Radikaalin joulukalenterin 7.luukku

Sinä olet rasisti.

Tätä ei ole helppo kirjoittaa. Tai ehkä enemminkin niin, että on helppoa, mutta vähän irvistelen etukäteen, koska voin kuvitella todella monen reaktiot etukäteen.

Oletko rasisti? Jos olet eksynyt sivuilleni, on todennäköistä, että vastaat ”en”. Kuitenkin jos väittäisin sinulle tässä ja nyt, että olet rasisti, miten suhtautuisit siihen? Tuskin se kivalta tuntuu. Ei tietenkään.

Se, että kuitenkin väitän sinun(kin) olevan rasisti, selittyy sillä, että rasismi ei ole mustavalkoinen juttu. Se ei mene niin, että olet joko SVL:n jäsen ja heilaat harva se päivä huutaen natsien iskulauseita päin kaikkia, jotka mielestäsi ovat muuta kuin arjalaista alkuperää, tai sitten olet täydellisen ”suvaitsevainen” (kuinka vihaankaan tuota sanaa) ihminen, joka on 100% sitä mieltä, että kaikki ovat samanarvoisia ja kohtelee aivan täpöö kaikkia täysin samalla tavalla. 

Tässä, asian selittää paremmin ja yksityiskohtaisemmin
Mamoudou N´Diaye:

Rasismi on siis spektri. Ja valitettavasti me olemme kaikki jossain kohtaa tätä spektria. Olemme siis jokainen jonkinasteisia rasisteja. Toki jos haluat helpottaa juuri nyt tuntemaasi syyllisyyttä, voit myöntää olevasi ”joitain ihmisryhmiä kohtaan ennakkoluuloinen”. Rasismin muotoja (esiasteita, if you will) ovat myös rodullistaminen ja eksotisoiminen. Nämä kaksi viime mainittua ovat sellaisia, mitä tehdään myös usein ”hyvää tarkoittaen”. Esimerkiksi jokainen, joka on minullekin kertonut, kuinka paljon ”ihailee latinokulttuuria” tai pyytänyt, että puhuisin vähän espanjaa, koska ”se on niin tulinen ja seksikäs kieli” tai ohittanut kaikki tunteeni toteamalla, että olen ”temperamenttinen ja pippurinen lattari”, on rodullistanut ja eksotisoinut minut. 

Älä kuitenkaan jää tähän. Älä jumiudu siihen, että ”no helvettiäkö sitten, olen rasisti, shoot me”. Ei ei. Pyri ensin tunnistamaan ennakkoluulosi. Kuuntele ja ota opiksesi, kun sinulle huomautetaan, että jokin tekosi on rodullistamista tai eksotisoimista. Älä muserru myöskään syyllisyyden alle: et ole ainoa, joka tahtomattaan ja jopa hyvää tarkoittaen ylläpitää vahingollisia rasistisia rakenteita, mutta voit liittyä alati kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka tietoisesti pyrkivät pois tällaisesta. Ja, kuten kaikki muukin työ omien rutiininomaisten tapojen tunnistamiseksi ja muuttamiseksi, se helpottaa jokaisen teon ja ajan myötä.

Minäkin olen tehnyt tämän työn, ja teen sitä edelleen. Minussa ovat ne lukuisat kokemukset, jotka vahvistavat omia ennakkoluulojani tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Ja pahinta on myös se, että minulla on ennakkoluuloja ihmisryhmistä, joiden suhteen ei ole mitään kokemuksia. En ollut romaneja kohtaan ennakkoluuloinen Suomeen tullessani, mutta jo muutaman vuoden jälkeen opin olemaan sitä: minulla ei ollut yhtään negatiivista kokemusta kenenkään romanin kanssa (päinvastoin, olin yläasteella tosi ihastunut yhteen romaniin), mutta pelkästään rasististen juttujen kuuleminen riitti ja huomasin 16-vuotiaana Tampereelle muuttaessani, että seurasin romaneja kaupassa tarkasti, koska halusin omin silmin nähdä, että heillä on tapana varastaa. No en koskaan nähnyt sellaista. Sen sijaan jossain vaiheessa, kun olin itse tarpeeksi monta kertaa joutunut itse samanlaisen kyttäyksen kohteeksi (minua luultiin niihin aikoihin tosi usein romaniksi), tajusin itsekin harjoittavani rasismia. Olen siitä lähtien pyrkinyt siitä pois, ja se on helpottanut koko ajan, mutta en edelleenkään voi sanoa olevani täysin niistä vapaa. 

Tässä kuitenkin tulee tämän pointin ydin: en ehkä koskaan pääse täysin yli ennakkoluuloistani, mutta minulla on kuitenkin valta päättää, toiminko niiden ennakkoluulojen perusteella vai en. Olen tietoinen ennakkoluuloistani ja pidän huolen siitä, ettei  se vaikuta siihen, miten suhtaudun muihin. Ja mitä enemmän teen tätä, sen paremmin voin luottaa siihen, että toimintani kestää tarkastelun. 

Kirjoitan tämän osana radikaalia joulukalenteria, koska on tärkeää ymmärtää, ettei kehoaktivismi, varsinkaan lihavuusaktivismi, ole muusta aktivismista eristyksessä oleva taistelu ihmisoikeuksien puolesta. Se on olennaisesti yhteydessä (myös) antirasismiin. Ja molemmat ovat intersektionaalisen feminismin ytimessä.
Tiesittekö, että kehopositiivisuusliike kuten #metoo on mustien naisten alullepanema liike? Vaikka Alyssa Milano käytti julkisuuttaan työkaluna ja alustana, liikkeen aloitti Tarana Burke. Ettekö tienneet? Se johtuu siitä, että #metoo on valitettavasti omittu palvelemaan ensisijaisesti valkoisia naisia. Samalla tavalla kehopositiivisuus on omittu palvelemaan sopivan lihavia ja valkoisia naisia. Siis sopivan lihavia. Sopivan valkoisia. Sopivan normaaleja. 

Radical body positivity can not exist within whiteness, white passing-ness, or white people.


Radikaalin joulukalenterin 6.luukun Seuraa somessa!

Dramaattinen, temperamenttinen, lattari.

 

ensimmäinen päivä Suomessa

Ensimmäinen aamu Suomessa.

Se alkoi jo 90-luvulla. Olin 10-vuotias, kun tuntemattomat ihmiset tulivat kehumaan hiuksiani ja silmiäni. ”Sulla on niin tummat ja tuliset silmät!”, ”Sulla on niin ihanan paksu tukka.”
Varhaisteininä näytin fyysisesti jo naiselta. Oli leveä lantio & oli ”hyvät tissit” (kadulla kuultuna, vanhemman miehen  suusta tietenkin).
Ne kerrat, kun minulle on sanottu ”olet tumma ja tulinen, olen aina tykännyt tuollaisista lattarinaisista”, eivät ole laskettavissa kahden käden sormilla.
Opin puhumaan suomea hyvin nopeasti, koska rakastuin tähän kieleen ja sen uskomattomaan kauneuteen ja monipuolisuuteen, mutta koska puhun sitä ilman aksenttia, olen joutunut myös todistamaan, että olen ulkomaalainen. Olen kuullut ”mutta sä puhut suomea niin hyvin” myös lukemattomia kertoja. Olen varta vasten tehnyt vuosien varrella huomattavan paljon töitä sen eteen, että oppisin puhumaan suomea mahdollisimman hyvin, mutta jos kerron, että olen tullut lähes 10-vuotiaana Suomeen, täydellinen suomen kieleni johtuu siitä, että ”olin niin nuori, kyllähän silloin oppii minkä tahansa kielen”.
Olen käynyt teininä tanssitunneilla enkä ollut siellä erityisen hyvä, en huonokaan, keskiverto, minua ei valittu esiintymään. Minusta kuulemma oli jo tullut ”suomalainen”. En osaa tanssia salsaa (”mutta ettekö te kaikki osaa?”), mutta minulla on kyllä hyvä rytmitaju, koska se kuulemma ”on tullut äidinmaidossa”.
Olen istunut bussissa Tampereella ja tuntematon ihminen on ottanut pitkät, kiharat ja paksut hiukseni käteensä ja ihaillut niitä, ilmaissut kateutensa. Minä olin järkyttynyt, mutta sanoin ”kiitos”.
Kun asioin virastoissa tai muissa paikoissa, missä mennään henkilöllisyys edellä, minulle puhutaan kuin idiootille. Kovempaa, hitaasti, kallistetaan päätä sivulle ja ollaan myötätuntoisia. Usein aloitetaan puhuminen englanniksi.
Puhun mitä tahansa puhelimessa äitini tai isäni kanssa, se kuulostaa eksoottiselta ja seksikkäältä. Kun äitini soitti ja kertoi, että isomummoni oli kuollut, puhelua sivukorvalla kuunnellut työkaverini sanoi, että on aina tykännyt siitä, miten eloisalta espanja kuulostaa. Kun saman työvuoron aikana, läheisen kuolemasta järkyttyneenä, olin monta tuntia hyvin hiljaa ja tupakkatauolla pääsi pieni itku, olinkin dramaattinen. Kun kykenin kuitenkin jossain vaiheessa nauramaan jollekin vitsille, olin jo temperamenttinen.
Milloin tahansa tulen jostain vihaiseksi, suutun, turhaudun, totean jonkun epäkohdan jossain, puutun mihin tahansa vääryyteen, olenkin temperamenttinen.
Sikäli väite on absurdi, että me olemme kaikki temperamenttisia: temperamentti ei tarkoita räiskyvää tai tunteitaan voimakkaasti ilmaisevaa ihmistä yhtään sen enempää kuin sellaista, joka vaikuttaa tasaiselta ja järkkymättömältä.
Jo hyvin pintapuolisella haulla netistä löytää tiedon, että temperamentti on ”yksilöllinen tapa reagoida ja käyttäytyä. Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus, joka perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen.
Temperamentti on siis yhtä kuin luonne. Mutta latinalaisamerikkalaisena naisena kaikenlaiset tunteiden ilmaisut ovat ”räiskyviä” ja ”voimakkaita”.

monikasvoinentitti (kopio)

Ruskeahiuksisena olen ”temperamenttisempi”, koska näytän enemmän latinalaisamerikkalaiselta.

Viime vuoteen asti oikeastaan pidin kaikkia näitä kokemuksia välttämättömänä pahana, puuduttavana ja turhauttavana, mutta sellaisena, joka kuuluu asiaan, koska olen ulkomaalainen. Pidän niistä yhtä vähän kuin siitä, että joudun käymään kyllästymiseen asti keskustelua ”mistä olet kotoisin” ja ”mutta pakkohan toisen sun vanhemmista on olla suomalainen”. Mutta mm. kiitos Koko Hubaran  ja hänen bloginsa heräsin siihen, että tälle kaikelle on olemassa yksi sana, rodullistaminen, ja että ei, se ei ole okei.

Minä olen hyvä esimerkki sellaisesta ulkomaalaisesta naisesta, joka rodullistetaan jatkuvasti – vahingossa. Koska ulkonäköni takia käyn myös ihan täysin suomalaisesta, näen hyvin selkeästi rajan siinä, missä kohti ihmisten suhtautuminen minuun muuttuu.

blondina

”Yritätsä näyttää suomalaiselta?” (välivaihe ennen vihreää tukkaa)

Se alkaa siitä hetkestä, kun ihmisten tietoisuuteen ilmestyy fakta: tuo tyyppi, joka puhuu suomea kuin suomalainen ja joka on iholtaan yhtä kalpea kuin minä itsekin, ei olekaan suomalainen!
Siitä hetkestä lähtien aiemmin ihan normaalina pidetyt tummahkot silmät ovatkin tummat ja tuliset. Poikkeuksellisen paksu tukka onkin yhtäkkiä ihanan eksoottinen piirre.
Fyysinen koskemattomuuteni, joka oli siihen asti itsestään selvä asia, onkin vähän vähemmän tärkeä, koska ulkomaalaisena ja varsinkin lattarina pakkohan minun on pitää enemmän siitä, että vieraat ihmiset koskettavat.
Ja uusi ihminen muuttuukin henkilöksi, jonka käyttäytyminen, ominaisuudet ja historia, tapa puhua, tanssia, nauraa, itkeä ja rakastaa, voidaan kaikki tietää ennalta, olettaa tietynlaisiksi, koska se on, ei ainoastaan ulkomaalainen, vaan herraparatkoon, lattari.

Pahinta on oikeastaan se, että minä liian paljon myös itsekin luulin, että näin sen on mentävä. Erehdyin pitämään itkemistä ja lamaannuttavia pelkokohtauksia dramaattisuutena ymmärtämättä, että ne ovat minussa olevien traumojen fyysisiä ilmentymiä. Virheellisesti ajatellut, että tykkään istua yksin kahvilassa, lukea ja juoda teetä, huolimatta siitä, että olen lattari. Oppinut jostain saatanan syystä pitämään kaikkia suomalaisina pidettäviä piirteitä hyvinä ja chileläisinä pidettäviä piirteitä huonoina.

Ei koskaan enää. Päivä kerrallaan opin pitämään puoliani. Jos jaksan, yritän saada muutkin ympärilläni ymmärtämään, että minä olen sellainen kuin olen, koska sellaiseksi elämäni on minut muokannut, mutta mitään luonteeni osaa ei voida enää pitää suomalaisena tai chileläisenä, vaan minä olen minä itse, Javiera.
Minulla on suomalaisia ja minulla on chileläisiä tapoja. Minä saan itse määritellä, minkälainen minä olen.
Minä olen nainen, feministi, vasemmistolainen, nörtti, chileläinen ja tamperelainen.
Puhun espanjaa äidinkielenäni, vaikka puhun ja kirjoitan suomea paremmin.
Rakastan tanssimista, mutta todennäköisesti valitsen illanvietoksi mieluummin lautapelien pelaamisen. En pidä siitä, että vieraat ihmiset koskettavat minua enkä vieläkään tykkää halaamisesta. Tykkään juoda tequilaa enkä koske kaljaan tai siideriin, koska ne ovat minusta mauttomia litkuja. En ymmärrä Pikku-Kalle-vitsejä eivätkä Kummelit aukea minulle, koska ne eivät ole koskaan olleet osa lapsuuttani, mutta haikeana muistelen El Chavo del Ochoa ja osaan kaikki Mafaldat ulkoa. Lasken edelleen päässäni espanjaksi, ja jos seurassa on yksikin toinen espanjaa äidinkielenään puhuva, kaikki kirosanat lipsahtavat minulta espanjaksi.
Ei, en aio opettaa sinua puhumaan espanjaa enkä halua auttaa sinua harjoittelemaan espanjaasi, se on minulle vastenmielistä. Lattarifanien kanssa minun on edelleen vaikeinta tulla toimeen, sillä huomaan, että silloin vasta olenkin ensisijaisesti maanosani ja kulttuurini edustaja. En aio kertoa sinulle lapsuuteni vaikeimmista traumoista vain, koska Victor Jaran elämäkerta saa sinut kyyneliin. Ei, en ole koskaan tavannut sitä pikkuserkkuasi, jonka paras kaveri kerran kävi Nicaraguassa. Ei, en tunne kaikkia chileläisiä Suomessa. Ja olen hyvin kyllästynyt joka loppuvuosi vastaamaan kysymyksiin siitä, minkälaista joulua me vietetään kotona ja lahjotaanko Chilessä. Googleta ”chilean christmas”. Ja kyllä, jokainen kerta kun olen hakenut jotain työpaikkaa, mutta en ole helvetin hyvästä hakemuksesta huolimatta päässyt edes haastatteluun, olen epäillyt, että se ehkä johtuu ulkomaalaisuudestani.

Rodullistamisen lisäksi valitettavasti minullakin on kokemuksia myös suorasta, tahallisesta rasismista. Niihin on helpompaa vastata. Rasistista huutelua on helppo osoittaa sormella (ja näyttää keskaria vastineeksi, koska sen enempää se ei minusta ansaitse), mutta rodullistamista vastaan on hankalampaa taistella.
Koska suurin osa näistä on tahattomia, vahingossa sanottuja asioita, jotka silti toiseuttavat minut. Ja moni on sellaistenkin ihmisten suusta, joita pidän kavereinani, jopa ystävinäni.
Puhun silti itsestäni ulkkiksena ja heitän sarkastista läppää Schrodingerin maahanmuuttajasta (elää sossun rahoilla ja vie työpaikat samaan aikaan), koska minulla on siihen oikeus. Mutta silti katson, että minulla on myös oikeus tulla kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä ja minulla on oikeus olla se, joka määrittelee mitkä osat minusta ovat mistäkin lähtöisin.
Joten kun kerron, että en tunne itseäni suomalaiseksi, älä loukkaannu äläkä väitä vastaan. Hyväksy se. Ja kun kerron, että olen tamperelainen ja kannatan Ilvestä, hyväksy sekin. On mahdollista olla molempia.

 

Minun piti odottaa 2010-luvulle asti ymmärtääkseni, että kokemukseni Suomessa chileläisenä naisena ja pakolaisena ovat rodullistetun ihmisen kokemuksia.
Minun piti tähän asti odottaa saadakseni vahvistuksen sille, että se ei ole normaalia eikä se ole oikein.
Nyt, kun asia on minullekin selvä ja kun olen saanut voimaa tiedon kautta, voin pikkuhiljaa aloittaa sen suunnattoman työn, että yritän selittää, mitä rodullistaminen on ja miksi se on väärin. Miksi on haitallista, että minuun liitetään niin paljon ennakkoluuloja chileläisyyteni takia. Voin selittää, miksi tämä vahvistaa eriarvoisuutta, ja voin varoittaa, että rodullistamisesta on vain lyhyt, aivan liian lyhyt matka rasismiin.
***
Rodullistaminen: prosessi jossa ihmisryhmään liitetään ihonvärin/uskonnon/etnisen taustan perusteella tiettyjä piirteitä, ominaisuuksia ja stereotypioita. (lähde)

Rodullistaminen edeltää rasismia ja merkitsee prosessia jossa ihmiset alkavat käsittää itsensä eri rotuihin kuuluvina yksilöinä. (lähde)

intissävierailulla

”Millä sä värjäät sun tukan?” ”Tää on mun oma väri.” ”Ihana kun sä oot niin eksoottisen näköinen!”

 

 

 

Unelmista ja painajaisista, kaurapuurosta ja tomaattisalaatista.

Koko H. kirjoitti koskettavan vastineen Olli Immosen sodanjulistukseen monikulturalismia vastaan:                                    Olli Immosen vastenmielinen sodanjulistus mm. minua vastaan.

Kokon teksti on kirjoitettu ns. sydän kurkussa, koska tämän maailman olliimmoset valitettavasti ovat asemassa, missä heidän sanoillaan on valtaa, missä he vaikuttavat tuhansien ajatusmaailmaan. Ja kenen tahansa ulkomaalaiselta näyttävän lapsen äidillä se varmasti herättää huolta ja ahdistusta. Puhumattakaan siitä arjesta, mikä ei olekaan edes täällä lintukodossa niin turvallista enää, jos satut olemaan ruskea tyttö.

Minun oli pakko kommentoida tuota tekstiä. Kirjoitin sinne näin:

Monikulttuurisuus on rikkaus. Me, ensimmäisen tai toisen, jopa kolmannen sukupolven maahanmuuttaneet, oli syy poliittinen tai ei, tuomme tulomaahan uusia näkökulmia, vanhoja perinteitä ja uusia tapoja, arvokkaita ja kipeitä kokemuksia, elämää. Se kaikki sekoittuu uuden kotimaan elämään ja luo jotain uutta, mistä voidaan ammentaa loputtomiin uusia ideoita, synnyttää uusia yhteisiä perinteitä, perustaa jotain vahvaa, mikä luo hiukan paremman tulevaisuuden, kuin mitä se olisi ollut ilman meitä.
Emme tuo pelkästään hyvää, muttemme missään nimessä vain ja ainoastaan pahaa. Mutta se vaatii yhteistyötä. Yhteistyö, missä ei ole sijaa ennakkoluuloille ja syyttelylle, mutta sen sijaan yhteistyötä, mille on välttämätöntä, että opimme oppimaan toisiltamme, opimme kuuntelemaan toisiamme ja tekemään yhdessä jotain yhteistä.
Me olemme unelma.

Tottakai sain tälle kirjoitukselle heti joltain sankarilta, nimimerkillä ”tyytyväinen”, vastauksen:

Älä tuo meille uusia tapoja, älä ainakaan odota että noudattaisimme niitä. Me olemme tyytyväisiä omiin tapoihimme. Olimme ennen tyytyväisiä siihen ettei ovia tarvinnut lukita, Maailma muuttuu ja ihmiset muuttuvat mutta meillä suomalaisillakin on oikeus omiin juuriimme, kulttuuriimme ja tapoihimme.Elä rinnallamme, jaa elämäämme mutta älä tunkeudu tuomaan omia tapojasi vaan elä täällä samoin kuin me suurimmaksi osaksi.

Nimimerkin takana oleva henkilö tuskin ymmärtää, että hänen oletuksensa ovien lukitsemisesta kertoo enemmän hänestä itsestään kuin kenestäkään Suomeen saapuneesta ulkomaalaisesta.
(toim. huom. kieltäydyn käyttämästä sanaa ”maahanmuuttaja”, sillä siinä on minun korvaani ikävä mielikuva henkilöstä, joka muuttelee huvikseen maasta toiseen. Maahanmuuttanut on henkilö, joka on muuttanut toisesta maasta ja tänne jäänyt.)

Kuinka syvällä täytyy ihmisen pään olla omassa perseessään, että ymmärtää minun tekstini siten, että haluan viedä suomalaisilta pois heidän oikeutensa omaan kulttuuriinsa? Kuinka sokean täytyy ihmisen olla, ettei näe sitä todellisuutta, missä tällä hetkellä elämme? Maahanmuuttoaallon täytyy olla massiivinen, jotta sen vaikutus tulomaan kulttuuriin voisi olla niin musertava, kuin mitä nimimerkki ”tyytyväinen” ja muutkin Suomessa liikaa palstatilaa saavat ”maahanmuuttokriitikot” eli rasistiset moukat sitä maalailevat.
Se säälittävä määrä maahanmuuttaneita mitä Suomessa on, aiheuttaa hädin tuskin värikirjoon uusia sävyjä sinne tänne, muttei hukuta alleen jo olemassa olevia värejä.
Sivumennen sanoen, aika moni blogin kommenttikentässä kävi vastahyökkäykseen selittämällä, ettei ole sellaista asiaa kuin ”suomalainen kulttuuri”. No sehän on myös paskapuhetta se. Vaikka Suomi on ehkä verrattain nuori kulttuuri joiltain osin, ei se tee suomalaisesta kulttuurista yhtään sen vähempiarvoista.

Minusta on myös aika mielenkiintoinen se 23 vuoden maassa vietetyn ajan jälkeen yhä useammin kuulemani ja lukemani ajatus ”vieraiden tapojen tuputtamisesta”. Ilmeisesti se, että minä tulen tänne ja asun täällä ja minulla on tapoja, jotka ovat erilaisia suomalaisten vastaavista, on jo itsessään tuputtamista. Koska muutoin en näe merkkejä tunkeutumisesta, pakottamisesta tai tuputtamisesta.

Toisinpäin sitä kyllä tapahtuu. Ja ei, en ole sitä mieltä, että ”maassa maan tavalla”. Tänne saapunut maahanmuuttanut voi halutessaan ottaa omakseen suomalaisia tapoja ja perinteitä, mutta en näe mitään syytä sille, miksi sen pitäisi olla pakollista. Ja älkää nyt saatana aloittako sitä iänikuista mussutusta laeista. Tottakai tähän yhteiskuntaan saapuva noudattaa suomalaisia lakeja – yhtä paljon kuin suomalaisetkin. Ja lakien noudattamatta jättämisestä saavat rangaistuksensa samalla tavalla kuin suomalaiset. Liian usein liian lievästi rikokseen nähden tai toisinpäin. Mutta se on aihe toiseen kirjoitukseen se.

Minua itse asiassa naurattaa tämä koko ”tapojen tuputtaminen”. Saavuimme Suomeen vuonna 1992. Lukuunottamatta omaa ystäväpiiriäni, missä puhun ja kerron omista perinteistäni ja chileläisistä tavoistani aina kun minusta tuntuu silta, en välttämättä useinkaan tuo sitä esille. Töissä en usko, että kauhean moni edes tietää minun olevan ihan oikeasti Aito Ulkomaalainen, vaan korkeintaan ”isä tai äiti on jostain eksoottisesta maasta kotoisin”, kuten olen satoja kertoja kuullut.
Minua ja erityisesti äitiäni ja muutenkin koko perhettäni on kuitenkin pyydetty lukemattomia kertoja kertomaan, näyttämään ja jopa käytännössä esittelemään asioita meidän kulttuuristamme, perinteitämme, tapojamme. Siis suomalaiset ovat pyytäneet meitä opettamaan chileläisiä tapoja.

Se, minkä näen ulkomaalaisena, on suomalainen yhteiskunta, missä aika luonnollisesti hyvistä tavoista ja perinteistä halutaan pitää kiinni ihan syystä ja huonoista halutaan eroon. Missä halutaan oppia uusia tapoja tehdä asioita – siihen taas me, monikulttuurisuuden lähettiläät, if you will, olemme auttaneet ja voimme halutessanne auttaa jatkossakin. Ketään ei haittaa se, että minun juhlissani kakun keskelle isketään lasi, jonka sisälle jää palanen ”Neitsyelle” eli talon emännälle/isännälle, joka siten voi juhlien jälkeen oikeasti ehtiä maistamaan kakkua. Samoin kun ei ketään haittaa se, että ainakin yksi ystävistäni on joissain juhlissaan tehnyt saman, koska on pitänyt sitä hyvänä ideana.
Ja kappas, en näe yhtäkkiä kokonaisten Neitsyelle uhrattujen kakkulasien invaasiota suomalaisissa juhlissa.

Ei ole olemassa mitään tapojen ja kulttuurien kiintiötä, missä uuden yksittäisen tavan tuominen poistaa vanhan. Se, ettei äitini suostu koskaan pitämään mitään helmiä sairaalassa (mistä lie sekin vanha taikausko Chilessä, en tiedä) ei yhtäkkiä ole tehnyt laittomaksi suolan ja ruisleivän tuomista tuparilahjaksi. Se, että minä tykkään paloitella tomaattini ja laittaa sekaan öljyä, suolaa ja valkosipulia ei ole poistanut suomalaisten muistista tavan valmistaa kaurapuuroa.

Minä tapoineni en ole teille uhka. Minä olen teille mahdollisuus, jos te otatte sen vastaan.