Radikaalin joulukalenterin 10.luukku

Laihduttaminen on paska idea ja laihdutuskulttuurista on päästävä eroon.

Siinä se on. Turha sitä kierrellä ja kaarrella, kun tämä on mun keskeinen viestini teille näin kymmenennen luukun kunniaksi: laihduttaminen on paska idea. Jos minulta kysytään: älä laihduta. Älä edes mieti asiaa.

Laihduttaminen on ihmisen paskinta aikaa. 

Huolimatta siitä, että laihduttamisen takana väitetään olevan oikeasti terveyssyyt, oikeasti laihduttaminen perustellaan ennen kaikkea ulkonäkökysymyksillä. Laihempi on vain kauniimpi ulkonäöltään, reippaampi, tehokkaampi, fiksumpi ja kaikin puolin vaan parempi ihminen. 

Myönnetään kuitenkin totuus: ihmisen paino kertoo ihmisestä tasan tarkkaan yhden asian: kuinka paljon ihminen painaa. Kaikki muu, ihan kaikki, on pelkkää tulkintaa ja kertoo poikkeuksetta enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasta. 

Omasta Insta-historiastani

Tämä pätee kaikkeen, mutta erityisesti terveyteen. Se, että ihminen on lihava, ei tarkoita, että hän on kävelevä aikapommi.  Ei ole toinen jalka haudassa. Ei ole kuoleman esikartanossa eikä ole ”päästänyt itseään tuohon kuntoon”. Vittu. Vituttaa edes joutua toteamaan nämä, mutta silti se on pakko kerta toisensa jälkeen tehdä. 

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa ikinä Pippa Laukan uuden ohjelman Olet mitä syöt ja meinasin räjähtää raivosta. Minusta Pippa Laukka pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen siitä vahingosta, mitä hän saa ohjelmallaan ja sanomisillaan aikaan. Kysymyksessä on kuitenkin vaikutusvaltainen henkilö, joka vedoten lääkärikoulutukseensa, pystyy muuttamaan tai/ja vahvistamaan ihmisten ajatuksia painosta, lihavuudesta ja terveydestä sekä näiden vaikutuksista toisiinsa. Joten se, että lääkäri televisiossa haukkuu ihmisen ja tämän elintavat, kaiken lisäksi pilkaten, ja sen jälkeen väittää kaikenlaista roskaa esidiabeteksest— ei, en edes jatka tästä. PÄÄ RÄJÄHTÄÄ VIHASTA. 

Ihmisen painosta ei voi päätellä mitään ihmisen terveydentilasta tai fyyisestä kunnosta, puhumattakaan siitä, minkälainen ihminen on luonteeltaan tai ominaisuuksiltaan.

Jotain voidaan kuitenkin päätellä painon perusteella ja se on se, että palkkaamisen, hyvinvoinnin ja kohtelun suhteen laihat ihmiset kyllä vievät voiton. Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi Yhdysvalloissa lihavat ihmiset (ja etupäässä naiset, koska tottakai fat-shaming on erittäin sukupuolittunut ilmiö, joka on myös täynnä sekä misogynisia että rasistisia piirteitä) saavat pienempää palkkaa ja he tulevat palkatuiksi pienemmällä todennäköisyydellä – puhumattakaan ylennyksistä tai palkankorotuksista. 
Tästä lisätietoa: linkki.

Vuonna 2017 tehtiin kysely 500 rekrytointivastaavalle, missä heille annettiin valokuva suuripainoisesta naispuolisesta työnhakijasta. 21 prosenttia heistä kuvaili hakijaa ”epäammattimaiseksi” siitä huolimatta, ettei heillä valokuvan lisäksi ollut mitään muuta tietoa tästä. (Linkki: 2017 survey

Omat kokemukseni sekä työntekijänä että työnantajapuolen edustajana ovat valitettavasti samansuuntaiset. Muistan erityisesti erään keskustelun, jonka kuulin kun olin vielä palveluasiantuntijana, ennen ylenemistäni toimihenkilöksi ja ryhmäpäälliköksi: kaksi toimihenkilöä keskustelivat eräästä työnhakijasta, joka pyrki toiselta osastolta asiakaspalvelun puolelle. Toinen keskustelijoista oli ryhmäpäällikkö, keskipainoinen keski-ikäinen mies, ja toinen tutor-asemassa tuolloin ollut lihava, keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Ryhmäpäällikkö sanoi kuulleensa, että työnhakija on hyvä myyjä ja erinomainen asiakaspalvelutaidoiltaan. Tutor vastasi tähän ”mutta se on niin lihava, se kuitenkin saikuttaa puolet ajasta, ei mitään järkeä palkata sellaista”, mihin ryhmäpäällikkö nyökkäili ”aivan, totta puhut kyllä”. Ja se siitä hakijasta. 

Minä en tiedä teistä, mutta tähän mennessä omassa työhistoriassani olen tasan tarkkaan yhden kerran ollut sairauslomalla lihavuuteni takia: kun menin mahalaukun ohitusleikkaukseen. Sen jälkeen suurin osa kaikista terveydellisistä ongelmista, mitä minulla on ollut, on johtuneet joko suoraan tai välillisesti laihtumisesta. Mitä vähemmän olen painanut, sitä huonommin olen fyysisesti voinut. ”No mutta eikö ole kuitenkin kivaa, kun löydät paremmin vaatteita kaupasta”. BITCH PLEASE.

Wau. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Suhtaudun aiheeseen erittäin henkilökohtaisesti ja siinä, missä normaalistikin kirjoitan hyvin rönsyilevästi, tämä meinaa vielä enemmän karata koko ajan käsistä, koska minulla on niin monta kanaa kynittävänä tämän lihavia ihmisiä sortavan yhteiskunnan kanssa. Olen raivoissani. 

Kymmenen luukun pääpointti on siis tämä: lihavuus ei ole itsessään ongelma. Mutta siitä kovasti halutaan tehdä ongelma, kansallinen sellainen. Lihavuudesta puhutaan epidemiana, joka uhkaa kokonaisten kansakuntien tulevaisuutta ja romahduttaa talouden, vaikka lihava ihminen on todellisuudessa varsin tuottoisa kapitalismille. Lihavuustutkija Hannele Harjunen Voiman artikkelissaan kertoo, että lihavuuden stigman vahvistaminen ja uhkakuvien maalailu ovat myös monien toimijoiden kuten lääke-, laihdutus- ja wellness-teollisuuden etujen mukaista. 

Jännää on myös se, että laihduttamisen ikään kuin tiedetään (!!) aina jotenkin poikkeuksetta parantavan ihmisen terveydentilaa, ja siitä huolimatta, että taas kerran tutkimuksissa on todettu, että vaikka (lihavan) ihmisen terveydentila paranisi, jos samalla ei tapahdu laihtumista, muutos on epäonnistunut. Tässä tutkimus aiheesta: Cochrane review from 2013. 

Toinen tutkimus osoittaa, että vaikka kahden vuoden jälkeen, kun lasten liikunnan määrä on lisääntynyt ja ruokavalio on parantunut, painossa ei tapahdu muutosta, mutta oppimistulokset paranivat. Tässä linkki tutkimukseen <— Mutta koska laihtumista ei tapahdu, paskat siitä. 

Tällä viikolla aion kertoa tarkemmin niistä muutoksista, mitä kehoissamme tapahtuu, kun tarkoituksella laihdutamme. Haluan aseistaa teidät tiedolla. Ymmärryksellä. 

Ja tavoitteenani on se, että opitte olemaan armollisempia itsellenne. Että kohdistatte kaiken häpeän, syyllistämisen, epäonnistumisen tunteet, pois itsestänne ja kehoistanne sinne, minne se kuuluu: kulutusyhteiskunnalle, jolle on tarkoituksenmukaista saada teidät vihamaan itseänne, koska silloin te eniten käytätte rahaa ”hyvinvointiin”. 

Lukemiseksi suosittelen muutenkin tätä artikkelia: Everything you know about obesity is wrong.

10. luukun Seuraa Somessa!

 

Radikaalin joulukalenterin 7.luukku

Sinä olet rasisti.

Tätä ei ole helppo kirjoittaa. Tai ehkä enemminkin niin, että on helppoa, mutta vähän irvistelen etukäteen, koska voin kuvitella todella monen reaktiot etukäteen.

Oletko rasisti? Jos olet eksynyt sivuilleni, on todennäköistä, että vastaat ”en”. Kuitenkin jos väittäisin sinulle tässä ja nyt, että olet rasisti, miten suhtautuisit siihen? Tuskin se kivalta tuntuu. Ei tietenkään.

Se, että kuitenkin väitän sinun(kin) olevan rasisti, selittyy sillä, että rasismi ei ole mustavalkoinen juttu. Se ei mene niin, että olet joko SVL:n jäsen ja heilaat harva se päivä huutaen natsien iskulauseita päin kaikkia, jotka mielestäsi ovat muuta kuin arjalaista alkuperää, tai sitten olet täydellisen ”suvaitsevainen” (kuinka vihaankaan tuota sanaa) ihminen, joka on 100% sitä mieltä, että kaikki ovat samanarvoisia ja kohtelee aivan täpöö kaikkia täysin samalla tavalla. 

Tässä, asian selittää paremmin ja yksityiskohtaisemmin
Mamoudou N´Diaye:

Rasismi on siis spektri. Ja valitettavasti me olemme kaikki jossain kohtaa tätä spektria. Olemme siis jokainen jonkinasteisia rasisteja. Toki jos haluat helpottaa juuri nyt tuntemaasi syyllisyyttä, voit myöntää olevasi ”joitain ihmisryhmiä kohtaan ennakkoluuloinen”. Rasismin muotoja (esiasteita, if you will) ovat myös rodullistaminen ja eksotisoiminen. Nämä kaksi viime mainittua ovat sellaisia, mitä tehdään myös usein ”hyvää tarkoittaen”. Esimerkiksi jokainen, joka on minullekin kertonut, kuinka paljon ”ihailee latinokulttuuria” tai pyytänyt, että puhuisin vähän espanjaa, koska ”se on niin tulinen ja seksikäs kieli” tai ohittanut kaikki tunteeni toteamalla, että olen ”temperamenttinen ja pippurinen lattari”, on rodullistanut ja eksotisoinut minut. 

Älä kuitenkaan jää tähän. Älä jumiudu siihen, että ”no helvettiäkö sitten, olen rasisti, shoot me”. Ei ei. Pyri ensin tunnistamaan ennakkoluulosi. Kuuntele ja ota opiksesi, kun sinulle huomautetaan, että jokin tekosi on rodullistamista tai eksotisoimista. Älä muserru myöskään syyllisyyden alle: et ole ainoa, joka tahtomattaan ja jopa hyvää tarkoittaen ylläpitää vahingollisia rasistisia rakenteita, mutta voit liittyä alati kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka tietoisesti pyrkivät pois tällaisesta. Ja, kuten kaikki muukin työ omien rutiininomaisten tapojen tunnistamiseksi ja muuttamiseksi, se helpottaa jokaisen teon ja ajan myötä.

Minäkin olen tehnyt tämän työn, ja teen sitä edelleen. Minussa ovat ne lukuisat kokemukset, jotka vahvistavat omia ennakkoluulojani tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Ja pahinta on myös se, että minulla on ennakkoluuloja ihmisryhmistä, joiden suhteen ei ole mitään kokemuksia. En ollut romaneja kohtaan ennakkoluuloinen Suomeen tullessani, mutta jo muutaman vuoden jälkeen opin olemaan sitä: minulla ei ollut yhtään negatiivista kokemusta kenenkään romanin kanssa (päinvastoin, olin yläasteella tosi ihastunut yhteen romaniin), mutta pelkästään rasististen juttujen kuuleminen riitti ja huomasin 16-vuotiaana Tampereelle muuttaessani, että seurasin romaneja kaupassa tarkasti, koska halusin omin silmin nähdä, että heillä on tapana varastaa. No en koskaan nähnyt sellaista. Sen sijaan jossain vaiheessa, kun olin itse tarpeeksi monta kertaa joutunut itse samanlaisen kyttäyksen kohteeksi (minua luultiin niihin aikoihin tosi usein romaniksi), tajusin itsekin harjoittavani rasismia. Olen siitä lähtien pyrkinyt siitä pois, ja se on helpottanut koko ajan, mutta en edelleenkään voi sanoa olevani täysin niistä vapaa. 

Tässä kuitenkin tulee tämän pointin ydin: en ehkä koskaan pääse täysin yli ennakkoluuloistani, mutta minulla on kuitenkin valta päättää, toiminko niiden ennakkoluulojen perusteella vai en. Olen tietoinen ennakkoluuloistani ja pidän huolen siitä, ettei  se vaikuta siihen, miten suhtaudun muihin. Ja mitä enemmän teen tätä, sen paremmin voin luottaa siihen, että toimintani kestää tarkastelun. 

Kirjoitan tämän osana radikaalia joulukalenteria, koska on tärkeää ymmärtää, ettei kehoaktivismi, varsinkaan lihavuusaktivismi, ole muusta aktivismista eristyksessä oleva taistelu ihmisoikeuksien puolesta. Se on olennaisesti yhteydessä (myös) antirasismiin. Ja molemmat ovat intersektionaalisen feminismin ytimessä.
Tiesittekö, että kehopositiivisuusliike kuten #metoo on mustien naisten alullepanema liike? Vaikka Alyssa Milano käytti julkisuuttaan työkaluna ja alustana, liikkeen aloitti Tarana Burke. Ettekö tienneet? Se johtuu siitä, että #metoo on valitettavasti omittu palvelemaan ensisijaisesti valkoisia naisia. Samalla tavalla kehopositiivisuus on omittu palvelemaan sopivan lihavia ja valkoisia naisia. Siis sopivan lihavia. Sopivan valkoisia. Sopivan normaaleja. 

Radical body positivity can not exist within whiteness, white passing-ness, or white people.


Radikaalin joulukalenterin 6.luukun Seuraa somessa!

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!

House of Underground Drag

Tämä juttu on julkaistu alunperin Kuuma Linja -zinessa keväällä 2018. Zinen luvalla julkaisen sen omassa blogissani, sillä aihe on ajankohtaisempi kuin koskaan!

drag_kuuma_linja2

Kulttuuritalo Telakalla on sen perustamisesta lähtien nähty kahdella sanalla sanoen ”vaikka mitä”: on Ufo Rockia, runonlausuntaa, telakkalaisten bändejä kuten legendaarinen Kirkkovene, missä bändin jäsenet, kaikki naisia, pukeutuivat mustiin roskasäkkeihin ja roudarinteippiin, on ollut Mental Alaska -klubia ja edelleen performanssitaiteeseen keskittyvää Perfo!-klubia. Maaliskuun alussa 2018 Telakalla koettiin kuitenkin jotain aivan uutta: kolme settiä ennennäkemättömiä drag-esityksiä yhdeksän eri artistin voimin. Kysymyksessä oli helsinkiläisen underground drag -kollektiivi House of Jaahasin Jaahas All Stars -klubi. Tupa oli täysi, tunnelma katossa ja jopa kaikkeen tottunut henkilökuntakin viihtyi aivan uudella tavalla.

Mitä on drag – ja erityisesti, mitä on underground drag?

2009 alkanut drag-artisti ja muusikko RuPaulin luoma ja luotsaama televisio-ohjelma RuPaul´s Drag Race on yleisesti tunnustettu syyksi, miksi drag-kulttuuri on tullut suuremman yleisön tietoisuuteen.  Tämän tosi-tv-ohjelman esittelemä drag on kuitenkin useimmiten vain yhtä kuin cis-mies (cis tarkoittaa sitä, että ihminen tunnustaa sitä sukupuolta, mikä on hänelle syntymässä määritelty) peruukki päässä, meikit naamalla huulisynkkaamassa Madonnan Like a Virginiä tai Paula Koivuniemen Aikuista naista.

Drag-kulttuuri itse on vanha kuin synti, ja syntisenä, paheellisena viihteen muotona se onkin näyttäytynyt niille viihteen kuluttajille, joille drag tarkoittaa edelleen miehiä, jotka yliampuvalla ja seksuaalisuutta korostavalla tavalla esittävät lavalla naisia. Ja sellaisena se ehkä joissain piireissä halutaankin pitää.

”Minut on evätty eräästä drag-kisasta Theodora Rexin hahmolla sanoen, että ”Drag queen on mies, joka pukeutuu naiseksi. Olet kaunis nainen, mutta et voi osallistua drag queen -kisaan” kertoo Jaana Pirskanen, 42-vuotias drag-artisti, jolla on takanaan monipuolinen ura esittävän taiteen parissa.

Onneksi RuPauliiin vahvasti henkilöytyvä ja ahdasta, binääristä eli kaksijakoista sukupuolikäsitystä toisintava kulttuuri, missä vain cis-mies voi olla drag queen, ei ole ainoa tila, missä voi harjoittaa tätä monipuolista taiteen muotoa.

Vaativa taiteenlaji

Yhdessä asiassa RuPaul’s Drag Race -ohjelma antaa realistisen kuvan lajista: drag-artistina toimiminen vaatii usean eri taidon hallitsemista. Moneen katsojaan tekeekin vaikutuksen se, että ohjelman drag-artistit tekevät omat pukunsa, meikkaavat itse, suunnittelevat koreografiansa, jotkut jopa tekevät omat peruukkinsa, puhumattakaan asusteista ja niiden muokkaamisesta. Monella on musiikki-, tanssi- tai teatteritausta.  Sama ilmiö toistuu myös underground dragissa.

Drag-artistit Jaana Pirskanen, Henriikka Mäkelä ja Pauliina mainitsevat Lola Vanillan, helsinkiläisen drag-artistin, kysyttäessä, missä ovat oppineet drag-esiintymisestä tarvittavan. Lola Vanilla on siviilissä 34-vuotias taidekasvattaja, joka on järjestänyt useita School of Vanilla -työpajoja uusille drag-artisteiksi hamuaville.

Mäkelän Bambi Bizarre ja Pauliinan Hyperfemme -hahmot molemmat syntyivät School of Vanillassa. Pauliina kertoo osallistuneensa School of Vanillaan, koska halusi tutkia kaikkia naisellisiksi miellettyjä olemisen tapoja, joiden haltuunotossa hänellä oli mielestään vaikeuksia, ja jotka nähdään huonoina, heikkoina, sopimattomina, liiallisina, epäitsenäisinä, pinnallisina… lista jatkuu loputtomiin.

Lola Vanilla kertoo, että School of Vanilla syntyi tarpeesta rohkaista, herätellä, haastaa ja monipuolistaa kotimaista drag-skeneä. ”Ajatus taitojen/aatteen opettamisesta eteenpäin tuntui tutulta ehkä siksi, että toisen intohimoni burleskin puolella työpajoissa omien vahvuuksien opettaminen ja jakaminen on vakiintunut käytäntö. Vastaanotto on ollut todella kiittävää, Helsingin laajat kurssit ovat kaikki olleet täynnä” kehuu tämä monen drag-idoli ja opettaja.

Sukupuoliroolien tutkiminen ja stereotypioiden rikkominen

bambijadyenasty_kuuma_linja3

Bambi Bizarre ja Dye Nasty

Underground drag rikkoo stereotypian, minkä mukaan vain mies voi olla drag queen, tai että puhdas drag on aina naisen esittämistä.

Pauliina, drag-nimeltään Hyperfemme ja yksi drag-kollektiivi House of Jaahasin perustajista, muotoilee asian näin: Drag on mulle tapa tutkia sukupuolta ja sen esittämistä. Tavallaan se on osa sitä jatkumoa, jossa joutuu arjessaan sukupuolitetuksi jollain tavalla tai huomaa itse sosiaalistuneensa esimerkiksi sukupuolittuneeseen tapaan ottaa tilaa. Dragissa erona on se, että mä päätän mitä esitän ja miten, ja toivon että yleisö on myös katsomossa drag-lasit päässä, eli ymmärtää katsovansa sukupuolen esittämistä ja reflektoi omaa katsomistaan sitä kautta.”

Samalla tavalla ajattelee myös Rosis, joka tunnetaan drag-artistina nimeltään Viha Piirakka Seita Nilla, tuttavallisemmin Vihis: ”Drag merkitsee mulle luovuuden vapautta ja vapautta olla oma itsensä, ja tulla hyväksytyksi, niin kasvotusten kuin lavalla. Drag on yhtä aikaa kevyttä ja hauskaa ja kuolemanvakavaa – sillä tavalla, että se ei ole suorittamista ja kilpailua, mutta merkitsee valtavasti ihmisille, ja niin myös mulle. Dragissa saa kokeilla, mokata, pitää hauskaa ja olla oma itsensä, ja sillä voi olla valtavan suuri painoarvo yleisölle. Se on äärimmäisen voimaannuttavaa ja vapauttavaa.”

Drag queenien lisäksi vähemmän tunnettu ja arvostettu drag-rooli, jolla on kuitenkin vielä niin sanotun valtavirta-dragin yhteisön hyväksyntä, ovat drag kingit. Heistä taas usein ajatellaan, että siinä missä drag queeniä voi esittää cis-mies, vain cis-nainen voi olla drag king.

Pirskanen muistelee haaveilleensa, että halusi tehdä jotain muutakin hahmoa kuin drag kingiä: ”Jostain syystä ajattelin, että minulla ei ole lupaa olla drag queen, koska en ole mies.” Lola Vanillan vaikutuksen myötä Pirskanen kuitenkin vakuuttui siitä, että esiintyjän sukupuoli ei määritä sitä, minkälaista dragia voi tehdä. ”Niinpä loin Theodora Rexin, groteskin kauniin queer-queenin, jonka sukupuoli on ei-binäärinen, yhdistelmä feminiiniseksi ja maskuliiniseksi luokiteltuja piirteitä. ”

Underground dragin yksi hienous onkin siinä, että lavalla nähtävät hahmot eivät ole välttämättä tunnistettavissa olevia populäärikulttuurin henkilöitä, vaikka kuultavat kappaleet olisivatkin tuttuja klassikoita. Drag-artisti voi myös näyttää hahmonsa eri puolia tai jopa esittää joka kerta eri hahmoa.

Pirskasella on Theodora Rexin lisäksi myös Magnus Love -niminen drag king -hahmo, joka on ”tunteikas, herkkä, helposti itkevä drag-hahmo. Hän myös epäonnistuu usein ja on tunteineen paljaana ihmisten edessä. Magnus on myös sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan fluidi, ei-binäärinen hahmo.”

Tamperelainen Henriikka Mäkelä taas ilmentää Bambi Bizarrena lähes joka esitykseen eri hahmoa. Viime vuoden syksyllä perustetulla Gaggin´Drag -klubilla, jonka toisena tuottajana Mäkelä toimii, Bambi Bizarre on nähty rakkauteen pettyneenä morsiamena, yhteiskunnan ulkonäköpaineiden kanssa kamppailevana hypernaisellisena naisena, pohjanmaalaisena maskuliinista roolia kyseenalaistavana haitarinsoittajana ja pääsiäisteemaisessa illassa myös ihmeitä tekevänä hardcore-Jeesuksena.

”Drag on vapauden ja luovuuden areena, ei stereotypioiden vaalimisen linnake!” 

Drag on muutakin kuin vaatteet, meikki ja asusteet. Rosis painottaa, että ko. taiteeseen liittyvästä kannattaa opiskella kaikki mahdollinen: ”Meidän on artisteina tiedettävä dragin historiasta, sillä drag on aina ollut poliittista tavalla tai toisella, ja merkittävää yhteiskunnallisesti. Loukkaavalla dragilla ei ole paikkaa tässä yhteisössä – se ei ole dragia minun silmissäni.”

Intersektionaalisella eli eri lähtökohdat huomioonottavalla feminismillä on tärkeä rooli underground dragissa. Se on monen drag-artistin hahmojen vankka perusta, jota mietitään myös yleisön näkökulmasta.

House of Jaahasista Pauliina kertoo tarkemmin, että järjestäjät miettivät paljon sitä, miten luodaan turvallisempaa tilaa keikkapaikalle ja kuinka saadaan dragista, sen tekemisestä ja keikoista sellaisia, että mahdollisimman moni voisi osallistua.

Pirskaselle drag ja intersektionaalinen feminismi ovat perustavanlaatuisesti yhteen kietoutuneita. Pirskasen mukaan esiintyjällä on vastuu siitä, millaista todellisuutta hän esityksillään tuottaa. ”Minulle (underground) drag on tapa ilmaista inklusiivista arvomaailmaa. Sekä lavalla että sen ulkopuolella käydään keskusteluja ja reflektoidaan kriittisesti yhteiskuntaa ja omaa tekemistä. On tärkeää katsoa ympärilleen ja kuunnella.”

Yhteisöllisyyden turva ja inklusiivisuuden voima

vilma_drag_perhe1


”Suomalainen kokeellinen, inklusiivinen, queer drag -skene on täynnä lahjakkaita, upeita esiintyjiä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan eteenpäin. Siellä ymmärretään, että sukupuoli tai seksuaalisuus ei määritä sitä millaista dragia ihminen voi luoda.”

Suomessa syntyneitä ja aktiivisesti toimivia, klubi-iltoja järjestäviä underground drag-kollektiiveja on vain muutama. Helsingissä toimivat pienemmät House of Jaahas ja House of Auer sekä laajempi kollektiivi, monen aktiivisesti keikkailevan drag-artistin synnyinkoti Drag Me To HEL, ovat saaneet rinnalleen vihdoin Tampereellakin järjestettävän Gaggin´Drag -klubin.

Gaggin´Dragin synnystä Mäkelä muistelee: ”Olin itse asiassa muuttamassa Helsinkiin, mutta sen sijaan että muuttaisin skenen perässä sinne minne kaikki muutkin, vain koska täällä Tampereella ei ikinä tapahdu mitään, päätin tuoda skenen ja tapahtumat tänne. Kaikesta saamastani palautteestani voin päätellä, että sille oli tarvetta ja se oli sen arvoista.”

Gaggin´Drag -klubeja on pidetty nyt neljä kertaa, joista kolme on ollut loppuunmyytyjä jo ennen kuin esitys on päässyt alkamaan. House of Jaahasin Nights of Jaahas -klubi-illoissa, jotka järjestetään Helsingissä Lepakkomiehessä, on myös väkeä riittänyt, ja suurin osa illoista on myös myyty loppuun. Underground dragille on siis selvästi tilausta sekä yleisöä että alalle haaveilevia esiintyjiä ajatellen.

Pauliina kertoo tutuksi tulleesta ulkopuolisuuden tunteesta ennen dragin pariin pääsemistä, joten hänelle on henkilökohtaisesti hyvin tärkeää yrittää tehdä House of Jaahas -klubista ja koko skenestä laajemmin paikka, jonne uusien ihmisten olisi mahdollista tulla ilman, että annetaan vaikutelma jostain yrmeästä sisäpiiristä. Nyt House of Jaahas on järjestämässä yhdessä alakulttuurikeskus Loukon kanssa matalan kynnyksen drag-kurssia tällä samalla ajatuksella.

Vaikka iso osa Suomen nykyistä underground dragia tekevistä onkin saanut oppinsa School of Vanilla -työpajan myötä, se ei ole vaatimus skeneen sisään pääsemiselle. Rosis eli Vihis on yksi niistä, jotka ovat tulleet mukaan ”ulkopuolelta”: ”Sen takia koin toiseutta hyvin pitkään, mutta minun jälkeeni yhä enemmän tyyppejä jo tullut lisää tähän yhteisöön eri teitä. Koen, että voin tukeutua drag-yhteisööni esim. esitysten testaamisen ja läpikäymisen kanssa, sekä ihan vain elämäni kanssa.”

Pirskanen todistaa samankaltaisesta kokemuksesta : ”Saan voimaa, rohkeutta ja rakkautta yhteisöltäni! Se, että saan keskustella yhteiskunnasta, dragista, burleskista, elämästä ja taiteesta laajemmin on minulle todella tärkeää. Se, että ihmiset pyytävät esiintymään ja antavat palautetta, koskettaa syvältä. Koen, että minuun uskotaan esiintyjänä ja minulle annetaan tilaa olla oma itseni ja kokeilla ja kehittyä sekä ihmisenä että esiintyjänä.”

Drag on siis muutakin kuin vain harrastus tai sivutoimi. Lola Vanilla pitää dragia yhtenä oman elämänsä kulmakivenä: ”Drag täyttää omassa elämässäni ehkä samankaltaista kohtaa, jota joillain toisilla esimerkiksi uskonnollisuus. Koen että se on enemmän kuin harrastamista, mutta pelkästään työksi sen kutsuminen ei sekään tunnu oikealta. Lola on arkiminäni osa, jatke ja ilmentymä johon suodattuu oikeita ominaisuuksiani erilaisella ”sekoitussuhteella” kuin arkiminässäni. Siksi koen että drag on osa minäkuvaani, ja vaikka en enää koskaan maalaisi naamaani tai nousisi lavalle, joku osa Lolaa säilyisi minussa vuosia, jopa vuosikymmeniä. ”

Uusille artisteille drag voi olla käänteen tekevä kokemus. Mäkelän sanoin se voi parhaimmillaan avata kokonaisia uusia maailmoja: ”Drag antaa luvan tutkailla itseään ja toteuttaa näitä eri puolia itsestään. Lisäksi nyt tunnen kuuluvani johonkin yhteisöön, meillä on ihana, välittävä ja tukeva drag-perhe. ”

Underground dragin tulevaisuus

Hyperfemme, Bambi Bizarre, Theodora Rex ja Viha Piirakka kaikki selvästi näkevät tilausta dragille yhtenä mahdollisuutena kaikenikäisten, -sukupuolisten ja -taustaisten ihmisten kokeilla eri rooleilla ja pirskoa stereotypioita – sekä luovasti toteuttaa itseään. ”Toivon että naiset, transihmiset, genderfluidit, muunsukupuoliset, ei-binäärit, sukupuolettomat, miehet ja muut voivat tehdä omannäköistään dragia ilman konservatiivisia raja-aitoja”, luettelee Pirskanen. Pauliina lisää: ”Kaikkein ihaninta olisi, jos onnistuisimme luomaan niin turvallisia tiloja, että tyypit voisivat kokeilla asioita jotka kiinnostavat, mutta myös jännittävät.” Vihis yhtyy tähän toivomukseen ja haluaisi myös, että yhä useampi ihminen saisi tietää dragin monimuotoisuudesta ja että siitä omalta osaltaan tulisi myös mainstream-dragia.

Kaikilla on myös viesti RuPaulille ja hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleville:

”When was the last time you went to an actual drag show? (and no, drag race finales don’t count)” Vihis

”We’re all born naked and the rest is drag. RuPaulin olis musta ihan hyvä pysähtyä miettimään tätä omaa lausahdustaan ja sen merkitystä.” Hyperfemme

”Älä jarruta, vaan anna dragin kasvaa ja kukoistaa. Sukupuoli ei voi määrittää sitä millaista taidetta ihminen saa tehdä! ” Theodora Rex

”MITÄ VITTUU MUKA NAISET EI VOI TEHDÄ DRAGIA?” Bambi Bizarre

Entä mitä sanoo niin monelle tärkeä esikuva, Lola Vanilla?

”Toivoisin että suomalainen drag kasvaa täydeksi taidemuodoksi, joka säilyttää alueellista omaleimaisuuttaan mutta on myös auki maailmalle – ei pelkästään vastaanottavana vaan myös itsestään antavana yhteisönä. Instituutioiksi kasvaneita drag-kisoja on toki hauskaa katsoa, mutta toivon, että yhä useampi drag-artisti löytää oman äänensä myös ilman referenssejä ja kaikuja amerikkalaisiin supertähtikoneisiin. ”

Teksti: Javiera Marchant Aedo
Kuvituskuvat: Lady Clapback
Valokuva: Bambi Bizarre

11.9.2016

En ollut vielä olemassa 11.9.1973.

Vanhempani olivat. He eivät tuolloin vielä tunteneet toisiaan, mutta elivät tuon päivän Santiagossa, Chilessä, ja kuten minäkin, vielä tänäkin päivänä joutuvat selviytymään tuon yhden päivän aiheuttamista seurauksista.

Tuon päivän jälkeen molempien elämä muuttui merkittävästi. Isäni lähti maanpakoon, äitini jäi Chileen. 80-luvun alussa he tapasivat ensimmäistä kertaa, vaikeassa tilanteessa, ja kolme vuotta myöhemmin minä synnyin.

Nyt on vuosi 2016. Isäni maastakarkotus loppuu ensi vuonna, jolloin tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun lähdimme Chilestä ja saavuimme Suomeen pakolaisina. Vanhempani ovat molemmat yli 60-vuotiaita. Isäni on kävellyt Santiagon kaduilla vapaana miehenä, ilman mitään tuomiota, viimeksi juurikin syyskuussa 1973.

Minä olen diktatuurin lapsi. Olen sairas diktatuurista. 33-vuotiaana alan pikkuhiljaa kovan työn tuloksena päästä yli lukuisista diktatuurin ja erityisesti tuon päivän aiheuttamista seurauksista.
Minulle on vuosien varrella lukemattomia kertoja kerrottu, että minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi. Kun katkerana seuraan tämän päivän uutisvirtaa ja sitä, kuinka jengi liikuttuneena muistelee Yhdysvaltain terrori-iskuja 2001, mutta vain pieni osa muistelee Yhdysvaltojen masinoimaa terrori-iskua Chileen 1973, ei minusta kyllä tunnu erityisen anteeksiantavalta. Olen vihainen, turhautunut, jopa raivoissani.

Diktatuurin pahansuopuus tuntuu kaikkialla, joka päivä, kaikkialla kehossani. Se on suoraan tai välillisesti vastuussa suurimmasta osasta niistä seikoista, jotka tekevät elämästäni kohtuuttoman vaikean. Se on juurisyy unettomuudelle, masennukselle, syömishäiriölle ja kaikelle muullekin dissosiaatiohäiriön oireilulle pitkin elämääni. Se on välillinen syy sille, miksi olen tässä maassa altistunut rasismille ja rodullistamiselle. Se on välillisesti vastuussa siitä, että pitkään jatkuneen traumatisoivan elämänjakson seurauksena aivojeni rakenne on muuttunut ja kehoni oppinut pitämään jatkuvaa stressitilaa (taistele tai pakene!) normaalina. Diktatuuri jännittää koko kehoni lihaksiston niin kireälle, etten uskalla aina hengittää, ja vain oma elämänhaluni ja perheessäni aina tuntunut rakkaus on pitänyt minut kyllin järjissäni, että voin vihdoin yrittää opettaa kehoani pois tästä. Mutta paljon peruuttamatonta vahinkoa on jo tapahtunut.

Minä en unohda enkä minä anna anteeksi.
En anna anteeksi silloinkaan, kun Chilen valtio ymmärtää, jos ikinä ymmärtää, vihdoin pyytää anteeksi sitä, että on pitänyt isäni koko lapsuuteni ajan vankilassa, tai pidättänyt äitini kun hän on mielenosoituksissa vaatinut isäni vapauttamista. En unohda sitä, että luulin olevan normaalia käydä katsomassa isää vankilassa. En anna anteeksi jokapäivästä pelkoa nähdessäni poliisin tai kauhua, jos poliiseja oli enemmän kuin kaksi. En unohda ensimmäistä muistoani, missä keskellä päivää erään ihmisoikeusjärjestön toimistossa sotilasjuntan sotilaat uhkaavat kymmentä maassa makavaa ihmistä konekivääreillä, en unohda sitä, vaikka olin vain vähän alle kolmevuotias. Enkä minä ikinä tule antamaan anteeksi sitä, että diktatuuri on käyttänyt minua hyväkseen kiduttaessaan isääni.

Joten tänään ei naurata. Kirjoitan tätä, koska haluan tällä tavalla pysäyttää sen muistojen vyöryn, joka väkisin tulvii tänään mieleen. En halua, että päivä menee pilalle, mutta asia on pakko käsitellä, tänäänkin.
Aloitin traumaterapian noin puoli vuotta sitten, ja opettelen nykyään elämään siten, etteivät traumat pidä minua otteessaan, etteivät ne vaikuta jokaiseen päätökseeni ja tekemääni valintaan. En vaan ole vielä kauhean pitkällä siinä. Joten tänään kirjoitan tästä ja hengitän samalla syvään. Minun ei tarvitse tänään pelätä, että vanhempani tapetaan, mutta pieni tyttö minussa silti muistaa sen pelon ja kauhun.
Kirjoitan ja hengitän. Olen entistä päättäväisimmin elossa ja jatkan sinnikkäästi sitä työtä,  jonka yksi ihminen voi tehdä paremman elämän eteen. Ei vain minulle, vaan kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä pelkäävät oman ja perheensä elämän puolesta Irakissa, Afganistanissa, Syyriassa, Palestiinassa ja kaikkialla siellä, missä ihmisten ahneus kylvää kuolemaa. Ja kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä Suomessa pelkäävät, että heidät lähetetään takaisin, keskellä kuolemaa. Heidät lähetetään takaisin, vaikka Suomi voisi antaa heille elämän, kuten se antoi minulle ja perheelleni melkein 24 vuotta sitten.

Feministinörtti

Minua haastateltiin Tulvaan hetki sitten ja tänään haastattelu on ilmestynyt Tulvan vuoden 2016 kakkosnumerossa.
Juttu on luettavissa täällä.

Sanon lyhyesti vain tämän:
Minulle on todella, sanoinkuvaamattoman tärkeää se, että minua nyt vihdoin haastatellaan ekoja kertoja siksi, mitä teen, sanon ja jopa saan aikaan eikä enää siksi, koska olen chileläinen ja pakolaisena tullut tänne.

Kunpa osaisin selittää, miksi se on niin tärkeää, miksi se tuntuu niin hyvältä. Ehkä tämä on osa sitä rodullistettuna olemisen vapautumisesta. Olen kiinnostava, arvokas ja minulla on tärkeää sanottavaa ihan myös omana itsenäni eikä niistä syistä, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa. Se on vähän sama kuin silloin, kun joku kutsuu mielenkiintoiseksi sitä, mitä ajatuksia minulla on eikä sitä, että minulla on ”eksoottinen nimi” tai ”lattarisilmät”.

Kiitän myös kuvaajaa Nella Keski-Ojaa, jonka kuvaussessiossa minulla oli aivan mielettömän upea olo! Nauroimme koko ajan! Se oli mahtavaa! Olisipa Nellan kaltaisia kuvaajia enemmänkin!

Dramaattinen, temperamenttinen, lattari.

 

ensimmäinen päivä Suomessa

Ensimmäinen aamu Suomessa.

Se alkoi jo 90-luvulla. Olin 10-vuotias, kun tuntemattomat ihmiset tulivat kehumaan hiuksiani ja silmiäni. ”Sulla on niin tummat ja tuliset silmät!”, ”Sulla on niin ihanan paksu tukka.”
Varhaisteininä näytin fyysisesti jo naiselta. Oli leveä lantio & oli ”hyvät tissit” (kadulla kuultuna, vanhemman miehen  suusta tietenkin).
Ne kerrat, kun minulle on sanottu ”olet tumma ja tulinen, olen aina tykännyt tuollaisista lattarinaisista”, eivät ole laskettavissa kahden käden sormilla.
Opin puhumaan suomea hyvin nopeasti, koska rakastuin tähän kieleen ja sen uskomattomaan kauneuteen ja monipuolisuuteen, mutta koska puhun sitä ilman aksenttia, olen joutunut myös todistamaan, että olen ulkomaalainen. Olen kuullut ”mutta sä puhut suomea niin hyvin” myös lukemattomia kertoja. Olen varta vasten tehnyt vuosien varrella huomattavan paljon töitä sen eteen, että oppisin puhumaan suomea mahdollisimman hyvin, mutta jos kerron, että olen tullut lähes 10-vuotiaana Suomeen, täydellinen suomen kieleni johtuu siitä, että ”olin niin nuori, kyllähän silloin oppii minkä tahansa kielen”.
Olen käynyt teininä tanssitunneilla enkä ollut siellä erityisen hyvä, en huonokaan, keskiverto, minua ei valittu esiintymään. Minusta kuulemma oli jo tullut ”suomalainen”. En osaa tanssia salsaa (”mutta ettekö te kaikki osaa?”), mutta minulla on kyllä hyvä rytmitaju, koska se kuulemma ”on tullut äidinmaidossa”.
Olen istunut bussissa Tampereella ja tuntematon ihminen on ottanut pitkät, kiharat ja paksut hiukseni käteensä ja ihaillut niitä, ilmaissut kateutensa. Minä olin järkyttynyt, mutta sanoin ”kiitos”.
Kun asioin virastoissa tai muissa paikoissa, missä mennään henkilöllisyys edellä, minulle puhutaan kuin idiootille. Kovempaa, hitaasti, kallistetaan päätä sivulle ja ollaan myötätuntoisia. Usein aloitetaan puhuminen englanniksi.
Puhun mitä tahansa puhelimessa äitini tai isäni kanssa, se kuulostaa eksoottiselta ja seksikkäältä. Kun äitini soitti ja kertoi, että isomummoni oli kuollut, puhelua sivukorvalla kuunnellut työkaverini sanoi, että on aina tykännyt siitä, miten eloisalta espanja kuulostaa. Kun saman työvuoron aikana, läheisen kuolemasta järkyttyneenä, olin monta tuntia hyvin hiljaa ja tupakkatauolla pääsi pieni itku, olinkin dramaattinen. Kun kykenin kuitenkin jossain vaiheessa nauramaan jollekin vitsille, olin jo temperamenttinen.
Milloin tahansa tulen jostain vihaiseksi, suutun, turhaudun, totean jonkun epäkohdan jossain, puutun mihin tahansa vääryyteen, olenkin temperamenttinen.
Sikäli väite on absurdi, että me olemme kaikki temperamenttisia: temperamentti ei tarkoita räiskyvää tai tunteitaan voimakkaasti ilmaisevaa ihmistä yhtään sen enempää kuin sellaista, joka vaikuttaa tasaiselta ja järkkymättömältä.
Jo hyvin pintapuolisella haulla netistä löytää tiedon, että temperamentti on ”yksilöllinen tapa reagoida ja käyttäytyä. Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus, joka perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen.
Temperamentti on siis yhtä kuin luonne. Mutta latinalaisamerikkalaisena naisena kaikenlaiset tunteiden ilmaisut ovat ”räiskyviä” ja ”voimakkaita”.

monikasvoinentitti (kopio)

Ruskeahiuksisena olen ”temperamenttisempi”, koska näytän enemmän latinalaisamerikkalaiselta.

Viime vuoteen asti oikeastaan pidin kaikkia näitä kokemuksia välttämättömänä pahana, puuduttavana ja turhauttavana, mutta sellaisena, joka kuuluu asiaan, koska olen ulkomaalainen. Pidän niistä yhtä vähän kuin siitä, että joudun käymään kyllästymiseen asti keskustelua ”mistä olet kotoisin” ja ”mutta pakkohan toisen sun vanhemmista on olla suomalainen”. Mutta mm. kiitos Koko Hubaran  ja hänen bloginsa heräsin siihen, että tälle kaikelle on olemassa yksi sana, rodullistaminen, ja että ei, se ei ole okei.

Minä olen hyvä esimerkki sellaisesta ulkomaalaisesta naisesta, joka rodullistetaan jatkuvasti – vahingossa. Koska ulkonäköni takia käyn myös ihan täysin suomalaisesta, näen hyvin selkeästi rajan siinä, missä kohti ihmisten suhtautuminen minuun muuttuu.

blondina

”Yritätsä näyttää suomalaiselta?” (välivaihe ennen vihreää tukkaa)

Se alkaa siitä hetkestä, kun ihmisten tietoisuuteen ilmestyy fakta: tuo tyyppi, joka puhuu suomea kuin suomalainen ja joka on iholtaan yhtä kalpea kuin minä itsekin, ei olekaan suomalainen!
Siitä hetkestä lähtien aiemmin ihan normaalina pidetyt tummahkot silmät ovatkin tummat ja tuliset. Poikkeuksellisen paksu tukka onkin yhtäkkiä ihanan eksoottinen piirre.
Fyysinen koskemattomuuteni, joka oli siihen asti itsestään selvä asia, onkin vähän vähemmän tärkeä, koska ulkomaalaisena ja varsinkin lattarina pakkohan minun on pitää enemmän siitä, että vieraat ihmiset koskettavat.
Ja uusi ihminen muuttuukin henkilöksi, jonka käyttäytyminen, ominaisuudet ja historia, tapa puhua, tanssia, nauraa, itkeä ja rakastaa, voidaan kaikki tietää ennalta, olettaa tietynlaisiksi, koska se on, ei ainoastaan ulkomaalainen, vaan herraparatkoon, lattari.

Pahinta on oikeastaan se, että minä liian paljon myös itsekin luulin, että näin sen on mentävä. Erehdyin pitämään itkemistä ja lamaannuttavia pelkokohtauksia dramaattisuutena ymmärtämättä, että ne ovat minussa olevien traumojen fyysisiä ilmentymiä. Virheellisesti ajatellut, että tykkään istua yksin kahvilassa, lukea ja juoda teetä, huolimatta siitä, että olen lattari. Oppinut jostain saatanan syystä pitämään kaikkia suomalaisina pidettäviä piirteitä hyvinä ja chileläisinä pidettäviä piirteitä huonoina.

Ei koskaan enää. Päivä kerrallaan opin pitämään puoliani. Jos jaksan, yritän saada muutkin ympärilläni ymmärtämään, että minä olen sellainen kuin olen, koska sellaiseksi elämäni on minut muokannut, mutta mitään luonteeni osaa ei voida enää pitää suomalaisena tai chileläisenä, vaan minä olen minä itse, Javiera.
Minulla on suomalaisia ja minulla on chileläisiä tapoja. Minä saan itse määritellä, minkälainen minä olen.
Minä olen nainen, feministi, vasemmistolainen, nörtti, chileläinen ja tamperelainen.
Puhun espanjaa äidinkielenäni, vaikka puhun ja kirjoitan suomea paremmin.
Rakastan tanssimista, mutta todennäköisesti valitsen illanvietoksi mieluummin lautapelien pelaamisen. En pidä siitä, että vieraat ihmiset koskettavat minua enkä vieläkään tykkää halaamisesta. Tykkään juoda tequilaa enkä koske kaljaan tai siideriin, koska ne ovat minusta mauttomia litkuja. En ymmärrä Pikku-Kalle-vitsejä eivätkä Kummelit aukea minulle, koska ne eivät ole koskaan olleet osa lapsuuttani, mutta haikeana muistelen El Chavo del Ochoa ja osaan kaikki Mafaldat ulkoa. Lasken edelleen päässäni espanjaksi, ja jos seurassa on yksikin toinen espanjaa äidinkielenään puhuva, kaikki kirosanat lipsahtavat minulta espanjaksi.
Ei, en aio opettaa sinua puhumaan espanjaa enkä halua auttaa sinua harjoittelemaan espanjaasi, se on minulle vastenmielistä. Lattarifanien kanssa minun on edelleen vaikeinta tulla toimeen, sillä huomaan, että silloin vasta olenkin ensisijaisesti maanosani ja kulttuurini edustaja. En aio kertoa sinulle lapsuuteni vaikeimmista traumoista vain, koska Victor Jaran elämäkerta saa sinut kyyneliin. Ei, en ole koskaan tavannut sitä pikkuserkkuasi, jonka paras kaveri kerran kävi Nicaraguassa. Ei, en tunne kaikkia chileläisiä Suomessa. Ja olen hyvin kyllästynyt joka loppuvuosi vastaamaan kysymyksiin siitä, minkälaista joulua me vietetään kotona ja lahjotaanko Chilessä. Googleta ”chilean christmas”. Ja kyllä, jokainen kerta kun olen hakenut jotain työpaikkaa, mutta en ole helvetin hyvästä hakemuksesta huolimatta päässyt edes haastatteluun, olen epäillyt, että se ehkä johtuu ulkomaalaisuudestani.

Rodullistamisen lisäksi valitettavasti minullakin on kokemuksia myös suorasta, tahallisesta rasismista. Niihin on helpompaa vastata. Rasistista huutelua on helppo osoittaa sormella (ja näyttää keskaria vastineeksi, koska sen enempää se ei minusta ansaitse), mutta rodullistamista vastaan on hankalampaa taistella.
Koska suurin osa näistä on tahattomia, vahingossa sanottuja asioita, jotka silti toiseuttavat minut. Ja moni on sellaistenkin ihmisten suusta, joita pidän kavereinani, jopa ystävinäni.
Puhun silti itsestäni ulkkiksena ja heitän sarkastista läppää Schrodingerin maahanmuuttajasta (elää sossun rahoilla ja vie työpaikat samaan aikaan), koska minulla on siihen oikeus. Mutta silti katson, että minulla on myös oikeus tulla kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä ja minulla on oikeus olla se, joka määrittelee mitkä osat minusta ovat mistäkin lähtöisin.
Joten kun kerron, että en tunne itseäni suomalaiseksi, älä loukkaannu äläkä väitä vastaan. Hyväksy se. Ja kun kerron, että olen tamperelainen ja kannatan Ilvestä, hyväksy sekin. On mahdollista olla molempia.

 

Minun piti odottaa 2010-luvulle asti ymmärtääkseni, että kokemukseni Suomessa chileläisenä naisena ja pakolaisena ovat rodullistetun ihmisen kokemuksia.
Minun piti tähän asti odottaa saadakseni vahvistuksen sille, että se ei ole normaalia eikä se ole oikein.
Nyt, kun asia on minullekin selvä ja kun olen saanut voimaa tiedon kautta, voin pikkuhiljaa aloittaa sen suunnattoman työn, että yritän selittää, mitä rodullistaminen on ja miksi se on väärin. Miksi on haitallista, että minuun liitetään niin paljon ennakkoluuloja chileläisyyteni takia. Voin selittää, miksi tämä vahvistaa eriarvoisuutta, ja voin varoittaa, että rodullistamisesta on vain lyhyt, aivan liian lyhyt matka rasismiin.
***
Rodullistaminen: prosessi jossa ihmisryhmään liitetään ihonvärin/uskonnon/etnisen taustan perusteella tiettyjä piirteitä, ominaisuuksia ja stereotypioita. (lähde)

Rodullistaminen edeltää rasismia ja merkitsee prosessia jossa ihmiset alkavat käsittää itsensä eri rotuihin kuuluvina yksilöinä. (lähde)

intissävierailulla

”Millä sä värjäät sun tukan?” ”Tää on mun oma väri.” ”Ihana kun sä oot niin eksoottisen näköinen!”

 

 

 

Tampereen Solidaarisuusverkosto

Kun viimeksi kirjoitin, pakolaistilanne oli Suomessa vasta ns. räjähtänyt. Mielestäni on toki hiukan liioiteltua puhua räjähtämisestä, kun Suomeen tulevat pakolaismäärät eivät ole mitään verrattuna esim. naapurimaamme Ruotsin vastaanottamiin turvapaikanhakijoihin, puhumattakaan manner-Euroopan maista, mutta tälle suurelle maalle, joka välillä tuntee itsensä niin pieneksi, se näytti olevan jonkinlainen pommi. Täm’ä tilanne on valitettavasti saanut monista sen kaikkein pahimman esille, mutta onneksi suurin osa tuntemistani ihmisistä on reagoinut päinvastaisesti: heistä se on saanut parhaimman esille. Siitä olen äärimmäisen ylpeä.

Viimeisin kirjoitukseni sai, tämän blogin mittakaavassa, tosi paljon julkisuutta. Se, mitä eniten toivoin, oli ajatusten herättämistä ja siinä kirjoitukseni taisi onnistua. Kirjoitukseen tulleista kommenteista julkaisin vain murto-osan, sillä loput olivat sitä samaa loputonta jankkaamista, yleistämistä, rasismia – vaikka sitä yritettiinkin selittää parhain päin. Kyllä, joukossa oli klassisia ”en ole rasisti, mutta…” -aloituksia. Tämän enempää huomiota en niille anna.

Se, mistä olen eniten iloinen edellisen kirjoitukseni suhteen, on myös oma aktivoitumiseni turvapaikanhakijoiden hyväksi. Facebookissa pyysin myös muita asiasta kiinnostuneita olemaan yhteydessä, ja kirjoitusta seuranneena viikonloppuna ensimmäisen kerran tapasimme joukolla ja ensimmäisen kerran aloimme suunnittelemaan, mitä kaikkea voimme tehdä.

Nyt, yli kuukausi myöhemmin, meillä on jo aktiivinen ja toimiva solidaarisuusverkosto. Verkoston jäsenistä osa käy antamassa Tampereen hätämajoituskeskuksissa kielenopetusta, osa järjestää lapsille leikkihetkiä. Olemme yhteistyössä SPR:n kanssa haastaneet paikallisia yhteisöjä, yrityksiä ja yksityishenkilöitä mukaan hygieniakeräykseen, samalla kun yritämme myös kerätä vihkoja, kyniä ja myös kaikkea randomkamaa, mitä myös tarvitaan. Ja joka sunnuntai, kun päivystän Kulttuuritalo Telakalla, sinne tulee toden totta ihmisiä, yksittäisiä tai yhteisön edustajina, tuomaan meille kipeästi kaivattuja tarvikkeita. Joka kerta meinaan liikuttua kyyneliin.

Joitain viikkoja sitten Telakan ravintolapäällikkö, Tiina Tökkäri, oli muhun yhteydessä ja kertoi, että Telakka oli erään kanta-asiakkaan aloituksesta pohtinut ja myös jo aloittanut järjestämään tapahtumaa, jonka tuotot ohjattaisiin turvapaikanhakijoiden hyväksi. Olin sillä hetkellä sanoinkuvaamattoman ylpeä entisestä työpaikastani, omasta olohuoneestani Tampereella. Solidaarisuusverkosto lähti todellakin hyvin innokkaasti mukaan. Syntyi Telakka Live Aid! Se pidetään 15.11, sunnuntaina, klo 18 alkaen. Esiintyjälistalla on esimerkiksi The Fisk, Janne Laurila ja Tuhlaajapojat, Idiomatic ja Pekko Käppi & K.H.H.L. Lisäksi hätämajoituskeskuksissa kieltenopetusta tekevien kautta saamme esiintymään myös varta vasten perustetun kvartetin. Siis muusikoita, jotka ovat myös turvapaikanhakijoita.
Telakka Live Aidin pääsymaksu on 6-10 euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen saa ihan itse valita, paljonko maksaa kuuden ja kymmenen euron välillä. Tällä haluttiin luoda se mahdollisuus, että halutessaan voi joku enemmänkin maksaa ja taas jos on tiukkaa rahasta, voi sitten kuitenkin päästä paikalle. Lipputuotoilla ostetaan tarvikkeita, mitä tarvitaan edelleen tuohon kielenopetukseen.
Tapahtuman juonnan minä, solidaarisuusverkoston virallinen (kiintiö)pakolainen. Kyllä, se on vitsi. Olen oppinut nauramaan omille traumoilleni, pointit onkin siinä, että minä päätän milloin se on hauskaa.

Tampereen kaupunkihan on se taho, joka ihan oikein kyllä on vastuussa turvapaikanhakijoista, majoituksesta, ruoasta ja niin edelleen. Solidaarisuusverkosto auttaa lähinnä siinä, että yritämme tehdä kolkoissa hätämajoituskeskuksissa oleskelusta edes jollain tavalla siedettävän. Siksi järjestämme kielenopetusta, lapsille leikkihetkiä ja myös retkiä: olemme vieneet jengiä käymään kirjastossa ja museoissa. Viime viikonlopun Tampere Jazz Happeningissa, missä olin juontamassa, haimme torstaina ja sunnuntaina jengiä mukaan ilmaiskonsertteihin Klubilla. Se oli kyllä suuri menestys, ihmisiä oli kymmenittäin mukana!
Lähiaikoina on myös 16.11 Koskikeskuksessa Kaikkien Tampere -niminen tapahtuma, jossa solidaarisuusverkosto on mukana. Senkin tapahtuman muuten juonnan! Silloin esittelemme verkoston toimintaa, ja ajattelimme taaskin hakea jengiä hätämajoituskeskuksista osallistumaan tähän tapahtumaan.

Se, mikä tekee tästä kaikesta just mulle nyt ahdistavan, on tiedon puute. Se, että Tampereella on tosi paljon tahoja, jotka järjestävät solidaarista toimintaa turvapaikanhakijoille, antaa mulle toivoa tulevaisuuden ja myös nykyhetken suhteen, mutta samalla ahdistaa se, ettei ole olemassa mitään yhteistä foorumia sille, että näistä voitaisiin yhdessä sopia. Haaveilen yhteisestä toimintakalenterista ja sujuvasta tiedonkulusta Tampereen kaupungin ja meidän eri toimijoiden kesken.

Onneksi suunnitelmissa on todellakin yrittää järjestää tuollainen yhteinen toimintakalenteri ja tehdä tiedonkulkua sujuva(mma)ksi, on siinäkin asiassa toivoa.

Nyt vaan toivon, että jostain kiven alta yhtäkkiä pomppaisi lisää ihmisiä, jotka haluaisivat tulla mukaan kielenopetukseen ja muuhun toimintaan. Kiinnostaisiko sinua? Otapa yhteyttä! 🙂 

Minä olen pakolainen.

Aloitin tämän tekstin pari viikkoa sitten. Olen monta kertaa yrittänyt jatkaa sitä. Yritykseni ovat kaatuneet lähinnä siihen, kun itkusta ei meinaa tulla loppu. Monta kertaa olen yrittänyt aloittaa, mutta pelkkä ajatuskin on saanut minut taas itkuiseksi. Silloin olen ajatellut ”ei ehkä nyt pysty” ja antanut olla.
Tänään kuitenkin yritän uudelleen. Itkettää nytkin. Olen pari viimeistä päivää ollut hyvinkin itkuinen. Kaikki tuntuu vaikealta. Pienikin syy saa kyyneleet silmiin. Työpaikalla olen mennyt vessaan itkemään. Yritän olla olematta yksin, koska silloin on liikaa aikaa ajatella. Öisin en ole saanut nukuttua kuin korkeintaan kuutisen tuntia. Olen vähän ihmisraunio.

Syitä on monia. Olen vähän stressaantunut töissä. Tänään uutiset kotimaani tapahtuneesta maanjäristyksestä saivat minut huolestumaan. Rahatilanteeni huolestuttaa minua. Perheessäni on jännitettä, joka aiheuttaa pahaa mieltä ja surua. Olen nähnyt isäni itkevän. Olen nähnyt äitini pidättävän itkuaan. Näen veljieni vaikeat tilanteet enkä osaa auttaa.

Mutta tällä kertaa kysymys on pakolaisista. Pakolaiskriisistä. Olen ottanut selvää Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja ajatellut omaa elämääni. Olen lukenut paljon uutisia ja valitettavasti ollut niin hölmö, että olen lukenut ihmisten kommentteja. Ihmisten? Tuntuu enemmän siltä, että kommentoijien ihmisyys on minimissään, kun toivotetaan raiskatuksi tulemista tai suoraan sanotaan, ettei auteta toisia, koska ”omat ensin” tai kun vaaditaan, että ”rajat kiinni”.

Istun junassa juuri nyt. Olen menossa Helsinkiin työmatkalle, mutta aion myös osallisstua huomenna mielenilmaukseen hallituksen pakkosanelua ja leikkauspolitiikkaa vastaan. Olen allekirjoittanut kuukauden aikana paljon vetoomuksia. Sekä Suomea koskevia että maailmalla, esim. Amnestyn kautta. Olen lahjoittanut rahaa eri tarkoituksia varten. Tänään aloin miettimään ja myös konkreettisesti järjestämään jotain auttamismahdollisuuksia Tampereelle saapuneita turvapaikanhakijoita ajatellen. Ensimmäinen tapaaminen on jo huomenna perjantaina 18.9 klo 21.
Olen ihminen, joka uskoo myös siihen, että yksin emme ehkä saa kauheasti aikaan, mutta yhdessä meillä on hyvät vaikuttamismahdollisuudet. Olen uskonut siihen siitä lähtien, kun minulle selvisi, että yksi suurimmista syistä, miksi isääni ei aikoinaan 80-luvulla teloitettu Chilessä oli se, että Suomessa niin moni allekirjoitti postikortin ja lähetti sen Chilen suurlähetystöön. Postikortti, missä vaadittiin, että isäni henki säästettäisiin.

Tässä vaiheessa en näe kirjoittaa kauheasti. Itken. Pahoittelen sitä, että työskentelyhytissä on kolme muuta ihmistä, jotka todistavat tätä, en halua aiheuttaa myöskään huolta. Ei minulla ole mitään hätää, mutta tunteet ovat vain pinnassa. Ja tämä on aihe, mistä en yksinkertaisesti osaa kirjoittaa itkemättä. En hitto soikoon pysty edes ajattelemaan asiaa ilman, että itken. Tapahtumista on jo ikuisuus. Mutta ne tekevät silti kipeää. Ja näinä päivinä ne ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.

Minä olen pakolainen.
Tulin perheeni kanssa Suomeen vuonna 1992. Isäni oli ennen marraskuuta 1992 lähes kymmenen vuotta Chilessä vankilassa poliittisena vankina elinkautista istumassa, kuolemantuomion täytäntöönpanoa odottamassa. Tuomion hän sai, koska hän taisteli murhaaja Pinochetin diktatuuria vastaan, taisteli Chilen kansan puolesta sellaisen tulevaisuuden eteen, missä ihmisiä ei vainottaisi heidän poliittisen vakaumuksensa takia, missä ihmisiä ei tapettaisi johonkin puolueeseen kuulumisen takia, missä kenenkään ei tarvitsisi miettiä, minne hänen miehensä, vaimonsa, äitinsä, veljensä, sisarensa, lapsensa, serkkunsa tai naapurinsa on teloitettu ja haudattu. Äitini oli näiden vuosien aikana niin paljon tekemisissä poliittisten vankien vapauttamisen puolesta toimivissa ryhmissä ja mm. mielenosoituksissa ja muissa mielenilmauksissa mukana, ettei hän aina tullut yöksi kotiin. Koska hänet oli pidätetty. Ja pahoinpidelty. Kidutettu. En halua ajatella, mitä muuta hänelle on tehty.
Minä synnyin vuonna 1983. Isäni pidätettiin saman vuoden syyskuussa. Hän oli käytännössä koko lapsuuteni ajan vankilassa.
Minun lapsuudessani, jos äitini oli myöhässä hakiessaan minut koulusta, olin varma, että se johtui siitä, koska isäni teloitettiin. Jos äiti ei saapunut töistä kotiin, olin varma ja usein myös oikeassa siinä, että hänet on taas pidätetty. Ja silloin pelkäsin, että hänetkin tapetaan. Kadulla jos näin karabineerin (chileläinen poliisi), tiesin miten toimia: yhdestä ei ollut mitään vaaraa, mutta kaksi tai enemmän tarkoitti mahdollista vaaraa, joten lähdin lipettiin, mutta huomiota herättämättä. Joskus isäni oli nälkälakossa poliittisten vankien oikeuksien parantamisen puolesta. Tällöin ruoasta ei saanut puhua eikä vankien edessä tietenkään syödä. (Ei ole ehkä mikään ihme, että kaikista huonooista ahdistuksenhallintakeinoista, mitä traumatisoitunut teini voi ottaa käyttöön, minä valitsin aikoinaan nimenomaan syömisen.) Pisimmän nälkälakon aikana isäni joutui sairaalaan, sydän ei enää kestänyt.
Hän oli siihen mennessä ollut nälkälakossa 42 päivää.

Tämä oli minun todellisuuteni vuodesta 1983 vuoteen 1992. Marraskuussa 1992 isäni tuomiot muutettiin presidentin suosiollisella armahduksella 25 vuoden maastakarkoitukseksi. Suomi otti meidät vastaan. Olimme tietääkseni viimeiset koskaan Chilestä Suomeen tulleet pakolaiset. Samalla myös ensimmäiset, jotka koskaan otettiin Varkauteen.

Minulle Suomeen tuleminen merkitsi elämää. Se merkitsi vihdoin ja viimein varmuutta siitä, ettei isääni tapettaisi. Se tarkoitti sen ainoan toivomuksen täyttymistä, jota olin ikinä siihen mennessä toivonut. Suomeen muuttaisimme yhdessä, perheenä, Suomessa saisin vihdoin ja viimein asua saman katon alla isäni, äitini ja veljeni kanssa.

Suomeen tuleminen oli minulle täynnä toivoa. Kaikesta tulisi täydellistä. Itse olin valmis mihin vaan, koska tulisin olemaan onnellinen isäni ja äitini ja veljeni kanssa. Kaikki olisi vihdoin hyvin.
Olin todella innostunut. Olin innostunut kaikesta. Matka oli ihmeellinen. Lentokentällä Santiagossa muistan kysyneeni, miksi kaikki itkevät? Minä vain hymyilin enkä ymmärtänyt, mikseivät kaikki ole yhtä onnellisia. Olin ekaa kertaa lentokoneessa. Isäni hymyili koko ajan.

Saavuimme Suomeen Helsinki-Vantaalle ja meitä oli vastassa paljon toimittajia ja myös televisiokamerat. Ymmärsin, että olimme uutisissa. Ajattelin, että onpa jännää, mutta toisaalta, onhan mun vanhempani maailman ihmeellisimät ihmiset, äitini niin vahva ja kaunis ja älykäs, isäni niin rohkea ja fiksu, onhan se luonnollista, että heistä halutaan juttuja. He ovat taistelleet diktatuuria vastaan. He ovat minun sankareitani.

Helsinki-Vantaalla muistan, että saimme yhdeltä toimittajalta (hänen nimensä on Ella ja hän puhui espanjaa!) Afrikan tähti -pelin, minne hän oli lisännyt itse kääntämänsä säännöt, siis säännöt espanjaksi. En malttanut odottaa, että pääsen pelaamaan sitä! (Olen aina tykännyt lautapeleistä!). Helsinki-Vantaalla kysyin, miten sanotaan suomeksi ”lasi vettä, kiitos” ja nauroin loputtomiin sitä, että suomeksi sanotaan myös ”haluan teetä”, missä sana ”teetä” kuulostaa ainakin 9-vuotiaan espanjankielisen lapsen korviin aika paljon samalta kuin ”teta”, joka on espanjaksi tissi.

Helsinki-Vantaalta lensimme pikkuruisella koneella Joroisten lentokentälle. Sielläkin oli toimittajia vastassa.
Kuvansista meidät vietiin isolla, hienolla autolla Varkauteen, Savontielle (Savontie 33-35?), missä oli meidän tuleva kotimme. Kolmannessa kerroksessa, portaat ylös ja vasemmalle.

Kotimme oli hieno! Meitä oli vastassa se ryhmä ihmisiä, jotka olivat järjestäneet koko jutun. Meidän tulomme Varkauteen, uuden kotimme kalustettuna, vuodevaatteita, vaatteita meille. Ruokaakin oli valmiiksi. Joku oli keittänyt kahvit. Ensimmäistä kertaa saimme ”pullakahvit”. Olin äärimmäisen väsynyt ja onnellinen. Joku antoi minulle suklaalevyn, Fazeria. Äiti sanoi, ettei saa syödä kaikkea kerralla. Minä salaa otin sen kuitenkin mukaani, kun menin nukkumaan, mutta nukahdin sen päälle. Aamulla heräsin ja se oli sulannut kehoni lämmöstä. Äiti suuttui. Minusta se oli hassua.

Koko tämän ajan seurasin silmä tarkkana isääni. Hän oli juuri vapautunut melkein kymmenen vuoden vankeudesta. Tuloamme seuraavana aamuna hän oli ajanut viiksensä pois. Kysyin miksi, isäni vastasi, että viikset kuuluivat vankilaan. Hän ei enää ikinä pitäisi viiksiä. Eikä ole muuten pitänyt.
Kysyin isältäni jo lentokentällä tunsiko hän itsensä vapaaksi. Kysyin sitä lentokoneessa. Jokaisen välilaskun aikana. Helsingissä, Joroisissa, Varkaudessa. Kysyin sitä usein. Isäni kertoi, että hän tuntisi itsensä vapaaksi vasta sitten, kun hän voisi kävellä kaduilla rauhassa pelkäämättä. Minä ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että hän tarkoitti Chilen katuja. Ja että ihminen, joka on vangittu poliittisista syistä melkein kymmeneksi vuodeksi ei koskaan tulisi enää olemaan vapaa. Vankilassa ihminen kasvattaa itselleen sisäiset kalterit. Ne on vaikeimmat murtaa.

Kymmenvuotiaan logiikka ei ole kaikkein vankin. Ainakaan minun ei ollut. Minä olin vakaasti päättänyt olla onnellinen, koska isäni oli vihdoin vapaa. Mutta en ollut onnellinen aina. En ollut onnellinen, kun minulle huudettiin 10- tai 11-vuotiaana kadulla ”neekerin” tai ”vitun huora” matkalla kouluun. En ollut onnellinen, kun huomasin koulussa, että minut haluttiin kaveriksi, koska olin niin mielenkiintoinen ja outo. En ollut onnellinen, kun en ymmärtänyt suomalaislasten tapoja ja outoutta. En ollut onnellinen, kun huomasin, että vanhempani eivät olleet myöskään onnellisia. Enkä ollut onnellinen, kun huomasin, että voimme huonosti. Että meissä jokaisessa oli traumoja, joita emme osanneet työstää. Kun huomasin, miten vaikeaa äitini oli sopeutua, miten yksinäinen hän oli. En ollut onnellinen,  kun tajusin, että isäni, vaikka olikin äärimmäisen kiitollinen saamastaan työpaikasta, luodessaan lunta Kuntorannassa mietti sitä hetkeä hänen omasta lapsuudestaan, kun joku koulunsa opettajista ennusti hänelle ja hänen koulukavereilleen, ettei heistä tule koskaan mitään muuta kuin kadun lakaisijoita, siis mitättömyyksiä.

Mutta teeskentelin olevani onnellinen. Koska minun ainoa toiveeni oli täytetty, minun velvollisuuteni oli olla onnellinen. Ja koska meidät oli saatu pois Chilestä ja isäni pois vankilasta, minun velvollisuuteni oli olla kiitollinen suomalaisille ja Suomelle ja minun oli pakko kertoa oma tarinani jokaiselle, joka sitä älysi kysyä. Ja sitä kysyttiin. Usein. Vuosien kuluessa ja minun oppiessa puhumaan suomea yhä paremmin tarinaani ymmärrettiin kysyä vähemmän, mutta silti lähes joka kuukausi. Koska kun kerroin nimeni, siitä kysyttiin ”miksi se on niin eksoottinen.” Kun kotimaani tuli esille (ja en ole koskaan osannut piilottaa sitä, koska en nähnyt sille syytä), kysymyksiä heräsi. ”Sulla on varmasti mielenkiintoinen tarina”. Onhan se. Varmasti se on mielenkiintoinen. Mutta se on kipein asia, mikä minulle on ikinä tapahtunut. Ja minä kerroin siitä joka kerta, avasin kaikkein pahimmat haavani, koska luulin, että minun on pakko. Koska se on vähintä, mitä voin pakolaisena tehdä. Koska isäni on elossa ja me olimme vihdoin turvassa.

En enää ajattele niin. Mutta muutos tapahtui vasta vuonna 2007, kun toisen sukupolven chilleläisten poliittisten pakolaisten tapaamisessa Itävallassa terapeutti (2.sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen hänkin) minulle selvisi, ettei minun ole pakko kertoa mitään, jos en tunne oloani turvalliseksi ja jos en yksinkertaisesti halua. Opin, että on olemassa sellainen asia kuin ”uudelleentraumatisoituminen” ja että se tapahtuu joka kerta, kun kerromme kaikkein kauheimmat traumamme uudelleen. Ja varsinkin, jos teemme sen tilanteessa, missä emme koe, että se voidaan tehdä turvallisesti. Puhumisesta on tottakai hyötyä, mutta me voimme ja saamme valita missä, milloin, kenelle ja miksi.

Mutta eivät kokemukseni ole pelkkää traumaa! Minulla oli myös vilpittömästi hauskaa täällä! Muistan, miten jännittävää oli löytää uudesta kodistamme pieniä asioita, jotka erosivat chileläisistä kodeista. Miten hassua oli se, että ulko-ovia on kaksi! Entä vuodevaatteet sitten, mitä ihmettä ovat nämä pussilakanat, menevätkö ihmiset niiden sisälle nukkumaan? Chilessä käytetään vaan paljon peittoja ja niiden alle tavallisia lakanoita. Tosin meidän lakanoissamme oli pitsireunat, Suomessa enemmän kaikkia kuvioita. Miten kummalliselta, mutta myöhemmin fiksulta, tuntuivat triplaikkunat. Miksi luulin ensin, että keittiön kaapeissa on vikaa, kun ylimmästä vetolaatikosta puuttuivat sivut, mutta tajusin tottakai vasta myöhemmin, että se on leikkuulauta. Tai kun tajusin, miten äärimmäisen kätevä on kuivauskaappi. Olin sitä mieltä, että suomalaiset ovat kyllä fiksua väkeä, kun ovat oppineet elämään niin kylmässä kuolematta sihen. Ensimmäisen kerran, kun oli ”kunnolla” pakkasta eli noin 10 astetta, emme menneet kouluun. Meille soitettiin kotiin, ihmeteltiin missä minä ja isoveljeni olemme. Kerroimme, että miten niin, eikö koulut ole kiinni, on niin kylmä. Selitettiin kärsivällisesti, että ei, että jos on 25 astetta pakkasta, silloin ei ole pakko mennä välitunnilla ulos, mutta että kouluun on mentävä. Olimme ihmeissämme, mutta opimme joka päivä uutta.

Oli minulla myös kavereita. Muistan Tiinan ja Mallun, joiden kanssa rakensimme lumiukkoja. Tiina oppi sanomaan ”hermosa” espanjaksi (kaunis) ja se oli hänestä hassua. Muistan useimpien vilpittömyyden, kun he halusivat leikkiä kanssani, koska olin yksinkertaisesti yksi lapsista. Heillekin olen äärimmäisen kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä. Olenkohan koskaan ymmärtänyt sanoa heille, mikä merkitys heidän ystävyydellään oli silloin ensimmäisinä vuosina? Ja Mallu, yksi kiintopisteistäni Varkaudesta, on edelleen minulla ensimmäisenä mielessä, kun ajattelen perinteistä suomalaista ihmistä, jolla on hyvä sydän, joka on rehellinen ja seisoo oikeina pitämiensä asioiden takana.

Nyt on vuosi 2015. Ja maailmalla on pakolaiskriisi. Ja ihmiset Suomessa (ja varmasti muuallakin) puhuvat kaikkea paskaa pää perseessään, ajattelematta yhtään sitä, miltä pakolaisesta tuntuu.
Se vituttaa mua niin, että meinaa pää räjähtää. Siksi olen itkuinen. Mutta olen myös itkuinen, koska olen liikuttunut. Koska ihmisten osoittama solidaarisuus muistuttaa minua kaikista niistä ihmisistä, jotka aikoinaan tekivät mahdolliseksi sen, että mekin pääsimme lähtemään Chilestä. Koska se muistuttaa minua siitä, että saavuimme Suomeen valmiiseen kotiin, koska meitä oli ajateltu ja autettu niin paljon, että tulomme oli tehty meille mahdollisimman helpoksi. Koska nämä ihmiset ymmärsivät, että pakolaiseksi lähteminen on itsessään jo saatanan traumatisoiva asia, vaikea tilanne, joka jättää väkisinkin jälkeensä. Se on asia, joka vaikuttaa ihmiseen hänen loppuelämänsä ajan. Ja vaikuttaa vielä hänen lapsiinsa ja lasten lapsiin myös. He tiesivät tai osasivat aavistaa sen ja tekivät kaikkensa, jotta edes niissä asioissa, joissa he voivat auttaa, he myös auttavat. Ja niin he tekivät ja se kyllä helpotti. Ja kyllä, olen siitä niin kiitollinen, etten osaa pukea sitä sanoiksi.

Ihmisiä, joita ihailen ja joiden ystävyyttä pidän arvossa, on Suomessa lukemattomia. Teitä ihmisiä, joiden avusta en voi koskaan kiittää tarpeeksi. Voin kuitenkin kirjoittaa tämän kirjoituksen ja sitä kautta sanoa kiitos. Teitte ainakin tämän yhden pakolaislapsen Suomeen tulosta helpomman ja elämästäni paremman, kuin mitä se olis ilman teitä ollut. Ja vaikka ette lue tätä, sanon silti kiitos ja heitän kiitokseni ilmoille, ehkä se teidät tavoittaa joskus. Täällä tai seuraavassa elämässä, sillä moni meitä auttaneista on jo kuollut. He olivat Varkaudessa aktiivisesti toimivia eläkeläisiä, se ryhmä joka otti meidät aikoinaan vastaan ja järjestivät niin pajon. Siitä on jo 23 vuotta aikaa.

Olen nyt 32-vuotias. 9-vuotias pieni Javiera täynnä toivoa ja kiitollisuutta elää minussa yhä. Hänen puolestaan minä olen tänään tehnyt Facebookissa yleisen avunpyynnön. Tampereelle on saapunut turvapaikanhakijoita ja apua tarvitaan. Vaikkei siellä olisikaan 9-vuotiaita pikkutyttöjä, siellä on kuitenkin ihmisiä, joita ehkä minä voin auttaa. Ja minäkin aion tehdä niin paljon kuin pystyn. Ja samalla pyydän teitä, jotka myös voitte, tulemaan minun kanssani auttamaan.
Koska miettikää tätä: 23 vuotta myöhemmin omista kokemuksistani puhuminen saa minut itkemään. Se vaikuttaa vieläkin. Kaikki se hyvä ja kaikki se paha. Siksi kaikella, mitä me voimme tehdä nyt, on vaikutusta. Me voimme auttaa täällä. Ja ehkä joku päivä, ehkä 23 vuoden kuluttua, auttamiemme ihmiset tai heidän lapsensa voivat puolestaan olla iloisia siitä, että heitä on joskus autettu. Ja he auttavat eteenpäin.
Tekomme, hyvien ja huonojen, vaikutukset eivät aina ole välittömiä. Mutta ne ovat todellisia.

Auttakaa minua auttamaan. Kiitos etukäteen,
Javiera Marchant Aedo

Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.
Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.

Unelmista ja painajaisista, kaurapuurosta ja tomaattisalaatista.

Koko H. kirjoitti koskettavan vastineen Olli Immosen sodanjulistukseen monikulturalismia vastaan:                                    Olli Immosen vastenmielinen sodanjulistus mm. minua vastaan.

Kokon teksti on kirjoitettu ns. sydän kurkussa, koska tämän maailman olliimmoset valitettavasti ovat asemassa, missä heidän sanoillaan on valtaa, missä he vaikuttavat tuhansien ajatusmaailmaan. Ja kenen tahansa ulkomaalaiselta näyttävän lapsen äidillä se varmasti herättää huolta ja ahdistusta. Puhumattakaan siitä arjesta, mikä ei olekaan edes täällä lintukodossa niin turvallista enää, jos satut olemaan ruskea tyttö.

Minun oli pakko kommentoida tuota tekstiä. Kirjoitin sinne näin:

Monikulttuurisuus on rikkaus. Me, ensimmäisen tai toisen, jopa kolmannen sukupolven maahanmuuttaneet, oli syy poliittinen tai ei, tuomme tulomaahan uusia näkökulmia, vanhoja perinteitä ja uusia tapoja, arvokkaita ja kipeitä kokemuksia, elämää. Se kaikki sekoittuu uuden kotimaan elämään ja luo jotain uutta, mistä voidaan ammentaa loputtomiin uusia ideoita, synnyttää uusia yhteisiä perinteitä, perustaa jotain vahvaa, mikä luo hiukan paremman tulevaisuuden, kuin mitä se olisi ollut ilman meitä.
Emme tuo pelkästään hyvää, muttemme missään nimessä vain ja ainoastaan pahaa. Mutta se vaatii yhteistyötä. Yhteistyö, missä ei ole sijaa ennakkoluuloille ja syyttelylle, mutta sen sijaan yhteistyötä, mille on välttämätöntä, että opimme oppimaan toisiltamme, opimme kuuntelemaan toisiamme ja tekemään yhdessä jotain yhteistä.
Me olemme unelma.

Tottakai sain tälle kirjoitukselle heti joltain sankarilta, nimimerkillä ”tyytyväinen”, vastauksen:

Älä tuo meille uusia tapoja, älä ainakaan odota että noudattaisimme niitä. Me olemme tyytyväisiä omiin tapoihimme. Olimme ennen tyytyväisiä siihen ettei ovia tarvinnut lukita, Maailma muuttuu ja ihmiset muuttuvat mutta meillä suomalaisillakin on oikeus omiin juuriimme, kulttuuriimme ja tapoihimme.Elä rinnallamme, jaa elämäämme mutta älä tunkeudu tuomaan omia tapojasi vaan elä täällä samoin kuin me suurimmaksi osaksi.

Nimimerkin takana oleva henkilö tuskin ymmärtää, että hänen oletuksensa ovien lukitsemisesta kertoo enemmän hänestä itsestään kuin kenestäkään Suomeen saapuneesta ulkomaalaisesta.
(toim. huom. kieltäydyn käyttämästä sanaa ”maahanmuuttaja”, sillä siinä on minun korvaani ikävä mielikuva henkilöstä, joka muuttelee huvikseen maasta toiseen. Maahanmuuttanut on henkilö, joka on muuttanut toisesta maasta ja tänne jäänyt.)

Kuinka syvällä täytyy ihmisen pään olla omassa perseessään, että ymmärtää minun tekstini siten, että haluan viedä suomalaisilta pois heidän oikeutensa omaan kulttuuriinsa? Kuinka sokean täytyy ihmisen olla, ettei näe sitä todellisuutta, missä tällä hetkellä elämme? Maahanmuuttoaallon täytyy olla massiivinen, jotta sen vaikutus tulomaan kulttuuriin voisi olla niin musertava, kuin mitä nimimerkki ”tyytyväinen” ja muutkin Suomessa liikaa palstatilaa saavat ”maahanmuuttokriitikot” eli rasistiset moukat sitä maalailevat.
Se säälittävä määrä maahanmuuttaneita mitä Suomessa on, aiheuttaa hädin tuskin värikirjoon uusia sävyjä sinne tänne, muttei hukuta alleen jo olemassa olevia värejä.
Sivumennen sanoen, aika moni blogin kommenttikentässä kävi vastahyökkäykseen selittämällä, ettei ole sellaista asiaa kuin ”suomalainen kulttuuri”. No sehän on myös paskapuhetta se. Vaikka Suomi on ehkä verrattain nuori kulttuuri joiltain osin, ei se tee suomalaisesta kulttuurista yhtään sen vähempiarvoista.

Minusta on myös aika mielenkiintoinen se 23 vuoden maassa vietetyn ajan jälkeen yhä useammin kuulemani ja lukemani ajatus ”vieraiden tapojen tuputtamisesta”. Ilmeisesti se, että minä tulen tänne ja asun täällä ja minulla on tapoja, jotka ovat erilaisia suomalaisten vastaavista, on jo itsessään tuputtamista. Koska muutoin en näe merkkejä tunkeutumisesta, pakottamisesta tai tuputtamisesta.

Toisinpäin sitä kyllä tapahtuu. Ja ei, en ole sitä mieltä, että ”maassa maan tavalla”. Tänne saapunut maahanmuuttanut voi halutessaan ottaa omakseen suomalaisia tapoja ja perinteitä, mutta en näe mitään syytä sille, miksi sen pitäisi olla pakollista. Ja älkää nyt saatana aloittako sitä iänikuista mussutusta laeista. Tottakai tähän yhteiskuntaan saapuva noudattaa suomalaisia lakeja – yhtä paljon kuin suomalaisetkin. Ja lakien noudattamatta jättämisestä saavat rangaistuksensa samalla tavalla kuin suomalaiset. Liian usein liian lievästi rikokseen nähden tai toisinpäin. Mutta se on aihe toiseen kirjoitukseen se.

Minua itse asiassa naurattaa tämä koko ”tapojen tuputtaminen”. Saavuimme Suomeen vuonna 1992. Lukuunottamatta omaa ystäväpiiriäni, missä puhun ja kerron omista perinteistäni ja chileläisistä tavoistani aina kun minusta tuntuu silta, en välttämättä useinkaan tuo sitä esille. Töissä en usko, että kauhean moni edes tietää minun olevan ihan oikeasti Aito Ulkomaalainen, vaan korkeintaan ”isä tai äiti on jostain eksoottisesta maasta kotoisin”, kuten olen satoja kertoja kuullut.
Minua ja erityisesti äitiäni ja muutenkin koko perhettäni on kuitenkin pyydetty lukemattomia kertoja kertomaan, näyttämään ja jopa käytännössä esittelemään asioita meidän kulttuuristamme, perinteitämme, tapojamme. Siis suomalaiset ovat pyytäneet meitä opettamaan chileläisiä tapoja.

Se, minkä näen ulkomaalaisena, on suomalainen yhteiskunta, missä aika luonnollisesti hyvistä tavoista ja perinteistä halutaan pitää kiinni ihan syystä ja huonoista halutaan eroon. Missä halutaan oppia uusia tapoja tehdä asioita – siihen taas me, monikulttuurisuuden lähettiläät, if you will, olemme auttaneet ja voimme halutessanne auttaa jatkossakin. Ketään ei haittaa se, että minun juhlissani kakun keskelle isketään lasi, jonka sisälle jää palanen ”Neitsyelle” eli talon emännälle/isännälle, joka siten voi juhlien jälkeen oikeasti ehtiä maistamaan kakkua. Samoin kun ei ketään haittaa se, että ainakin yksi ystävistäni on joissain juhlissaan tehnyt saman, koska on pitänyt sitä hyvänä ideana.
Ja kappas, en näe yhtäkkiä kokonaisten Neitsyelle uhrattujen kakkulasien invaasiota suomalaisissa juhlissa.

Ei ole olemassa mitään tapojen ja kulttuurien kiintiötä, missä uuden yksittäisen tavan tuominen poistaa vanhan. Se, ettei äitini suostu koskaan pitämään mitään helmiä sairaalassa (mistä lie sekin vanha taikausko Chilessä, en tiedä) ei yhtäkkiä ole tehnyt laittomaksi suolan ja ruisleivän tuomista tuparilahjaksi. Se, että minä tykkään paloitella tomaattini ja laittaa sekaan öljyä, suolaa ja valkosipulia ei ole poistanut suomalaisten muistista tavan valmistaa kaurapuuroa.

Minä tapoineni en ole teille uhka. Minä olen teille mahdollisuus, jos te otatte sen vastaan.