Radikaalin joulukalenterin 12.luukku

Vahingollinen laihdutuskulttuuri eli miksi laihduttaminen on perseestä

Otetaas hei tähän alkuun heti tää yleisin vastargumentti lihavuus- eli läski- eli kehoaktivismille:

”Kyllä ei ole hyvä juttu että korvataan sitten laihuuden ihannointi tämmöisen sairaalloisen lihavuuden ihannoinnilla!!” 

”People need to stop glorifying obesity. They’re not an inspiration, they’re obese, live an unhealthy life and will probably die 30 years too young” väittää tuhat eri nimimerkkiä Huolestunut kansalainen / Oikeasti Mietin Terveyttä / Önnönnönönön Uliuliuli -75. 

HAH. 

Minusta lihavuuden ihannoinnissa ei ole mitään pahaa. Kaikenlaiset kehot ovat oikeutettuja samaan kunnioitukseen, kaikilla on oltava vapaus olla olemassa ilman, että tulee pilkatuksi, syyllistetyksi, paheksutuksi ja syrjityksi kehon koon, toimivuuden, terveyden/sairauden, muodon tai ihonvärin takia.

Tässä yhteiskunnassa on oltava täysin hyväksyttyä olla minkä painoinen tahansa. Ihmisellä, jolla on merkittävän suuri paino, on oltava oikeus samoihin palveluihin kuin muillakin. Sellaisen ihmisen oikeus olla olemassa, elää elämisen arvoinen elämä, käydä töissä, koulussa tai mitä ikinä, saada verovaroin kustannettu laadukas terveydenhuolto, tulla kohdelluksi yhdenvertaisena muiden kanssa, on oltava täysin kyseenalaistamaton ja luovuttamaton. 

Ne, jotka perustelevat ihmisen elintapoihin puuttuminen ja ihmisen pilkkaamisen sillä, että tällä tavoin kannustetaan laihduttamaan ja olemaan terveempiä, puhuvat yksinkertaisesti paskaa. Onneksi ollaan koko ajan tietoisempia siitä, että fat shaming eli lihavuuden pilkkaaminen on vahingollista ja tuomittavaa. 

Vielä kerran: se, että ihminen on lihava, ei tee tästä automaattisesti sairasta. Ei edes se tosi iso paino. Liikkumattomuudesta taas voidaan jutella erikseen, mutta huomatkaa: lihavan ihmisen ei koskaan pitäisi joutua asemaan, missä hänen täytyy puolustaa omia ihmisoikeuksiaan todistamalla, että ”liikkuu vaikka on lihava”, tai ”pitää huolta itsestään, vaikka on lihava”. Terveys on hieno juttu, mutta ei edelleenkään ole mikään edellytys ihmisoikeuksille tai sille, että saisi vaan hitto soikoon olla rauhassa.

Rauhassa siis ihmisten hyväätarkoittavilta neuvoilta, pilkkaamiselta ja ennen kaikkea: rauhassa laihdutuskulttuurin tuhoisalta vaikutukselta. 

Mitä kaikkea kuuluu laihdutuskulttuuriin?

Koko homma on, kuten todettua, paisunut valtaviin mittasuhteisiin. Kun tunnistat jo muutamia laihdutuskulttuurin piirteitä, alat pikkuhiljaa huomaamaan mihin kaikkialle sen lonkerot ulottuvat. Laihdutuskulttuuri ei siis ole pelkästään sitä, että on laihiksella, vaan useimpien meidän elämässä on paljon yksittäisiä, jo rutiineissamme olevia tapoja, jotka ovat lähtöisin laihdutuskulttuurista.

Laihdutuskulttuuri ihannoi tietynlaista kehoa (laihaa) samalla väittäen, että

  • laihuus kulkee käsi kädessä älykkyyden, sosiaalisen kyvykkyyden, tehokkuuden ja muiden hyvien ominaisuuksien kanssa. 
  • lihavuustutkija, dosentti Hannele Harjunen kiteyttää: ”Lihavan ihmisen sosiaalinen, henkinen ja moraalinen kompetenssi on jatkuvasti kyseenalaistettu.” (Sukupuoli nyt! : purkamisia ja neuvotteluja 2012) 
  • mitä enemmän pudotat painoa, sen arvokkaampi olet ihmisenä. Se vie kohti sitä, että sitä sijoittaa omaa aikaansa, energiaansa ja rahaansa oman kehon pienentämiseen vaikka tutkimukset osoittavat, että vain hyvin harvat ihmiset pystyvät pitämään laihdutetut kilot poissa – ja silloinkin hinta on aika kova. 

Luin juuri artikkelin New York Timesista, nimeltään The Fat Trap. Siinä kerrotaan tutkimuksesta, mihin osallistui rajunkin laihdutuksen läpikäyneitä ihmisiä, ja missä tutkittiin heitä, jotka onnistuivat pitämään pienemmän painon. Se oli aika surullista luettavaa. 

Keinoja olivat yksityiskohtaisen ruokapäiväkirjan ylläpitäminen (siitä koskaan, ikinä poikkeamatta), liikkuminen viitenä päivänä viikossa, jatkuva aiheen opiskelu ja siitä sekä syömisestä ja liikkumisesta bloggaaminen, kaloreiden laskeminen (sekä syödyt että kulutetut) ja yleensäkin siis painonhallinta on yhtä kuin koko elämän omistaminen asialle. 

Laihdutettujen kilojen pitäminen poissa vaati siis koko elämän omistamisen jatkuvalle oman syömisen kyttäämiselle. 

Kuulostaako se hyvältä idealta? 

Jokainen, joka on joskus kärsinyt syömishäiriöstä, tietää, miten uskomattoman perseestä on elää elämä, joka pyörii syömisen ja liikkumisen ympärillä. Ei ole olemassa sosiaalista menoa, jonka suhteen ei pitäisi suunnitella, miten hoitaa syöminen tai sen välttäminen. 

Ei ole lepopäiviä siitä ahdistuksesta. Ei ole lepohetkiä.  Ei ole mitään muuta kuin syöminen, ruoka, kilot ja niiden pudottaminen.

Ja liikkuminen ei  ole sitä ihanaa, iloa tuovaa liikkumista, vaan ahdistunutta ja pakkomielteenomaista energiankulutuksen kyttäämistä tyyliin ”liikuinko tarpeeksi, kulutinko tarpeeksi kaloreita, nousiko syke tarpeeksi”. Se ei tyydytä, niin kuin ei syöminenkään tapahdu nälkään, vaan sillä on aina jokin suurempi tarkoitus. Liikkumiselle ja syömiselle liitetään jokin arvolataus, joka ylittää minkä tahansa hyvän olon tunteen, jonka hyvältä maistuva ruoka tai itselle kiva liikkumisen muoto voisi muuten saada aikaan. 

Laihdutuskulttuuri siis arvottaa syöminen siten, että jotkut syömisen muodot ovat hyviä ja toiset ovat huonoja. Se asettaa tarkat rajat sille, miten paljon ja jopa mihin aikaan saamme syödä. Se pakottaa omistamaan syömiselle, ruoalle ja liikkumiselle voimavaroja, jotka voisimme käyttää muihin asioihin, esimerkiksi sellaisiin, jotka ovat meille aidosti tärkeitä ja jotka ehkä voisivat oikeasti lisätä meidän hyvinvointiamme sen myötä, että ne olisivat juttuja, joita oikeasti haluamme tehdä. 

Laihdutuskulttuuri panee meidät häpeämään tiettyjen ruokien syömistä. Se luokittelee itse ruoat hyviin ja huonoihin. Ja sen myötä kun syömme jotain, mikä on luokiteltu pahaksi, meistä tulee itsestämme Huonoja Ihmisiä. Vastaavasti saamme Hyvä Ihminen -pisteitä sillä, että valitsemme Hyviä Ruokia.

Laihdutuskulttuuri ei halua, että kuuntelemme kehoamme sen yrittäessä viestiä, että meillä on nälkä, väsy tai mikä tahansa muukaan fyysinen tuntemus. Syöminen, lepääminen ja liikkuminen eivät enää määrity sen mukaan, mitä tarvitsemme tai haluamme, vaan päämäärän mukaan, joka on: mitä vähemmän painat, sen parempi. Samalla se väittää, että tämä on se, mikä tekee meistä terveitä. 

Kaiken muun päälle laihdutuskulttuurin ytimessä on tietynlaisen kehon ihannointi ylitse muiden. Tämä keho on siis pieni, ei liian lyhyt, ei liian pitkä, laiha mutta sopivan lihaksikas, vähärasvainen (!!), vammaton, valkoinen, karvaton (paitsi tietyistä kohdista) cis-sukupuolinen ja sukupuoltaan vain tietyllä tavalla ilmentävä, väsymätön, tehokas ja energinen keho. 

Laihdutuskulttuuri tietenkin samanaikaisesti jättää ulkopuolelle, siis toiseuttaa, kaikki muut kehot. Näin se entisestään vahvistaa rakenteita, jotka ovat erityisen vahingollisia naisille, femmeille, transsukupuolisille tai heille, jotka ovat kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella, ruskeille ja mustille ja vammaisille ihmisille. Laihdutuskulttuuri vahingoittaa kaikkia niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. 

Sinä tyyppi, joka luet tätä. Kun huomaat ajattelevasi tai kuulet ympärillä:

  • Että on huono omatunto siitä, ettei ole liikkunut tarpeeksi. 
  • Että on paska fiilis siitä, ettei mennytkään salille.
  • Että söi vaikka oli jo oikeastaan kylläinen.
  • Että tänään pitää syödä vähän vähemmän, koska eilen tuli syötyä liikaa.
  • Että pitää liikkua enemmän koska viikonloppuna tuli herkuteltua.
  • Että on ollut koko päivän niin reipas, että ansaitsee löhöillä sohvalla illalla.
  • Että on saanut viikolla niin paljon aikaan, että ansaitsee pitsan viikonloppuna.
  • Että on karkki/herkku/suklaalakossa. 
  • Että jouluna voi herkutella, mut sit heti uudenvuoden jälkeen alkaa Uusi Elämä.
  • Että apua olin possu kun söi niin PALJON jouluna/viikonlopuna/juhannuksena.
  • Että ottaa nyt pienen palan kakkua vaikkei pitäisi.
  • Että santsaat vaikka olet menossa myöhemmin vielä illalliselle.

Tämäkin on kaikki laihdutuskulttuuripuhetta. 

  • Sinä, joka kehut painoa pudottanutta ihmistä ja hänen ulkonäköään: ylläpidät laihdutuskulttuuria.
  • Sinä, joka kannustat muita ”syömään terveellisemmin, samalla voi pudottaa muutaman kilon”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, joka teet ”elämäntaparemontin”, vaikket myönnä ääneen, että haluat samalla tai oikeasti laihduttaa, ja puhut tästä ääneen: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, huomautat ruokapöydässä lapsesi/vanhempasi/kenen tahansa syömisestä esimerkiksi ”ootko varma että tarviit vielä toisen suupalan”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 

Vaihtoehdoksi ehdotan sitä, että ensin opettelemme tunnistamaan, miten me itse osallistumme laihdutuskulttuurin ylläpitämiseen.
Pikkuhiljaa karsimme puheestamme, teoistamme ja siten ajatuksistamme sen piirteitä, ja korvaamme ne sillä, että opettelemme kuuntelemaan kehojamme.
Opettelemme tunnistamaan mitä kehomme tarvitsee ja myös sitä mitä se haluaa. Joskus ne ovat sama asia, joskus eri asia.
Opettelemme pois kehomme ja itsemme rankaisemisesta ja palkitsemisesta, ja ehkä löydämme uusia tapoja päästä jonkinlaiseen tasapainoon. En puhu mistään täydellisestä harmoniasta, vaan sellaisesta tasapainosta, missä välillä meillä on energiaa tehdä täysiä juttuja, joita me haluamme tai joita joskus vaan pitää tehdä, ja välillä ainoa mihin kykenemme on lohduttamaan suruamme suklaalla ja lukemalla kolmattakymmenettä kertaa teiniaikojen lempikirjaamme. Kumpikin on ok. Kumpikaan ei määrittele ihmisarvoamme. Se vaan tekee meistä ihmisiä. 

12. luukun Seuraa Somessa!

Radikaalin joulukalenterin 11.luukku

Vihaan laihdutuskulttuuria ja painoindeksiä.

VIHAAN. 

Eilisen postauksen jälkeen yksi ystävä otti yhteyttä ja sanoi, että vaikka allekirjoittaa puheen siitä, että laihduttaminen pitäisi lopettaa, tuntuu silti oudolta lukea siitä, koska esimerkiksi hänen pääsynsä leikkaukseen, joka merkittävästi parantaisi hänen hyvinvointiaan, on riippuvainen siitä, että hän laihduttaa alle tietyn painoindeksirajan.

VIHAAN NÄITÄ VITUN MIELIVALTAISIA PAINOINDEKSIRAJOJA.

Hei, tiesittekö painoindeksistä, että esimerkiksi keksijänsä, belgialainen matemaatikko, keksi kaavan tilastollisista syistä, ja hän nimenomaan painotti, että tätä kaavaa ei saisi käyttää yksilöiden terveydentilan arvioimiseen? Silti juuri niin tehdään.

Painoindeksi ei kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään, ei välttämättä edes sitä, onko ihminen lihava vai ei. 

Sanotaan se vaikka niin päin, että korkea painoindeksi ei automaattisesti tarkoita, että ihminen on lihava, mutta toki se, että ihminen painaa tosi paljon kyllä tarkoittaa, että hänen painoindeksinsä on todennäköisesti korkea. Kumpikaan ei kuitenkaan kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään.

Muistutuksen vuoksi kaksi tärkeää juttua:

1. Lihavuus ei ole sairaus. Lihava ihminen ei ole automaattisesti sairas. 

2. Vaikka lihava ihminen olisi myös sairas, se ei siltikään vähennä tämän ihmisen ihmisarvoa tai vähennä hänen oikeutta samoihin ihmisoikeuksiin kuin vähemmän painavilla ihmisillä tai sellaisilla, joilla ei ole samoja tai muita sairauksia. 

Painoindeksin käyttäminen yksilöiden terveydentilan arvioimiseen on PASKAA. 

Haluatteko lisätodisteen?
Vuonna 1998 Yhdysvalloissa päätettiin ALENTAA painoindeksitaulukon rajoja kahdella pisteellä, jolloin yhden yön aikana saatiin miljoonia lihavia lisää. 

HUPSISTA SAATANA. 

Miksiköhän? Lainaan Saara Särmää, jonka kanssa istun nytkin tässä (hän tekee töitä, minä vihaan aktiivisesti ja kirjoitan tätä): ”Joo, sehän on myös vakuutus-matemaattinen juttu.”

Aivan. Ihmisiltä voi vaatia korkeampia vakuutusmaksuja painoindeksin mukaan. Koska tottakai, toki, ilman muuta: mitä korkeampi painoindeksi, sen enemmän riskejä sairastua. Niinkö? No ei. Tämä nimenomaan on se vitun suuri vale, mitä meille on syötetty niin pitkään, että jopa vähiten mistään tietävä ihminen voi ylpeästi pörhistellä rintaansa ja julistaa aivan sataprosenttisen varmasti, että lihavuus altistaa sairauksille. Samaa soopaa saa kuulla sekä lääkäreiltä että LVI-asentajilta. Jotenkin tuntuu, että molempien tietämys asiasta on samaa luokkaa, vaikka luulisi, että lääkärit tietäisivät paremmin. 

Ja hei, tämä pelkästään vakuutusmaksuista. Mites tuo laihdutuksen ympärillä pyörivä miljardibisnes? Pelkkää sattumaa, tottakai. On vain kysyntää laihdutustuotteille, ei takuulla ole mennyt homma niin, että ”terveysbisnes” olisi luonut ongelman, vaan ongelma on luonut terveysbisneksen. Ilman muuta. 

Kuvahaun tulos haulle coincidence i think not

Viime tammikuun lopussa minulta evättiin pääsy abdominoplastiaan, johon olin hakeutunut, koska halusin päästä eroon jatkuvasti tulehtuvasta löysästä ihosta navan seudulla. Leikkauksen peruuttaminen johtui siitä, että painoindeksini oli liian suuri. Vaikka verikokeissani tai terveydentilassani ei ollut mitään muuten hälyttävää, pelkkä painoindeksi riitti syyksi kieltää leikkaus, koska painoni oli liian suuri riski. 

Hämmentäväähän oli se, että painoindeksiraja täysin samalle leikkaukselle oli Hatanpään sairaalassa ja Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa ihan eri. Hei, jännä juttu. 

Minua vituttaa yli kaiken se, että tälläkin hetkellä esimerkiksi ne transsukupuoliset ihmiset, joiden terveydentilaa parantaisi kirurgiset toimenpiteet esimerkiksi kehodysforiasta eroon pääsemiseksi, eivät pääse ko. leikkauksiin (esimerkiksi mastektomiaan), jos painoindeksi on tietyn rajan yli. Joten kehodysforiasta (kehoristiriidasta) kärsivät ihmiset pakotetaan joko elämään kehodysforian kanssa, tila joka on henkisesti äärimmäisen raskas ja joko aiheuttaa tai entisestään vahvistaa masennusta, ahdistusta ja vaikka mitä kaikkea sellaista, mitä en osaa edes kuvitella, tai sitten heidät pakotetaan laihduttamaan.  Ai niin, kolmas vaihtoehto: kuuden tunnin sijoitus yksityisellä. Juuei.

Ihmisen pakottaminen laihduttamaan on yksiselitteisesti vastuutonta, epäoikeudenmukaista, kohtuutonta, väärin ja IHAN. VITUN. PERSEESTÄ. 

Ihmisen todellisen terveydentilan määrittämiseksi on varmasti olemassa keinoja. Ihan takuulla voidaan mittauksilla, veri- ja muilla kokeilla ja muutenkin muilla keinoin selvittää, kuinka terve joku henkilö fyysisesti ja henkisesti on, ja mitkä riskejä siinä on, että henkilö nukutetaan leikkauksen ajan. Miksei näin tehdä? Miksi se ehdottomuus on nimenomaan painoindeksin suhteen? Ja miksi se raja vaihtelee eri sairaaloiden kesken? Miksei ihmisen yksilöllistä, tarkempaa terveydentilaa tarkisteta muulla tavoin? Johtuuko se rahasta? Onhan se selvästi ilmaista pakottaa ihminen vaa´alle ja sen jälkeen laskea yksi matemaattinen kaava laskimella kuin tehdä perusteellisempi ja varmempi tutkimus. Ilmaista – ja vaarallista. Ja ai niin, mainitsinko: VÄÄRIN JA PERSEESTÄ. 

Entä tämä: olen ymmärtänyt, että painoindeksiraja esimerkiksi siihen, että pääsee mahalaukun ohitusleikkaukseen (tai sleeve-leikkaukseen) ei ole läheskään niin tiukka – siis vaikka ei olisi laihduttanut sitä vaadittua määrää ennen leikkausta, tämä katsotaan läpi sormien paljon herkemmin kuin abdominoplastiaan tai mastektomiaan. I WONDER WHY. 

Sekin vituttaa ja sotii oikeustajuani vastaan, että tämä ihmisen henkinen pahoinpitely perustellaan sillä, ettei haluta ottaa turhia riskejä (koska lihava, tuo kuoleman esikartanossa elävä kävelevä esidiabetespommi, voi kuolla leikkauspöydälle öö.. lihavuuteen?) mutta kuitenkaan ei haluta oikeasti 

a) tutkia sitä todellista terveydentilaa ja jos siellä on jotain hälyttävää, ei anneta muita neuvoja terveydentilan parantamiseksi: miksei se riitä, että ihminen parantaisi terveydentilaansa vaikkei paino laskisikaan? Entä jos ihminen on painoindeksirajan alapuolella, mutta tämän verisuonet ovat silti lähes tukossa tai hapensaanti on huono tai hitto, kolesteroli on vaikkapa pilvissä ja ja verenpaine katossa, miksi tämän on ihan ok päästä silti leikkaukseen? Heristellään vaan vähän sormea ja pyydetään lopettamaan tupakointi, mutta kukaan ei varmista, että tupakoinnin lopettaminen olisi oikeasti loppunut? 

b) ei oteta huomioon sitä, että ilman leikkausta varsinkaan transihmisten kohdalla pakotetaan ihminen elämään jatkossakin vahingollisen kehoristiriidan kanssa. Siis varmistetaan, että ihmisen (vähintään henkinen) terveydentila on siis jatkossakin huono? MIKSI? 

Tai sitten pitää laihduttaa. Laihduttaminen on paskaa. Ja siitä lisää tulevissa luukuissa. Nyt hengitän. Olispa jallua. Vituttaa. 

Radikaalin joulukalenterin 6.luukku

Kohteliaisuudet ja miksi niitä kannattaa kyseenalaistaa

Itsenäisyyspäivä. Se on tänään. Itsenäisyyspäivänä, näin olen ymmärtänyt, on monella suomalaisella tapana katsella linnan juhlia ja arvostella paikalla olevien ulkonäköä ilkeämielisesti.

Kuulostaako pahalta, jos kirjoitan sen noin? Kärjistän vähän, tietenkin. Tiedän varsin hyvin, että kaikki eivät katso linnan juhlia, monia se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja niistä, jotka katsovat juhlia useimmat eivät ilkeämielisesti kommentoi. Mutta ulkonäön arvottamisen juhla se silti on enemmän kuin mitään muuta. 

En lähde nyt edes pohtimaan näiden linnan juhlien poliittista merkitystä tämän yhden teeman ulkopuolella, vaan haluan käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten sisäistettyä on kauneuskäsityksemme suhde laihuuteen. Olen asunut Suomessa vuodesta 1992, ja olen itse ollut enemmän mukana itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa kuin katsellut juhlia televisiosta, mutta en ole voinut välttyä kuulemasta juhlien ympärillä vellovaa seksistisestä, rasistisesta ja läskifobisesta kommentointia. Se alkaa hyvissä ajoin ennen juhlia ja jatkuu pitkään juhlien jälkeenkin. Ja kyllä, se keskittyy lähinnä naisiin.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka mieluummin näkisimme ihmisten lopettavan kaiken toisten ihmisten ulkonäköön liittyvän kommentoinnin. Ihan kaiken. Jos on pakko jotain kommentoida, siis ihan oikeasti pakko, sitten kannattaa kysyä lupa. Ja jos vastaus on kielteinen, soisin kysyjän pitävän suunsa kiinni. 
Tämä sääntö on myös tottakai itsellenikin. Pyrin olemaan itsekin kommentoimatta toisten ulkonäköä, ja tästä on koko ajan helpompaa pitää kiinni. Siitä huolimatta edelleen silloin tällöin havahdun siihen, että jaahas, kappas kappas, taisin taas kerran jotain möläyttää. 

Juu, tietenkin on poikkeuksia. Tunnen monia ystäviäni just niin hyvin, että tiedän voivani (tai uskon voivani) kommentoida väri-, kuosi-, asuste- ja vaatevalintoja sekä ulkonäköön liittyviä tekoja, esimerkiksi hienoa meikkiä, glitteröintiä tai kampausta. Tämä on tärkeää: sallin itseni kommentoida vain toisen ihmisen valintoja, tekoja, en hänen kehoaan, sen muotoa, painoa, silmämääräisesti arvioimaani terveydentilaa tai muuta vastaavaa. Enkä hittovie siltikään aina tässä onnistu. Viimeksi marraskuun alussa huomasin tyhmästi sanoneeni ystävälle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ”näytät upealta!”. Mikä tässä on ongelma?  Tarkoitin hiuksia ja vaatevalintoja, mutta se olisi voitu tulkita myös kohteliaisuudeksi siitä, koska hän oli (arvioni mukaan) pienentynyt. En tietoisesti tarkoittanut sitä niin, mutta en voi vannoa, ettenkö jollain hyvin alitajuisella tasolla ole silti ajatellut niin. En voi luottaa siihen, että olisi mitenkään vielä vapaa niistä kahleista. Minua hävetti. Oli kiire. En koskaan palannut siihen asiaan, mutta edelleen mietin sitä ja kadun sanomaani. 

STOP RIGHT NOW THANK YOU VERY MUCH

Siksi varsinkin tänään viestini on seuraava: mieti, mikä ajatus sinulla on takana silloin, kun olet antamassa tuomiosi jonkun ihmisen ulkonäöstä. Jos aiot ”kritisoida” (=haukkua) ihmisen asuvalintaa, miksi se on kritiikki? Miksi se on floppi? ”Ai kamala, tuo ei sovi tolle ihmiselle yhtään!” Miksi ei sovi? 

Varsinkin kun aiot antaa kohteliaisuuden, kun aiot sanoa että joku näyttää upealta, etenkin kun aiot olla kehopositiivinen ja kehua jotain ihmistä, joka ei olekaan laiha ja kehonormien sisäpuolella, yritä seurata omia ajatusaskeleitasi taaksepäin. Miksikö?  

Kohteliaisuussanavarastossamme on mm. termejä kuten imarteleva, oikeita kohtia korostava, hoikentava, pidentävä jne. Englanninkielinen sana ”flattering”, jonka etymologia tulee sanasta ”flat” eli litteä, tarkoittaa nykyään ”imartelevaa”. Olet varmasti nähnyt, lukenut, kuullut ja keskustellut aiheesta ”mitkä vaatteet sopivat vartalotyypillesi”? Jos mietit tai käyt lukemassa vinkkejä miten eri vartalotyyppien vaatteet, kuosit ja leikkaukset kannattaa valita, lue niitä erittäin kriittisellä silmällä. Jokaisen vinkin jälkeen, ”valitse suoria linjoja” tai ”pukeudu lahkeista kapeneviin housuihin” tai ”vyö on paras ystäväsi”, kysy artikkelilta vaikka ääneen ”miksi?”. Mikä on vastaus tähän kysymykseen? Miksi pitää valita suoria linjoja? Miksi vyö on paras ystäväni? Miksi pitää vältellä kuoseja tai suosia kellohameita?

Kaikki ohjeet tähtäävät siihen, että ihmisen pitää yrittää näyttää hoikemmalta kuin on. Ja jos ohjeet eivät pyri hoikentamiseen, vaan on tarkoitettu esimerkiksi pitkille, lyhyille, kapeavartaloisille jne, ohjeet ovat vähintään seksistisiä: näin pukeudut siten, että näytät  naiselliselta. Naiseus tarkoittaa siis kurveja oikeissa paikoissa. Ja nimenomaan vain tietyissä paikoissa. Jos kurvit ovat väärissä paikoissa, esimerkiksi alleissa, ”jenkkakahvoissa”, leuan alla, tissien ja navan välillä, selässä… ne pitää yrittää piilottaa tai ”kääntää katse parhaimpiin puoliin”. Tätä kutsutaan termillä ”parhaiden puolien korostaminen”. Siis niihin, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. *INSERT EYE ROLLING HERE*

TJEU:

”Korosta: Olkalinjaa, siroutta, vyötäröä, kauniita kaarevia muotoja, pituutta jaloissa, kaula-aukkoa.”

”Vältä liian isoja kuvioita, vaakaraitaa ja isoa ruutua. Ne antavat vartalosta leveämmän vaikutelman.”

”Koska Y-vartaloisen jalan malli on usein hyvin hoikka, ja sorjia sääriä on hyvä korostaa kapeilla lahkeilla.”

”Tärkeintä on, että kiinnekohta säilyy kapealla vyötäröllä.”

”Kannattaa panostaa tyylikkääseen trenssiin, joka tasapainottaa lanteiden ja hartioiden väristä leveyseroa ja luo illuusion todellista kapeammasta vyötäröstä.”

Tämä oli kaikessa naurettavuudessaan surullisinta: 

Kengät
Vältä liian siroja kenkiä, ne korostavat lantion leveyttä.”

You get my point?

Ongelma toisten ihmisten ulkonäkön kommentoinnissa, etenkin silloin, kun aiomme sen kohteliaisuudeksi, on se, että olemme niin hyvin sisäistäneet kauneuden suhteen joko suoraan laihtuuteen (ja näennäiseen terveyteen) vähintään siihen, että on ”laihempi” (siis pienempi kuin edellisen kerran), että järjestäen kun kehumme toista, käytännössä ylistämme laihuutta ja vahvistamme tätä vahingollista laihuusihannointia. 

Jos et siis voi olla 100% varma, että kehusi ylläpitää läskifobisen yhteiskuntamme vahingollisia rakenteita, parempi ettet sano mitään. Älä katso linnan juhlia. Tee jotain muuta, tässä ideoita: Kokoa palapeli. Juo kaakaota. Pelaa lautapelejä. Tiskaa. Mene tanssimaan. Ota päikkärit.
Jos kuitenkin aiot katsoa linnan juhlia ja teet sen porukassa, ja varsinkin jos olet laiha tai kehonormien sisäpuolella ja olet seurassa, jossa on pelkästään tai eniten muita tämän suhteen etuoikeutettuja, pidä mielessä että juuri silloin on tärkeää olla kommentoimatta tavoilla, jotka ylläpitävät läskifobiaa.

Jos on kuitenkin pakko eli kaikesta huolimatta haluat kommentoida toisten ulkonäköä, muista tämä Hatun haaste:

Kuudennen luukun Seuraa Somessa!:

Ja jos tämän ihmisen Insta-kuvat saavat sinut epämukavaksi, hyvä. Kyseenalaista sitäkin, miksi tulee epämukava olo. Missä on ongelma? Haasta omat ajatuksesi, haasta käsityksesi kauneudesta, terveydestä ja siitä, miltä mikäkin sukupuolen kuuluu näyttää. Ja muista: ensimmäinen ajatuksesi on tuskin omasi – myöskään kun tarkastelet toisten ulkonäköä. 

Radikaalin joulukalenterin 4.luukku

Käytän tämän luukun ystävällisesti muistuttamaan muutamasta asiasta:

Lihavuusaktivismin päämäärä ei ole se, että ihmiset tykkäisivät itsestään enemmän – päämäärä on lihavien ihmisten ihmisoikeuksien toteutuminen. 

Kuitenkin ymmärrän, että monen (lihavan) kohdalla ajatus siitä, että itselle kuuluisi ihmisoikeudet, on suoraan kytköksissä siihen, että arvostaa itseään ja kehoaan. Tosin yksi niistä syistä, miksi lihavien ihmisten elämä on vaikeaa on se, että se sotii omaa oikeustajua vastaan, että syyt syrjimiselle ovat paino + ulkonäkö. Eli kyllä siellä syvällä sisimmässä on jo olemassa se ajatus, että myös lihavilla on samat ihmisoikeudet kuin kaiken painoisilla ihmisillä. Tätä ajatusta pitää vahvistaa. 

Joka tapauksessa työ itsensä hyväksymisen tiellä on väsyttävää ja se vie voimavaroja. Se, että oppii vaatimaan omia ihmisoikeuksiaan, on henkisesti raskasta.

https://www.instagram.com/recipesforselflove/

Vielä: lihavuusaktivismin yksi tärkeä muistutus on se, että lihavuus ei ole haukkumasana, vaan yksi tapa kuvailla kehoa. Tavoitteena ei siis ole se, että lakkaa näkemästä ”lihavan” peilissä, jos on lihava, vaan ettei liitä siihen automaattisesti negatiivista merkitystä ”voi paska, lihava”. 

Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole taas yksi asia, jota kenenkään pitäisi suorittaa. Yritä siis sinäkin olla putomatta siihen ansaan. 

  1. Joinain päivinä on helpompa harjoitella näitä uusia ajatuksia kuin toisina.
  2. Tavoite ei edelleenkään ole joka päivä ajatella jotain ehdottoman postitiivista tai rakastavaa itsestään. 
  3. Voi olla masentavaa pakottaa itseään ajattelemaan ”tuo olen minä, olen kaunis, rakastan joka soluani”, jos ei oikeasti usko siihen tai edes vielä kykene uskomaan siihen. Siitä tulee vain se metatason syyllisyys, muistatko? Mutta muista myös, että ei tarvitsekaan pitää itseään maailman kauneimpana tyyppinä! Minä en rakasta napanöyhtääni, enkä sitä, että perusilmeeni näyttää mielestäni surulliselta, vaikken olisikaan surullinen. Tämä ei  kuitenkaan edelleenkään määrittele ihmisarvoani.
  4. Tuo olen minä. Olen arvokas ihminen. Minulla on oikeus näyttää tältä” voi olla parempi harjoitusajatus, vaikkei sekään ole helppo – mutta se voi olla vähän helpompi. Ainakin ajan kuluessa. 

Joulukalenterin 4.luukun Seuraa somessa!

Radikaalin joulukalenterin 3.luukku

Jäitkö miettimään eilistä? Sitä, että ensimmäinen ajatuksesi peilikuvastasi ei ole omasi? 

Tämä pätee ei pelkästään ensimmäiseen ajatukseen vaan usein jopa toiseen tai kolmanteenkin. Sinulle on häikäilemättömästi ja julmasti moukarilla opetettu, että näin sinun pitää ajatella itsestäsi, koska peilikuvasi ei vastaa sitä täydellisyyttä, mitä olet tottunut näkemään katkeamattomana virtana lehtien sivuilla, mainoksissa, elokuvissa, sosiaalisessa mediassa – oikeastaan kaikkialla. 

Ja kuinka olisitkaan voinut suojella itseäsi tältä? Viesti on selkeä: sinun täytyy olla parempi, laihempi, voimakkaampi, naisellisempi, miehekkäämpi, vaaleampi, vammattomampi, nopeampi.. olla enemmän kuin nyt, mutta pienemmin. Erilainen, toisenlainen, mutta samanlainen kuin nämä ihmiset, joiden kuvia syötämme verkkokalvoillesi yötäpäivää. Ja tämän pitää tapahtua muuttumalla, mutta ei hätää, me tarjoamme tähän ratkaisun, sinun täytyy vain uhrata kaikki aikasi, energiasi ja rahasi näihin tarjoamiimme tuotteisiin, niin ennen pitkää olet sitä, mitä sinun pitää haluta olla, koska me käskemme sinun tehdä niin. Ja jos tätä tavoitellessasi unohdat samalla vaatia ihmisoikeuksiasi kunnioitettavan, ei se hei mitään, tärkeämpää on, että PIDÄT HUOLTA ITSESTÄSI ja hei, tänään spessu alennus just sulle! 

Sinut, minut, meidät kaikki, on ehdollistettu tietynlaiseen kauneus- ja terveyskäsitykseen ja siihen, että kauneus ja terveys ovat arvoja, joita pitää tavoitella, se on ehdoton vaatimus sille, että voit olla joku tässä yhteiskunnassa. 

Yllätys! Kauneus ei ole arvo. Se on mielipide, ei fakta. Terveys ei ole pysyvä ominaisuus, vaan monimutkainen monien asioiden summa. Ja sekin kertoo vain kehomme tilastasta kullakin hetkellä. Kumpikaan ei voi määritellä sitä, minkä arvoisia olemme, mutta silti meille uskotellaan näin. Ja yksi niistä tavoista, joilla meidät saadaan pidettyä aisoissa, on energiamme keskittäminen ulkonäköömme ja siihen, että vihaamme sitä, joten jatkuvasti yritämme parantaa sitä kohti tiettyjä kehonormeja. Laihuutta, vammattomuutta, valkoisuutta ja juuri nyt trendikästä kauneutta.

Joten se ajatus, jonka kuulet päässäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun omasi. Se, että ajattelet niin, ei tee siitä faktaa, ei ole automaattisesti totta.  

Kuitenkin sen sijaan, että keskittäisit energiasi siihen, että yrität olla ajattelematta niin, anna niiden ajatusten tulla. Kirjoita se kuvitteelliselle lapulle, tarkastele sitä, totea ääneen ”tämä on ajatus, minun ei tarvitse uskoa siihen”, ja pistä se ajatus roskikseen. Voit tehdä tämän ihan konkreettisesti myös: kirjoita se lapulle ja heitä se roskiin. Minä pistän nämä ajatukset nurkkaan häpemään. 

Tätä täytyy valitettavasti tehdä aika pitkään, ennen kuin se alkaa tuottaa tulosta. En halua valehdella tai luvata mitään nopeita taikakeinoja päästä eroon vahingollisista ja vähättelevistä ajatuksista. Niillä on tosi voimakas ote, mutta ote ei ole lopullinen, kyllä sen voi murtaa. 

Kun tarpeeksi pitkään harjoittelee esimerkiksi näin, jossain vaiheessa ei enää kauheasti kiinnitä huomiota siihen ekaan tai tokaan ajatukseen, vaan vasta siihen, joka on jo jotain mihin voi luottaa, joka on oikeasti aivan oma ajatus. Ja se taas ei ole myöskään automaattisesti positiivinen, sen ei tarvitse olla ”UUUUU, OLEN MAAILMAN KAUNEIN”, se voi olla neutraali, tai kiva, tai kriittinen. Mutta sen ei tarvitse olla vahingollinen. Se voi olla ”hei, näytän tosi söpöltä tässä” tai ”hitto, näytän just vakuuttavalta” tai ”ehei, tänään ei oo kyllä fiilis laittaa just tää paita”. Se voi olla myös aivan täysin ulkonäköön liittymätön ajatus. Se voi olla, kuten pari Instagram-tyypeistäni kirjoitti:

”Tuo on minä. Aika jees.”

”So this is how I look today.” 

Kertauksen vuoksi:

  • Astu peilin eteen ja tunnista ensimmäinen/ensimmäiset ajatukset itsestäsi
  • Tiedosta, että nämä ajatukset eivät ole omiasi, vaan sinulle opetettuja.
  • Tiedosta, että se, että ajattelet niin, ei tee niistä ajatuksista faktatietoa.
  • Vasta kolmas tai neljäs ajatus alkaa olla sellainen, johon voit paremmin uskaltaa uskoa omana ajatuksenasi. 
  • Tavoitteena ei ole ajatella vain puhtaasti positiivisa, rakastavia ajatuksia itsestäsi, vaan muistaa, että se, miltä näytät, ei määrittele ihmisarvoasi. 
  • Toista, kunnes tämä muuttuu rutiiniksi. Muista, että siihen voi mennä tosi pitkään.

Kolmannen luukun Seuraa somessa!:

Radikaalin joulukalenterin 2.luukku

PEILI!

Syömishäiriöstä teinistä lähtien kärsineenä peili on ollut yksi tuhoisimmista sairauden ylläpitämisen työkaluista. 
Peili ei aina ollut vihollinen, mutta se, mitä näin, oli ehdottomasti minua vastaan. Aina ei ollut niin, sillä muistan teininä sen, että peilatessa näytin hyvältä. En ymmärtänyt, miten minusta otetut valokuvat ja peilikuvani eivät vaan koskaan vastaneet toisiaan. En myöskään ymmärtänyt, miten peilikuvani ei ollut sama kuin se, mitä näin heijastuksena näyteikkunoissa tai mitä kuulin muilta, miltä näytän. 

Peili ei ollut luotettava kaveri, mutta se oli silti tärkeä elementti, ja on edelleen, jokapäiväisessä elämässäni. Ymmärsin, kuten useimmat meistä, vasta reippaasti jälkeenpäin, että kehonkuvan vääristyessä peilikuvaan ei voinut luottaa. Vasta vuonna 2009 osastohoidossa fysioterapeutin kanssa eri harjoitusten avulla aloitin työskentelyn sen eteen, että opin ensin tuntemaan kehoni, sitten hahmottamaan sen ääriviivat. 

Toki niihin aikoihin itsekin kuvittelin, että lopulta pääsisin laihtumisen avulla pisteeseen, missä voisin vihdoin rakastaa itseäni ja tykätä peilikuvastani. Tuolloin opettelin tunnistamaan peilikuvastani selvästi aiempaa pienemmän kehoni. Kun olin vihdoin päässyt vähän perille siitä, olinkin jo matkalla takaisin lähtöpisteeseen ja se työ piti aloittaa uudelleen. Ja tietenkin sen jälkeen vielä kerran sama toiseen suuntaan. 

Minulla on kokemusta vain siitä, minkälaista on tehdä työtä oman peilikuvan ja sen hyväksymisen eteen, kun on kysymys painosta ja siihen liittyvästä muutoksesta, suuntaan tai toiseen. En voi edes kuvitella, minkälaista on elää sukupuoleen liittyvän kehodysforian kanssa, tai jos minkälainen suhde omaan kehoon on kroonisen tai pitkään jatkuneen  sairauden kanssa. 

Haluan tässä kuitenkin jakaa yhden tehokkaimista harjoituksista, jonka tiedän, ja joka on toiminut minulla erinomaisen hyvin, vaikka se onkin alkuun tosi surullinen ja vaikea.

Astu peilin eteen. Katso peilikuvaasi. 
Mitä ajattelet itsestäsi? Kehostasi? Peilikuvastasi?

Kysyin asiaa Instagramissa, ja tuli seuraavanlaisia vastauksia:
– Uffff, jenkkakahvat 😦
– Yyh, onpa kuvottavaa, parempi olla katsomatta.
– Perkeleen perse, hyi.
– It’s still wrong.
– Uhhhhhhhh
– Läski ruma 😦 

Muistan omat ajatukseni helposti myös: 
Läski, vastenmielinen, tyhmä, ällöttävä, muodoton, järkyttävä, vääränlainen, liian iso, liian ruma… 

Ehkä tunnistat nämä ajatukset, ehkä ne ovat sinulle tuttuja? Ehkä nämä esimerkit ovat pientä verrattuna siihen, mitä itse ajattelet itsestäsi. 
Suhteeni omaan peilikuvani mullisti kuitenkin seuraava vallankumouksellinen oivallus (kiitos internetin!):

Se, mitä ensimmäisenä ajattelet itsestäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun oma ajatuksesi. Se on ympäröivän maailman sinulle opettama ajatus, jonka olet vain oppinut uskomaan faktana, totuutena. 

Joulukalenterin 2.luukun Seuraa Somessa! -vinkki:

Radikaalin joulukalenterin 1. luukku

”Mitkä olis hyviä baby stepsejä itsensä hyväksymiseen juuri tällaisena?” 

Tämä kysymys muodossa tai toisessa esitetään minulle aika usein. Jos haluaa ruveta olemaan itseään kohtaan hyväksyvämpi, mistä lähteä liikkeelle? 
Minulle on myös tuttua se tietty negatiivinen kierre, mitä tulee itsensä vihaamiseen: olen vastenmielisen näköinen –> ää, miksi minun pitää ajatella, että olen vastenmielisen näköinen –> ää olen sekä vastenmielinen että tyhmä. Tyhmä tyhmä tyhmä. 

Olisipa tuo esimerkki edes kärjistetty. Se ei valitettavasti ole. Tuollaisenaan se on jokapäiväinen päänsisäinen dialogi. Se joko jää siihen, että sekä ajattelemme että uskomme ajatustamme siitä, miten rumia, huonoja, kelvottomia, vastenmielisiä tai vastenmielisen näköisiä olemme tai sitten, jos on jo jotain aavistusta siitä, että tämä ei ehkä olekaan totta, ajatuksen syntymisen jälkeen tunnemme siitä syyllisyyttä. Se on jo metatason itsensä vihaamista. 
Tämä itsen vihaaminen on rutiini, mihin olemme niin ehdollistuneita, että kuvittelemme sen olevan ”tavallista”. Sen ei tarvitse olla tavallista eikä se kuulu mitenkään luonnollisena osana inhimillisyyttämme. Emme me synny vihaten itseämme, me opimme siihen. 

Kysymys siis kuuluu: miten oppia pois itsensä vihaamisesta?

Miten oppia rakastamaan itseään sellaisena, kuin olemme nyt, eikä niin, että sitten kun olemme sitä ja tätä, sitten voimme rakastaa itseämme? Ja ollaan nyt aivan ällöttävän suorapuheisia: useimpien mielessä, se menee ”sitten kun olen tarpeeksi laiha”. Tai toki, nyt kun sekään ei ole enää niin sosiaalisesti hyväksyttävää, vedotaan terveyteen. ”Sitten kun olen tarpeeksi hyvässä kunnossa”. Eli laiha. Hoikka. Laihempi kuin nyt. Kauniimpi kuin nyt. 

Vastaus ei ole vaan ehkä ole se, mitä toivot, eikä erityisen helppo. Se on kaksiosainen:

Ensimmäinen osa: itse kysymys on huono. Itsensä rakastaminen on huono tavoite. En tunne yhtäkään ihmistä, joka ehdottomasti rakastaa itseään 24/7 ja jokaikistä kohtaa omasta kehostaan tai jokaista luonteenpiirrettään. En myöskään näe mitään syytä sille, miksi sellaista kannattaisi tavoitellakaan. On täysin inhimillistä hyvinkin vaihtelevasti suhtautua itseen, omaan luonteeseen ja kehoon, riippuen päivästä, hetkestä ja tunnelmasta. Lisäksi harva tunne on täysin eristetty ja muuttumaton. Meidän tunteemme, se miten suhtaudumme omaan kehoomme, on yhtä ristiriitaista kuin se, miten suhtaudumme maailmaan. On siis luonnollista suhtautua sekä positiivisesti että negatiivisesti, ihan yhtäaikaa, samaan asiaan. Ristiriidat kuuluvat inhmillisyyteen. 

Lisäksi on äärimmäisen tärkeää pitää mielessä: sillä ei ole väliä, miten paljon tai vähän rakastat itse itseäsi tai miten kauniina pidät itseäsi. Sinulle kuuluvat myös samat ihmisoikeudet kuin ihmisille, jotka ovat laihoja, terveitä, cissukupuolisiä, valkoisia ja  vammattomia eli kehonormien sisäpuolella. Ihmisoikeutemme eivät ole ehdollisia: sitten kun olen laiha ja terve, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Mutta uudeksi tavoitteeksi ei myöskään voida vaihtaa: sitten kun olen oppinut ehdoitta rakastamaan itseäni/sitten kun pidän itseäni kauniina/sitten kun olen oppinut hyväksymään itseäni, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Meillä on nämä ihmisoikeudet nyt jo ja meillä on oikeus vaatia sen mukaista kohtelua nyt ja aina. 

Olette varmasti kuulleet, mikä on hyvän tavoitteen määritelmä? Jos se on uusi juttu teille, ta-tá: Hyvä tavoite on saavutettavissa oleva tavoite. Suosittelen vaihtamaan tavoitetta vähän paremmaksi, tässä lemppariehdotukseni Saara Särmältä:

Riittää, ettei enää aktiivisesti vihaa itseään.

 Lisäksi suosittelen pitämään mielessä seuraavan: on hyvä pyrkiä pois ajatuksesta, että kunhan ensin X, sitten Y, esimerkiksi ”kunhan ensin opin rakastamaan itseäni, sitten voin elää sellaista elämää kuin haluan”. Yksi itsensä vihaamisen ongelmista on se, että aivan liian moni käyttää sitä, yleensä tiedostamatta, syynä olla tekemättä asioita, joista nauttii. Se, miten koemme ulkonäkömme, määrittelee liikaa sitä, mitä teemme. Tämä ei ole kuitenkaan omaa syytämme, vaan opimme siihen ulkoa myös. Minä uskoin vielä vuoteen 2009, ettei minulla ole oikeutta itkeä, koska kuulin teininä kerrottavan, että lihavat ihmiset ovat rumia itkiessään. 

Toinen osa: tavoitteeseen pääseminen ei vaan tapahdu hetkessä. Mieti seuraavaa: 

Sinä, joka luet tätä, olet todennäköisesti oppinut jo teininä, joskus valitettavasti aiemminkin, että on sallitumpaa puhua itsestään vähättelevään sävyyn kuin kehua itseään. ”Omakehu haisee”. Ei olisi haissut, mutta uskoit niin silti. Olet ehkä lähipiirisi esimerkkien kautta, todennäköisesti äidiltäsi tai muulta sellaiselta, ketä olet ihaillut ja pitänyt tuolloin erehtymättömänä, oppinut, että on normaalia mennä peilin eteen haukkumaan itseään. Näytän kamalalta, minun pitäisi laihduttaa, kauheeta miten paljon ryppyjä, tää vaate ei yhtään hoikenna, näytän tässä läskiltä, mun pitäis mennä kyllä salille ja niin edelleen. 
Tai sitten se ei ole pelkästään esimerkin kautta, vaan sinulla on kokemusta siitä, että sinun ulkonäköäsi on suoraan kommentoitu, ehkä jopa on puututtu syömiseen (”oletko nyt aivan varma, että haluat ottaa vielä toisen palan kakkua?”) ja liikkumiseen. Tai pahimmassa tapauksessa molemmat. 

Joka tapauksessa olet varmasti tähän hetkeen mennessä, todennäköisesti suurimman osan tähänastisesta elämästäsi, harjoittanut tätä aktiivista itsesi vähättelemistä. Joko ääneen tai sitten vain mielessäsi, tai molempia. Ei sellaisesta opi pois päivässä, eikä viikossa eikä kuukaudessakaan. Älä siis aseta mahdottomia tavoitteita sen suhteen, miten nopeasti sinun pitäisi päästä pois tästä ansasta. 

On hidasta ja työlästä oppia pois itsensä vihaamisesta. Vaatii tosi paljon voimavaroja ja tietoista tekemistä opettaa omia lihaksiaan pois rutiineista, jotka tähän asti ovat tapahtuneet itsestään, kahta kertaa niitä miettimättä. Se on väsyttävää hommaa eikä tuloksia näy heti, joten se on myös tosi turhauttavaa, varsinkin kun suurimmaksi osaksi lähes kaikki, mitä näemme joka päivä mainoksissa, televisiossa, internetissä, somessa, edelleen puhuu sitä vastaan. 

TL;DR

  1. Vaihda tavoitetta: älä pyri siihen, että rakastat itseäsi 24/7, vaan muista Saara Särmän nerokas idea: pyri siihen, ettet enää aktiivisesti vihaa itseäsi. Se on aivan hyvä alku.
  2. Yritä pitää mielessä, että olet suurimman osan elämästäsi vähätellyt itseäsi, joten tämä käyttäytymismalli on jo lihasmuistissasi. Vie paljon aikaa oppia pois siitä. 

Tulen joulukalenterin aikana jakaamaan omat lemppariharjoitukseni, siis ihan konkreettisia juttuja, millä voi oppia pikkuhiljaa pois itsensä vihaamisesta! Jos on jotain kysymyksiä liittyen tähän tai erityisiä toiveita, kerro se ihmeessä kommenteissa!

Joulukalenterin 1.luukun Seuraa somessa! -vinkki:

View this post on Instagram

Positive body image is not about loving or liking the reflection you see in the mirror. It's about taking a functional view of the body – focusing on what it can do for you, the skills it can do and learn. It's an attitude toward the whole body not just as a surface aesthetic. . . Those with positive body image actually spend less time ruminating on their body's surface appearance, and more time in appreciation and accepting the changing nature of emotional and mental experiences relating to embodiment – without needing to love it 100% of the time. . . The goal of 'Loving your body' may be a very unrealistic and even dismissing experience, especially if you have received feedback on multiple levels that your body is somehow problematic. Your relationship with your body may be distant, distressing, apathetic, resentful. There is likely a lot of healing and repairing to do, which takes time, resources and energy to move through. . . If you're at the beginning stages of considering that maybe your body isn't the issue – just notice the battle going on, the fighting between you and your body without judgement, and ask yourself, 'what might it be like to even consider calling a truce with my body? What would that look like? How might I feel? What might I do with those emotions I so easily placed upon my body? How might I work with those?' . . #psychology #healthateverysize #bodyimage #trauma #intuitiveeating #therapy #mentalhealth #mentalillness #edrecovery #morethanmybody #counselling #dietculture #health #feminism #selfcare #bodypositivity #bopo

A post shared by Ashlee Bennett – Melb AUS (@bodyimage_therapist) on