Anonymiteetti horjuu (koska haluan).

Olen aivan hirvittävän väsynyt.

Huomaan sen siitä, kun istun töiden jälkeen alas ja kykenen lähinnä tuijottamaan ikkunasta ulos. Haaveilen viikon lomasta. Rauhasta. Siitä, että voisin herätä, kun ei enää nukuta, ja sen jälkeen olla. Mahdollisesti puuhailla jotain, mitä tulee mieleen. Ilman aikatauluja, katsomatta kalenteriin. Olla rauhassa.

En ollenkaan ihmettele omaa väsymystäni. Tiedän, että olen tehnyt taas paljon, vähän jopa liikaa. Olen aina ollut sykleissä kiireinen, superkiireinen, palanut loppuun ja sen jälkeen pakosta rauhoittunut. Kokemuksen tuoma kyky tunnistaa lähestyvän loppuunpalamisen merkit on hengenpelastaja.
Valitettavasti joskus on asioita, jotka on pakko tehdä. Vaikka tarvitsen kipeästi lepoa, en vielä voi antautua sille.

Toisaalta, iso osa niistä asioista, jotka pitävät minut kiireisenä, ovat myös sellaisia, jotka tuovat minulle paljon energiaa, onnistumisen tunnetta, kauniita kohtaamisia, hauskoja hetkiä, kokemusta, tietoa… käyttiskamaa siis. Valitettavasti kiireisyys tuo myös ikävän ilmiön: paljon jää tekemättä. Ihmisiä näkemättä, kirjoja lukematta, joskus jopa lupauksia pitämättä. Ja seuraukset ovat ikävät. Kroonisesta huonosta omatunnosta (tiedättekö, ihan vaan ”varmuuden vuoksi”) (joo, sairastahan se on) kärsivälle tämä on tuhoisaa. Mutta ei aivan ylitsepääsemätöntä, onneksi.

Mutta! Tämä kiireisyys saa tulosta aikaan.

Ajattelin vähän raottaa mystistä anonymiteetin verhoa ja kertoa asioita itsestäni. En ole edelleenkään huudellut kauheasti leikkauksesta, mutta olen surutta esim. ravintoloissa näyttänyt korttiani (sitä, missä lukee, etten voi syödä kauheasti, joten myykää puolikas annos puoleen hintaan) ja sivuuttanut katseet olankohautuksella. Selittämättä mitään muuta, kuin etten voi syödä kauheasti kerrallaan.

Siispä, kiire:
Olen työssäkäyvä nainen. Olen töissä erään ison operaattorin asiakaspalvelussa, toki vuokrafirman kautta nollasopimuksella. Vihaan nollasopimustani, vihaan kaikkea, mitä se edustaa. Vaikka omassa työssäni nollasopimuksesta ei ole niin paljon haittaa kuin ehkä muissa työpaikoissa, on se silti periaatteessa halveksittava työnantajan tapa ulkoistaa kaikki vastuu työntekijöilleen. Onneksi työnantajani (vuokrayritys) asiakasyritys (työpaikkani) on siitä hyvä, että saan työvuoroni kolme viikkoa etukäteen, työehtosopimuksesta pidetään kiinni ja olen saanut koko ajan tehdä töitä täysipäiväisesti. Silti leikkauksen lähestyessä en kertonut siitä työpaikallani kenellekään muulle kuin lähimmälle esimiehelleni, johon luotan kuin kallioon, ja terveyshoitajalle, jolla on vaitiolovelvollisuus. Riski, ettei leikkauksen jälkeisille viikoille olisi laitettu työvuoroja lainkaan, oli liian suuri. Ei sen takia, ettäkö työpaikallani olisi koskaan annettu aihetta epäillä mitään ovelaa työvuorosuunnittelua, vaan koska se on tervettä järkeä.
Olen sikäli hyvässä asemassa, että työpaikkani työvuorosuunnittelu on myös ollut suhteeni hyvinkin joustava, joten leikkauksen ja nyt jälkimainingeissa sen suhteen ei ole tarvinnut stressata. Se on yksi iso huoli vähemmän.

Olen myös opiskeleva nainen. Tarkemmin sanottuna aikuislukiossa. Olen käynyt joitakin kursseja joskus 2004-2006 ja aloitin uudelleen pari vuotta sitten. Nyt olen tilanteessa, missä huomenna on viimeiset kirjoitukset (elämänkatsomustieto). Tähän asti olen kirjoittanut lyhyen matikan (eilen!), englannin, äidinkielen ja yhden ylimääräisen pitkän kielen. Saldo tähän asti: kaksi eximia, yksi laudatur. Eniten olen ylpeä matematiikan keskiarvostani: yhdeksän! Minä! Päivälukiossa teininä olin aivan umpisurkea matematiikassa, pitkälti koska kuvittelin, etten vaan ole siinä hyvä. Aika perusjuttu siinä mielessä, että olin vain jostain saanut päähäni että olen tietynlainen, joten mikään muu ei voi olla mahdollista. Onneksi lukion suorittaminen sen jälkeen, kun on ymmärtänyt olla tarpeettomasti sulkematta itseltään ovia (tunnetaan myös nimellä ”itsensä lokeroiminen) on  aivan siis parasta. Paitsi ajankäytön suhteen.
Lasken päiviä, jopa tunteja siihen, kun tämä loppuu. Siihen, kun illat ovat taas omiani. Olen niiiiiin väsynyt siihen, että maanantaista torstaihin töiden jälkeen lähinnä olen tunneilla tai teen läksyjä.
Tosin kehun itseäni vielä vähän: aikuislukion käyminen on siitä hyvä juttu, että olen välillä ollut kokonaisia jaksoja käymättä siellä. En ota jaksolle yhtään kurssia, pidän vähän taukoa. Se on helpottanut paljon. Onhan se tottakai pitkittänyt tätä juttua, mutta aika ei ole tämän suhteen mikään ongelma.
Minusta siis tulee, mikäli kaikki sujuu kuten tähänkin asti, ylioppilas keväällä 2015. Kesäkuun alussa on sitten kreisibileet.

Olen myös nainen, jolla on oma työhuone. Tai työhuoneen nurkka. Jaan työtilan kolmen muun naisen kanssa. Työhuoneellani minulla on kaikkia mahdollisia materiaaleja, eniten tosin sellaisia, mitä muut saattaisivat pitää käyttökelvottomana. Kierrätän ja teen koruja, käyttöesineitä… mitä vaan keksin. Työhuoneeni ja se, mitä siellä puuhailen, on jotain harrastuksen ja sivutyön välillä. Luulen, että loppujen lopuksi rahallisesti tienaan yhtä paljon kuin siihen menee rahaa. Ja hyvä niin. Työhuoneellani rentoudun tekemällä mitä tahansa, mikä tulee mieleen. Hypistelen eri materiaaleja, annan muodon, värien tai muun viedä. Kuuntelen samalla musiikkia tai laitan jonkun hömppäsarjan pyörimään. Se on aivan äärimmäisen terapeuttista. Työpöydälläni on valtava kaaos, joka inspiroi minua. Se on minun kaaokseni, johon kukaan muu ei saa koskea eikä varsinkaan siivota. Rakastan sitä. En luopuisi siitä mistään hinnasta.

Nämä asiat ovat hallitsevia elementtejä elämässäni. Työhuoneeni ei ole juuri nyt prioriteetti, joten siellä olen vähiten viettänyt aikaa tämän vuoden puolella. Kaipaan sinne jatkuvasti, mutta pystyn elämään sen kanssa vielä.

Yritän keskittyä niihin asioihin, jotka pitää saada nyt tehtyä. Tykkään myös tehdä listoja.
Nykyinen listani näyttää enemmän tai vähemmän tältä:
– juo tarpeeksi vettä
– muista syödä tarpeeksi päivän aikana
– koita levätä tarpeeksi
– stressaaminen ei kannata, muttei myöskään kannata stressata siitä, ettei stressaisi liikaa
– tupakoi jos huvittaa
– koita nähdä ystäviäsi! saat niistä hetkistä paljon energiaa!

Takavuosien psyk.hoitajani olisi minusta ylpeä. Listallani on nimittäin lähinnä ehdotuksia ja sallittuja asioita. Joskus, vuosia sitten, lista olisi ollut täynnä sääntöjä, jotka alkavat ”sinun pitää” tai ”älä”. Nykyään yritän olla luomatta itselleni sääntöjä, ohjeista on paljon enemmän apua.
Ja hei, ohjeeni ovat vapaasti lainattavissa!
Olkaa siis hyvät, se on lahjani minulta teille! 🙂

Olen, mutta kiireisenä

Takanani on kaksi kiireistä viikkoa ja samanlaisena aikatauluni pysty vielä tämän viikon. 

On niin paljon, mistä haluaisin kirjoittaa, ettei se vartti, mitä aina silloin tällöin on ollut vapaata, ei riitä juuri mihinkään. 

Mutta halusin ilmoittaa, että olen elossa! Olen lukenut hyvät kommenttinne, viestinne, palautteenne. Ne herättävät ajatuksia sen verran, että haluan ajan kanssa vastata niihin.  

Jos tämä viikko menee toivotusti, voisin ehkä jo ensi maanantaina pysähtyä hetkeksi jos toiseksi kirjoittamaan. 

Siispä ensi viikkoon!