Radikaalin joulukalenterin 6.luukku

Kohteliaisuudet ja miksi niitä kannattaa kyseenalaistaa

Itsenäisyyspäivä. Se on tänään. Itsenäisyyspäivänä, näin olen ymmärtänyt, on monella suomalaisella tapana katsella linnan juhlia ja arvostella paikalla olevien ulkonäköä ilkeämielisesti.

Kuulostaako pahalta, jos kirjoitan sen noin? Kärjistän vähän, tietenkin. Tiedän varsin hyvin, että kaikki eivät katso linnan juhlia, monia se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja niistä, jotka katsovat juhlia useimmat eivät ilkeämielisesti kommentoi. Mutta ulkonäön arvottamisen juhla se silti on enemmän kuin mitään muuta. 

En lähde nyt edes pohtimaan näiden linnan juhlien poliittista merkitystä tämän yhden teeman ulkopuolella, vaan haluan käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten sisäistettyä on kauneuskäsityksemme suhde laihuuteen. Olen asunut Suomessa vuodesta 1992, ja olen itse ollut enemmän mukana itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa kuin katsellut juhlia televisiosta, mutta en ole voinut välttyä kuulemasta juhlien ympärillä vellovaa seksistisestä, rasistisesta ja läskifobisesta kommentointia. Se alkaa hyvissä ajoin ennen juhlia ja jatkuu pitkään juhlien jälkeenkin. Ja kyllä, se keskittyy lähinnä naisiin.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka mieluummin näkisimme ihmisten lopettavan kaiken toisten ihmisten ulkonäköön liittyvän kommentoinnin. Ihan kaiken. Jos on pakko jotain kommentoida, siis ihan oikeasti pakko, sitten kannattaa kysyä lupa. Ja jos vastaus on kielteinen, soisin kysyjän pitävän suunsa kiinni. 
Tämä sääntö on myös tottakai itsellenikin. Pyrin olemaan itsekin kommentoimatta toisten ulkonäköä, ja tästä on koko ajan helpompaa pitää kiinni. Siitä huolimatta edelleen silloin tällöin havahdun siihen, että jaahas, kappas kappas, taisin taas kerran jotain möläyttää. 

Juu, tietenkin on poikkeuksia. Tunnen monia ystäviäni just niin hyvin, että tiedän voivani (tai uskon voivani) kommentoida väri-, kuosi-, asuste- ja vaatevalintoja sekä ulkonäköön liittyviä tekoja, esimerkiksi hienoa meikkiä, glitteröintiä tai kampausta. Tämä on tärkeää: sallin itseni kommentoida vain toisen ihmisen valintoja, tekoja, en hänen kehoaan, sen muotoa, painoa, silmämääräisesti arvioimaani terveydentilaa tai muuta vastaavaa. Enkä hittovie siltikään aina tässä onnistu. Viimeksi marraskuun alussa huomasin tyhmästi sanoneeni ystävälle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ”näytät upealta!”. Mikä tässä on ongelma?  Tarkoitin hiuksia ja vaatevalintoja, mutta se olisi voitu tulkita myös kohteliaisuudeksi siitä, koska hän oli (arvioni mukaan) pienentynyt. En tietoisesti tarkoittanut sitä niin, mutta en voi vannoa, ettenkö jollain hyvin alitajuisella tasolla ole silti ajatellut niin. En voi luottaa siihen, että olisi mitenkään vielä vapaa niistä kahleista. Minua hävetti. Oli kiire. En koskaan palannut siihen asiaan, mutta edelleen mietin sitä ja kadun sanomaani. 

STOP RIGHT NOW THANK YOU VERY MUCH

Siksi varsinkin tänään viestini on seuraava: mieti, mikä ajatus sinulla on takana silloin, kun olet antamassa tuomiosi jonkun ihmisen ulkonäöstä. Jos aiot ”kritisoida” (=haukkua) ihmisen asuvalintaa, miksi se on kritiikki? Miksi se on floppi? ”Ai kamala, tuo ei sovi tolle ihmiselle yhtään!” Miksi ei sovi? 

Varsinkin kun aiot antaa kohteliaisuuden, kun aiot sanoa että joku näyttää upealta, etenkin kun aiot olla kehopositiivinen ja kehua jotain ihmistä, joka ei olekaan laiha ja kehonormien sisäpuolella, yritä seurata omia ajatusaskeleitasi taaksepäin. Miksikö?  

Kohteliaisuussanavarastossamme on mm. termejä kuten imarteleva, oikeita kohtia korostava, hoikentava, pidentävä jne. Englanninkielinen sana ”flattering”, jonka etymologia tulee sanasta ”flat” eli litteä, tarkoittaa nykyään ”imartelevaa”. Olet varmasti nähnyt, lukenut, kuullut ja keskustellut aiheesta ”mitkä vaatteet sopivat vartalotyypillesi”? Jos mietit tai käyt lukemassa vinkkejä miten eri vartalotyyppien vaatteet, kuosit ja leikkaukset kannattaa valita, lue niitä erittäin kriittisellä silmällä. Jokaisen vinkin jälkeen, ”valitse suoria linjoja” tai ”pukeudu lahkeista kapeneviin housuihin” tai ”vyö on paras ystäväsi”, kysy artikkelilta vaikka ääneen ”miksi?”. Mikä on vastaus tähän kysymykseen? Miksi pitää valita suoria linjoja? Miksi vyö on paras ystäväni? Miksi pitää vältellä kuoseja tai suosia kellohameita?

Kaikki ohjeet tähtäävät siihen, että ihmisen pitää yrittää näyttää hoikemmalta kuin on. Ja jos ohjeet eivät pyri hoikentamiseen, vaan on tarkoitettu esimerkiksi pitkille, lyhyille, kapeavartaloisille jne, ohjeet ovat vähintään seksistisiä: näin pukeudut siten, että näytät  naiselliselta. Naiseus tarkoittaa siis kurveja oikeissa paikoissa. Ja nimenomaan vain tietyissä paikoissa. Jos kurvit ovat väärissä paikoissa, esimerkiksi alleissa, ”jenkkakahvoissa”, leuan alla, tissien ja navan välillä, selässä… ne pitää yrittää piilottaa tai ”kääntää katse parhaimpiin puoliin”. Tätä kutsutaan termillä ”parhaiden puolien korostaminen”. Siis niihin, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. *INSERT EYE ROLLING HERE*

TJEU:

”Korosta: Olkalinjaa, siroutta, vyötäröä, kauniita kaarevia muotoja, pituutta jaloissa, kaula-aukkoa.”

”Vältä liian isoja kuvioita, vaakaraitaa ja isoa ruutua. Ne antavat vartalosta leveämmän vaikutelman.”

”Koska Y-vartaloisen jalan malli on usein hyvin hoikka, ja sorjia sääriä on hyvä korostaa kapeilla lahkeilla.”

”Tärkeintä on, että kiinnekohta säilyy kapealla vyötäröllä.”

”Kannattaa panostaa tyylikkääseen trenssiin, joka tasapainottaa lanteiden ja hartioiden väristä leveyseroa ja luo illuusion todellista kapeammasta vyötäröstä.”

Tämä oli kaikessa naurettavuudessaan surullisinta: 

Kengät
Vältä liian siroja kenkiä, ne korostavat lantion leveyttä.”

You get my point?

Ongelma toisten ihmisten ulkonäkön kommentoinnissa, etenkin silloin, kun aiomme sen kohteliaisuudeksi, on se, että olemme niin hyvin sisäistäneet kauneuden suhteen joko suoraan laihtuuteen (ja näennäiseen terveyteen) vähintään siihen, että on ”laihempi” (siis pienempi kuin edellisen kerran), että järjestäen kun kehumme toista, käytännössä ylistämme laihuutta ja vahvistamme tätä vahingollista laihuusihannointia. 

Jos et siis voi olla 100% varma, että kehusi ylläpitää läskifobisen yhteiskuntamme vahingollisia rakenteita, parempi ettet sano mitään. Älä katso linnan juhlia. Tee jotain muuta, tässä ideoita: Kokoa palapeli. Juo kaakaota. Pelaa lautapelejä. Tiskaa. Mene tanssimaan. Ota päikkärit.
Jos kuitenkin aiot katsoa linnan juhlia ja teet sen porukassa, ja varsinkin jos olet laiha tai kehonormien sisäpuolella ja olet seurassa, jossa on pelkästään tai eniten muita tämän suhteen etuoikeutettuja, pidä mielessä että juuri silloin on tärkeää olla kommentoimatta tavoilla, jotka ylläpitävät läskifobiaa.

Jos on kuitenkin pakko eli kaikesta huolimatta haluat kommentoida toisten ulkonäköä, muista tämä Hatun haaste:

Kuudennen luukun Seuraa Somessa!:

Ja jos tämän ihmisen Insta-kuvat saavat sinut epämukavaksi, hyvä. Kyseenalaista sitäkin, miksi tulee epämukava olo. Missä on ongelma? Haasta omat ajatuksesi, haasta käsityksesi kauneudesta, terveydestä ja siitä, miltä mikäkin sukupuolen kuuluu näyttää. Ja muista: ensimmäinen ajatuksesi on tuskin omasi – myöskään kun tarkastelet toisten ulkonäköä. 

Pukeutumiskysymys, ikuisuusaihe

Tänään töissä keskusteltiin Iltalehdessä ilmestyneestä artikkelissa liittyen pukeutumiseen.
Mulla kiehahti. Ihan totaalisesti. Ei pelkästään se, että edelleen puhutaan siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei (ja kuka helvetti sen päättää) vaan se, että keskustelusta päätellen nämä väärinkäsitykset ovat edelleen todella syvällä rakenteissa.

Bikinit päällä ei sovi kulkea keskellä kaupunkia, paitsi jos lähellä on vettä. Uimarannalla saa olla niissä vaatteissa, jotka ovat yhtäkkiä sopimattomat muualla.
Ymmärrän, ettei tarvitse toisten sukuelimiä nyt varsinaisesti katsella, ja siinä menee minunkin rajani, mutta muuten minulle se on ihan yksi ja sama. Jos jonkun toisen ihmisen pukeutuminen saa minussa aikaan kiusantuneisuutta, silloin minun on syytä miettiä, miksi näin on. Miksi toisen ihmisen pukeutuminen saa minut kiusaantumaan? Mikä siinä on väärää?

Asiat, jotka aidosti loukkaavat minua toisten pukeutumisessa:
– t-paidoissa ja muuallakin esim. kangasmerkeissä, kangaskasseissa, takeissa, repuissa olevat rasistiset, seksistiset tai muut sellaiset viestit, joiden tarkoitus on entisestään syventää syrjintä ja sorto. Paskat niistä ihmisistä.
– naamiaisissa se, että jengi pitää hauskana toisten kultturien stereotyyppisten asujen käyttämistä, yleensä tutustumatta tarkemmin koko asiaan. Siis: kulttuurinen varastaminen.

Asiat, jotka vaivaavat minua toisten pukeutumisessa:
– pakkasella liian vähän vaatteita päällä, mutta silloinkin minun on luotettava, että se ihminen itse ymmärtää mikä on itselleen parasta
– kaksinaismoralismi eli se, että terassilla miehen on ok olla yläosattomissa.
– värivalinnat! Mutta tämä on puhtaasti esteettisyyskysymys. Minun mielestäni punainen ja turkoosi eivät sovi yhteen, vaan onneksi en odota muiden pukeutuvan oman esteettisyyskäsitykseni mukaan. Mun on elettävä sen kanssa, että toisten mielestä turkoosi ja punainen on ihan ok ja senkin kanssa opittava elämään, että on monia, jota asia ei yhtään kiinnosta. Sekin on ihan okei.

Ihmiset, joiden pukeutumistavasta en tykkää:
– useimmat kymmenet joka päivä vastaantulevat tyypit.
Ihmiset, joiden pitäisi muuttaa pukeutumistyylinsä sen perusteella, että minä en tykkää siitä, mitä he laittavat päälleen:
– 0kpl

Vaan Iltalehdessä, kyseenalaistamatta, kerrotaan, mitä tapakouluttaja Helena Jalonen meille faktana kertoo:

”Jos puhutaan vapaa-ajan pukeutumisesta, vanha sääntö on Valosen mukaan se, että ”otetaan huomioon uskonto, kansainvälisyys, kaikkien viihtyvyys ja asun asiallisuus”.”

Paska vanha sääntö. Otetaanko uusi sääntö:
Säällä kuin säällä, pukeudu tasan sillä tavalla, missä tunnet itsesi mukavaksi. Ota huomioon se, mitä haluat ottaa huomioon kenenkään painostamatta, ota halutessasi huomioon se, millä tuulella olet ja bonuksena se, mikä on sinulle terveellistä. Lisäsääntö: paa pakkasella tarpeeksi vaatetta päälle, auringonpaahteessa varo auringonpistosta.

Siinä.

Asia vituttaa mua erityisesti juuri tänään, koska aamulla töihin lähtiessäni en ollut kyllin vahva enkä sillä hetkellä päässyt yli opituista tavoista ja en lopulta laittanut jalkaan lyhyitä farkkushortseja. En laittanut niitä jalkaan en sen takia, etteikö se olisi sopivaa, vaan koska takanani on koko teini- ja aikuisikäni aikana opitut säännöt siitä, millä tavalla lihava ihminen saa pukeutua. Lyhyet farkkushortsit eivät sisälly tähän listaan. Aamulla hävisin tämän taistelun.
Huomenna yritän uudelleen.

Vitut pukeutumisäännöistä ja siitä, miten _minun pukeutumiseni_ saattaa loukata jotakuta. Vitut siitä, mitä ihmiset luulevat sopivista tavoista lihavien ihmisten pukeutua. Vitut siitä, mitä tapakouluttaja pitää sopivana ja mitä työkaverit on mieltä.

Jos sua, joka luet tätä tekstiä, häiritsee kanssaihmisen pukeutumisvalinnat, katso muualle. Katso peiliin, katso omiin silmiisi. Ja ennen kaikkea kysy itselstäsi, mikä siinä toisen pukeutumisessa niin olennaisesti vaikuttaa sun elämänlaatuun? Mikä siinä sua niin paljon oikeasti häiritsee,  että sä katsot oikeudeksi toista sen perusteella tuijottaa, osoittaa sormella, syyllistää, paheksua, kommentoida ja arvostella?

Please, take that selfie!

En osaa olla koko ajan koskettamatta omaa päätäni. Tunnustelen pääkalloni muotoa. Kokeilen hiusteni pituutta. Mietin tuleekohan siitä yhtä kihara kuin aiemmin? Tuleekohan minulle nyt paljon harmaita hiuksia? Olen alkanut harmaantumaan noin vuosi sitten, mikä tarkoittaa tapauksessani muutamia hassuja harmaita hiuksia. Olen juhlinut niistä jokaista!
Ajattelen ulkonäköäni. Ajattelen ulkonäköäni lähinnä mielissäni. Ei laihtumisen takia, vaan koska aiempi päätökseni tykätä ulkonäöstäni on pitänyt. Se on tehnyt elämästäni helpompaa. Ja hauskempaa myös. On kieltämättä myös huvittavaa nähdä (joidenkin) ihmisten ilmeet, kun he sanovat ”tuo uusi tukka sopii sulle, näytät tosi hyvältä” ja minä vastaan ”kyllä, olen ihan samaa mieltä!”.

Ei, ei se ole edelleenkään kaikille yhtä itsestäänselvää, että näin voi ja saa vastata. Aina välillä sanon ”Kiitos, olen samaa mieltä” ja jään miettimään, että miksi kiitän? Ei se huonokaan asia ole, mutta olen silti ottanut tavakseni ihan tavan vuoksi kyseenalaistaa kaikkia ulkonäköön liittyvien rituaalien osia. Miksi kiitän siitä, että joku sanoo jotain positiivista ulkonäöstäni?
Kun puolestani kehun toisen ihmisen ulkonäöä, odotanko itse kiitosta? Ja jos odotan, miksi? Ei se ole lahja. Se on toteamus: toisen ihmisen ulkonäössä on jotain, mikä miellyttää minua. Onko se kiittämisen arvoinen asia? Vai sanotaanko niin vain, koska se on kohteliasta? Entä jos toisessa ihmisessä on jotain, mikä ei liity ulkonäköön, mikä miellyttää minua yhtä lailla? Kerrommeko me koskaan toisillemme ”käytit juuri kauniisti sanoja, se miellytti kielikorvaan”? Kehummeko ajatuksia samalla tavalla? Joskus terassilla jonkun tokaistua erityisen nasevasti jotain, saattaa jostain päin pöytää kuulua ”Hyvin sanottu!”, kiitetäänkö silloin?

Törmäsin vähän aikaa sitten somessa kuvaan, missä luki ”in a society that profits from your self doubt, liking yourself is a rebellious act”. Tein siitä välittömästi kansikuvani, sillä se sopii täydellisesti tähän ajatukseen, johon olen totuttanut itseni enemmän tai vähemmän tietoisesti viimeisten vuosien aikana.

Olin kesäkuun alussa Barcelonassa. Naureskelimme ystäväni kanssa sitä, miten rannalla ei otettu aurinkoa eikä käyty uimassa, vaan lähinnä otettiin selfieitä siitä, kun ollaan rannalla ottamassa aurinkoa ja uimassa. Selfiekepit viuhuien lähinnä nuoret tytöt ottivat kuvia itsestään yksin tai yhdessä ystäviensä kanssa, poseeraten, muikistellen, duckfacettaen ns. täysillä. Nauroimme ja ainakin minä tunsin itseni paremmaksi.
Jälkikäteen hävetti. Miksi on naurettavaa ottaa selfieitä? Miksi nuoret tytöt, nuoret pojat, ketkä vaan iästä ja sukupuolesta riippumatta eivät saisi ottaa itsestään kuvia, näyttäen se puoli itsestä, joka omasta mielestään on se kaikkein parhain ja kaunein?
Enkö minä itse juuri peräänkuuluta sitä, että jokainen saisi pyrkiä pääsemään mahdollisimman lähemmäksi sitä, mitä halua olla, eikö silloin olla aidoimmillamme?
Pian tämän jälkeen törmäsin taas toisenlaiseen lainaukseen, ystäväni selfien alla (ja löysin sen lopulta myös täältä):

”Please, take that selfie,” says Professor Jill Walker Rettberg from the University of Bergen, who studies digital culture.
The ridiculing of selfies is a form of media panic as the cultural mainstream readjusts to changing media practices,” she says.
”It’s also interesting that dismissing selfies as narcissistic and vapid is almost always aimed at young women, who for the first time are able to decide for themselves how we see them and how they see each other.”

Kuinka totta! Ja kuinka pettynyt olin itseeni!
Koska minä olin siellä rannalla juurikin sitä mieltä, että naurettavaa käytöstä.
Juu, voisin väittää, että eikö rannalla ole parempaakin tekemistä kuin ottaa kuvia itsestään, mutta en pääse väitteestäni kauhean pitkälle. Jokainen tekee sitä, mitä haluaa ja voi ihan omien mahdollisuuksien rajoissa.

Tästä pääsen vielä yhteen intternetin suuressa maailmassa törmäämäni ajatukseen. En enää muista, mistä se on, en pysty linkkaamaan, mutta pointti oli tämä: ajatellessamme ulkonäköä tai ihmissuhteita, ensimmäinen ajatuksemme on aina se, minkä olemme oppineet yhteiskunnalta. Se on usein arvosteleva, tyytymättömyyttä ilmentävä, ulkoaopittu ajatus. Vasta sitä seuraava on aito, meistä itsessämme lähtöisin oleva ajatus.
Ainakin minä allekirjoitan tämän. Huomaan katsovani muita ihmisiä ja arvostelevani heitä ulkonäön mukaan, tekeväni pitkälle johtopäätöksiä puhtaasti ulkonäköön liittyen. Eihän minulla tuntemattomasta ihmisestä ole tasan tarkkaan mitään muuta tietoa. Ja totuus on se, että jos jollakulla on tennissukat ja sandaalit jalassaan, ei se siinä hetkessä kerro hänestä mitään muuta faktaa kuin se, että hänellä on tennissukat ja sandaalit jalassaan. Kaikki muu on pelkkää ulkonäöstä johdateltua tulkintaa. Ja koska syitä tennissukkiin ja sandaaleihin voi olla tuhat erilaista, kertoo minun tulkintani enemmän minusta ja omista ennakkoluuloistani, omista aivopesun jäljiltä vääristyneen mieleni ajatustavoista kuin siitä henkilöstä, joka meni ohitseni ja josta saatoin juuri ajatella jotain, mikä on lähinnä häpeäksi itselleni.

Minä en haluaisi, mutta silti huomaan pyrkiväni kauneuteen. Ja huomaan, että yritän ahtaa kaikki muutkin ihmiset omien kauneusihanteideni ahtaisiin raameihin. En välillä mahdu itsekään niihin. Ja jos voisin vapautua tästä ajattelutavasta, en usko menettäväni paljoakaan. Vaikka se, että aamulla ennen töihin lähtöä katson peiliin ja hymyilen itselleni, on iso parannus niihin vuosiin, kun olin lähinnä vastenmielinen itselleni, haluaisin silti pyrkiä siihen, ettei päiväni tarvitsisi määriytyä sen mukaan, kuinka tyytyväinen olen peilikuvaani. Haluaisin muita mittareita päivälleni.

Vaan koska toistaiseksi en pysty siihen, enkä ole täysin varma haluanko, julkaisen tässä sen sijaan kolme hyvää selfietä viime kuukausilta. Samassa näette hiusprojektini viimeiset kolme vaihetta.
Olen erityisen tyytyväinen näihin väreihin ja nautin suunnattomasti niistä viikoista, kun minulla oli turkoosi tukka ja sitäkin ”vain vähän”, olin jo ajanut suurimman osan pois.
Nämä ja monet muutkin kuvat löytyvät Instagramista, missä minulla on tili.
violettipinkkiotsis

turkoosiotsis

sivukalju

aivankaljujavi1

Hiuksista ja anonymiteetistä, joka saa kyytiä.

Tiedättekö, mikä aihe herättää aivan älyttömän paljon keskustelua missä, milloin tai keiden kanssa tahansa?

h i u k s e t.

Enkä edes liioittele.

Näkökulmani on toki erikoinen. Olen aina rakastanut omia hiuksiani. Jopa niinä vuosina, kun oma peilikuvani oli minulle vastenmielinen, rakastin hiuksiani.

Alkuperäiset.

Tällaiset hiukset minulla oli aiemmin.

Kotimaassani ne erottautuivat joukosta vaaleutensa takia. Suomessa ne ovat aina taas herättäneet huomiota, koska niitä on pajlon, ne ovat paksut ja luonnostaan kihartuvat. Olen niitä ihmisiä, jotka aamulla herätessään laittavat tukkansa siten, että laitetaan kädet hiusten alle ja vähän ravistetaan ne ”hereille”. Aikaa siihen menee se noin viisi sekuntia. Tai meni.

Kun yritätte kuvailla jotain henkilöä x, kerrotteko ensimmäisten joukossa, minkälaiset hiukset (tai päähine) kuvailtavalla henkilöllä on? Uskallan väittää, että kerrotte. Tämä tuli esille pari päivää sitten, juteltuani baarissa ystävän kanssa. Hän mainitsi tästä ja tajusin välittömästi, että kyllä vaan. Niinhän sitä tulee tehtyä.
Hiukset ovat erittäin suuressa osassa ulkonäkökeskustelua, hiuksiin kiinnitetään niin paljon huomiota. Entäpä kaikki ne kulttuurisesti hiuksiin liittyvät tavat, uskomukset, merkitykset? Loputtomia. Puhumattakaan niistä tähtitieteellisistä summista rahaa, jotka liikkuvat hiusalalla.
Tottakai hiusten suhteen rahaa ansaitaan tasan samalla tavalla kuin lopussakin ulkonäköön liittyvässä kaupassa: mitä tyytymättömimmäksi ihmiset saadaan omaan hiuskuontaloonsa, sitä enemmän massia ihmisiltä saa nyhjättyä.
Loppujen lopuksi, miksi hiustenhoitotuotteiden mainoksissa on aina ihmisiä, joilla on paksut, kiiltävät ja runsaat hiukset? Miksei niissä esiinny sitä keskivertosuomalaisen ”ei-minkään-väristä” ohutta tukkaa? Sanon vaan.

Eipä niillä tuotteilla ohuthiuksisen ihmisen tukkaa saada yhtään sen paksummaksi, mutta mielikuviahan nämä tietyt tahot kauppaavat. Ja valitettavasti, kuten olen vuosikymmenten ajan sen saanut kokea, minulla on ilmeisesti jokin tietty vastuu säilyttää omat, luonnostaan paksut, runsaat, kaikkien mielestä upeat ja mielettömät hiukseni pitkinä ja upeina, koska niin monilla ei ole.
Mitä? EI.

Läppähän se kuulemma on, kuten eräs kaverini totesi minulle törmättyäni häneen leffassa.

Vihreät latvat

Vihreät latvat. Niiden piti olla siniset, mutta aina ei voi onnistua.

Siinä vaiheessa olin värjännyt hiusteni latvat vihreiksi. ”Miksi teit sen?” ”Koska haluan.” ”Mutta minulla on niin ohuet hiukset!” ”Jaa, mutta nämä on mun hiukseni. Ja ainoa ihminen, joka päättää siitä, mitä teen keholleni tai millekään kehoni osalle, olen tasan tarkkaan minä itse.”

Useimmat näistä keskusteluista ovat absurdeja. Mutta kuitenkin, ne varmistavat minulle sen, miten syvään juurtuneita ovat ne kauneuskäsitykset, joilla meidät on aivopesty aika helvetin pienestä pitäen.

Minulla siis on paksut, kiharat, tummanruskeat hiukset. Tai oli. Tällä hetkellä ne ovat pinkit, latvat vähän tummempaa violettia. Minulla on myös piilokalju, joka ulottuu vähän korvien yläpuolelle tottakai koko pään ympäri.
Kuulisittepa ja näkisittepä reaktiot.
blondina

Joskus alkuvuodesta, olisikohan ollut tammikuuta peräti, olin tulossa aikuislukiosta kotiin ja törmäsin kadulla erään kaveriini. Hänen kanssaan aloimme juttelemaan hiuksista, en muista mistä se lähti se keskustelu, mutta lopulta päädyimme siihen, että molemmat olemme halunneet kokeilla oikein tosi lyhyitä hiuksia, jopa kaljua. Syy siihen, ettei vielä olla siihen päästy, oli molemmilla sama: mitä jos kalloni ei ole kauniin muotoinen?
Siinä vaiheessa minulla välähti äärimmäisen epämiellyttävä ajatus. Onko meidät todellakin niin pahasti aivopiesty tavoittelemaan tiettyä kauneusihannetta, että jopa kallon muodon tulee olla tietynlainen? Kirottu Sinéad O´Connor. No eihän se tietenkään hänen vikansa ole. Mutta kuitenkin, ymmärsin, etten ole koskaan kokeillut lyhyttä tukkaa, koska en voi tietää, onko minulla tarpeeksi kauniinmuotoinen kallo siihen. Huomaako kukaan muu tuon ajatuksen naurettavuutta?
Siinä paikassa vannoin pyhästi, että ajan pääni kaljuksi joskus touko-kesäkuussa. Miksi? Koska haluan ja voin. Rakastan hiuksiani, mutta ne kasvavat kyllä takaisin. Tai ehkä eivät. Entä sitten.

Vihreät. Myöhemmin näin asian monelta muultakin kantilta ja olin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että tämä on hyvä juttu. Minä, ihmisenä, profiloidun niin vahvasti hiuksiini, että haluan nähdä, miten minun käy, kun päätäni ei olekaan koristamassa se tietynvärinen hiuspaljous.
Ja kun tajusin, että kaikki tosiaan lähtee, tajusin myös, että sitä ennen voin leikkiä niillä! Voin värjätä sen yhä uudelleen, eihän ole enää väliä, vaikka ne tulisivat tosi huonoon kuntoon – ajan ne kuitenkin pois! Voin leikkiä väreillä ja muodolla. Aivan saatanan siistiä!
Ja nyt, kun takana on jo kolme eri hiustyyliä, älysin myös kolmannenkin hyvän puolen: ihmiset kiinnittävät huomionsa nyt tukkaani, joten muu kommentointi, esim. painoon liittyen, on jäänyt olemattomaksi. Sehän sopii minulle.

pinkit - vol I

Pinkit! Tässä vaiheessa toki vielä tosi voimakkaan pinkit. Nyt vähän haalistuneet jo! 🙂

Minusta on myös aika mielenkiintoista, että aikomustani ajaa pääni kaljuksi pidetään rohkeana. Miksi se on rohkeaa? En ole tähän mennessä kuullut mitään hyvää selitystä juuri tälle sanavalinnalle. Jos joku osaa selittää sen minulle, olkaa hyvät, kuuntelen mielenkiinnolla. Jotain aavistuksia minulla on, kuten se, että pidetään rohkeana vallitsevien ulkonäköön liittyvien ihanteiden vastustamista tällä tavalla.
Mutta en voi siis päästä yli siitä fiiliksestä, että minua pidetään rohkeana kun luovun jostain, mikä tekee minusta kauniimman. Tuleeko minusta rumempi ilman tukkaa? Olen aika varma, että useimpien mielestä kyllä. Omasta mielestäni minusta tulee vain ihminen ilman tukkaa.

En tietenkään ole vapaa ulkonäkökeskeisestä ajattelusta. En missään nimessä osaa olla ajattelematta ulkonäköäni ennen ja jälkeen tämän hiusten ajamisen. Kaipaan nyt jo entistä hiuspehkoani, mutta aivan samanaikaisesti en kaipaa sitä yhtään. Ja sekin on ihan okei.
Mutta enemmän mietin seuraavaa väriäni (turkoosi!), ja kesää ilman tukkaa. Olen hankkinut kolme isoa lierihattua, koska pää ilman tukkaa + laihtuminen = lierihatut mahtuvat päähäni. Lierihattuja! Isoja, dramaattisia lierihattuja! Ei pala päänahka. Ei tarvitse pitää aurinkolaseja! Pikku sade ei myöskään haittaa, kun on koko ajan oma katos mukana!
Ja voin pitää myös pieniä korviksiani, jotka eivät aiemmin näkyneet tukkani alta. Kesä ilman tukkaa!

Heippa föönit, heippa kymmenet lenksut, jotka pyörii taskuissa ja laukuissa. Heippa sampoo, hoitoaineet ja muut hiussmöydät! Hahaa! Ei tule teitä ikävä.
Paitsi sitten taas loppusyksystä, koska hei, tää tukka kasvaa todella nopeasti.

Ei niin, ettetkö aiemminkin ollut ihan nätti, mutta…

Olen omasta mielestäni kaunis. Olen kyllä myös rumakin. Se riippuu päivästä, unen määrästä, siitä mitä unta olen nähnyt, vaatteista, lämpötilasta ja vaikka mistä. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi joka päivä jatkuvasti sitä mieltä, että on kaunis. Mutta tunnen, surullista kyllä, monta ihmistä, jotka ovat aina omasta mielestään rumia.
Tärkeämpää kuin se, olenko omasta mielestäni tai muiden silmissä kaunis, ruma tai yhdentekevän näköinen, on se, ettei sillä ole oikeasti mitään väliä. Ihmisarvoni ei määräydy sen mukaan, olenko kullakin hetkellä minkä näköinen omasta tai kenenkään muun mielestä. Olen ihmisenä arvokas, oikeutettu kunnioittavaan kohteluun ja elämisen arvoisen elämään riippumatta ulkonäöstäni. Saman oikeuden suon jokaiselle tässä elämässä. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin maailman ystävällisin ihminen jokaiselle, joka tulee kadulla vastaan. Asiallinen ja valmis kohtaamaan jokaisen tasavertaisena ihmisenä, kyllä. Mutta jos vastaantuleva ihminen osoittaa sekunnissa oleva typerä juntti, kohtelu on sen mukaista

Vuosia sitten laihduin 50 kiloa. Ensin 30 kiloa erittäin niukkaenergisellä dieetillä  ja sen jälkeen vielä 20 kiloa liikunnalla ja pitämällä tietystä ruokavaliosta kiinni.
Ennen laihtumistakin sain silloin tällöin palautetta ulkonäöstäni. Pääasiallisesti hyvää, näytätpä hyvältä, oletpa näyttävän näköinen – sekä tietenkin paljon kehuja yksityiskohdista, jotka eivät liity painoon eli niistä on turvallista puhua: onpa sinulla kauniit hiukset/silmät/vaatteet/kengät/korut jne.
Laihtumisen myötä yhtäkkiä jokaisella tuntemallani ihmisellä oli tarve kertoa, kuinka minusta on yhtäkkiä tullut kaunis.

Wau, sähän näytät tosi hyvältä!
Oho, susta on tullut tosi hehkeä!
Wau mikä mimmi!
No nythän sä oot kyllä tosi kaunis!
Sähän oikein kukoistat!
Sä hehkut!
Sä oot niin kaunis!
Sä oot tehnyt kyllä kovan urakan!
Eikö olekin kivaa kun ei tarvii kantaa sellaista määrää kiloja päällään?
On varmaan mukavaa kun voi liikkua, eikö?
Susta tuntuu varmaan tosi hyvältä!
Sä oot kyllä tosi nätti nykyään!
Huh huh mikä mimmi!
Huh huh, mitkä muodot!
Upee nainen!
ja niin edelleen…

Ja jokaisen jälkeen ei niin, ettetkö ollut aiemminkin ihan nätti, mutta…

Kyllä, jokainen kehui tuntui enemmän hyvältä kuin pahalta. Mutta se, että jokainen muisti lisätä tuon mutan tuohon perään, vitutti myös joka kerta. Ja piti olla ymmärtäväinen. Koska juu, onhan se niin, että laihtuminen tuo terveyttä tuossa omassa mittakaavassani. Ja eihän kukaan sitä pahalla tarkoittanut, olivat niin iloisia puolestani. Ja kyllä, onhan se niin, että varmasti iho voi paremmin ja joo, olivathan kasvotkin terveemmän näköisiä, kun ei ollut sitä turpomista ja kyllä sitä ja juu tätä ja tottakai ja tokihan ja näinhän se on.

Mutta silti. Vaikka laihtuminen oli todella henkilökohtainen, vaikea ja herkkä aihe, kenenkään mieleen ei tullut pysähtyä ajattelemaan, että ehkäpä hän ei halua kuulla siitä puolituntemattomalta ihmiseltä. Ehkäpä aihe on niin henkilökohtainen, että vaikka laihtuminen näkyy väkisin (eipä sitä piilottaakaan voi), ei sitä ole tehty, jotta jokainen voisi tulla kommentoimaan.
Ja tietenkään nyt, kun niistä jokainen kilo tuli takaisin, sitä ei taas kommentoida kuin ehkä kovassa humalassa (”voi voi kun sinä taas luovutit”, taas? luovutin?). Laihtumisesta saa puhua vaikka miten paljon, mutta lihomisesta ei.

Olen myös lukenut blogeista ja myös foorumeista kertomuksia siitä, kuinka paljon leikkaukseen hakeutuvat ja sen läpikäyneet ihmiset ovat saaneet kuulla siitä. Ettei oltu osattu olla tarpeeksi sinnikkäitä laihtuakseen ilman kirurgin veistä. Ettei ollut tarpeeksi itsekuria laihtumiseen ilman vippaskonsteja. Että otettiin helpoin ja vaivattomin tie kohti hoikkuutta.

I call bullshit.
Suomessa ei julkisten terveyspalvelujen kautta pääse leikkaukseen, jollei takana ole joko vakavia terveyshaittoja ja lukuisia yrityksiä laihduttaa aiemminkin. On käytävä ravitsemusterapeutilla, on kaikkia erilaisia epämiellyttäviä testejä, on psykiatrin tapaamista ja sitten on se leikkaus, joka ei ole mikään läpihuutojuttu. Se on riski. Mikään näistä ei mielestäni huuda helppoa, oikotietä, vippaskonstia tai muutakaan. Päinvastoin, tie tähän leikkaukseen on pitkä ja sinua koetellaan pitkin matkaa lukuisilla eri tavoilla. Ja hyvä niin, sillä leikkaus on vakava asia ja muutos on niin suuri, että asiaan on pakko tottua etukäteen.

Olen myös lukenut kateudesta ja ystävyyden loppumisesta. Olen lukenut parisuhteiden kariutumisista ja koko ystäväpiirin vaihtumisesta. Olen lukenut työkavereiden vittuiluista ja perheenjäsenten nauruista.
Ja sitten on omat kokemukseni. Ihmisten ajattelemattomuus. Tai ihmisillä tarkoitan lähinnä normaalipainoisia tässä tapauksessa. Sillä heiltähän niitä ajattelemattomia, hyvää tarkoittavia kommentteja kaikkein eniten kuuli.

Pahinta oli se, etten itse ollut erityisen tyytyväinen itseeni. En tunnistanut itseäni peilistä, en oikein osannut ”ajaa kehoani”. Painonpudotus oli niin nopea ja raju, etten osannut liikkua. Pää laahasi perässä niin pitkällä, että olin koko ajan aivan pihalla. Katsoin kuvia itestäni ja mietin, että ”olen valtava!”. Katselin perseeni jälkeä patjalla ja mietin taas ”valtava!”. Ennen laihtumista en ollut ajatellut niin!
Ja kommentteja sateli jatkuvasti. Kuinka hyvältä ja terveeltä näytin! Mutta minusta ei tuntunut siltä. Ja pari kertaa yritinkin aiheesta puhua, mutta nopeasti minut vaiennettiin, sillä eikö olekin kuitenkin hyvä, että olet laihtunut niin paljon, kyllä se kato siitä! Negatiivisia ajatuksia itsestään ei saanut laihtumisen myötä olla, vaan piti yksinkertaisesti olla vaan loputtoman tyytyväinen omaan pienempään kehoon.

Siksi päätin nyt, etten kerro tästä leikkauksesta kenellekään. Ja kun ENE alkaa, yritän mahdollisuuksien mukaan pitää senkin suhteen matalaa profiilia. En halua joutua selittelemään kenellekään yhtään mitään. Ja tiedän, että laihtumisen myötä kommentteja tulee taas, mutta aion sen suhteen vastata asiallisesti, mutta jämäkkäästi: Kiitos, en halua puhua asiasta. Ja sitten vaihtaa aihetta.

Koska minä olen paljon muutakin kuin painoni. Ja vaikka laihtuisin tai tapahtuisi mitä, haluaisin, että kanssani edelleen juteltaisiin kaikesta, millä on paljon enemmän väliä. Ajankohtaisista aiheista, politiikasta, kulttuurista, vitseistä, ihan mistä vaan. Mutta en jaksa käydä enää yhtään painooni liittyvää keskustelua ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä aiheesta mitään eivätkä ole jaksaneet ajatella sitä yhtään sen pidemmälle, kuin että laihtuminen on hyvä asia.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.