Oikean kokoinen raskaus

Viime vuonna heinäkuussa, kun sain tietää olevani raskaana, olin ensi hetkestä lähtien lähinnä törkeän onnellinen. Olin kuitenkin samalla myös fiksu ja puhuin terapiassa samantien suurimmista peloista, jotka huomasin itsessäni. 

Nämä pelot eivät liittyneet niinkään varsinaisesti esimerkiksi vauvan terveyteen tai siihen, pärjäänkö yksin lapsen kanssa tai edes että meneekö raskaus hyvin, minä pelkäsin sitä, että onko minulla mielenterveyshistoriani takia esimerkiksi suurempi riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja pelkäsin erityisesti syömishäiriön vaikutusta muuttuvaan kehoon raskausaikana. 

Lopulta on käynyt kyllä ilmi, että olen osannut pitää pääni aika hyvin kasassa, olen tehnyt aika paljon työtä sen eteen, panostanut itsestäni huolehtimiseen ja osannut hakea apua, kun olen sitä tarvinnut. Olen joutunut selviämään sen tosiasian kanssa, että tämä raskaus on ollut ongelmallinen monesta eri syystä, ja että voin olla itseeni tyytyväinen, kun olen oikeasti osannut panostaa omaan hyvinvointiini. 

Tähän kaikkeen peilaten minua niin raivostuttaakin, että vaikka jokainen raskaus on jo itsessään sekä fyysisesti että henkisesti raskasta, se on vielä vaikeampaa, koska tässäkään elämänvaiheessa raskaana olevalle ihmiselle ei anneta kehorauhaa. Raskaana olevan yksityisyys tai henkilökohtaiset rajat on kokemukseni mukaan muiden mielivaltaisesti rikottavissa ja ulkopuoliset paineet ovat naurettavia ja niin vahingollisia, että tekee pahaa ajatella koko asiaa.

Ottaen huomioon, että kaikenkokoiset, -muotoiset- ja näköiset ihmiset tulevat raskaaksi ja synnyttävät, on aika hiton yksipuolista se raskaana olevien kuvasto, mitä näemme elokuvissa, sarjoissa, lehdissä ja internetissä. On ikään kuin vain laihat, valkoiset ja terveet naiset voisivat tulla raskaaksi. Me muut… onko meitä? 

Tässä kuvassa olen raskausviikolla 19.

Kaipasin alusta asti kuvia lihavista raskauksista. Kaipasin nähdä kuvia siitä, miltä raskaus näyttää kun mahaa on roikkuvaa ihoa. Haluaisin voida keskustella raskausajan syömisestä ilman, että siihen liittyisi vähäisintäkään lihavuuden tai lihomisen pelkoa. Nämä ovat kaikki osoittautuneet enemmän tai vähemmän mahdottomiksi toiveiksi toteuttaa. 

Olen ollut kehoaktivismiskenessä mukana pitkään ja olen aika hyvä etsimään tietoa netistä, ja silti vasta viimeisen kuukauden aikana olen löytänyt esimerkiksi Instagramista tilejä, mitä seurata.
Tässä: https://www.instagram.com/plussizebabywearing ja
https://www.instagram.com/takebackpostpartum.

Sitä ennen tunsin olevani niin yksin sen kanssa, miltä kehoni näyttää. Ei se nyt kauheaa ollut, koska pystyn puhumaan terapiassa ja minulla on kaikkien näiden kehoaktivismivuosien aikana oppimani voima mukanani. Mutta silti on ollut kauheaa muistaa, että alussa minäkin mietin… mitä jos raskausmahani on väärän kokoinen?

Raskausviikko 24! ❤

Sen pitäisi olla nyt pienempi? Isompi? Eri muotoinen? Se ei ole oikea raskausmaha, koska se ei näytä yhtään siltä, mitä olen tottunut näkemään elokuvissa? 

Ja sitten ne muutamat tuntemani ihmiset, jotka ovat samaan aikaan kanssani raskaana, heidän kanssaan on vaikeaa kokea yhteenkuulumista, kun sieltä tulee sitä kyseenalaistamatonta vähintään lihavuuspelolla maustettua puhetta. Ruoan arvottamista. Oman kehon häpeämistä. Kaikkea sitä, mitä en halua kuulla, mistä haluan suojautua. En itse enää usko sellaiseen puheeseen, mutta aina kun kuulen tai näen sitä, minun täytyy käyttää energiaa siihen, että olen uskomatta siihen. Se on väsyttävää tilanteessa, missä energiaa ei ole muutenkaan ylimääräistä. 

Kaikkein oudointa on ollut todeta, että vaikka pelkästään yhden raskausviikkohashtagin vilkaisulla (kokeille vaikkapa #30weekspregnant tai #20weekspregnant) kuka tahansa voi huomata, että raskausmahan koko ja muoto ovat tosi yksilöllisiä asioita, joten ei ole olemassa ”oikean kokoista raskausmahaa”. Ja silti se tietyn kokoisen ja muotoisen raskausmahan stereotypia on niin voimakas, että varsinkin ensisynnyttäjien puheissa toistuu se pelko siitä, että on väärän kokoinen viikkoihin nähden. Kuinka turha ja ylimääräinen pelko! Toistetaan siis vielä:

OIKEAN KOKOISTA RASKAUSMAHAA EI OLE OLEMASSAKAAN.

Ja miten helposti siitä pääsisi yli, jos ulottuvillamme olisi enemmän kuvia kaikenlaisista raskaana olevista ihmisistä! Sisältäen myös sukupuolten moninaisuuden. Entä kuinka monta kuvaa raskaana olevasta vammaisesta ihmisestä olet nähnyt? 

Olen tästä(kin) aiheesta avautunut Instagramissa ja erään sellaisen yhteydessä tuntemani valokuvaaja Outi Törmälä otti yhteyttä, koska hän kiinnostui tästä ilmiöstä. Lopputuloksena minä olen juuri käynyt Helsingissä hänen studiollaan kuvauksissa ja tässä näette yhden hänen ottamistaan valokuvista. 

Olen tässä kuvassa 31 viikkoa ja kuusi päivää raskaana.  Ja erittäin onnellinen voidessani näyttää, että tämä raskausmaha on minulle juuri oikean kokoinen. 

Valokuva: Outi Törmälä /
https://www.quiet.fi/outi/

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!