Rehellisyys ei kannata aivan aina

Kuinka moni teistä, jotka tätä nyt luette, on joutunut koskaan lääkärin tai hoitajan vastaanotolla valehtelemaan saadaakseen tarvitsemaansa hoitoa?

En halua edes tietää tarkkaa lukua, koska kysymyksessä on surullinen, turhauttava ja raivostuttava ilmiö. Se koskettaa tällä hetkellä erityisesti muunsukupuolisia ihmisiä, mutta ongelma se on toki myös monille muillekin. Ja päätellen reaktiosta, kun otan tämän aiheen esille, se ei ole vain vähemmistössä olevien ongelma, vaikka muunsukupuolisten kohdalla näenkin sen nyt vakavana ja anteeksiantamattomana ihmisoikeusrikkomuksena.

Olen liian monta kertaa joutunut toteamaan, että minulle kuuluvan hoidon saaminen olisi ollut helpompaa, mikäli olisin joskus voinut lipsua omasta periaatteestani olla (ilmeisesti) typeryyteen asti rehellinen. Minä kun olen viattomasti kuvitellut, että kun on kysymys omasta terveydestäni, tietenkin parempi on, että minua hoitavat tahot tietävät mahdollisimman paljon.

Kuvahaun tulos haulle be honest meme

Neuvolakäynnit ovat viimeisin merkki siitä, että valehtelemalla olisin päässyt helpommalla. Lopputulos olisi ollut toki sama, mutta väitän, että olisin säästynyt turhalta ja uudelleentraumatisoivalta kahden tunnin tapaamiselta, mikäli olisin ymmärtänyt valehdella. Toki optimitilanteessa olisin säästynyt siltä ihan vain sillä, että kohdalleni olisi osunut ammattitaitoisempi hoitaja.

Tiedättekö, yritin kirjoittaa tätä jo viime viikolla. Olin kuitenkin vielä niin vihainen ja pettynyt, etten pystynyt. Lisäksi aihe ei ole yksinkertainen – tai enemminkin kysymys ei ole vain yhdestä aiheesta, vaan näihin viime aikojen kokemuksiin terveydenhuollon kanssa liittyy useampi ongelmallinen puoli. Käsittelen tässä kirjoituksessa  kuitenkin vain sitä ensimmäistä kolmesta selkeästi tunnistamastani (ja kokemastani) ilmiöstä, koska muuten tästä tulee kymmensivuinen essee. Kaksi muuta ovat vähemmistöön kuulumisen takia näkymättömäksi tekeminen ja varsinkin näin rodullistettuna naisena toiseutetuksi tuleminen, sekä uudelleentraumatisoitumisen riski.

Ensimmäinen ilmiö on se, ettei rehellisyys kannata.

Keskustelin aiheesta muutaman raskaana olleen kanssa ja olen kuullut varmistuksen monelta vanhemmalta: neuvolassa ei kannata koskaan kertoa totuutta siitä, mitä määriä on juonut alkoholia, polttanut tupakkaa tai käyttänyt kannabista ennen raskautta. Ilmeisesti sama kertomatta jättäminen kannattaa myös raskauden aikanakin.

Minähän olin rehellinen ja kerroin. En osaa mitenkään hävetä sitä, että olen viimeisen puolitoista vuotta mahdollisuuksien tullessa bilettänyt ja juonut paljon alkoholia, joten en ajatellut, että olisi mitenkään tarpeellista nytkään tehdä niin. En myöskään näe mitään ongelmaa siinä, että kyllä, kourallinen näistä kerroista on tapahtunut huonoista syistä, ja olen käyttänyt tällöin alkoholia ahdistuksenhallintakeinona – kuitenkin tietoisesti. Juomisesta olen myös yhtä tietoisesti kärsinyt aivan itse seuraukset: tästä esimerkkinä krapulat, joista en tiennyt mitään ennen kuin täytin 30 vuotta, ja kahdesti kokemani muistin menettäminen (osa illasta on hämärän peitossa), ainoat kaksi kertaa elämäni aikana.

Olen myös huomannut, että unettomuutta kärsivänä alkoholi on huono idea, joten tilanteessa, missä unettomuus on mennyt vähänkin pahaan suuntaan ja alkoholi on tuonut enemmän pahaa kuin hyvää, olen vähentänyt tai lopettanut juomisen kokonaan joksikin aikaa. Puolentoista vuoden aikana on ollut kertoja, kun olen työpäivän jälkeen mennyt parille juomalle lähiterassilleni, ja kertoja, kun olemme ystävieni kanssa juoneet jallupinoja Telakan terassilla.

Ja ylivoimaisesti eniten on tietenkin ollut päiviä ja viikkoja, kun en ole juonut tippaakaan alkoholia. Erotuksena esimerkiksi siihen ymmärtääkseni suureen joukkoon suomalaisia, jotka juovat lähes joka ilta yhden tai kaksi olutta/siideriä ja jotka joka perjantai vetävät vähintään pienet kännit. On saunaoluet, after worksit ja tarkoituksella vedetyt ”pohjat”, on etukäteen jatkoja varten hankitut viinat. On valomerkkiä edeltävän tunnin sisällä ykkösellä vedetyt shotit, koska ei oltu siihen mennessä tarpeeksi humalassa. Tietenkin tähän verrattuna minun tapani juoda vain tiukkaa viinaa (jaloviina tai tequilaa lähinnä) siemaillen rauhassa monta illan mittaan on toki epänormaalia ja epäilyttävää.

Neuvolassa kuitenkin selvisi hyvin pian, että millään tästä ei ole mitään väliä. Olin täyttänyt Ipanassa (sähköinen neuvolakortti) etukäteen AUDIT-kyselyn. Hoitaja kiinnitti siihen hyvin nopeasti huomion ja ilmeisesti kysyi vain tavan vuoksi ”tarkennusta”, koska ainoa, minkä hän näki, olivat tämän päihdekyselyn tulokset. Siis pisteeni kyselyssä, jossa jo pisteet 1-9 ovat ”lievä riippuvuus”. Ja koska ne olivat ilmeisesti jonkinlaisen rajan yli (kahdella pisteellä, mikäli ymmärsin oikein), hän oli kovin huolissaan ja koki, että ehkä minun pitäisi olla Päiväperhon asiakas.

Hän ei kuunnellut minua lainkaan. Hän hoki yhä uudelleen olevansa minusta huolissaan, mutta tarkentavaan kysymykseeni ”huolissasi mistä?” hän ei kertaakaan vastannut. Hän kiersi kehää.
– Nämä sinun testituloksesi, kyllä minä tässä vähän huolestun… Kuvahaun tulos haulle eye roll meme
– Huolestut mistä tarkalleen ottaen?
– Niin kun tässä kysytään tästä alkoholinkäytöstä, niin tässä vähän herää huoli…
– Herää huoli mistä?
– No katsos kun tässä testituloksessa on nämä vähän korkeat pisteet, niin kyllähän tässä nousee pieni huoli…

Eikä tämä siis nyt rajaannu pelkästään neuvolaan, vaan tämä toistuu muuallakin. Yksi läheinen ystäväni kertoi kokemuksestaan psykiatrilla. Hän oli hakeutunut hoitoon masennuksen ja ahdistuksen takia. Lähtökohtaisesti hän oli siis paikalla, koska hän halusi hoitoa. Hän erehtyi vaan jossain vaiheessa sanomaan, että hän haluaisi ehkä jotain lääkitystä ahdistukseen, koska muuten hänellä on ”välillä paha tapa lääkitä itseään alkoholilla”. Ja se riitti. Sen jälkeen jokaisella käynnillä psykiatri halusi puhua vain ja ainoastaan ystäväni alkoholinkäytöstä, eikä ystäväni yrittämisestään huolimatta päässyt enää työstämään ahdistuksen ja masennuksen syitä.

Se, mikä minua eniten huolestuttaa, on kuinka yleinen kirjoittamaton sääntö näyttää olevan tämä, ettei kyselyihin kannata koskaan vastata rehellisesti. Koska sehän tarkoittaa sitä, etteivät terveydenhoitoalan ammattilaiset nauti potilaidensa, anteeksi, asiakkaidensa, luottamusta – ja ilmeisesti tälle on syynsä.

Neuvolahoitaja, onneksi sentään sijainen, johon en toivottavasti enää koskaan törmää, ei siis ainoastaan ollut kuuntelematta minua, vaan lisäksi käytännössä pakotti minut suostumaan siihen, että seuraavalla kerralla paikalle tulisivat myös Päiväperhon työntekijät. Hän ehdotti tätä kolme kertaa ja kolme kertaa minä kieltäydyin, neljännellä kerralla suostuin vain, jotta hän menisi eteenpäin ja minä pääsisin kysymään asioita, jotka liittyvät JAA, ODOTAS, ÖÖ ESIM. RASKAUTEENI JA VAUVAANI. Tähän jäi aikaa noin 20 minuuttia muutenkin liian lyhyestä vastaanottoajasta, ja lopulta sekin meni päin helvettiä, koska olin siinä vaiheessa lyönyt liinat kiinni eikä minua enää kiinnostanut tämän hoitajan kanssa olla missään tekemisissä.

Ensikäyntini neuvolassa raivostuttaa minua edelleen. Ensimmäisen neuvolakäyntini hoitajan hyvin puutteelliset vuoronvaikutustaidot (jota pidän jopa tietynlaisena ammattitaidottomuutena) johti siihen, että kaksi Päiväperhon työntekijää käyttivät työajastaan pari tuntia käyntiin, joka osoittautui heille turhaksi ja minulle uudeleentraumatisoivaksi kokemukseksi. Minun piti valmistautua henkisesti tähän käyntiin. Jouduin avaamaan taas uudelle kolmelle ihmiselle hyvin kipeitä asioita vain, jotta he ymmärtäisivät kokonaisuuden ja näkisivät, että olen muutakin kuin Audit-pisteeni. Minun piti pitkän kaavan mukaan kertoa taustastani, jotta kaikki kolme ymmärtäisivät, että olen 35-vuotias itsenäinen ja aikuinen ihminen, joka pitää huolta itsestään, jaksamisestaan ja rajoistaan mm. käymällä traumaterapiassa kerran viikossa ja useamminkin tarvittaessa; jolla on vakituinen työpaikka, jota rakastaa; joka elää omien arvojen mukaista elämää; jolla on hyvä ja laaja tukiverkosto, ja jolla on poikkeuksellisen hyvä itsereflektiokyky.

Kuvahaun tulos haulle i am disappointed meme

Kaiken lisäksi kun soitin ensimmäisen kerran neuvolaan, vielä aivan pihalla kaikesta, (olin vasta edellisenä päivänä tehnyt raskaustestin – tai no, kolme testiä, ja sitten samana päivänä vielä kaksi, lopulta yhteensä muistaakseni kahdeksan), minä kerroin ihan itse  vapaaehtoisesti ja avoimesti mielenterveyshistoriastani eli masennuksesta, syömishäiriöstä ja traumaperäisestä stressihäiriöstä, ja itse edelleen oma-aloitteisesti ehdotin, että voitaisiinko järjestää neuvolapsykologin ja terapeuttini kanssa yhteinen tapaaminen tai pari, koska haluan tottakai voida mahdollisimman hyvin ja ennaltaehkäistä mitä nyt ikinä ongelmia voisikaan tulla. Näin asiakkuus Päiväperhossa olisi myös voinut tulla kysymykseen mielenterveyssyistä, (ja lopulta terapeuttini avulla tulin siihen tulokseen, että ei tarvitse) mutta ei jumalauta alkoholinkäytön takia.

 

Mikä mun pointti tässä on?

Hah. Haluan ensinnäkin vain avautua, koska VITUTTAA ja TURHAUTTAA

Oikeasti toivon myös, että tämä kirjoitus tavoittaisi mahdollisimman monta terveydenhoitoalan ammattilaista, tai alaa opiskelevia, jotta ymmärtäisitte, että teidän pitää jumalauta oppia kuuntelemaan niitä ihmisiä, jotka tulevat teiltä hakemaan hoitoa.

Jos se kysytte kysymyksiä, kuunnelkaa niitä vastauksia. Heittäkää ne tietokoneet helvettiin, lakatkaa tuijottamasta näyttöjänne, ja katsokaa sitä ihmistä siellä pöydän toisella puolella. Kuunnelkaa, mitä hän kertoo teille. Ja jos teille esitetään vastaavasti kysymyksiä, vastatkaa niihin.

On uskomatonta, että joudun yleensäkin kirjoittamaan tästä. On epäreilua, että kolmesta ja puolesta tunnista tähän mennessä tapahtuneista neuvolakäynneistä olen saanut puhua itse raskaudestani ja vauvastani enintään puoli tuntia. On järkyttävää, että toisen neuvolakäynnin jälkeen jouduin käyttämään monta päivää ja paljon voimavaroja siihen, että pääsin yli siitä kokemuksesta. Ja ei yksinkertaisesti ole millään tavalla hyväksyttävää, että vastaanotolla valehteleminen on kaikkien tuntema kirjoittamaton sääntö ja ainoa tapa, millä saa hoitoa. Kuvahaun tulos haulle fucking listen meme

Missä kerron, minkälainen on tyhmä kysymys ja miksi olen tällä hetkellä maailman onnellisin tyyppi.

Olette varmasti kuulleet tämän useita kertoja useissa eri yhteyksissä: tyhmiä kysymyksiä ei ole.
Rohkeasti vaan käsi ylös ja uskaltakaa kysyä!
Tunnetteko sen tyypin, joka esittelykierroksen aikana kertoo olevansa se, joka uskaltaa kysyä myös niitä tyhmiä kysymyksiä? Minäkin olen joskus, ylpeästi, ilmoittanut olevani Tyhmien Kysymysten Kysyjä.

Juu, tyhmiä kysymyksiä ei ole oppimistilanteissa, kun esimerkiksi aloitat uudessa työpaikassa, uutta harrastusta tai muuten vaan opiskelet jotain uutta asiaa. Kuitenkin, kun on kysymys toisen ihmisen elämästä ja henkilökohtaisista asioista, voin aivan tässä suoraan paljastaa teille: on olemassa hyvinkin tyhmiä kysymyksiä. Ne ovat usein myös tungettelevia, ajattelemattomia, ärsyttäviä ja jopa loukkaavia. Niille on myös yhteistä se, että ne ovat turhia ja ne tulevat pyytämättä ja jopa senkin jälkeen, kun yrittää tehdä selväksi, että se nimenomainen alue ei ole avoin uteluille, niitä seuraa uusia, yhtä tungettelevia kysymyksiä.

Nyt seuraa uutinen!

Minä olen raskaana! Minussa, minun kohdussani, on paraikaa tekeillä aivan uusi tyyppi!

”Sikiö liikkuu vilkkaasti. Kallon muoto normaali. Neuraaliputki ja vatsanpeitteet vaikuttivat ehyiltä. Sydämen syke +. Rakko, ventrikkeli ja raajat näkyvät. Lapsivettä norm määrä.”

Minä näin hänet eilen ultraäänitutkimuksessa! Hän on ihmisen näköinen, liikkuu ja on mun lempityyppi koko maailmassa, vaikka se on ollut olemassa vasta vähän alle 12 viikkoa. Hän kulkee työnimellä Peanut tai Verso tai Porotín. Hän on minun.

imaedthis

Olen onnellinen ja innoissani ja maltan hädin tuskin odottaa! Olen halunnut lasta niin pitkään kuin muistan. Olen aivan pihalla ja väsynyt ja minua etoo joka päivä, mutta olen onnellinen. 

Valitettavasti nyt jo voin kertoa, että raskauteenkin liittyen pahinta ovat toiset ihmiset ja heidän ”ystävällisiksi tarkoitetut” mutta tungettelevat, typerät tai vähintään hölmöt ja aivan ehdottomasti turhat kysymykset.

Tähän mennessä inhokkini numero yksi on:

”Kuka on isä?”

Minut tuntevat tietävät: olen hölöttäjä eli kerron avoimesti omista asioistani. Aina kun elämässäni tapahtuu jotain uutta, hauskaa, jännittävää tai ihan vaan siistiä, kerron siitä. Puhun siitä ääneen, jaan sen Instassa, Facebookissa, kerron sen WhatsAppissa kaikille ja usein jopa moneen kertaan, jos samat ystävät on muutamassa samassa ryhmässä. Se voi olla jotain suurta, kuten uusi työpaikka tai työtehtävän vakinaistaminen, se voi olla tuleva keikka tai jopa ”MEEN KAMPAAJALLE HUOMENNA!”

Jos siis olisin tällä hetkellä jonkinlaisessa romanttisessa ihmissuhteessa, sen tietäisivät aika lailla kaikki. Mikä taas johtaa siihen, että mikäli kanssani vauvaa odottaisi toinen ihminen, kertoisin sen kyllä raskausuutisen yhteydessä. Mielestäni tämä on aika looginen ajatuskulku, aika lailla vähimmäinen määrä päättelyä, minkä toivon ystävieni, kavereiden ja jopa tuttavien, joiden kanssa olen usein tekemisissä, kykenevän tekemään.

Kuvahaun tulos haulle eye roll meme

Siksi en voi hyväksyä, että tästä huolimatta aivan liian moni kysyy joko välittömästi onnittelun jälkeen (sentään) tai jopa ENNEN onnittelua, että mites tota, kuka sen isä on.

Yhtä käsittämätöntä on se, että vaikka vastaan ”Pyhä Henki” tai ”Minä” tai ”Ei ole” tai muu sellainen vastaus, josta aika selkeästi voi myös päätellä, että en halua keskustella aiheesta ainakaan juuri kysyjän kanssa, silti seuraa yritys jatkaa aiheesta keskustelua.

Minä olen hyvin sosiaalinen ihminen. Minun on helppo jutella tuntemattomien ihmisten kanssa, viihdyn isoissa tapahtumissa, missä on paljon tuntemattomie ihmisiä, harvemmin jään sanattomaksi, pystyn sopeutumaan yllättävissä tilanteissa, olen sosiaalisesti taitava. Siitä huolimatta uusiin ihmisiin tutustuminen, uusien ystävyyssuhteiden solmiminen, on ollut vaikeaa ja jopa ahdistavaa jo lähes kymmenen vuoden ajan. Se johtuu pitkälti siitä, että ihmiset kysyvät typeriä kysymyksiä, ja kyllä, lähes aina ”tarkoittaen pelkkää hyvää”. Uteliaisuuttaan, hyväntahtoisuuttaan, koska ovat kiinnostuneita, koska haluavat tutustua tai ”käydä dialogia.” Morjes miten mä vihaan dialogia.

Vuosi 2017 ja myös tämä vuosi on olleet tämän asian suhteen poikkeuksia. Olen puolentoista vuoden aikana tutustunut todella moneen uuteen, mahtavaan, ihanaan tyyppiin, joista useasta on tullut minulle hyvinkin läheisiä ja tärkeitä ystäviä. Suurin osa näistä ihmisistä kuuluvat joko kanssani samaan tai toiseen, jopa useaan, vähemmistöön. On paljon rodullistettuja ja POCeja, queer-tyyppejä, sukupuolivähemmistöihin kuuluvia, on muutama, jotka ovat tätä kaikkea.
Tiedättekö miksi se onnistui? Mikä muuttui?

Minä törmäsin ihmisiin, joilla on kanssani sama käsitys yksityisyydestä, omien turvallisten rajojen asettamisesta ja siitä, että muiden ihmisten asettamia rajoja kuuluu yksiselitteisesti kunnioittaa. Tämä sai aikaan sen, että yhtäkkiä oli turvallista tutustua uusiin ihmisiin, varsinkin kun nämä uudet ihmiset halusivat tutustua minuun, eivät eksotisoituun sterotypiaan latinalaisamerikkalaisesta naisesta tai karikatyyriin pakolaisesta. He näkivät minut. Ja minä näin heidät.

En minä toki erehtymätön ole: muistan pari tilannetta, missä jotain kysyttyäni toivoin välittömästi, etten olisi kysynyt. Minulle on myös kysymyksen jälkeen sanottu suoraan ”tuo oli henkilökohtainen kysymys”.
Mitä näistä on seurannut: en tee enää toiste niin.
Mitä ei ole seurannut: takajaloille nousemista, loukkaantumista, ”en minä mitään pahaa tarkoittanut”, ”eikö enää mitään saa kysyä” jne.
Miksi? Koska ymmärrän, että vaikka olisin kuinka utelias toisen ihmisen asioiden suhteen, vaikka mieleeni nousisi pyytämättä tusina kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen, aika pienellä miettimisellä ymmärrän, ettei se oikeuta minua kysymään niitä ääneen. Hetken aikaa harjoiteltuani ei tarvinnut kauheasti edes ponnista, nykyään ihan tosta noin vaan miettimättä pystyn olemaan olematta tungetteleva ääliö. Who would’ve guessed?

En siis halua kysymyksiä lapseni siittäjästä. Tai sukupuolesta.

Julkistin raskauteni Facebookin välityksellä eilen kaikille (siellä oleville) ystävilleni. Pyysin samalla, ettei kysytä tyhmiä, niin ei jää kellekään paha mieli, vaan voidaan keskittyä olemaan onnellisia, koska minä ainakin olen. Minun oli tehtävä niin, jotta voisin edes hiukan vähentää tungettelevien kysymysten määrää. Ja kirjoitan tämän tekstin, koska toivon, että sinä, joka tätä luet, ehkä mietit kaksi kertaa ennen kuin seuraavan kerran kysyt jotain henkilökohtaista toiselta ihmiseltä. Onko sinulla oikeus kysyä, vaikka kuinka haluaisit tietää? Luuletko, että se toinen ihminen haluaa puhua asiasta? Voisitko kysyä jotain vähemmän henkilökohtaista? Voisitko jättää kysymättä ja silti jatkaa keskustelua? Ennen kaikea: miksi haluat tietää? Haluatko vain ja ainoastaan tyydyttää oman uteliaisuutesi?

Jos tunnet kysymyksen kohteen tarpeeksi hyvin ja tiedät tasan tarkkaan, että kysymys on toivottu, niin anna palaa. Olen minäkin muutaman ystävän kanssa hyvinkin mielelläni keskustellut lapseni siittäjästä, mutta se ei ole keskustelu, jonka haluan käydä milloin tahansa kenen kanssa tahansa, joka asiaa keksii kysyä. Uskokaa pois, että mikäli haluan jutella siitä, se tulee kyllä ilmi.

Kuvahaun tulos haulle get over it meme

Minun ei tässä tarvitse edes avata sen kummemmin syitä sille, miksi en halua tai miksi minun ei tarvitse keskustella aiheesta kenen kanssa tahansa. Tämä on raja, jonka minä asetan. Se on minun yksityisasiani. Oikeus tähän tietoon on tasan tarkkaan minulla, siittäjällä ja syntymättömällä lapsellani. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta edes kysyä, saati vaatia vastausta. Se siitä.

 

Samaan syssyyn asetan muutaman muunkin rajan:

  • En halua kysymyksiä vauvani sukupuolesta. Are you kidding me? Aion suhtautua epäluuloisesti jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta syntymättömän lapseni sukuelimiin. Voin toki käydä keskustelua siitä, miten sukuelimet eivät myöskään ole yhtä kuin sukupuoli. Toivon kuitenkin, että ihmiset voisivat asiasta ottaa itsekin selvää, esimerkiksi täällä on hyvin tietoa aiheesta.
  • En edelleenkään halua, että minuun kosketaan ilman lupaa. Olen tähänkin asti vihannut sitä, että tuntemattomat ja jopa tutut ihmiset (poislukien hyvät ystävät) koskettavat hiuksiani ilman lupaa, joten ymmärtäkää samantien, ettei raskaana olevien ihmisten mahaa kosketa ilman lupaa. Itse miettisin kyllä kahdesti, ennen kuin kysyn muulta kuin todella hyvältä ystävältä, saanko koskea hänen mahaansa.
  • En halua pyytämättä neuvoja. Kyllä minä kysyn, jos minä tarvitsen niitä. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat olleet raskaana, joilta haluan neuvoja. He ovat ystäviä, joiden arvioon luotan ja joilla uskon tai jopa tiedän olevan kanssani samat arvot ja ajatukset liittyen raskauteen ja vanhemmuuteen. Lisäksi minulla on hyviä tietolähteitä, neuvola, omat vanhempani ja kyky kriittisesti etsiä tietoa internetistä.
    Minusta oli hienoa, kun ystäväni H kertoi vieneensä yhteiselle ystävällemme tiettyjä juttuja sairaalaan synnytyksen jälkeen, koska ”nämä oli sellaisia asioita, mitä itse toivoin, että minulla olisi ollut, mutta en osannut niitä etukäteen miettiä.” Tämä oli musta hienoa! Minä kyllä kuulen todella mielelläni muiden kokemuksista, mutta on olemassa eroja siinä, miten niistä kertoo.
  • Ei kauhistelua, kiitos! Morjes, miksi ihmeessä koetaan tarpeelliseksi heittää kehiin esimerkiksi:
    – LOL ET SITTEN TUU NUKKUMAAN SEURAAVAAN VUOSISATAAN HEH HEH!
    – Öö no mulla on kyllä kokemusta unettomuu–
    – EI OO YHTÄÄN SAMA ASIA KUULE!
    – Kuule, mitä jos olisit olematta toisten ongelmia vähättelevä mulkku ja annat mun olla.  (en oikeasti vastannut näin, mutta halusin.)Olen tähän mennessä kuullut jo lukuisia ”odotas vaan kun tulee uhmaikä/nännit vuotaa verta/muksu on teini-iässä/tulee hampaita” tai sitten sarkastinen ”onnea vaan, odotas kun jalat turpoaa/alkaa supistukset/muu kauhea asia x”. Holy shit. Mikä ihme teitä vaivaa, ihmiset? Jos haluatte takautuvasti myötätuntoa, kun teillä oli selvästi niin helvetin kamalaa, pyytäkää sitä. Kaataessanne tuollaisen määrän kauhukuvia niskaani saatte aikaan vain sen, etten halua enää sen jälkeen kauheasti olla teidän kanssanne tekemisissä tai ainakaan keskustella kanssanne raskaudesta tai vanhemmuudesta. Olen onneksi myös voinut ihan eri tasolla jutella aiheesta ihmisten kanssa, jotka kykenevät kertomaan omakohtaisista kokemuksista hyvine ja huonoine puolineen ilman, että maalaavat minulle Kauheaa Tulevaisuutta. Ja jos kauhukuvien maalailu on teidän tapanne yrittää toivottaa minut tervetulleeksi vanhemmuuskerhoon, en halua liittyä siihen. Perustan oman.

Sen sijaan on olemassa paljon aiheita, joista mielelläni juttelen ja kysymyksiä, joihin mielelläni vastaan:

  • Mitä nimiä olen miettinyt? HALUATKO KUULLA KAIKKI, NIITÄ ON MILJOONA –> for realz tho, mun lempparikysymys raskaana oleville ystävilleni on ollut ”Meinaatko nimetä sun lapsen Javieraksi?” ja edelleen ihmettelen kun kukaan ei oo vastannut ”ONPA HYVÄ IDEA”. Hih.
  • Mikä sun lapsesta tulee isona? Lapsineron lisäksi? Odotas, mulla on lista 😀 Ei paineita, Peanut, ei paineita 😀 Kuvahaun tulos haulle excited meme
  • Millä kielellä meinaat jutella sille? Vinkki: äidinkielelläni.
  • Miltä tuntuu?
  • Mikä sun fiilis on?
  • Ootko innoissas? ESIM. JOO!
  • Joku muu, mikä? En edes tiedä. Oikeasti oon aika monen asian suhteen vielä tosi pihalla enkä oo ehtinyt miettiä kaikkea.

Eihän ole vaikeaa? Yrittäkää edes. ❤

OLIN JA OLEN UPEA!

Olen vuosien varrella ollut valokuvattavana useita kertoja. Useimmiten keikoilla, jonkin haastattelun yhteydessä tai koska ystävä, joka joko harrastaa tai työkseen valokuvaa, haluaa ottaa minusta kuvia. Kameran edessä oleminen on aina ollut mielestäni ensisijaisesti kivaa. Nautinnollista. Hauskaa. Toivottua, tervetullutta ja käyttääkseni suosittua ja ehkä juuri hyvin kuvaavaa sanaa: voimaannuttavaa.

Kahdesti olen halunnut minusta otettavan muotokuvia.Desnuda

Ensimmäisellä kerralla se tapahtui vuonna 2015, vähän ennen mahalaukun ohitusleikkaustani. Halusin, että silloinen kehoni taltioidaan. Halusin alastonkuvia itsestäni. Halusin muistoja siitä, minkälainen kehoni oli tuohon aikaan, miltä se näytti ja kuvien mukana säilyttää muistot siitä, miltä se tuntui. Halusin, että kuvaaja näkee kehoni kauneuden. Toivoin, että hän osaisi tuoda esille muotojeni yksityiskohdat, kaarten ja laskosten suhteen, näyttää selässäni olevien luomien piirtämät tiet, pysäyttää sen, miten pitkälle hiukseni kehystivät lihavuuteni ääriviivat.

Desnuda2

Valokuvaajaksi pyysin vanhaa ystävääni Jussi Vierimaata. En olisi voinut kenen kanssa tahansa toteuttaa mielessäni ollutta projektia. Tunnen aika paljon valokuvaajia, mutta kuinka monen edessä voisin sekä turvallisesti olla alasti että ylpeästi näyttää, että rakastan kehoani? Niihin aikoihin kamppailin hyvin paljon sen ristiriidan kanssa, että oli jotenkin väärin tykätä kehostani, koska se painoi 150 kiloa.

Valokuvauskokemus oli sanalla sanoen ihana. Minun ei ollut vaikeaa olla alasti, vaikkei se nyt käynyt myöskään ns. tuosta noin vaan. Olin ehdottomasti haavoittuvainen siinä tilanteessa, mutta Jussin edessä se oli turvallista. Silloisen kehon kanssa se oli harvinainen tilanne.

Nyt, kun juontokeikkojen lisäksi olen ollut lavalla myös omana itsenäni itse tuottamani sisällön kanssa, olen halunnut pidempään saada varta vasten otettuja kuvia ihan promoamistarkoituksessa.
Tälläkin kertaa valokuvaajaksi valikoitui toinen hyvä ystäväni, Sonja Siikanen.
Sonjaan tutustuin Turussa natseja vastustavan mielenosoituksen yhteydessä. Hän oli kuvaamassa ko. tapahtumaa, kuvista tuli upeita. Hän pyysi minut mukaan projektiinsa, jolloin toisen kerran löysin itseni olemasta alasti kameran edessä. Tälläkään kertaa se ei tuottanut ongelmaa. Minulla on ollut onnea, kun tielleni on osunut kuvaajia, joiden edessä on turvallista olla alasti.

Tässä kuvia viime viikonlopun kuvaussessiosta. Toivottavasti se, miten hauskaa meillä oli, välittyy kuvista. Minulle ainakin tulee hyvä mieli joka kerta, kun katson näitä kuvia. Huomatkaa myös miljöö: halusin olla paikassa, missä tunnen oloni luontevaksi. Santiagolaisena se tarkoittaa betonia.
Naurattaa myös se, että kaikki minusta otetut alastonkuvat sekä muutenkin molemmat kuvaussessiot ovat toteutuneet Turussa!
Ei kahta ilman kolmatta, eiksjeh?

Vielä:

Tämä ei ole ennen/jälkeen-kirjoitus. Tämä on silloin ja nyt, molemmat hyviä, molemmat minun kehojani. Sama keho, toinen vain kolmisen vuotta vanhempi ja sen verran myös kokeneempi. Ja pian vielä suuremman muutoksen edessä.

 

Tiistai 30.1.2018.

Okei, mut mitä helvettiä tapahtui nyt, että yhtäkkiä tää tyyppi, kenet te tunnette, joka käy tanssimassa, juo ehkä liikaa jallua, on innoissaan työstään, rakastaa meemejä ja giffejä ja patriarkaatin murskaamista, on hurahtanut leftbookin tag-ryhmiin ja flirttailee kaikelle mikä liikkuu, on nyt tässä tilanteessa?

Niinpä, saatana, niinpä.

Naurattaa, koska mietin englanninkielistä sanontaa ”so what’s the skinny?” kun halutaan tietää sisäpiirin tietoa. Sanonta kai tarkoittaa alunperin ”lyhyttä versiota”, mut pakko arvostaa ironiaa siinä kielikuvassa, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Skinny.

Lyhyt versio olisi se, että mulle aikataulutettu terveydellisistä syistä suoritettava abdominoplastia (google it) peruutettiin, koska leikkausta varten vaadittu tupakoinnin lopettaminen ja vapaaehtoinen luopumiseni lattekahvin juomisesta aiheuttivat painonnousun, minkä johdosta painoindeksini ylitti 32 rajan. Ja koska Hatanpää, missä leikkaus olisi suoritettu, yhdistyi TAYSin kanssa, ja TAYSissa taas raja on BMI30, kirurgi sanoi:

Sun täytyy laihduttaa, en mä muuten leikkaa sua. 

Huom. Painoin tiistaina 30.1. aamulla 91,3 kiloa. Kun avauduin Facebookissa tapahtuneesta taisin kertoa 89 kiloa? Miksi? KOSKA MINULLA ON SYÖMISHÄIRIÖ. Ja kahdella kilolla ja kolmellasadalla grammalla on painoonsa nähden moninkertainen merkitys näillä huudeilla.

Uusi vaatimus tiistaina: laihdu siten, että painoindeksisi on alle 30. Minun pituisellani ihmisellä, olen 164cm, se tarkoittaa että paino saa olla enintään 80 kiloa, mielellään sen alle.  Ironiaa: painoni tänään aamulla oli 85,5 kiloa eli BMI on alle 32. Leikkaus olisi ollut maanantaina. Joo, heippa. 

Ja argumentteina olivat siis ”nää säännöt on nyt tämmöiset, nää on kaikille, en mä voi tehdä poikkeusta sun kohdallas” (en pyytänyt) sekä ”mieti miten paljon nätimpi on lopputulos jos sä oot laihempi” no haista sinä kirurginpaska vittu. 

Olin muuten juuri ehkä viisi minuuttia aikaisemmin käynyt jännän pienen dialogin hoitajan kanssa. 

–  Mites, kun sä olit lihavuusleikkauksessa 2015, miten elämä on sujunut sen jälkeen? hän kysyi.
– Miten tää liittyy…?
– Eikun kato tässä kysellään vähän historiaa, haluan vain tutustua suhun.
– Okei, no varmaan ehkä tavallisesti, mitä sä oikein tarkoitat? minä ihan helvetin epäluuloisesti.
– No että miten sulla on syöminen sujunut ja sellaista?
– Ihan kuten ohitusleikatuilla muutenkin. Mä en muuten käytä termiä ”lihavuusleikkaus” vaan ”mahalaukun ohitusleikkaus”, tää on tärkeä homma, sanoilla on tosi suuri valta. Eihän multa lihavuutta leikattu.
– (hermostuneena) Niin katsos meillä käytetään lääketieteellisiä termejä niin siksi ”lihavuusleikkaus”.

Universumille kiitos kirurgi tuli juuri silloin paikalle, koska meinasin haastaa sen kisaan siitä, kumpi on lääketieteellisempi termi: leikkauksen oikea nimi (mahalaukun ohitusleikkaus) vai ”LIHAVUUSVITUNLEIKKAUS”. Come FUCKING ON. 

Pidempi versio:

Painoin jotain 140 kilon luokkaa, kun 2009 astuin Z3:n ovesta sisään hoitojaksoa varten, minkä piti alunperin kestää sen pari viikkoa, että saan olemassa olevan hoitosuhteen, jotta voin anoa Kelalta tukea terapiaan. 

Kolme kuukautta erittäin niukkaenergistä ruokavaliota eli 800 kaloria päivässä myöhemmin olin laihtunut 30 kiloa ja sain kuulla siitä joka saatanan paikassa. Tämän blogin jossain alkupostausten syövereissä on suurempi avautuminen aiheesta, feel free to dig, se ei ole salasanasuojattu.  

Laihduin sen jälkeen vielä 20 kiloa lisää. Painoin lopulta 89 kiloa, se maaginen 89 kiloa, jumalauta miten mä vihaan sitä lukua, ja sen jälkeen alkoikin alamäki. Paitsi että se oli ylämäki. Ensin lihoin pari kiloa (se yhtä maaginen 91 kiloa, ai että), ja yhtäkkiä painoin 98 kiloa ja lakkasin menemästä terapiaan. Menin paniikkiin. Vain kaksi kiloa sataan! Yritin aloittaa ENE-dieetin itsekseni, ilman tukea, epäonnistuin. Epäonnistuin kerran, kahdesti, kolmesti. En pystynyt siihen edes viikkoa kauempaa. Löysin itseni ahmimasta. Oksentamaan en enää kyennyt, se oli jäänyt ”nuoruuteeni” ennen ensimmäistä hoitojaksoa. 

Tiedän syyt sille, miksi aloitin ahmimisen uudelleen. Se vaihe elämästäni on analysoitu aivan puhki, vaikka sen seuraukset ovat edelleen läsnä. Ne liittyvät siihen ainoaan oikeaan rakkaussuhteeseen, joka minulla on ikinä ollut, miehen kanssa, joka on mun exä ja nykyinen ja taas kerran exä. Ne liittyvät siihen koodivirheeseen geeneissäni, jonka tämä paska yhteiskunta on minuun leimannut, mikä julistaa minulle kaikkia audiovisuaalisia kanavia pitkin, että en ole minkään arvoinen, koska olen lihava. Olen automaattisesti tuomittu vastenmieliseen ulkonäköön, joka ei voi koskaan herättää kenessäkään oikeaa halua minua kohtaan. Olen epäonnistunut naisena, koska olen lihava. Eikä ainoastaan lihava, vaan sairaalloisen lihava. ”Sangen obeesi nuori nainen”, kuten eräässä epikriisissä lukee. 

Syyt minulla on tiedossa. Seuraukset on dokumentoitu neljään täyteen kirjoitettuun päiväkirjaan, jotka ovat tälläkin hetkellä kirjahyllyssäni. Syyt johtivat siihen, että löysin itseni noin 120-kiloisena Z3:lta uudemman kerran. Lähdin marraskuussa 2011 Chileen 114-kiloisena. Palattuani, tietämättäni entistä traumatisoituneenpana, ajauduin ahmimiskierteeseen, jonka suoritin ovelasti avotyyppini nenän edessä hänen näkemättään (tai niin kuvittelin). Palasin teini-iän tapoihin ja rupesin syömään salaa. Taisin kuitenkin puhua lakkaamatta syömisestä ja kuntoilusta. Olin aivan täydellisesti oman ahmimishäiriöni vallassa. Olin jotain paljon pahempaa kuin sairaalloisen lihava nainen: olin sairaalloisen lihava nainen, joka oli kerran päässyt sairaalloisesta lihavuudestaan eroon ja oli enää ”lievästi”, ja joka oli liian heikko pitääkseen itsensä ”lievästi lihavana” ja lihonut takaisin entistä sairaalloisemmaksi lihavaksi täysin epäonnistuneeksi naiseksi. Tämän alemmas ei pääse. Olin väärässä, taas

Minulle suositeltiin mahalaukun ohitusleikkausta (termillä ”gastric bypass”) Chilessä vuonna 2006. Sen teki serkkuni Jacqueline noin vartti sen jälkeen, kun astuin Arturo Merino Benitezin lentokentältä pihalle Pudahuelin niin raikkaaseen ulkoilmaan. I’m kidding, tietenkin. Santiagohan on saastunut kuoppa. Serkullani oli siis nippu esitteitä valmiina, yksi niistä taisi olla laihdutusleiristä, ja tietenkin kertomus hänen hyvästä ystävästään, jonka elämä on sen jälkeen ollut täydellistä, ja joka ei enää ikinä luopuisi päätöksestään hakeutua siihen leikkaukseen, miehenkin hän löysi itselleen. Whoop-dee-fucking-doo.

Samankaltaisia neuvoja sain puolivuotisen Santiagossa asumisen aikana tusinoittain. Yritin parhaani mukaan jättää ne omaan arvoonsa. 2006 olin kehonkuvani suhteen ulospäin hirvittävän itsevarma. 

Yksikään minut vuosina 2000-2009 tuntenut ihminen ei voi väittää, että olisin kertaakaan pahoitellut ääneen painoani tai kritisoinut ulkonäköäni. Sisäisesti tein sitä jatkuvasti, joka päivä, joka tunti, mutta ääneen en koskaan. Muistan sen vihan, säälin ja myötähäpeän minkä koin, kun Messukylän lukiossa ollessani ilmaisutaidon tunnilla jokainen sai tehtäväkseen mennä luokan eteen (auditorio) ja kertoa yksi asia itsestään, mitä kukaan muu ei tiedä. Yksi työistä, lihavahko tyyppi, sitä tyyppiä, joka pyytää koko ajan anteeksi omaa olemassaoloaan, aloitti puheenvuoronsa sanomalla:

No kaikkihan tietää että mä oon vaan tämmöinen ruma läski, mutta mitä ette tiedä….

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mikä oli se varsinainen jutun ydin. Kuulin vain sanat ”oon vaan tämmöinen ruma läski”. Päätin siltä istumalta, että en ikinä, koskaan pyydä anteeksi ulkonäköäni tuolla tavalla, että en ikinä puhuisi itsestäni sanoilla ”läski” tai ”ruma”. Nämä molemmat sanat olivat sisäisessä sanavarastossani ahkerassa, jokapäiväisessä käytössä, mutta kukaan ei kuullut niitä minun suustani ääneen. 

 Se oli mulle todella tärkeää, eräänlainen pelastusrengas, josta en päästänyt irti. Pidin tästä tarinasta kiinni loppuun asti. Lopulla tarkoitan sitä ensimmäistä 10 kilon laihtumista heinäkuussa 2009. 

On vuosi 2013 tai 2014. Olen ollut parisuhteessa jo kolme tai neljä vuotta. Painan jotain 150 kilon luokkaa. Haluan lapsia. En voi kuitenkaan saada lapsia. Syy: polykystiset munasarjat. Ratkaisu: laihtuminen. 

Don’t you just love the irony?

Huomaatkaa, että minulle on siis tuohon vuoteen mennessä diagnosoitu syömishäiröiden, masennuksen ja ahdistuksen lisäksi myös alkoholin ja kannabinoidien haitallinen käyttö, seksin käyttäminen ahdistuksenhallintakeinona sekä muu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jos olisin kohdannut edes yhden oikeasti pätevän psykiatrin, hän olisi osannut yhdistää nämä palaset lapsuuteeni ja voinut jo silloin diagnosoida minulle traumaperäisen dissosiaatiohäiriön, mutta se arpa osui kohdalleni vasta vuonna 2015, kun ensimmäiset noin 300 turvapaikanhakijaa saapui Tampereelle ja minä menetin ainoan terveellisen tapani rentoutua: kykyni nukkua.   

Minä yksinkertaisesti annoin periksi ja uskoin, vilpittömästi uskoin, että hakeutumalla mahalaukun ohitusleikkaukseen, voisin fyysisestä pakosta laihtua ja pysyä pienemmässä painossa, jotta kystät häviäisivät munasarjoistani ja minä voisin tulla raskaaksi. Täysin aukoton logiikka. Ja niin pätevästi argumentoitu, että minä, huolimatta tästä pitkästä hoitohistoriastani mielenterveyspuolella ja ahmimishäiriödiagnoosista, pääsin kaikkien seulojen (myös psykiatrin arvion) läpi ja lopulta pääsin siihen hiton leikkaukseen. 

Kadun sitä leikkausta ihan todella syvästi. Kadun, vihaan, olen sille ja kaikille, jotka mahdollistivat sen, katkera. Olen itselleni katkera ja vihainen, koska tottakai halusin myös ihan vaan laihtua. Miten hitossa olisin voinut niillä työkaluilla olla haluamatta? Olen varmasti erikoistapaus monenkin asian suhteen ja ainutlaatuinen traumoineni ja kokemuksineni, mutta olen silti klassinen laihuusnormin uhri. Fatshamingin uhri. Painoin 150 kiloa, totta saatanassa minä halusin laihtua (taas).

MUTTA!

Olin laihtunut jo kerran. Tiesin, mitä tapahtuisi sitten kun laihtuisin, tiesin sen kommenttivyöryn, minkä kohteeksi joutuisin, tiesin miltä tuntuisi taas kerran huomata kaikkialla ja kaikkien suunasta asennemuutoksen minua ja minun kehoani kohtaan, tiesin miten keski-ikäisten miesten tapa katsoa minua muuttuisi taas ja tekisi maailmastani pikkasen vaarallisemman, tiesin tasan tarkkaan että menisi helvetin pitkään ennen kuin tunnistaisin itseni peilistä, ennen kuin voisin katsoa käsiäni ja sanoa ”nämä ovat minun käteni”, ennen kuin voisin yrittää ostaa parin housuja ja osua oikeaan kokoon vasta neljännellä yrittämällä, että pitäisin yöllä nukkumaan mennessä kaikin voimin kiinni keskivartalostani yrittäen tunnistaa, missä kohti käteni koskettavat vatsaani, mikä on minua, mikä on lihavaa, mikä normaalia, mistä saisin pitää vielä kiinni. 

Leikkaus tehtiin 2015 helmikuussa. Toivuin nopeasti, koska mulla on saatana superkeho. Olenko myös maininnut, että minulla on poikkeuksellisen hyvä kehonhallinta? Fysioterapeutin 2009 sanoin: ”Sinun kehosi on kuin luotu urheilua varten, katso tätä sinun luonnollisen kaunista nilkanojennustasikin.” Ei paineita. 

Laihduin suunnitellusti. Tiesin jo ennen leikkausta, koska olin kokenut sen jo kerran, että laihtuminen olisi niin nopeaa, että iho ei pysyisi perässä vaan alkaisi roikkumaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo edennyt suhteellisen hienosti kehopositiivisuuden akselilla ja ohittanut vaiheen ”sun on pakko rakastaa kaikkea itsessäsi” ja päässyt kohtaan ”kaikki on ok, myös se, ettei pidä kaikesta itsessään”. Siinä tiivistettynä kahden vuoden työ oman kehonkuvan kanssa. Tietynlainen voitto lihavuusaktivismin arpajaisissa. 

Koko tänä aikana vuodesta 2014 alusta viime tiistaihin asti olen pitänyt ahmimishäiriön kurissa pitämällä tiukasti katseen tavoitteessani (lasten saaminen) ja kehon tietoisena siitä, että yksikin ahmimiskohtaus voi aiheuttaa mahalaukun repeämisen ja mahdollisen kuoleman, ja lopulta, etenkin vuonna 2017, kaikkein paras tapa pitää se omalla paikallaan: ollut ihan oikeasti ajattelematta koko asiaa. Vienyt siltä sen paikan yhtenä identiteettini kulmakivistä.

Ei mikään pieni motivaattori. 

Samanaikaisesti olen nauttinut enemmän kuin mistään muusta siitä, että syömiseni määrä määräytyy sen mukaan, miltä musta tuntuu: lopetan, kun olen kylläinen. Ihmiselle, joka on joskus ehkä 13-vuotiaana ehkä jo aiemmin menettänyt kyvyn tunnistaa omassa kehossaan nälän, kylmyyden, surun, vihan, ilon, väsymyksen tai muun tunteen tai fyysisen tuntemuksen erot, se on elämää mullistava kokemus. Suhteeni ruokaan ja syömiseen muuttui taas kerran. Se aiheutti sen, että pikkuhiljaa pystyin päästämään irti sairaalloisesta tavasta ajatella ruokaa, syömistä ja syömättömyyttä, joka ikinen valveillaolon hetki. Oliko se joka päivä silti mukana? Tottakai. Mutta myrkyttikö se jokaisen hetken päivässä? Ei enää. 

Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen vuoden aikana kävin kaikilla suunnitelluilla ravitsemusterapiakäynneillä. Sen jälkeen jätin menemättä niihin ihan vain siitä syystä, että aina ennen jokaista käyntiä olisi pitänyt pitää kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Voin kertoa teille, että mitä tulee täytettäviin lomakkeisiin ykkösinhokkini on se saatanan ruokapäiväkirja. Pelkkä sen näkeminen aiheuttaa mulle suunnatonta ahdistusta. Heitän ne suoraan roskiin ja jätän menemättä ravitsemusterapeutille (jonka puheet osaan ulkoa. Kukaan ei oikeasti tiedä syömishäiriöstä paremmin ruoasta ja syömisestä, uskokaa pois).

Vuonna 2017 alussa oli leikkauksen kaksivuotiskontrolli ja lääkäri, endokrinologi, kysyi minulta, haluanko ”masun roikkoleikkaukseen”. Suhtauduin kysymykseen äärimmäisen epäluuloisesti, jo pelkästään masu-sanan takia. Sitten päätin, että puhun suoraan: en oikeasti tiedä. 

Rinnoistani on jäljellä vain tyhjähköt pussit ja ne roikkuvat aika paljon. Käsivarsieni iho roikkuu myös, ne ovat tyhjentyneet ilmapallot. Ero näiden kohtien ja mahani välillä on se, että mahani roikkuva iho ja napa tulehtuu, ja tulehdukset sattuvat. 

Endokrinologi oli oikeastaan aika etevä. Hän vastasi kysymyksiini asiallisesti, ei painostanut mua suuntaan tai toiseen, kertoi vain faktoja leikkauksesta ja sen hyvistä ja huonoista seurauksista. Ja koska hän näki, että olin epävarma sen suhteen, hän ehdotti, että saisin miettimisaikaa ja lupasi soittaa puolen vuoden päästä ja kysyä päätöstäni vasta sitten. Tähän minä suostuin.

Päätös suostua abdominoplastiaan ei siis ollut mikään mielivaltainen päätös. Siinä, missä päätöksen mahalaukun ohitusleikkauksesta tein suoraan sanottuna tietyn aivopesun seurauksena, tämän päätöksen tein jo intersektionaalisen feminismin, lihavuusaktivismin ja kehopositiivisuuden perusteet ja jatkokurssin käyneenä. Minulla oli tällä kertaa helvetisti enemmän työkaluja työstää tätä asiaa, pohtia syitä ja seurauksia monesta eri näkökulmasta. Tiedän mikä osuus on puhtaasti ulkonäöllisillä motiiveilla ja mikä terveydellisillä. Tiedän niiden suhteet toisiinsa. Ääneen ja julkisesti puhun vain terveydellisistä, mutta tällä kertaa se ei ole itseään epäonnistuneena pitävän lihavan naisen epätoivoinen elossa- ja turvassapysymiskulissi, vaan tietoinen vaikuttamiseen tähtäävä päätös. Minulla on jonkin verran ja varsinkin tiettyä kohdeyleisöä ajatellen määrittelyvaltaa, ja haluan käyttää sen hyvään. 

Joten sanoin kesällä 2017 ”kyllä” abdominoplastialle ja syyskuussa kävin juttelemassa kirurgin kanssa. Arvatkaas keitä oli läsnä siinä tapaamisessa? Lääketieteen opiskelijoita! Nuoria, keskipainoisia, naisoletettuja lääketieteen opiskelijoita. Mitä teen minä? Tottakai pidän todella tarkkaan huolta, että ilmeelläkään eikä tietenkään edes sanan puolikkaalla sanoisin mitään edes negatiiviseksi tulkittavaa omasta kehostani tai ulkonäöstäni. Varmat eleet, kiirehtimättä tapahtuva riisuutuminen tai pukeminen. Korjaan kirurgin sanavalintoja (lihavuusleikkaus, epäsiistin näköinen iho), huomautan ohimennen heitetyistä kommenteista liittyen poimuja selässä tai reisiä: Näitä me ei julkisella tehdä, mut moni haluaa kyllä hoitaa nämä pois alta yksityisellä puolella, kirurgi sanoi osoittaen kynällään ko. kohtia kehossani.

– Ei, kukaan ei koske näihin! Mä pidän näistä kiinni, ja pidän niistä fyysisesti kiinni, suojaan kehoani muodostamalla kilven käsilläni.
– Ai? Etkö sä halua korjauttaa sun tissejäkään? kulmakarvat kohotettuina.
– Onko ne pakko leikata?
– Eikun nää on sulla ihan siinä rajalla, ja mittaa ne vielä kerran mittanauhalla olkapäästä rintojen alimmalle kohdalle asti, ihan saat itse päättää.
– Siinä tapauksessa ei missään nimessä. Haluan vain tämän leikkauksen, jonka avulla pääsen tästä ihon tulehduskierteestä.
– Selvä juttu, pannaan sut jonoon. 

Vuosi 2017 oli sekä vaikein että helpoin elämässäni. Olen ollut työssä, joka on innostanut ja haastanut minua joka päivä. Erosin Petteristä, muutin yksin asumaan, yritin oppia uudelleen mitä tarkoittaa ”ystävyys”, tutustuin itseeni seksuaalisena olentona nykytilanteessa nykykehossa, tällä kertaa vähän terveemmistä lähtökohdista, tutkien ja tullen myös siihen lopputulokseen, että en ole hetero. Ei mikään pieni juttu sekään. Romahdin aivan totaalisesti loppukesästä kuultuani että Petteri tapaili jotain toista naista ja reaktiona join itseltäni muistin kolme kertaa kahden viikon sisään. Olen käynyt säännöllisesti traumaterapiassa ja oikeasti edistynyt. Olen opetellut omien rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista. Olen oppinut painamaan jarrua, vaikken ole vielä kauhean hyvä siinä. Olen opetellut sanomaan ”ei”. Olen tehnyt aivan helvetisti virheitä, mutta myös oppinut useimmista. Olen tahtomattani satuttanut ihmisiä ja oppinut ottamaan vastuuta siitä. Olen löytänyt uuden ahdistuksenhallintakeinon (holtiton rahankäyttö), joka on ihan yhtä huono kuin ne neljä edellistäkin, mutta sen löytäminen, väärinkäyttäminen, siitä tietoiseksi tuleminen ja siitä pois opetteleminen (vaiheessa) on tapahtunut moninkertaisesti nopeutetulla aikataululla verrattuna ahdistuksenhallintakeinoihin numerot kolme ja neljä: seksi ja pilvenpolttaminen. Loppuvuodesta päätimme Petterin kanssa yrittää uudelleen. Olen löytänyt itsestäni varman esiintyjän sekä työmaalla että aktivismiskenessä, olen saanut pyytämääni palautetta ja kehittynyt. Ja tämän kaiken on mahdollistanut sen, että aiempi syömiseen, painonhallintaan ja ruokaan mennyt energia on osittain vapautunut muuhun. Enää en tee ihan jokaikistä päätöstä traumalähtökohdista, vaan ihan omistani. 

Olin kevään haimakasvainepäilyn ja diagnostisista syistä neljä päivää kestäneen paaston takia laihtunut kuutisen kiloa alle viikossa. Kesällä, Sidewayn aikoihin, kesken yhdynnän ihmisen kanssa, josta sittemmin tuli ystävä, oikeasta munasarjastani puhkesi kystä ja jouduin taas sairaalaan. Olin siellä pari yötä, vältin leikkauksen täpärästi. Laihduin lisää. Yhtäkkiä olin laihtunut helvetin lyhyessä ajassa noin kymmenen kiloa, mistä olin syystä myös todella huolissani. Jouduin opettelemaan syömistä uudelleen, koska superhaimani aiheutti vaarallisia verensokerin laskuja. Elokuussa olin pitkästä aikaa taas aivan hukassa, en tunnistanut itseäni peilistä, mutta otin selfieitä, puhuin aiheesta julkisesti instassa, ystävilleni, terapiassa. Pääsin siitä kuopasta aika vähällä yli, en menettänyt työkykyäni. Hitto miten iso voitto se oli.

Syyskuusta lähtien aloin aktiivisesti työstämään kehonkuvaani uudemman kerran, tällä kertaa suhteessa leikkaukseen. Aloin kaikessa rauhassa, itsekseni ja ystävieni avulla, hyvästelemään sen osan minusta, joka pian leikattaisiin pois. Olen syönyt kuten kuvittelen normaalien ei-syömishäiriöisten ihmisten syövän: nälkään ja joskus myös koska tekee mieli. Aloin haaveilemaan ajasta, vuosista 2018 ja 2019, jona voisin tottua lopulliseen kehooni, haaveilemaan siitä, että se ei ehkä enää joutuisi muuttumaan mitenkään erityisen suuresti enää koskaan. Aloin uudelleen haaveilemaan lapsista, raskaaksi tulemisesta. Minulla oli ehkä ensimmäistä kertaa ikinä toivo siitä, että voisin lopullisesti päästä sairaalloisesta, vääristyneestä kehonkuvastani eroon. 

Kirurgin ja terveydenhoitojärjestelmän vaatimuksesta lopetin tupakoinnin syys-lokakuun vaihteessa, koska minulle kerrottiin, että leikkausjono on lyhyt, joten hyvin todennäköisesti pääsisin leikkaukseen jo loppuvuodesta. Ja tupakatta piti olla vähintään kaksi kuukautta ennen leikkausta. Vuosi vaihtui, painoni nousi, leikkausaikaa ei kuulunut. Tottakai huolestuin painonnoususta, mutta pysäytin sen huolen, puhuin siitä heti terapiassa, työstin asiaa aktiivisesti yrittäen olla antamatta sille liikaa valtaa. Minulla on hyvin tuoreessa muistissa aiempi paniikki vuonna 2011 kun painoni nousi 98 kiloon, joten halusin olla tekemättä samaa virhettä uudelleen. 

Mielessäni olin tullut siihen tulokseen, että loppuvuoden painonnousu oli yksinkertaisesti sitä, kun kehoni otti takaisin kesän aikana koetut erittäin stressaavat tilanteet ja sen takia pois lähteneet kilot. Olin oikeasti enemmän tyytyväinen kuin tyytymätön painooni. 

Olin niin todella lähellä aloittaa lihavan naisen identiteetistä luopumusta, mutta olin valmis tekemään sen kaikella rakkaudella itseäni kohtaan. 

Tammikuun loppupuolella soitin taas kerran hoidonsuunnittelijalle ja tiedustelin leikkausaikaa. Yllätyksekseni sain sen heti samaisen puhelun aikana: kävisikö helmikuun viides päivä? 

Tottakai! Minä järjestän.

Ja minä järjestin, jumalauta miten tehokkaasti ja vastuullisesti minä järjestin. Konkreettinen päivämääriä tarkoitti konkreettisia suunnitelmia, vihdoin saatana! Puhuin esimiehelleni töissä, juttelin Petterin kanssa, kerroin perheelleni, kerroin sen rajatulle ryhmälle facebookissa. Aikataulutin, peruutin, siirsin, suunnittelin, aikataulutin uudelleen, käytin siihen kaksi työpäivää. Tein suunnitelmia alaisteni kanssa, yritin kaikkeni, jotta vähintään kuukauden poissaoloni olisi mahdollisimman vähän ketään haittavaa. Sovin sijaisista. Pyysin etukäteen apua leikkausta seuraaville päiville, kun olisin hyvinkin avun tarpeessa. Minä olin valmis. 

Tiistaina kirurgi, yhdellä lauseella, pyyhkäisi monen vuoden työn mielestäni pois. Hävitin sen kaiken. Kuulin: leikkaus on peruttu. Kuulin: sinun pitää laihtua. Kuulin: olet epäonnistunut. Kuulin: et pääse tästä ikinä eroon. Kuulin: olet huono. Kuulin: laihdu, niin olet nätimpi. Kuulin: et kelpaa. Kuulin: olet naurettava, vastenmielinen läski, häpeäisit. Kuulin: sinä olet heikko. Kuulin: kuinka edes odotit jotain muuta vastausta ikinä keneltäkään? 

Jäädyin. Päässäni alkoi soida, kaikki lapsuudesti asti mukana olleet äänet, Hirviöni eri äänet, nostivat äänenvoimakkuuttaan ja huusivat minulle. Minulla ei ollut voimaa vastustaa. Eihän nuo äänet olet mihinkään kadonneet vuosien varrella, mutta olen oppinut laittamaan ne omalle paikalleen, nurkkaan, hiljaa, älkää häiritkö minua kun minä tässä elän. Nyt ne tilaisuuden tultua rynnivät pois nurkista, pimeistä koloista, traumojen alta, päältä, selkärangasta, lihasmuistista, ja aloittivat mantransa tietäen, että sillä hetkellä minulla ei ollut voimia käskeä niitä hiljenemään. Olin täysin voimaton. 

Jäädyin. Ulkoisesti muutuin jäätäväksi, etäiseksi, loogiseksi, käytännönläheiseksi minäksi. 

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tipunko pois leikkausjonosta? Mihin otan yhteyttä kun olen laihtunut vaadittavan määrän? Ja sitten, kysymys jonka ääneen sanominen yllätti itseni ihan täysin: jos laihdun tarpeeksi, pääsenkö myös rintojenkohotusleikkaukseen? 

Hoitaja sanoi: Voi voi, kauhea harmi eikö vain, ja katsoi minua täynnä sääliä. Halusin motata häntä sillä vaa´alla, jolla minut oli hetkeä aiemmin punnittu epäkelvoksi yksilöksi. 

Kirurgi toisti yhä uudelleen ”nää säännöt on kaikille”. 

Seuraavaksi olen käytävällä, hoitaja käski odottaa, kirurgi tulisi hetken kuluttua sanomaan vielä jotain. Jäätynyt minäni teki kaksi asiaa, kaksi todella fiksua asiaa:

  1. Ilmoitin esimiehelleni, että leikkaus on peruttu, mutta että en tulisi töihin sinä päivänä.
  2. Soitin työterveyteen ja varasin ajan lääkärille. 

Itkeminen alkoi vasta kun pääsin sairaalasta pihalle. Itkin matkalla bussipysäkille. Itkin bussissa. En mennyt suoraan kotiin, hain postista kaksi pakettia. Itkin sielläkin. Itkin päästyäni kotiin. Heitin paketit nurkkaan, piilotin ne, löysin ne vasta eilen. Itkin niin, etten nähnyt edes eteeni, kompastuin monta kerta kodissani, jonka kuitenkin tunnen ulkomuistista silmät kiinni. Tyhjensin jääkaapin, lappasin tavaraa muovipusseihin: voin, leivän, fetajuuston, oluttölkin, avaamattoman suklaarasian, jonka olin saanut pari viikkoa vai oliko se aiemmin jouluna lahjaksi jostain, en muista mistä tai miksi, toisen avaamattoman suklaapatukan, mehut, maidon, kermat, oatlyn kaurajuomat, majoneesin, kaksi päivää aiemmin keittämäni riisin jämät, heitin kaiken pois paitsi tomaatit. 

Vein ruoat roskikseen, raivoissani, itkien. Marssin kaksi korttelia alemmas Fressille ja otin kahden vuoden jäsenyyden á 72e/kk. Sovin PT-tapaamisesta perjantaille. Olin typistynyt töykeäksi, itkeväksi, vastenmielisen lihavaksi naiseksi. Joku heistä kysyi ”haluatko että näytetään missä on mikäkin täällä?” ”Ei kiinnosta, hoidetaan tää pois alta.”. En ottanut mitään papereita mukaani. Marssin seuraavaksi Stockalle ostamaan Nutrilettia ainakin kahdeksi viikoksi. Stockalla ei ollut niitä enää, Tokmannissa on. Marssin sinne. Kun sanon marssin, tarkoitan sitä sanamukaisesti. Ostin 80 eurolla erittäin niukkaenergisen ruokavalion pusseja, niitä samoja saatanan pusseja, mitä söin 2009 kolme kuukautta, sama kuuri, mitä epäonnistuneesti yritin kolmesti 2011 kun painoni rupesi nousemaan taas. Itkin Tokmannin käytävällä kun laskin, montako pussia tarvitsen. Osasin sen saatanan kuurin ulkoa. Viisi pussia ja puoli kiloa kasviksia päivässä. Paljon nestettä. 

Kassalla, maksettuani, revin pakkaukset auki ja heitin pelkät pussit reppuun, pakkaukset roskiin. Minulla oli reppu täynnä ENE-pusseja. Vihasin niistä jokaikistä. Niiden paino tuntui sietämättömältä, mutta vielä sietämätöntä olivat ne kilot, jotka lääkäri käski minun laihduttaa. 

Marssin seuraavaksi työterveyteen, ilmoittauduin automaatilla, en halunnut enää jutella kenellekään. Odotin. Odotin. Itkin. 

En tiedä mitä ajalle tapahtui, koska pääsin Hatanpäältä joskus 08:20 ja lääkäriaika oli vasta klo 12. En tiedä miten tuohon kaikkeen meni noin paljon aikaa. Luulen, että mulla pimeni jossain vaiheessa kotona, muistan jossain vaiheessa istuneeni keskellä olkkarin lattia jääkaapista ottamani ruoat vieressäni kasseissa, oliivipurkki kädessäni, itkien lohduttomasti, muistan miten sininen ripsiväri kirveli vasemmassa silmässä ja miten oikean silmän elohiiri palasi juuri sillä hetkellä. Muistan pysäyttäneeni marssini monta kertaa, koska en nähnyt kyyneleiltäni eteen. Muistan myös kävelleeni itkemättä mutta tuntien vihan kasvoillani. Muistan purreni hampaita niin kovasti yhteen, että päässä alkoi jomottaa. 

Lääkäri ei päästänyt minua vastaanotolta pois, ennen kuin sain luvattua, etten olisi loppupäivää yksin. Yritin soittaa niille muutamille ihmisille, keihin luotan niin paljon, että uskaltaisin näyttäytyä tuossa tilassa: Petterille, Nadjalle ja Ruusulle. Seuraava vaihtoehto oli laittaa vaimojen whatsapp-ryhmään hätäviesti, soitin Petterille. Kukaan ei tullut apuun, mikä sekin hävetti, olen epäonnistunut ystävänäkin. Lopulta Petteri soitti minulle takaisin ja lupasi tulla heti kun vain pääsisi töistä, ja sovin lääkärin kanssa, että menisin kotiin, ottaisin Imovanen ja nukkuisin sen turvin siihen asti, kunnes Petteri pääsisi paikalle. Lupasin sen. En tekisi mitään ”tyhmää”. Taisin sanoa lääkärille suoraan, että haluan tappaa itseni, että en enää jaksa tätä, en jaksa käydä tätä taas kerran läpi, en pysty tähän enää. 

Sinä päivänä haluni keittää kilo spagettia ja syödä se kerralla oli suurempi kuin tähän mennessä ikinä. Se oli viiltävä, välttämätön tarve turvautua johonkin tuttuun keinoon turruttaa se olo, mikä tuntui kuolemalta. Siksi heitin ruoat roskiin. Se oli sillä hetkellä ainoa keino, minkä keksin, millä en sortuisi ahmimiseen ja oksentamiseen. Päätös turvautua ENEen oli sekin tietyllä tavalla looginen: se on selkeä, helppo, yksinkertainen tapa syödä edes vähimmäismäärä ravintoa, jotta pysyn hengissä. Se on myös nopein keino laihtua, jonka osaan. Koska tottakai päätin myös laihtua ne vaaditut kilot. Tottakai. 

Tiistaina söin vasta illalla ensimmäisen kerran, ”kermaisen kanakeiton”. Join teetä. Sytytin tulen takkaan ja tuijotin sitä pitkään. Poltin tupakkaa. Olin jumissa pääni sisällä. Nukuin päivällä viisi tuntia ja yöllä kaksitoista. Heräsin keskiviikkona väsyneenä, turtana, lannistuneena. Haahuilin ne kaksi päivää pääasiallisesti kotona lukuunottamatta sitä, kun kävin kirjastossa ja matkalla sinne huusin sille käppäukolle, joka tönäisi mut pois tieltään. Kirjoitin päiväkirjaa. Kävin torstaina terapiassa ja sovin kirjoittamisesta. En kestä edes ajatusta kenenkään muun kuin Petterin seurasta ja hänenkin edessä skarppaan liikaa, yritän olla reipas ja jopa hymyillä. ”Kaikki on ihan hyvin.” No ei ole, kyllä Petteri tietää sen. Hän tuntee mut hyvin. 

Pussikeittokuuri on toinen iso este sille, miksi en halua nähdä ketään. Minua hävettää liikaa. Kaiken lisäksi pelkkä ajatuskin ”oikeaan ruokaan” siirtymisestä saa sydämeni pysähtymään, en tiedä missä, milloin, miten voin aloittaa sen uudelleen ilman, että sorrun ahmimiseen ja joudun oikeasti osastohoitoon. Tällä hetkellä ne pussiruoat pitävät minut pystyssä, niiden mukana tuleva rutiini saa minut nousemaan sängystä. Terapeutti pyysi minut takaisin jo ensi maanantaina, seuraava aikataulutettu käynti olisi ollut vasta ensi viikon torstaina. Olen nukkunut jokaisen yön nukahtamislääkkeiden voimin, mutta joka yön olen nukkunut vähintään yhdeksän tuntia, heräämättä, mutta nähden joka aamu painajaisia ruoasta, syömisestä, leikkauksesta, Chilestä, vankilasta, ikuisuudesta yksin häveten lihavuuttani. 

Kävin eilen työterveydessä taas ja lääkäri soitti moneen paikkaan, minä odotin ja itkin, ja lopulta sai mulle ajan akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Olen sairauslomalla ainakin 14.2. asti. Esimies tietää, missä mennään, universumille kiitos että voin luottaa häneen. Edelliselle aluepäällikölle en olisi ikinä uskaltanut kertoa edes kaikkein kevyintä versiota tästä viikosta. 

En oikeasti lopulta tiedä, miten fiksu veto on kirjoittaa tämä ja julkaista se edes teidän luettavaksenne. Asetan itseni todella haavoittuvaiseen asemaan. Tuntuu, että menetän vahvuuteni kertomalla, miten huonosti voin juuri nyt. En uskalla ajatella sitä hetkeä, kun pitää saapua paikkaan, missä tapaan jonkun teistä, jotka luette tätä nyt. Häpeä on niin suuri. Se on valtava. Se vie kaiken voiman, jota ei muutenkaan ole juuri nyt kauheasti. Rippeet. Muumioituneet jäänteet, joista ehkä taitava arkeologi voi päätellä, että tämä on ollut kerran voimakkaan naisen voima. 

Teen sen silti. Koska samalla kun se on kivuliasta, ehkä juuri sen kivun vuoksi se on ainoa, mitä voin tehdä nyt. Se on minun tieni pois, ylös tästä kuopasta. Armoton avoimuus, julki tuleminen kaikkien kilojeni kanssa. 

Tämä minä olen. Kiloni. 

Ammattimainen mielenterveyspotilas

Hei tyypit,

nyt stop. Stop heti alkuun. 

Olen aivan käsittämättömän otettu siitä, että niin moni haluaa olla osa tukiverkostoa ja olla lukemassa kirjoituksia, joiden tarkoitus on auttaa mua jäsentämään tieni ulos tästä kuopasta, mihin nyt huomaamattomuuttani onnistuin tippumaan. 

Upeaa on myös se, että saan taakseni (viereeni? rinkiin? Asettakaa itse itsenne sinne, missä on kaikkein turvallisinta tai luontevinta olla) niin paljon upeita tyyppejä, joiden kokemuksista en tiedä paljon mitään. Joidenkin kamppailuista tiedän jotain, mutta todennäköisesti tiedän vain murto-osan siitä, mitä kaikkea teille on tapahtunut ja mistä kaikesta te(kin) olette selvinneet elämänne aikana.

Tämä on totta myös teistä minun suhteeni. Minä olen uinut näissä vesissä hyvin nuoresta pitäen. Joku voisi väittää, että opin uimaan joskus 7-vuotiaana naapurin takapihan 4×4-kokoisessa pressusta ja muoviputkeista kyhätyssä sinisessä uima-altaassa. Mielikuvissani minä opin uimaan silloin, kun meinasin ensimmäisen kerran hukkua omien vaatimusteni suossa. Se tapahtui samoihin aikoihin kuin fyysisesti ensimmäisen kerran uin sen altaan kulmasta kulmaan koskematta pohjaan. Tilanne oli eri: olin vankilassa ja olin juuri kirjoittanut isäni hienolle puusta veistetyssä telineessä olevalle muistilehtiölle suunnilleen keskiaukeaman kohdalle sanat ”Te amo Papi” vain todistaakseni kuinka hän tuntia myöhemmin antaa samaisen telineen lehtiöineen lahjaksi Danielalle, suunnilleen kanssani samanikäiselle tytölle, joka tuli isoveljensä ja äitinsä kanssa käymään poliittisten vankien luona. Danielan äiti oli vanhempieni ystävä, taisi itsekin olla poliittisena vankina jossain vaiheessa, samassa naisten vankilassa missä äitinikin. Daniela oli ehkä ollut lohduton, itkenyt, tai sitten vain halunnut sen, en tiedä. Minä muistan sen tunteen, missä sydämeni särkyy. Ja vielä paremmin minä muistan sen päätöksen: En voi kertoa tästä isälle, koska hän on vankilassa, enkä saa huolestuttaa häntä turhilla asioilla. 

Tai sitten se oli se hetki, kun makasin ihan hiirenhiljaa äitini ja vanhimman veljeni Simonin vieressä meille kolmelle liian kapealla patjalla meidän ihan uuden paritalon puolikkaan äidin tulevan makkarin lattialla, yrittäen olla herättämättä kumpaakaan, mutta aivan erityisesti yrittäen olla herättämättä äitiä. Olin kärttänyt päästä mukaan, mikä tarkoitti ettei saanut valittaa. Ja vaikka olisi saanut valittaa, ei missään nimessä saanut herättää äitiä kesken unien, äiti nukkui tosi kevyesti ja oli tosi herkkä suuttumaan. Niin kai tapahtuu, jos olet Diapam-päissäsi ja stressaat yötäpäivää lastesi hyvinvoinnin ja vankilassa olevan puolisosi elämän puolesta. Mistäpä minä sen tiedän, tämä on toki vain arvaus. Muistan vain sen, että tapahtui mitä tapahtui, äitiä ei saanut herättää, tai hän suuttuu. Ja minähän en olisi se, joka aiheuttaa hänelle lisähuolta. 

Ehkä se oli kuitenkin silloin, kun lähikaupassa kaksi korttelia Mamitelin luota kauppias piilotti minut viljatynnyrien keskelle, koska pitkästä aikaa niillä kulmilla partioi kolme karabineeria yhtäaikaa – yleensä niitä oli vain yksi. En kertonut tapauksesta äidilleni. 

Minä opin selviytymään ahdistuksesta, pelosta ja kuolemasta aika nuorena.

Sain ensimmäisen oikean hoitokontaktin Suomessa psykiatriselle puolelle vuonna 2001, vähän ennen matkaa Kreikkaan KNE:n liittokokoukseen. Olin Harjun Jannen kanssa edustamassa Vasemmistonuoria ja järkyttymässä siitä määrästä tupakkaa ja Coca-Colaa, mitä parrakkaat kommunistit vetivät molempia ketjussa puoluekokoussalin lämpiössä. Savun, sokerin, Jannen kuorsauksen ja hyvin vahvan yhteisöllisen fiiliksen lisäksi muistan vain sen, että minua luultiin kreikkalaiseksi ja että oli upeaa olla paikassa, missä en erottunut mitenkään joukosta. Tulisin vasta myöhemmin, vuonna 2016 ehkä, ymmärtämään mitä tarkoittaa ”representaatio”.

Vuonna 2001 tämä matka oli tai ainakin koin sen olevan viimeinen vapauden hetki ennen osastolle menemistä. Hoitojakso, jonka sain neuvoteltua alkamaan vasta Kreikan matkan jälkeen. Painoin niihin aikoihin noin 120 kiloa, joista noin 40 olin hankkinut vuodenvaihteessa syys-talvella 1999-2000. Luulin, ettei kukaan voisi painaa enempää kuin minä tai ettei kenelläkään voisi olla minua matalampaa veren punasolujen määrää. Olin tietenkin väärässä. Sinä vuonna oli monia ensimmäisyyksiä: ensimmäisen kerran diagnosoitiin vakava anemia, verikokeissa mittaus Hb 64 ja kolme tuntia myöhemmin sairaalassa jo 61. Ensimmäisen kerran minulle annettiin punasoluja anemian korjaamiseksi. Ensimmäisen kerran todettiin, että minulla on epätavallinen kuukautiskierto ja ehkä hormonaalinen häiriö (hence anemia). Ensimmäisen kerran minulle diagnosoitiin vakava masennus, ahdistuneisuushäiriö sekä F50.8, muu ahmimishäiriö. Ja ensimmäisen kerran olin suljetulla osastolla, olinko kuukauden vai kaksi, en muista. 

Hoitojaksoja on ollut sen jälkeen useita. Olen ollut päiväsairaalasssa kuukauden verran. Avohoitopotilaana niin monta vuotta, etten edes muista. F-diagnooseja on kertynyt ”ihan kiva” määrä. Olen kahdesti ollut suljetulla osastolla ja kerran ei-niin-suljetulla. Ei-niin-suljettu-jakso oli vuonna 2009, se alkoi heti eeppisen juhannuksen jälkeen. Niin eeppinen, että menin osastolle edelleen pilvessä, veressä todennäköisesti vielä paljon alkoholia, en ollut nukkunut silmäystäkään, koska pelkäsin, että nukun aloitusneuvottelun ohi. Pysyttelin hereillä siivoamalla huoneeni ja vessani Pikilinnan kommuunissa, missä asuin niihin aikoihin. Olin ensin kaksi kuukautta osastolla, sitten puolitoista kuukautta avohoidossa, ja sen jälkeen taas kuukauden verran osastolla. Palasin vielä kerran osastohoitoon kuukaudeksi syksyllä 2011, juuri ennen sitä Chilen matkaa, minkä aikana isäni käännytettiin rajalla kahdesti, mummoni kuoli ja minusta maalattiin Chilen tiedotusvälineissä kuvaa sairaalloisesta tyttärestä, minkä takia oli vain oikeus ja kohtuus, että Chilen tuomioistuinten olisi myönnettävä maastakarkotetulle isälleni maassaololupa edes 15 päiväksi. 

Joten teille, joihin olen tutustunut vasta viimeisen parin vuoden aikana, ja tosi moni teistä on tullut elämääni vasta viime kesänä, haluan kertoa: minä olen tosi hyvä tässä. Tätä minä olen tehnyt suurimman osan elämästäni. Olen tosi taitava mielenterveyspotilas. Olen ammattilainen.

Rohkeus puhua peloistani ääneen? Check.

Aikaa itselle ja lepoon sairausloman ajaksi? Check.

Anna itsesi olla sellaisella tavalla kuin pystyt? Check.

Älä ole liian ankara itsellesi? Check.

Oma terveys kaiken muun edelle? Check.

Sairausloman jälkeen työelämään palaaminen voi tuntua pelottavalta? Check.

Elämä jatkuu sairausloman jälkeen? Check.

Kyllä se siitä? Check.

Ota itteäs niskasta kiinni? Check.

Vyöhyketerapia/jooga/meditaatio/joku muu vaihtoehtoinen hoito varmasti auttaa sua? Check.

Hengitä. Hengitä. Hengitä. Check.

Mene lenkille/harrasta jotain liikuntaa/jooga taas? Check. 

Akupunktio? Check.

Soita päivystykseen? Check. 

Ota yksi askel/hetki/päivä/viikko/tehtävä/tunti/minuutti kerralla? Check. 

Älä syö/juo sitä/tätä eikun juo/syö sitä/tätä! Check. 

Tätä tarkoitin sillä, että ensinnäkin: olen aivan todella kiitollinen siitä, että autatte lukemalla mun juttuja, koska silloin mulla on tietynlainen vastuu. Jos kirjoittaisin vain ja ainoastaan itselleni, valtaan pääsisi se kaikkein ilkein ja julmin puoli itsestäni, se mun sisäinen Hirviö, se toinen Javiera, se joka on ankarin olento maailmassa. 

Mutta samalla eli toiseksi ihan oikeasti tarkoitin sitä, kun sanoin: älkää yrittäkö ratkaista. Musta on myös valtavan suuri luottamuksen osoitus, että peilaatte ja kerrotte omista kokemuksistanne. Ja samalla kun aion pitää nyt tulevaisuudessa kiinni siitä, että pyydän apua tai tietoa tarkkoihin kysymyksiin, haluaisin myös pyytää teiltä: älkää antako neuvoja. 

Olen kuullut kaikki neuvot. 

Minulla on jokaiseen soluuni tatuoitu satoja, vai mennäänkö jo tuhansissa, tunteja keskusteluita, hoitoneuvotteluita, tapaamisia, ryhmä- ja perheterapiaistuntoja, päivystyksessä istumista, mun koko historian kertomista alusta aina uudelle psykiatrille, psykiatriselle hoitajalle, lääketieteen opiskelijoille, jotka ovat tutustumassa akuuttipsykiatrian polin toimintaan eihän sua haittaa että ovat paikalla, päivystyvälle lääkärille, ajanvarauksesta vastaavalle henkilölle, tyypille joka sijaistaa ajanvarauksesta vastaavaa henkilöä ja joka ei oikeastaan tiedä mutta odotas hän kysyy, työterveyshoitajalle, fysioterapeutille, asumisohjaajalle, chileläiselle psykiatrille, johon tottakai ihastuin, työterveyslääkärille, työterveyspsykologille, ihmiselle joka sijaistaa työterveyslääkäriä, koska työterveyslääkäri on lomalla, uudelle työterveyslääkärille koska edellinen muutti Helsinkiin, sosiaalityöntekijälle, osaston sosiaalityöntekijälle, taas uudelle sosiaalityöntekijälle, koska kukaan ei tiedä mihin mä kuulun, omalääkärille, omalääkäriä sijaistavalle lääkärille, sijaistavan lääkärin työtä tekevälle lääkäriopiskelijalle vaikka kaikki tietää ettei niin saisi tehdä, muille potilaille, huonekaverille osastolla, telakkalaisille humalassa baarin sulkemisajan jälkeen, Pikilinnalaisille, vaimoille, jopa yhden yön jutuille seksin jälkeen, uusille potentiaalisille ystäville ennen kuin tajusin ettei mun tarvitsekaan, ystäville sekä selvinpäin, humalassa että pilvessä, Petterille, ja lopulta myös perheelleni, turhautuneena, ilman riittävää sanastoa selittää espanjaksi, että mua vaivaa diktatuuri, minkä sivuoireina ovat syömishäiriö, masennus, unettomuus ja lopultakin ajatus siitä, että ehkä oman elämän päättäminen on vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen se ainoa idea ratkaisuksi, joka ei ainoastaan ei kadota viehätystään, vaan joka muuttuu koko ajan varteenotettavammaksi vaihtoehdoksi saada joku päivä oikeasti levätä tästä kaikesta.

Ei. En aio tehdä tänään mitään. Enkö sanonut, että olen kuullut kaikki neuvot? Minulla on suunnitelma. Ja minä olen selviytyjä, ennen kaikkea sitä. Minulla syntyy kymmenen ideaa sekunnissa päästä yli itsestäni ja keksiä joku syy nähdä ensi viikko tai edes huominen. Mulla on kiintopisteitä: terapia maanantaina, akuuttipsykiatrian tapaaminen tiistaina, Punaisen kilpikonnan viimeinen näytös Niagarassa keskiviikkona. Minulla on raivo, joka ei salli mun antaa periksi, koska se on se yksi ilo, mitä mä en jumalauta suo diktatuurille: en tapa itseäni, vaikka minulla on ainakin kaksi tarkkaa suunnitelmaa varasuunnitelmineen, koska jos tekisin niin tänään, se tarkoittaisi että diktatuuri tappoi minut. Voisin tehdä jotain itselleni vasta sitten, kun voisin olla varma, ettei se johdu diktatuurista, vankilasta, vanhempieni valinnoista. Ja koska se on ainoa tarpeeksi hyvä syy tehdä itsemurha, diktatuurin aiheuttamat traumat siis, mikään muu syy ei koskaan olisi tarpeeksi hyvä, joten en anna itselleni koskaan sitä lupaa. Ja jos tämä oli teistä epäloogista, ei mitään järkevä, paradoksi, antakaa mun pitää tämä illuusio itselläni. Just nyt se on ainoa mitä mulla on. Se ja halu elää. 

Koska minä haluan elää. Minä vaan haluan, että se on oikeasti elämistä, eikä selviytymistä. 

Onnistumisen ja epäonnistumisen ero

Tiesin etukäteen, että terapiaan meneminen olisi tänään yhdenlainen voitto.

Ennakoin jo tiistaina, sen kirurgin ”veitsen” jälkeen, että juuri tällä viikolla on tärkeämpää kuin ikinä että pääsen terapiaan, joten ilman muuta tällä viikolla olisi suurin riski olla menemättä sinne. Minulla on todisteita siitä, että pääsen terapeutin oven taakse asti, mutten kykene painamaan ovikelloa. Yksi todisteista on se, että edellinen terapiasopimus loppui lopulta siihen, että terapeutti irtisanoi sen minun jätettyäni menemättä sinne tarpeeksi monta kertaa. Ja koska se kuuluu taudinkuvaan, aloitin terapeutin oven takana hengailun juuri silloin, kun olisin eniten tarvinnut sen oven toisella puolella olemista.

Olen tosin aiemminkin ennakoinut vaikeiden hetkien toimintamallejani ja kertonut nykyiselle terapeutilleni, Miljalle, että pelkään joskus tekeväni hänenkin kohdallaan niin. Kahdesti olen ollut hänen ovellaan minuutin yli ja hän on avannut oven ennen kuin olen painanut ovikelloa. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hänen toimistonsa sisäpihan portti on nykyään lukossa, joten jos minua ei näy minuutin yli, hän tulee avaamaan minulle portin. Hän on ollut kengät jalassa oven avatessaan. Tänään tuli mieleeni, että ehkä hän on myös vain todella hyvä terapeutti.

Usein dialogimme alkaa siitä, kun hän kysyy ”mistäs tänään juteltaisiin”. En oikeastaan pidä siitä kysymyksestä yhtään, mutta sen tunteen yhdistän siihen, että juuri sillä hetkellä jokin ahdistaa erityisesti ja yritän kovasti olla ajattelematta Juuri Sitä Asiaa, jotta en vastaa, että haluan jutella Juuri Siitä Asiasta, joka ahdistaa minua erityisesti. Vastaukseni siis on tietenkin ”noo en mä oikein tiedä”. Voitteko kuvitella? Kuinka usein minä vastaan mihinkään kysymykseen ”noo en mä oikein tiedä”? Pidän itseäni varsin hyvänä vastaamaan epämääräisiin, kaikki vaihtoehdot auki jättäviin kysymyksiin. Silloinkin, kun joku kysyy ”miten menee” enkä ehdi estää ”ihan hyvin” vastausta, vähintään nauran perään, koska tasan tarkkaan ei mene yhtään hyvin, ei ihan hyvin, ei sinnepäinkään. Mutta sen vastauksen nopeus on suoraan suhteessa siihen, miten paljon luotan kysyjään. Normaalisti suorituskeskeinen minäni vastaa kysymykseen ”miten menee” jotain tarpeeksi nokkelaa, että vaikutuksen tekemistä janoava kaikkein itsekeskeisin osa minua tyytyy hetkeksi ja jättää minut rauhaan.

Kyllä, kirjoitin juuri jotain ilkeää itsestäni. En ehkä kykene vielä taas estämään sellaista armotonta, julmaa ja ilkeää itsekriittisyyttä, johon helposti vaikeissa ja väsyneissä tilanteissa turvaudun, mutta kykenen sentään tiedostamaan sen ja callouttaamaan sen äänen. Olkoon toistaiseksi niin.

Tänään terapeuttini kuitenkin kysyi ”miten voit?”
Ja lauseesta ”en kauhean hyvin” pystyin sanomaan vain ensimmäisen sanan itkemättä.

Boom.

Tämä on merkittävä asia, vakuutan. Itkeminen ei ole minulle helppoa. Liikutun helposti muiden ihmisten vaikeuksista, kyllä. Liikutun jo pelkästään mahtipontisesta musiikista sellaisen elokuvan trailerin aikana, jota en koskaan suostuisi katsomaan, koska pelkästään trailerin ensimmäisistä sekunneista tietää, että se on helvetin huonosti tehtyä, kaikkein helpoimman kohdan yli menevää, vahingollista ja yhteiskunnan sortoa ylläpitäviä rakenteita entisestään vahvistavaa paskaa. Itken ihan oikeita, isoja, kiiltäviä kyyneleitä. Pidän sitä fysiologisena reaktiona musiikkiin.

Mutta että itkua oman kärsimykseni takia? Ei, ei ole mulle luontevaa. En osaa sitä. Olen itkenyt lapsena kaatumisia, putoamisia, sitä etten ole voittanut jotain kilpailua tai etten ole päässyt kaverin juhliin, koska olen ollut kuumeessa. En muista kuitenkaan kuin yhden kerran itkeneeni isääni, äitiäni, vankilaa, pelkoa teloituksista, kuolemaa, väkivaltaa tai mitään muutakaan lapsuuteni yhdenlaisista peruspilareista.
Ja se yksikin kerta ei johtunut varsinaisesti mistään näistä, vaan siitä, että äitini oli myöhässä minun hakemisestani pois koulusta. Ja itku johtui siitä, että olin varma myöhästymisen tarkoittaneen isäni kuolemantuomion täytäntöönpanoa.

Siis, olen huono itkemään. Joten tämänpäiväinen itkeminen heti alusta asti oli hyvä juttu. Terapeutti kiitti minua luottamuksesta, sanoi että hienoa, että olen jo kahdesti pystynyt siihen. Kahdesti kohta kaksi vuotta kestäneen terapiasuhteen aikana.

Syy sille, miksi kirjoitan tätä sen sijaan, että olisin soittanut jollekin teistä ja pyytänyt kaljalle tai jallulle, tai ihan vaan soittanut ja jutellut puhelimessa, on täydellisen suorassa, hyvin lyhyessä ellei jopa välittömässä yhteydessä siihen, miksi olen itkenyt terapiassa kahdesti ja miksi liian monta kertaa pääsin terapeutin ovelle asti kykenemättä painamaan ovikelloa sormellani. Ja sormeni oli ihan sentin päässä siitä pirun ovikellosta, tietenkin.

Minä suoritan. It’s my thing! Olen niin saatanan oivaltava ja fiksu ja rohkea ja rehellinen ja avoin, että oksettaisi vaikken olisikaan oksenteleva ahmimishäiriöinen todella traumatisoitunut tyyppi.

Minä suoritan kaiken, eli tietenkin suoritan myös terapian ja luottamukselliset keskustelut ystävien kanssa. Suoritan kaiken tavalla tai toisella. Te, jotka olitte mun synttäreillä loppiaisena, muistatte ehkä mun puheen (tai yhden niistä) missä julistin, että yritän oppia olemaan pyrkimättä kohti ”parhautta” ja oppia olemaan ”ihan hyvä”? Minä pystyn suorittamaan senkin. Minä saatana näytän teille, miten hyvä mä olen siinä, että yritän olla olematta paras.

Joten jos minä nyt ottaisin puhelimen käteen ja soittaisin esimerkiksi Laura, sinulle ihana rakas ystäväni, minä tiedän for a fucking fact (this is honour of your ihana tapa puhua suomea ja englantia sekaisin, rakastan sitä tapaa!), että olisin ääneen todella oivaltava ja osaisin sanoa asioita, jotka olisivat loogisia, järkeviä ja myös tarpeeksi epäloogisia ja mun kärsimystä sanoittavia ajatuksia, että sen jälkeen, koska olen sanonut ne ääneen, jos en onnistu toteuttamaan niitä käytännössä, olen taas kerran täysin epäonnistunut ihmisenä.

Hitto miten ovela ansa se on. Koska kykenen yhdessä hetkessä oivaltamaan jotain, esimerkiksi sen, että en ole syyllinen kaikkeen pahaan, mitä minulle tapahtuu, joten minun on ihan turha rangaista itseäni siitä, ja jos sanon sen ääneen jollekin ystävälle, sen jälkeen minun olisi oltava siinä jo tosi hyvä. Paras. En saa enää yhtään ikinä rangaista itseäni siitä. Mutta tietenkin tekisin niin silti, koska kuka hitto oppii tällaiset asiat kerralla? Kuka pystyy kerrasta sisäistämään jotain niin helvetin vaikeaa? Aivan varmasti osaisin sanoa toiselle ”tosi hienoa, että näät sen, mut vaikka silti tämän jälkeen kompastuisit samoihin käyttäytymismalleihin, sekin on ihan ok, menee aikaa oppia nää jutut, anna itsellesi aikaa.” Silti minun pitäisi ehdottomasti suoritua tällaisen oivalluksen jälkeen heti. Jos en, olen epäonnistunut.

Ja tämän minä toistin terapiassa tänään yhä uudelleen ja uudelleen: minä olen epäonnistunut. En voi uskoa, että olen taas kerran tässä tilanteessa. En voi uskoa, että taas kerran olen luonut listan sääntöjä, joita minun on pakko seurata. Ja joista seuraa vain yhä uusia epäonnistumisia, koska ne minun sääntöni ovat täysin kohtuuttomia, kyllä minä saatana tiedän sen. Olen epäonnistunut, olen epäonnistunut, mä en jaksa tätä enää, mua väsyttää, mä en halua tätä, miksei tämä voi olla jo ohi.

Silloin, kaiken sen seassa, havahdun kysymykseen ”milloin voit sanoa, että olet onnistunut?”.

Herramunvereni mikä kysymys. Maailman upein kysymys. Kysyn itse tätä mun ryhmäläisiltä töissä osana valmentavaa esihenkilötyötäni. Se on terveen tavoitteellisuuden ydin: miten hitossa voi oikeasti pyrkiä kohti jotain tavoitetta, jollei pysty sanomaan, milloin on onnistunut? Ja samalla minun traumamantrani (keksinkö juuri uuden sanan?) keskeinen määrittelevä tekijä, epäonnistuminen, saa rinnalleen jotain, mikä voi olla yksi helvetin iso askel kohti sitä, että joskus voisin elää, enkä vain selvytyä: kun minä kerran olen aina niin varma siitä, että olen epäonnistunut, milloin voin sanoa onnistuneeni?

Onnistumisen ja epäonnistumisen ero on minussa siinä, että olen koko elämäni keskittynyt jälkimmäiseen uhraamatta yhtäkään ajatusta sille, mikä sen vastakohta on.

Listaan siis lopuksi viime päivien onnistumiset. Lista, jonka loin terapeuttini avulla, paitsi ihan viimeisen kohdan lisäsin, ylpeänä ilmoitan, aivan itse:

Tiistaina onnistuin siinä, että kirurgin jälkeen varasin heti ajan työterveyteen.

Keskiviikkona onnistuin siinä, että kävin kirjastossa ja uusin kirjastokorttini.

Tänään onnistuin siinä, että pääsin terapiaan asti.
Ja kirjoitin tämän.

 

Kerro minulle tarinasi

Takautuva pelko. Tunne, jota traumatisoitunut ihminen joutuu valitettavasti jopa päivittäin kokemaan.

Takautuva pelko, pelko asioita kohtaan, jotka ovat jo tapahtuneet tai jotka eivät koskaan tapahtuneet, mutta joita pelkäsin, on arkipäivää minulle. Pelkään edelleen sitä, että isäni tapetaan. Pelkään edelleen sitä, että äitini ei tulekaan kotiin, vaan hän liittyy tuhansien pidätettyjen ja kadonneiden joukkoon.
Pelkään sen tytön puolesta, joka ei osannut kertoa pelostaan, koska luuli, että hänen kuuluu olla reipas ja iloinen.
Pelkään takautuvasti niitä kauhuja, joita minkään logiikan mukaan ei tarvitsisi enää pelätä.
Minä olen nyt turvassa. Minulle ei tapahdu enää mitään pahaa. Minä olen nyt turvassa. Minun vanhempani ovat turvassa. Meille ei tapahdu enää mitään pahaa. Kaikki on hyvin. Älä pelkää. Hengitä syvään. Kaikki on hyvin.

Tervetuloa elämääni.

Olen ennenkin kirjoituksissani siellä täällä ohimennen sanonut pari sanaa uudelleentraumatisoitumisesta. Olen puhunut aiheesta lukemattomia kertoja ystävilleni ja tutuille, baarissa ja illanvietoissa.

Kun aloitan tätä tekstiä, tapahtuu ilmiö, josta sain tietää enemmän vasta viime viikolla traumaterapiasessiossa. Minä tärisen. Minun keskikehoni tärisee ja tärinä leviää kaikkialle, se leviää jalkoihini ja käsiini, se saa minun hartiani jännittymään, se tuo kyyneleet silmiini, se pakottaa minut hengittämään syvään.
Minä tärisen, koska sillä tavalla kehoni yrittää luonnollisella tavalla hankkitua eroon stressista, jonka kirjoittamiseni ja käsittelemäni aihe synnyttää. Otan tärinän vastaan, koska ymmärrän sen olevan kehoni tapa selviytyä traumasta.
Minä olen pelkkä tärisevä, traumatisoitunut keho, joka yrittää kyyneltensä läpi muistaa, että kaikki on hyvin, minulle ei tapahdu mitään pahaa. Hengitän syvään ja keskityn siihen, miksi on tärkeää kirjoittaa tästä aiheesta.

Olen kertonut tarinani monta kertaa. Monta kertaa monta.
Lapsena, olin kuitenkin vajaa 10-vuotias, kun tulimme tänne, kerroin sen heti, reippaasti, jopa ylpeästi. Me olemme pakolaisia, minun isäni pääsi nyt vankilasta, missä hän oli poliittisten syiden takia.
Teininä kerroin sen, en enää niin reippaasti, mutta kyllästyneenä. Parikymppisenä kerroin sen jo ärtyneenä, siihen mennessä olin jo oppinut vihaamaan sitä, etteikö minussa ole nyt mitään muuta kuin tämä pakolaisuuteni. Enkö minä ole minä, Javiera, ettekö halua tutustua minuun itsenäni.

Olin ala-asteella, kun kiersin erään suomalaisen luokkakaverini Annan kanssa kaikki Varkauden koulut (muistaakseni ala- ja yläasteet), kiersin kertomassa tarinani ja vastaamassa kysymyksiin. Mikä taho tämän koulukierroksen järjesti? Minulla ei ole mitään muistikuvaa. Muistan sen liittyneen rasismiin ja siihen, että tarkoituksena oli näyttää, että tässä on kaksi samanikäistä tyttöä, toinen suomalainen ja toinen chileläinen, mutta että ovat kuitenkin molemmat lapsia. Katsokaa, kuinka samanlaisia he nyt ovat.
Muistan kysymykset, joita lapset saivat esittää.
”Onko Chilessä sähköä?”
”Asuitteko puissa?”
”Puhutko chileä?”
Olin ehkä neljännellä luokalla. Olin asunut Suomessa alle kaksi vuotta.

Aina, kun tutustuin uusiin ihmisiin, minun tarinani tuli esille. Minua ja veljeäni haastateltiin Varkauden lehteen, aiheena ”ulkomaalaiset lapset”. Muistan kuvatekstin kuvani alla: Javiera on tomera tyttö. Minun piti katsoa sanakirjasta, mitä tomera tarkoittaa.

Pidin koulussa esitelmiä Chilestä, diktatuurista. Jos ei opettaja ehdottanut sitä suoraan, ja tämä oli ehdottomasti yleisin syy, minä katsoin sen velvollisuudekseni. Minä, reipas ja tomera pieni pakolaistyttö, halusin kiitollisena kertoa tarinani.

Pyyntöjä saapua johonkin tilaisuuteen esiintymään, pitämään puheenvuoro, kertomaan tuntemattomalle yleisölle elämäntarinani ja sen jälkeen vastata kysymyksiin, on minulle tullut loputtomasti näiden 24 vuoden aikana. Olen saanut vastata lukemattomia kertoja kysymyksiin siitä, miksi olen Suomessa, miten tulimme tänne, miksi juuri Suomeen, miksi isäni oli vankilassa, miltä se kaikki tuntui.
Kysymykset osaan ulkoa. Ja vuoteen 2007 asti tein sen, koska luulin, että minun täytyy, enkä ymmärtänyt, mitä vahinkoa tein itselleni (ja joskus myös kysyjälle) kun turvattomassa tilassa, tuntemattomalle henkilölle tai yleisölle avasin kaikkein kipeimmät haavani, kaikkin järkyttävimmät ja traumaattisimmat muistoni. Kun levitin elämäntarinani kysyjän eteen sormella osoitettavaksi, kuullakseni kommentteja siitä, kuinka kiehtovaa ja jännittävää elämäni on, kuinka kuulijan oma elämä tuntuu valjulta sen rinnalla, kuinka kiitollisia kuulija on siitä, että minun elämäni asettaa hänen ongelmansa ”oikeisiin mittasuhteisiin”. Ja koin vastuuta siitä, että piti myös muistuttaa, ettei ongelmia voi verrata toisiinsa, ei elämä ole kilpailua siitä, kenen ongelmat ovat kaikkein pahimmat.
Vähänpä minä tiesin.

Vuonna 2007 osallistuin isäni kanssa toisen sukupolven chileläisten poliittisten pakolaisten konferenssiin Wienissä, Itävallassa. Olin 24-vuotias.
Muistan olleni skeptinen koko konferenssin suhteen, koska kutsu oli tullut isälleni, siis ensimmäisen sukupolven chileläiselle pakolaiselle, ja koska tiesin, että paikalla olisi paljon isäni ystäviä ja tuttuja. Siis paljon ensimmäisen sukupolven pakolaisia. En ymmärtänyt sitä, eikä tähän tullut selvyyttä konferenssin aikanakaan. En tosin ollut ainoa toisen sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen, joka asiaa ihmetteli. Kysymyksestä nousi paljon keskustelua konferenssin aikana.
Konferenssissa oli erityyppisiä työpajoja ja luentoja, joista minä päätin osallistua pakolaisten mielenterveyteen liittyvään ryhmään. Ryhmän alussa kerrottiin selkeästi, ettei tarkoitus ole osallistua ryhmäterapiaan, vaan tulla kuulemaan aiheesta ammattilaisilta.
Pian aloittamisesta, meitä oli parisenkymmentä paikalla, jo esittelykierroksen aikana kävi selväksi, ettei ole mahdollista toteuttaa ko. työpajaa suunnitelulla tavalla. Ryhmässä oli noin kuusi ihmistä, jotka olivat ensimmäisen sukupolven pakolaisia, loput olimme toista sukupolvea. Jo ensimmäinen näistä ensimmäisen sukupolven pakolaisista piti puheenvuoron, minkä aikana hän purskahti kyyneliin eikä oikein kyennyt jatkaamaan omaa esittelyään. Tämä toistui monen ihmisen kohdalla.
Ymmärsimme selvästi, ettei suurin osa ensimmäisen sukupolven pakolaisista ole saanut koskaan purkaa omia traumojaan. Mutta koska tarkoitus oli kuitenkin puhua nimenomaan toisen sukupolven pakolaisten ongelmista, oli vetäjien jämäkästi tehtävä selväksi, ettei tämä voi nyt toimia taas yhtenä alustana ensimmäisen sukupolven tarinoille ja traumoille.
Keskustelimme aiheesta ja lopulta jakauduimme kahdeksi eri ryhmäksi. Pienempään ryhmään jäimme vain me, jotka sitouduimme ryhmän tarkoitukseen. Ja kyllä, loppujen lopuksi siitä tuli rymäterapiasessio. Muu ei valitettavasti tullut kysymykseen. Ryhmän vetäjinä toimivat sisarukset, joista toinen oli (ja on edelleen) psykoterapeutti, toisen sukupolven pakolainen itsekin.
Pidimme uuden esittelykierroksen. Kun tuli minun vuoroni, kerroin taas tarinani, tällä kertaa helpottuneena siitä, että kuulijana oli ensimmäistä kertaa ikinä ihmisiä, jotka olivat kokeneet saman tai pahempaa. Kokemamme traumat olivat keskenään erilaisia, mutta kuunnellessani muiden esittelyt ymmärsin, että minun kokemukseni olivat omaa luokkaansa, kukaan muu ei esimerkiksi ollut ollut vauvana vankilassa.
Esittelyni jälkeen minulta haluttiin kysyä kysymyksiä, etenkin yksityiskohtia vankeudestani vauvana.
Terapeutti keskeytti kyselyt alkuunsa.
Hän sanoi suoraan, kiertelemättä:
Javiera, sinun ei ole pakko vastata yhteenkään kysymykseen. Sinun ei ole koskaan pakko kertoa tarinaasi kenellekään. Sinulla on oikeus päästä traumoistasi yli, sinulla on oikeus olla avaamatta haavojasi joka kerta, kun joku kysyy sinulta elämästäsi ja lapsuudestasi. 

Silloin opin ensimmäistä kertaa ilmiöstä nimeltään uudelleentraumatisoituminen. Opin, että kun kerron traumaattisista kokemuksista paikassa ja ajassa, missä en koe oloani turvalliseksi, missä en voi luottaa kuulijaan, kärsin riskistä traumatisoitua uudelleen. Kansantajuisesti kysymys on haavojen avaamisesta uudelleen. Haavat, jotka eivät ole koskaan terveellä tavalla umpeutuneet.
Ymmärsin, että olin siihen asti tehnyt niin aina.
Sain kuitenkin samalla selvän viestin: minun ei tarvitse enää ikinä tehdä niin.

Tämä on käänteentekevä tapahtuma minun elämässäni. Tuon konferenssin jälkeen menin hetkeksi, pariksi  vuodeksi, täysin toiseen ääripäähän. Meni hyvin pitkään ennen kuin seuraavan kerran kykenin vastaamaan edes asiallisesti kyselijöille. Joskus onnistuin sanomaan rauhallisesti ”en halua puhua aiheesta”, mutta usein saatoin vastata hyvinkin aggressiivisesti, ”helvettiäkö kyselet”, ”ei kuulu sinulle” ja niin edelleen.
Luulen, että tämä on ymmärrettävää. Tarvitsin aikaa oppia sellainen tekniikka, jolla pystyin suojautumaan.
Ongelma ei nimittäin ollut (tai ole vieläkään) se, ettenkö osaisi olla vastaamatta, vaan se, että joka kerta kun minulta kysytään aiheesta, vaikken kertoisi mitään, kehoni reagoi silti samalla tavalla: kaikki muistot tulvivat mieleen, en pysty suojautumaan niiltä, ja menen lukkoon, kehoni jännittyy, alkaa tärinä, muutun itkuiseksi tai vihaiseksi.

Monen vuoden ajan, käytännössä teinistä melkein 30-vuotiaaksi, yritin selviytyä näistä tuntemuksista jollain ei-niin-hyvällä tavalla. Ahdistuksenhallintakeinoja on ollut monia, toinen toistaan tuhoisampia. Jokaiselle on oma diagnoosinsa.
Olen traumatisoitunut ihminen, jolle ovesta ulos meneminen on aina potentiaalinen ahdistuskohtaus. Ovesta ulos meneminen tarkoittaa myös sitä, etten edes poistu kodistani, mutta eksyn väärälle sivulle internetissä.
Ja koska minun kohdallani kysymys ei ole yhdestä traumaattisesta tapahtumasta, vaan koko lapsuuden ajan jatkuneesta, siis hyvin pitkäkestoisesta traumasta, voivat muistot tunkeutua mieleeni ja kaapata nykyhetken ja todellisuuden pelkästään siksi, että haistan jonkun lapsuudesta tutun hajun, näen tiettyjä värejä, kuulen jotain lapsuudestani muistuttavia ääniä. Nämä ovat vaaratilanteita.

Suora kysymys on kuitenkin edelleen lyhyin tie traumaattisten kokemusten uudelleenkokeemiseen.

Tuon konferenssin jälkeen olen silti useita kertoja, kymmeniä kertoja, silti suostunut kertomaan tarinani. Olen tehnyt niin silloin, kun olen katsonut kertomisen ”kaiken arvoiseksi”. Olen tehnyt sen, kun olen luullut olevani turvassa, vaikken ole aina sitä oikeasti ollut. Tämän yhdeksän vuoden aikana opin koko ajan paremmaksi, en varsinaisesti traumasta selviytymisessä, vaan siinä, miten vältän tilanteet, missä joudun tähän vaaraan.
Samanaikaisesti olen käyttänyt paljon, huomattavan paljon aikaa ja resursseja paranemiseen tai sen yrittämiseen. Olen käynyt terapiassa, olen ollut psykiatrisessa hoidossa sairaalassa. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta päästyäni. Olen oppinut itkemään.

Kuitenkaan en voi paljoakaan sille, että kyselyitä tulee edelleen. Olen käyttänyt nämä tilanteet hyväkseni tehdäkseni edes jotain sen eteen, että muut eivät joutuisi samaan vaaraan.
Kerron, miksi en halua kertoa tarinaani.
Yritän herättää ihmiset ymmärtämään, miksi on väärin kysyä tuosta noin vaan, sen enempää miettimättä, tällaisesta aiheesta.
Yritän kertoa esimerkin kautta: jos tutustut ihmiseen, jonka tiedät kokeneen jotain kamalaa, esimerkiksi (tämä on pahin asia, jonka pystyn kuvittelemaan) joutunut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsena, kysyisitkö häneltä yksityiskohtia tuosta vain? ”Oho, missä tämä tapahtui? Kuka se oli? Mitä sä muistat siitä?”. Tuskin. Ja hyvä niin.
Ja on loppujen lopuksi normaalisti suhteellisen helppoa saada yksittäiset ihmiset ymmärtämään tämä puoli tästä aiheesta. Aina en onnistu siinä, koska kaikki eivät halua ymmärtää. Jos kysymyksen esittäjä on kännissä, en välttämättä heti saa viestiä perille, kun sanon, etten halua puhua aiheesta. Joskus joudun sanomaan tylysti, tahallani, jotta minua edes kuullaan. Mutta olisi niin paljon helpompaa, jos ei kysymyksiä tulisi lainkaan.

Olen niin sanotusti kokemusasiantuntija. Koska olen elänyt tämän asian kanssa siitä lähtien, kun tulin Suomeen, osaan puhua aiheesta, osaan argumentoida, voin vedota tunteisiin ja järkeen. Kun viime syksynä Tampereelle saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita ja olin perustamassa Tampereen Solidaarisuusverkostoa, kerroin heti ensimmäisenä iltana siitä, millä tavalla on turvallisinta kohdata turvapaikanhakijat.
Kerroin uudelleentraumatisoitumisesta ja kerroin siitä, että tämä on riski myös kuulijalle. Selitin, että jos haluamme auttaa siinä, missä voimme, meidän on opittava kohtaamaan turvapaikanhakijat ihmisinä, ei pohjattomina kiehtovien tarinoiden kaivoina.
Olen käynyt usean eri järjestön koulutuksissa puhumassa aiheesta, kertomassa siitä, minkälaista on pakolaisuus lapsen ja nuoren näkökulmasta, puhumassa uudelleentraumatisoitumisesta. Monille yksityishenkilölle, jotka ajautuvat esimerkiksi rasisminvastaiseen vapaaehtoistyöhön solidaarisuuttaan, minun puheenvuoroni on ensimmäinen kerta, kun he kuulevat koko asiasta.

Eniten minua raivostuttaa se, että edelleen vuonna 2016, kun on kysymys suurista järjestöistä ja tahoista, joilla on rahaa kouluttaa työntekijänsä, minua edelleen lähestytään pyynnöillä tulla ”kertomaan tarinani”. Joka kerta minulle tulee mieleen se, kuinka minua kierrätettiin ala-asteelaisena kuin jotain näyttelyeläintä.
Vastaan asiallisesti, kerron pääpointit puheenvuorostani ja selitän, miksi juuri se näkökulma, kerron taksani, ja odotan vastausta. Normaalisti vastaus on se, että matkat ja ruoat maksetaan tai korkeintaan puhutaan nimellisestä palkkiosta. Voitte kuvitella miltä se tuntuu. Tai sitten ette.

Huokaisen.
Koska kirjoituksestani tuli pidempi ja henkilökohtaisempi, mitä aioin, mikä johtunee siitä, etten vieläkään ole ehkä kyllin taitava itseni suojelemisessa, väännän loppuun rautalangalla.

Tutustuessasi uuteen ihmiseen, joka on pakolainen, turvapaikanhakija, paperiton, tai jonka tiedät muuten olevan kokenut jotain traumaattista, älä kysele.
Tutustu ihmeessä, mutta tutustu ensin ihmiseen. Anna yhtä paljon kuin otat. Älä kysele yksityiskohtia, vaikka kuinka olisit utelias ja ajattelisit, että takana on varmasti kiehtova tarina. Älä kysy. 
Tutustu ensin. Jos teistä tulee ystävät, ehkä sinulle kerrotaan joskus se tarina. Joskus tämä uusi ystävä ei välttämättä itsekään tiedä, ettei hänen kannata kertoa kaikkea heti samantien. Ole silloin sinä hyvä ystävä, ja kerro, että hänen ei ole pakko kertoa mitään. Kerro, että sinä voit odottaa, että voitte joskus toiste puhua aiheesta. Varatkaa turvallinen tila ja tarpeeksi aikaa. 
Ja kun hän kertoo tarinansa, kuuntele se ja yritä ymmärtää. Ole sen tarinan arvoinen.

 

11.9.2016

En ollut vielä olemassa 11.9.1973.

Vanhempani olivat. He eivät tuolloin vielä tunteneet toisiaan, mutta elivät tuon päivän Santiagossa, Chilessä, ja kuten minäkin, vielä tänäkin päivänä joutuvat selviytymään tuon yhden päivän aiheuttamista seurauksista.

Tuon päivän jälkeen molempien elämä muuttui merkittävästi. Isäni lähti maanpakoon, äitini jäi Chileen. 80-luvun alussa he tapasivat ensimmäistä kertaa, vaikeassa tilanteessa, ja kolme vuotta myöhemmin minä synnyin.

Nyt on vuosi 2016. Isäni maastakarkotus loppuu ensi vuonna, jolloin tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun lähdimme Chilestä ja saavuimme Suomeen pakolaisina. Vanhempani ovat molemmat yli 60-vuotiaita. Isäni on kävellyt Santiagon kaduilla vapaana miehenä, ilman mitään tuomiota, viimeksi juurikin syyskuussa 1973.

Minä olen diktatuurin lapsi. Olen sairas diktatuurista. 33-vuotiaana alan pikkuhiljaa kovan työn tuloksena päästä yli lukuisista diktatuurin ja erityisesti tuon päivän aiheuttamista seurauksista.
Minulle on vuosien varrella lukemattomia kertoja kerrottu, että minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi. Kun katkerana seuraan tämän päivän uutisvirtaa ja sitä, kuinka jengi liikuttuneena muistelee Yhdysvaltain terrori-iskuja 2001, mutta vain pieni osa muistelee Yhdysvaltojen masinoimaa terrori-iskua Chileen 1973, ei minusta kyllä tunnu erityisen anteeksiantavalta. Olen vihainen, turhautunut, jopa raivoissani.

Diktatuurin pahansuopuus tuntuu kaikkialla, joka päivä, kaikkialla kehossani. Se on suoraan tai välillisesti vastuussa suurimmasta osasta niistä seikoista, jotka tekevät elämästäni kohtuuttoman vaikean. Se on juurisyy unettomuudelle, masennukselle, syömishäiriölle ja kaikelle muullekin dissosiaatiohäiriön oireilulle pitkin elämääni. Se on välillinen syy sille, miksi olen tässä maassa altistunut rasismille ja rodullistamiselle. Se on välillisesti vastuussa siitä, että pitkään jatkuneen traumatisoivan elämänjakson seurauksena aivojeni rakenne on muuttunut ja kehoni oppinut pitämään jatkuvaa stressitilaa (taistele tai pakene!) normaalina. Diktatuuri jännittää koko kehoni lihaksiston niin kireälle, etten uskalla aina hengittää, ja vain oma elämänhaluni ja perheessäni aina tuntunut rakkaus on pitänyt minut kyllin järjissäni, että voin vihdoin yrittää opettaa kehoani pois tästä. Mutta paljon peruuttamatonta vahinkoa on jo tapahtunut.

Minä en unohda enkä minä anna anteeksi.
En anna anteeksi silloinkaan, kun Chilen valtio ymmärtää, jos ikinä ymmärtää, vihdoin pyytää anteeksi sitä, että on pitänyt isäni koko lapsuuteni ajan vankilassa, tai pidättänyt äitini kun hän on mielenosoituksissa vaatinut isäni vapauttamista. En unohda sitä, että luulin olevan normaalia käydä katsomassa isää vankilassa. En anna anteeksi jokapäivästä pelkoa nähdessäni poliisin tai kauhua, jos poliiseja oli enemmän kuin kaksi. En unohda ensimmäistä muistoani, missä keskellä päivää erään ihmisoikeusjärjestön toimistossa sotilasjuntan sotilaat uhkaavat kymmentä maassa makavaa ihmistä konekivääreillä, en unohda sitä, vaikka olin vain vähän alle kolmevuotias. Enkä minä ikinä tule antamaan anteeksi sitä, että diktatuuri on käyttänyt minua hyväkseen kiduttaessaan isääni.

Joten tänään ei naurata. Kirjoitan tätä, koska haluan tällä tavalla pysäyttää sen muistojen vyöryn, joka väkisin tulvii tänään mieleen. En halua, että päivä menee pilalle, mutta asia on pakko käsitellä, tänäänkin.
Aloitin traumaterapian noin puoli vuotta sitten, ja opettelen nykyään elämään siten, etteivät traumat pidä minua otteessaan, etteivät ne vaikuta jokaiseen päätökseeni ja tekemääni valintaan. En vaan ole vielä kauhean pitkällä siinä. Joten tänään kirjoitan tästä ja hengitän samalla syvään. Minun ei tarvitse tänään pelätä, että vanhempani tapetaan, mutta pieni tyttö minussa silti muistaa sen pelon ja kauhun.
Kirjoitan ja hengitän. Olen entistä päättäväisimmin elossa ja jatkan sinnikkäästi sitä työtä,  jonka yksi ihminen voi tehdä paremman elämän eteen. Ei vain minulle, vaan kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä pelkäävät oman ja perheensä elämän puolesta Irakissa, Afganistanissa, Syyriassa, Palestiinassa ja kaikkialla siellä, missä ihmisten ahneus kylvää kuolemaa. Ja kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä Suomessa pelkäävät, että heidät lähetetään takaisin, keskellä kuolemaa. Heidät lähetetään takaisin, vaikka Suomi voisi antaa heille elämän, kuten se antoi minulle ja perheelleni melkein 24 vuotta sitten.

Pukeutumiskysymys, ikuisuusaihe

Tänään töissä keskusteltiin Iltalehdessä ilmestyneestä artikkelissa liittyen pukeutumiseen.
Mulla kiehahti. Ihan totaalisesti. Ei pelkästään se, että edelleen puhutaan siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei (ja kuka helvetti sen päättää) vaan se, että keskustelusta päätellen nämä väärinkäsitykset ovat edelleen todella syvällä rakenteissa.

Bikinit päällä ei sovi kulkea keskellä kaupunkia, paitsi jos lähellä on vettä. Uimarannalla saa olla niissä vaatteissa, jotka ovat yhtäkkiä sopimattomat muualla.
Ymmärrän, ettei tarvitse toisten sukuelimiä nyt varsinaisesti katsella, ja siinä menee minunkin rajani, mutta muuten minulle se on ihan yksi ja sama. Jos jonkun toisen ihmisen pukeutuminen saa minussa aikaan kiusantuneisuutta, silloin minun on syytä miettiä, miksi näin on. Miksi toisen ihmisen pukeutuminen saa minut kiusaantumaan? Mikä siinä on väärää?

Asiat, jotka aidosti loukkaavat minua toisten pukeutumisessa:
– t-paidoissa ja muuallakin esim. kangasmerkeissä, kangaskasseissa, takeissa, repuissa olevat rasistiset, seksistiset tai muut sellaiset viestit, joiden tarkoitus on entisestään syventää syrjintä ja sorto. Paskat niistä ihmisistä.
– naamiaisissa se, että jengi pitää hauskana toisten kultturien stereotyyppisten asujen käyttämistä, yleensä tutustumatta tarkemmin koko asiaan. Siis: kulttuurinen varastaminen.

Asiat, jotka vaivaavat minua toisten pukeutumisessa:
– pakkasella liian vähän vaatteita päällä, mutta silloinkin minun on luotettava, että se ihminen itse ymmärtää mikä on itselleen parasta
– kaksinaismoralismi eli se, että terassilla miehen on ok olla yläosattomissa.
– värivalinnat! Mutta tämä on puhtaasti esteettisyyskysymys. Minun mielestäni punainen ja turkoosi eivät sovi yhteen, vaan onneksi en odota muiden pukeutuvan oman esteettisyyskäsitykseni mukaan. Mun on elettävä sen kanssa, että toisten mielestä turkoosi ja punainen on ihan ok ja senkin kanssa opittava elämään, että on monia, jota asia ei yhtään kiinnosta. Sekin on ihan okei.

Ihmiset, joiden pukeutumistavasta en tykkää:
– useimmat kymmenet joka päivä vastaantulevat tyypit.
Ihmiset, joiden pitäisi muuttaa pukeutumistyylinsä sen perusteella, että minä en tykkää siitä, mitä he laittavat päälleen:
– 0kpl

Vaan Iltalehdessä, kyseenalaistamatta, kerrotaan, mitä tapakouluttaja Helena Jalonen meille faktana kertoo:

”Jos puhutaan vapaa-ajan pukeutumisesta, vanha sääntö on Valosen mukaan se, että ”otetaan huomioon uskonto, kansainvälisyys, kaikkien viihtyvyys ja asun asiallisuus”.”

Paska vanha sääntö. Otetaanko uusi sääntö:
Säällä kuin säällä, pukeudu tasan sillä tavalla, missä tunnet itsesi mukavaksi. Ota huomioon se, mitä haluat ottaa huomioon kenenkään painostamatta, ota halutessasi huomioon se, millä tuulella olet ja bonuksena se, mikä on sinulle terveellistä. Lisäsääntö: paa pakkasella tarpeeksi vaatetta päälle, auringonpaahteessa varo auringonpistosta.

Siinä.

Asia vituttaa mua erityisesti juuri tänään, koska aamulla töihin lähtiessäni en ollut kyllin vahva enkä sillä hetkellä päässyt yli opituista tavoista ja en lopulta laittanut jalkaan lyhyitä farkkushortseja. En laittanut niitä jalkaan en sen takia, etteikö se olisi sopivaa, vaan koska takanani on koko teini- ja aikuisikäni aikana opitut säännöt siitä, millä tavalla lihava ihminen saa pukeutua. Lyhyet farkkushortsit eivät sisälly tähän listaan. Aamulla hävisin tämän taistelun.
Huomenna yritän uudelleen.

Vitut pukeutumisäännöistä ja siitä, miten _minun pukeutumiseni_ saattaa loukata jotakuta. Vitut siitä, mitä ihmiset luulevat sopivista tavoista lihavien ihmisten pukeutua. Vitut siitä, mitä tapakouluttaja pitää sopivana ja mitä työkaverit on mieltä.

Jos sua, joka luet tätä tekstiä, häiritsee kanssaihmisen pukeutumisvalinnat, katso muualle. Katso peiliin, katso omiin silmiisi. Ja ennen kaikkea kysy itselstäsi, mikä siinä toisen pukeutumisessa niin olennaisesti vaikuttaa sun elämänlaatuun? Mikä siinä sua niin paljon oikeasti häiritsee,  että sä katsot oikeudeksi toista sen perusteella tuijottaa, osoittaa sormella, syyllistää, paheksua, kommentoida ja arvostella?

Arpia saa olla – ja niitä saa näyttää

Pakko vielä nopeasti tästä aiheesta kirjoittaa, koska kyllähän se samantien herätti kysymyksiä.

Kirjoitukseni Nörttitytöt-blogissa käsittelee omien etuoikeuksien huomaamista ja sitä, että on kohteliasta laittaa sisältövaroitus, jos meinaa kirjoittaa tai jakaa linkkiä aiheesta, jonka voi ymmärtää olevan toiselle vaikea, ja joka voi laukaista ikäviä asioita.

Kirjoitukseni pointti ei ole se, että pitää laittaa sisältövaroitus, koska joku saattaa pitää arpista kehoa rumana! Kauhea ajatus! Ei todellakaan.
Teen itsekin työtä sen eteen, että ihan kaikenlaisilla kehoilla on oikeus olla olemassa ja näkyä katukuvassa ja internetissä, koska kehosyyllistäminen ei ole todellakaan okei. Se on jumalauta väärin.

Jos kysymys on vaikkapa juuri kuvasta, missä näkyy mm. viiltelyn arvet, esimerkiksi haluat laittaa itsestäsi selfien someen, niin en todellakaan itse laittaisi tästä sisältövaroitusta enkä odota sitä muiltakaan.
Jos kysymys on artikkeli, joka käsittelee viiltelyä tai kuvasarja, missä viiltely on jutun aihe, laittaisin sisältövaroituksen.

Ymmärrättekö pointtini?

Toivottavasti.