11.9.2016

En ollut vielä olemassa 11.9.1973.

Vanhempani olivat. He eivät tuolloin vielä tunteneet toisiaan, mutta elivät tuon päivän Santiagossa, Chilessä, ja kuten minäkin, vielä tänäkin päivänä joutuvat selviytymään tuon yhden päivän aiheuttamista seurauksista.

Tuon päivän jälkeen molempien elämä muuttui merkittävästi. Isäni lähti maanpakoon, äitini jäi Chileen. 80-luvun alussa he tapasivat ensimmäistä kertaa, vaikeassa tilanteessa, ja kolme vuotta myöhemmin minä synnyin.

Nyt on vuosi 2016. Isäni maastakarkotus loppuu ensi vuonna, jolloin tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun lähdimme Chilestä ja saavuimme Suomeen pakolaisina. Vanhempani ovat molemmat yli 60-vuotiaita. Isäni on kävellyt Santiagon kaduilla vapaana miehenä, ilman mitään tuomiota, viimeksi juurikin syyskuussa 1973.

Minä olen diktatuurin lapsi. Olen sairas diktatuurista. 33-vuotiaana alan pikkuhiljaa kovan työn tuloksena päästä yli lukuisista diktatuurin ja erityisesti tuon päivän aiheuttamista seurauksista.
Minulle on vuosien varrella lukemattomia kertoja kerrottu, että minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi. Kun katkerana seuraan tämän päivän uutisvirtaa ja sitä, kuinka jengi liikuttuneena muistelee Yhdysvaltain terrori-iskuja 2001, mutta vain pieni osa muistelee Yhdysvaltojen masinoimaa terrori-iskua Chileen 1973, ei minusta kyllä tunnu erityisen anteeksiantavalta. Olen vihainen, turhautunut, jopa raivoissani.

Diktatuurin pahansuopuus tuntuu kaikkialla, joka päivä, kaikkialla kehossani. Se on suoraan tai välillisesti vastuussa suurimmasta osasta niistä seikoista, jotka tekevät elämästäni kohtuuttoman vaikean. Se on juurisyy unettomuudelle, masennukselle, syömishäiriölle ja kaikelle muullekin dissosiaatiohäiriön oireilulle pitkin elämääni. Se on välillinen syy sille, miksi olen tässä maassa altistunut rasismille ja rodullistamiselle. Se on välillisesti vastuussa siitä, että pitkään jatkuneen traumatisoivan elämänjakson seurauksena aivojeni rakenne on muuttunut ja kehoni oppinut pitämään jatkuvaa stressitilaa (taistele tai pakene!) normaalina. Diktatuuri jännittää koko kehoni lihaksiston niin kireälle, etten uskalla aina hengittää, ja vain oma elämänhaluni ja perheessäni aina tuntunut rakkaus on pitänyt minut kyllin järjissäni, että voin vihdoin yrittää opettaa kehoani pois tästä. Mutta paljon peruuttamatonta vahinkoa on jo tapahtunut.

Minä en unohda enkä minä anna anteeksi.
En anna anteeksi silloinkaan, kun Chilen valtio ymmärtää, jos ikinä ymmärtää, vihdoin pyytää anteeksi sitä, että on pitänyt isäni koko lapsuuteni ajan vankilassa, tai pidättänyt äitini kun hän on mielenosoituksissa vaatinut isäni vapauttamista. En unohda sitä, että luulin olevan normaalia käydä katsomassa isää vankilassa. En anna anteeksi jokapäivästä pelkoa nähdessäni poliisin tai kauhua, jos poliiseja oli enemmän kuin kaksi. En unohda ensimmäistä muistoani, missä keskellä päivää erään ihmisoikeusjärjestön toimistossa sotilasjuntan sotilaat uhkaavat kymmentä maassa makavaa ihmistä konekivääreillä, en unohda sitä, vaikka olin vain vähän alle kolmevuotias. Enkä minä ikinä tule antamaan anteeksi sitä, että diktatuuri on käyttänyt minua hyväkseen kiduttaessaan isääni.

Joten tänään ei naurata. Kirjoitan tätä, koska haluan tällä tavalla pysäyttää sen muistojen vyöryn, joka väkisin tulvii tänään mieleen. En halua, että päivä menee pilalle, mutta asia on pakko käsitellä, tänäänkin.
Aloitin traumaterapian noin puoli vuotta sitten, ja opettelen nykyään elämään siten, etteivät traumat pidä minua otteessaan, etteivät ne vaikuta jokaiseen päätökseeni ja tekemääni valintaan. En vaan ole vielä kauhean pitkällä siinä. Joten tänään kirjoitan tästä ja hengitän samalla syvään. Minun ei tarvitse tänään pelätä, että vanhempani tapetaan, mutta pieni tyttö minussa silti muistaa sen pelon ja kauhun.
Kirjoitan ja hengitän. Olen entistä päättäväisimmin elossa ja jatkan sinnikkäästi sitä työtä,  jonka yksi ihminen voi tehdä paremman elämän eteen. Ei vain minulle, vaan kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä pelkäävät oman ja perheensä elämän puolesta Irakissa, Afganistanissa, Syyriassa, Palestiinassa ja kaikkialla siellä, missä ihmisten ahneus kylvää kuolemaa. Ja kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä Suomessa pelkäävät, että heidät lähetetään takaisin, keskellä kuolemaa. Heidät lähetetään takaisin, vaikka Suomi voisi antaa heille elämän, kuten se antoi minulle ja perheelleni melkein 24 vuotta sitten.

Tampereen Solidaarisuusverkosto

Kun viimeksi kirjoitin, pakolaistilanne oli Suomessa vasta ns. räjähtänyt. Mielestäni on toki hiukan liioiteltua puhua räjähtämisestä, kun Suomeen tulevat pakolaismäärät eivät ole mitään verrattuna esim. naapurimaamme Ruotsin vastaanottamiin turvapaikanhakijoihin, puhumattakaan manner-Euroopan maista, mutta tälle suurelle maalle, joka välillä tuntee itsensä niin pieneksi, se näytti olevan jonkinlainen pommi. Täm’ä tilanne on valitettavasti saanut monista sen kaikkein pahimman esille, mutta onneksi suurin osa tuntemistani ihmisistä on reagoinut päinvastaisesti: heistä se on saanut parhaimman esille. Siitä olen äärimmäisen ylpeä.

Viimeisin kirjoitukseni sai, tämän blogin mittakaavassa, tosi paljon julkisuutta. Se, mitä eniten toivoin, oli ajatusten herättämistä ja siinä kirjoitukseni taisi onnistua. Kirjoitukseen tulleista kommenteista julkaisin vain murto-osan, sillä loput olivat sitä samaa loputonta jankkaamista, yleistämistä, rasismia – vaikka sitä yritettiinkin selittää parhain päin. Kyllä, joukossa oli klassisia ”en ole rasisti, mutta…” -aloituksia. Tämän enempää huomiota en niille anna.

Se, mistä olen eniten iloinen edellisen kirjoitukseni suhteen, on myös oma aktivoitumiseni turvapaikanhakijoiden hyväksi. Facebookissa pyysin myös muita asiasta kiinnostuneita olemaan yhteydessä, ja kirjoitusta seuranneena viikonloppuna ensimmäisen kerran tapasimme joukolla ja ensimmäisen kerran aloimme suunnittelemaan, mitä kaikkea voimme tehdä.

Nyt, yli kuukausi myöhemmin, meillä on jo aktiivinen ja toimiva solidaarisuusverkosto. Verkoston jäsenistä osa käy antamassa Tampereen hätämajoituskeskuksissa kielenopetusta, osa järjestää lapsille leikkihetkiä. Olemme yhteistyössä SPR:n kanssa haastaneet paikallisia yhteisöjä, yrityksiä ja yksityishenkilöitä mukaan hygieniakeräykseen, samalla kun yritämme myös kerätä vihkoja, kyniä ja myös kaikkea randomkamaa, mitä myös tarvitaan. Ja joka sunnuntai, kun päivystän Kulttuuritalo Telakalla, sinne tulee toden totta ihmisiä, yksittäisiä tai yhteisön edustajina, tuomaan meille kipeästi kaivattuja tarvikkeita. Joka kerta meinaan liikuttua kyyneliin.

Joitain viikkoja sitten Telakan ravintolapäällikkö, Tiina Tökkäri, oli muhun yhteydessä ja kertoi, että Telakka oli erään kanta-asiakkaan aloituksesta pohtinut ja myös jo aloittanut järjestämään tapahtumaa, jonka tuotot ohjattaisiin turvapaikanhakijoiden hyväksi. Olin sillä hetkellä sanoinkuvaamattoman ylpeä entisestä työpaikastani, omasta olohuoneestani Tampereella. Solidaarisuusverkosto lähti todellakin hyvin innokkaasti mukaan. Syntyi Telakka Live Aid! Se pidetään 15.11, sunnuntaina, klo 18 alkaen. Esiintyjälistalla on esimerkiksi The Fisk, Janne Laurila ja Tuhlaajapojat, Idiomatic ja Pekko Käppi & K.H.H.L. Lisäksi hätämajoituskeskuksissa kieltenopetusta tekevien kautta saamme esiintymään myös varta vasten perustetun kvartetin. Siis muusikoita, jotka ovat myös turvapaikanhakijoita.
Telakka Live Aidin pääsymaksu on 6-10 euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen saa ihan itse valita, paljonko maksaa kuuden ja kymmenen euron välillä. Tällä haluttiin luoda se mahdollisuus, että halutessaan voi joku enemmänkin maksaa ja taas jos on tiukkaa rahasta, voi sitten kuitenkin päästä paikalle. Lipputuotoilla ostetaan tarvikkeita, mitä tarvitaan edelleen tuohon kielenopetukseen.
Tapahtuman juonnan minä, solidaarisuusverkoston virallinen (kiintiö)pakolainen. Kyllä, se on vitsi. Olen oppinut nauramaan omille traumoilleni, pointit onkin siinä, että minä päätän milloin se on hauskaa.

Tampereen kaupunkihan on se taho, joka ihan oikein kyllä on vastuussa turvapaikanhakijoista, majoituksesta, ruoasta ja niin edelleen. Solidaarisuusverkosto auttaa lähinnä siinä, että yritämme tehdä kolkoissa hätämajoituskeskuksissa oleskelusta edes jollain tavalla siedettävän. Siksi järjestämme kielenopetusta, lapsille leikkihetkiä ja myös retkiä: olemme vieneet jengiä käymään kirjastossa ja museoissa. Viime viikonlopun Tampere Jazz Happeningissa, missä olin juontamassa, haimme torstaina ja sunnuntaina jengiä mukaan ilmaiskonsertteihin Klubilla. Se oli kyllä suuri menestys, ihmisiä oli kymmenittäin mukana!
Lähiaikoina on myös 16.11 Koskikeskuksessa Kaikkien Tampere -niminen tapahtuma, jossa solidaarisuusverkosto on mukana. Senkin tapahtuman muuten juonnan! Silloin esittelemme verkoston toimintaa, ja ajattelimme taaskin hakea jengiä hätämajoituskeskuksista osallistumaan tähän tapahtumaan.

Se, mikä tekee tästä kaikesta just mulle nyt ahdistavan, on tiedon puute. Se, että Tampereella on tosi paljon tahoja, jotka järjestävät solidaarista toimintaa turvapaikanhakijoille, antaa mulle toivoa tulevaisuuden ja myös nykyhetken suhteen, mutta samalla ahdistaa se, ettei ole olemassa mitään yhteistä foorumia sille, että näistä voitaisiin yhdessä sopia. Haaveilen yhteisestä toimintakalenterista ja sujuvasta tiedonkulusta Tampereen kaupungin ja meidän eri toimijoiden kesken.

Onneksi suunnitelmissa on todellakin yrittää järjestää tuollainen yhteinen toimintakalenteri ja tehdä tiedonkulkua sujuva(mma)ksi, on siinäkin asiassa toivoa.

Nyt vaan toivon, että jostain kiven alta yhtäkkiä pomppaisi lisää ihmisiä, jotka haluaisivat tulla mukaan kielenopetukseen ja muuhun toimintaan. Kiinnostaisiko sinua? Otapa yhteyttä! 🙂