan kotiin, hain postista kaksi pakettia. Itkin sielläkin. Itkin päästyäni kotiin. Heitin paketit nurkkaan, piilotin ne, löysin ne vasta eilen. Itkin niin, etten nähnyt edes eteeni, kompastuin monta kerta kodissani, jonka kuitenkin tunnen ulkomuistista silmät kiinni. Tyhjensin jääkaapin, lappasin tavaraa muovipusseihin: voin, leivän, fetajuuston, oluttölkin, avaamattoman suklaarasian, jonka olin saanut pari viikkoa vai oliko se aiemmin jouluna lahjaksi jostain, en muista mistä tai miksi, toisen avaamattoman suklaapatukan, mehut, maidon, kermat, oatlyn kaurajuomat, majoneesin, kaksi päivää aiemmin keittämäni riisin jämät, heitin kaiken pois paitsi tomaatit. 

Vein ruoat roskikseen, raivoissani, itkien. Marssin kaksi korttelia alemmas Fressille ja otin kahden vuoden jäsenyyden á 72e/kk. Sovin PT-tapaamisesta perjantaille. Olin typistynyt töykeäksi, itkeväksi, vastenmielisen lihavaksi naiseksi. Joku heistä kysyi ”haluatko että näytetään missä on mikäkin täällä?” ”Ei kiinnosta, hoidetaan tää pois alta.”. En ottanut mitään papereita mukaani. Marssin seuraavaksi Stockalle ostamaan Nutrilettia ainakin kahdeksi viikoksi. Stockalla ei ollut niitä enää, Tokmannissa on. Marssin sinne. Kun sanon marssin, tarkoitan sitä sanamukaisesti. Ostin 80 eurolla erittäin niukkaenergisen ruokavalion pusseja, niitä samoja saatanan pusseja, mitä söin 2009 kolme kuukautta, sama kuuri, mitä epäonnistuneesti yritin kolmesti 2011 kun painoni rupesi nousemaan taas. Itkin Tokmannin käytävällä kun laskin, montako pussia tarvitsen. Osasin sen saatanan kuurin ulkoa. Viisi pussia ja puoli kiloa kasviksia päivässä. Paljon nestettä. 

Kassalla, maksettuani, revin pakkaukset auki ja heitin pelkät pussit reppuun, pakkaukset roskiin. Minulla oli reppu täynnä ENE-pusseja. Vihasin niistä jokaikistä. Niiden paino tuntui sietämättömältä, mutta vielä sietämätöntä olivat ne kilot, jotka lääkäri käski minun laihduttaa. 

Marssin seuraavaksi työterveyteen, ilmoittauduin automaatilla, en halunnut enää jutella kenellekään. Odotin. Odotin. Itkin. 

En tiedä mitä ajalle tapahtui, koska pääsin Hatanpäältä joskus 08:20 ja lääkäriaika oli vasta klo 12. En tiedä miten tuohon kaikkeen meni noin paljon aikaa. Luulen, että mulla pimeni jossain vaiheessa kotona, muistan jossain vaiheessa istuneeni keskellä olkkarin lattia jääkaapista ottamani ruoat vieressäni kasseissa, oliivipurkki kädessäni, itkien lohduttomasti, muistan miten sininen ripsiväri kirveli vasemmassa silmässä ja miten oikean silmän elohiiri palasi juuri sillä hetkellä. Muistan pysäyttäneeni marssini monta kertaa, koska en nähnyt kyyneleiltäni eteen. Muistan myös kävelleeni itkemättä mutta tuntien vihan kasvoillani. Muistan purreni hampaita niin kovasti yhteen, että päässä alkoi jomottaa. 

Lääkäri ei päästänyt minua vastaanotolta pois, ennen kuin sain luvattua, etten olisi loppupäivää yksin. Yritin soittaa niille muutamille ihmisille, keihin luotan niin paljon, että uskaltaisin näyttäytyä tuossa tilassa: Petterille, Nadjalle ja Ruusulle. Seuraava vaihtoehto oli laittaa vaimojen whatsapp-ryhmään hätäviesti, soitin Petterille. Kukaan ei tullut apuun, mikä sekin hävetti, olen epäonnistunut ystävänäkin. Lopulta Petteri soitti minulle takaisin ja lupasi tulla heti kun vain pääsisi töistä, ja sovin lääkärin kanssa, että menisin kotiin, ottaisin Imovanen ja nukkuisin sen turvin siihen asti, kunnes Petteri pääsisi paikalle. Lupasin sen. En tekisi mitään ”tyhmää”. Taisin sanoa lääkärille suoraan, että haluan tappaa itseni, että en enää jaksa tätä, en jaksa käydä tätä taas kerran läpi, en pysty tähän enää. 

Sinä päivänä haluni keittää kilo spagettia ja syödä se kerralla oli suurempi kuin tähän mennessä ikinä. Se oli viiltävä, välttämätön tarve turvautua johonkin tuttuun keinoon turruttaa se olo, mikä tuntui kuolemalta. Siksi heitin ruoat roskiin. Se oli sillä hetkellä ainoa keino, minkä keksin, millä en sortuisi ahmimiseen ja oksentamiseen. Päätös turvautua ENEen oli sekin tietyllä tavalla looginen: se on selkeä, helppo, yksinkertainen tapa syödä edes vähimmäismäärä ravintoa, jotta pysyn hengissä. Se on myös nopein keino laihtua, jonka osaan. Koska tottakai päätin myös laihtua ne vaaditut kilot. Tottakai. 

Tiistaina söin vasta illalla ensimmäisen kerran, ”kermaisen kanakeiton”. Join teetä. Sytytin tulen takkaan ja tuijotin sitä pitkään. Poltin tupakkaa. Olin jumissa pääni sisällä. Nukuin päivällä viisi tuntia ja yöllä kaksitoista. Heräsin keskiviikkona väsyneenä, turtana, lannistuneena. Haahuilin ne kaksi päivää pääasiallisesti kotona lukuunottamatta sitä, kun kävin kirjastossa ja matkalla sinne huusin sille käppäukolle, joka tönäisi mut pois tieltään. Kirjoitin päiväkirjaa. Kävin torstaina terapiassa ja sovin kirjoittamisesta. En kestä edes ajatusta kenenkään muun kuin Petterin seurasta ja hänenkin edessä skarppaan liikaa, yritän olla reipas ja jopa hymyillä. ”Kaikki on ihan hyvin.” No ei ole, kyllä Petteri tietää sen. Hän tuntee mut hyvin. 

Pussikeittokuuri on toinen iso este sille, miksi en halua nähdä ketään. Minua hävettää liikaa. Kaiken lisäksi pelkkä ajatuskin ”oikeaan ruokaan” siirtymisestä saa sydämeni pysähtymään, en tiedä missä, milloin, miten voin aloittaa sen uudelleen ilman, että sorrun ahmimiseen ja joudun oikeasti osastohoitoon. Tällä hetkellä ne pussiruoat pitävät minut pystyssä, niiden mukana tuleva rutiini saa minut nousemaan sängystä. Terapeutti pyysi minut takaisin jo ensi maanantaina, seuraava aikataulutettu käynti olisi ollut vasta ensi viikon torstaina. Olen nukkunut jokaisen yön nukahtamislääkkeiden voimin, mutta joka yön olen nukkunut vähintään yhdeksän tuntia, heräämättä, mutta nähden joka aamu painajaisia ruoasta, syömisestä, leikkauksesta, Chilestä, vankilasta, ikuisuudesta yksin häveten lihavuuttani. 

Kävin eilen työterveydessä taas ja lääkäri soitti moneen paikkaan, minä odotin ja itkin, ja lopulta sai mulle ajan akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Olen sairauslomalla ainakin 14.2. asti. Esimies tietää, missä mennään, universumille kiitos että voin luottaa häneen. Edelliselle aluepäällikölle en olisi ikinä uskaltanut kertoa edes kaikkein kevyintä versiota tästä viikosta. 

En oikeasti lopulta tiedä, miten fiksu veto on kirjoittaa tämä ja julkaista se edes teidän luettavaksenne. Asetan itseni todella haavoittuvaiseen asemaan. Tuntuu, että menetän vahvuuteni kertomalla, miten huonosti voin juuri nyt. En uskalla ajatella sitä hetkeä, kun pitää saapua paikkaan, missä tapaan jonkun teistä, jotka luette tätä nyt. Häpeä on niin suuri. Se on valtava. Se vie kaiken voiman, jota ei muutenkaan ole juuri nyt kauheasti. Rippeet. Muumioituneet jäänteet, joista ehkä taitava arkeologi voi päätellä, että tämä on ollut kerran voimakkaan naisen voima. 

Teen sen silti. Koska samalla kun se on kivuliasta, ehkä juuri sen kivun vuoksi se on ainoa, mitä voin tehdä nyt. Se on minun tieni pois, ylös tästä kuopasta. Armoton avoimuus, julki tuleminen kaikkien kilojeni kanssa. 

Tämä minä olen. Kiloni. 

Kerro minulle tarinasi

Takautuva pelko. Tunne, jota traumatisoitunut ihminen joutuu valitettavasti jopa päivittäin kokemaan.

Takautuva pelko, pelko asioita kohtaan, jotka ovat jo tapahtuneet tai jotka eivät koskaan tapahtuneet, mutta joita pelkäsin, on arkipäivää minulle. Pelkään edelleen sitä, että isäni tapetaan. Pelkään edelleen sitä, että äitini ei tulekaan kotiin, vaan hän liittyy tuhansien pidätettyjen ja kadonneiden joukkoon.
Pelkään sen tytön puolesta, joka ei osannut kertoa pelostaan, koska luuli, että hänen kuuluu olla reipas ja iloinen.
Pelkään takautuvasti niitä kauhuja, joita minkään logiikan mukaan ei tarvitsisi enää pelätä.
Minä olen nyt turvassa. Minulle ei tapahdu enää mitään pahaa. Minä olen nyt turvassa. Minun vanhempani ovat turvassa. Meille ei tapahdu enää mitään pahaa. Kaikki on hyvin. Älä pelkää. Hengitä syvään. Kaikki on hyvin.

Tervetuloa elämääni.

Olen ennenkin kirjoituksissani siellä täällä ohimennen sanonut pari sanaa uudelleentraumatisoitumisesta. Olen puhunut aiheesta lukemattomia kertoja ystävilleni ja tutuille, baarissa ja illanvietoissa.

Kun aloitan tätä tekstiä, tapahtuu ilmiö, josta sain tietää enemmän vasta viime viikolla traumaterapiasessiossa. Minä tärisen. Minun keskikehoni tärisee ja tärinä leviää kaikkialle, se leviää jalkoihini ja käsiini, se saa minun hartiani jännittymään, se tuo kyyneleet silmiini, se pakottaa minut hengittämään syvään.
Minä tärisen, koska sillä tavalla kehoni yrittää luonnollisella tavalla hankkitua eroon stressista, jonka kirjoittamiseni ja käsittelemäni aihe synnyttää. Otan tärinän vastaan, koska ymmärrän sen olevan kehoni tapa selviytyä traumasta.
Minä olen pelkkä tärisevä, traumatisoitunut keho, joka yrittää kyyneltensä läpi muistaa, että kaikki on hyvin, minulle ei tapahdu mitään pahaa. Hengitän syvään ja keskityn siihen, miksi on tärkeää kirjoittaa tästä aiheesta.

Olen kertonut tarinani monta kertaa. Monta kertaa monta.
Lapsena, olin kuitenkin vajaa 10-vuotias, kun tulimme tänne, kerroin sen heti, reippaasti, jopa ylpeästi. Me olemme pakolaisia, minun isäni pääsi nyt vankilasta, missä hän oli poliittisten syiden takia.
Teininä kerroin sen, en enää niin reippaasti, mutta kyllästyneenä. Parikymppisenä kerroin sen jo ärtyneenä, siihen mennessä olin jo oppinut vihaamaan sitä, etteikö minussa ole nyt mitään muuta kuin tämä pakolaisuuteni. Enkö minä ole minä, Javiera, ettekö halua tutustua minuun itsenäni.

Olin ala-asteella, kun kiersin erään suomalaisen luokkakaverini Annan kanssa kaikki Varkauden koulut (muistaakseni ala- ja yläasteet), kiersin kertomassa tarinani ja vastaamassa kysymyksiin. Mikä taho tämän koulukierroksen järjesti? Minulla ei ole mitään muistikuvaa. Muistan sen liittyneen rasismiin ja siihen, että tarkoituksena oli näyttää, että tässä on kaksi samanikäistä tyttöä, toinen suomalainen ja toinen chileläinen, mutta että ovat kuitenkin molemmat lapsia. Katsokaa, kuinka samanlaisia he nyt ovat.
Muistan kysymykset, joita lapset saivat esittää.
”Onko Chilessä sähköä?”
”Asuitteko puissa?”
”Puhutko chileä?”
Olin ehkä neljännellä luokalla. Olin asunut Suomessa alle kaksi vuotta.

Aina, kun tutustuin uusiin ihmisiin, minun tarinani tuli esille. Minua ja veljeäni haastateltiin Varkauden lehteen, aiheena ”ulkomaalaiset lapset”. Muistan kuvatekstin kuvani alla: Javiera on tomera tyttö. Minun piti katsoa sanakirjasta, mitä tomera tarkoittaa.

Pidin koulussa esitelmiä Chilestä, diktatuurista. Jos ei opettaja ehdottanut sitä suoraan, ja tämä oli ehdottomasti yleisin syy, minä katsoin sen velvollisuudekseni. Minä, reipas ja tomera pieni pakolaistyttö, halusin kiitollisena kertoa tarinani.

Pyyntöjä saapua johonkin tilaisuuteen esiintymään, pitämään puheenvuoro, kertomaan tuntemattomalle yleisölle elämäntarinani ja sen jälkeen vastata kysymyksiin, on minulle tullut loputtomasti näiden 24 vuoden aikana. Olen saanut vastata lukemattomia kertoja kysymyksiin siitä, miksi olen Suomessa, miten tulimme tänne, miksi juuri Suomeen, miksi isäni oli vankilassa, miltä se kaikki tuntui.
Kysymykset osaan ulkoa. Ja vuoteen 2007 asti tein sen, koska luulin, että minun täytyy, enkä ymmärtänyt, mitä vahinkoa tein itselleni (ja joskus myös kysyjälle) kun turvattomassa tilassa, tuntemattomalle henkilölle tai yleisölle avasin kaikkein kipeimmät haavani, kaikkin järkyttävimmät ja traumaattisimmat muistoni. Kun levitin elämäntarinani kysyjän eteen sormella osoitettavaksi, kuullakseni kommentteja siitä, kuinka kiehtovaa ja jännittävää elämäni on, kuinka kuulijan oma elämä tuntuu valjulta sen rinnalla, kuinka kiitollisia kuulija on siitä, että minun elämäni asettaa hänen ongelmansa ”oikeisiin mittasuhteisiin”. Ja koin vastuuta siitä, että piti myös muistuttaa, ettei ongelmia voi verrata toisiinsa, ei elämä ole kilpailua siitä, kenen ongelmat ovat kaikkein pahimmat.
Vähänpä minä tiesin.

Vuonna 2007 osallistuin isäni kanssa toisen sukupolven chileläisten poliittisten pakolaisten konferenssiin Wienissä, Itävallassa. Olin 24-vuotias.
Muistan olleni skeptinen koko konferenssin suhteen, koska kutsu oli tullut isälleni, siis ensimmäisen sukupolven chileläiselle pakolaiselle, ja koska tiesin, että paikalla olisi paljon isäni ystäviä ja tuttuja. Siis paljon ensimmäisen sukupolven pakolaisia. En ymmärtänyt sitä, eikä tähän tullut selvyyttä konferenssin aikanakaan. En tosin ollut ainoa toisen sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen, joka asiaa ihmetteli. Kysymyksestä nousi paljon keskustelua konferenssin aikana.
Konferenssissa oli erityyppisiä työpajoja ja luentoja, joista minä päätin osallistua pakolaisten mielenterveyteen liittyvään ryhmään. Ryhmän alussa kerrottiin selkeästi, ettei tarkoitus ole osallistua ryhmäterapiaan, vaan tulla kuulemaan aiheesta ammattilaisilta.
Pian aloittamisesta, meitä oli parisenkymmentä paikalla, jo esittelykierroksen aikana kävi selväksi, ettei ole mahdollista toteuttaa ko. työpajaa suunnitelulla tavalla. Ryhmässä oli noin kuusi ihmistä, jotka olivat ensimmäisen sukupolven pakolaisia, loput olimme toista sukupolvea. Jo ensimmäinen näistä ensimmäisen sukupolven pakolaisista piti puheenvuoron, minkä aikana hän purskahti kyyneliin eikä oikein kyennyt jatkaamaan omaa esittelyään. Tämä toistui monen ihmisen kohdalla.
Ymmärsimme selvästi, ettei suurin osa ensimmäisen sukupolven pakolaisista ole saanut koskaan purkaa omia traumojaan. Mutta koska tarkoitus oli kuitenkin puhua nimenomaan toisen sukupolven pakolaisten ongelmista, oli vetäjien jämäkästi tehtävä selväksi, ettei tämä voi nyt toimia taas yhtenä alustana ensimmäisen sukupolven tarinoille ja traumoille.
Keskustelimme aiheesta ja lopulta jakauduimme kahdeksi eri ryhmäksi. Pienempään ryhmään jäimme vain me, jotka sitouduimme ryhmän tarkoitukseen. Ja kyllä, loppujen lopuksi siitä tuli rymäterapiasessio. Muu ei valitettavasti tullut kysymykseen. Ryhmän vetäjinä toimivat sisarukset, joista toinen oli (ja on edelleen) psykoterapeutti, toisen sukupolven pakolainen itsekin.
Pidimme uuden esittelykierroksen. Kun tuli minun vuoroni, kerroin taas tarinani, tällä kertaa helpottuneena siitä, että kuulijana oli ensimmäistä kertaa ikinä ihmisiä, jotka olivat kokeneet saman tai pahempaa. Kokemamme traumat olivat keskenään erilaisia, mutta kuunnellessani muiden esittelyt ymmärsin, että minun kokemukseni olivat omaa luokkaansa, kukaan muu ei esimerkiksi ollut ollut vauvana vankilassa.
Esittelyni jälkeen minulta haluttiin kysyä kysymyksiä, etenkin yksityiskohtia vankeudestani vauvana.
Terapeutti keskeytti kyselyt alkuunsa.
Hän sanoi suoraan, kiertelemättä:
Javiera, sinun ei ole pakko vastata yhteenkään kysymykseen. Sinun ei ole koskaan pakko kertoa tarinaasi kenellekään. Sinulla on oikeus päästä traumoistasi yli, sinulla on oikeus olla avaamatta haavojasi joka kerta, kun joku kysyy sinulta elämästäsi ja lapsuudestasi. 

Silloin opin ensimmäistä kertaa ilmiöstä nimeltään uudelleentraumatisoituminen. Opin, että kun kerron traumaattisista kokemuksista paikassa ja ajassa, missä en koe oloani turvalliseksi, missä en voi luottaa kuulijaan, kärsin riskistä traumatisoitua uudelleen. Kansantajuisesti kysymys on haavojen avaamisesta uudelleen. Haavat, jotka eivät ole koskaan terveellä tavalla umpeutuneet.
Ymmärsin, että olin siihen asti tehnyt niin aina.
Sain kuitenkin samalla selvän viestin: minun ei tarvitse enää ikinä tehdä niin.

Tämä on käänteentekevä tapahtuma minun elämässäni. Tuon konferenssin jälkeen menin hetkeksi, pariksi  vuodeksi, täysin toiseen ääripäähän. Meni hyvin pitkään ennen kuin seuraavan kerran kykenin vastaamaan edes asiallisesti kyselijöille. Joskus onnistuin sanomaan rauhallisesti ”en halua puhua aiheesta”, mutta usein saatoin vastata hyvinkin aggressiivisesti, ”helvettiäkö kyselet”, ”ei kuulu sinulle” ja niin edelleen.
Luulen, että tämä on ymmärrettävää. Tarvitsin aikaa oppia sellainen tekniikka, jolla pystyin suojautumaan.
Ongelma ei nimittäin ollut (tai ole vieläkään) se, ettenkö osaisi olla vastaamatta, vaan se, että joka kerta kun minulta kysytään aiheesta, vaikken kertoisi mitään, kehoni reagoi silti samalla tavalla: kaikki muistot tulvivat mieleen, en pysty suojautumaan niiltä, ja menen lukkoon, kehoni jännittyy, alkaa tärinä, muutun itkuiseksi tai vihaiseksi.

Monen vuoden ajan, käytännössä teinistä melkein 30-vuotiaaksi, yritin selviytyä näistä tuntemuksista jollain ei-niin-hyvällä tavalla. Ahdistuksenhallintakeinoja on ollut monia, toinen toistaan tuhoisampia. Jokaiselle on oma diagnoosinsa.
Olen traumatisoitunut ihminen, jolle ovesta ulos meneminen on aina potentiaalinen ahdistuskohtaus. Ovesta ulos meneminen tarkoittaa myös sitä, etten edes poistu kodistani, mutta eksyn väärälle sivulle internetissä.
Ja koska minun kohdallani kysymys ei ole yhdestä traumaattisesta tapahtumasta, vaan koko lapsuuden ajan jatkuneesta, siis hyvin pitkäkestoisesta traumasta, voivat muistot tunkeutua mieleeni ja kaapata nykyhetken ja todellisuuden pelkästään siksi, että haistan jonkun lapsuudesta tutun hajun, näen tiettyjä värejä, kuulen jotain lapsuudestani muistuttavia ääniä. Nämä ovat vaaratilanteita.

Suora kysymys on kuitenkin edelleen lyhyin tie traumaattisten kokemusten uudelleenkokeemiseen.

Tuon konferenssin jälkeen olen silti useita kertoja, kymmeniä kertoja, silti suostunut kertomaan tarinani. Olen tehnyt niin silloin, kun olen katsonut kertomisen ”kaiken arvoiseksi”. Olen tehnyt sen, kun olen luullut olevani turvassa, vaikken ole aina sitä oikeasti ollut. Tämän yhdeksän vuoden aikana opin koko ajan paremmaksi, en varsinaisesti traumasta selviytymisessä, vaan siinä, miten vältän tilanteet, missä joudun tähän vaaraan.
Samanaikaisesti olen käyttänyt paljon, huomattavan paljon aikaa ja resursseja paranemiseen tai sen yrittämiseen. Olen käynyt terapiassa, olen ollut psykiatrisessa hoidossa sairaalassa. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta päästyäni. Olen oppinut itkemään.

Kuitenkaan en voi paljoakaan sille, että kyselyitä tulee edelleen. Olen käyttänyt nämä tilanteet hyväkseni tehdäkseni edes jotain sen eteen, että muut eivät joutuisi samaan vaaraan.
Kerron, miksi en halua kertoa tarinaani.
Yritän herättää ihmiset ymmärtämään, miksi on väärin kysyä tuosta noin vaan, sen enempää miettimättä, tällaisesta aiheesta.
Yritän kertoa esimerkin kautta: jos tutustut ihmiseen, jonka tiedät kokeneen jotain kamalaa, esimerkiksi (tämä on pahin asia, jonka pystyn kuvittelemaan) joutunut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsena, kysyisitkö häneltä yksityiskohtia tuosta vain? ”Oho, missä tämä tapahtui? Kuka se oli? Mitä sä muistat siitä?”. Tuskin. Ja hyvä niin.
Ja on loppujen lopuksi normaalisti suhteellisen helppoa saada yksittäiset ihmiset ymmärtämään tämä puoli tästä aiheesta. Aina en onnistu siinä, koska kaikki eivät halua ymmärtää. Jos kysymyksen esittäjä on kännissä, en välttämättä heti saa viestiä perille, kun sanon, etten halua puhua aiheesta. Joskus joudun sanomaan tylysti, tahallani, jotta minua edes kuullaan. Mutta olisi niin paljon helpompaa, jos ei kysymyksiä tulisi lainkaan.

Olen niin sanotusti kokemusasiantuntija. Koska olen elänyt tämän asian kanssa siitä lähtien, kun tulin Suomeen, osaan puhua aiheesta, osaan argumentoida, voin vedota tunteisiin ja järkeen. Kun viime syksynä Tampereelle saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita ja olin perustamassa Tampereen Solidaarisuusverkostoa, kerroin heti ensimmäisenä iltana siitä, millä tavalla on turvallisinta kohdata turvapaikanhakijat.
Kerroin uudelleentraumatisoitumisesta ja kerroin siitä, että tämä on riski myös kuulijalle. Selitin, että jos haluamme auttaa siinä, missä voimme, meidän on opittava kohtaamaan turvapaikanhakijat ihmisinä, ei pohjattomina kiehtovien tarinoiden kaivoina.
Olen käynyt usean eri järjestön koulutuksissa puhumassa aiheesta, kertomassa siitä, minkälaista on pakolaisuus lapsen ja nuoren näkökulmasta, puhumassa uudelleentraumatisoitumisesta. Monille yksityishenkilölle, jotka ajautuvat esimerkiksi rasisminvastaiseen vapaaehtoistyöhön solidaarisuuttaan, minun puheenvuoroni on ensimmäinen kerta, kun he kuulevat koko asiasta.

Eniten minua raivostuttaa se, että edelleen vuonna 2016, kun on kysymys suurista järjestöistä ja tahoista, joilla on rahaa kouluttaa työntekijänsä, minua edelleen lähestytään pyynnöillä tulla ”kertomaan tarinani”. Joka kerta minulle tulee mieleen se, kuinka minua kierrätettiin ala-asteelaisena kuin jotain näyttelyeläintä.
Vastaan asiallisesti, kerron pääpointit puheenvuorostani ja selitän, miksi juuri se näkökulma, kerron taksani, ja odotan vastausta. Normaalisti vastaus on se, että matkat ja ruoat maksetaan tai korkeintaan puhutaan nimellisestä palkkiosta. Voitte kuvitella miltä se tuntuu. Tai sitten ette.

Huokaisen.
Koska kirjoituksestani tuli pidempi ja henkilökohtaisempi, mitä aioin, mikä johtunee siitä, etten vieläkään ole ehkä kyllin taitava itseni suojelemisessa, väännän loppuun rautalangalla.

Tutustuessasi uuteen ihmiseen, joka on pakolainen, turvapaikanhakija, paperiton, tai jonka tiedät muuten olevan kokenut jotain traumaattista, älä kysele.
Tutustu ihmeessä, mutta tutustu ensin ihmiseen. Anna yhtä paljon kuin otat. Älä kysele yksityiskohtia, vaikka kuinka olisit utelias ja ajattelisit, että takana on varmasti kiehtova tarina. Älä kysy. 
Tutustu ensin. Jos teistä tulee ystävät, ehkä sinulle kerrotaan joskus se tarina. Joskus tämä uusi ystävä ei välttämättä itsekään tiedä, ettei hänen kannata kertoa kaikkea heti samantien. Ole silloin sinä hyvä ystävä, ja kerro, että hänen ei ole pakko kertoa mitään. Kerro, että sinä voit odottaa, että voitte joskus toiste puhua aiheesta. Varatkaa turvallinen tila ja tarpeeksi aikaa. 
Ja kun hän kertoo tarinansa, kuuntele se ja yritä ymmärtää. Ole sen tarinan arvoinen.

 

11.9.2016

En ollut vielä olemassa 11.9.1973.

Vanhempani olivat. He eivät tuolloin vielä tunteneet toisiaan, mutta elivät tuon päivän Santiagossa, Chilessä, ja kuten minäkin, vielä tänäkin päivänä joutuvat selviytymään tuon yhden päivän aiheuttamista seurauksista.

Tuon päivän jälkeen molempien elämä muuttui merkittävästi. Isäni lähti maanpakoon, äitini jäi Chileen. 80-luvun alussa he tapasivat ensimmäistä kertaa, vaikeassa tilanteessa, ja kolme vuotta myöhemmin minä synnyin.

Nyt on vuosi 2016. Isäni maastakarkotus loppuu ensi vuonna, jolloin tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun lähdimme Chilestä ja saavuimme Suomeen pakolaisina. Vanhempani ovat molemmat yli 60-vuotiaita. Isäni on kävellyt Santiagon kaduilla vapaana miehenä, ilman mitään tuomiota, viimeksi juurikin syyskuussa 1973.

Minä olen diktatuurin lapsi. Olen sairas diktatuurista. 33-vuotiaana alan pikkuhiljaa kovan työn tuloksena päästä yli lukuisista diktatuurin ja erityisesti tuon päivän aiheuttamista seurauksista.
Minulle on vuosien varrella lukemattomia kertoja kerrottu, että minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi. Kun katkerana seuraan tämän päivän uutisvirtaa ja sitä, kuinka jengi liikuttuneena muistelee Yhdysvaltain terrori-iskuja 2001, mutta vain pieni osa muistelee Yhdysvaltojen masinoimaa terrori-iskua Chileen 1973, ei minusta kyllä tunnu erityisen anteeksiantavalta. Olen vihainen, turhautunut, jopa raivoissani.

Diktatuurin pahansuopuus tuntuu kaikkialla, joka päivä, kaikkialla kehossani. Se on suoraan tai välillisesti vastuussa suurimmasta osasta niistä seikoista, jotka tekevät elämästäni kohtuuttoman vaikean. Se on juurisyy unettomuudelle, masennukselle, syömishäiriölle ja kaikelle muullekin dissosiaatiohäiriön oireilulle pitkin elämääni. Se on välillinen syy sille, miksi olen tässä maassa altistunut rasismille ja rodullistamiselle. Se on välillisesti vastuussa siitä, että pitkään jatkuneen traumatisoivan elämänjakson seurauksena aivojeni rakenne on muuttunut ja kehoni oppinut pitämään jatkuvaa stressitilaa (taistele tai pakene!) normaalina. Diktatuuri jännittää koko kehoni lihaksiston niin kireälle, etten uskalla aina hengittää, ja vain oma elämänhaluni ja perheessäni aina tuntunut rakkaus on pitänyt minut kyllin järjissäni, että voin vihdoin yrittää opettaa kehoani pois tästä. Mutta paljon peruuttamatonta vahinkoa on jo tapahtunut.

Minä en unohda enkä minä anna anteeksi.
En anna anteeksi silloinkaan, kun Chilen valtio ymmärtää, jos ikinä ymmärtää, vihdoin pyytää anteeksi sitä, että on pitänyt isäni koko lapsuuteni ajan vankilassa, tai pidättänyt äitini kun hän on mielenosoituksissa vaatinut isäni vapauttamista. En unohda sitä, että luulin olevan normaalia käydä katsomassa isää vankilassa. En anna anteeksi jokapäivästä pelkoa nähdessäni poliisin tai kauhua, jos poliiseja oli enemmän kuin kaksi. En unohda ensimmäistä muistoani, missä keskellä päivää erään ihmisoikeusjärjestön toimistossa sotilasjuntan sotilaat uhkaavat kymmentä maassa makavaa ihmistä konekivääreillä, en unohda sitä, vaikka olin vain vähän alle kolmevuotias. Enkä minä ikinä tule antamaan anteeksi sitä, että diktatuuri on käyttänyt minua hyväkseen kiduttaessaan isääni.

Joten tänään ei naurata. Kirjoitan tätä, koska haluan tällä tavalla pysäyttää sen muistojen vyöryn, joka väkisin tulvii tänään mieleen. En halua, että päivä menee pilalle, mutta asia on pakko käsitellä, tänäänkin.
Aloitin traumaterapian noin puoli vuotta sitten, ja opettelen nykyään elämään siten, etteivät traumat pidä minua otteessaan, etteivät ne vaikuta jokaiseen päätökseeni ja tekemääni valintaan. En vaan ole vielä kauhean pitkällä siinä. Joten tänään kirjoitan tästä ja hengitän samalla syvään. Minun ei tarvitse tänään pelätä, että vanhempani tapetaan, mutta pieni tyttö minussa silti muistaa sen pelon ja kauhun.
Kirjoitan ja hengitän. Olen entistä päättäväisimmin elossa ja jatkan sinnikkäästi sitä työtä,  jonka yksi ihminen voi tehdä paremman elämän eteen. Ei vain minulle, vaan kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä pelkäävät oman ja perheensä elämän puolesta Irakissa, Afganistanissa, Syyriassa, Palestiinassa ja kaikkialla siellä, missä ihmisten ahneus kylvää kuolemaa. Ja kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä Suomessa pelkäävät, että heidät lähetetään takaisin, keskellä kuolemaa. Heidät lähetetään takaisin, vaikka Suomi voisi antaa heille elämän, kuten se antoi minulle ja perheelleni melkein 24 vuotta sitten.

Pukeutumiskysymys, ikuisuusaihe

Tänään töissä keskusteltiin Iltalehdessä ilmestyneestä artikkelissa liittyen pukeutumiseen.
Mulla kiehahti. Ihan totaalisesti. Ei pelkästään se, että edelleen puhutaan siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei (ja kuka helvetti sen päättää) vaan se, että keskustelusta päätellen nämä väärinkäsitykset ovat edelleen todella syvällä rakenteissa.

Bikinit päällä ei sovi kulkea keskellä kaupunkia, paitsi jos lähellä on vettä. Uimarannalla saa olla niissä vaatteissa, jotka ovat yhtäkkiä sopimattomat muualla.
Ymmärrän, ettei tarvitse toisten sukuelimiä nyt varsinaisesti katsella, ja siinä menee minunkin rajani, mutta muuten minulle se on ihan yksi ja sama. Jos jonkun toisen ihmisen pukeutuminen saa minussa aikaan kiusantuneisuutta, silloin minun on syytä miettiä, miksi näin on. Miksi toisen ihmisen pukeutuminen saa minut kiusaantumaan? Mikä siinä on väärää?

Asiat, jotka aidosti loukkaavat minua toisten pukeutumisessa:
– t-paidoissa ja muuallakin esim. kangasmerkeissä, kangaskasseissa, takeissa, repuissa olevat rasistiset, seksistiset tai muut sellaiset viestit, joiden tarkoitus on entisestään syventää syrjintä ja sorto. Paskat niistä ihmisistä.
– naamiaisissa se, että jengi pitää hauskana toisten kultturien stereotyyppisten asujen käyttämistä, yleensä tutustumatta tarkemmin koko asiaan. Siis: kulttuurinen varastaminen.

Asiat, jotka vaivaavat minua toisten pukeutumisessa:
– pakkasella liian vähän vaatteita päällä, mutta silloinkin minun on luotettava, että se ihminen itse ymmärtää mikä on itselleen parasta
– kaksinaismoralismi eli se, että terassilla miehen on ok olla yläosattomissa.
– värivalinnat! Mutta tämä on puhtaasti esteettisyyskysymys. Minun mielestäni punainen ja turkoosi eivät sovi yhteen, vaan onneksi en odota muiden pukeutuvan oman esteettisyyskäsitykseni mukaan. Mun on elettävä sen kanssa, että toisten mielestä turkoosi ja punainen on ihan ok ja senkin kanssa opittava elämään, että on monia, jota asia ei yhtään kiinnosta. Sekin on ihan okei.

Ihmiset, joiden pukeutumistavasta en tykkää:
– useimmat kymmenet joka päivä vastaantulevat tyypit.
Ihmiset, joiden pitäisi muuttaa pukeutumistyylinsä sen perusteella, että minä en tykkää siitä, mitä he laittavat päälleen:
– 0kpl

Vaan Iltalehdessä, kyseenalaistamatta, kerrotaan, mitä tapakouluttaja Helena Jalonen meille faktana kertoo:

”Jos puhutaan vapaa-ajan pukeutumisesta, vanha sääntö on Valosen mukaan se, että ”otetaan huomioon uskonto, kansainvälisyys, kaikkien viihtyvyys ja asun asiallisuus”.”

Paska vanha sääntö. Otetaanko uusi sääntö:
Säällä kuin säällä, pukeudu tasan sillä tavalla, missä tunnet itsesi mukavaksi. Ota huomioon se, mitä haluat ottaa huomioon kenenkään painostamatta, ota halutessasi huomioon se, millä tuulella olet ja bonuksena se, mikä on sinulle terveellistä. Lisäsääntö: paa pakkasella tarpeeksi vaatetta päälle, auringonpaahteessa varo auringonpistosta.

Siinä.

Asia vituttaa mua erityisesti juuri tänään, koska aamulla töihin lähtiessäni en ollut kyllin vahva enkä sillä hetkellä päässyt yli opituista tavoista ja en lopulta laittanut jalkaan lyhyitä farkkushortseja. En laittanut niitä jalkaan en sen takia, etteikö se olisi sopivaa, vaan koska takanani on koko teini- ja aikuisikäni aikana opitut säännöt siitä, millä tavalla lihava ihminen saa pukeutua. Lyhyet farkkushortsit eivät sisälly tähän listaan. Aamulla hävisin tämän taistelun.
Huomenna yritän uudelleen.

Vitut pukeutumisäännöistä ja siitä, miten _minun pukeutumiseni_ saattaa loukata jotakuta. Vitut siitä, mitä ihmiset luulevat sopivista tavoista lihavien ihmisten pukeutua. Vitut siitä, mitä tapakouluttaja pitää sopivana ja mitä työkaverit on mieltä.

Jos sua, joka luet tätä tekstiä, häiritsee kanssaihmisen pukeutumisvalinnat, katso muualle. Katso peiliin, katso omiin silmiisi. Ja ennen kaikkea kysy itselstäsi, mikä siinä toisen pukeutumisessa niin olennaisesti vaikuttaa sun elämänlaatuun? Mikä siinä sua niin paljon oikeasti häiritsee,  että sä katsot oikeudeksi toista sen perusteella tuijottaa, osoittaa sormella, syyllistää, paheksua, kommentoida ja arvostella?