Radikaalin joulukalenterin 12.luukku

Vahingollinen laihdutuskulttuuri eli miksi laihduttaminen on perseestä

Otetaas hei tähän alkuun heti tää yleisin vastargumentti lihavuus- eli läski- eli kehoaktivismille:

”Kyllä ei ole hyvä juttu että korvataan sitten laihuuden ihannointi tämmöisen sairaalloisen lihavuuden ihannoinnilla!!” 

”People need to stop glorifying obesity. They’re not an inspiration, they’re obese, live an unhealthy life and will probably die 30 years too young” väittää tuhat eri nimimerkkiä Huolestunut kansalainen / Oikeasti Mietin Terveyttä / Önnönnönönön Uliuliuli -75. 

HAH. 

Minusta lihavuuden ihannoinnissa ei ole mitään pahaa. Kaikenlaiset kehot ovat oikeutettuja samaan kunnioitukseen, kaikilla on oltava vapaus olla olemassa ilman, että tulee pilkatuksi, syyllistetyksi, paheksutuksi ja syrjityksi kehon koon, toimivuuden, terveyden/sairauden, muodon tai ihonvärin takia.

Tässä yhteiskunnassa on oltava täysin hyväksyttyä olla minkä painoinen tahansa. Ihmisellä, jolla on merkittävän suuri paino, on oltava oikeus samoihin palveluihin kuin muillakin. Sellaisen ihmisen oikeus olla olemassa, elää elämisen arvoinen elämä, käydä töissä, koulussa tai mitä ikinä, saada verovaroin kustannettu laadukas terveydenhuolto, tulla kohdelluksi yhdenvertaisena muiden kanssa, on oltava täysin kyseenalaistamaton ja luovuttamaton. 

Ne, jotka perustelevat ihmisen elintapoihin puuttuminen ja ihmisen pilkkaamisen sillä, että tällä tavoin kannustetaan laihduttamaan ja olemaan terveempiä, puhuvat yksinkertaisesti paskaa. Onneksi ollaan koko ajan tietoisempia siitä, että fat shaming eli lihavuuden pilkkaaminen on vahingollista ja tuomittavaa. 

Vielä kerran: se, että ihminen on lihava, ei tee tästä automaattisesti sairasta. Ei edes se tosi iso paino. Liikkumattomuudesta taas voidaan jutella erikseen, mutta huomatkaa: lihavan ihmisen ei koskaan pitäisi joutua asemaan, missä hänen täytyy puolustaa omia ihmisoikeuksiaan todistamalla, että ”liikkuu vaikka on lihava”, tai ”pitää huolta itsestään, vaikka on lihava”. Terveys on hieno juttu, mutta ei edelleenkään ole mikään edellytys ihmisoikeuksille tai sille, että saisi vaan hitto soikoon olla rauhassa.

Rauhassa siis ihmisten hyväätarkoittavilta neuvoilta, pilkkaamiselta ja ennen kaikkea: rauhassa laihdutuskulttuurin tuhoisalta vaikutukselta. 

Mitä kaikkea kuuluu laihdutuskulttuuriin?

Koko homma on, kuten todettua, paisunut valtaviin mittasuhteisiin. Kun tunnistat jo muutamia laihdutuskulttuurin piirteitä, alat pikkuhiljaa huomaamaan mihin kaikkialle sen lonkerot ulottuvat. Laihdutuskulttuuri ei siis ole pelkästään sitä, että on laihiksella, vaan useimpien meidän elämässä on paljon yksittäisiä, jo rutiineissamme olevia tapoja, jotka ovat lähtöisin laihdutuskulttuurista.

Laihdutuskulttuuri ihannoi tietynlaista kehoa (laihaa) samalla väittäen, että

  • laihuus kulkee käsi kädessä älykkyyden, sosiaalisen kyvykkyyden, tehokkuuden ja muiden hyvien ominaisuuksien kanssa. 
  • lihavuustutkija, dosentti Hannele Harjunen kiteyttää: ”Lihavan ihmisen sosiaalinen, henkinen ja moraalinen kompetenssi on jatkuvasti kyseenalaistettu.” (Sukupuoli nyt! : purkamisia ja neuvotteluja 2012) 
  • mitä enemmän pudotat painoa, sen arvokkaampi olet ihmisenä. Se vie kohti sitä, että sitä sijoittaa omaa aikaansa, energiaansa ja rahaansa oman kehon pienentämiseen vaikka tutkimukset osoittavat, että vain hyvin harvat ihmiset pystyvät pitämään laihdutetut kilot poissa – ja silloinkin hinta on aika kova. 

Luin juuri artikkelin New York Timesista, nimeltään The Fat Trap. Siinä kerrotaan tutkimuksesta, mihin osallistui rajunkin laihdutuksen läpikäyneitä ihmisiä, ja missä tutkittiin heitä, jotka onnistuivat pitämään pienemmän painon. Se oli aika surullista luettavaa. 

Keinoja olivat yksityiskohtaisen ruokapäiväkirjan ylläpitäminen (siitä koskaan, ikinä poikkeamatta), liikkuminen viitenä päivänä viikossa, jatkuva aiheen opiskelu ja siitä sekä syömisestä ja liikkumisesta bloggaaminen, kaloreiden laskeminen (sekä syödyt että kulutetut) ja yleensäkin siis painonhallinta on yhtä kuin koko elämän omistaminen asialle. 

Laihdutettujen kilojen pitäminen poissa vaati siis koko elämän omistamisen jatkuvalle oman syömisen kyttäämiselle. 

Kuulostaako se hyvältä idealta? 

Jokainen, joka on joskus kärsinyt syömishäiriöstä, tietää, miten uskomattoman perseestä on elää elämä, joka pyörii syömisen ja liikkumisen ympärillä. Ei ole olemassa sosiaalista menoa, jonka suhteen ei pitäisi suunnitella, miten hoitaa syöminen tai sen välttäminen. 

Ei ole lepopäiviä siitä ahdistuksesta. Ei ole lepohetkiä.  Ei ole mitään muuta kuin syöminen, ruoka, kilot ja niiden pudottaminen.

Ja liikkuminen ei  ole sitä ihanaa, iloa tuovaa liikkumista, vaan ahdistunutta ja pakkomielteenomaista energiankulutuksen kyttäämistä tyyliin ”liikuinko tarpeeksi, kulutinko tarpeeksi kaloreita, nousiko syke tarpeeksi”. Se ei tyydytä, niin kuin ei syöminenkään tapahdu nälkään, vaan sillä on aina jokin suurempi tarkoitus. Liikkumiselle ja syömiselle liitetään jokin arvolataus, joka ylittää minkä tahansa hyvän olon tunteen, jonka hyvältä maistuva ruoka tai itselle kiva liikkumisen muoto voisi muuten saada aikaan. 

Laihdutuskulttuuri siis arvottaa syöminen siten, että jotkut syömisen muodot ovat hyviä ja toiset ovat huonoja. Se asettaa tarkat rajat sille, miten paljon ja jopa mihin aikaan saamme syödä. Se pakottaa omistamaan syömiselle, ruoalle ja liikkumiselle voimavaroja, jotka voisimme käyttää muihin asioihin, esimerkiksi sellaisiin, jotka ovat meille aidosti tärkeitä ja jotka ehkä voisivat oikeasti lisätä meidän hyvinvointiamme sen myötä, että ne olisivat juttuja, joita oikeasti haluamme tehdä. 

Laihdutuskulttuuri panee meidät häpeämään tiettyjen ruokien syömistä. Se luokittelee itse ruoat hyviin ja huonoihin. Ja sen myötä kun syömme jotain, mikä on luokiteltu pahaksi, meistä tulee itsestämme Huonoja Ihmisiä. Vastaavasti saamme Hyvä Ihminen -pisteitä sillä, että valitsemme Hyviä Ruokia.

Laihdutuskulttuuri ei halua, että kuuntelemme kehoamme sen yrittäessä viestiä, että meillä on nälkä, väsy tai mikä tahansa muukaan fyysinen tuntemus. Syöminen, lepääminen ja liikkuminen eivät enää määrity sen mukaan, mitä tarvitsemme tai haluamme, vaan päämäärän mukaan, joka on: mitä vähemmän painat, sen parempi. Samalla se väittää, että tämä on se, mikä tekee meistä terveitä. 

Kaiken muun päälle laihdutuskulttuurin ytimessä on tietynlaisen kehon ihannointi ylitse muiden. Tämä keho on siis pieni, ei liian lyhyt, ei liian pitkä, laiha mutta sopivan lihaksikas, vähärasvainen (!!), vammaton, valkoinen, karvaton (paitsi tietyistä kohdista) cis-sukupuolinen ja sukupuoltaan vain tietyllä tavalla ilmentävä, väsymätön, tehokas ja energinen keho. 

Laihdutuskulttuuri tietenkin samanaikaisesti jättää ulkopuolelle, siis toiseuttaa, kaikki muut kehot. Näin se entisestään vahvistaa rakenteita, jotka ovat erityisen vahingollisia naisille, femmeille, transsukupuolisille tai heille, jotka ovat kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella, ruskeille ja mustille ja vammaisille ihmisille. Laihdutuskulttuuri vahingoittaa kaikkia niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. 

Sinä tyyppi, joka luet tätä. Kun huomaat ajattelevasi tai kuulet ympärillä:

  • Että on huono omatunto siitä, ettei ole liikkunut tarpeeksi. 
  • Että on paska fiilis siitä, ettei mennytkään salille.
  • Että söi vaikka oli jo oikeastaan kylläinen.
  • Että tänään pitää syödä vähän vähemmän, koska eilen tuli syötyä liikaa.
  • Että pitää liikkua enemmän koska viikonloppuna tuli herkuteltua.
  • Että on ollut koko päivän niin reipas, että ansaitsee löhöillä sohvalla illalla.
  • Että on saanut viikolla niin paljon aikaan, että ansaitsee pitsan viikonloppuna.
  • Että on karkki/herkku/suklaalakossa. 
  • Että jouluna voi herkutella, mut sit heti uudenvuoden jälkeen alkaa Uusi Elämä.
  • Että apua olin possu kun söi niin PALJON jouluna/viikonlopuna/juhannuksena.
  • Että ottaa nyt pienen palan kakkua vaikkei pitäisi.
  • Että santsaat vaikka olet menossa myöhemmin vielä illalliselle.

Tämäkin on kaikki laihdutuskulttuuripuhetta. 

  • Sinä, joka kehut painoa pudottanutta ihmistä ja hänen ulkonäköään: ylläpidät laihdutuskulttuuria.
  • Sinä, joka kannustat muita ”syömään terveellisemmin, samalla voi pudottaa muutaman kilon”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, joka teet ”elämäntaparemontin”, vaikket myönnä ääneen, että haluat samalla tai oikeasti laihduttaa, ja puhut tästä ääneen: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, huomautat ruokapöydässä lapsesi/vanhempasi/kenen tahansa syömisestä esimerkiksi ”ootko varma että tarviit vielä toisen suupalan”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 

Vaihtoehdoksi ehdotan sitä, että ensin opettelemme tunnistamaan, miten me itse osallistumme laihdutuskulttuurin ylläpitämiseen.
Pikkuhiljaa karsimme puheestamme, teoistamme ja siten ajatuksistamme sen piirteitä, ja korvaamme ne sillä, että opettelemme kuuntelemaan kehojamme.
Opettelemme tunnistamaan mitä kehomme tarvitsee ja myös sitä mitä se haluaa. Joskus ne ovat sama asia, joskus eri asia.
Opettelemme pois kehomme ja itsemme rankaisemisesta ja palkitsemisesta, ja ehkä löydämme uusia tapoja päästä jonkinlaiseen tasapainoon. En puhu mistään täydellisestä harmoniasta, vaan sellaisesta tasapainosta, missä välillä meillä on energiaa tehdä täysiä juttuja, joita me haluamme tai joita joskus vaan pitää tehdä, ja välillä ainoa mihin kykenemme on lohduttamaan suruamme suklaalla ja lukemalla kolmattakymmenettä kertaa teiniaikojen lempikirjaamme. Kumpikin on ok. Kumpikaan ei määrittele ihmisarvoamme. Se vaan tekee meistä ihmisiä. 

12. luukun Seuraa Somessa!

Radikaalin joulukalenterin 11.luukku

Vihaan laihdutuskulttuuria ja painoindeksiä.

VIHAAN. 

Eilisen postauksen jälkeen yksi ystävä otti yhteyttä ja sanoi, että vaikka allekirjoittaa puheen siitä, että laihduttaminen pitäisi lopettaa, tuntuu silti oudolta lukea siitä, koska esimerkiksi hänen pääsynsä leikkaukseen, joka merkittävästi parantaisi hänen hyvinvointiaan, on riippuvainen siitä, että hän laihduttaa alle tietyn painoindeksirajan.

VIHAAN NÄITÄ VITUN MIELIVALTAISIA PAINOINDEKSIRAJOJA.

Hei, tiesittekö painoindeksistä, että esimerkiksi keksijänsä, belgialainen matemaatikko, keksi kaavan tilastollisista syistä, ja hän nimenomaan painotti, että tätä kaavaa ei saisi käyttää yksilöiden terveydentilan arvioimiseen? Silti juuri niin tehdään.

Painoindeksi ei kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään, ei välttämättä edes sitä, onko ihminen lihava vai ei. 

Sanotaan se vaikka niin päin, että korkea painoindeksi ei automaattisesti tarkoita, että ihminen on lihava, mutta toki se, että ihminen painaa tosi paljon kyllä tarkoittaa, että hänen painoindeksinsä on todennäköisesti korkea. Kumpikaan ei kuitenkaan kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään.

Muistutuksen vuoksi kaksi tärkeää juttua:

1. Lihavuus ei ole sairaus. Lihava ihminen ei ole automaattisesti sairas. 

2. Vaikka lihava ihminen olisi myös sairas, se ei siltikään vähennä tämän ihmisen ihmisarvoa tai vähennä hänen oikeutta samoihin ihmisoikeuksiin kuin vähemmän painavilla ihmisillä tai sellaisilla, joilla ei ole samoja tai muita sairauksia. 

Painoindeksin käyttäminen yksilöiden terveydentilan arvioimiseen on PASKAA. 

Haluatteko lisätodisteen?
Vuonna 1998 Yhdysvalloissa päätettiin ALENTAA painoindeksitaulukon rajoja kahdella pisteellä, jolloin yhden yön aikana saatiin miljoonia lihavia lisää. 

HUPSISTA SAATANA. 

Miksiköhän? Lainaan Saara Särmää, jonka kanssa istun nytkin tässä (hän tekee töitä, minä vihaan aktiivisesti ja kirjoitan tätä): ”Joo, sehän on myös vakuutus-matemaattinen juttu.”

Aivan. Ihmisiltä voi vaatia korkeampia vakuutusmaksuja painoindeksin mukaan. Koska tottakai, toki, ilman muuta: mitä korkeampi painoindeksi, sen enemmän riskejä sairastua. Niinkö? No ei. Tämä nimenomaan on se vitun suuri vale, mitä meille on syötetty niin pitkään, että jopa vähiten mistään tietävä ihminen voi ylpeästi pörhistellä rintaansa ja julistaa aivan sataprosenttisen varmasti, että lihavuus altistaa sairauksille. Samaa soopaa saa kuulla sekä lääkäreiltä että LVI-asentajilta. Jotenkin tuntuu, että molempien tietämys asiasta on samaa luokkaa, vaikka luulisi, että lääkärit tietäisivät paremmin. 

Ja hei, tämä pelkästään vakuutusmaksuista. Mites tuo laihdutuksen ympärillä pyörivä miljardibisnes? Pelkkää sattumaa, tottakai. On vain kysyntää laihdutustuotteille, ei takuulla ole mennyt homma niin, että ”terveysbisnes” olisi luonut ongelman, vaan ongelma on luonut terveysbisneksen. Ilman muuta. 

Kuvahaun tulos haulle coincidence i think not

Viime tammikuun lopussa minulta evättiin pääsy abdominoplastiaan, johon olin hakeutunut, koska halusin päästä eroon jatkuvasti tulehtuvasta löysästä ihosta navan seudulla. Leikkauksen peruuttaminen johtui siitä, että painoindeksini oli liian suuri. Vaikka verikokeissani tai terveydentilassani ei ollut mitään muuten hälyttävää, pelkkä painoindeksi riitti syyksi kieltää leikkaus, koska painoni oli liian suuri riski. 

Hämmentäväähän oli se, että painoindeksiraja täysin samalle leikkaukselle oli Hatanpään sairaalassa ja Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa ihan eri. Hei, jännä juttu. 

Minua vituttaa yli kaiken se, että tälläkin hetkellä esimerkiksi ne transsukupuoliset ihmiset, joiden terveydentilaa parantaisi kirurgiset toimenpiteet esimerkiksi kehodysforiasta eroon pääsemiseksi, eivät pääse ko. leikkauksiin (esimerkiksi mastektomiaan), jos painoindeksi on tietyn rajan yli. Joten kehodysforiasta (kehoristiriidasta) kärsivät ihmiset pakotetaan joko elämään kehodysforian kanssa, tila joka on henkisesti äärimmäisen raskas ja joko aiheuttaa tai entisestään vahvistaa masennusta, ahdistusta ja vaikka mitä kaikkea sellaista, mitä en osaa edes kuvitella, tai sitten heidät pakotetaan laihduttamaan.  Ai niin, kolmas vaihtoehto: kuuden tunnin sijoitus yksityisellä. Juuei.

Ihmisen pakottaminen laihduttamaan on yksiselitteisesti vastuutonta, epäoikeudenmukaista, kohtuutonta, väärin ja IHAN. VITUN. PERSEESTÄ. 

Ihmisen todellisen terveydentilan määrittämiseksi on varmasti olemassa keinoja. Ihan takuulla voidaan mittauksilla, veri- ja muilla kokeilla ja muutenkin muilla keinoin selvittää, kuinka terve joku henkilö fyysisesti ja henkisesti on, ja mitkä riskejä siinä on, että henkilö nukutetaan leikkauksen ajan. Miksei näin tehdä? Miksi se ehdottomuus on nimenomaan painoindeksin suhteen? Ja miksi se raja vaihtelee eri sairaaloiden kesken? Miksei ihmisen yksilöllistä, tarkempaa terveydentilaa tarkisteta muulla tavoin? Johtuuko se rahasta? Onhan se selvästi ilmaista pakottaa ihminen vaa´alle ja sen jälkeen laskea yksi matemaattinen kaava laskimella kuin tehdä perusteellisempi ja varmempi tutkimus. Ilmaista – ja vaarallista. Ja ai niin, mainitsinko: VÄÄRIN JA PERSEESTÄ. 

Entä tämä: olen ymmärtänyt, että painoindeksiraja esimerkiksi siihen, että pääsee mahalaukun ohitusleikkaukseen (tai sleeve-leikkaukseen) ei ole läheskään niin tiukka – siis vaikka ei olisi laihduttanut sitä vaadittua määrää ennen leikkausta, tämä katsotaan läpi sormien paljon herkemmin kuin abdominoplastiaan tai mastektomiaan. I WONDER WHY. 

Sekin vituttaa ja sotii oikeustajuani vastaan, että tämä ihmisen henkinen pahoinpitely perustellaan sillä, ettei haluta ottaa turhia riskejä (koska lihava, tuo kuoleman esikartanossa elävä kävelevä esidiabetespommi, voi kuolla leikkauspöydälle öö.. lihavuuteen?) mutta kuitenkaan ei haluta oikeasti 

a) tutkia sitä todellista terveydentilaa ja jos siellä on jotain hälyttävää, ei anneta muita neuvoja terveydentilan parantamiseksi: miksei se riitä, että ihminen parantaisi terveydentilaansa vaikkei paino laskisikaan? Entä jos ihminen on painoindeksirajan alapuolella, mutta tämän verisuonet ovat silti lähes tukossa tai hapensaanti on huono tai hitto, kolesteroli on vaikkapa pilvissä ja ja verenpaine katossa, miksi tämän on ihan ok päästä silti leikkaukseen? Heristellään vaan vähän sormea ja pyydetään lopettamaan tupakointi, mutta kukaan ei varmista, että tupakoinnin lopettaminen olisi oikeasti loppunut? 

b) ei oteta huomioon sitä, että ilman leikkausta varsinkaan transihmisten kohdalla pakotetaan ihminen elämään jatkossakin vahingollisen kehoristiriidan kanssa. Siis varmistetaan, että ihmisen (vähintään henkinen) terveydentila on siis jatkossakin huono? MIKSI? 

Tai sitten pitää laihduttaa. Laihduttaminen on paskaa. Ja siitä lisää tulevissa luukuissa. Nyt hengitän. Olispa jallua. Vituttaa. 

Radikaalin joulukalenterin 10.luukku

Laihduttaminen on paska idea ja laihdutuskulttuurista on päästävä eroon.

Siinä se on. Turha sitä kierrellä ja kaarrella, kun tämä on mun keskeinen viestini teille näin kymmenennen luukun kunniaksi: laihduttaminen on paska idea. Jos minulta kysytään: älä laihduta. Älä edes mieti asiaa.

Laihduttaminen on ihmisen paskinta aikaa. 

Huolimatta siitä, että laihduttamisen takana väitetään olevan oikeasti terveyssyyt, oikeasti laihduttaminen perustellaan ennen kaikkea ulkonäkökysymyksillä. Laihempi on vain kauniimpi ulkonäöltään, reippaampi, tehokkaampi, fiksumpi ja kaikin puolin vaan parempi ihminen. 

Myönnetään kuitenkin totuus: ihmisen paino kertoo ihmisestä tasan tarkkaan yhden asian: kuinka paljon ihminen painaa. Kaikki muu, ihan kaikki, on pelkkää tulkintaa ja kertoo poikkeuksetta enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasta. 

Omasta Insta-historiastani

Tämä pätee kaikkeen, mutta erityisesti terveyteen. Se, että ihminen on lihava, ei tarkoita, että hän on kävelevä aikapommi.  Ei ole toinen jalka haudassa. Ei ole kuoleman esikartanossa eikä ole ”päästänyt itseään tuohon kuntoon”. Vittu. Vituttaa edes joutua toteamaan nämä, mutta silti se on pakko kerta toisensa jälkeen tehdä. 

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa ikinä Pippa Laukan uuden ohjelman Olet mitä syöt ja meinasin räjähtää raivosta. Minusta Pippa Laukka pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen siitä vahingosta, mitä hän saa ohjelmallaan ja sanomisillaan aikaan. Kysymyksessä on kuitenkin vaikutusvaltainen henkilö, joka vedoten lääkärikoulutukseensa, pystyy muuttamaan tai/ja vahvistamaan ihmisten ajatuksia painosta, lihavuudesta ja terveydestä sekä näiden vaikutuksista toisiinsa. Joten se, että lääkäri televisiossa haukkuu ihmisen ja tämän elintavat, kaiken lisäksi pilkaten, ja sen jälkeen väittää kaikenlaista roskaa esidiabeteksest— ei, en edes jatka tästä. PÄÄ RÄJÄHTÄÄ VIHASTA. 

Ihmisen painosta ei voi päätellä mitään ihmisen terveydentilasta tai fyyisestä kunnosta, puhumattakaan siitä, minkälainen ihminen on luonteeltaan tai ominaisuuksiltaan.

Jotain voidaan kuitenkin päätellä painon perusteella ja se on se, että palkkaamisen, hyvinvoinnin ja kohtelun suhteen laihat ihmiset kyllä vievät voiton. Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi Yhdysvalloissa lihavat ihmiset (ja etupäässä naiset, koska tottakai fat-shaming on erittäin sukupuolittunut ilmiö, joka on myös täynnä sekä misogynisia että rasistisia piirteitä) saavat pienempää palkkaa ja he tulevat palkatuiksi pienemmällä todennäköisyydellä – puhumattakaan ylennyksistä tai palkankorotuksista. 
Tästä lisätietoa: linkki.

Vuonna 2017 tehtiin kysely 500 rekrytointivastaavalle, missä heille annettiin valokuva suuripainoisesta naispuolisesta työnhakijasta. 21 prosenttia heistä kuvaili hakijaa ”epäammattimaiseksi” siitä huolimatta, ettei heillä valokuvan lisäksi ollut mitään muuta tietoa tästä. (Linkki: 2017 survey

Omat kokemukseni sekä työntekijänä että työnantajapuolen edustajana ovat valitettavasti samansuuntaiset. Muistan erityisesti erään keskustelun, jonka kuulin kun olin vielä palveluasiantuntijana, ennen ylenemistäni toimihenkilöksi ja ryhmäpäälliköksi: kaksi toimihenkilöä keskustelivat eräästä työnhakijasta, joka pyrki toiselta osastolta asiakaspalvelun puolelle. Toinen keskustelijoista oli ryhmäpäällikkö, keskipainoinen keski-ikäinen mies, ja toinen tutor-asemassa tuolloin ollut lihava, keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Ryhmäpäällikkö sanoi kuulleensa, että työnhakija on hyvä myyjä ja erinomainen asiakaspalvelutaidoiltaan. Tutor vastasi tähän ”mutta se on niin lihava, se kuitenkin saikuttaa puolet ajasta, ei mitään järkeä palkata sellaista”, mihin ryhmäpäällikkö nyökkäili ”aivan, totta puhut kyllä”. Ja se siitä hakijasta. 

Minä en tiedä teistä, mutta tähän mennessä omassa työhistoriassani olen tasan tarkkaan yhden kerran ollut sairauslomalla lihavuuteni takia: kun menin mahalaukun ohitusleikkaukseen. Sen jälkeen suurin osa kaikista terveydellisistä ongelmista, mitä minulla on ollut, on johtuneet joko suoraan tai välillisesti laihtumisesta. Mitä vähemmän olen painanut, sitä huonommin olen fyysisesti voinut. ”No mutta eikö ole kuitenkin kivaa, kun löydät paremmin vaatteita kaupasta”. BITCH PLEASE.

Wau. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Suhtaudun aiheeseen erittäin henkilökohtaisesti ja siinä, missä normaalistikin kirjoitan hyvin rönsyilevästi, tämä meinaa vielä enemmän karata koko ajan käsistä, koska minulla on niin monta kanaa kynittävänä tämän lihavia ihmisiä sortavan yhteiskunnan kanssa. Olen raivoissani. 

Kymmenen luukun pääpointti on siis tämä: lihavuus ei ole itsessään ongelma. Mutta siitä kovasti halutaan tehdä ongelma, kansallinen sellainen. Lihavuudesta puhutaan epidemiana, joka uhkaa kokonaisten kansakuntien tulevaisuutta ja romahduttaa talouden, vaikka lihava ihminen on todellisuudessa varsin tuottoisa kapitalismille. Lihavuustutkija Hannele Harjunen Voiman artikkelissaan kertoo, että lihavuuden stigman vahvistaminen ja uhkakuvien maalailu ovat myös monien toimijoiden kuten lääke-, laihdutus- ja wellness-teollisuuden etujen mukaista. 

Jännää on myös se, että laihduttamisen ikään kuin tiedetään (!!) aina jotenkin poikkeuksetta parantavan ihmisen terveydentilaa, ja siitä huolimatta, että taas kerran tutkimuksissa on todettu, että vaikka (lihavan) ihmisen terveydentila paranisi, jos samalla ei tapahdu laihtumista, muutos on epäonnistunut. Tässä tutkimus aiheesta: Cochrane review from 2013. 

Toinen tutkimus osoittaa, että vaikka kahden vuoden jälkeen, kun lasten liikunnan määrä on lisääntynyt ja ruokavalio on parantunut, painossa ei tapahdu muutosta, mutta oppimistulokset paranivat. Tässä linkki tutkimukseen <— Mutta koska laihtumista ei tapahdu, paskat siitä. 

Tällä viikolla aion kertoa tarkemmin niistä muutoksista, mitä kehoissamme tapahtuu, kun tarkoituksella laihdutamme. Haluan aseistaa teidät tiedolla. Ymmärryksellä. 

Ja tavoitteenani on se, että opitte olemaan armollisempia itsellenne. Että kohdistatte kaiken häpeän, syyllistämisen, epäonnistumisen tunteet, pois itsestänne ja kehoistanne sinne, minne se kuuluu: kulutusyhteiskunnalle, jolle on tarkoituksenmukaista saada teidät vihamaan itseänne, koska silloin te eniten käytätte rahaa ”hyvinvointiin”. 

Lukemiseksi suosittelen muutenkin tätä artikkelia: Everything you know about obesity is wrong.

10. luukun Seuraa Somessa!

 

Radikaalin joulukalenterin 6.luukku

Kohteliaisuudet ja miksi niitä kannattaa kyseenalaistaa

Itsenäisyyspäivä. Se on tänään. Itsenäisyyspäivänä, näin olen ymmärtänyt, on monella suomalaisella tapana katsella linnan juhlia ja arvostella paikalla olevien ulkonäköä ilkeämielisesti.

Kuulostaako pahalta, jos kirjoitan sen noin? Kärjistän vähän, tietenkin. Tiedän varsin hyvin, että kaikki eivät katso linnan juhlia, monia se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja niistä, jotka katsovat juhlia useimmat eivät ilkeämielisesti kommentoi. Mutta ulkonäön arvottamisen juhla se silti on enemmän kuin mitään muuta. 

En lähde nyt edes pohtimaan näiden linnan juhlien poliittista merkitystä tämän yhden teeman ulkopuolella, vaan haluan käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten sisäistettyä on kauneuskäsityksemme suhde laihuuteen. Olen asunut Suomessa vuodesta 1992, ja olen itse ollut enemmän mukana itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa kuin katsellut juhlia televisiosta, mutta en ole voinut välttyä kuulemasta juhlien ympärillä vellovaa seksistisestä, rasistisesta ja läskifobisesta kommentointia. Se alkaa hyvissä ajoin ennen juhlia ja jatkuu pitkään juhlien jälkeenkin. Ja kyllä, se keskittyy lähinnä naisiin.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka mieluummin näkisimme ihmisten lopettavan kaiken toisten ihmisten ulkonäköön liittyvän kommentoinnin. Ihan kaiken. Jos on pakko jotain kommentoida, siis ihan oikeasti pakko, sitten kannattaa kysyä lupa. Ja jos vastaus on kielteinen, soisin kysyjän pitävän suunsa kiinni. 
Tämä sääntö on myös tottakai itsellenikin. Pyrin olemaan itsekin kommentoimatta toisten ulkonäköä, ja tästä on koko ajan helpompaa pitää kiinni. Siitä huolimatta edelleen silloin tällöin havahdun siihen, että jaahas, kappas kappas, taisin taas kerran jotain möläyttää. 

Juu, tietenkin on poikkeuksia. Tunnen monia ystäviäni just niin hyvin, että tiedän voivani (tai uskon voivani) kommentoida väri-, kuosi-, asuste- ja vaatevalintoja sekä ulkonäköön liittyviä tekoja, esimerkiksi hienoa meikkiä, glitteröintiä tai kampausta. Tämä on tärkeää: sallin itseni kommentoida vain toisen ihmisen valintoja, tekoja, en hänen kehoaan, sen muotoa, painoa, silmämääräisesti arvioimaani terveydentilaa tai muuta vastaavaa. Enkä hittovie siltikään aina tässä onnistu. Viimeksi marraskuun alussa huomasin tyhmästi sanoneeni ystävälle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ”näytät upealta!”. Mikä tässä on ongelma?  Tarkoitin hiuksia ja vaatevalintoja, mutta se olisi voitu tulkita myös kohteliaisuudeksi siitä, koska hän oli (arvioni mukaan) pienentynyt. En tietoisesti tarkoittanut sitä niin, mutta en voi vannoa, ettenkö jollain hyvin alitajuisella tasolla ole silti ajatellut niin. En voi luottaa siihen, että olisi mitenkään vielä vapaa niistä kahleista. Minua hävetti. Oli kiire. En koskaan palannut siihen asiaan, mutta edelleen mietin sitä ja kadun sanomaani. 

STOP RIGHT NOW THANK YOU VERY MUCH

Siksi varsinkin tänään viestini on seuraava: mieti, mikä ajatus sinulla on takana silloin, kun olet antamassa tuomiosi jonkun ihmisen ulkonäöstä. Jos aiot ”kritisoida” (=haukkua) ihmisen asuvalintaa, miksi se on kritiikki? Miksi se on floppi? ”Ai kamala, tuo ei sovi tolle ihmiselle yhtään!” Miksi ei sovi? 

Varsinkin kun aiot antaa kohteliaisuuden, kun aiot sanoa että joku näyttää upealta, etenkin kun aiot olla kehopositiivinen ja kehua jotain ihmistä, joka ei olekaan laiha ja kehonormien sisäpuolella, yritä seurata omia ajatusaskeleitasi taaksepäin. Miksikö?  

Kohteliaisuussanavarastossamme on mm. termejä kuten imarteleva, oikeita kohtia korostava, hoikentava, pidentävä jne. Englanninkielinen sana ”flattering”, jonka etymologia tulee sanasta ”flat” eli litteä, tarkoittaa nykyään ”imartelevaa”. Olet varmasti nähnyt, lukenut, kuullut ja keskustellut aiheesta ”mitkä vaatteet sopivat vartalotyypillesi”? Jos mietit tai käyt lukemassa vinkkejä miten eri vartalotyyppien vaatteet, kuosit ja leikkaukset kannattaa valita, lue niitä erittäin kriittisellä silmällä. Jokaisen vinkin jälkeen, ”valitse suoria linjoja” tai ”pukeudu lahkeista kapeneviin housuihin” tai ”vyö on paras ystäväsi”, kysy artikkelilta vaikka ääneen ”miksi?”. Mikä on vastaus tähän kysymykseen? Miksi pitää valita suoria linjoja? Miksi vyö on paras ystäväni? Miksi pitää vältellä kuoseja tai suosia kellohameita?

Kaikki ohjeet tähtäävät siihen, että ihmisen pitää yrittää näyttää hoikemmalta kuin on. Ja jos ohjeet eivät pyri hoikentamiseen, vaan on tarkoitettu esimerkiksi pitkille, lyhyille, kapeavartaloisille jne, ohjeet ovat vähintään seksistisiä: näin pukeudut siten, että näytät  naiselliselta. Naiseus tarkoittaa siis kurveja oikeissa paikoissa. Ja nimenomaan vain tietyissä paikoissa. Jos kurvit ovat väärissä paikoissa, esimerkiksi alleissa, ”jenkkakahvoissa”, leuan alla, tissien ja navan välillä, selässä… ne pitää yrittää piilottaa tai ”kääntää katse parhaimpiin puoliin”. Tätä kutsutaan termillä ”parhaiden puolien korostaminen”. Siis niihin, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. *INSERT EYE ROLLING HERE*

TJEU:

”Korosta: Olkalinjaa, siroutta, vyötäröä, kauniita kaarevia muotoja, pituutta jaloissa, kaula-aukkoa.”

”Vältä liian isoja kuvioita, vaakaraitaa ja isoa ruutua. Ne antavat vartalosta leveämmän vaikutelman.”

”Koska Y-vartaloisen jalan malli on usein hyvin hoikka, ja sorjia sääriä on hyvä korostaa kapeilla lahkeilla.”

”Tärkeintä on, että kiinnekohta säilyy kapealla vyötäröllä.”

”Kannattaa panostaa tyylikkääseen trenssiin, joka tasapainottaa lanteiden ja hartioiden väristä leveyseroa ja luo illuusion todellista kapeammasta vyötäröstä.”

Tämä oli kaikessa naurettavuudessaan surullisinta: 

Kengät
Vältä liian siroja kenkiä, ne korostavat lantion leveyttä.”

You get my point?

Ongelma toisten ihmisten ulkonäkön kommentoinnissa, etenkin silloin, kun aiomme sen kohteliaisuudeksi, on se, että olemme niin hyvin sisäistäneet kauneuden suhteen joko suoraan laihtuuteen (ja näennäiseen terveyteen) vähintään siihen, että on ”laihempi” (siis pienempi kuin edellisen kerran), että järjestäen kun kehumme toista, käytännössä ylistämme laihuutta ja vahvistamme tätä vahingollista laihuusihannointia. 

Jos et siis voi olla 100% varma, että kehusi ylläpitää läskifobisen yhteiskuntamme vahingollisia rakenteita, parempi ettet sano mitään. Älä katso linnan juhlia. Tee jotain muuta, tässä ideoita: Kokoa palapeli. Juo kaakaota. Pelaa lautapelejä. Tiskaa. Mene tanssimaan. Ota päikkärit.
Jos kuitenkin aiot katsoa linnan juhlia ja teet sen porukassa, ja varsinkin jos olet laiha tai kehonormien sisäpuolella ja olet seurassa, jossa on pelkästään tai eniten muita tämän suhteen etuoikeutettuja, pidä mielessä että juuri silloin on tärkeää olla kommentoimatta tavoilla, jotka ylläpitävät läskifobiaa.

Jos on kuitenkin pakko eli kaikesta huolimatta haluat kommentoida toisten ulkonäköä, muista tämä Hatun haaste:

Kuudennen luukun Seuraa Somessa!:

Ja jos tämän ihmisen Insta-kuvat saavat sinut epämukavaksi, hyvä. Kyseenalaista sitäkin, miksi tulee epämukava olo. Missä on ongelma? Haasta omat ajatuksesi, haasta käsityksesi kauneudesta, terveydestä ja siitä, miltä mikäkin sukupuolen kuuluu näyttää. Ja muista: ensimmäinen ajatuksesi on tuskin omasi – myöskään kun tarkastelet toisten ulkonäköä. 

Radikaalin joulukalenterin 3.luukku

Jäitkö miettimään eilistä? Sitä, että ensimmäinen ajatuksesi peilikuvastasi ei ole omasi? 

Tämä pätee ei pelkästään ensimmäiseen ajatukseen vaan usein jopa toiseen tai kolmanteenkin. Sinulle on häikäilemättömästi ja julmasti moukarilla opetettu, että näin sinun pitää ajatella itsestäsi, koska peilikuvasi ei vastaa sitä täydellisyyttä, mitä olet tottunut näkemään katkeamattomana virtana lehtien sivuilla, mainoksissa, elokuvissa, sosiaalisessa mediassa – oikeastaan kaikkialla. 

Ja kuinka olisitkaan voinut suojella itseäsi tältä? Viesti on selkeä: sinun täytyy olla parempi, laihempi, voimakkaampi, naisellisempi, miehekkäämpi, vaaleampi, vammattomampi, nopeampi.. olla enemmän kuin nyt, mutta pienemmin. Erilainen, toisenlainen, mutta samanlainen kuin nämä ihmiset, joiden kuvia syötämme verkkokalvoillesi yötäpäivää. Ja tämän pitää tapahtua muuttumalla, mutta ei hätää, me tarjoamme tähän ratkaisun, sinun täytyy vain uhrata kaikki aikasi, energiasi ja rahasi näihin tarjoamiimme tuotteisiin, niin ennen pitkää olet sitä, mitä sinun pitää haluta olla, koska me käskemme sinun tehdä niin. Ja jos tätä tavoitellessasi unohdat samalla vaatia ihmisoikeuksiasi kunnioitettavan, ei se hei mitään, tärkeämpää on, että PIDÄT HUOLTA ITSESTÄSI ja hei, tänään spessu alennus just sulle! 

Sinut, minut, meidät kaikki, on ehdollistettu tietynlaiseen kauneus- ja terveyskäsitykseen ja siihen, että kauneus ja terveys ovat arvoja, joita pitää tavoitella, se on ehdoton vaatimus sille, että voit olla joku tässä yhteiskunnassa. 

Yllätys! Kauneus ei ole arvo. Se on mielipide, ei fakta. Terveys ei ole pysyvä ominaisuus, vaan monimutkainen monien asioiden summa. Ja sekin kertoo vain kehomme tilastasta kullakin hetkellä. Kumpikaan ei voi määritellä sitä, minkä arvoisia olemme, mutta silti meille uskotellaan näin. Ja yksi niistä tavoista, joilla meidät saadaan pidettyä aisoissa, on energiamme keskittäminen ulkonäköömme ja siihen, että vihaamme sitä, joten jatkuvasti yritämme parantaa sitä kohti tiettyjä kehonormeja. Laihuutta, vammattomuutta, valkoisuutta ja juuri nyt trendikästä kauneutta.

Joten se ajatus, jonka kuulet päässäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun omasi. Se, että ajattelet niin, ei tee siitä faktaa, ei ole automaattisesti totta.  

Kuitenkin sen sijaan, että keskittäisit energiasi siihen, että yrität olla ajattelematta niin, anna niiden ajatusten tulla. Kirjoita se kuvitteelliselle lapulle, tarkastele sitä, totea ääneen ”tämä on ajatus, minun ei tarvitse uskoa siihen”, ja pistä se ajatus roskikseen. Voit tehdä tämän ihan konkreettisesti myös: kirjoita se lapulle ja heitä se roskiin. Minä pistän nämä ajatukset nurkkaan häpemään. 

Tätä täytyy valitettavasti tehdä aika pitkään, ennen kuin se alkaa tuottaa tulosta. En halua valehdella tai luvata mitään nopeita taikakeinoja päästä eroon vahingollisista ja vähättelevistä ajatuksista. Niillä on tosi voimakas ote, mutta ote ei ole lopullinen, kyllä sen voi murtaa. 

Kun tarpeeksi pitkään harjoittelee esimerkiksi näin, jossain vaiheessa ei enää kauheasti kiinnitä huomiota siihen ekaan tai tokaan ajatukseen, vaan vasta siihen, joka on jo jotain mihin voi luottaa, joka on oikeasti aivan oma ajatus. Ja se taas ei ole myöskään automaattisesti positiivinen, sen ei tarvitse olla ”UUUUU, OLEN MAAILMAN KAUNEIN”, se voi olla neutraali, tai kiva, tai kriittinen. Mutta sen ei tarvitse olla vahingollinen. Se voi olla ”hei, näytän tosi söpöltä tässä” tai ”hitto, näytän just vakuuttavalta” tai ”ehei, tänään ei oo kyllä fiilis laittaa just tää paita”. Se voi olla myös aivan täysin ulkonäköön liittymätön ajatus. Se voi olla, kuten pari Instagram-tyypeistäni kirjoitti:

”Tuo on minä. Aika jees.”

”So this is how I look today.” 

Kertauksen vuoksi:

  • Astu peilin eteen ja tunnista ensimmäinen/ensimmäiset ajatukset itsestäsi
  • Tiedosta, että nämä ajatukset eivät ole omiasi, vaan sinulle opetettuja.
  • Tiedosta, että se, että ajattelet niin, ei tee niistä ajatuksista faktatietoa.
  • Vasta kolmas tai neljäs ajatus alkaa olla sellainen, johon voit paremmin uskaltaa uskoa omana ajatuksenasi. 
  • Tavoitteena ei ole ajatella vain puhtaasti positiivisa, rakastavia ajatuksia itsestäsi, vaan muistaa, että se, miltä näytät, ei määrittele ihmisarvoasi. 
  • Toista, kunnes tämä muuttuu rutiiniksi. Muista, että siihen voi mennä tosi pitkään.

Kolmannen luukun Seuraa somessa!:

Radikaalin joulukalenterin 2.luukku

PEILI!

Syömishäiriöstä teinistä lähtien kärsineenä peili on ollut yksi tuhoisimmista sairauden ylläpitämisen työkaluista. 
Peili ei aina ollut vihollinen, mutta se, mitä näin, oli ehdottomasti minua vastaan. Aina ei ollut niin, sillä muistan teininä sen, että peilatessa näytin hyvältä. En ymmärtänyt, miten minusta otetut valokuvat ja peilikuvani eivät vaan koskaan vastaneet toisiaan. En myöskään ymmärtänyt, miten peilikuvani ei ollut sama kuin se, mitä näin heijastuksena näyteikkunoissa tai mitä kuulin muilta, miltä näytän. 

Peili ei ollut luotettava kaveri, mutta se oli silti tärkeä elementti, ja on edelleen, jokapäiväisessä elämässäni. Ymmärsin, kuten useimmat meistä, vasta reippaasti jälkeenpäin, että kehonkuvan vääristyessä peilikuvaan ei voinut luottaa. Vasta vuonna 2009 osastohoidossa fysioterapeutin kanssa eri harjoitusten avulla aloitin työskentelyn sen eteen, että opin ensin tuntemaan kehoni, sitten hahmottamaan sen ääriviivat. 

Toki niihin aikoihin itsekin kuvittelin, että lopulta pääsisin laihtumisen avulla pisteeseen, missä voisin vihdoin rakastaa itseäni ja tykätä peilikuvastani. Tuolloin opettelin tunnistamaan peilikuvastani selvästi aiempaa pienemmän kehoni. Kun olin vihdoin päässyt vähän perille siitä, olinkin jo matkalla takaisin lähtöpisteeseen ja se työ piti aloittaa uudelleen. Ja tietenkin sen jälkeen vielä kerran sama toiseen suuntaan. 

Minulla on kokemusta vain siitä, minkälaista on tehdä työtä oman peilikuvan ja sen hyväksymisen eteen, kun on kysymys painosta ja siihen liittyvästä muutoksesta, suuntaan tai toiseen. En voi edes kuvitella, minkälaista on elää sukupuoleen liittyvän kehodysforian kanssa, tai jos minkälainen suhde omaan kehoon on kroonisen tai pitkään jatkuneen  sairauden kanssa. 

Haluan tässä kuitenkin jakaa yhden tehokkaimista harjoituksista, jonka tiedän, ja joka on toiminut minulla erinomaisen hyvin, vaikka se onkin alkuun tosi surullinen ja vaikea.

Astu peilin eteen. Katso peilikuvaasi. 
Mitä ajattelet itsestäsi? Kehostasi? Peilikuvastasi?

Kysyin asiaa Instagramissa, ja tuli seuraavanlaisia vastauksia:
– Uffff, jenkkakahvat 😦
– Yyh, onpa kuvottavaa, parempi olla katsomatta.
– Perkeleen perse, hyi.
– It’s still wrong.
– Uhhhhhhhh
– Läski ruma 😦 

Muistan omat ajatukseni helposti myös: 
Läski, vastenmielinen, tyhmä, ällöttävä, muodoton, järkyttävä, vääränlainen, liian iso, liian ruma… 

Ehkä tunnistat nämä ajatukset, ehkä ne ovat sinulle tuttuja? Ehkä nämä esimerkit ovat pientä verrattuna siihen, mitä itse ajattelet itsestäsi. 
Suhteeni omaan peilikuvani mullisti kuitenkin seuraava vallankumouksellinen oivallus (kiitos internetin!):

Se, mitä ensimmäisenä ajattelet itsestäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun oma ajatuksesi. Se on ympäröivän maailman sinulle opettama ajatus, jonka olet vain oppinut uskomaan faktana, totuutena. 

Joulukalenterin 2.luukun Seuraa Somessa! -vinkki:

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!

Tiistai 30.1.2018.

Okei, mut mitä helvettiä tapahtui nyt, että yhtäkkiä tää tyyppi, kenet te tunnette, joka käy tanssimassa, juo ehkä liikaa jallua, on innoissaan työstään, rakastaa meemejä ja giffejä ja patriarkaatin murskaamista, on hurahtanut leftbookin tag-ryhmiin ja flirttailee kaikelle mikä liikkuu, on nyt tässä tilanteessa?

Niinpä, saatana, niinpä.

Naurattaa, koska mietin englanninkielistä sanontaa ”so what’s the skinny?” kun halutaan tietää sisäpiirin tietoa. Sanonta kai tarkoittaa alunperin ”lyhyttä versiota”, mut pakko arvostaa ironiaa siinä kielikuvassa, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Skinny.

Lyhyt versio olisi se, että mulle aikataulutettu terveydellisistä syistä suoritettava abdominoplastia (google it) peruutettiin, koska leikkausta varten vaadittu tupakoinnin lopettaminen ja vapaaehtoinen luopumiseni lattekahvin juomisesta aiheuttivat painonnousun, minkä johdosta painoindeksini ylitti 32 rajan. Ja koska Hatanpää, missä leikkaus olisi suoritettu, yhdistyi TAYSin kanssa, ja TAYSissa taas raja on BMI30, kirurgi sanoi:

Sun täytyy laihduttaa, en mä muuten leikkaa sua. 

Huom. Painoin tiistaina 30.1. aamulla 91,3 kiloa. Kun avauduin Facebookissa tapahtuneesta taisin kertoa 89 kiloa? Miksi? KOSKA MINULLA ON SYÖMISHÄIRIÖ. Ja kahdella kilolla ja kolmellasadalla grammalla on painoonsa nähden moninkertainen merkitys näillä huudeilla.

Uusi vaatimus tiistaina: laihdu siten, että painoindeksisi on alle 30. Minun pituisellani ihmisellä, olen 164cm, se tarkoittaa että paino saa olla enintään 80 kiloa, mielellään sen alle.  Ironiaa: painoni tänään aamulla oli 85,5 kiloa eli BMI on alle 32. Leikkaus olisi ollut maanantaina. Joo, heippa. 

Ja argumentteina olivat siis ”nää säännöt on nyt tämmöiset, nää on kaikille, en mä voi tehdä poikkeusta sun kohdallas” (en pyytänyt) sekä ”mieti miten paljon nätimpi on lopputulos jos sä oot laihempi” no haista sinä kirurginpaska vittu. 

Olin muuten juuri ehkä viisi minuuttia aikaisemmin käynyt jännän pienen dialogin hoitajan kanssa. 

–  Mites, kun sä olit lihavuusleikkauksessa 2015, miten elämä on sujunut sen jälkeen? hän kysyi.
– Miten tää liittyy…?
– Eikun kato tässä kysellään vähän historiaa, haluan vain tutustua suhun.
– Okei, no varmaan ehkä tavallisesti, mitä sä oikein tarkoitat? minä ihan helvetin epäluuloisesti.
– No että miten sulla on syöminen sujunut ja sellaista?
– Ihan kuten ohitusleikatuilla muutenkin. Mä en muuten käytä termiä ”lihavuusleikkaus” vaan ”mahalaukun ohitusleikkaus”, tää on tärkeä homma, sanoilla on tosi suuri valta. Eihän multa lihavuutta leikattu.
– (hermostuneena) Niin katsos meillä käytetään lääketieteellisiä termejä niin siksi ”lihavuusleikkaus”.

Universumille kiitos kirurgi tuli juuri silloin paikalle, koska meinasin haastaa sen kisaan siitä, kumpi on lääketieteellisempi termi: leikkauksen oikea nimi (mahalaukun ohitusleikkaus) vai ”LIHAVUUSVITUNLEIKKAUS”. Come FUCKING ON. 

Pidempi versio:

Painoin jotain 140 kilon luokkaa, kun 2009 astuin Z3:n ovesta sisään hoitojaksoa varten, minkä piti alunperin kestää sen pari viikkoa, että saan olemassa olevan hoitosuhteen, jotta voin anoa Kelalta tukea terapiaan. 

Kolme kuukautta erittäin niukkaenergistä ruokavaliota eli 800 kaloria päivässä myöhemmin olin laihtunut 30 kiloa ja sain kuulla siitä joka saatanan paikassa. Tämän blogin jossain alkupostausten syövereissä on suurempi avautuminen aiheesta, feel free to dig, se ei ole salasanasuojattu.  

Laihduin sen jälkeen vielä 20 kiloa lisää. Painoin lopulta 89 kiloa, se maaginen 89 kiloa, jumalauta miten mä vihaan sitä lukua, ja sen jälkeen alkoikin alamäki. Paitsi että se oli ylämäki. Ensin lihoin pari kiloa (se yhtä maaginen 91 kiloa, ai että), ja yhtäkkiä painoin 98 kiloa ja lakkasin menemästä terapiaan. Menin paniikkiin. Vain kaksi kiloa sataan! Yritin aloittaa ENE-dieetin itsekseni, ilman tukea, epäonnistuin. Epäonnistuin kerran, kahdesti, kolmesti. En pystynyt siihen edes viikkoa kauempaa. Löysin itseni ahmimasta. Oksentamaan en enää kyennyt, se oli jäänyt ”nuoruuteeni” ennen ensimmäistä hoitojaksoa. 

Tiedän syyt sille, miksi aloitin ahmimisen uudelleen. Se vaihe elämästäni on analysoitu aivan puhki, vaikka sen seuraukset ovat edelleen läsnä. Ne liittyvät siihen ainoaan oikeaan rakkaussuhteeseen, joka minulla on ikinä ollut, miehen kanssa, joka on mun exä ja nykyinen ja taas kerran exä. Ne liittyvät siihen koodivirheeseen geeneissäni, jonka tämä paska yhteiskunta on minuun leimannut, mikä julistaa minulle kaikkia audiovisuaalisia kanavia pitkin, että en ole minkään arvoinen, koska olen lihava. Olen automaattisesti tuomittu vastenmieliseen ulkonäköön, joka ei voi koskaan herättää kenessäkään oikeaa halua minua kohtaan. Olen epäonnistunut naisena, koska olen lihava. Eikä ainoastaan lihava, vaan sairaalloisen lihava. ”Sangen obeesi nuori nainen”, kuten eräässä epikriisissä lukee. 

Syyt minulla on tiedossa. Seuraukset on dokumentoitu neljään täyteen kirjoitettuun päiväkirjaan, jotka ovat tälläkin hetkellä kirjahyllyssäni. Syyt johtivat siihen, että löysin itseni noin 120-kiloisena Z3:lta uudemman kerran. Lähdin marraskuussa 2011 Chileen 114-kiloisena. Palattuani, tietämättäni entistä traumatisoituneenpana, ajauduin ahmimiskierteeseen, jonka suoritin ovelasti avotyyppini nenän edessä hänen näkemättään (tai niin kuvittelin). Palasin teini-iän tapoihin ja rupesin syömään salaa. Taisin kuitenkin puhua lakkaamatta syömisestä ja kuntoilusta. Olin aivan täydellisesti oman ahmimishäiriöni vallassa. Olin jotain paljon pahempaa kuin sairaalloisen lihava nainen: olin sairaalloisen lihava nainen, joka oli kerran päässyt sairaalloisesta lihavuudestaan eroon ja oli enää ”lievästi”, ja joka oli liian heikko pitääkseen itsensä ”lievästi lihavana” ja lihonut takaisin entistä sairaalloisemmaksi lihavaksi täysin epäonnistuneeksi naiseksi. Tämän alemmas ei pääse. Olin väärässä, taas

Minulle suositeltiin mahalaukun ohitusleikkausta (termillä ”gastric bypass”) Chilessä vuonna 2006. Sen teki serkkuni Jacqueline noin vartti sen jälkeen, kun astuin Arturo Merino Benitezin lentokentältä pihalle Pudahuelin niin raikkaaseen ulkoilmaan. I’m kidding, tietenkin. Santiagohan on saastunut kuoppa. Serkullani oli siis nippu esitteitä valmiina, yksi niistä taisi olla laihdutusleiristä, ja tietenkin kertomus hänen hyvästä ystävästään, jonka elämä on sen jälkeen ollut täydellistä, ja joka ei enää ikinä luopuisi päätöksestään hakeutua siihen leikkaukseen, miehenkin hän löysi itselleen. Whoop-dee-fucking-doo.

Samankaltaisia neuvoja sain puolivuotisen Santiagossa asumisen aikana tusinoittain. Yritin parhaani mukaan jättää ne omaan arvoonsa. 2006 olin kehonkuvani suhteen ulospäin hirvittävän itsevarma. 

Yksikään minut vuosina 2000-2009 tuntenut ihminen ei voi väittää, että olisin kertaakaan pahoitellut ääneen painoani tai kritisoinut ulkonäköäni. Sisäisesti tein sitä jatkuvasti, joka päivä, joka tunti, mutta ääneen en koskaan. Muistan sen vihan, säälin ja myötähäpeän minkä koin, kun Messukylän lukiossa ollessani ilmaisutaidon tunnilla jokainen sai tehtäväkseen mennä luokan eteen (auditorio) ja kertoa yksi asia itsestään, mitä kukaan muu ei tiedä. Yksi työistä, lihavahko tyyppi, sitä tyyppiä, joka pyytää koko ajan anteeksi omaa olemassaoloaan, aloitti puheenvuoronsa sanomalla:

No kaikkihan tietää että mä oon vaan tämmöinen ruma läski, mutta mitä ette tiedä….

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mikä oli se varsinainen jutun ydin. Kuulin vain sanat ”oon vaan tämmöinen ruma läski”. Päätin siltä istumalta, että en ikinä, koskaan pyydä anteeksi ulkonäköäni tuolla tavalla, että en ikinä puhuisi itsestäni sanoilla ”läski” tai ”ruma”. Nämä molemmat sanat olivat sisäisessä sanavarastossani ahkerassa, jokapäiväisessä käytössä, mutta kukaan ei kuullut niitä minun suustani ääneen. 

 Se oli mulle todella tärkeää, eräänlainen pelastusrengas, josta en päästänyt irti. Pidin tästä tarinasta kiinni loppuun asti. Lopulla tarkoitan sitä ensimmäistä 10 kilon laihtumista heinäkuussa 2009. 

On vuosi 2013 tai 2014. Olen ollut parisuhteessa jo kolme tai neljä vuotta. Painan jotain 150 kilon luokkaa. Haluan lapsia. En voi kuitenkaan saada lapsia. Syy: polykystiset munasarjat. Ratkaisu: laihtuminen. 

Don’t you just love the irony?

Huomaatkaa, että minulle on siis tuohon vuoteen mennessä diagnosoitu syömishäiröiden, masennuksen ja ahdistuksen lisäksi myös alkoholin ja kannabinoidien haitallinen käyttö, seksin käyttäminen ahdistuksenhallintakeinona sekä muu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jos olisin kohdannut edes yhden oikeasti pätevän psykiatrin, hän olisi osannut yhdistää nämä palaset lapsuuteeni ja voinut jo silloin diagnosoida minulle traumaperäisen dissosiaatiohäiriön, mutta se arpa osui kohdalleni vasta vuonna 2015, kun ensimmäiset noin 300 turvapaikanhakijaa saapui Tampereelle ja minä menetin ainoan terveellisen tapani rentoutua: kykyni nukkua.   

Minä yksinkertaisesti annoin periksi ja uskoin, vilpittömästi uskoin, että hakeutumalla mahalaukun ohitusleikkaukseen, voisin fyysisestä pakosta laihtua ja pysyä pienemmässä painossa, jotta kystät häviäisivät munasarjoistani ja minä voisin tulla raskaaksi. Täysin aukoton logiikka. Ja niin pätevästi argumentoitu, että minä, huolimatta tästä pitkästä hoitohistoriastani mielenterveyspuolella ja ahmimishäiriödiagnoosista, pääsin kaikkien seulojen (myös psykiatrin arvion) läpi ja lopulta pääsin siihen hiton leikkaukseen. 

Kadun sitä leikkausta ihan todella syvästi. Kadun, vihaan, olen sille ja kaikille, jotka mahdollistivat sen, katkera. Olen itselleni katkera ja vihainen, koska tottakai halusin myös ihan vaan laihtua. Miten hitossa olisin voinut niillä työkaluilla olla haluamatta? Olen varmasti erikoistapaus monenkin asian suhteen ja ainutlaatuinen traumoineni ja kokemuksineni, mutta olen silti klassinen laihuusnormin uhri. Fatshamingin uhri. Painoin 150 kiloa, totta saatanassa minä halusin laihtua (taas).

MUTTA!

Olin laihtunut jo kerran. Tiesin, mitä tapahtuisi sitten kun laihtuisin, tiesin sen kommenttivyöryn, minkä kohteeksi joutuisin, tiesin miltä tuntuisi taas kerran huomata kaikkialla ja kaikkien suunasta asennemuutoksen minua ja minun kehoani kohtaan, tiesin miten keski-ikäisten miesten tapa katsoa minua muuttuisi taas ja tekisi maailmastani pikkasen vaarallisemman, tiesin tasan tarkkaan että menisi helvetin pitkään ennen kuin tunnistaisin itseni peilistä, ennen kuin voisin katsoa käsiäni ja sanoa ”nämä ovat minun käteni”, ennen kuin voisin yrittää ostaa parin housuja ja osua oikeaan kokoon vasta neljännellä yrittämällä, että pitäisin yöllä nukkumaan mennessä kaikin voimin kiinni keskivartalostani yrittäen tunnistaa, missä kohti käteni koskettavat vatsaani, mikä on minua, mikä on lihavaa, mikä normaalia, mistä saisin pitää vielä kiinni. 

Leikkaus tehtiin 2015 helmikuussa. Toivuin nopeasti, koska mulla on saatana superkeho. Olenko myös maininnut, että minulla on poikkeuksellisen hyvä kehonhallinta? Fysioterapeutin 2009 sanoin: ”Sinun kehosi on kuin luotu urheilua varten, katso tätä sinun luonnollisen kaunista nilkanojennustasikin.” Ei paineita. 

Laihduin suunnitellusti. Tiesin jo ennen leikkausta, koska olin kokenut sen jo kerran, että laihtuminen olisi niin nopeaa, että iho ei pysyisi perässä vaan alkaisi roikkumaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo edennyt suhteellisen hienosti kehopositiivisuuden akselilla ja ohittanut vaiheen ”sun on pakko rakastaa kaikkea itsessäsi” ja päässyt kohtaan ”kaikki on ok, myös se, ettei pidä kaikesta itsessään”. Siinä tiivistettynä kahden vuoden työ oman kehonkuvan kanssa. Tietynlainen voitto lihavuusaktivismin arpajaisissa. 

Koko tänä aikana vuodesta 2014 alusta viime tiistaihin asti olen pitänyt ahmimishäiriön kurissa pitämällä tiukasti katseen tavoitteessani (lasten saaminen) ja kehon tietoisena siitä, että yksikin ahmimiskohtaus voi aiheuttaa mahalaukun repeämisen ja mahdollisen kuoleman, ja lopulta, etenkin vuonna 2017, kaikkein paras tapa pitää se omalla paikallaan: ollut ihan oikeasti ajattelematta koko asiaa. Vienyt siltä sen paikan yhtenä identiteettini kulmakivistä.

Ei mikään pieni motivaattori. 

Samanaikaisesti olen nauttinut enemmän kuin mistään muusta siitä, että syömiseni määrä määräytyy sen mukaan, miltä musta tuntuu: lopetan, kun olen kylläinen. Ihmiselle, joka on joskus ehkä 13-vuotiaana ehkä jo aiemmin menettänyt kyvyn tunnistaa omassa kehossaan nälän, kylmyyden, surun, vihan, ilon, väsymyksen tai muun tunteen tai fyysisen tuntemuksen erot, se on elämää mullistava kokemus. Suhteeni ruokaan ja syömiseen muuttui taas kerran. Se aiheutti sen, että pikkuhiljaa pystyin päästämään irti sairaalloisesta tavasta ajatella ruokaa, syömistä ja syömättömyyttä, joka ikinen valveillaolon hetki. Oliko se joka päivä silti mukana? Tottakai. Mutta myrkyttikö se jokaisen hetken päivässä? Ei enää. 

Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen vuoden aikana kävin kaikilla suunnitelluilla ravitsemusterapiakäynneillä. Sen jälkeen jätin menemättä niihin ihan vain siitä syystä, että aina ennen jokaista käyntiä olisi pitänyt pitää kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Voin kertoa teille, että mitä tulee täytettäviin lomakkeisiin ykkösinhokkini on se saatanan ruokapäiväkirja. Pelkkä sen näkeminen aiheuttaa mulle suunnatonta ahdistusta. Heitän ne suoraan roskiin ja jätän menemättä ravitsemusterapeutille (jonka puheet osaan ulkoa. Kukaan ei oikeasti tiedä syömishäiriöstä paremmin ruoasta ja syömisestä, uskokaa pois).

Vuonna 2017 alussa oli leikkauksen kaksivuotiskontrolli ja lääkäri, endokrinologi, kysyi minulta, haluanko ”masun roikkoleikkaukseen”. Suhtauduin kysymykseen äärimmäisen epäluuloisesti, jo pelkästään masu-sanan takia. Sitten päätin, että puhun suoraan: en oikeasti tiedä. 

Rinnoistani on jäljellä vain tyhjähköt pussit ja ne roikkuvat aika paljon. Käsivarsieni iho roikkuu myös, ne ovat tyhjentyneet ilmapallot. Ero näiden kohtien ja mahani välillä on se, että mahani roikkuva iho ja napa tulehtuu, ja tulehdukset sattuvat. 

Endokrinologi oli oikeastaan aika etevä. Hän vastasi kysymyksiini asiallisesti, ei painostanut mua suuntaan tai toiseen, kertoi vain faktoja leikkauksesta ja sen hyvistä ja huonoista seurauksista. Ja koska hän näki, että olin epävarma sen suhteen, hän ehdotti, että saisin miettimisaikaa ja lupasi soittaa puolen vuoden päästä ja kysyä päätöstäni vasta sitten. Tähän minä suostuin.

Päätös suostua abdominoplastiaan ei siis ollut mikään mielivaltainen päätös. Siinä, missä päätöksen mahalaukun ohitusleikkauksesta tein suoraan sanottuna tietyn aivopesun seurauksena, tämän päätöksen tein jo intersektionaalisen feminismin, lihavuusaktivismin ja kehopositiivisuuden perusteet ja jatkokurssin käyneenä. Minulla oli tällä kertaa helvetisti enemmän työkaluja työstää tätä asiaa, pohtia syitä ja seurauksia monesta eri näkökulmasta. Tiedän mikä osuus on puhtaasti ulkonäöllisillä motiiveilla ja mikä terveydellisillä. Tiedän niiden suhteet toisiinsa. Ääneen ja julkisesti puhun vain terveydellisistä, mutta tällä kertaa se ei ole itseään epäonnistuneena pitävän lihavan naisen epätoivoinen elossa- ja turvassapysymiskulissi, vaan tietoinen vaikuttamiseen tähtäävä päätös. Minulla on jonkin verran ja varsinkin tiettyä kohdeyleisöä ajatellen määrittelyvaltaa, ja haluan käyttää sen hyvään. 

Joten sanoin kesällä 2017 ”kyllä” abdominoplastialle ja syyskuussa kävin juttelemassa kirurgin kanssa. Arvatkaas keitä oli läsnä siinä tapaamisessa? Lääketieteen opiskelijoita! Nuoria, keskipainoisia, naisoletettuja lääketieteen opiskelijoita. Mitä teen minä? Tottakai pidän todella tarkkaan huolta, että ilmeelläkään eikä tietenkään edes sanan puolikkaalla sanoisin mitään edes negatiiviseksi tulkittavaa omasta kehostani tai ulkonäöstäni. Varmat eleet, kiirehtimättä tapahtuva riisuutuminen tai pukeminen. Korjaan kirurgin sanavalintoja (lihavuusleikkaus, epäsiistin näköinen iho), huomautan ohimennen heitetyistä kommenteista liittyen poimuja selässä tai reisiä: Näitä me ei julkisella tehdä, mut moni haluaa kyllä hoitaa nämä pois alta yksityisellä puolella, kirurgi sanoi osoittaen kynällään ko. kohtia kehossani.

– Ei, kukaan ei koske näihin! Mä pidän näistä kiinni, ja pidän niistä fyysisesti kiinni, suojaan kehoani muodostamalla kilven käsilläni.
– Ai? Etkö sä halua korjauttaa sun tissejäkään? kulmakarvat kohotettuina.
– Onko ne pakko leikata?
– Eikun nää on sulla ihan siinä rajalla, ja mittaa ne vielä kerran mittanauhalla olkapäästä rintojen alimmalle kohdalle asti, ihan saat itse päättää.
– Siinä tapauksessa ei missään nimessä. Haluan vain tämän leikkauksen, jonka avulla pääsen tästä ihon tulehduskierteestä.
– Selvä juttu, pannaan sut jonoon. 

Vuosi 2017 oli sekä vaikein että helpoin elämässäni. Olen ollut työssä, joka on innostanut ja haastanut minua joka päivä. Erosin Petteristä, muutin yksin asumaan, yritin oppia uudelleen mitä tarkoittaa ”ystävyys”, tutustuin itseeni seksuaalisena olentona nykytilanteessa nykykehossa, tällä kertaa vähän terveemmistä lähtökohdista, tutkien ja tullen myös siihen lopputulokseen, että en ole hetero. Ei mikään pieni juttu sekään. Romahdin aivan totaalisesti loppukesästä kuultuani että Petteri tapaili jotain toista naista ja reaktiona join itseltäni muistin kolme kertaa kahden viikon sisään. Olen käynyt säännöllisesti traumaterapiassa ja oikeasti edistynyt. Olen opetellut omien rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista. Olen oppinut painamaan jarrua, vaikken ole vielä kauhean hyvä siinä. Olen opetellut sanomaan ”ei”. Olen tehnyt aivan helvetisti virheitä, mutta myös oppinut useimmista. Olen tahtomattani satuttanut ihmisiä ja oppinut ottamaan vastuuta siitä. Olen löytänyt uuden ahdistuksenhallintakeinon (holtiton rahankäyttö), joka on ihan yhtä huono kuin ne neljä edellistäkin, mutta sen löytäminen, väärinkäyttäminen, siitä tietoiseksi tuleminen ja siitä pois opetteleminen (vaiheessa) on tapahtunut moninkertaisesti nopeutetulla aikataululla verrattuna ahdistuksenhallintakeinoihin numerot kolme ja neljä: seksi ja pilvenpolttaminen. Loppuvuodesta päätimme Petterin kanssa yrittää uudelleen. Olen löytänyt itsestäni varman esiintyjän sekä työmaalla että aktivismiskenessä, olen saanut pyytämääni palautetta ja kehittynyt. Ja tämän kaiken on mahdollistanut sen, että aiempi syömiseen, painonhallintaan ja ruokaan mennyt energia on osittain vapautunut muuhun. Enää en tee ihan jokaikistä päätöstä traumalähtökohdista, vaan ihan omistani. 

Olin kevään haimakasvainepäilyn ja diagnostisista syistä neljä päivää kestäneen paaston takia laihtunut kuutisen kiloa alle viikossa. Kesällä, Sidewayn aikoihin, kesken yhdynnän ihmisen kanssa, josta sittemmin tuli ystävä, oikeasta munasarjastani puhkesi kystä ja jouduin taas sairaalaan. Olin siellä pari yötä, vältin leikkauksen täpärästi. Laihduin lisää. Yhtäkkiä olin laihtunut helvetin lyhyessä ajassa noin kymmenen kiloa, mistä olin syystä myös todella huolissani. Jouduin opettelemaan syömistä uudelleen, koska superhaimani aiheutti vaarallisia verensokerin laskuja. Elokuussa olin pitkästä aikaa taas aivan hukassa, en tunnistanut itseäni peilistä, mutta otin selfieitä, puhuin aiheesta julkisesti instassa, ystävilleni, terapiassa. Pääsin siitä kuopasta aika vähällä yli, en menettänyt työkykyäni. Hitto miten iso voitto se oli.

Syyskuusta lähtien aloin aktiivisesti työstämään kehonkuvaani uudemman kerran, tällä kertaa suhteessa leikkaukseen. Aloin kaikessa rauhassa, itsekseni ja ystävieni avulla, hyvästelemään sen osan minusta, joka pian leikattaisiin pois. Olen syönyt kuten kuvittelen normaalien ei-syömishäiriöisten ihmisten syövän: nälkään ja joskus myös koska tekee mieli. Aloin haaveilemaan ajasta, vuosista 2018 ja 2019, jona voisin tottua lopulliseen kehooni, haaveilemaan siitä, että se ei ehkä enää joutuisi muuttumaan mitenkään erityisen suuresti enää koskaan. Aloin uudelleen haaveilemaan lapsista, raskaaksi tulemisesta. Minulla oli ehkä ensimmäistä kertaa ikinä toivo siitä, että voisin lopullisesti päästä sairaalloisesta, vääristyneestä kehonkuvastani eroon. 

Kirurgin ja terveydenhoitojärjestelmän vaatimuksesta lopetin tupakoinnin syys-lokakuun vaihteessa, koska minulle kerrottiin, että leikkausjono on lyhyt, joten hyvin todennäköisesti pääsisin leikkaukseen jo loppuvuodesta. Ja tupakatta piti olla vähintään kaksi kuukautta ennen leikkausta. Vuosi vaihtui, painoni nousi, leikkausaikaa ei kuulunut. Tottakai huolestuin painonnoususta, mutta pysäytin sen huolen, puhuin siitä heti terapiassa, työstin asiaa aktiivisesti yrittäen olla antamatta sille liikaa valtaa. Minulla on hyvin tuoreessa muistissa aiempi paniikki vuonna 2011 kun painoni nousi 98 kiloon, joten halusin olla tekemättä samaa virhettä uudelleen. 

Mielessäni olin tullut siihen tulokseen, että loppuvuoden painonnousu oli yksinkertaisesti sitä, kun kehoni otti takaisin kesän aikana koetut erittäin stressaavat tilanteet ja sen takia pois lähteneet kilot. Olin oikeasti enemmän tyytyväinen kuin tyytymätön painooni. 

Olin niin todella lähellä aloittaa lihavan naisen identiteetistä luopumusta, mutta olin valmis tekemään sen kaikella rakkaudella itseäni kohtaan. 

Tammikuun loppupuolella soitin taas kerran hoidonsuunnittelijalle ja tiedustelin leikkausaikaa. Yllätyksekseni sain sen heti samaisen puhelun aikana: kävisikö helmikuun viides päivä? 

Tottakai! Minä järjestän.

Ja minä järjestin, jumalauta miten tehokkaasti ja vastuullisesti minä järjestin. Konkreettinen päivämääriä tarkoitti konkreettisia suunnitelmia, vihdoin saatana! Puhuin esimiehelleni töissä, juttelin Petterin kanssa, kerroin perheelleni, kerroin sen rajatulle ryhmälle facebookissa. Aikataulutin, peruutin, siirsin, suunnittelin, aikataulutin uudelleen, käytin siihen kaksi työpäivää. Tein suunnitelmia alaisteni kanssa, yritin kaikkeni, jotta vähintään kuukauden poissaoloni olisi mahdollisimman vähän ketään haittavaa. Sovin sijaisista. Pyysin etukäteen apua leikkausta seuraaville päiville, kun olisin hyvinkin avun tarpeessa. Minä olin valmis. 

Tiistaina kirurgi, yhdellä lauseella, pyyhkäisi monen vuoden työn mielestäni pois. Hävitin sen kaiken. Kuulin: leikkaus on peruttu. Kuulin: sinun pitää laihtua. Kuulin: olet epäonnistunut. Kuulin: et pääse tästä ikinä eroon. Kuulin: olet huono. Kuulin: laihdu, niin olet nätimpi. Kuulin: et kelpaa. Kuulin: olet naurettava, vastenmielinen läski, häpeäisit. Kuulin: sinä olet heikko. Kuulin: kuinka edes odotit jotain muuta vastausta ikinä keneltäkään? 

Jäädyin. Päässäni alkoi soida, kaikki lapsuudesti asti mukana olleet äänet, Hirviöni eri äänet, nostivat äänenvoimakkuuttaan ja huusivat minulle. Minulla ei ollut voimaa vastustaa. Eihän nuo äänet olet mihinkään kadonneet vuosien varrella, mutta olen oppinut laittamaan ne omalle paikalleen, nurkkaan, hiljaa, älkää häiritkö minua kun minä tässä elän. Nyt ne tilaisuuden tultua rynnivät pois nurkista, pimeistä koloista, traumojen alta, päältä, selkärangasta, lihasmuistista, ja aloittivat mantransa tietäen, että sillä hetkellä minulla ei ollut voimia käskeä niitä hiljenemään. Olin täysin voimaton. 

Jäädyin. Ulkoisesti muutuin jäätäväksi, etäiseksi, loogiseksi, käytännönläheiseksi minäksi. 

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tipunko pois leikkausjonosta? Mihin otan yhteyttä kun olen laihtunut vaadittavan määrän? Ja sitten, kysymys jonka ääneen sanominen yllätti itseni ihan täysin: jos laihdun tarpeeksi, pääsenkö myös rintojenkohotusleikkaukseen? 

Hoitaja sanoi: Voi voi, kauhea harmi eikö vain, ja katsoi minua täynnä sääliä. Halusin motata häntä sillä vaa´alla, jolla minut oli hetkeä aiemmin punnittu epäkelvoksi yksilöksi. 

Kirurgi toisti yhä uudelleen ”nää säännöt on kaikille”. 

Seuraavaksi olen käytävällä, hoitaja käski odottaa, kirurgi tulisi hetken kuluttua sanomaan vielä jotain. Jäätynyt minäni teki kaksi asiaa, kaksi todella fiksua asiaa:

  1. Ilmoitin esimiehelleni, että leikkaus on peruttu, mutta että en tulisi töihin sinä päivänä.
  2. Soitin työterveyteen ja varasin ajan lääkärille. 

Itkeminen alkoi vasta kun pääsin sairaalasta pihalle. Itkin matkalla bussipysäkille. Itkin bussissa. En mennyt suoraan kotiin, hain postista kaksi pakettia. Itkin sielläkin. Itkin päästyäni kotiin. Heitin paketit nurkkaan, piilotin ne, löysin ne vasta eilen. Itkin niin, etten nähnyt edes eteeni, kompastuin monta kerta kodissani, jonka kuitenkin tunnen ulkomuistista silmät kiinni. Tyhjensin jääkaapin, lappasin tavaraa muovipusseihin: voin, leivän, fetajuuston, oluttölkin, avaamattoman suklaarasian, jonka olin saanut pari viikkoa vai oliko se aiemmin jouluna lahjaksi jostain, en muista mistä tai miksi, toisen avaamattoman suklaapatukan, mehut, maidon, kermat, oatlyn kaurajuomat, majoneesin, kaksi päivää aiemmin keittämäni riisin jämät, heitin kaiken pois paitsi tomaatit. 

Vein ruoat roskikseen, raivoissani, itkien. Marssin kaksi korttelia alemmas Fressille ja otin kahden vuoden jäsenyyden á 72e/kk. Sovin PT-tapaamisesta perjantaille. Olin typistynyt töykeäksi, itkeväksi, vastenmielisen lihavaksi naiseksi. Joku heistä kysyi ”haluatko että näytetään missä on mikäkin täällä?” ”Ei kiinnosta, hoidetaan tää pois alta.”. En ottanut mitään papereita mukaani. Marssin seuraavaksi Stockalle ostamaan Nutrilettia ainakin kahdeksi viikoksi. Stockalla ei ollut niitä enää, Tokmannissa on. Marssin sinne. Kun sanon marssin, tarkoitan sitä sanamukaisesti. Ostin 80 eurolla erittäin niukkaenergisen ruokavalion pusseja, niitä samoja saatanan pusseja, mitä söin 2009 kolme kuukautta, sama kuuri, mitä epäonnistuneesti yritin kolmesti 2011 kun painoni rupesi nousemaan taas. Itkin Tokmannin käytävällä kun laskin, montako pussia tarvitsen. Osasin sen saatanan kuurin ulkoa. Viisi pussia ja puoli kiloa kasviksia päivässä. Paljon nestettä. 

Kassalla, maksettuani, revin pakkaukset auki ja heitin pelkät pussit reppuun, pakkaukset roskiin. Minulla oli reppu täynnä ENE-pusseja. Vihasin niistä jokaikistä. Niiden paino tuntui sietämättömältä, mutta vielä sietämätöntä olivat ne kilot, jotka lääkäri käski minun laihduttaa. 

Marssin seuraavaksi työterveyteen, ilmoittauduin automaatilla, en halunnut enää jutella kenellekään. Odotin. Odotin. Itkin. 

En tiedä mitä ajalle tapahtui, koska pääsin Hatanpäältä joskus 08:20 ja lääkäriaika oli vasta klo 12. En tiedä miten tuohon kaikkeen meni noin paljon aikaa. Luulen, että mulla pimeni jossain vaiheessa kotona, muistan jossain vaiheessa istuneeni keskellä olkkarin lattia jääkaapista ottamani ruoat vieressäni kasseissa, oliivipurkki kädessäni, itkien lohduttomasti, muistan miten sininen ripsiväri kirveli vasemmassa silmässä ja miten oikean silmän elohiiri palasi juuri sillä hetkellä. Muistan pysäyttäneeni marssini monta kertaa, koska en nähnyt kyyneleiltäni eteen. Muistan myös kävelleeni itkemättä mutta tuntien vihan kasvoillani. Muistan purreni hampaita niin kovasti yhteen, että päässä alkoi jomottaa. 

Lääkäri ei päästänyt minua vastaanotolta pois, ennen kuin sain luvattua, etten olisi loppupäivää yksin. Yritin soittaa niille muutamille ihmisille, keihin luotan niin paljon, että uskaltaisin näyttäytyä tuossa tilassa: Petterille, Nadjalle ja Ruusulle. Seuraava vaihtoehto oli laittaa vaimojen whatsapp-ryhmään hätäviesti, soitin Petterille. Kukaan ei tullut apuun, mikä sekin hävetti, olen epäonnistunut ystävänäkin. Lopulta Petteri soitti minulle takaisin ja lupasi tulla heti kun vain pääsisi töistä, ja sovin lääkärin kanssa, että menisin kotiin, ottaisin Imovanen ja nukkuisin sen turvin siihen asti, kunnes Petteri pääsisi paikalle. Lupasin sen. En tekisi mitään ”tyhmää”. Taisin sanoa lääkärille suoraan, että haluan tappaa itseni, että en enää jaksa tätä, en jaksa käydä tätä taas kerran läpi, en pysty tähän enää. 

Sinä päivänä haluni keittää kilo spagettia ja syödä se kerralla oli suurempi kuin tähän mennessä ikinä. Se oli viiltävä, välttämätön tarve turvautua johonkin tuttuun keinoon turruttaa se olo, mikä tuntui kuolemalta. Siksi heitin ruoat roskiin. Se oli sillä hetkellä ainoa keino, minkä keksin, millä en sortuisi ahmimiseen ja oksentamiseen. Päätös turvautua ENEen oli sekin tietyllä tavalla looginen: se on selkeä, helppo, yksinkertainen tapa syödä edes vähimmäismäärä ravintoa, jotta pysyn hengissä. Se on myös nopein keino laihtua, jonka osaan. Koska tottakai päätin myös laihtua ne vaaditut kilot. Tottakai. 

Tiistaina söin vasta illalla ensimmäisen kerran, ”kermaisen kanakeiton”. Join teetä. Sytytin tulen takkaan ja tuijotin sitä pitkään. Poltin tupakkaa. Olin jumissa pääni sisällä. Nukuin päivällä viisi tuntia ja yöllä kaksitoista. Heräsin keskiviikkona väsyneenä, turtana, lannistuneena. Haahuilin ne kaksi päivää pääasiallisesti kotona lukuunottamatta sitä, kun kävin kirjastossa ja matkalla sinne huusin sille käppäukolle, joka tönäisi mut pois tieltään. Kirjoitin päiväkirjaa. Kävin torstaina terapiassa ja sovin kirjoittamisesta. En kestä edes ajatusta kenenkään muun kuin Petterin seurasta ja hänenkin edessä skarppaan liikaa, yritän olla reipas ja jopa hymyillä. ”Kaikki on ihan hyvin.” No ei ole, kyllä Petteri tietää sen. Hän tuntee mut hyvin. 

Pussikeittokuuri on toinen iso este sille, miksi en halua nähdä ketään. Minua hävettää liikaa. Kaiken lisäksi pelkkä ajatuskin ”oikeaan ruokaan” siirtymisestä saa sydämeni pysähtymään, en tiedä missä, milloin, miten voin aloittaa sen uudelleen ilman, että sorrun ahmimiseen ja joudun oikeasti osastohoitoon. Tällä hetkellä ne pussiruoat pitävät minut pystyssä, niiden mukana tuleva rutiini saa minut nousemaan sängystä. Terapeutti pyysi minut takaisin jo ensi maanantaina, seuraava aikataulutettu käynti olisi ollut vasta ensi viikon torstaina. Olen nukkunut jokaisen yön nukahtamislääkkeiden voimin, mutta joka yön olen nukkunut vähintään yhdeksän tuntia, heräämättä, mutta nähden joka aamu painajaisia ruoasta, syömisestä, leikkauksesta, Chilestä, vankilasta, ikuisuudesta yksin häveten lihavuuttani. 

Kävin eilen työterveydessä taas ja lääkäri soitti moneen paikkaan, minä odotin ja itkin, ja lopulta sai mulle ajan akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Olen sairauslomalla ainakin 14.2. asti. Esimies tietää, missä mennään, universumille kiitos että voin luottaa häneen. Edelliselle aluepäällikölle en olisi ikinä uskaltanut kertoa edes kaikkein kevyintä versiota tästä viikosta. 

En oikeasti lopulta tiedä, miten fiksu veto on kirjoittaa tämä ja julkaista se edes teidän luettavaksenne. Asetan itseni todella haavoittuvaiseen asemaan. Tuntuu, että menetän vahvuuteni kertomalla, miten huonosti voin juuri nyt. En uskalla ajatella sitä hetkeä, kun pitää saapua paikkaan, missä tapaan jonkun teistä, jotka luette tätä nyt. Häpeä on niin suuri. Se on valtava. Se vie kaiken voiman, jota ei muutenkaan ole juuri nyt kauheasti. Rippeet. Muumioituneet jäänteet, joista ehkä taitava arkeologi voi päätellä, että tämä on ollut kerran voimakkaan naisen voima. 

Teen sen silti. Koska samalla kun se on kivuliasta, ehkä juuri sen kivun vuoksi se on ainoa, mitä voin tehdä nyt. Se on minun tieni pois, ylös tästä kuopasta. Armoton avoimuus, julki tuleminen kaikkien kilojeni kanssa. 

Tämä minä olen. Kiloni. 

Pukeutumiskysymys, ikuisuusaihe

Tänään töissä keskusteltiin Iltalehdessä ilmestyneestä artikkelissa liittyen pukeutumiseen.
Mulla kiehahti. Ihan totaalisesti. Ei pelkästään se, että edelleen puhutaan siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei (ja kuka helvetti sen päättää) vaan se, että keskustelusta päätellen nämä väärinkäsitykset ovat edelleen todella syvällä rakenteissa.

Bikinit päällä ei sovi kulkea keskellä kaupunkia, paitsi jos lähellä on vettä. Uimarannalla saa olla niissä vaatteissa, jotka ovat yhtäkkiä sopimattomat muualla.
Ymmärrän, ettei tarvitse toisten sukuelimiä nyt varsinaisesti katsella, ja siinä menee minunkin rajani, mutta muuten minulle se on ihan yksi ja sama. Jos jonkun toisen ihmisen pukeutuminen saa minussa aikaan kiusantuneisuutta, silloin minun on syytä miettiä, miksi näin on. Miksi toisen ihmisen pukeutuminen saa minut kiusaantumaan? Mikä siinä on väärää?

Asiat, jotka aidosti loukkaavat minua toisten pukeutumisessa:
– t-paidoissa ja muuallakin esim. kangasmerkeissä, kangaskasseissa, takeissa, repuissa olevat rasistiset, seksistiset tai muut sellaiset viestit, joiden tarkoitus on entisestään syventää syrjintä ja sorto. Paskat niistä ihmisistä.
– naamiaisissa se, että jengi pitää hauskana toisten kultturien stereotyyppisten asujen käyttämistä, yleensä tutustumatta tarkemmin koko asiaan. Siis: kulttuurinen varastaminen.

Asiat, jotka vaivaavat minua toisten pukeutumisessa:
– pakkasella liian vähän vaatteita päällä, mutta silloinkin minun on luotettava, että se ihminen itse ymmärtää mikä on itselleen parasta
– kaksinaismoralismi eli se, että terassilla miehen on ok olla yläosattomissa.
– värivalinnat! Mutta tämä on puhtaasti esteettisyyskysymys. Minun mielestäni punainen ja turkoosi eivät sovi yhteen, vaan onneksi en odota muiden pukeutuvan oman esteettisyyskäsitykseni mukaan. Mun on elettävä sen kanssa, että toisten mielestä turkoosi ja punainen on ihan ok ja senkin kanssa opittava elämään, että on monia, jota asia ei yhtään kiinnosta. Sekin on ihan okei.

Ihmiset, joiden pukeutumistavasta en tykkää:
– useimmat kymmenet joka päivä vastaantulevat tyypit.
Ihmiset, joiden pitäisi muuttaa pukeutumistyylinsä sen perusteella, että minä en tykkää siitä, mitä he laittavat päälleen:
– 0kpl

Vaan Iltalehdessä, kyseenalaistamatta, kerrotaan, mitä tapakouluttaja Helena Jalonen meille faktana kertoo:

”Jos puhutaan vapaa-ajan pukeutumisesta, vanha sääntö on Valosen mukaan se, että ”otetaan huomioon uskonto, kansainvälisyys, kaikkien viihtyvyys ja asun asiallisuus”.”

Paska vanha sääntö. Otetaanko uusi sääntö:
Säällä kuin säällä, pukeudu tasan sillä tavalla, missä tunnet itsesi mukavaksi. Ota huomioon se, mitä haluat ottaa huomioon kenenkään painostamatta, ota halutessasi huomioon se, millä tuulella olet ja bonuksena se, mikä on sinulle terveellistä. Lisäsääntö: paa pakkasella tarpeeksi vaatetta päälle, auringonpaahteessa varo auringonpistosta.

Siinä.

Asia vituttaa mua erityisesti juuri tänään, koska aamulla töihin lähtiessäni en ollut kyllin vahva enkä sillä hetkellä päässyt yli opituista tavoista ja en lopulta laittanut jalkaan lyhyitä farkkushortseja. En laittanut niitä jalkaan en sen takia, etteikö se olisi sopivaa, vaan koska takanani on koko teini- ja aikuisikäni aikana opitut säännöt siitä, millä tavalla lihava ihminen saa pukeutua. Lyhyet farkkushortsit eivät sisälly tähän listaan. Aamulla hävisin tämän taistelun.
Huomenna yritän uudelleen.

Vitut pukeutumisäännöistä ja siitä, miten _minun pukeutumiseni_ saattaa loukata jotakuta. Vitut siitä, mitä ihmiset luulevat sopivista tavoista lihavien ihmisten pukeutua. Vitut siitä, mitä tapakouluttaja pitää sopivana ja mitä työkaverit on mieltä.

Jos sua, joka luet tätä tekstiä, häiritsee kanssaihmisen pukeutumisvalinnat, katso muualle. Katso peiliin, katso omiin silmiisi. Ja ennen kaikkea kysy itselstäsi, mikä siinä toisen pukeutumisessa niin olennaisesti vaikuttaa sun elämänlaatuun? Mikä siinä sua niin paljon oikeasti häiritsee,  että sä katsot oikeudeksi toista sen perusteella tuijottaa, osoittaa sormella, syyllistää, paheksua, kommentoida ja arvostella?

Tytölle, joka olin 10 vuotta sitten

Rakas 23-vuotias Javiera.
Miten toivon voivani mennä ajassa taaksepäin kertomaan sinulle, että olet hyvä juuri tuollaisena.

Painat 140 kiloa ja olet tietoinen jokaisesta grammasta. Luulet, koska näin sinulle on aina kerrottu, että ollaksesi hyväksytty, rakastettu, arvokas, fiksu, vahva ja rohkea, sinun pitäisi painaa puolet siitä kilomäärästä.
Luulet, ettei sinulla ole lupaa itkeä, koska lihavat ihmiset eivät saa itkeä julkisesti. Et tykkää syödä julkisella paikalla, koska joka kerta kun syöt, saat osaksesi arvostelevia katseita: pärjäisit hyvin ilman tuotakin ateriaa.
Olet täynnä toivoa kuitenkin, koska olet lähdössä Chileen. Olet saapunut tähän maahan vuonna 92 ja siitä lähtien ollut hukassa sen suhteen, mihin maahan kuulut, mikä kulttuuri pitää sinua omanaan. Olet lähdössä sille suurelle matkalle, jonka jokaisen toisen sukupolven pakolaisen täytyisi saada tehdä. Olet lähdössä löytämään kotimaasi.
Et vielä tiedä, että myös Chilessä suurin ongelma tulee olemaan se, miten muut suhtautuvat painoosi. Tulet kuulemaan sellaisia kommentteja kuten ”jos laihtuisit vähän, varmasti löytäisit itsellesi aviomiehen”. Olet kuullut aina, että olisit nätimpi jos laihduttaisit. Tulet kuulemaan sitä Chilessäkin. 
Suurin ongelmasi on se, että pidät itseäsi kyllä kauniina, mutta luulet tietäväsi, ettet saisi ajatella niin. Tämä ristiriita on sinulle useimpina päivinä liikaa ja luulet, että ongelma on painosi eikä se, että ristiriitaa ei todellisuudessa ole.
Toivon, että voisin kertoa sinulle, että on ihan ok pitää itsestäsi sellaisena kuin olet. Toivon, että voisin sanoa, miten ylpeä olen siitä, että jaksat lääkärissä taistella jokaista sokerirasitustestiä vastaan. Olet terve, sinulla ei ole mitään hätää, ja silti kaikki sanovat sinulle, että voisit paremmin, jos laihtuisit. Tulet laihtumaan kyllä, ja tulet huomaamaan, ettei se takaa onnellisuutta. Se tuo lisää ongelmia ja se tekee vain räikeämmäksi eron kohtelussa, minkä lihavat ihmiset saavat verrattuna ”normaalipainoisiin”. Et tule koskaan tottumaan siihen ja se tulee saamaan sinut raivoihisi vielä kymmenen vuotta myöhemminkin.

Rakas minä 10 vuotta sitten. Rakastan sinua, vaikken osannut sitä silloin yhtä hyvin tai avoimesti näyttää. Olen surullinen sinun puolestasi. Mutta juuri siitä syystä lupaan, että vielä kymmenen vuoden päästäni aion jaksaa taistella joka kerran, kun sinunlaisiani, minunlaisiani, pilkataan, määritellään joksikin pelkästään painon ja ulkonäön perusteella. Lupaan sinulle, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän meitä kohdellaan yhtä huonosti. Koska minä teen työtä sen puolesta. Koska yhä useampi tekee työtä meidän hyvinvointimme eteen. Ja se työ ei ole laihtuminen, se työ on itsen hyväksyminen sellaisina, kuin me olemme. Ja me olemme arvokkaita. Meidän puolestamme kannattaa taistella.

Rakkaudella, vuoden 2016 Javiera.