Viime vuonna heinäkuussa, kun sain tietää olevani raskaana, olin ensi hetkestä lähtien lähinnä törkeän onnellinen. Olin kuitenkin samalla myös fiksu ja puhuin terapiassa samantien suurimmista peloista, jotka huomasin itsessäni.
Nämä pelot eivät liittyneet niinkään varsinaisesti esimerkiksi vauvan terveyteen tai siihen, pärjäänkö yksin lapsen kanssa tai edes että meneekö raskaus hyvin, minä pelkäsin sitä, että onko minulla mielenterveyshistoriani takia esimerkiksi suurempi riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja pelkäsin erityisesti syömishäiriön vaikutusta muuttuvaan kehoon raskausaikana.
Lopulta on käynyt kyllä ilmi, että olen osannut pitää pääni aika hyvin kasassa, olen tehnyt aika paljon työtä sen eteen, panostanut itsestäni huolehtimiseen ja osannut hakea apua, kun olen sitä tarvinnut. Olen joutunut selviämään sen tosiasian kanssa, että tämä raskaus on ollut ongelmallinen monesta eri syystä, ja että voin olla itseeni tyytyväinen, kun olen oikeasti osannut panostaa omaan hyvinvointiini.
Tähän kaikkeen peilaten minua niin raivostuttaakin, että vaikka jokainen raskaus on jo itsessään sekä fyysisesti että henkisesti raskasta, se on vielä vaikeampaa, koska tässäkään elämänvaiheessa raskaana olevalle ihmiselle ei anneta kehorauhaa. Raskaana olevan yksityisyys tai henkilökohtaiset rajat on kokemukseni mukaan muiden mielivaltaisesti rikottavissa ja ulkopuoliset paineet ovat naurettavia ja niin vahingollisia, että tekee pahaa ajatella koko asiaa.
Ottaen huomioon, että kaikenkokoiset, -muotoiset- ja näköiset ihmiset tulevat raskaaksi ja synnyttävät, on aika hiton yksipuolista se raskaana olevien kuvasto, mitä näemme elokuvissa, sarjoissa, lehdissä ja internetissä. On ikään kuin vain laihat, valkoiset ja terveet naiset voisivat tulla raskaaksi. Me muut… onko meitä?
Kaipasin alusta asti kuvia lihavista raskauksista. Kaipasin nähdä kuvia siitä, miltä raskaus näyttää kun mahaa on roikkuvaa ihoa. Haluaisin voida keskustella raskausajan syömisestä ilman, että siihen liittyisi vähäisintäkään lihavuuden tai lihomisen pelkoa. Nämä ovat kaikki osoittautuneet enemmän tai vähemmän mahdottomiksi toiveiksi toteuttaa.
Olen ollut kehoaktivismiskenessä mukana pitkään ja olen aika hyvä etsimään tietoa netistä, ja silti vasta viimeisen kuukauden aikana olen löytänyt esimerkiksi Instagramista tilejä, mitä seurata.
Tässä: https://www.instagram.com/plussizebabywearing ja
https://www.instagram.com/takebackpostpartum.
Sitä ennen tunsin olevani niin yksin sen kanssa, miltä kehoni näyttää. Ei se nyt kauheaa ollut, koska pystyn puhumaan terapiassa ja minulla on kaikkien näiden kehoaktivismivuosien aikana oppimani voima mukanani. Mutta silti on ollut kauheaa muistaa, että alussa minäkin mietin… mitä jos raskausmahani on väärän kokoinen?
Sen pitäisi olla nyt pienempi? Isompi? Eri muotoinen? Se ei ole oikea raskausmaha, koska se ei näytä yhtään siltä, mitä olen tottunut näkemään elokuvissa?
Ja sitten ne muutamat tuntemani ihmiset, jotka ovat samaan aikaan kanssani raskaana, heidän kanssaan on vaikeaa kokea yhteenkuulumista, kun sieltä tulee sitä kyseenalaistamatonta vähintään lihavuuspelolla maustettua puhetta. Ruoan arvottamista. Oman kehon häpeämistä. Kaikkea sitä, mitä en halua kuulla, mistä haluan suojautua. En itse enää usko sellaiseen puheeseen, mutta aina kun kuulen tai näen sitä, minun täytyy käyttää energiaa siihen, että olen uskomatta siihen. Se on väsyttävää tilanteessa, missä energiaa ei ole muutenkaan ylimääräistä.
Kaikkein oudointa on ollut todeta, että vaikka pelkästään yhden raskausviikkohashtagin vilkaisulla (kokeille vaikkapa #30weekspregnant tai #20weekspregnant) kuka tahansa voi huomata, että raskausmahan koko ja muoto ovat tosi yksilöllisiä asioita, joten ei ole olemassa ”oikean kokoista raskausmahaa”. Ja silti se tietyn kokoisen ja muotoisen raskausmahan stereotypia on niin voimakas, että varsinkin ensisynnyttäjien puheissa toistuu se pelko siitä, että on väärän kokoinen viikkoihin nähden. Kuinka turha ja ylimääräinen pelko! Toistetaan siis vielä:
OIKEAN KOKOISTA RASKAUSMAHAA EI OLE OLEMASSAKAAN.
Ja miten helposti siitä pääsisi yli, jos ulottuvillamme olisi enemmän kuvia kaikenlaisista raskaana olevista ihmisistä! Sisältäen myös sukupuolten moninaisuuden. Entä kuinka monta kuvaa raskaana olevasta vammaisesta ihmisestä olet nähnyt?
Olen tästä(kin) aiheesta avautunut Instagramissa ja erään sellaisen yhteydessä tuntemani valokuvaaja Outi Törmälä otti yhteyttä, koska hän kiinnostui tästä ilmiöstä. Lopputuloksena minä olen juuri käynyt Helsingissä hänen studiollaan kuvauksissa ja tässä näette yhden hänen ottamistaan valokuvista.
Olen tässä kuvassa 31 viikkoa ja kuusi päivää raskaana. Ja erittäin onnellinen voidessani näyttää, että tämä raskausmaha on minulle juuri oikean kokoinen.
https://www.quiet.fi/outi/
Javiera Marchant Aedo 
Voimia odotukseen! Oma kokemus oli, että aikanaan synnytyssairaalan jossain kontrollissa ammattilainen piti liki rv 39 mahaani kummallisen muotoisena. Ylipainoinen odottaja ei siinäkään sopinut muottiin. Mutta odotusaikana parasta oli, ettei mahaa tarvinnut piilotella. Sittemmin iän myötä maha (ja minä) on onneksi paremmin vapautunut; ei tarvitse hommata telttoja verhotakseen, ellei erityisesti halua. Ja pienen (ja isommankin) lapsen halaukseen pehmeä äiti on parasta.
TykkääTykkää