Kerro minulle tarinasi

Takautuva pelko. Tunne, jota traumatisoitunut ihminen joutuu valitettavasti jopa päivittäin kokemaan.

Takautuva pelko, pelko asioita kohtaan, jotka ovat jo tapahtuneet tai jotka eivät koskaan tapahtuneet, mutta joita pelkäsin, on arkipäivää minulle. Pelkään edelleen sitä, että isäni tapetaan. Pelkään edelleen sitä, että äitini ei tulekaan kotiin, vaan hän liittyy tuhansien pidätettyjen ja kadonneiden joukkoon.
Pelkään sen tytön puolesta, joka ei osannut kertoa pelostaan, koska luuli, että hänen kuuluu olla reipas ja iloinen.
Pelkään takautuvasti niitä kauhuja, joita minkään logiikan mukaan ei tarvitsisi enää pelätä.
Minä olen nyt turvassa. Minulle ei tapahdu enää mitään pahaa. Minä olen nyt turvassa. Minun vanhempani ovat turvassa. Meille ei tapahdu enää mitään pahaa. Kaikki on hyvin. Älä pelkää. Hengitä syvään. Kaikki on hyvin.

Tervetuloa elämääni.

Olen ennenkin kirjoituksissani siellä täällä ohimennen sanonut pari sanaa uudelleentraumatisoitumisesta. Olen puhunut aiheesta lukemattomia kertoja ystävilleni ja tutuille, baarissa ja illanvietoissa.

Kun aloitan tätä tekstiä, tapahtuu ilmiö, josta sain tietää enemmän vasta viime viikolla traumaterapiasessiossa. Minä tärisen. Minun keskikehoni tärisee ja tärinä leviää kaikkialle, se leviää jalkoihini ja käsiini, se saa minun hartiani jännittymään, se tuo kyyneleet silmiini, se pakottaa minut hengittämään syvään.
Minä tärisen, koska sillä tavalla kehoni yrittää luonnollisella tavalla hankkitua eroon stressista, jonka kirjoittamiseni ja käsittelemäni aihe synnyttää. Otan tärinän vastaan, koska ymmärrän sen olevan kehoni tapa selviytyä traumasta.
Minä olen pelkkä tärisevä, traumatisoitunut keho, joka yrittää kyyneltensä läpi muistaa, että kaikki on hyvin, minulle ei tapahdu mitään pahaa. Hengitän syvään ja keskityn siihen, miksi on tärkeää kirjoittaa tästä aiheesta.

Olen kertonut tarinani monta kertaa. Monta kertaa monta.
Lapsena, olin kuitenkin vajaa 10-vuotias, kun tulimme tänne, kerroin sen heti, reippaasti, jopa ylpeästi. Me olemme pakolaisia, minun isäni pääsi nyt vankilasta, missä hän oli poliittisten syiden takia.
Teininä kerroin sen, en enää niin reippaasti, mutta kyllästyneenä. Parikymppisenä kerroin sen jo ärtyneenä, siihen mennessä olin jo oppinut vihaamaan sitä, etteikö minussa ole nyt mitään muuta kuin tämä pakolaisuuteni. Enkö minä ole minä, Javiera, ettekö halua tutustua minuun itsenäni.

Olin ala-asteella, kun kiersin erään suomalaisen luokkakaverini Annan kanssa kaikki Varkauden koulut (muistaakseni ala- ja yläasteet), kiersin kertomassa tarinani ja vastaamassa kysymyksiin. Mikä taho tämän koulukierroksen järjesti? Minulla ei ole mitään muistikuvaa. Muistan sen liittyneen rasismiin ja siihen, että tarkoituksena oli näyttää, että tässä on kaksi samanikäistä tyttöä, toinen suomalainen ja toinen chileläinen, mutta että ovat kuitenkin molemmat lapsia. Katsokaa, kuinka samanlaisia he nyt ovat.
Muistan kysymykset, joita lapset saivat esittää.
”Onko Chilessä sähköä?”
”Asuitteko puissa?”
”Puhutko chileä?”
Olin ehkä neljännellä luokalla. Olin asunut Suomessa alle kaksi vuotta.

Aina, kun tutustuin uusiin ihmisiin, minun tarinani tuli esille. Minua ja veljeäni haastateltiin Varkauden lehteen, aiheena ”ulkomaalaiset lapset”. Muistan kuvatekstin kuvani alla: Javiera on tomera tyttö. Minun piti katsoa sanakirjasta, mitä tomera tarkoittaa.

Pidin koulussa esitelmiä Chilestä, diktatuurista. Jos ei opettaja ehdottanut sitä suoraan, ja tämä oli ehdottomasti yleisin syy, minä katsoin sen velvollisuudekseni. Minä, reipas ja tomera pieni pakolaistyttö, halusin kiitollisena kertoa tarinani.

Pyyntöjä saapua johonkin tilaisuuteen esiintymään, pitämään puheenvuoro, kertomaan tuntemattomalle yleisölle elämäntarinani ja sen jälkeen vastata kysymyksiin, on minulle tullut loputtomasti näiden 24 vuoden aikana. Olen saanut vastata lukemattomia kertoja kysymyksiin siitä, miksi olen Suomessa, miten tulimme tänne, miksi juuri Suomeen, miksi isäni oli vankilassa, miltä se kaikki tuntui.
Kysymykset osaan ulkoa. Ja vuoteen 2007 asti tein sen, koska luulin, että minun täytyy, enkä ymmärtänyt, mitä vahinkoa tein itselleni (ja joskus myös kysyjälle) kun turvattomassa tilassa, tuntemattomalle henkilölle tai yleisölle avasin kaikkein kipeimmät haavani, kaikkin järkyttävimmät ja traumaattisimmat muistoni. Kun levitin elämäntarinani kysyjän eteen sormella osoitettavaksi, kuullakseni kommentteja siitä, kuinka kiehtovaa ja jännittävää elämäni on, kuinka kuulijan oma elämä tuntuu valjulta sen rinnalla, kuinka kiitollisia kuulija on siitä, että minun elämäni asettaa hänen ongelmansa ”oikeisiin mittasuhteisiin”. Ja koin vastuuta siitä, että piti myös muistuttaa, ettei ongelmia voi verrata toisiinsa, ei elämä ole kilpailua siitä, kenen ongelmat ovat kaikkein pahimmat.
Vähänpä minä tiesin.

Vuonna 2007 osallistuin isäni kanssa toisen sukupolven chileläisten poliittisten pakolaisten konferenssiin Wienissä, Itävallassa. Olin 24-vuotias.
Muistan olleni skeptinen koko konferenssin suhteen, koska kutsu oli tullut isälleni, siis ensimmäisen sukupolven chileläiselle pakolaiselle, ja koska tiesin, että paikalla olisi paljon isäni ystäviä ja tuttuja. Siis paljon ensimmäisen sukupolven pakolaisia. En ymmärtänyt sitä, eikä tähän tullut selvyyttä konferenssin aikanakaan. En tosin ollut ainoa toisen sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen, joka asiaa ihmetteli. Kysymyksestä nousi paljon keskustelua konferenssin aikana.
Konferenssissa oli erityyppisiä työpajoja ja luentoja, joista minä päätin osallistua pakolaisten mielenterveyteen liittyvään ryhmään. Ryhmän alussa kerrottiin selkeästi, ettei tarkoitus ole osallistua ryhmäterapiaan, vaan tulla kuulemaan aiheesta ammattilaisilta.
Pian aloittamisesta, meitä oli parisenkymmentä paikalla, jo esittelykierroksen aikana kävi selväksi, ettei ole mahdollista toteuttaa ko. työpajaa suunnitelulla tavalla. Ryhmässä oli noin kuusi ihmistä, jotka olivat ensimmäisen sukupolven pakolaisia, loput olimme toista sukupolvea. Jo ensimmäinen näistä ensimmäisen sukupolven pakolaisista piti puheenvuoron, minkä aikana hän purskahti kyyneliin eikä oikein kyennyt jatkaamaan omaa esittelyään. Tämä toistui monen ihmisen kohdalla.
Ymmärsimme selvästi, ettei suurin osa ensimmäisen sukupolven pakolaisista ole saanut koskaan purkaa omia traumojaan. Mutta koska tarkoitus oli kuitenkin puhua nimenomaan toisen sukupolven pakolaisten ongelmista, oli vetäjien jämäkästi tehtävä selväksi, ettei tämä voi nyt toimia taas yhtenä alustana ensimmäisen sukupolven tarinoille ja traumoille.
Keskustelimme aiheesta ja lopulta jakauduimme kahdeksi eri ryhmäksi. Pienempään ryhmään jäimme vain me, jotka sitouduimme ryhmän tarkoitukseen. Ja kyllä, loppujen lopuksi siitä tuli rymäterapiasessio. Muu ei valitettavasti tullut kysymykseen. Ryhmän vetäjinä toimivat sisarukset, joista toinen oli (ja on edelleen) psykoterapeutti, toisen sukupolven pakolainen itsekin.
Pidimme uuden esittelykierroksen. Kun tuli minun vuoroni, kerroin taas tarinani, tällä kertaa helpottuneena siitä, että kuulijana oli ensimmäistä kertaa ikinä ihmisiä, jotka olivat kokeneet saman tai pahempaa. Kokemamme traumat olivat keskenään erilaisia, mutta kuunnellessani muiden esittelyt ymmärsin, että minun kokemukseni olivat omaa luokkaansa, kukaan muu ei esimerkiksi ollut ollut vauvana vankilassa.
Esittelyni jälkeen minulta haluttiin kysyä kysymyksiä, etenkin yksityiskohtia vankeudestani vauvana.
Terapeutti keskeytti kyselyt alkuunsa.
Hän sanoi suoraan, kiertelemättä:
Javiera, sinun ei ole pakko vastata yhteenkään kysymykseen. Sinun ei ole koskaan pakko kertoa tarinaasi kenellekään. Sinulla on oikeus päästä traumoistasi yli, sinulla on oikeus olla avaamatta haavojasi joka kerta, kun joku kysyy sinulta elämästäsi ja lapsuudestasi. 

Silloin opin ensimmäistä kertaa ilmiöstä nimeltään uudelleentraumatisoituminen. Opin, että kun kerron traumaattisista kokemuksista paikassa ja ajassa, missä en koe oloani turvalliseksi, missä en voi luottaa kuulijaan, kärsin riskistä traumatisoitua uudelleen. Kansantajuisesti kysymys on haavojen avaamisesta uudelleen. Haavat, jotka eivät ole koskaan terveellä tavalla umpeutuneet.
Ymmärsin, että olin siihen asti tehnyt niin aina.
Sain kuitenkin samalla selvän viestin: minun ei tarvitse enää ikinä tehdä niin.

Tämä on käänteentekevä tapahtuma minun elämässäni. Tuon konferenssin jälkeen menin hetkeksi, pariksi  vuodeksi, täysin toiseen ääripäähän. Meni hyvin pitkään ennen kuin seuraavan kerran kykenin vastaamaan edes asiallisesti kyselijöille. Joskus onnistuin sanomaan rauhallisesti ”en halua puhua aiheesta”, mutta usein saatoin vastata hyvinkin aggressiivisesti, ”helvettiäkö kyselet”, ”ei kuulu sinulle” ja niin edelleen.
Luulen, että tämä on ymmärrettävää. Tarvitsin aikaa oppia sellainen tekniikka, jolla pystyin suojautumaan.
Ongelma ei nimittäin ollut (tai ole vieläkään) se, ettenkö osaisi olla vastaamatta, vaan se, että joka kerta kun minulta kysytään aiheesta, vaikken kertoisi mitään, kehoni reagoi silti samalla tavalla: kaikki muistot tulvivat mieleen, en pysty suojautumaan niiltä, ja menen lukkoon, kehoni jännittyy, alkaa tärinä, muutun itkuiseksi tai vihaiseksi.

Monen vuoden ajan, käytännössä teinistä melkein 30-vuotiaaksi, yritin selviytyä näistä tuntemuksista jollain ei-niin-hyvällä tavalla. Ahdistuksenhallintakeinoja on ollut monia, toinen toistaan tuhoisampia. Jokaiselle on oma diagnoosinsa.
Olen traumatisoitunut ihminen, jolle ovesta ulos meneminen on aina potentiaalinen ahdistuskohtaus. Ovesta ulos meneminen tarkoittaa myös sitä, etten edes poistu kodistani, mutta eksyn väärälle sivulle internetissä.
Ja koska minun kohdallani kysymys ei ole yhdestä traumaattisesta tapahtumasta, vaan koko lapsuuden ajan jatkuneesta, siis hyvin pitkäkestoisesta traumasta, voivat muistot tunkeutua mieleeni ja kaapata nykyhetken ja todellisuuden pelkästään siksi, että haistan jonkun lapsuudesta tutun hajun, näen tiettyjä värejä, kuulen jotain lapsuudestani muistuttavia ääniä. Nämä ovat vaaratilanteita.

Suora kysymys on kuitenkin edelleen lyhyin tie traumaattisten kokemusten uudelleenkokeemiseen.

Tuon konferenssin jälkeen olen silti useita kertoja, kymmeniä kertoja, silti suostunut kertomaan tarinani. Olen tehnyt niin silloin, kun olen katsonut kertomisen ”kaiken arvoiseksi”. Olen tehnyt sen, kun olen luullut olevani turvassa, vaikken ole aina sitä oikeasti ollut. Tämän yhdeksän vuoden aikana opin koko ajan paremmaksi, en varsinaisesti traumasta selviytymisessä, vaan siinä, miten vältän tilanteet, missä joudun tähän vaaraan.
Samanaikaisesti olen käyttänyt paljon, huomattavan paljon aikaa ja resursseja paranemiseen tai sen yrittämiseen. Olen käynyt terapiassa, olen ollut psykiatrisessa hoidossa sairaalassa. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta päästyäni. Olen oppinut itkemään.

Kuitenkaan en voi paljoakaan sille, että kyselyitä tulee edelleen. Olen käyttänyt nämä tilanteet hyväkseni tehdäkseni edes jotain sen eteen, että muut eivät joutuisi samaan vaaraan.
Kerron, miksi en halua kertoa tarinaani.
Yritän herättää ihmiset ymmärtämään, miksi on väärin kysyä tuosta noin vaan, sen enempää miettimättä, tällaisesta aiheesta.
Yritän kertoa esimerkin kautta: jos tutustut ihmiseen, jonka tiedät kokeneen jotain kamalaa, esimerkiksi (tämä on pahin asia, jonka pystyn kuvittelemaan) joutunut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsena, kysyisitkö häneltä yksityiskohtia tuosta vain? ”Oho, missä tämä tapahtui? Kuka se oli? Mitä sä muistat siitä?”. Tuskin. Ja hyvä niin.
Ja on loppujen lopuksi normaalisti suhteellisen helppoa saada yksittäiset ihmiset ymmärtämään tämä puoli tästä aiheesta. Aina en onnistu siinä, koska kaikki eivät halua ymmärtää. Jos kysymyksen esittäjä on kännissä, en välttämättä heti saa viestiä perille, kun sanon, etten halua puhua aiheesta. Joskus joudun sanomaan tylysti, tahallani, jotta minua edes kuullaan. Mutta olisi niin paljon helpompaa, jos ei kysymyksiä tulisi lainkaan.

Olen niin sanotusti kokemusasiantuntija. Koska olen elänyt tämän asian kanssa siitä lähtien, kun tulin Suomeen, osaan puhua aiheesta, osaan argumentoida, voin vedota tunteisiin ja järkeen. Kun viime syksynä Tampereelle saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita ja olin perustamassa Tampereen Solidaarisuusverkostoa, kerroin heti ensimmäisenä iltana siitä, millä tavalla on turvallisinta kohdata turvapaikanhakijat.
Kerroin uudelleentraumatisoitumisesta ja kerroin siitä, että tämä on riski myös kuulijalle. Selitin, että jos haluamme auttaa siinä, missä voimme, meidän on opittava kohtaamaan turvapaikanhakijat ihmisinä, ei pohjattomina kiehtovien tarinoiden kaivoina.
Olen käynyt usean eri järjestön koulutuksissa puhumassa aiheesta, kertomassa siitä, minkälaista on pakolaisuus lapsen ja nuoren näkökulmasta, puhumassa uudelleentraumatisoitumisesta. Monille yksityishenkilölle, jotka ajautuvat esimerkiksi rasisminvastaiseen vapaaehtoistyöhön solidaarisuuttaan, minun puheenvuoroni on ensimmäinen kerta, kun he kuulevat koko asiasta.

Eniten minua raivostuttaa se, että edelleen vuonna 2016, kun on kysymys suurista järjestöistä ja tahoista, joilla on rahaa kouluttaa työntekijänsä, minua edelleen lähestytään pyynnöillä tulla ”kertomaan tarinani”. Joka kerta minulle tulee mieleen se, kuinka minua kierrätettiin ala-asteelaisena kuin jotain näyttelyeläintä.
Vastaan asiallisesti, kerron pääpointit puheenvuorostani ja selitän, miksi juuri se näkökulma, kerron taksani, ja odotan vastausta. Normaalisti vastaus on se, että matkat ja ruoat maksetaan tai korkeintaan puhutaan nimellisestä palkkiosta. Voitte kuvitella miltä se tuntuu. Tai sitten ette.

Huokaisen.
Koska kirjoituksestani tuli pidempi ja henkilökohtaisempi, mitä aioin, mikä johtunee siitä, etten vieläkään ole ehkä kyllin taitava itseni suojelemisessa, väännän loppuun rautalangalla.

Tutustuessasi uuteen ihmiseen, joka on pakolainen, turvapaikanhakija, paperiton, tai jonka tiedät muuten olevan kokenut jotain traumaattista, älä kysele.
Tutustu ihmeessä, mutta tutustu ensin ihmiseen. Anna yhtä paljon kuin otat. Älä kysele yksityiskohtia, vaikka kuinka olisit utelias ja ajattelisit, että takana on varmasti kiehtova tarina. Älä kysy. 
Tutustu ensin. Jos teistä tulee ystävät, ehkä sinulle kerrotaan joskus se tarina. Joskus tämä uusi ystävä ei välttämättä itsekään tiedä, ettei hänen kannata kertoa kaikkea heti samantien. Ole silloin sinä hyvä ystävä, ja kerro, että hänen ei ole pakko kertoa mitään. Kerro, että sinä voit odottaa, että voitte joskus toiste puhua aiheesta. Varatkaa turvallinen tila ja tarpeeksi aikaa. 
Ja kun hän kertoo tarinansa, kuuntele se ja yritä ymmärtää. Ole sen tarinan arvoinen.

 

11.9.2016

En ollut vielä olemassa 11.9.1973.

Vanhempani olivat. He eivät tuolloin vielä tunteneet toisiaan, mutta elivät tuon päivän Santiagossa, Chilessä, ja kuten minäkin, vielä tänäkin päivänä joutuvat selviytymään tuon yhden päivän aiheuttamista seurauksista.

Tuon päivän jälkeen molempien elämä muuttui merkittävästi. Isäni lähti maanpakoon, äitini jäi Chileen. 80-luvun alussa he tapasivat ensimmäistä kertaa, vaikeassa tilanteessa, ja kolme vuotta myöhemmin minä synnyin.

Nyt on vuosi 2016. Isäni maastakarkotus loppuu ensi vuonna, jolloin tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun lähdimme Chilestä ja saavuimme Suomeen pakolaisina. Vanhempani ovat molemmat yli 60-vuotiaita. Isäni on kävellyt Santiagon kaduilla vapaana miehenä, ilman mitään tuomiota, viimeksi juurikin syyskuussa 1973.

Minä olen diktatuurin lapsi. Olen sairas diktatuurista. 33-vuotiaana alan pikkuhiljaa kovan työn tuloksena päästä yli lukuisista diktatuurin ja erityisesti tuon päivän aiheuttamista seurauksista.
Minulle on vuosien varrella lukemattomia kertoja kerrottu, että minun pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi. Kun katkerana seuraan tämän päivän uutisvirtaa ja sitä, kuinka jengi liikuttuneena muistelee Yhdysvaltain terrori-iskuja 2001, mutta vain pieni osa muistelee Yhdysvaltojen masinoimaa terrori-iskua Chileen 1973, ei minusta kyllä tunnu erityisen anteeksiantavalta. Olen vihainen, turhautunut, jopa raivoissani.

Diktatuurin pahansuopuus tuntuu kaikkialla, joka päivä, kaikkialla kehossani. Se on suoraan tai välillisesti vastuussa suurimmasta osasta niistä seikoista, jotka tekevät elämästäni kohtuuttoman vaikean. Se on juurisyy unettomuudelle, masennukselle, syömishäiriölle ja kaikelle muullekin dissosiaatiohäiriön oireilulle pitkin elämääni. Se on välillinen syy sille, miksi olen tässä maassa altistunut rasismille ja rodullistamiselle. Se on välillisesti vastuussa siitä, että pitkään jatkuneen traumatisoivan elämänjakson seurauksena aivojeni rakenne on muuttunut ja kehoni oppinut pitämään jatkuvaa stressitilaa (taistele tai pakene!) normaalina. Diktatuuri jännittää koko kehoni lihaksiston niin kireälle, etten uskalla aina hengittää, ja vain oma elämänhaluni ja perheessäni aina tuntunut rakkaus on pitänyt minut kyllin järjissäni, että voin vihdoin yrittää opettaa kehoani pois tästä. Mutta paljon peruuttamatonta vahinkoa on jo tapahtunut.

Minä en unohda enkä minä anna anteeksi.
En anna anteeksi silloinkaan, kun Chilen valtio ymmärtää, jos ikinä ymmärtää, vihdoin pyytää anteeksi sitä, että on pitänyt isäni koko lapsuuteni ajan vankilassa, tai pidättänyt äitini kun hän on mielenosoituksissa vaatinut isäni vapauttamista. En unohda sitä, että luulin olevan normaalia käydä katsomassa isää vankilassa. En anna anteeksi jokapäivästä pelkoa nähdessäni poliisin tai kauhua, jos poliiseja oli enemmän kuin kaksi. En unohda ensimmäistä muistoani, missä keskellä päivää erään ihmisoikeusjärjestön toimistossa sotilasjuntan sotilaat uhkaavat kymmentä maassa makavaa ihmistä konekivääreillä, en unohda sitä, vaikka olin vain vähän alle kolmevuotias. Enkä minä ikinä tule antamaan anteeksi sitä, että diktatuuri on käyttänyt minua hyväkseen kiduttaessaan isääni.

Joten tänään ei naurata. Kirjoitan tätä, koska haluan tällä tavalla pysäyttää sen muistojen vyöryn, joka väkisin tulvii tänään mieleen. En halua, että päivä menee pilalle, mutta asia on pakko käsitellä, tänäänkin.
Aloitin traumaterapian noin puoli vuotta sitten, ja opettelen nykyään elämään siten, etteivät traumat pidä minua otteessaan, etteivät ne vaikuta jokaiseen päätökseeni ja tekemääni valintaan. En vaan ole vielä kauhean pitkällä siinä. Joten tänään kirjoitan tästä ja hengitän samalla syvään. Minun ei tarvitse tänään pelätä, että vanhempani tapetaan, mutta pieni tyttö minussa silti muistaa sen pelon ja kauhun.
Kirjoitan ja hengitän. Olen entistä päättäväisimmin elossa ja jatkan sinnikkäästi sitä työtä,  jonka yksi ihminen voi tehdä paremman elämän eteen. Ei vain minulle, vaan kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä pelkäävät oman ja perheensä elämän puolesta Irakissa, Afganistanissa, Syyriassa, Palestiinassa ja kaikkialla siellä, missä ihmisten ahneus kylvää kuolemaa. Ja kaikille niille lapsille, jotka tällä hetkellä Suomessa pelkäävät, että heidät lähetetään takaisin, keskellä kuolemaa. Heidät lähetetään takaisin, vaikka Suomi voisi antaa heille elämän, kuten se antoi minulle ja perheelleni melkein 24 vuotta sitten.

Pukeutumiskysymys, ikuisuusaihe

Tänään töissä keskusteltiin Iltalehdessä ilmestyneestä artikkelissa liittyen pukeutumiseen.
Mulla kiehahti. Ihan totaalisesti. Ei pelkästään se, että edelleen puhutaan siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei (ja kuka helvetti sen päättää) vaan se, että keskustelusta päätellen nämä väärinkäsitykset ovat edelleen todella syvällä rakenteissa.

Bikinit päällä ei sovi kulkea keskellä kaupunkia, paitsi jos lähellä on vettä. Uimarannalla saa olla niissä vaatteissa, jotka ovat yhtäkkiä sopimattomat muualla.
Ymmärrän, ettei tarvitse toisten sukuelimiä nyt varsinaisesti katsella, ja siinä menee minunkin rajani, mutta muuten minulle se on ihan yksi ja sama. Jos jonkun toisen ihmisen pukeutuminen saa minussa aikaan kiusantuneisuutta, silloin minun on syytä miettiä, miksi näin on. Miksi toisen ihmisen pukeutuminen saa minut kiusaantumaan? Mikä siinä on väärää?

Asiat, jotka aidosti loukkaavat minua toisten pukeutumisessa:
– t-paidoissa ja muuallakin esim. kangasmerkeissä, kangaskasseissa, takeissa, repuissa olevat rasistiset, seksistiset tai muut sellaiset viestit, joiden tarkoitus on entisestään syventää syrjintä ja sorto. Paskat niistä ihmisistä.
– naamiaisissa se, että jengi pitää hauskana toisten kultturien stereotyyppisten asujen käyttämistä, yleensä tutustumatta tarkemmin koko asiaan. Siis: kulttuurinen varastaminen.

Asiat, jotka vaivaavat minua toisten pukeutumisessa:
– pakkasella liian vähän vaatteita päällä, mutta silloinkin minun on luotettava, että se ihminen itse ymmärtää mikä on itselleen parasta
– kaksinaismoralismi eli se, että terassilla miehen on ok olla yläosattomissa.
– värivalinnat! Mutta tämä on puhtaasti esteettisyyskysymys. Minun mielestäni punainen ja turkoosi eivät sovi yhteen, vaan onneksi en odota muiden pukeutuvan oman esteettisyyskäsitykseni mukaan. Mun on elettävä sen kanssa, että toisten mielestä turkoosi ja punainen on ihan ok ja senkin kanssa opittava elämään, että on monia, jota asia ei yhtään kiinnosta. Sekin on ihan okei.

Ihmiset, joiden pukeutumistavasta en tykkää:
– useimmat kymmenet joka päivä vastaantulevat tyypit.
Ihmiset, joiden pitäisi muuttaa pukeutumistyylinsä sen perusteella, että minä en tykkää siitä, mitä he laittavat päälleen:
– 0kpl

Vaan Iltalehdessä, kyseenalaistamatta, kerrotaan, mitä tapakouluttaja Helena Jalonen meille faktana kertoo:

”Jos puhutaan vapaa-ajan pukeutumisesta, vanha sääntö on Valosen mukaan se, että ”otetaan huomioon uskonto, kansainvälisyys, kaikkien viihtyvyys ja asun asiallisuus”.”

Paska vanha sääntö. Otetaanko uusi sääntö:
Säällä kuin säällä, pukeudu tasan sillä tavalla, missä tunnet itsesi mukavaksi. Ota huomioon se, mitä haluat ottaa huomioon kenenkään painostamatta, ota halutessasi huomioon se, millä tuulella olet ja bonuksena se, mikä on sinulle terveellistä. Lisäsääntö: paa pakkasella tarpeeksi vaatetta päälle, auringonpaahteessa varo auringonpistosta.

Siinä.

Asia vituttaa mua erityisesti juuri tänään, koska aamulla töihin lähtiessäni en ollut kyllin vahva enkä sillä hetkellä päässyt yli opituista tavoista ja en lopulta laittanut jalkaan lyhyitä farkkushortseja. En laittanut niitä jalkaan en sen takia, etteikö se olisi sopivaa, vaan koska takanani on koko teini- ja aikuisikäni aikana opitut säännöt siitä, millä tavalla lihava ihminen saa pukeutua. Lyhyet farkkushortsit eivät sisälly tähän listaan. Aamulla hävisin tämän taistelun.
Huomenna yritän uudelleen.

Vitut pukeutumisäännöistä ja siitä, miten _minun pukeutumiseni_ saattaa loukata jotakuta. Vitut siitä, mitä ihmiset luulevat sopivista tavoista lihavien ihmisten pukeutua. Vitut siitä, mitä tapakouluttaja pitää sopivana ja mitä työkaverit on mieltä.

Jos sua, joka luet tätä tekstiä, häiritsee kanssaihmisen pukeutumisvalinnat, katso muualle. Katso peiliin, katso omiin silmiisi. Ja ennen kaikkea kysy itselstäsi, mikä siinä toisen pukeutumisessa niin olennaisesti vaikuttaa sun elämänlaatuun? Mikä siinä sua niin paljon oikeasti häiritsee,  että sä katsot oikeudeksi toista sen perusteella tuijottaa, osoittaa sormella, syyllistää, paheksua, kommentoida ja arvostella?

Arpia saa olla – ja niitä saa näyttää

Pakko vielä nopeasti tästä aiheesta kirjoittaa, koska kyllähän se samantien herätti kysymyksiä.

Kirjoitukseni Nörttitytöt-blogissa käsittelee omien etuoikeuksien huomaamista ja sitä, että on kohteliasta laittaa sisältövaroitus, jos meinaa kirjoittaa tai jakaa linkkiä aiheesta, jonka voi ymmärtää olevan toiselle vaikea, ja joka voi laukaista ikäviä asioita.

Kirjoitukseni pointti ei ole se, että pitää laittaa sisältövaroitus, koska joku saattaa pitää arpista kehoa rumana! Kauhea ajatus! Ei todellakaan.
Teen itsekin työtä sen eteen, että ihan kaikenlaisilla kehoilla on oikeus olla olemassa ja näkyä katukuvassa ja internetissä, koska kehosyyllistäminen ei ole todellakaan okei. Se on jumalauta väärin.

Jos kysymys on vaikkapa juuri kuvasta, missä näkyy mm. viiltelyn arvet, esimerkiksi haluat laittaa itsestäsi selfien someen, niin en todellakaan itse laittaisi tästä sisältövaroitusta enkä odota sitä muiltakaan.
Jos kysymys on artikkeli, joka käsittelee viiltelyä tai kuvasarja, missä viiltely on jutun aihe, laittaisin sisältövaroituksen.

Ymmärrättekö pointtini?

Toivottavasti.

Feministinörtti

Minua haastateltiin Tulvaan hetki sitten ja tänään haastattelu on ilmestynyt Tulvan vuoden 2016 kakkosnumerossa.
Juttu on luettavissa täällä.

Sanon lyhyesti vain tämän:
Minulle on todella, sanoinkuvaamattoman tärkeää se, että minua nyt vihdoin haastatellaan ekoja kertoja siksi, mitä teen, sanon ja jopa saan aikaan eikä enää siksi, koska olen chileläinen ja pakolaisena tullut tänne.

Kunpa osaisin selittää, miksi se on niin tärkeää, miksi se tuntuu niin hyvältä. Ehkä tämä on osa sitä rodullistettuna olemisen vapautumisesta. Olen kiinnostava, arvokas ja minulla on tärkeää sanottavaa ihan myös omana itsenäni eikä niistä syistä, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa. Se on vähän sama kuin silloin, kun joku kutsuu mielenkiintoiseksi sitä, mitä ajatuksia minulla on eikä sitä, että minulla on ”eksoottinen nimi” tai ”lattarisilmät”.

Kiitän myös kuvaajaa Nella Keski-Ojaa, jonka kuvaussessiossa minulla oli aivan mielettömän upea olo! Nauroimme koko ajan! Se oli mahtavaa! Olisipa Nellan kaltaisia kuvaajia enemmänkin!

Tytölle, joka olin 10 vuotta sitten

Rakas 23-vuotias Javiera.
Miten toivon voivani mennä ajassa taaksepäin kertomaan sinulle, että olet hyvä juuri tuollaisena.

Painat 140 kiloa ja olet tietoinen jokaisesta grammasta. Luulet, koska näin sinulle on aina kerrottu, että ollaksesi hyväksytty, rakastettu, arvokas, fiksu, vahva ja rohkea, sinun pitäisi painaa puolet siitä kilomäärästä.
Luulet, ettei sinulla ole lupaa itkeä, koska lihavat ihmiset eivät saa itkeä julkisesti. Et tykkää syödä julkisella paikalla, koska joka kerta kun syöt, saat osaksesi arvostelevia katseita: pärjäisit hyvin ilman tuotakin ateriaa.
Olet täynnä toivoa kuitenkin, koska olet lähdössä Chileen. Olet saapunut tähän maahan vuonna 92 ja siitä lähtien ollut hukassa sen suhteen, mihin maahan kuulut, mikä kulttuuri pitää sinua omanaan. Olet lähdössä sille suurelle matkalle, jonka jokaisen toisen sukupolven pakolaisen täytyisi saada tehdä. Olet lähdössä löytämään kotimaasi.
Et vielä tiedä, että myös Chilessä suurin ongelma tulee olemaan se, miten muut suhtautuvat painoosi. Tulet kuulemaan sellaisia kommentteja kuten ”jos laihtuisit vähän, varmasti löytäisit itsellesi aviomiehen”. Olet kuullut aina, että olisit nätimpi jos laihduttaisit. Tulet kuulemaan sitä Chilessäkin. 
Suurin ongelmasi on se, että pidät itseäsi kyllä kauniina, mutta luulet tietäväsi, ettet saisi ajatella niin. Tämä ristiriita on sinulle useimpina päivinä liikaa ja luulet, että ongelma on painosi eikä se, että ristiriitaa ei todellisuudessa ole.
Toivon, että voisin kertoa sinulle, että on ihan ok pitää itsestäsi sellaisena kuin olet. Toivon, että voisin sanoa, miten ylpeä olen siitä, että jaksat lääkärissä taistella jokaista sokerirasitustestiä vastaan. Olet terve, sinulla ei ole mitään hätää, ja silti kaikki sanovat sinulle, että voisit paremmin, jos laihtuisit. Tulet laihtumaan kyllä, ja tulet huomaamaan, ettei se takaa onnellisuutta. Se tuo lisää ongelmia ja se tekee vain räikeämmäksi eron kohtelussa, minkä lihavat ihmiset saavat verrattuna ”normaalipainoisiin”. Et tule koskaan tottumaan siihen ja se tulee saamaan sinut raivoihisi vielä kymmenen vuotta myöhemminkin.

Rakas minä 10 vuotta sitten. Rakastan sinua, vaikken osannut sitä silloin yhtä hyvin tai avoimesti näyttää. Olen surullinen sinun puolestasi. Mutta juuri siitä syystä lupaan, että vielä kymmenen vuoden päästäni aion jaksaa taistella joka kerran, kun sinunlaisiani, minunlaisiani, pilkataan, määritellään joksikin pelkästään painon ja ulkonäön perusteella. Lupaan sinulle, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän meitä kohdellaan yhtä huonosti. Koska minä teen työtä sen puolesta. Koska yhä useampi tekee työtä meidän hyvinvointimme eteen. Ja se työ ei ole laihtuminen, se työ on itsen hyväksyminen sellaisina, kuin me olemme. Ja me olemme arvokkaita. Meidän puolestamme kannattaa taistella.

Rakkaudella, vuoden 2016 Javiera. 

Dramaattinen, temperamenttinen, lattari.

 

ensimmäinen päivä Suomessa

Ensimmäinen aamu Suomessa.

Se alkoi jo 90-luvulla. Olin 10-vuotias, kun tuntemattomat ihmiset tulivat kehumaan hiuksiani ja silmiäni. ”Sulla on niin tummat ja tuliset silmät!”, ”Sulla on niin ihanan paksu tukka.”
Varhaisteininä näytin fyysisesti jo naiselta. Oli leveä lantio & oli ”hyvät tissit” (kadulla kuultuna, vanhemman miehen  suusta tietenkin).
Ne kerrat, kun minulle on sanottu ”olet tumma ja tulinen, olen aina tykännyt tuollaisista lattarinaisista”, eivät ole laskettavissa kahden käden sormilla.
Opin puhumaan suomea hyvin nopeasti, koska rakastuin tähän kieleen ja sen uskomattomaan kauneuteen ja monipuolisuuteen, mutta koska puhun sitä ilman aksenttia, olen joutunut myös todistamaan, että olen ulkomaalainen. Olen kuullut ”mutta sä puhut suomea niin hyvin” myös lukemattomia kertoja. Olen varta vasten tehnyt vuosien varrella huomattavan paljon töitä sen eteen, että oppisin puhumaan suomea mahdollisimman hyvin, mutta jos kerron, että olen tullut lähes 10-vuotiaana Suomeen, täydellinen suomen kieleni johtuu siitä, että ”olin niin nuori, kyllähän silloin oppii minkä tahansa kielen”.
Olen käynyt teininä tanssitunneilla enkä ollut siellä erityisen hyvä, en huonokaan, keskiverto, minua ei valittu esiintymään. Minusta kuulemma oli jo tullut ”suomalainen”. En osaa tanssia salsaa (”mutta ettekö te kaikki osaa?”), mutta minulla on kyllä hyvä rytmitaju, koska se kuulemma ”on tullut äidinmaidossa”.
Olen istunut bussissa Tampereella ja tuntematon ihminen on ottanut pitkät, kiharat ja paksut hiukseni käteensä ja ihaillut niitä, ilmaissut kateutensa. Minä olin järkyttynyt, mutta sanoin ”kiitos”.
Kun asioin virastoissa tai muissa paikoissa, missä mennään henkilöllisyys edellä, minulle puhutaan kuin idiootille. Kovempaa, hitaasti, kallistetaan päätä sivulle ja ollaan myötätuntoisia. Usein aloitetaan puhuminen englanniksi.
Puhun mitä tahansa puhelimessa äitini tai isäni kanssa, se kuulostaa eksoottiselta ja seksikkäältä. Kun äitini soitti ja kertoi, että isomummoni oli kuollut, puhelua sivukorvalla kuunnellut työkaverini sanoi, että on aina tykännyt siitä, miten eloisalta espanja kuulostaa. Kun saman työvuoron aikana, läheisen kuolemasta järkyttyneenä, olin monta tuntia hyvin hiljaa ja tupakkatauolla pääsi pieni itku, olinkin dramaattinen. Kun kykenin kuitenkin jossain vaiheessa nauramaan jollekin vitsille, olin jo temperamenttinen.
Milloin tahansa tulen jostain vihaiseksi, suutun, turhaudun, totean jonkun epäkohdan jossain, puutun mihin tahansa vääryyteen, olenkin temperamenttinen.
Sikäli väite on absurdi, että me olemme kaikki temperamenttisia: temperamentti ei tarkoita räiskyvää tai tunteitaan voimakkaasti ilmaisevaa ihmistä yhtään sen enempää kuin sellaista, joka vaikuttaa tasaiselta ja järkkymättömältä.
Jo hyvin pintapuolisella haulla netistä löytää tiedon, että temperamentti on ”yksilöllinen tapa reagoida ja käyttäytyä. Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus, joka perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen.
Temperamentti on siis yhtä kuin luonne. Mutta latinalaisamerikkalaisena naisena kaikenlaiset tunteiden ilmaisut ovat ”räiskyviä” ja ”voimakkaita”.

monikasvoinentitti (kopio)

Ruskeahiuksisena olen ”temperamenttisempi”, koska näytän enemmän latinalaisamerikkalaiselta.

Viime vuoteen asti oikeastaan pidin kaikkia näitä kokemuksia välttämättömänä pahana, puuduttavana ja turhauttavana, mutta sellaisena, joka kuuluu asiaan, koska olen ulkomaalainen. Pidän niistä yhtä vähän kuin siitä, että joudun käymään kyllästymiseen asti keskustelua ”mistä olet kotoisin” ja ”mutta pakkohan toisen sun vanhemmista on olla suomalainen”. Mutta mm. kiitos Koko Hubaran  ja hänen bloginsa heräsin siihen, että tälle kaikelle on olemassa yksi sana, rodullistaminen, ja että ei, se ei ole okei.

Minä olen hyvä esimerkki sellaisesta ulkomaalaisesta naisesta, joka rodullistetaan jatkuvasti – vahingossa. Koska ulkonäköni takia käyn myös ihan täysin suomalaisesta, näen hyvin selkeästi rajan siinä, missä kohti ihmisten suhtautuminen minuun muuttuu.

blondina

”Yritätsä näyttää suomalaiselta?” (välivaihe ennen vihreää tukkaa)

Se alkaa siitä hetkestä, kun ihmisten tietoisuuteen ilmestyy fakta: tuo tyyppi, joka puhuu suomea kuin suomalainen ja joka on iholtaan yhtä kalpea kuin minä itsekin, ei olekaan suomalainen!
Siitä hetkestä lähtien aiemmin ihan normaalina pidetyt tummahkot silmät ovatkin tummat ja tuliset. Poikkeuksellisen paksu tukka onkin yhtäkkiä ihanan eksoottinen piirre.
Fyysinen koskemattomuuteni, joka oli siihen asti itsestään selvä asia, onkin vähän vähemmän tärkeä, koska ulkomaalaisena ja varsinkin lattarina pakkohan minun on pitää enemmän siitä, että vieraat ihmiset koskettavat.
Ja uusi ihminen muuttuukin henkilöksi, jonka käyttäytyminen, ominaisuudet ja historia, tapa puhua, tanssia, nauraa, itkeä ja rakastaa, voidaan kaikki tietää ennalta, olettaa tietynlaisiksi, koska se on, ei ainoastaan ulkomaalainen, vaan herraparatkoon, lattari.

Pahinta on oikeastaan se, että minä liian paljon myös itsekin luulin, että näin sen on mentävä. Erehdyin pitämään itkemistä ja lamaannuttavia pelkokohtauksia dramaattisuutena ymmärtämättä, että ne ovat minussa olevien traumojen fyysisiä ilmentymiä. Virheellisesti ajatellut, että tykkään istua yksin kahvilassa, lukea ja juoda teetä, huolimatta siitä, että olen lattari. Oppinut jostain saatanan syystä pitämään kaikkia suomalaisina pidettäviä piirteitä hyvinä ja chileläisinä pidettäviä piirteitä huonoina.

Ei koskaan enää. Päivä kerrallaan opin pitämään puoliani. Jos jaksan, yritän saada muutkin ympärilläni ymmärtämään, että minä olen sellainen kuin olen, koska sellaiseksi elämäni on minut muokannut, mutta mitään luonteeni osaa ei voida enää pitää suomalaisena tai chileläisenä, vaan minä olen minä itse, Javiera.
Minulla on suomalaisia ja minulla on chileläisiä tapoja. Minä saan itse määritellä, minkälainen minä olen.
Minä olen nainen, feministi, vasemmistolainen, nörtti, chileläinen ja tamperelainen.
Puhun espanjaa äidinkielenäni, vaikka puhun ja kirjoitan suomea paremmin.
Rakastan tanssimista, mutta todennäköisesti valitsen illanvietoksi mieluummin lautapelien pelaamisen. En pidä siitä, että vieraat ihmiset koskettavat minua enkä vieläkään tykkää halaamisesta. Tykkään juoda tequilaa enkä koske kaljaan tai siideriin, koska ne ovat minusta mauttomia litkuja. En ymmärrä Pikku-Kalle-vitsejä eivätkä Kummelit aukea minulle, koska ne eivät ole koskaan olleet osa lapsuuttani, mutta haikeana muistelen El Chavo del Ochoa ja osaan kaikki Mafaldat ulkoa. Lasken edelleen päässäni espanjaksi, ja jos seurassa on yksikin toinen espanjaa äidinkielenään puhuva, kaikki kirosanat lipsahtavat minulta espanjaksi.
Ei, en aio opettaa sinua puhumaan espanjaa enkä halua auttaa sinua harjoittelemaan espanjaasi, se on minulle vastenmielistä. Lattarifanien kanssa minun on edelleen vaikeinta tulla toimeen, sillä huomaan, että silloin vasta olenkin ensisijaisesti maanosani ja kulttuurini edustaja. En aio kertoa sinulle lapsuuteni vaikeimmista traumoista vain, koska Victor Jaran elämäkerta saa sinut kyyneliin. Ei, en ole koskaan tavannut sitä pikkuserkkuasi, jonka paras kaveri kerran kävi Nicaraguassa. Ei, en tunne kaikkia chileläisiä Suomessa. Ja olen hyvin kyllästynyt joka loppuvuosi vastaamaan kysymyksiin siitä, minkälaista joulua me vietetään kotona ja lahjotaanko Chilessä. Googleta ”chilean christmas”. Ja kyllä, jokainen kerta kun olen hakenut jotain työpaikkaa, mutta en ole helvetin hyvästä hakemuksesta huolimatta päässyt edes haastatteluun, olen epäillyt, että se ehkä johtuu ulkomaalaisuudestani.

Rodullistamisen lisäksi valitettavasti minullakin on kokemuksia myös suorasta, tahallisesta rasismista. Niihin on helpompaa vastata. Rasistista huutelua on helppo osoittaa sormella (ja näyttää keskaria vastineeksi, koska sen enempää se ei minusta ansaitse), mutta rodullistamista vastaan on hankalampaa taistella.
Koska suurin osa näistä on tahattomia, vahingossa sanottuja asioita, jotka silti toiseuttavat minut. Ja moni on sellaistenkin ihmisten suusta, joita pidän kavereinani, jopa ystävinäni.
Puhun silti itsestäni ulkkiksena ja heitän sarkastista läppää Schrodingerin maahanmuuttajasta (elää sossun rahoilla ja vie työpaikat samaan aikaan), koska minulla on siihen oikeus. Mutta silti katson, että minulla on myös oikeus tulla kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä ja minulla on oikeus olla se, joka määrittelee mitkä osat minusta ovat mistäkin lähtöisin.
Joten kun kerron, että en tunne itseäni suomalaiseksi, älä loukkaannu äläkä väitä vastaan. Hyväksy se. Ja kun kerron, että olen tamperelainen ja kannatan Ilvestä, hyväksy sekin. On mahdollista olla molempia.

 

Minun piti odottaa 2010-luvulle asti ymmärtääkseni, että kokemukseni Suomessa chileläisenä naisena ja pakolaisena ovat rodullistetun ihmisen kokemuksia.
Minun piti tähän asti odottaa saadakseni vahvistuksen sille, että se ei ole normaalia eikä se ole oikein.
Nyt, kun asia on minullekin selvä ja kun olen saanut voimaa tiedon kautta, voin pikkuhiljaa aloittaa sen suunnattoman työn, että yritän selittää, mitä rodullistaminen on ja miksi se on väärin. Miksi on haitallista, että minuun liitetään niin paljon ennakkoluuloja chileläisyyteni takia. Voin selittää, miksi tämä vahvistaa eriarvoisuutta, ja voin varoittaa, että rodullistamisesta on vain lyhyt, aivan liian lyhyt matka rasismiin.
***
Rodullistaminen: prosessi jossa ihmisryhmään liitetään ihonvärin/uskonnon/etnisen taustan perusteella tiettyjä piirteitä, ominaisuuksia ja stereotypioita. (lähde)

Rodullistaminen edeltää rasismia ja merkitsee prosessia jossa ihmiset alkavat käsittää itsensä eri rotuihin kuuluvina yksilöinä. (lähde)

intissävierailulla

”Millä sä värjäät sun tukan?” ”Tää on mun oma väri.” ”Ihana kun sä oot niin eksoottisen näköinen!”

 

 

 

Säädän.

Tänään on ensimmäinen päivä moneen kuukauteen, kun jaksan edes avata koko blogin. Ja säätää. Ja säätää säätämisestä päästyäni.

Yritän jostain saada apua siihen, että saan tämän sivun toimivaksi, muuten ei tule mistään mitään. Ja millään tarkoitan lähinnä tätä blogia. Blogista ei tule mitään ilman apua.

Haluan nimittäin yhdistää kaiken yhteen sivuun. Minussa on niin monia puolia ja olen tullut niiden kaikkien kanssa ns. kaapista ulos. Joten haluan sivuun blogikirjoitusten lisäksi oman osionsa Welukontu-projektilleni (vuodesta 2011 käynnissä ollut kierrätysprojekti), Vapaat kädet -mandalaprojektilleni, juontohommille omat sivunsa ja niin edelleen. Istuin alas ja aloin säätämään tämän WordPress-alustan kanssa, mutta kärsivällisyyttä tämä vaatii.

Mutta tiedättekö mitä tämä kaikki tarkoittaa?
Sitä, että minulla on ensimmäistä kertaa sitten viime vuoden sellainen olo, että pienen pieni määrä energiaa liikenee muullekin kuin sille, että pysyn pystyssä. Tekee mieli nousta pöydälle ja pyöräyttää pieni twerkkaus-voitontanssi (jos jaksaisin)!
Ja siis olkoon, etten jaksa tanssia, mutta jaksan säätää edes vähän.

Älkää siis luovuttako minun suhteeni. Kirjoituksia, paremmat sivut, kuulumisia, valokuvia… kaikkea tulee! En lupaa milloin, mutta lupaan jotain. Lupaan yrittää.

Ja tiedoksi: mitään en olisi näinä kuukausina jaksanut, ellen olisi saanut heittää rauhassa kahdeksan kentän maxikenttäyatzya ja juoda lattekahvia Telakalla ystävieni kanssa:

 

Tampereen Solidaarisuusverkosto

Kun viimeksi kirjoitin, pakolaistilanne oli Suomessa vasta ns. räjähtänyt. Mielestäni on toki hiukan liioiteltua puhua räjähtämisestä, kun Suomeen tulevat pakolaismäärät eivät ole mitään verrattuna esim. naapurimaamme Ruotsin vastaanottamiin turvapaikanhakijoihin, puhumattakaan manner-Euroopan maista, mutta tälle suurelle maalle, joka välillä tuntee itsensä niin pieneksi, se näytti olevan jonkinlainen pommi. Täm’ä tilanne on valitettavasti saanut monista sen kaikkein pahimman esille, mutta onneksi suurin osa tuntemistani ihmisistä on reagoinut päinvastaisesti: heistä se on saanut parhaimman esille. Siitä olen äärimmäisen ylpeä.

Viimeisin kirjoitukseni sai, tämän blogin mittakaavassa, tosi paljon julkisuutta. Se, mitä eniten toivoin, oli ajatusten herättämistä ja siinä kirjoitukseni taisi onnistua. Kirjoitukseen tulleista kommenteista julkaisin vain murto-osan, sillä loput olivat sitä samaa loputonta jankkaamista, yleistämistä, rasismia – vaikka sitä yritettiinkin selittää parhain päin. Kyllä, joukossa oli klassisia ”en ole rasisti, mutta…” -aloituksia. Tämän enempää huomiota en niille anna.

Se, mistä olen eniten iloinen edellisen kirjoitukseni suhteen, on myös oma aktivoitumiseni turvapaikanhakijoiden hyväksi. Facebookissa pyysin myös muita asiasta kiinnostuneita olemaan yhteydessä, ja kirjoitusta seuranneena viikonloppuna ensimmäisen kerran tapasimme joukolla ja ensimmäisen kerran aloimme suunnittelemaan, mitä kaikkea voimme tehdä.

Nyt, yli kuukausi myöhemmin, meillä on jo aktiivinen ja toimiva solidaarisuusverkosto. Verkoston jäsenistä osa käy antamassa Tampereen hätämajoituskeskuksissa kielenopetusta, osa järjestää lapsille leikkihetkiä. Olemme yhteistyössä SPR:n kanssa haastaneet paikallisia yhteisöjä, yrityksiä ja yksityishenkilöitä mukaan hygieniakeräykseen, samalla kun yritämme myös kerätä vihkoja, kyniä ja myös kaikkea randomkamaa, mitä myös tarvitaan. Ja joka sunnuntai, kun päivystän Kulttuuritalo Telakalla, sinne tulee toden totta ihmisiä, yksittäisiä tai yhteisön edustajina, tuomaan meille kipeästi kaivattuja tarvikkeita. Joka kerta meinaan liikuttua kyyneliin.

Joitain viikkoja sitten Telakan ravintolapäällikkö, Tiina Tökkäri, oli muhun yhteydessä ja kertoi, että Telakka oli erään kanta-asiakkaan aloituksesta pohtinut ja myös jo aloittanut järjestämään tapahtumaa, jonka tuotot ohjattaisiin turvapaikanhakijoiden hyväksi. Olin sillä hetkellä sanoinkuvaamattoman ylpeä entisestä työpaikastani, omasta olohuoneestani Tampereella. Solidaarisuusverkosto lähti todellakin hyvin innokkaasti mukaan. Syntyi Telakka Live Aid! Se pidetään 15.11, sunnuntaina, klo 18 alkaen. Esiintyjälistalla on esimerkiksi The Fisk, Janne Laurila ja Tuhlaajapojat, Idiomatic ja Pekko Käppi & K.H.H.L. Lisäksi hätämajoituskeskuksissa kieltenopetusta tekevien kautta saamme esiintymään myös varta vasten perustetun kvartetin. Siis muusikoita, jotka ovat myös turvapaikanhakijoita.
Telakka Live Aidin pääsymaksu on 6-10 euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen saa ihan itse valita, paljonko maksaa kuuden ja kymmenen euron välillä. Tällä haluttiin luoda se mahdollisuus, että halutessaan voi joku enemmänkin maksaa ja taas jos on tiukkaa rahasta, voi sitten kuitenkin päästä paikalle. Lipputuotoilla ostetaan tarvikkeita, mitä tarvitaan edelleen tuohon kielenopetukseen.
Tapahtuman juonnan minä, solidaarisuusverkoston virallinen (kiintiö)pakolainen. Kyllä, se on vitsi. Olen oppinut nauramaan omille traumoilleni, pointit onkin siinä, että minä päätän milloin se on hauskaa.

Tampereen kaupunkihan on se taho, joka ihan oikein kyllä on vastuussa turvapaikanhakijoista, majoituksesta, ruoasta ja niin edelleen. Solidaarisuusverkosto auttaa lähinnä siinä, että yritämme tehdä kolkoissa hätämajoituskeskuksissa oleskelusta edes jollain tavalla siedettävän. Siksi järjestämme kielenopetusta, lapsille leikkihetkiä ja myös retkiä: olemme vieneet jengiä käymään kirjastossa ja museoissa. Viime viikonlopun Tampere Jazz Happeningissa, missä olin juontamassa, haimme torstaina ja sunnuntaina jengiä mukaan ilmaiskonsertteihin Klubilla. Se oli kyllä suuri menestys, ihmisiä oli kymmenittäin mukana!
Lähiaikoina on myös 16.11 Koskikeskuksessa Kaikkien Tampere -niminen tapahtuma, jossa solidaarisuusverkosto on mukana. Senkin tapahtuman muuten juonnan! Silloin esittelemme verkoston toimintaa, ja ajattelimme taaskin hakea jengiä hätämajoituskeskuksista osallistumaan tähän tapahtumaan.

Se, mikä tekee tästä kaikesta just mulle nyt ahdistavan, on tiedon puute. Se, että Tampereella on tosi paljon tahoja, jotka järjestävät solidaarista toimintaa turvapaikanhakijoille, antaa mulle toivoa tulevaisuuden ja myös nykyhetken suhteen, mutta samalla ahdistaa se, ettei ole olemassa mitään yhteistä foorumia sille, että näistä voitaisiin yhdessä sopia. Haaveilen yhteisestä toimintakalenterista ja sujuvasta tiedonkulusta Tampereen kaupungin ja meidän eri toimijoiden kesken.

Onneksi suunnitelmissa on todellakin yrittää järjestää tuollainen yhteinen toimintakalenteri ja tehdä tiedonkulkua sujuva(mma)ksi, on siinäkin asiassa toivoa.

Nyt vaan toivon, että jostain kiven alta yhtäkkiä pomppaisi lisää ihmisiä, jotka haluaisivat tulla mukaan kielenopetukseen ja muuhun toimintaan. Kiinnostaisiko sinua? Otapa yhteyttä! 🙂 

Minä olen pakolainen.

Aloitin tämän tekstin pari viikkoa sitten. Olen monta kertaa yrittänyt jatkaa sitä. Yritykseni ovat kaatuneet lähinnä siihen, kun itkusta ei meinaa tulla loppu. Monta kertaa olen yrittänyt aloittaa, mutta pelkkä ajatuskin on saanut minut taas itkuiseksi. Silloin olen ajatellut ”ei ehkä nyt pysty” ja antanut olla.
Tänään kuitenkin yritän uudelleen. Itkettää nytkin. Olen pari viimeistä päivää ollut hyvinkin itkuinen. Kaikki tuntuu vaikealta. Pienikin syy saa kyyneleet silmiin. Työpaikalla olen mennyt vessaan itkemään. Yritän olla olematta yksin, koska silloin on liikaa aikaa ajatella. Öisin en ole saanut nukuttua kuin korkeintaan kuutisen tuntia. Olen vähän ihmisraunio.

Syitä on monia. Olen vähän stressaantunut töissä. Tänään uutiset kotimaani tapahtuneesta maanjäristyksestä saivat minut huolestumaan. Rahatilanteeni huolestuttaa minua. Perheessäni on jännitettä, joka aiheuttaa pahaa mieltä ja surua. Olen nähnyt isäni itkevän. Olen nähnyt äitini pidättävän itkuaan. Näen veljieni vaikeat tilanteet enkä osaa auttaa.

Mutta tällä kertaa kysymys on pakolaisista. Pakolaiskriisistä. Olen ottanut selvää Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja ajatellut omaa elämääni. Olen lukenut paljon uutisia ja valitettavasti ollut niin hölmö, että olen lukenut ihmisten kommentteja. Ihmisten? Tuntuu enemmän siltä, että kommentoijien ihmisyys on minimissään, kun toivotetaan raiskatuksi tulemista tai suoraan sanotaan, ettei auteta toisia, koska ”omat ensin” tai kun vaaditaan, että ”rajat kiinni”.

Istun junassa juuri nyt. Olen menossa Helsinkiin työmatkalle, mutta aion myös osallisstua huomenna mielenilmaukseen hallituksen pakkosanelua ja leikkauspolitiikkaa vastaan. Olen allekirjoittanut kuukauden aikana paljon vetoomuksia. Sekä Suomea koskevia että maailmalla, esim. Amnestyn kautta. Olen lahjoittanut rahaa eri tarkoituksia varten. Tänään aloin miettimään ja myös konkreettisesti järjestämään jotain auttamismahdollisuuksia Tampereelle saapuneita turvapaikanhakijoita ajatellen. Ensimmäinen tapaaminen on jo huomenna perjantaina 18.9 klo 21.
Olen ihminen, joka uskoo myös siihen, että yksin emme ehkä saa kauheasti aikaan, mutta yhdessä meillä on hyvät vaikuttamismahdollisuudet. Olen uskonut siihen siitä lähtien, kun minulle selvisi, että yksi suurimmista syistä, miksi isääni ei aikoinaan 80-luvulla teloitettu Chilessä oli se, että Suomessa niin moni allekirjoitti postikortin ja lähetti sen Chilen suurlähetystöön. Postikortti, missä vaadittiin, että isäni henki säästettäisiin.

Tässä vaiheessa en näe kirjoittaa kauheasti. Itken. Pahoittelen sitä, että työskentelyhytissä on kolme muuta ihmistä, jotka todistavat tätä, en halua aiheuttaa myöskään huolta. Ei minulla ole mitään hätää, mutta tunteet ovat vain pinnassa. Ja tämä on aihe, mistä en yksinkertaisesti osaa kirjoittaa itkemättä. En hitto soikoon pysty edes ajattelemaan asiaa ilman, että itken. Tapahtumista on jo ikuisuus. Mutta ne tekevät silti kipeää. Ja näinä päivinä ne ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.

Minä olen pakolainen.
Tulin perheeni kanssa Suomeen vuonna 1992. Isäni oli ennen marraskuuta 1992 lähes kymmenen vuotta Chilessä vankilassa poliittisena vankina elinkautista istumassa, kuolemantuomion täytäntöönpanoa odottamassa. Tuomion hän sai, koska hän taisteli murhaaja Pinochetin diktatuuria vastaan, taisteli Chilen kansan puolesta sellaisen tulevaisuuden eteen, missä ihmisiä ei vainottaisi heidän poliittisen vakaumuksensa takia, missä ihmisiä ei tapettaisi johonkin puolueeseen kuulumisen takia, missä kenenkään ei tarvitsisi miettiä, minne hänen miehensä, vaimonsa, äitinsä, veljensä, sisarensa, lapsensa, serkkunsa tai naapurinsa on teloitettu ja haudattu. Äitini oli näiden vuosien aikana niin paljon tekemisissä poliittisten vankien vapauttamisen puolesta toimivissa ryhmissä ja mm. mielenosoituksissa ja muissa mielenilmauksissa mukana, ettei hän aina tullut yöksi kotiin. Koska hänet oli pidätetty. Ja pahoinpidelty. Kidutettu. En halua ajatella, mitä muuta hänelle on tehty.
Minä synnyin vuonna 1983. Isäni pidätettiin saman vuoden syyskuussa. Hän oli käytännössä koko lapsuuteni ajan vankilassa.
Minun lapsuudessani, jos äitini oli myöhässä hakiessaan minut koulusta, olin varma, että se johtui siitä, koska isäni teloitettiin. Jos äiti ei saapunut töistä kotiin, olin varma ja usein myös oikeassa siinä, että hänet on taas pidätetty. Ja silloin pelkäsin, että hänetkin tapetaan. Kadulla jos näin karabineerin (chileläinen poliisi), tiesin miten toimia: yhdestä ei ollut mitään vaaraa, mutta kaksi tai enemmän tarkoitti mahdollista vaaraa, joten lähdin lipettiin, mutta huomiota herättämättä. Joskus isäni oli nälkälakossa poliittisten vankien oikeuksien parantamisen puolesta. Tällöin ruoasta ei saanut puhua eikä vankien edessä tietenkään syödä. (Ei ole ehkä mikään ihme, että kaikista huonooista ahdistuksenhallintakeinoista, mitä traumatisoitunut teini voi ottaa käyttöön, minä valitsin aikoinaan nimenomaan syömisen.) Pisimmän nälkälakon aikana isäni joutui sairaalaan, sydän ei enää kestänyt.
Hän oli siihen mennessä ollut nälkälakossa 42 päivää.

Tämä oli minun todellisuuteni vuodesta 1983 vuoteen 1992. Marraskuussa 1992 isäni tuomiot muutettiin presidentin suosiollisella armahduksella 25 vuoden maastakarkoitukseksi. Suomi otti meidät vastaan. Olimme tietääkseni viimeiset koskaan Chilestä Suomeen tulleet pakolaiset. Samalla myös ensimmäiset, jotka koskaan otettiin Varkauteen.

Minulle Suomeen tuleminen merkitsi elämää. Se merkitsi vihdoin ja viimein varmuutta siitä, ettei isääni tapettaisi. Se tarkoitti sen ainoan toivomuksen täyttymistä, jota olin ikinä siihen mennessä toivonut. Suomeen muuttaisimme yhdessä, perheenä, Suomessa saisin vihdoin ja viimein asua saman katon alla isäni, äitini ja veljeni kanssa.

Suomeen tuleminen oli minulle täynnä toivoa. Kaikesta tulisi täydellistä. Itse olin valmis mihin vaan, koska tulisin olemaan onnellinen isäni ja äitini ja veljeni kanssa. Kaikki olisi vihdoin hyvin.
Olin todella innostunut. Olin innostunut kaikesta. Matka oli ihmeellinen. Lentokentällä Santiagossa muistan kysyneeni, miksi kaikki itkevät? Minä vain hymyilin enkä ymmärtänyt, mikseivät kaikki ole yhtä onnellisia. Olin ekaa kertaa lentokoneessa. Isäni hymyili koko ajan.

Saavuimme Suomeen Helsinki-Vantaalle ja meitä oli vastassa paljon toimittajia ja myös televisiokamerat. Ymmärsin, että olimme uutisissa. Ajattelin, että onpa jännää, mutta toisaalta, onhan mun vanhempani maailman ihmeellisimät ihmiset, äitini niin vahva ja kaunis ja älykäs, isäni niin rohkea ja fiksu, onhan se luonnollista, että heistä halutaan juttuja. He ovat taistelleet diktatuuria vastaan. He ovat minun sankareitani.

Helsinki-Vantaalla muistan, että saimme yhdeltä toimittajalta (hänen nimensä on Ella ja hän puhui espanjaa!) Afrikan tähti -pelin, minne hän oli lisännyt itse kääntämänsä säännöt, siis säännöt espanjaksi. En malttanut odottaa, että pääsen pelaamaan sitä! (Olen aina tykännyt lautapeleistä!). Helsinki-Vantaalla kysyin, miten sanotaan suomeksi ”lasi vettä, kiitos” ja nauroin loputtomiin sitä, että suomeksi sanotaan myös ”haluan teetä”, missä sana ”teetä” kuulostaa ainakin 9-vuotiaan espanjankielisen lapsen korviin aika paljon samalta kuin ”teta”, joka on espanjaksi tissi.

Helsinki-Vantaalta lensimme pikkuruisella koneella Joroisten lentokentälle. Sielläkin oli toimittajia vastassa.
Kuvansista meidät vietiin isolla, hienolla autolla Varkauteen, Savontielle (Savontie 33-35?), missä oli meidän tuleva kotimme. Kolmannessa kerroksessa, portaat ylös ja vasemmalle.

Kotimme oli hieno! Meitä oli vastassa se ryhmä ihmisiä, jotka olivat järjestäneet koko jutun. Meidän tulomme Varkauteen, uuden kotimme kalustettuna, vuodevaatteita, vaatteita meille. Ruokaakin oli valmiiksi. Joku oli keittänyt kahvit. Ensimmäistä kertaa saimme ”pullakahvit”. Olin äärimmäisen väsynyt ja onnellinen. Joku antoi minulle suklaalevyn, Fazeria. Äiti sanoi, ettei saa syödä kaikkea kerralla. Minä salaa otin sen kuitenkin mukaani, kun menin nukkumaan, mutta nukahdin sen päälle. Aamulla heräsin ja se oli sulannut kehoni lämmöstä. Äiti suuttui. Minusta se oli hassua.

Koko tämän ajan seurasin silmä tarkkana isääni. Hän oli juuri vapautunut melkein kymmenen vuoden vankeudesta. Tuloamme seuraavana aamuna hän oli ajanut viiksensä pois. Kysyin miksi, isäni vastasi, että viikset kuuluivat vankilaan. Hän ei enää ikinä pitäisi viiksiä. Eikä ole muuten pitänyt.
Kysyin isältäni jo lentokentällä tunsiko hän itsensä vapaaksi. Kysyin sitä lentokoneessa. Jokaisen välilaskun aikana. Helsingissä, Joroisissa, Varkaudessa. Kysyin sitä usein. Isäni kertoi, että hän tuntisi itsensä vapaaksi vasta sitten, kun hän voisi kävellä kaduilla rauhassa pelkäämättä. Minä ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että hän tarkoitti Chilen katuja. Ja että ihminen, joka on vangittu poliittisista syistä melkein kymmeneksi vuodeksi ei koskaan tulisi enää olemaan vapaa. Vankilassa ihminen kasvattaa itselleen sisäiset kalterit. Ne on vaikeimmat murtaa.

Kymmenvuotiaan logiikka ei ole kaikkein vankin. Ainakaan minun ei ollut. Minä olin vakaasti päättänyt olla onnellinen, koska isäni oli vihdoin vapaa. Mutta en ollut onnellinen aina. En ollut onnellinen, kun minulle huudettiin 10- tai 11-vuotiaana kadulla ”neekerin” tai ”vitun huora” matkalla kouluun. En ollut onnellinen, kun huomasin koulussa, että minut haluttiin kaveriksi, koska olin niin mielenkiintoinen ja outo. En ollut onnellinen, kun en ymmärtänyt suomalaislasten tapoja ja outoutta. En ollut onnellinen, kun huomasin, että vanhempani eivät olleet myöskään onnellisia. Enkä ollut onnellinen, kun huomasin, että voimme huonosti. Että meissä jokaisessa oli traumoja, joita emme osanneet työstää. Kun huomasin, miten vaikeaa äitini oli sopeutua, miten yksinäinen hän oli. En ollut onnellinen,  kun tajusin, että isäni, vaikka olikin äärimmäisen kiitollinen saamastaan työpaikasta, luodessaan lunta Kuntorannassa mietti sitä hetkeä hänen omasta lapsuudestaan, kun joku koulunsa opettajista ennusti hänelle ja hänen koulukavereilleen, ettei heistä tule koskaan mitään muuta kuin kadun lakaisijoita, siis mitättömyyksiä.

Mutta teeskentelin olevani onnellinen. Koska minun ainoa toiveeni oli täytetty, minun velvollisuuteni oli olla onnellinen. Ja koska meidät oli saatu pois Chilestä ja isäni pois vankilasta, minun velvollisuuteni oli olla kiitollinen suomalaisille ja Suomelle ja minun oli pakko kertoa oma tarinani jokaiselle, joka sitä älysi kysyä. Ja sitä kysyttiin. Usein. Vuosien kuluessa ja minun oppiessa puhumaan suomea yhä paremmin tarinaani ymmärrettiin kysyä vähemmän, mutta silti lähes joka kuukausi. Koska kun kerroin nimeni, siitä kysyttiin ”miksi se on niin eksoottinen.” Kun kotimaani tuli esille (ja en ole koskaan osannut piilottaa sitä, koska en nähnyt sille syytä), kysymyksiä heräsi. ”Sulla on varmasti mielenkiintoinen tarina”. Onhan se. Varmasti se on mielenkiintoinen. Mutta se on kipein asia, mikä minulle on ikinä tapahtunut. Ja minä kerroin siitä joka kerta, avasin kaikkein pahimmat haavani, koska luulin, että minun on pakko. Koska se on vähintä, mitä voin pakolaisena tehdä. Koska isäni on elossa ja me olimme vihdoin turvassa.

En enää ajattele niin. Mutta muutos tapahtui vasta vuonna 2007, kun toisen sukupolven chilleläisten poliittisten pakolaisten tapaamisessa Itävallassa terapeutti (2.sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen hänkin) minulle selvisi, ettei minun ole pakko kertoa mitään, jos en tunne oloani turvalliseksi ja jos en yksinkertaisesti halua. Opin, että on olemassa sellainen asia kuin ”uudelleentraumatisoituminen” ja että se tapahtuu joka kerta, kun kerromme kaikkein kauheimmat traumamme uudelleen. Ja varsinkin, jos teemme sen tilanteessa, missä emme koe, että se voidaan tehdä turvallisesti. Puhumisesta on tottakai hyötyä, mutta me voimme ja saamme valita missä, milloin, kenelle ja miksi.

Mutta eivät kokemukseni ole pelkkää traumaa! Minulla oli myös vilpittömästi hauskaa täällä! Muistan, miten jännittävää oli löytää uudesta kodistamme pieniä asioita, jotka erosivat chileläisistä kodeista. Miten hassua oli se, että ulko-ovia on kaksi! Entä vuodevaatteet sitten, mitä ihmettä ovat nämä pussilakanat, menevätkö ihmiset niiden sisälle nukkumaan? Chilessä käytetään vaan paljon peittoja ja niiden alle tavallisia lakanoita. Tosin meidän lakanoissamme oli pitsireunat, Suomessa enemmän kaikkia kuvioita. Miten kummalliselta, mutta myöhemmin fiksulta, tuntuivat triplaikkunat. Miksi luulin ensin, että keittiön kaapeissa on vikaa, kun ylimmästä vetolaatikosta puuttuivat sivut, mutta tajusin tottakai vasta myöhemmin, että se on leikkuulauta. Tai kun tajusin, miten äärimmäisen kätevä on kuivauskaappi. Olin sitä mieltä, että suomalaiset ovat kyllä fiksua väkeä, kun ovat oppineet elämään niin kylmässä kuolematta sihen. Ensimmäisen kerran, kun oli ”kunnolla” pakkasta eli noin 10 astetta, emme menneet kouluun. Meille soitettiin kotiin, ihmeteltiin missä minä ja isoveljeni olemme. Kerroimme, että miten niin, eikö koulut ole kiinni, on niin kylmä. Selitettiin kärsivällisesti, että ei, että jos on 25 astetta pakkasta, silloin ei ole pakko mennä välitunnilla ulos, mutta että kouluun on mentävä. Olimme ihmeissämme, mutta opimme joka päivä uutta.

Oli minulla myös kavereita. Muistan Tiinan ja Mallun, joiden kanssa rakensimme lumiukkoja. Tiina oppi sanomaan ”hermosa” espanjaksi (kaunis) ja se oli hänestä hassua. Muistan useimpien vilpittömyyden, kun he halusivat leikkiä kanssani, koska olin yksinkertaisesti yksi lapsista. Heillekin olen äärimmäisen kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä. Olenkohan koskaan ymmärtänyt sanoa heille, mikä merkitys heidän ystävyydellään oli silloin ensimmäisinä vuosina? Ja Mallu, yksi kiintopisteistäni Varkaudesta, on edelleen minulla ensimmäisenä mielessä, kun ajattelen perinteistä suomalaista ihmistä, jolla on hyvä sydän, joka on rehellinen ja seisoo oikeina pitämiensä asioiden takana.

Nyt on vuosi 2015. Ja maailmalla on pakolaiskriisi. Ja ihmiset Suomessa (ja varmasti muuallakin) puhuvat kaikkea paskaa pää perseessään, ajattelematta yhtään sitä, miltä pakolaisesta tuntuu.
Se vituttaa mua niin, että meinaa pää räjähtää. Siksi olen itkuinen. Mutta olen myös itkuinen, koska olen liikuttunut. Koska ihmisten osoittama solidaarisuus muistuttaa minua kaikista niistä ihmisistä, jotka aikoinaan tekivät mahdolliseksi sen, että mekin pääsimme lähtemään Chilestä. Koska se muistuttaa minua siitä, että saavuimme Suomeen valmiiseen kotiin, koska meitä oli ajateltu ja autettu niin paljon, että tulomme oli tehty meille mahdollisimman helpoksi. Koska nämä ihmiset ymmärsivät, että pakolaiseksi lähteminen on itsessään jo saatanan traumatisoiva asia, vaikea tilanne, joka jättää väkisinkin jälkeensä. Se on asia, joka vaikuttaa ihmiseen hänen loppuelämänsä ajan. Ja vaikuttaa vielä hänen lapsiinsa ja lasten lapsiin myös. He tiesivät tai osasivat aavistaa sen ja tekivät kaikkensa, jotta edes niissä asioissa, joissa he voivat auttaa, he myös auttavat. Ja niin he tekivät ja se kyllä helpotti. Ja kyllä, olen siitä niin kiitollinen, etten osaa pukea sitä sanoiksi.

Ihmisiä, joita ihailen ja joiden ystävyyttä pidän arvossa, on Suomessa lukemattomia. Teitä ihmisiä, joiden avusta en voi koskaan kiittää tarpeeksi. Voin kuitenkin kirjoittaa tämän kirjoituksen ja sitä kautta sanoa kiitos. Teitte ainakin tämän yhden pakolaislapsen Suomeen tulosta helpomman ja elämästäni paremman, kuin mitä se olis ilman teitä ollut. Ja vaikka ette lue tätä, sanon silti kiitos ja heitän kiitokseni ilmoille, ehkä se teidät tavoittaa joskus. Täällä tai seuraavassa elämässä, sillä moni meitä auttaneista on jo kuollut. He olivat Varkaudessa aktiivisesti toimivia eläkeläisiä, se ryhmä joka otti meidät aikoinaan vastaan ja järjestivät niin pajon. Siitä on jo 23 vuotta aikaa.

Olen nyt 32-vuotias. 9-vuotias pieni Javiera täynnä toivoa ja kiitollisuutta elää minussa yhä. Hänen puolestaan minä olen tänään tehnyt Facebookissa yleisen avunpyynnön. Tampereelle on saapunut turvapaikanhakijoita ja apua tarvitaan. Vaikkei siellä olisikaan 9-vuotiaita pikkutyttöjä, siellä on kuitenkin ihmisiä, joita ehkä minä voin auttaa. Ja minäkin aion tehdä niin paljon kuin pystyn. Ja samalla pyydän teitä, jotka myös voitte, tulemaan minun kanssani auttamaan.
Koska miettikää tätä: 23 vuotta myöhemmin omista kokemuksistani puhuminen saa minut itkemään. Se vaikuttaa vieläkin. Kaikki se hyvä ja kaikki se paha. Siksi kaikella, mitä me voimme tehdä nyt, on vaikutusta. Me voimme auttaa täällä. Ja ehkä joku päivä, ehkä 23 vuoden kuluttua, auttamiemme ihmiset tai heidän lapsensa voivat puolestaan olla iloisia siitä, että heitä on joskus autettu. Ja he auttavat eteenpäin.
Tekomme, hyvien ja huonojen, vaikutukset eivät aina ole välittömiä. Mutta ne ovat todellisia.

Auttakaa minua auttamaan. Kiitos etukäteen,
Javiera Marchant Aedo

Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.
Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.