Radikaalin joulukalenterin 12.luukku

Vahingollinen laihdutuskulttuuri eli miksi laihduttaminen on perseestä

Otetaas hei tähän alkuun heti tää yleisin vastargumentti lihavuus- eli läski- eli kehoaktivismille:

”Kyllä ei ole hyvä juttu että korvataan sitten laihuuden ihannointi tämmöisen sairaalloisen lihavuuden ihannoinnilla!!” 

”People need to stop glorifying obesity. They’re not an inspiration, they’re obese, live an unhealthy life and will probably die 30 years too young” väittää tuhat eri nimimerkkiä Huolestunut kansalainen / Oikeasti Mietin Terveyttä / Önnönnönönön Uliuliuli -75. 

HAH. 

Minusta lihavuuden ihannoinnissa ei ole mitään pahaa. Kaikenlaiset kehot ovat oikeutettuja samaan kunnioitukseen, kaikilla on oltava vapaus olla olemassa ilman, että tulee pilkatuksi, syyllistetyksi, paheksutuksi ja syrjityksi kehon koon, toimivuuden, terveyden/sairauden, muodon tai ihonvärin takia.

Tässä yhteiskunnassa on oltava täysin hyväksyttyä olla minkä painoinen tahansa. Ihmisellä, jolla on merkittävän suuri paino, on oltava oikeus samoihin palveluihin kuin muillakin. Sellaisen ihmisen oikeus olla olemassa, elää elämisen arvoinen elämä, käydä töissä, koulussa tai mitä ikinä, saada verovaroin kustannettu laadukas terveydenhuolto, tulla kohdelluksi yhdenvertaisena muiden kanssa, on oltava täysin kyseenalaistamaton ja luovuttamaton. 

Ne, jotka perustelevat ihmisen elintapoihin puuttuminen ja ihmisen pilkkaamisen sillä, että tällä tavoin kannustetaan laihduttamaan ja olemaan terveempiä, puhuvat yksinkertaisesti paskaa. Onneksi ollaan koko ajan tietoisempia siitä, että fat shaming eli lihavuuden pilkkaaminen on vahingollista ja tuomittavaa. 

Vielä kerran: se, että ihminen on lihava, ei tee tästä automaattisesti sairasta. Ei edes se tosi iso paino. Liikkumattomuudesta taas voidaan jutella erikseen, mutta huomatkaa: lihavan ihmisen ei koskaan pitäisi joutua asemaan, missä hänen täytyy puolustaa omia ihmisoikeuksiaan todistamalla, että ”liikkuu vaikka on lihava”, tai ”pitää huolta itsestään, vaikka on lihava”. Terveys on hieno juttu, mutta ei edelleenkään ole mikään edellytys ihmisoikeuksille tai sille, että saisi vaan hitto soikoon olla rauhassa.

Rauhassa siis ihmisten hyväätarkoittavilta neuvoilta, pilkkaamiselta ja ennen kaikkea: rauhassa laihdutuskulttuurin tuhoisalta vaikutukselta. 

Mitä kaikkea kuuluu laihdutuskulttuuriin?

Koko homma on, kuten todettua, paisunut valtaviin mittasuhteisiin. Kun tunnistat jo muutamia laihdutuskulttuurin piirteitä, alat pikkuhiljaa huomaamaan mihin kaikkialle sen lonkerot ulottuvat. Laihdutuskulttuuri ei siis ole pelkästään sitä, että on laihiksella, vaan useimpien meidän elämässä on paljon yksittäisiä, jo rutiineissamme olevia tapoja, jotka ovat lähtöisin laihdutuskulttuurista.

Laihdutuskulttuuri ihannoi tietynlaista kehoa (laihaa) samalla väittäen, että

  • laihuus kulkee käsi kädessä älykkyyden, sosiaalisen kyvykkyyden, tehokkuuden ja muiden hyvien ominaisuuksien kanssa. 
  • lihavuustutkija, dosentti Hannele Harjunen kiteyttää: ”Lihavan ihmisen sosiaalinen, henkinen ja moraalinen kompetenssi on jatkuvasti kyseenalaistettu.” (Sukupuoli nyt! : purkamisia ja neuvotteluja 2012) 
  • mitä enemmän pudotat painoa, sen arvokkaampi olet ihmisenä. Se vie kohti sitä, että sitä sijoittaa omaa aikaansa, energiaansa ja rahaansa oman kehon pienentämiseen vaikka tutkimukset osoittavat, että vain hyvin harvat ihmiset pystyvät pitämään laihdutetut kilot poissa – ja silloinkin hinta on aika kova. 

Luin juuri artikkelin New York Timesista, nimeltään The Fat Trap. Siinä kerrotaan tutkimuksesta, mihin osallistui rajunkin laihdutuksen läpikäyneitä ihmisiä, ja missä tutkittiin heitä, jotka onnistuivat pitämään pienemmän painon. Se oli aika surullista luettavaa. 

Keinoja olivat yksityiskohtaisen ruokapäiväkirjan ylläpitäminen (siitä koskaan, ikinä poikkeamatta), liikkuminen viitenä päivänä viikossa, jatkuva aiheen opiskelu ja siitä sekä syömisestä ja liikkumisesta bloggaaminen, kaloreiden laskeminen (sekä syödyt että kulutetut) ja yleensäkin siis painonhallinta on yhtä kuin koko elämän omistaminen asialle. 

Laihdutettujen kilojen pitäminen poissa vaati siis koko elämän omistamisen jatkuvalle oman syömisen kyttäämiselle. 

Kuulostaako se hyvältä idealta? 

Jokainen, joka on joskus kärsinyt syömishäiriöstä, tietää, miten uskomattoman perseestä on elää elämä, joka pyörii syömisen ja liikkumisen ympärillä. Ei ole olemassa sosiaalista menoa, jonka suhteen ei pitäisi suunnitella, miten hoitaa syöminen tai sen välttäminen. 

Ei ole lepopäiviä siitä ahdistuksesta. Ei ole lepohetkiä.  Ei ole mitään muuta kuin syöminen, ruoka, kilot ja niiden pudottaminen.

Ja liikkuminen ei  ole sitä ihanaa, iloa tuovaa liikkumista, vaan ahdistunutta ja pakkomielteenomaista energiankulutuksen kyttäämistä tyyliin ”liikuinko tarpeeksi, kulutinko tarpeeksi kaloreita, nousiko syke tarpeeksi”. Se ei tyydytä, niin kuin ei syöminenkään tapahdu nälkään, vaan sillä on aina jokin suurempi tarkoitus. Liikkumiselle ja syömiselle liitetään jokin arvolataus, joka ylittää minkä tahansa hyvän olon tunteen, jonka hyvältä maistuva ruoka tai itselle kiva liikkumisen muoto voisi muuten saada aikaan. 

Laihdutuskulttuuri siis arvottaa syöminen siten, että jotkut syömisen muodot ovat hyviä ja toiset ovat huonoja. Se asettaa tarkat rajat sille, miten paljon ja jopa mihin aikaan saamme syödä. Se pakottaa omistamaan syömiselle, ruoalle ja liikkumiselle voimavaroja, jotka voisimme käyttää muihin asioihin, esimerkiksi sellaisiin, jotka ovat meille aidosti tärkeitä ja jotka ehkä voisivat oikeasti lisätä meidän hyvinvointiamme sen myötä, että ne olisivat juttuja, joita oikeasti haluamme tehdä. 

Laihdutuskulttuuri panee meidät häpeämään tiettyjen ruokien syömistä. Se luokittelee itse ruoat hyviin ja huonoihin. Ja sen myötä kun syömme jotain, mikä on luokiteltu pahaksi, meistä tulee itsestämme Huonoja Ihmisiä. Vastaavasti saamme Hyvä Ihminen -pisteitä sillä, että valitsemme Hyviä Ruokia.

Laihdutuskulttuuri ei halua, että kuuntelemme kehoamme sen yrittäessä viestiä, että meillä on nälkä, väsy tai mikä tahansa muukaan fyysinen tuntemus. Syöminen, lepääminen ja liikkuminen eivät enää määrity sen mukaan, mitä tarvitsemme tai haluamme, vaan päämäärän mukaan, joka on: mitä vähemmän painat, sen parempi. Samalla se väittää, että tämä on se, mikä tekee meistä terveitä. 

Kaiken muun päälle laihdutuskulttuurin ytimessä on tietynlaisen kehon ihannointi ylitse muiden. Tämä keho on siis pieni, ei liian lyhyt, ei liian pitkä, laiha mutta sopivan lihaksikas, vähärasvainen (!!), vammaton, valkoinen, karvaton (paitsi tietyistä kohdista) cis-sukupuolinen ja sukupuoltaan vain tietyllä tavalla ilmentävä, väsymätön, tehokas ja energinen keho. 

Laihdutuskulttuuri tietenkin samanaikaisesti jättää ulkopuolelle, siis toiseuttaa, kaikki muut kehot. Näin se entisestään vahvistaa rakenteita, jotka ovat erityisen vahingollisia naisille, femmeille, transsukupuolisille tai heille, jotka ovat kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella, ruskeille ja mustille ja vammaisille ihmisille. Laihdutuskulttuuri vahingoittaa kaikkia niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. 

Sinä tyyppi, joka luet tätä. Kun huomaat ajattelevasi tai kuulet ympärillä:

  • Että on huono omatunto siitä, ettei ole liikkunut tarpeeksi. 
  • Että on paska fiilis siitä, ettei mennytkään salille.
  • Että söi vaikka oli jo oikeastaan kylläinen.
  • Että tänään pitää syödä vähän vähemmän, koska eilen tuli syötyä liikaa.
  • Että pitää liikkua enemmän koska viikonloppuna tuli herkuteltua.
  • Että on ollut koko päivän niin reipas, että ansaitsee löhöillä sohvalla illalla.
  • Että on saanut viikolla niin paljon aikaan, että ansaitsee pitsan viikonloppuna.
  • Että on karkki/herkku/suklaalakossa. 
  • Että jouluna voi herkutella, mut sit heti uudenvuoden jälkeen alkaa Uusi Elämä.
  • Että apua olin possu kun söi niin PALJON jouluna/viikonlopuna/juhannuksena.
  • Että ottaa nyt pienen palan kakkua vaikkei pitäisi.
  • Että santsaat vaikka olet menossa myöhemmin vielä illalliselle.

Tämäkin on kaikki laihdutuskulttuuripuhetta. 

  • Sinä, joka kehut painoa pudottanutta ihmistä ja hänen ulkonäköään: ylläpidät laihdutuskulttuuria.
  • Sinä, joka kannustat muita ”syömään terveellisemmin, samalla voi pudottaa muutaman kilon”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, joka teet ”elämäntaparemontin”, vaikket myönnä ääneen, että haluat samalla tai oikeasti laihduttaa, ja puhut tästä ääneen: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, huomautat ruokapöydässä lapsesi/vanhempasi/kenen tahansa syömisestä esimerkiksi ”ootko varma että tarviit vielä toisen suupalan”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 

Vaihtoehdoksi ehdotan sitä, että ensin opettelemme tunnistamaan, miten me itse osallistumme laihdutuskulttuurin ylläpitämiseen.
Pikkuhiljaa karsimme puheestamme, teoistamme ja siten ajatuksistamme sen piirteitä, ja korvaamme ne sillä, että opettelemme kuuntelemaan kehojamme.
Opettelemme tunnistamaan mitä kehomme tarvitsee ja myös sitä mitä se haluaa. Joskus ne ovat sama asia, joskus eri asia.
Opettelemme pois kehomme ja itsemme rankaisemisesta ja palkitsemisesta, ja ehkä löydämme uusia tapoja päästä jonkinlaiseen tasapainoon. En puhu mistään täydellisestä harmoniasta, vaan sellaisesta tasapainosta, missä välillä meillä on energiaa tehdä täysiä juttuja, joita me haluamme tai joita joskus vaan pitää tehdä, ja välillä ainoa mihin kykenemme on lohduttamaan suruamme suklaalla ja lukemalla kolmattakymmenettä kertaa teiniaikojen lempikirjaamme. Kumpikin on ok. Kumpikaan ei määrittele ihmisarvoamme. Se vaan tekee meistä ihmisiä. 

12. luukun Seuraa Somessa!

Radikaalin joulukalenterin 11.luukku

Vihaan laihdutuskulttuuria ja painoindeksiä.

VIHAAN. 

Eilisen postauksen jälkeen yksi ystävä otti yhteyttä ja sanoi, että vaikka allekirjoittaa puheen siitä, että laihduttaminen pitäisi lopettaa, tuntuu silti oudolta lukea siitä, koska esimerkiksi hänen pääsynsä leikkaukseen, joka merkittävästi parantaisi hänen hyvinvointiaan, on riippuvainen siitä, että hän laihduttaa alle tietyn painoindeksirajan.

VIHAAN NÄITÄ VITUN MIELIVALTAISIA PAINOINDEKSIRAJOJA.

Hei, tiesittekö painoindeksistä, että esimerkiksi keksijänsä, belgialainen matemaatikko, keksi kaavan tilastollisista syistä, ja hän nimenomaan painotti, että tätä kaavaa ei saisi käyttää yksilöiden terveydentilan arvioimiseen? Silti juuri niin tehdään.

Painoindeksi ei kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään, ei välttämättä edes sitä, onko ihminen lihava vai ei. 

Sanotaan se vaikka niin päin, että korkea painoindeksi ei automaattisesti tarkoita, että ihminen on lihava, mutta toki se, että ihminen painaa tosi paljon kyllä tarkoittaa, että hänen painoindeksinsä on todennäköisesti korkea. Kumpikaan ei kuitenkaan kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään.

Muistutuksen vuoksi kaksi tärkeää juttua:

1. Lihavuus ei ole sairaus. Lihava ihminen ei ole automaattisesti sairas. 

2. Vaikka lihava ihminen olisi myös sairas, se ei siltikään vähennä tämän ihmisen ihmisarvoa tai vähennä hänen oikeutta samoihin ihmisoikeuksiin kuin vähemmän painavilla ihmisillä tai sellaisilla, joilla ei ole samoja tai muita sairauksia. 

Painoindeksin käyttäminen yksilöiden terveydentilan arvioimiseen on PASKAA. 

Haluatteko lisätodisteen?
Vuonna 1998 Yhdysvalloissa päätettiin ALENTAA painoindeksitaulukon rajoja kahdella pisteellä, jolloin yhden yön aikana saatiin miljoonia lihavia lisää. 

HUPSISTA SAATANA. 

Miksiköhän? Lainaan Saara Särmää, jonka kanssa istun nytkin tässä (hän tekee töitä, minä vihaan aktiivisesti ja kirjoitan tätä): ”Joo, sehän on myös vakuutus-matemaattinen juttu.”

Aivan. Ihmisiltä voi vaatia korkeampia vakuutusmaksuja painoindeksin mukaan. Koska tottakai, toki, ilman muuta: mitä korkeampi painoindeksi, sen enemmän riskejä sairastua. Niinkö? No ei. Tämä nimenomaan on se vitun suuri vale, mitä meille on syötetty niin pitkään, että jopa vähiten mistään tietävä ihminen voi ylpeästi pörhistellä rintaansa ja julistaa aivan sataprosenttisen varmasti, että lihavuus altistaa sairauksille. Samaa soopaa saa kuulla sekä lääkäreiltä että LVI-asentajilta. Jotenkin tuntuu, että molempien tietämys asiasta on samaa luokkaa, vaikka luulisi, että lääkärit tietäisivät paremmin. 

Ja hei, tämä pelkästään vakuutusmaksuista. Mites tuo laihdutuksen ympärillä pyörivä miljardibisnes? Pelkkää sattumaa, tottakai. On vain kysyntää laihdutustuotteille, ei takuulla ole mennyt homma niin, että ”terveysbisnes” olisi luonut ongelman, vaan ongelma on luonut terveysbisneksen. Ilman muuta. 

Kuvahaun tulos haulle coincidence i think not

Viime tammikuun lopussa minulta evättiin pääsy abdominoplastiaan, johon olin hakeutunut, koska halusin päästä eroon jatkuvasti tulehtuvasta löysästä ihosta navan seudulla. Leikkauksen peruuttaminen johtui siitä, että painoindeksini oli liian suuri. Vaikka verikokeissani tai terveydentilassani ei ollut mitään muuten hälyttävää, pelkkä painoindeksi riitti syyksi kieltää leikkaus, koska painoni oli liian suuri riski. 

Hämmentäväähän oli se, että painoindeksiraja täysin samalle leikkaukselle oli Hatanpään sairaalassa ja Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa ihan eri. Hei, jännä juttu. 

Minua vituttaa yli kaiken se, että tälläkin hetkellä esimerkiksi ne transsukupuoliset ihmiset, joiden terveydentilaa parantaisi kirurgiset toimenpiteet esimerkiksi kehodysforiasta eroon pääsemiseksi, eivät pääse ko. leikkauksiin (esimerkiksi mastektomiaan), jos painoindeksi on tietyn rajan yli. Joten kehodysforiasta (kehoristiriidasta) kärsivät ihmiset pakotetaan joko elämään kehodysforian kanssa, tila joka on henkisesti äärimmäisen raskas ja joko aiheuttaa tai entisestään vahvistaa masennusta, ahdistusta ja vaikka mitä kaikkea sellaista, mitä en osaa edes kuvitella, tai sitten heidät pakotetaan laihduttamaan.  Ai niin, kolmas vaihtoehto: kuuden tunnin sijoitus yksityisellä. Juuei.

Ihmisen pakottaminen laihduttamaan on yksiselitteisesti vastuutonta, epäoikeudenmukaista, kohtuutonta, väärin ja IHAN. VITUN. PERSEESTÄ. 

Ihmisen todellisen terveydentilan määrittämiseksi on varmasti olemassa keinoja. Ihan takuulla voidaan mittauksilla, veri- ja muilla kokeilla ja muutenkin muilla keinoin selvittää, kuinka terve joku henkilö fyysisesti ja henkisesti on, ja mitkä riskejä siinä on, että henkilö nukutetaan leikkauksen ajan. Miksei näin tehdä? Miksi se ehdottomuus on nimenomaan painoindeksin suhteen? Ja miksi se raja vaihtelee eri sairaaloiden kesken? Miksei ihmisen yksilöllistä, tarkempaa terveydentilaa tarkisteta muulla tavoin? Johtuuko se rahasta? Onhan se selvästi ilmaista pakottaa ihminen vaa´alle ja sen jälkeen laskea yksi matemaattinen kaava laskimella kuin tehdä perusteellisempi ja varmempi tutkimus. Ilmaista – ja vaarallista. Ja ai niin, mainitsinko: VÄÄRIN JA PERSEESTÄ. 

Entä tämä: olen ymmärtänyt, että painoindeksiraja esimerkiksi siihen, että pääsee mahalaukun ohitusleikkaukseen (tai sleeve-leikkaukseen) ei ole läheskään niin tiukka – siis vaikka ei olisi laihduttanut sitä vaadittua määrää ennen leikkausta, tämä katsotaan läpi sormien paljon herkemmin kuin abdominoplastiaan tai mastektomiaan. I WONDER WHY. 

Sekin vituttaa ja sotii oikeustajuani vastaan, että tämä ihmisen henkinen pahoinpitely perustellaan sillä, ettei haluta ottaa turhia riskejä (koska lihava, tuo kuoleman esikartanossa elävä kävelevä esidiabetespommi, voi kuolla leikkauspöydälle öö.. lihavuuteen?) mutta kuitenkaan ei haluta oikeasti 

a) tutkia sitä todellista terveydentilaa ja jos siellä on jotain hälyttävää, ei anneta muita neuvoja terveydentilan parantamiseksi: miksei se riitä, että ihminen parantaisi terveydentilaansa vaikkei paino laskisikaan? Entä jos ihminen on painoindeksirajan alapuolella, mutta tämän verisuonet ovat silti lähes tukossa tai hapensaanti on huono tai hitto, kolesteroli on vaikkapa pilvissä ja ja verenpaine katossa, miksi tämän on ihan ok päästä silti leikkaukseen? Heristellään vaan vähän sormea ja pyydetään lopettamaan tupakointi, mutta kukaan ei varmista, että tupakoinnin lopettaminen olisi oikeasti loppunut? 

b) ei oteta huomioon sitä, että ilman leikkausta varsinkaan transihmisten kohdalla pakotetaan ihminen elämään jatkossakin vahingollisen kehoristiriidan kanssa. Siis varmistetaan, että ihmisen (vähintään henkinen) terveydentila on siis jatkossakin huono? MIKSI? 

Tai sitten pitää laihduttaa. Laihduttaminen on paskaa. Ja siitä lisää tulevissa luukuissa. Nyt hengitän. Olispa jallua. Vituttaa. 

Kirurgi, joka leikkasi lihavaa

etuoikeus (substantiivi)
1.oikeus saada tai tehdä jotain ennen muita, oikeus jollaista ei ole muilla tai kaikilla

Keksin termin ”thin priviledge” omasta päästäni keskustellessani aiheesta laihan ihmisen kanssa. Tapani mukaan pidin intohimoisesti monologia siitä, minkälaista kohtelua sitä saa lihavana ihmisenä, kun tämä ihminen halusi, että ymmärrän, että myös laihat ihmiset saa osakseen kaikenlaista kommentointia. Tottakai, jos olet todella laiha, aivan varmasti saat kuulla siitä. Koska on enemmän okei sanoa jollekulle ”ootpa sä laiha!” kuin sanoa ”ootpa sä lihava!”. Tiesin tämän jo entuudestaan. Englanninkieliselle termille fat-shaming on olemassa myös vastine: thin-shaming. Molemmat tavat kohdata eri kokoisia ihmisiä ovat yhtä väärin.

Mutta mun pointti ei mennyt perille. Joten jouduin selittämään asian toisella tapaa. Tiedättekö termin ”white priviledge”? Lyhyesti se tarkoittaa sitä, että valkoihoinen ihminen on etuoikeutetussa asemassa vain ja ainoastaan ihonvärinsä perusteella. Samalla tavalla laiha on lihavaan nähden etuoikeutetussa asemassa. Se ei missään nimessä poista kaikkia niitä ongelmia, mitä laiha ihminen joutuu laihuutensa takia kokemaan, mutta pointti on se, että laihana ihmisenä asemasi on yksinkertaisesti lähtökohtaisesti parempi kuin lihavan ihmisen. Puuttumatta nyt yhtään niihin syihin, miksi kukin on päätynyt laihtuuteen/lihavuuteen, kysymys on kaikesta siitä paskasta, mitä ihminen saa painonsa takia kokea.
Keskustelun jälkeen menin ja etsin netistä termillä ”thin priviledge”. Tämä termi, johon päädyin itsekseni, onkin jo olemassa oleva termi, jota käytetään ainakin piireissä, missä tiedostetaan mihin kaikkeen pahaan ”body shaming” johtaa. Ja missä näille asioille yritetään tehdä jotain.
Tästä linkistä löydät 20 hyvää esimerkkiä siitä, mitä käytännössä tarkoittaa thin priviledge. Ja hakukoneesta löydät lisää linkkejä. Mutta pähkinänkuoressa kysymys on tästä: vaikka yksittäinen urpo on osoittanut laihuuttasi sormella ja kauhistellut asiaa, se ei ole silti sama asia kuin se, että ennakkoluulot, -asenteet, syrjiminen ja kiusaaminen lihavia kohtaan ovat kaikki osa yhteiskunnan rakenteita.

Tämä keskustelu nousi viimeisimmästä kokemuksestani. Tänään kävin sairaalassa esikäynnillä. Varasin ohjeiden mukaan kaksi tuntia tälle käynnille, mutta lopulta aikaa meni noin 50 minuuttia. Jokaisella oli kova kiire, hoitaja puhui niin nopeasti, että meinasin itse hengästyä kuunnellessani häntä.
Kirurgi olikin sellainen tapaus, joka kannusti kysymään mitä vaan, mutta toivoi selvästi, etten kysyisi mitään. Oli kiire. Kiirekiirekiire. Lähtiessään hän sanoi hoitajalle ja minulle:

”Selvä, jatkakaa te, minä… lähden leikkaamaan lihavaa.”

Aiemmin hän oli jo kysynyt tähän mennessä tippuneista kiloista ENEllä ja siinä missä ei tarpeeksi tiputtaneita moititaan liian hitaasta laihtumisvauhdista, ei hyvin tiputtaneelle kuitenkaan heru kiitosta tai kannustusta. Sen sijaan se onkin ”helppoa”, koska:

Tällaisille tavallisille ihmisille (nyökkää itseensä päin) tiputtaminen tuntuu ahdistavalta, mutta te (lihavat ihmiset) kyllä osaatte laihtua.

Siinä, missä tuo ”lähden leikkaamaan lihavaa” heitto saattoi olla kirurgin puolelta tarkoitettu hauskaksi, tuo jälkimmäinen heitto oli mielestäni loukkaavin. Koska se oli normaalia puhetta. Kuultu tuhat kertaa tuhannen ihmisen suusta. Potenssiin tuhat.
Sillä me, lihavat ihmiset, olemme erikoisia ihmisiä lihavuutemme takia. Emme ole tavallisia ihmisiä. Hyvä, jos olemme ihmisiä lainkaan. Meistä ehkä saattaa tulla ihmisiä, jos laihdumme kovasti. Ja olemme jokaisesta tippuneesta kilosta ylitsevuotavan kiitollisia. Loputtomassa kimaltelevan keijupölyn kyllästämässä ällöttävän positiivisessa, kyyneliin asti liikuttuneessa ja kaikkien elämämme jäljelläolevien sekuntien kestävässä täydellisen onnellisuuden ja totaalisen ongelmattomuuden tilassa, koska emme ole enää lihavia.

No siis haistakaa nyt paska.

Liiottelenko tällä thin priviledge -jutullani? En muuten liioittele, yhtään. Lihavana ihmisenä saan laihoja todennäköisemmin huonompaa kohtelua. Pyytämättä neuvoja ruoan, liikkumisen ja elämänhallinnan suhteen. Pitkiä katseita kun syön jäätelöä. Ihmetteleviä kysymyksiä, kun liikun pyörällä joka paikkaan. Loukkaavia kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä. Perusoletuksen siitä, että jokainen koskaan kärsitty pienikin sairaus johtuu liikakiloistani (kyllä, myös flunssa). Epäuskoisia katseita, kun kerron, ettei minulla ole edes korkeaa kolesteroliarvoa. Ja automaattinen oletus, että mikäli painoni laskee, elämänlaatuni paranee.

Uusi elämä – mutta mitä jos pidän nykyisestäkin?

Ihanaa, sulla alkaa sitten ihan uus elämä leikkauksen jälkeen!
Ravitsemusterapeutin sanoin, tämä on elämäni viimeinen dieetti ja lopulta häämöttää leikkaus, joka on sitten minun palkintoni.
Foorumeilla, facebookissa, kaikkialla luen uudesta elämästä pikkumasun kanssa. Pikkumasu? Se kuulostaa… ällöttävältä. Söpöltä. Nätiltä. Suokaa anteeksi, en halua ajatella sisäelimiäni millään muulla adjektiivilla kuin ”terve”. Pikkumasusta kuitenkin onnitellaan, leikkausta jännitetään (kyllä, minäkin) mutta sitä odotetaan kuin viimeistä päivää. Uuden elämän ensimmäisenä päivänä. Päämääränä. Ihana, haluttavana asiana, josta täytyy onnitella.

Minä en halua uutta elämää. Minä pidän nykyisestä elämästäni. Ja minä en todellakaan ajattele leikkausta palkintona. Miten se, että minut nukutetaan ja minua leikellään, voi olla palkinto? Leikkaus ja sen riskit on minulle toimenpide, johon haluan mennä saavuttaakseni tietyn päämäärän. Palkinto, jos sellainen on, voisi olla joskus kyky tulla raskaaksi.

Leikkauksen jälkeen elämä ei ala uudelleen alusta, vaan se muuttuu. Monen elämä muuttuu todella paljon, varsinkin koko ikänsä lihavana eläneet joutuvat todellakin opettelemaan paljon muutakin kuin vain syömisen uudelleen. Mutta en usko ajatukseen uuden elämän aloittamisesta enkä myöskään usko sen olevan erityisen terveellinen tapa suhtautua siihen.

Ymmärrän sen, että on painotettava uusien tapojen oppimista. Ja koska sairaalloisen ylipainon ylläpitäminen vaatii syömisen lisäksi muitakin huonoina pidettyjä tapoja, on niistä tavoista päästä eroon. Muuten riski kilojen tulemisesta takaisin, oli leikkausta tai ei, on hyvin iso. Yleensä entisen painoindeksin kokoinen.

Tapojen muuttaminen ei kuitenkaan ole yhtä kuin uusi elämä. Elämä uusilla tavoilla, kyllä. Elämä itselleen uudesta näkökulmasta, kyllä. Elämä vailla ylipainon tuomia ongelmia, todennäköisesti. Mutta leikkaus ei ole yhtä kuin onnellisuus, uusi alku, taattu loppuelämän auvoisuus. Se on, toivottavasti, parempi elämä terveysnäkökulmasta. Mutta entä ne huonot puolet?

Kun laihduin 50 kiloa, olin myös onneton. Olin sitä monesta syystä, mutta yksi oli se, etten olisi saanut olla onneton, koska olin juuri laihtunut 50 kiloa. Miettikää omalta kohdaltanne. Jos kehonne muuttuisi huomattavasti, siten että se vaikuttaa kaikkeen, miten kävisi? Osaisitteko heti liikuttaa sitä? Kun menisitte ovista sisään, väleistä läpi, istuisitte alas, nousisitte ylös portaita, laskeutuisitte makuulle, pukisitte vaatteita, halaisitte ihmisiä. En edes lähde kirjoittamaan (vielä) seksistä.
Vaikka me kaikki varmasti päivittäin tiedostamme omat kehomme ulottuvuuden syystä tai toisesta, suuren laihtumisen kokenut ihminen joutuu päivittäin jatkuvasti olemaan hyvin tietoinen itsestään, kehostaan, ääriviivoistaan, liikkeistään. Muutos on niin nopea ja niin suuri, että kaikki pitää oppia uudelleen.

En epäile, etteikö se olisi sen arvoista. Varsinkin sairaalloisesta ylipainosta ja sen seurauksena lukuisista vaivoista ja sairauksista kärsivät vanhemmat ihmiset ovat varmasti hyvin helpottuneita, kun keho alkaa yhtäkkiä olla yhteistyökykyinen. Kun hiki ei enää virtaa pienen kävelyn jälkeen, kun voi solmia omat kengännauhat hengästymättä, istua tuolille pelkäämättä sen hajoamista, kun voit nousta portaita polvia särkemättä.

Mutta jatkuva tietoisuus omasta kehostaan on tosi uuvuttavaa! Muistan, että olisin halunnut unohtaa koko asian. Halusin vain olla, miettimättä yhtään miltä tunnun, miettimättä ulkonäköäni tai miten liikun, missä tahdissa jalkani menevät, miltä heijastukseni näyttää kaupan ikkunassa.  Niin vieraalta! Ja sen lisäksi, että olin itse tosi tietoinen tästä, hyväätarkoittavien ystävien, kavereiden ja tuttujen kommentit lisäsivät tätä väsyttävää tietoisuutta entisestään.

Mistään muusta ei voinut puhua. Jokainen halusi kertoa mielipiteensä. Jokaisella oli jotain sanottavaa. Ja minä menin siihen mukaan. Minä en osannut olla puhumatta siitä. Kaikki oli niin uutta, erilaista, omituista, jännittävääkin, oli saatava puhua asiasta. Aivan varmasti aloitin aiheesta puhumisen hyvin usein. Lopulta siitä tuli sellainen kierre. Ja oman läheisen yhteisöni yleinen hyvän mielen juttu. Kuulitteko! Zomo on laihtunut tosi paljon! Wau!

En siis ota vastaan ajatusta uudesta elämästä. Haluan pitää tämän elämän sellaisena kuin se tulee päivittäin vastaan. Otan muutoksen vastaan. Mutta tällä kertaa otan sen vastaan omilla ehdoillani. Puhun tästä kokemuksesta vain, kun se tuntuu minusta turvalliselta. Kun luotan siihen henkilöön, jonka kanssa mahdollisesti puhun aiheesta. Tai täällä, anonyymisti, kohdistamatta sanojani kenellekään erityisesti. En halua keskustella asiasta ihmisen kanssa, joka muodostaa käsityksensä ja jyrkän mielipiteensä puolessa minuutissa. Aion säilyttää oikeuteni olla minä, siis kokonainen ihminen. Ja se on helvetin paljon muutakin kuin paino, bariatrinen leikkaus tai laihdutus.

Lihavuuden leikkaaminen

Leikataanko minulta lihavuuteni irti?
Tämä leikkaus toki tehdään vain siinä tarkoituksessa, että ihmisestä tulee painonpudotuksen myötä terveempi, mutta eikö sitä voitaisi silti kutsua jollakin toisella nimellä? Yleisnimi on bariatrinen leikkaus.

Olen kuullut tästä leikkauksesta nimeä lihavuusleikkaus, läskileikkaus, laihuusleikkaus, laihtumisleikkaus… mutta yksikään tapaamistani terveysalan henkilöistä ei ole vielä kutsunut sitä bariatriseksi leikkaukseksi tai edes, tässä nimenomaisessa tapauksessa, mahalaukun ohitusleikkaukseksi.
Ymmärrän sen, että halutaan olla käyttämättä vaikeita lääketieteellisia termejä, mutta en silti näe mitään hyötyä siitä, että siitä puhutaan nimellä lihavuusleikkaus. Tunnen tässä asiassa vahvasti, koska se on äärimmäisen henkilökohtainen asia.

Elämme ajassa, missä lihavuus on automaattisesti negatiivinen asia. Missä pikkutytöt oppivat siihen, että koska he ovat tyttöjä heidän on pakko haluta olla laihempia kuin he sillä hetkellä ovat. Sillähän ei ole mitään väliä, että he ovat täysin terveitä lapsia, oli se paino käyrien mukaan mikä tahansa. Jos olet tyttö, sinun kuuluu aina haluta pudottaa muutama kilo. Aina vielä vähän.
Opin jo ala-asteella, että itsestään ei pidä tykätä. Jos sinulle sanotaan kohteliaisuus, se kuuluu ampua alas. Ihmisen täytyy yleensä ylittää kahdenkympin raja, ennen kuin kohteliaisuuksiin voi uskaltaa vastata kiitos. Tämähän on aivan sairasta!

Olen Facebookissa ryhmässä nimeltään Geek Women Unite! (Finland)Se on hieno ryhmä! Mutta jopa siellä, missä odotan jäsenten olevan tavallista…tiedostavampia (tämähän on tietenkin minulta pelkkä oletus, ei mikään fakta), löysin tänään hupparin ja vaatteiden tilaamiseen sekä eri maiden kokoeroihin liittyvän kommentin, joka kuului näin:

”Suomessa olen H&M kokoa 38, Koreassa 42. söi hieman itsetuntoa—”

Ymmärrän kyllä, että ihminen kokee itsensä hyväksi tietyssä koossa ja mikäli siitä koosta tippuu pari kiloa tai niitä tulee pari lisää, se etenkin normaalipainoisilla ihmisillä vaikuttaa ihan selkeästi oloon, ryhtiin ja ties mihin kaikkeen. Olen kuullut tästä aivan riittävästi, kun olen kuunnellut 50-70-kiloisia ystäviäni heidän loputtomissaan painoon liittyvissä keskusteluissaan, kuinka on tullut pari kiloa ja tuntuu turvonneelta ja väsyneeltä ja niin edespäin.
En siis kiistä sitä, etteikö jokaisella saisi olla tietty käsitys itsestään, johon mielellään pyrkii. Näinhän on Agradokin Kaikki äidistäni -elokuvassa hienosti sanonut:

Well, as I was saying, it costs a lot to be authentic, ma’am. And one can’t be stingy with these things because you are more authentic the more you resemble what you’ve dreamed of being.

Mutta eikö se kuitenkin ole aika surullista, että se, että Koreassa sinun oma vaatekokosi on kaksi kokoa suurempi, syö sinun itsetuntoasi? Sinun kokosihan ei siis ole muuttunut yhtään mihinkään, se on se vaate, jossa on eri numeromerkintä. Mutta silti se syö itsetuntoa. Tämä ei mahdu minun päähäni (pun intended). Ei siis millään.
Ja siitä huolimatta, tiedän että teen sitä itsekin. Että joka kerta kun kotona avomieheni on pessyt pyykkiä ja hän ripustaa housujani, joissa on selkeä kokomerkintä 56, se omasta koostaan hyvin tietoinen lihava minäni vähän huokaisee ja pohtii, että pitäiskö kokomerkintä poistaa, pitäisikö minun pistä vaan aina omat housuni, pitäisikö minun piilottaa vaatteeni jonnekin, missä mieheni ei näe niitä.
Miten naurettavalta silloin tunnen itseni! Eikö hän muka jo tietäisi tasan tarkkaan, minkä kokoinen minä olen? Hänhän elää minun kanssani. Joka päivä hän näkee minut. Kun menen nukkumaan alasti tiedän, että jossain vaiheessa yötä kuitenkin potkaisen peitot päältäni ja koska miehelläni on tapana herätä keskellä yöllä (hänellä on nukkumisvaikeuksia), hän näkee minut siinä, jokaikisen senttini, täysin itsestään tiedostamattomassa tilassa, leväten rennosti, ilman pientäkään jännitystä, joka yrittäisi pitää omat lihansa kasassa ja muodossa. Siinä lepäävät minun reiteni, minun mahani, minun suuret hyvin anteliaat rintani, minun perseeni… Yöllä, nukkuessani, minä olen vain kehoni.

En halua, että minulta leikataan lihavuuttani pois. Haluan jatkossakin olla isokokoinen nainen, haluan tuntea tutun kehoni, joka on pehmeä ja pyöreä, haluan isot tissini ja pitää edelleen avonaisia kaula-aukkoja. Haluan pitää tämän kehoni, vaikka kaupassa turhaudun, kun ei löydy sellaisia malleja ja kokoja, joita haluan; haluan pitää kehoni silloinkin, kun menen terassille, missä tuoleissa on kaikissa sivuilla nojat; haluan pitää tämän hyväksi havaitun kehoni, vaikka joskus pöydät ovat liian matalia, koska reiteni ovat niin paksut, että istun muita korkeammalla; haluan pitää kehoni, jota osaan käyttää, liikuttaa ja tanssittaa, minä haluan olla minä.

Siksi minä menen mahalaukun ohitusleikkaukseen enkä lihavuusleikkaukseen. Minä tiedän, että leikkauksen myötä laihdun väkisin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, olen aiemmin laihtunut 50 kiloa. Silloin en vielä tuntenut itseäni. Ja kun laihduin nopeasti, en pysynyt oman kehoni perässä.
Haluan kyllä laihtua. Haluan pitää kehoni ja haluan laihtua. Kuulostaako se mahdottoman ristiriitaiselta? Sitä se varmasti on. Olen kuitenkin päättänyt sallia sen itselleni. Koska olen ihminen, voin haluta kahta asiaa yhtäaikaa.

Sen sijaan en halua, että tätä leikkausta kutsuttaisiin enää lihavuusleikkaukseksi. Jos alkoholisti juo maksansa pilalle ja hänelle joudutaan tekemään maksansiirto, meneekö hän mahdollisesti alkoholistileikkaukseen? Jos sokeutuva henkilö menee silmäleikkaukseen, tehdäänkö hänelle sokeusleikkaus?
Ehkä vertailuni ovat huonoja, en tiedä. Mutta olen päättänyt, että puhun mahalaukun ohitusleikkauksesta. Tai kirjoitan, koska en ole puhunut tästä monen ihmisen kanssa. Tosin kaikki ne alle viisi ihmistä, joiden kanssa olen asiasta puhunut, puhuvat siitä myös mahalaukun ohitusleikkauksena. Luultavasti siksi, koska itse aloin puhumaan siitä sillä nimellä. Tai ehkä ei, en voi tietää, en lue heidän ajatuksiaan.

Toivon, että useammat puhuisivat näistä leikkauksista muulla nimellä kuin laihdutus- tai lihavuusleikkaus. Ja vaikka se olisikin pantaleikkaus tai sleeve (onko tälle olemassa suomenkielistä nimeä?), voitaisiin puhua yleisesti bariatrisesta leikkauksesta. Ei se niin vaikea sanana ole ja vaikka olisikin, eikö se ole sen arvoista, että edes yhden sanan verran voisimme muuttaa maailmaa siihen suuntaan, missä lihavien ihmisten ei pitäisi automaattisesti hävetä itseään? Missä normaalina pidetystä poikkeavat kehot voisivat silti olla tasavertaisessa asemassa kaikkien kehontyyppien kanssa?

EDIT:
Kävin tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Wikipediassa ja muokkasin aihetta koskevaa sivua. Siellä luki aiemmin ”laihdutusleikkaus”, mutta nyt siellä lukee bariatrinen leikkaus. Tässä vaiheessa kohautan olkapäitäni, koska ehkäpä se taas muutetaan takaisin, mutta ainakin olen yrittänyt.

Lihavien salaliitto

Suurimman osan aikuiselämästäni olen ollut, en pelkästään lihava, vaan lääketieteellisesti ajatellen ”sairaalloisen lihava”. Minusta ei tosin ole koskaan tuntunut sairaalloiselta. Olen hyvin aktiivinen ihminen. Pyöräilen, kävelen, tanssin. Kyllä, istun myös joskus tuntikausia sohvalla lukien kirjaa. Istun myös usein perseelläni ja kirjoitan. Tai tuijotan seinää. Ja huomaan tätä kirjoittaessani, että kaikesta huolimatta tunnen aina tarpeen oikeuttaa olemassaoloni. Ikään kuin se, että lihavana makaan sohvalla enkä tee mitään, on jokin, mikä pitää aktiivisuudella ansaita.

Olen kuitenkin siitä erikoinen henkilö, etten pyytele kokoani anteeksi. Joskus joudun toteamaan oman kokoni. Vaateliikkeissä joskus on pakko kysyä, ovatko kaikki saatavilla olevat koot tässä, ja Särkänniemessä joidenkin laitteiden kohdalla on pakko pyytää henkilökunnan apua, että saa turvakaiteen painettua kiinni. Häveliämmälle henkilölle saattaisi muodostua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi se, että kaksi nuorta poikaa joutuvat yhteistuumin painamaan turvakaidetta siten, että perseeni antaa periksi ja laitteessa kuuluu toivottu ”klank”, mutta minusta siinä ei ole mitään, mitä pitäisi hävetä. Ja jos he jälkikäteen nauravatkin, se ei ole minun ongelmani.
Ja tulos on se, että pukeudun niin kuin haluan ja huvipuistoissa käyn niissä laitteissa, missä haluan käydä.

Muistan hyvin selkeästi tilanteen lukiosta, ilmaisutaidon tunnilla, missä jokaisen piti mennä auditoriossa luokan eteen ja kertoa itsestään pari asiaa, mitä kukaan ei osaisi arvata tai muuten voisi tietää. Jossain vaiheessa luokan eteen meni tyttö, ylipainoinen ja vähän arka, joka aloitti näin:

”Sori, kun mä oon tällainen läski, mut…”

Luokassa vähän naurettiin, moni katsoi vierustoveriaan kulmakarvojaan nostellen, opettaja sulki silmänsä hiukan lannistuneen oloisesti. Minä olin tyrmistynyt. Olin, kuten luultavasti moni yläasteella oloaan sinne kuulumattomaksi on tuntenut, lukioon siirtyessäni kuvitellut, että tietyt ulkonäköön liittyvät… typeryydet olisivat jääneet visusti yläasteelle. Ja kuitenkin siinä, aivan minun ja koko luokan edessä, oli nuori ihminen, joka ensi työkseen ilmoitti anteeksipyydellen olevansa läski.
Luulen, että juuri sillä hetkellä päätin, etten itse ainakaan koskaan pyytäisi anteeksi omaa kokoani. Miksi pitäisikään?

Tämä tyttö oli ensimmäisiä, jotka suhtautuivat minuun vihamielisesti. En edes tuntenut häntä, mutta ensihetkestä lähtien hän teki selkeäksi sen, ettei halunnut olla minun kanssani tekemisissä. Tämä on yli vuosikymmenen ajan toistunut usein. Muilta lihavilta ihmisiltä aistin jos en vihamielisyyttä, niin selkeästi jotain negatiivista ja sen kohdistuvan nimenomaan minuun. Enkä pelkästään siis aisti, vaan myös ihan konkreettisina tekoina koen.

Olen tullut siihen tulokseen, että sen on pakko johtua omasta asenteestani kokoni suhteen. En usko olevani ihmisenä ihan niin valikoivasti vastenmielinen, että luonteeni aiheuttaisi ikävää kohtelua vain tietyn painoindeksin ylittäneiden ihmisten kohdalla. Osaan kyllä olla myös ikävä ihminen, kukapa ei, mutta ainakin haluan uskoa, että teen sen vain painavasta (pun not intended) syystä.

Kerran selitin tästä ystävälleni, joka reagoi siihen huvittuneen epäuskoisesti ”ai onko maailmassa olemassa joku lihavien salaliitto?”. Ehkäpä on! Ehkäpä, kuten kaikessa muussakin, on lihavillakin olemassa tietty nokkimisjärjestys. Minkä mukaan se järjestys menee, sitä en osaa juuri nyt sanoa. Mutta rakastamalla itseäni olen selkeästi vastarannankiiski ja ansaitsen siten muiden lihavien katkerat ja ilkeät katseet.
Siitä vaan! Jos se yhtään oloa helpottaa. Minä taas jatkan mielelläni valitsemallani tiellä ja aion rakastaa itseäni huomenna vielä enemmän kuin tänään.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.