Grieving and celebrating motherhood

I was supposed to just write some thoughts on parenting to my Instagram story. But it sorta got out of hands so I’ll publish it here.

I usually write my blog in Finnish and my IG stories in English, so that’s why this is English.

The answer is to a question I stumbled upon in someone else’s IG story:

It says:

”Question for mothers. Did any of you grieve the shift from existing in the world as your own woman and into our role as a mother?”

I didn’t. I still exist in the world as my own woman. To my child I am their mother. If other people see me only as a mother, those are not my people.

I didn’t change as a person in the sense I’m someone completely new. I have some new habits alongside my old ones. My priorities have shifted – but that happened according to who I’ve always been as a person. I didn’t suddenly change to be someone unrecognisable. I’m still me.

What did happen is that I’m more now. Being a mother is a new role alongside my previous roles: activist, friend, feminist, performer, writer, daughter, sister, employer, employee etc.

Being a mother is, indeed, the predominant role from now on, but never alone that.

Im not only a mother, I’m an activist mother. I’m not only a performer, from now on being a mother brings new practical issues to performing as well as new points of view to what I do and say on stage. Do you know what I mean?

What is difficult is making others understand that from now on everything I do or say is NOT due to motherhood.

Any changes in the way I act or the things I do, or even small things like what I eat or wear, a lot will have nothing to do with being a mother and some will have everything to do with it.

However I do not own anyone explanations of what is or isn’t because of me being a mother, but I’m afraid (and already there are examples of this happening) people believe they are entitled to both defining me and defining my deeds around or due to motherhood.

I might grieve some details. I can’t go out and sit with my friends at the terrace drinking jaloviina until 2am and then go dancing until 5am – not yet at least and not just like that without planning ahead. But can it still happen? Fuck yes.

I miss, for now, that I’m not able to be spontaneous the same way as before – which doesn’t mean I can’t be spontaneous now, but just not in the same way. And then I can’t say that my spontaneity has been exactly the same for the past 20 years. I’m still the same person, but with much more experience, knowledge, all the wisdom I can take using my hindsight, all of it. And now I can add something new to me: motherhood.

So I don’t think there is anything, in my case, to grieve. Just to celebrate. And I will celebrate, have a motherhood party, as soon as I can.

NEVERTHELESS.

I do feel very strongly that while this is MY EXPERIENCE, it is not EVERYONE’S EXPERIENCE.

I understand that there are a lot of people out there, mostly women, who feel the pressure to become new saint-like perfect figures of motherhood and who constantly hear about this and suffer from this pressure, these demands that are as absurd as they are harmful. People are not subtle when it comes to telling parents but specially mothers what they should do, think and feel. I mean people literally will say shit like “you must be very happy” which is totally fine if said parent is happy, but what if you just said that to someone suffering from postpartum depression? Or a parent struggling with financial issues so bad, it sucks the joy out of everything, including parenting? Or the young mother of a newborn, someone who dreamed what perfection and pure love it would be, only to be harassed and disrespected during childbirth, or who’s baby keeps them awake at night every night, or who despite all their efforts is unable to breastfeed (and is shamed for “giving up” and using formula), or who hasn’t formed that connection to their baby yet and because of that feels like a failure?

You must be very happy. And yet so many aren’t JUST and ONLY happy. They are happy and sad. Happy and stressed. Happy and depressed. Happy and so, so afraid. And there MUST be room for parents expressing all those feelings outside happiness

And finally there are all the parents who change so much if not everything about themselves and their lives to become what they have thought and even dreamed of what parenting is like. And that is totally fine too. It is always ALWAYS fine when people go after their dreams. The closest people are to what they dreamt to once become, the more authentic they are, as Agrado put it in Todo sobre mi madre.

Parenting and in my case motherhood I celebrate, I don’t feel like grieving. But as always: I grieve this society where there is no security or freedom to be the kind of parents each of us aspire to be according to our own values. The best ones for our children.

Radikaalin joulukalenterin 9.luukku

Tylsää itsestä huolehtimista eli kertomus päivästä, jona en tehnyt mitään muuta, kuin että olin itselleni hyvä.

Olen ollut koko päivän kotona. En ole saanut aikaan yhtään mitään. Viime yönä nukuin liian vähän ja huonosti, joten herättyäni viiden aikaan aamulla luin hetken, edelleen sängyssä makoillen, ja nukahdin lopulta uudelleen kolmisen tuntia myöhemmin. Heräsin kunnolla vähän ennen puoltapäivää ja söin aamiaista. Sitten ymmärsin, että minua edelleen väsyttää ja että raskausajan iskias (jonka itse diagnosoin itselleni), joka on uskomattoman kivulias, on jo viikossa opettanut minut pelkäämään seuraavaa kipupiikkiä eli jännittämään turhaan kehoani. Olen siis väsynyt, jännittynyt, minuun sattuu ja ärsyttää. Mitä suunnitelmia minulle olikin alunperin lauantaille: heitin kaikki helvettiin ja päätin pysyä kotona. Olla tekemättä mitään. Päätin olla saamatta mitään aikaan. Päätin yrittää olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että päivä ”menisi hukkaan”. Huomatkaa: päätin yrittää. Miksi? Koska minä tunnen itseni. Ja tunnistan sisäisen ääneni, joka edelleen ja varsinkin kun olen väsynyt, on voimakas ja yrittää uskotella minulle kaikenlaista typerää itsestäni. 

https://www.instagram.com/journey_to_wellness_/

Tunnistatteko tämän itsessänne? Minulla ”inner critic” on ikuinen ei-toivottu-vieras, persona non grata.

Minun sisäinen ääneni, jota pitkään kutsuin hirviöksi ja jolta nyt vihdoin olen vienyt pois kunnian isosta alkukirjaimesta, tuskin koskaan täysin poistuu. Vuosien varrella olen kuitenkin vienyt siltä valtaa ja tilaa ja kääntänyt sen volyymin pienemmälle. Kuten sanottua, se on silti edelleen voimakas – etenkin kun voin huonosti. Kun olen väsynyt, herkillä, kun minua on satutettu, loukattu tai kun olen stressaantunut. 

En tiedä mistä se on oikeasti lähtöisin, vaikka toki minulla on epäilykseni. Se on aivan kohtuuttoman julma ja mahdottoman kriittinen, eikä sen kritiikki perustu oikeasti siihen, kuka minä olen tai mitä minä teen. Mutta tiedän, että suuren osan sen voimasta se saa ulkoa. Joten pienestä pitäen kaikki kapitalistisen yhteiskunnan viestit siitä, minkälainen minun pitäisi olla, on sisäinen hirviöni ottanut itselleen käyttöön tehokkaiksi työkaluiksi minun tuhoamiseksi. 

Viestit naiseudesta, seksuaalisuudesta, painosta, suorittamisesta, minkälainen minun kuuluisi olla siskona, tyttärenä, koululaisena, opiskelijana, työntekijänä, pakolaisena, maahanmuuttajana, latinalaisamerikkalaisena Suomessa, lihavana, laihduttaneena, pomona, jopa aktivistina, feministinaja nyt viimeisempänä: tulevana vanhempana, yksinhuoltajaäitinä: kaikki vääristyneet käsitykset näistä rooleista, kaikki kohtuuttomat tai suoraan vain täysin turhat, vääränlaiset tai jopa yksiselitteisen vahingolliset ja vaaralliset vaatimukset eri rooleista, ne ovat kaikki työkaluja, joita sisäinen hirviöni käyttää minua vastaan. Se ovelasti heittää ne minua päin naamaa juuri silloin, kun oikeasti pitkän tähtäimen hyvinvointia ajatellen hyötyisin enemmän armollisuudesta ja siitä, että saisin yksinkertaisesti vain olla väsynyt ja kivulias sen hetken itseni. 

Minun taudinkuvassani, diagnoosikirjon keskiössä on se, että olen äärimmäisen aktiivinen ihminen. Silloinkin, kun yli lähes 10 vuotta sitten olin vakavasti masentunut, toimintakykyni säilyi. Sen sijaan, että olisin maannut koko päivän kykenemättä toimimaan, kävin jatkuvasti ylikierroksilla. Se on edelleen yksi asioista, joiden kanssa opettelen toimimaan: vireystilan sääteleminen. 
Joten normaalireaktioni siihen, että väsyttää, ahdistaa ja minuun sattuu (fyysisestikin), on se, että lähden liikkeelle ja otan hoitaakseni puolen tusinaa uutta projektia. 
Olen suoritus- ja ratkaisukeskeinen ylivireystilassa villisti pyörivä, traumatisoitunut tyyppi. Vai olenko? Olen ollut tätä niin pitkään kuin muistan. Mutta minun ei ole pakko olla sitä enää. Voi olla, että luonteessani on ominaisuuksia, joiden takia oireilen juuri tuolla tavoin, joten ehkä minun ei tarvitse täysin pyrkiä eroon suoritus- ja ratkaisukeskeisyydestä, mutta voin silti opetella siihen, ettei sen tarvitse ajaa minua tuhon partaalle. Voin oppia säätelemään näitä ominaisuuksia. 

Siksi olen tänään lukuisten päikkäreiden ja sohvalla makoilujen keskellä pyrkinyt siihen, etten anna valtaa sisäiselle kriitikolleni, joka on monesti yrittänyt kertoa minulle, että olen läpeensä huono ihminen, kun en ole tehnyt tänään mitään. Sitä paitsi minulla on salainen ase: itsestä huolehtiminen on tekemistä. 

https://www.instagram.com/counseling4allseasons/

Olen: juonut janooni vettä. Olen ottanut lääkkeeni aamulla ja nyt illalla. Olen kuunnellut kehoni väsymystä ja toiminut loogisesti: jos minua väsyttää, minun kuuluu levätä. Olen kuunnellut kehoni merkkejä ja huomannut, että minulla on nälkä ja olen taas kerran toiminut loogisesti: jos minulla on nälkä, minun kuuluu syödä. Olen kuunnellut sitä, mitä tarvitsen yli fyysisten tasojen, mitä minun pääni vai onko se sydämeni, en tiedä, mutta jokin minussa on halunnut: rauhaa, hyvää mieltä, naurua, nautintoa. Olen jälleen toiminut loogisesti: olen pysynyt poissa internetin alalaidoista (siis en ole lukenut uutisia otsikoita pidemmälle enkä siten myöskään kommenttiosioita), en ole lukenut mitään ahdistavaa, en ole katsonut mitään ahdistavaa ohjelmaa tai elokuvaa, olen masturboinut, olen katsonut stand upia, olen syönyt suklaata, olen kuunnellut musiikkia ja unelmoinut tulevaisuudesta lapseni kanssa. Suurimman osan tästä kaikesta olen tehnyt sohvalla maaten. 

https://www.instagram.com/sanitysoap/

Päiväni on ollut hidas ja välillä jopa tylsä. Se on ollut kaukana siitä, minkälainen sen piti alunperin olla, mutta minun ei tarvitse rankaista itseäni siitä. Yksi isoista muutoksista, mitä yritän edelleen tehdä omassa tavassani ajatella ja nähdä tätä maailmaa, on pyrkiä pois palkitsemisesta ja rankaisemisesta. 

Yritän saada itseni kiinni opituista keloista, että esimerkiksi lepääminen olisi palkinto siitä, että olen ollut reipas. Opettelen näkemään lepäämisen loogisena seurauksena siitä, että väsyttää. Sitten, kun olen levännyt tarpeeksi, väsymys kaikkoaa. Mitä enemmän teen tätä, sen paremmin tämä toimii. Ainakaan se ei ole tähän asti koskaan toiminut, että hoidan väsymystä vaan tekemällä enemmän ja olemalla reippaampi.
Mitä en halua enää koskaan on joutua esimerkiksi osastohoitoon, ajettuani itseni jopa jatkuvilla ylikierroksilla käymisen yli ja joutunut tilaan, missä pysähtyminen onnistuu vain sammumalla syvän uupumuksen seurauksena. Sekä fyysisesti että henkisesti. 

Yritän saada itseni kiinni kesken sen ajatuksen, että ansaitsen syödä jotain hyvää tai että en ansaitse syödä herkkuja, jos en ole ollut tarpeeksi aktiivinen. Poistan ruoalta tittelit ”hyvä” ja ”paha”. Riisun ruoalta palkinnon ja rankaisun arvot ja annan sen olla sitä, mitä se on: ruokaa. Olen suurimman osan elämästäni taistellut syömishäiriön kanssa, joten käsitykseni ruoasta ja syömisestä on valitettavan vääristynyt edelleen ja tietyt ajatusmallit ovat edelleen lihasmuistissani. Silti minulla on tässäkin käytössäni tehokas ase: vaikka ajattelen syömishäiriöajatuksia, en pidä niitä enää totuutena tai faktana, sen sijaan voin päättää, mitä teen, mitä sanon ääneen ja mitä kirjoitan esimerkiksi blogiini. Mitä enemmän puhun ääneen näistä asioista, sen vähemmän valtaa sisäisellä palkitsemis/rankaisemisjärjestelmälläni on. 

Tämä kaikki oppiminen, hidasta tai ei, on silti tekemistä ja väsyttävää. Muistutan itseäni siitä, mistä olen jo monesti muistuttanut tämän joulukalenterin aikana: tätäkään ei tarvitse suorittaa. Tänään olen voinut ajatella myös näitä asioita, koska lepääminen on antanut minulle energiaa tehdä niin. En jaksa joka päivä aktiivisesti oppia pois kaikesta siitä pahasta, minkä olen tähän asti oppinut. Useimpina päivinä kyllä, ja nyt varsinkin motivoituneena, koska haluan voida mahdollisimman hyvin voidakseni luoda hyvät edellytykset lapselleni myös voida hyvin, jaksan paremmin näitä kaikkein vaikeimpia läksyjä: hidasta ja armollista itsestä huolehtimisen askeleita. Katsotaan, minkälainen tilanne on sitten ensi keväänä, kun sylissäni on kaiken huomioni vaativa pienen pieni ihminen. ❤ 

Tämän päivän luukusta tulikin tällainen hyvin henkilökohtainen, mutta tuntui tarpeelliselta ja tärkeältä jakaa näitä asioita kanssanne. Voi olla, että esimerkiksi Insta-tilini ja muutenkin some-preesensini perusteella syntyy mielikuva vahvasta ja loputtoman pystyvästä minusta, joten se mielikuva on tarpeen välillä puhaltaa pois ja näyttää sen sijaan, että minä olen myös tämä tyyppi: hidas, haavoittuvainen ja ihan keskeneräinen. Ja se on ihan ok. Niin minulle kuin teille.  

Radikaalin joulukalenterin 4.luukku

Käytän tämän luukun ystävällisesti muistuttamaan muutamasta asiasta:

Lihavuusaktivismin päämäärä ei ole se, että ihmiset tykkäisivät itsestään enemmän – päämäärä on lihavien ihmisten ihmisoikeuksien toteutuminen. 

Kuitenkin ymmärrän, että monen (lihavan) kohdalla ajatus siitä, että itselle kuuluisi ihmisoikeudet, on suoraan kytköksissä siihen, että arvostaa itseään ja kehoaan. Tosin yksi niistä syistä, miksi lihavien ihmisten elämä on vaikeaa on se, että se sotii omaa oikeustajua vastaan, että syyt syrjimiselle ovat paino + ulkonäkö. Eli kyllä siellä syvällä sisimmässä on jo olemassa se ajatus, että myös lihavilla on samat ihmisoikeudet kuin kaiken painoisilla ihmisillä. Tätä ajatusta pitää vahvistaa. 

Joka tapauksessa työ itsensä hyväksymisen tiellä on väsyttävää ja se vie voimavaroja. Se, että oppii vaatimaan omia ihmisoikeuksiaan, on henkisesti raskasta.

https://www.instagram.com/recipesforselflove/

Vielä: lihavuusaktivismin yksi tärkeä muistutus on se, että lihavuus ei ole haukkumasana, vaan yksi tapa kuvailla kehoa. Tavoitteena ei siis ole se, että lakkaa näkemästä ”lihavan” peilissä, jos on lihava, vaan ettei liitä siihen automaattisesti negatiivista merkitystä ”voi paska, lihava”. 

Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole taas yksi asia, jota kenenkään pitäisi suorittaa. Yritä siis sinäkin olla putomatta siihen ansaan. 

  1. Joinain päivinä on helpompa harjoitella näitä uusia ajatuksia kuin toisina.
  2. Tavoite ei edelleenkään ole joka päivä ajatella jotain ehdottoman postitiivista tai rakastavaa itsestään. 
  3. Voi olla masentavaa pakottaa itseään ajattelemaan ”tuo olen minä, olen kaunis, rakastan joka soluani”, jos ei oikeasti usko siihen tai edes vielä kykene uskomaan siihen. Siitä tulee vain se metatason syyllisyys, muistatko? Mutta muista myös, että ei tarvitsekaan pitää itseään maailman kauneimpana tyyppinä! Minä en rakasta napanöyhtääni, enkä sitä, että perusilmeeni näyttää mielestäni surulliselta, vaikken olisikaan surullinen. Tämä ei  kuitenkaan edelleenkään määrittele ihmisarvoani.
  4. Tuo olen minä. Olen arvokas ihminen. Minulla on oikeus näyttää tältä” voi olla parempi harjoitusajatus, vaikkei sekään ole helppo – mutta se voi olla vähän helpompi. Ainakin ajan kuluessa. 

Joulukalenterin 4.luukun Seuraa somessa!

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!

Kuinka rentouttaa asiakas sisätutkimuksen aikana…

Lupasin Facebook-sivuillani kertoa, miten lopulta kävi Tampellan neuvolassa.

Yhdellä sanalla: huonosti.

Pidemmin:

Sen jälkeen, kun hoitajan ja Päiväperhon työntekijöiden kanssa kävin sen kaksituntisen keskustelun, minkä päätteeksi vihdoin, luulin, toiveeni ja tarpeeni kuultiin ja tultiin siihen tulokseen, että ”tavallinen” neuvola riittää, laskin defenssini ja hengitin. Siksi seuraavaan neuvolakäyntiin en valmistautunut etukäteen henkisesti, vaan astuin pahaa aavistamatta suoraan yhteen kauheimmista lääkärikokemuksistani ikinä.

Tietenkin käynti alkoi sillä, että lääkäri kysyi minulta ”do you speak Finnish?”. Se lupaa aina hyvää. On kuin hän ei olisi lukenut minusta mitään etukäteen, mutta kyllä kävi silti ilmi, että hän oli.

Käynnin aikana minulle tehtiin sisätutkimus (kaikki hyvin) sekä juteltiin hyvin lyhyesti pahoinvoinnista (oksentaminen illalla johtuu rasituksesta tai väsymyksestä) sekä siitä, mitä tehdä, jos alkaa närästää. Lopun aikaa keskusteltiin, kyllä vaan, siirtymisestä Päiväperhon asiakkaaksi.

Lääkäri käytti järjestyksessä seuraavia argumentteja:

Kuvahaun tulos haulle excuse me meme

  • Kyllä sinun kannattaisi sinne mennä, kun sinä odotat yksin jakaikkea…
  • Sinä NYT VAAN JÄIT KIINNI Audit-kyselystä…
  • Lastensuojelulaki MÄÄRÄÄ että sinun on mentävä sinne, jos sinulla on ongelmia tämän kanssa, puhu päättäjille.

 

Kysyttäessä, onko Audit-pisteideni lisäksi mitään muuta syytä, miksi minua painostetaan ja syyllistetään Mielenterveys- ja Päihdeneuvola Päiväperhon asiakkaaksi, esimerkiksi onko käytöksessäni tai jossain, mitä olen kertonut, tullut ilmi sellaista, että minä hyötyisin Päiväperhon asiakkuudesta, lääkäri ei suostunut vastaamaan. Sen sijaan hän toisti, että minä jäin kiinni. Miten voi jäädä kiinni kyselyssä, mihin vastaaminen on vapaaehtoista?

Kun toin ilmi, että mikäli edes olisi asiaa perusteltu mielenterveysasioissa tukemisella, se olisi ollut parempi idea, koska sen puolen asiat huolestuttavat minua itseänikin, kun taas päihteisiin liittyvät kysymykset koen turhina ja tässä vaiheessa ärsyttävinä ja tungettelevina, lääkäri sanoi ”no se nyt on vaan sellainen sana siinä, ei siellä sellaista tukea saa, tai enemmän jos masentaa se ettei saa juoda alkoholia…”.

Kuvahaun tulos haulle excuse me meme

En ollut uskoa korviani.

Huomatkaa, että tämä keskustelu jatkui läpi käynnin, siis myös sisätutkimuksen aikana. Huomauttaessani, että voitaisiinko jatkaa keskustelua sisätutkimuksen jälkeen, lääkäri totesi että ”kyllä sinun täytyisi nyt yrittää rentoutua”.
Kuvahaun tulos haulle you don't say meme

Jouduin laskemaan kymmeneen. Monta kertaa. Nielemään itkua. Rauhoittamaan itseäni, nimeämään päässäni viisi asiaa, jotka näin sillä hetkellä. Olin hyvin järkyttynyt, pettynyt, vihainen ja koin oloni erittäin turvattomaksi. Sanoin ääneen, että on uskomatonta joutua taas olemaan tilanteessa, missä minua ei kuunnella, vaan edelleen jankutetaan päihteistä ja Päiväperhosta. Lääkäri itse suuttui tässä vaiheessa ja ääntään korottaen sanoi ”voidaako jutella välillä muustakin kuin päihteistä”.
”EN OLE MITÄÄN MUUTA HALUNNUTKAAN KUIN JUTELLA AIVAN MUISTA ASIOISTA AIVAN ENSI HETKESTÄ LÄHTIEN”. Olisin halunnut oikeasti huutaa sen. Mutta kuten minulle käy aina näissä tilanteissa, mitä enemmän kiihdyn, sitä korostetumman rauhallisesti ja hitaasti puhun.

Käynti loppui siihen, että tajusin, että se olisi viimeinen kerta, kun astun jalallanikaan Tampellan neuvolaan. Lääkäri kysyi, noustessani seisomaan, ”eikö tästä nyt ollut kuitenkin sinulle enemmän hyötyä kuin haittaa ja eikö sinua kuitenkin kohdeltu ihan asiallisesti?”.

Katsoin häntä silmiin. ”En ole aivan varma. Ja ei, minua ei taaskaan kohdeltu täällä asiallisesti.”

Lähdin pois itkien. Kymmenisen metriä neuvolasta alkoi tärinä. Loppupäivä meni itkuisissa merkeissä ja päänsäryssä.

Omakantaan tuli merkintä: ”Raskausseurannassa kiinnitetään huomiota jaksamiseen.”

Siihen asti, kunnes vaihdoin neuvolaa, ainoa asia, mikä vaikutti negatiivisesti jaksamiseeni, olivat käynnit Tampellan neuvolassa. 

Tiedättekö, mikä on nurinkurisinta? Keskustelin pitkään terapiassa tästä, mitä nyt tehdään. Sen tiesin, että Tampella on poissuljettu vaihtoehto minulla. Ja että siitä lähtien en koskaan menisi yhdellekään raskausajan käynnille yksin.
Mutta minne siirtyä? Terapeutti hyvin muistutti, että valitettavasti ei olisi mitään takeita siitä, etteikö jossain toisessa neuvolassa alkaisi sama farssi uudelleen, sillä Audit-kysely on Ipanassa jo. Joten lopulta päädyin siihen, että pyysin Päiväperhon sosiaalityöntekijän hoitoneuvotteluun terapeuttini luokse.
Ja päätin, että siirryn Päiväperhon asiakkaaksi sen jälkeen, kun minulle luvattiin, että se olisi ainoa paikka, missä saisin olla rauhassa päihdekyselyiltä ja saisin vihdoin ja viimein keskittyä itse raskauteen ja omaan sekä vauvani hyvinvointiin.

Asia, mikä ei koskaan aiemmin tullut ilmi: Päiväperhon ”mielenterveyspuoli” ei ole tuulesta temmattu. Minulle selvisi, että se on juuri oikea paikka minulle, mutta ei päihteiden takia, vaan koska syömishäiriötaustani takia todellakin tarvitsen erityistä tukea, jotta vahingolliset toimintamallit eivät pääse kontrolloimaan raskausaikaa. Ettei tästä tule loputonta vaa´alla käymistä ja sairasta ruokavalioon keskittymistä.

Jos tämä olisi osattu tuoda esille ekassa neuvolakäynnissä, kuitenkin olin jo ekassa puhelussa kertonut suoraan, rehellisesti ja avoimesti syömishäiriötaustastani, ja sillä osattu perustella Päiväperhon asiakkuutta, olisin harkinnut sitä aivan eri tavalla ja todennäköisesti ottanut tarjotun tuen vastaan heti.
Tampellan neuvola, you failed. Toivottavasti osaat paremmin seuraavien odottavien ihmisten kohdalla. Kaikilla ei ole minun tukiverkostojani, kokemustani terveydenhuollosta tai olemassaolevaa, toimivaa terapiasuhdetta. Kuinka paljon vahinkoa saadaankaan aikaan nytkin? Pelottaa edes ajatella.

Rehellisyys ei kannata aivan aina

Kuinka moni teistä, jotka tätä nyt luette, on joutunut koskaan lääkärin tai hoitajan vastaanotolla valehtelemaan saadaakseen tarvitsemaansa hoitoa?

En halua edes tietää tarkkaa lukua, koska kysymyksessä on surullinen, turhauttava ja raivostuttava ilmiö. Se koskettaa tällä hetkellä erityisesti muunsukupuolisia ihmisiä, mutta ongelma se on toki myös monille muillekin. Ja päätellen reaktiosta, kun otan tämän aiheen esille, se ei ole vain vähemmistössä olevien ongelma, vaikka muunsukupuolisten kohdalla näenkin sen nyt vakavana ja anteeksiantamattomana ihmisoikeusrikkomuksena.

Olen liian monta kertaa joutunut toteamaan, että minulle kuuluvan hoidon saaminen olisi ollut helpompaa, mikäli olisin joskus voinut lipsua omasta periaatteestani olla (ilmeisesti) typeryyteen asti rehellinen. Minä kun olen viattomasti kuvitellut, että kun on kysymys omasta terveydestäni, tietenkin parempi on, että minua hoitavat tahot tietävät mahdollisimman paljon.

Kuvahaun tulos haulle be honest meme

Neuvolakäynnit ovat viimeisin merkki siitä, että valehtelemalla olisin päässyt helpommalla. Lopputulos olisi ollut toki sama, mutta väitän, että olisin säästynyt turhalta ja uudelleentraumatisoivalta kahden tunnin tapaamiselta, mikäli olisin ymmärtänyt valehdella. Toki optimitilanteessa olisin säästynyt siltä ihan vain sillä, että kohdalleni olisi osunut ammattitaitoisempi hoitaja.

Tiedättekö, yritin kirjoittaa tätä jo viime viikolla. Olin kuitenkin vielä niin vihainen ja pettynyt, etten pystynyt. Lisäksi aihe ei ole yksinkertainen – tai enemminkin kysymys ei ole vain yhdestä aiheesta, vaan näihin viime aikojen kokemuksiin terveydenhuollon kanssa liittyy useampi ongelmallinen puoli. Käsittelen tässä kirjoituksessa  kuitenkin vain sitä ensimmäistä kolmesta selkeästi tunnistamastani (ja kokemastani) ilmiöstä, koska muuten tästä tulee kymmensivuinen essee. Kaksi muuta ovat vähemmistöön kuulumisen takia näkymättömäksi tekeminen ja varsinkin näin rodullistettuna naisena toiseutetuksi tuleminen, sekä uudelleentraumatisoitumisen riski.

Ensimmäinen ilmiö on se, ettei rehellisyys kannata.

Keskustelin aiheesta muutaman raskaana olleen kanssa ja olen kuullut varmistuksen monelta vanhemmalta: neuvolassa ei kannata koskaan kertoa totuutta siitä, mitä määriä on juonut alkoholia, polttanut tupakkaa tai käyttänyt kannabista ennen raskautta. Ilmeisesti sama kertomatta jättäminen kannattaa myös raskauden aikanakin.

Minähän olin rehellinen ja kerroin. En osaa mitenkään hävetä sitä, että olen viimeisen puolitoista vuotta mahdollisuuksien tullessa bilettänyt ja juonut paljon alkoholia, joten en ajatellut, että olisi mitenkään tarpeellista nytkään tehdä niin. En myöskään näe mitään ongelmaa siinä, että kyllä, kourallinen näistä kerroista on tapahtunut huonoista syistä, ja olen käyttänyt tällöin alkoholia ahdistuksenhallintakeinona – kuitenkin tietoisesti. Juomisesta olen myös yhtä tietoisesti kärsinyt aivan itse seuraukset: tästä esimerkkinä krapulat, joista en tiennyt mitään ennen kuin täytin 30 vuotta, ja kahdesti kokemani muistin menettäminen (osa illasta on hämärän peitossa), ainoat kaksi kertaa elämäni aikana.

Olen myös huomannut, että unettomuutta kärsivänä alkoholi on huono idea, joten tilanteessa, missä unettomuus on mennyt vähänkin pahaan suuntaan ja alkoholi on tuonut enemmän pahaa kuin hyvää, olen vähentänyt tai lopettanut juomisen kokonaan joksikin aikaa. Puolentoista vuoden aikana on ollut kertoja, kun olen työpäivän jälkeen mennyt parille juomalle lähiterassilleni, ja kertoja, kun olemme ystävieni kanssa juoneet jallupinoja Telakan terassilla.

Ja ylivoimaisesti eniten on tietenkin ollut päiviä ja viikkoja, kun en ole juonut tippaakaan alkoholia. Erotuksena esimerkiksi siihen ymmärtääkseni suureen joukkoon suomalaisia, jotka juovat lähes joka ilta yhden tai kaksi olutta/siideriä ja jotka joka perjantai vetävät vähintään pienet kännit. On saunaoluet, after worksit ja tarkoituksella vedetyt ”pohjat”, on etukäteen jatkoja varten hankitut viinat. On valomerkkiä edeltävän tunnin sisällä ykkösellä vedetyt shotit, koska ei oltu siihen mennessä tarpeeksi humalassa. Tietenkin tähän verrattuna minun tapani juoda vain tiukkaa viinaa (jaloviina tai tequilaa lähinnä) siemaillen rauhassa monta illan mittaan on toki epänormaalia ja epäilyttävää.

Neuvolassa kuitenkin selvisi hyvin pian, että millään tästä ei ole mitään väliä. Olin täyttänyt Ipanassa (sähköinen neuvolakortti) etukäteen AUDIT-kyselyn. Hoitaja kiinnitti siihen hyvin nopeasti huomion ja ilmeisesti kysyi vain tavan vuoksi ”tarkennusta”, koska ainoa, minkä hän näki, olivat tämän päihdekyselyn tulokset. Siis pisteeni kyselyssä, jossa jo pisteet 1-9 ovat ”lievä riippuvuus”. Ja koska ne olivat ilmeisesti jonkinlaisen rajan yli (kahdella pisteellä, mikäli ymmärsin oikein), hän oli kovin huolissaan ja koki, että ehkä minun pitäisi olla Päiväperhon asiakas.

Hän ei kuunnellut minua lainkaan. Hän hoki yhä uudelleen olevansa minusta huolissaan, mutta tarkentavaan kysymykseeni ”huolissasi mistä?” hän ei kertaakaan vastannut. Hän kiersi kehää.
– Nämä sinun testituloksesi, kyllä minä tässä vähän huolestun… Kuvahaun tulos haulle eye roll meme
– Huolestut mistä tarkalleen ottaen?
– Niin kun tässä kysytään tästä alkoholinkäytöstä, niin tässä vähän herää huoli…
– Herää huoli mistä?
– No katsos kun tässä testituloksessa on nämä vähän korkeat pisteet, niin kyllähän tässä nousee pieni huoli…

Eikä tämä siis nyt rajaannu pelkästään neuvolaan, vaan tämä toistuu muuallakin. Yksi läheinen ystäväni kertoi kokemuksestaan psykiatrilla. Hän oli hakeutunut hoitoon masennuksen ja ahdistuksen takia. Lähtökohtaisesti hän oli siis paikalla, koska hän halusi hoitoa. Hän erehtyi vaan jossain vaiheessa sanomaan, että hän haluaisi ehkä jotain lääkitystä ahdistukseen, koska muuten hänellä on ”välillä paha tapa lääkitä itseään alkoholilla”. Ja se riitti. Sen jälkeen jokaisella käynnillä psykiatri halusi puhua vain ja ainoastaan ystäväni alkoholinkäytöstä, eikä ystäväni yrittämisestään huolimatta päässyt enää työstämään ahdistuksen ja masennuksen syitä.

Se, mikä minua eniten huolestuttaa, on kuinka yleinen kirjoittamaton sääntö näyttää olevan tämä, ettei kyselyihin kannata koskaan vastata rehellisesti. Koska sehän tarkoittaa sitä, etteivät terveydenhoitoalan ammattilaiset nauti potilaidensa, anteeksi, asiakkaidensa, luottamusta – ja ilmeisesti tälle on syynsä.

Neuvolahoitaja, onneksi sentään sijainen, johon en toivottavasti enää koskaan törmää, ei siis ainoastaan ollut kuuntelematta minua, vaan lisäksi käytännössä pakotti minut suostumaan siihen, että seuraavalla kerralla paikalle tulisivat myös Päiväperhon työntekijät. Hän ehdotti tätä kolme kertaa ja kolme kertaa minä kieltäydyin, neljännellä kerralla suostuin vain, jotta hän menisi eteenpäin ja minä pääsisin kysymään asioita, jotka liittyvät JAA, ODOTAS, ÖÖ ESIM. RASKAUTEENI JA VAUVAANI. Tähän jäi aikaa noin 20 minuuttia muutenkin liian lyhyestä vastaanottoajasta, ja lopulta sekin meni päin helvettiä, koska olin siinä vaiheessa lyönyt liinat kiinni eikä minua enää kiinnostanut tämän hoitajan kanssa olla missään tekemisissä.

Ensikäyntini neuvolassa raivostuttaa minua edelleen. Ensimmäisen neuvolakäyntini hoitajan hyvin puutteelliset vuoronvaikutustaidot (jota pidän jopa tietynlaisena ammattitaidottomuutena) johti siihen, että kaksi Päiväperhon työntekijää käyttivät työajastaan pari tuntia käyntiin, joka osoittautui heille turhaksi ja minulle uudeleentraumatisoivaksi kokemukseksi. Minun piti valmistautua henkisesti tähän käyntiin. Jouduin avaamaan taas uudelle kolmelle ihmiselle hyvin kipeitä asioita vain, jotta he ymmärtäisivät kokonaisuuden ja näkisivät, että olen muutakin kuin Audit-pisteeni. Minun piti pitkän kaavan mukaan kertoa taustastani, jotta kaikki kolme ymmärtäisivät, että olen 35-vuotias itsenäinen ja aikuinen ihminen, joka pitää huolta itsestään, jaksamisestaan ja rajoistaan mm. käymällä traumaterapiassa kerran viikossa ja useamminkin tarvittaessa; jolla on vakituinen työpaikka, jota rakastaa; joka elää omien arvojen mukaista elämää; jolla on hyvä ja laaja tukiverkosto, ja jolla on poikkeuksellisen hyvä itsereflektiokyky.

Kuvahaun tulos haulle i am disappointed meme

Kaiken lisäksi kun soitin ensimmäisen kerran neuvolaan, vielä aivan pihalla kaikesta, (olin vasta edellisenä päivänä tehnyt raskaustestin – tai no, kolme testiä, ja sitten samana päivänä vielä kaksi, lopulta yhteensä muistaakseni kahdeksan), minä kerroin ihan itse  vapaaehtoisesti ja avoimesti mielenterveyshistoriastani eli masennuksesta, syömishäiriöstä ja traumaperäisestä stressihäiriöstä, ja itse edelleen oma-aloitteisesti ehdotin, että voitaisiinko järjestää neuvolapsykologin ja terapeuttini kanssa yhteinen tapaaminen tai pari, koska haluan tottakai voida mahdollisimman hyvin ja ennaltaehkäistä mitä nyt ikinä ongelmia voisikaan tulla. Näin asiakkuus Päiväperhossa olisi myös voinut tulla kysymykseen mielenterveyssyistä, (ja lopulta terapeuttini avulla tulin siihen tulokseen, että ei tarvitse) mutta ei jumalauta alkoholinkäytön takia.

 

Mikä mun pointti tässä on?

Hah. Haluan ensinnäkin vain avautua, koska VITUTTAA ja TURHAUTTAA

Oikeasti toivon myös, että tämä kirjoitus tavoittaisi mahdollisimman monta terveydenhoitoalan ammattilaista, tai alaa opiskelevia, jotta ymmärtäisitte, että teidän pitää jumalauta oppia kuuntelemaan niitä ihmisiä, jotka tulevat teiltä hakemaan hoitoa.

Jos se kysytte kysymyksiä, kuunnelkaa niitä vastauksia. Heittäkää ne tietokoneet helvettiin, lakatkaa tuijottamasta näyttöjänne, ja katsokaa sitä ihmistä siellä pöydän toisella puolella. Kuunnelkaa, mitä hän kertoo teille. Ja jos teille esitetään vastaavasti kysymyksiä, vastatkaa niihin.

On uskomatonta, että joudun yleensäkin kirjoittamaan tästä. On epäreilua, että kolmesta ja puolesta tunnista tähän mennessä tapahtuneista neuvolakäynneistä olen saanut puhua itse raskaudestani ja vauvastani enintään puoli tuntia. On järkyttävää, että toisen neuvolakäynnin jälkeen jouduin käyttämään monta päivää ja paljon voimavaroja siihen, että pääsin yli siitä kokemuksesta. Ja ei yksinkertaisesti ole millään tavalla hyväksyttävää, että vastaanotolla valehteleminen on kaikkien tuntema kirjoittamaton sääntö ja ainoa tapa, millä saa hoitoa. Kuvahaun tulos haulle fucking listen meme

Ammattimainen mielenterveyspotilas

Hei tyypit,

nyt stop. Stop heti alkuun. 

Olen aivan käsittämättömän otettu siitä, että niin moni haluaa olla osa tukiverkostoa ja olla lukemassa kirjoituksia, joiden tarkoitus on auttaa mua jäsentämään tieni ulos tästä kuopasta, mihin nyt huomaamattomuuttani onnistuin tippumaan. 

Upeaa on myös se, että saan taakseni (viereeni? rinkiin? Asettakaa itse itsenne sinne, missä on kaikkein turvallisinta tai luontevinta olla) niin paljon upeita tyyppejä, joiden kokemuksista en tiedä paljon mitään. Joidenkin kamppailuista tiedän jotain, mutta todennäköisesti tiedän vain murto-osan siitä, mitä kaikkea teille on tapahtunut ja mistä kaikesta te(kin) olette selvinneet elämänne aikana.

Tämä on totta myös teistä minun suhteeni. Minä olen uinut näissä vesissä hyvin nuoresta pitäen. Joku voisi väittää, että opin uimaan joskus 7-vuotiaana naapurin takapihan 4×4-kokoisessa pressusta ja muoviputkeista kyhätyssä sinisessä uima-altaassa. Mielikuvissani minä opin uimaan silloin, kun meinasin ensimmäisen kerran hukkua omien vaatimusteni suossa. Se tapahtui samoihin aikoihin kuin fyysisesti ensimmäisen kerran uin sen altaan kulmasta kulmaan koskematta pohjaan. Tilanne oli eri: olin vankilassa ja olin juuri kirjoittanut isäni hienolle puusta veistetyssä telineessä olevalle muistilehtiölle suunnilleen keskiaukeaman kohdalle sanat ”Te amo Papi” vain todistaakseni kuinka hän tuntia myöhemmin antaa samaisen telineen lehtiöineen lahjaksi Danielalle, suunnilleen kanssani samanikäiselle tytölle, joka tuli isoveljensä ja äitinsä kanssa käymään poliittisten vankien luona. Danielan äiti oli vanhempieni ystävä, taisi itsekin olla poliittisena vankina jossain vaiheessa, samassa naisten vankilassa missä äitinikin. Daniela oli ehkä ollut lohduton, itkenyt, tai sitten vain halunnut sen, en tiedä. Minä muistan sen tunteen, missä sydämeni särkyy. Ja vielä paremmin minä muistan sen päätöksen: En voi kertoa tästä isälle, koska hän on vankilassa, enkä saa huolestuttaa häntä turhilla asioilla. 

Tai sitten se oli se hetki, kun makasin ihan hiirenhiljaa äitini ja vanhimman veljeni Simonin vieressä meille kolmelle liian kapealla patjalla meidän ihan uuden paritalon puolikkaan äidin tulevan makkarin lattialla, yrittäen olla herättämättä kumpaakaan, mutta aivan erityisesti yrittäen olla herättämättä äitiä. Olin kärttänyt päästä mukaan, mikä tarkoitti ettei saanut valittaa. Ja vaikka olisi saanut valittaa, ei missään nimessä saanut herättää äitiä kesken unien, äiti nukkui tosi kevyesti ja oli tosi herkkä suuttumaan. Niin kai tapahtuu, jos olet Diapam-päissäsi ja stressaat yötäpäivää lastesi hyvinvoinnin ja vankilassa olevan puolisosi elämän puolesta. Mistäpä minä sen tiedän, tämä on toki vain arvaus. Muistan vain sen, että tapahtui mitä tapahtui, äitiä ei saanut herättää, tai hän suuttuu. Ja minähän en olisi se, joka aiheuttaa hänelle lisähuolta. 

Ehkä se oli kuitenkin silloin, kun lähikaupassa kaksi korttelia Mamitelin luota kauppias piilotti minut viljatynnyrien keskelle, koska pitkästä aikaa niillä kulmilla partioi kolme karabineeria yhtäaikaa – yleensä niitä oli vain yksi. En kertonut tapauksesta äidilleni. 

Minä opin selviytymään ahdistuksesta, pelosta ja kuolemasta aika nuorena.

Sain ensimmäisen oikean hoitokontaktin Suomessa psykiatriselle puolelle vuonna 2001, vähän ennen matkaa Kreikkaan KNE:n liittokokoukseen. Olin Harjun Jannen kanssa edustamassa Vasemmistonuoria ja järkyttymässä siitä määrästä tupakkaa ja Coca-Colaa, mitä parrakkaat kommunistit vetivät molempia ketjussa puoluekokoussalin lämpiössä. Savun, sokerin, Jannen kuorsauksen ja hyvin vahvan yhteisöllisen fiiliksen lisäksi muistan vain sen, että minua luultiin kreikkalaiseksi ja että oli upeaa olla paikassa, missä en erottunut mitenkään joukosta. Tulisin vasta myöhemmin, vuonna 2016 ehkä, ymmärtämään mitä tarkoittaa ”representaatio”.

Vuonna 2001 tämä matka oli tai ainakin koin sen olevan viimeinen vapauden hetki ennen osastolle menemistä. Hoitojakso, jonka sain neuvoteltua alkamaan vasta Kreikan matkan jälkeen. Painoin niihin aikoihin noin 120 kiloa, joista noin 40 olin hankkinut vuodenvaihteessa syys-talvella 1999-2000. Luulin, ettei kukaan voisi painaa enempää kuin minä tai ettei kenelläkään voisi olla minua matalampaa veren punasolujen määrää. Olin tietenkin väärässä. Sinä vuonna oli monia ensimmäisyyksiä: ensimmäisen kerran diagnosoitiin vakava anemia, verikokeissa mittaus Hb 64 ja kolme tuntia myöhemmin sairaalassa jo 61. Ensimmäisen kerran minulle annettiin punasoluja anemian korjaamiseksi. Ensimmäisen kerran todettiin, että minulla on epätavallinen kuukautiskierto ja ehkä hormonaalinen häiriö (hence anemia). Ensimmäisen kerran minulle diagnosoitiin vakava masennus, ahdistuneisuushäiriö sekä F50.8, muu ahmimishäiriö. Ja ensimmäisen kerran olin suljetulla osastolla, olinko kuukauden vai kaksi, en muista. 

Hoitojaksoja on ollut sen jälkeen useita. Olen ollut päiväsairaalasssa kuukauden verran. Avohoitopotilaana niin monta vuotta, etten edes muista. F-diagnooseja on kertynyt ”ihan kiva” määrä. Olen kahdesti ollut suljetulla osastolla ja kerran ei-niin-suljetulla. Ei-niin-suljettu-jakso oli vuonna 2009, se alkoi heti eeppisen juhannuksen jälkeen. Niin eeppinen, että menin osastolle edelleen pilvessä, veressä todennäköisesti vielä paljon alkoholia, en ollut nukkunut silmäystäkään, koska pelkäsin, että nukun aloitusneuvottelun ohi. Pysyttelin hereillä siivoamalla huoneeni ja vessani Pikilinnan kommuunissa, missä asuin niihin aikoihin. Olin ensin kaksi kuukautta osastolla, sitten puolitoista kuukautta avohoidossa, ja sen jälkeen taas kuukauden verran osastolla. Palasin vielä kerran osastohoitoon kuukaudeksi syksyllä 2011, juuri ennen sitä Chilen matkaa, minkä aikana isäni käännytettiin rajalla kahdesti, mummoni kuoli ja minusta maalattiin Chilen tiedotusvälineissä kuvaa sairaalloisesta tyttärestä, minkä takia oli vain oikeus ja kohtuus, että Chilen tuomioistuinten olisi myönnettävä maastakarkotetulle isälleni maassaololupa edes 15 päiväksi. 

Joten teille, joihin olen tutustunut vasta viimeisen parin vuoden aikana, ja tosi moni teistä on tullut elämääni vasta viime kesänä, haluan kertoa: minä olen tosi hyvä tässä. Tätä minä olen tehnyt suurimman osan elämästäni. Olen tosi taitava mielenterveyspotilas. Olen ammattilainen.

Rohkeus puhua peloistani ääneen? Check.

Aikaa itselle ja lepoon sairausloman ajaksi? Check.

Anna itsesi olla sellaisella tavalla kuin pystyt? Check.

Älä ole liian ankara itsellesi? Check.

Oma terveys kaiken muun edelle? Check.

Sairausloman jälkeen työelämään palaaminen voi tuntua pelottavalta? Check.

Elämä jatkuu sairausloman jälkeen? Check.

Kyllä se siitä? Check.

Ota itteäs niskasta kiinni? Check.

Vyöhyketerapia/jooga/meditaatio/joku muu vaihtoehtoinen hoito varmasti auttaa sua? Check.

Hengitä. Hengitä. Hengitä. Check.

Mene lenkille/harrasta jotain liikuntaa/jooga taas? Check. 

Akupunktio? Check.

Soita päivystykseen? Check. 

Ota yksi askel/hetki/päivä/viikko/tehtävä/tunti/minuutti kerralla? Check. 

Älä syö/juo sitä/tätä eikun juo/syö sitä/tätä! Check. 

Tätä tarkoitin sillä, että ensinnäkin: olen aivan todella kiitollinen siitä, että autatte lukemalla mun juttuja, koska silloin mulla on tietynlainen vastuu. Jos kirjoittaisin vain ja ainoastaan itselleni, valtaan pääsisi se kaikkein ilkein ja julmin puoli itsestäni, se mun sisäinen Hirviö, se toinen Javiera, se joka on ankarin olento maailmassa. 

Mutta samalla eli toiseksi ihan oikeasti tarkoitin sitä, kun sanoin: älkää yrittäkö ratkaista. Musta on myös valtavan suuri luottamuksen osoitus, että peilaatte ja kerrotte omista kokemuksistanne. Ja samalla kun aion pitää nyt tulevaisuudessa kiinni siitä, että pyydän apua tai tietoa tarkkoihin kysymyksiin, haluaisin myös pyytää teiltä: älkää antako neuvoja. 

Olen kuullut kaikki neuvot. 

Minulla on jokaiseen soluuni tatuoitu satoja, vai mennäänkö jo tuhansissa, tunteja keskusteluita, hoitoneuvotteluita, tapaamisia, ryhmä- ja perheterapiaistuntoja, päivystyksessä istumista, mun koko historian kertomista alusta aina uudelle psykiatrille, psykiatriselle hoitajalle, lääketieteen opiskelijoille, jotka ovat tutustumassa akuuttipsykiatrian polin toimintaan eihän sua haittaa että ovat paikalla, päivystyvälle lääkärille, ajanvarauksesta vastaavalle henkilölle, tyypille joka sijaistaa ajanvarauksesta vastaavaa henkilöä ja joka ei oikeastaan tiedä mutta odotas hän kysyy, työterveyshoitajalle, fysioterapeutille, asumisohjaajalle, chileläiselle psykiatrille, johon tottakai ihastuin, työterveyslääkärille, työterveyspsykologille, ihmiselle joka sijaistaa työterveyslääkäriä, koska työterveyslääkäri on lomalla, uudelle työterveyslääkärille koska edellinen muutti Helsinkiin, sosiaalityöntekijälle, osaston sosiaalityöntekijälle, taas uudelle sosiaalityöntekijälle, koska kukaan ei tiedä mihin mä kuulun, omalääkärille, omalääkäriä sijaistavalle lääkärille, sijaistavan lääkärin työtä tekevälle lääkäriopiskelijalle vaikka kaikki tietää ettei niin saisi tehdä, muille potilaille, huonekaverille osastolla, telakkalaisille humalassa baarin sulkemisajan jälkeen, Pikilinnalaisille, vaimoille, jopa yhden yön jutuille seksin jälkeen, uusille potentiaalisille ystäville ennen kuin tajusin ettei mun tarvitsekaan, ystäville sekä selvinpäin, humalassa että pilvessä, Petterille, ja lopulta myös perheelleni, turhautuneena, ilman riittävää sanastoa selittää espanjaksi, että mua vaivaa diktatuuri, minkä sivuoireina ovat syömishäiriö, masennus, unettomuus ja lopultakin ajatus siitä, että ehkä oman elämän päättäminen on vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen se ainoa idea ratkaisuksi, joka ei ainoastaan ei kadota viehätystään, vaan joka muuttuu koko ajan varteenotettavammaksi vaihtoehdoksi saada joku päivä oikeasti levätä tästä kaikesta.

Ei. En aio tehdä tänään mitään. Enkö sanonut, että olen kuullut kaikki neuvot? Minulla on suunnitelma. Ja minä olen selviytyjä, ennen kaikkea sitä. Minulla syntyy kymmenen ideaa sekunnissa päästä yli itsestäni ja keksiä joku syy nähdä ensi viikko tai edes huominen. Mulla on kiintopisteitä: terapia maanantaina, akuuttipsykiatrian tapaaminen tiistaina, Punaisen kilpikonnan viimeinen näytös Niagarassa keskiviikkona. Minulla on raivo, joka ei salli mun antaa periksi, koska se on se yksi ilo, mitä mä en jumalauta suo diktatuurille: en tapa itseäni, vaikka minulla on ainakin kaksi tarkkaa suunnitelmaa varasuunnitelmineen, koska jos tekisin niin tänään, se tarkoittaisi että diktatuuri tappoi minut. Voisin tehdä jotain itselleni vasta sitten, kun voisin olla varma, ettei se johdu diktatuurista, vankilasta, vanhempieni valinnoista. Ja koska se on ainoa tarpeeksi hyvä syy tehdä itsemurha, diktatuurin aiheuttamat traumat siis, mikään muu syy ei koskaan olisi tarpeeksi hyvä, joten en anna itselleni koskaan sitä lupaa. Ja jos tämä oli teistä epäloogista, ei mitään järkevä, paradoksi, antakaa mun pitää tämä illuusio itselläni. Just nyt se on ainoa mitä mulla on. Se ja halu elää. 

Koska minä haluan elää. Minä vaan haluan, että se on oikeasti elämistä, eikä selviytymistä.