Tiistai 30.1.2018.

Okei, mut mitä helvettiä tapahtui nyt, että yhtäkkiä tää tyyppi, kenet te tunnette, joka käy tanssimassa, juo ehkä liikaa jallua, on innoissaan työstään, rakastaa meemejä ja giffejä ja patriarkaatin murskaamista, on hurahtanut leftbookin tag-ryhmiin ja flirttailee kaikelle mikä liikkuu, on nyt tässä tilanteessa?

Niinpä, saatana, niinpä.

Naurattaa, koska mietin englanninkielistä sanontaa ”so what’s the skinny?” kun halutaan tietää sisäpiirin tietoa. Sanonta kai tarkoittaa alunperin ”lyhyttä versiota”, mut pakko arvostaa ironiaa siinä kielikuvassa, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Skinny.

Lyhyt versio olisi se, että mulle aikataulutettu terveydellisistä syistä suoritettava abdominoplastia (google it) peruutettiin, koska leikkausta varten vaadittu tupakoinnin lopettaminen ja vapaaehtoinen luopumiseni lattekahvin juomisesta aiheuttivat painonnousun, minkä johdosta painoindeksini ylitti 32 rajan. Ja koska Hatanpää, missä leikkaus olisi suoritettu, yhdistyi TAYSin kanssa, ja TAYSissa taas raja on BMI30, kirurgi sanoi:

Sun täytyy laihduttaa, en mä muuten leikkaa sua. 

Huom. Painoin tiistaina 30.1. aamulla 91,3 kiloa. Kun avauduin Facebookissa tapahtuneesta taisin kertoa 89 kiloa? Miksi? KOSKA MINULLA ON SYÖMISHÄIRIÖ. Ja kahdella kilolla ja kolmellasadalla grammalla on painoonsa nähden moninkertainen merkitys näillä huudeilla.

Uusi vaatimus tiistaina: laihdu siten, että painoindeksisi on alle 30. Minun pituisellani ihmisellä, olen 164cm, se tarkoittaa että paino saa olla enintään 80 kiloa, mielellään sen alle.  Ironiaa: painoni tänään aamulla oli 85,5 kiloa eli BMI on alle 32. Leikkaus olisi ollut maanantaina. Joo, heippa. 

Ja argumentteina olivat siis ”nää säännöt on nyt tämmöiset, nää on kaikille, en mä voi tehdä poikkeusta sun kohdallas” (en pyytänyt) sekä ”mieti miten paljon nätimpi on lopputulos jos sä oot laihempi” no haista sinä kirurginpaska vittu. 

Olin muuten juuri ehkä viisi minuuttia aikaisemmin käynyt jännän pienen dialogin hoitajan kanssa. 

–  Mites, kun sä olit lihavuusleikkauksessa 2015, miten elämä on sujunut sen jälkeen? hän kysyi.
– Miten tää liittyy…?
– Eikun kato tässä kysellään vähän historiaa, haluan vain tutustua suhun.
– Okei, no varmaan ehkä tavallisesti, mitä sä oikein tarkoitat? minä ihan helvetin epäluuloisesti.
– No että miten sulla on syöminen sujunut ja sellaista?
– Ihan kuten ohitusleikatuilla muutenkin. Mä en muuten käytä termiä ”lihavuusleikkaus” vaan ”mahalaukun ohitusleikkaus”, tää on tärkeä homma, sanoilla on tosi suuri valta. Eihän multa lihavuutta leikattu.
– (hermostuneena) Niin katsos meillä käytetään lääketieteellisiä termejä niin siksi ”lihavuusleikkaus”.

Universumille kiitos kirurgi tuli juuri silloin paikalle, koska meinasin haastaa sen kisaan siitä, kumpi on lääketieteellisempi termi: leikkauksen oikea nimi (mahalaukun ohitusleikkaus) vai ”LIHAVUUSVITUNLEIKKAUS”. Come FUCKING ON. 

Pidempi versio:

Painoin jotain 140 kilon luokkaa, kun 2009 astuin Z3:n ovesta sisään hoitojaksoa varten, minkä piti alunperin kestää sen pari viikkoa, että saan olemassa olevan hoitosuhteen, jotta voin anoa Kelalta tukea terapiaan. 

Kolme kuukautta erittäin niukkaenergistä ruokavaliota eli 800 kaloria päivässä myöhemmin olin laihtunut 30 kiloa ja sain kuulla siitä joka saatanan paikassa. Tämän blogin jossain alkupostausten syövereissä on suurempi avautuminen aiheesta, feel free to dig, se ei ole salasanasuojattu.  

Laihduin sen jälkeen vielä 20 kiloa lisää. Painoin lopulta 89 kiloa, se maaginen 89 kiloa, jumalauta miten mä vihaan sitä lukua, ja sen jälkeen alkoikin alamäki. Paitsi että se oli ylämäki. Ensin lihoin pari kiloa (se yhtä maaginen 91 kiloa, ai että), ja yhtäkkiä painoin 98 kiloa ja lakkasin menemästä terapiaan. Menin paniikkiin. Vain kaksi kiloa sataan! Yritin aloittaa ENE-dieetin itsekseni, ilman tukea, epäonnistuin. Epäonnistuin kerran, kahdesti, kolmesti. En pystynyt siihen edes viikkoa kauempaa. Löysin itseni ahmimasta. Oksentamaan en enää kyennyt, se oli jäänyt ”nuoruuteeni” ennen ensimmäistä hoitojaksoa. 

Tiedän syyt sille, miksi aloitin ahmimisen uudelleen. Se vaihe elämästäni on analysoitu aivan puhki, vaikka sen seuraukset ovat edelleen läsnä. Ne liittyvät siihen ainoaan oikeaan rakkaussuhteeseen, joka minulla on ikinä ollut, miehen kanssa, joka on mun exä ja nykyinen ja taas kerran exä. Ne liittyvät siihen koodivirheeseen geeneissäni, jonka tämä paska yhteiskunta on minuun leimannut, mikä julistaa minulle kaikkia audiovisuaalisia kanavia pitkin, että en ole minkään arvoinen, koska olen lihava. Olen automaattisesti tuomittu vastenmieliseen ulkonäköön, joka ei voi koskaan herättää kenessäkään oikeaa halua minua kohtaan. Olen epäonnistunut naisena, koska olen lihava. Eikä ainoastaan lihava, vaan sairaalloisen lihava. ”Sangen obeesi nuori nainen”, kuten eräässä epikriisissä lukee. 

Syyt minulla on tiedossa. Seuraukset on dokumentoitu neljään täyteen kirjoitettuun päiväkirjaan, jotka ovat tälläkin hetkellä kirjahyllyssäni. Syyt johtivat siihen, että löysin itseni noin 120-kiloisena Z3:lta uudemman kerran. Lähdin marraskuussa 2011 Chileen 114-kiloisena. Palattuani, tietämättäni entistä traumatisoituneenpana, ajauduin ahmimiskierteeseen, jonka suoritin ovelasti avotyyppini nenän edessä hänen näkemättään (tai niin kuvittelin). Palasin teini-iän tapoihin ja rupesin syömään salaa. Taisin kuitenkin puhua lakkaamatta syömisestä ja kuntoilusta. Olin aivan täydellisesti oman ahmimishäiriöni vallassa. Olin jotain paljon pahempaa kuin sairaalloisen lihava nainen: olin sairaalloisen lihava nainen, joka oli kerran päässyt sairaalloisesta lihavuudestaan eroon ja oli enää ”lievästi”, ja joka oli liian heikko pitääkseen itsensä ”lievästi lihavana” ja lihonut takaisin entistä sairaalloisemmaksi lihavaksi täysin epäonnistuneeksi naiseksi. Tämän alemmas ei pääse. Olin väärässä, taas

Minulle suositeltiin mahalaukun ohitusleikkausta (termillä ”gastric bypass”) Chilessä vuonna 2006. Sen teki serkkuni Jacqueline noin vartti sen jälkeen, kun astuin Arturo Merino Benitezin lentokentältä pihalle Pudahuelin niin raikkaaseen ulkoilmaan. I’m kidding, tietenkin. Santiagohan on saastunut kuoppa. Serkullani oli siis nippu esitteitä valmiina, yksi niistä taisi olla laihdutusleiristä, ja tietenkin kertomus hänen hyvästä ystävästään, jonka elämä on sen jälkeen ollut täydellistä, ja joka ei enää ikinä luopuisi päätöksestään hakeutua siihen leikkaukseen, miehenkin hän löysi itselleen. Whoop-dee-fucking-doo.

Samankaltaisia neuvoja sain puolivuotisen Santiagossa asumisen aikana tusinoittain. Yritin parhaani mukaan jättää ne omaan arvoonsa. 2006 olin kehonkuvani suhteen ulospäin hirvittävän itsevarma. 

Yksikään minut vuosina 2000-2009 tuntenut ihminen ei voi väittää, että olisin kertaakaan pahoitellut ääneen painoani tai kritisoinut ulkonäköäni. Sisäisesti tein sitä jatkuvasti, joka päivä, joka tunti, mutta ääneen en koskaan. Muistan sen vihan, säälin ja myötähäpeän minkä koin, kun Messukylän lukiossa ollessani ilmaisutaidon tunnilla jokainen sai tehtäväkseen mennä luokan eteen (auditorio) ja kertoa yksi asia itsestään, mitä kukaan muu ei tiedä. Yksi työistä, lihavahko tyyppi, sitä tyyppiä, joka pyytää koko ajan anteeksi omaa olemassaoloaan, aloitti puheenvuoronsa sanomalla:

No kaikkihan tietää että mä oon vaan tämmöinen ruma läski, mutta mitä ette tiedä….

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mikä oli se varsinainen jutun ydin. Kuulin vain sanat ”oon vaan tämmöinen ruma läski”. Päätin siltä istumalta, että en ikinä, koskaan pyydä anteeksi ulkonäköäni tuolla tavalla, että en ikinä puhuisi itsestäni sanoilla ”läski” tai ”ruma”. Nämä molemmat sanat olivat sisäisessä sanavarastossani ahkerassa, jokapäiväisessä käytössä, mutta kukaan ei kuullut niitä minun suustani ääneen. 

 Se oli mulle todella tärkeää, eräänlainen pelastusrengas, josta en päästänyt irti. Pidin tästä tarinasta kiinni loppuun asti. Lopulla tarkoitan sitä ensimmäistä 10 kilon laihtumista heinäkuussa 2009. 

On vuosi 2013 tai 2014. Olen ollut parisuhteessa jo kolme tai neljä vuotta. Painan jotain 150 kilon luokkaa. Haluan lapsia. En voi kuitenkaan saada lapsia. Syy: polykystiset munasarjat. Ratkaisu: laihtuminen. 

Don’t you just love the irony?

Huomaatkaa, että minulle on siis tuohon vuoteen mennessä diagnosoitu syömishäiröiden, masennuksen ja ahdistuksen lisäksi myös alkoholin ja kannabinoidien haitallinen käyttö, seksin käyttäminen ahdistuksenhallintakeinona sekä muu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jos olisin kohdannut edes yhden oikeasti pätevän psykiatrin, hän olisi osannut yhdistää nämä palaset lapsuuteeni ja voinut jo silloin diagnosoida minulle traumaperäisen dissosiaatiohäiriön, mutta se arpa osui kohdalleni vasta vuonna 2015, kun ensimmäiset noin 300 turvapaikanhakijaa saapui Tampereelle ja minä menetin ainoan terveellisen tapani rentoutua: kykyni nukkua.   

Minä yksinkertaisesti annoin periksi ja uskoin, vilpittömästi uskoin, että hakeutumalla mahalaukun ohitusleikkaukseen, voisin fyysisestä pakosta laihtua ja pysyä pienemmässä painossa, jotta kystät häviäisivät munasarjoistani ja minä voisin tulla raskaaksi. Täysin aukoton logiikka. Ja niin pätevästi argumentoitu, että minä, huolimatta tästä pitkästä hoitohistoriastani mielenterveyspuolella ja ahmimishäiriödiagnoosista, pääsin kaikkien seulojen (myös psykiatrin arvion) läpi ja lopulta pääsin siihen hiton leikkaukseen. 

Kadun sitä leikkausta ihan todella syvästi. Kadun, vihaan, olen sille ja kaikille, jotka mahdollistivat sen, katkera. Olen itselleni katkera ja vihainen, koska tottakai halusin myös ihan vaan laihtua. Miten hitossa olisin voinut niillä työkaluilla olla haluamatta? Olen varmasti erikoistapaus monenkin asian suhteen ja ainutlaatuinen traumoineni ja kokemuksineni, mutta olen silti klassinen laihuusnormin uhri. Fatshamingin uhri. Painoin 150 kiloa, totta saatanassa minä halusin laihtua (taas).

MUTTA!

Olin laihtunut jo kerran. Tiesin, mitä tapahtuisi sitten kun laihtuisin, tiesin sen kommenttivyöryn, minkä kohteeksi joutuisin, tiesin miltä tuntuisi taas kerran huomata kaikkialla ja kaikkien suunasta asennemuutoksen minua ja minun kehoani kohtaan, tiesin miten keski-ikäisten miesten tapa katsoa minua muuttuisi taas ja tekisi maailmastani pikkasen vaarallisemman, tiesin tasan tarkkaan että menisi helvetin pitkään ennen kuin tunnistaisin itseni peilistä, ennen kuin voisin katsoa käsiäni ja sanoa ”nämä ovat minun käteni”, ennen kuin voisin yrittää ostaa parin housuja ja osua oikeaan kokoon vasta neljännellä yrittämällä, että pitäisin yöllä nukkumaan mennessä kaikin voimin kiinni keskivartalostani yrittäen tunnistaa, missä kohti käteni koskettavat vatsaani, mikä on minua, mikä on lihavaa, mikä normaalia, mistä saisin pitää vielä kiinni. 

Leikkaus tehtiin 2015 helmikuussa. Toivuin nopeasti, koska mulla on saatana superkeho. Olenko myös maininnut, että minulla on poikkeuksellisen hyvä kehonhallinta? Fysioterapeutin 2009 sanoin: ”Sinun kehosi on kuin luotu urheilua varten, katso tätä sinun luonnollisen kaunista nilkanojennustasikin.” Ei paineita. 

Laihduin suunnitellusti. Tiesin jo ennen leikkausta, koska olin kokenut sen jo kerran, että laihtuminen olisi niin nopeaa, että iho ei pysyisi perässä vaan alkaisi roikkumaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo edennyt suhteellisen hienosti kehopositiivisuuden akselilla ja ohittanut vaiheen ”sun on pakko rakastaa kaikkea itsessäsi” ja päässyt kohtaan ”kaikki on ok, myös se, ettei pidä kaikesta itsessään”. Siinä tiivistettynä kahden vuoden työ oman kehonkuvan kanssa. Tietynlainen voitto lihavuusaktivismin arpajaisissa. 

Koko tänä aikana vuodesta 2014 alusta viime tiistaihin asti olen pitänyt ahmimishäiriön kurissa pitämällä tiukasti katseen tavoitteessani (lasten saaminen) ja kehon tietoisena siitä, että yksikin ahmimiskohtaus voi aiheuttaa mahalaukun repeämisen ja mahdollisen kuoleman, ja lopulta, etenkin vuonna 2017, kaikkein paras tapa pitää se omalla paikallaan: ollut ihan oikeasti ajattelematta koko asiaa. Vienyt siltä sen paikan yhtenä identiteettini kulmakivistä.

Ei mikään pieni motivaattori. 

Samanaikaisesti olen nauttinut enemmän kuin mistään muusta siitä, että syömiseni määrä määräytyy sen mukaan, miltä musta tuntuu: lopetan, kun olen kylläinen. Ihmiselle, joka on joskus ehkä 13-vuotiaana ehkä jo aiemmin menettänyt kyvyn tunnistaa omassa kehossaan nälän, kylmyyden, surun, vihan, ilon, väsymyksen tai muun tunteen tai fyysisen tuntemuksen erot, se on elämää mullistava kokemus. Suhteeni ruokaan ja syömiseen muuttui taas kerran. Se aiheutti sen, että pikkuhiljaa pystyin päästämään irti sairaalloisesta tavasta ajatella ruokaa, syömistä ja syömättömyyttä, joka ikinen valveillaolon hetki. Oliko se joka päivä silti mukana? Tottakai. Mutta myrkyttikö se jokaisen hetken päivässä? Ei enää. 

Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen vuoden aikana kävin kaikilla suunnitelluilla ravitsemusterapiakäynneillä. Sen jälkeen jätin menemättä niihin ihan vain siitä syystä, että aina ennen jokaista käyntiä olisi pitänyt pitää kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Voin kertoa teille, että mitä tulee täytettäviin lomakkeisiin ykkösinhokkini on se saatanan ruokapäiväkirja. Pelkkä sen näkeminen aiheuttaa mulle suunnatonta ahdistusta. Heitän ne suoraan roskiin ja jätän menemättä ravitsemusterapeutille (jonka puheet osaan ulkoa. Kukaan ei oikeasti tiedä syömishäiriöstä paremmin ruoasta ja syömisestä, uskokaa pois).

Vuonna 2017 alussa oli leikkauksen kaksivuotiskontrolli ja lääkäri, endokrinologi, kysyi minulta, haluanko ”masun roikkoleikkaukseen”. Suhtauduin kysymykseen äärimmäisen epäluuloisesti, jo pelkästään masu-sanan takia. Sitten päätin, että puhun suoraan: en oikeasti tiedä. 

Rinnoistani on jäljellä vain tyhjähköt pussit ja ne roikkuvat aika paljon. Käsivarsieni iho roikkuu myös, ne ovat tyhjentyneet ilmapallot. Ero näiden kohtien ja mahani välillä on se, että mahani roikkuva iho ja napa tulehtuu, ja tulehdukset sattuvat. 

Endokrinologi oli oikeastaan aika etevä. Hän vastasi kysymyksiini asiallisesti, ei painostanut mua suuntaan tai toiseen, kertoi vain faktoja leikkauksesta ja sen hyvistä ja huonoista seurauksista. Ja koska hän näki, että olin epävarma sen suhteen, hän ehdotti, että saisin miettimisaikaa ja lupasi soittaa puolen vuoden päästä ja kysyä päätöstäni vasta sitten. Tähän minä suostuin.

Päätös suostua abdominoplastiaan ei siis ollut mikään mielivaltainen päätös. Siinä, missä päätöksen mahalaukun ohitusleikkauksesta tein suoraan sanottuna tietyn aivopesun seurauksena, tämän päätöksen tein jo intersektionaalisen feminismin, lihavuusaktivismin ja kehopositiivisuuden perusteet ja jatkokurssin käyneenä. Minulla oli tällä kertaa helvetisti enemmän työkaluja työstää tätä asiaa, pohtia syitä ja seurauksia monesta eri näkökulmasta. Tiedän mikä osuus on puhtaasti ulkonäöllisillä motiiveilla ja mikä terveydellisillä. Tiedän niiden suhteet toisiinsa. Ääneen ja julkisesti puhun vain terveydellisistä, mutta tällä kertaa se ei ole itseään epäonnistuneena pitävän lihavan naisen epätoivoinen elossa- ja turvassapysymiskulissi, vaan tietoinen vaikuttamiseen tähtäävä päätös. Minulla on jonkin verran ja varsinkin tiettyä kohdeyleisöä ajatellen määrittelyvaltaa, ja haluan käyttää sen hyvään. 

Joten sanoin kesällä 2017 ”kyllä” abdominoplastialle ja syyskuussa kävin juttelemassa kirurgin kanssa. Arvatkaas keitä oli läsnä siinä tapaamisessa? Lääketieteen opiskelijoita! Nuoria, keskipainoisia, naisoletettuja lääketieteen opiskelijoita. Mitä teen minä? Tottakai pidän todella tarkkaan huolta, että ilmeelläkään eikä tietenkään edes sanan puolikkaalla sanoisin mitään edes negatiiviseksi tulkittavaa omasta kehostani tai ulkonäöstäni. Varmat eleet, kiirehtimättä tapahtuva riisuutuminen tai pukeminen. Korjaan kirurgin sanavalintoja (lihavuusleikkaus, epäsiistin näköinen iho), huomautan ohimennen heitetyistä kommenteista liittyen poimuja selässä tai reisiä: Näitä me ei julkisella tehdä, mut moni haluaa kyllä hoitaa nämä pois alta yksityisellä puolella, kirurgi sanoi osoittaen kynällään ko. kohtia kehossani.

– Ei, kukaan ei koske näihin! Mä pidän näistä kiinni, ja pidän niistä fyysisesti kiinni, suojaan kehoani muodostamalla kilven käsilläni.
– Ai? Etkö sä halua korjauttaa sun tissejäkään? kulmakarvat kohotettuina.
– Onko ne pakko leikata?
– Eikun nää on sulla ihan siinä rajalla, ja mittaa ne vielä kerran mittanauhalla olkapäästä rintojen alimmalle kohdalle asti, ihan saat itse päättää.
– Siinä tapauksessa ei missään nimessä. Haluan vain tämän leikkauksen, jonka avulla pääsen tästä ihon tulehduskierteestä.
– Selvä juttu, pannaan sut jonoon. 

Vuosi 2017 oli sekä vaikein että helpoin elämässäni. Olen ollut työssä, joka on innostanut ja haastanut minua joka päivä. Erosin Petteristä, muutin yksin asumaan, yritin oppia uudelleen mitä tarkoittaa ”ystävyys”, tutustuin itseeni seksuaalisena olentona nykytilanteessa nykykehossa, tällä kertaa vähän terveemmistä lähtökohdista, tutkien ja tullen myös siihen lopputulokseen, että en ole hetero. Ei mikään pieni juttu sekään. Romahdin aivan totaalisesti loppukesästä kuultuani että Petteri tapaili jotain toista naista ja reaktiona join itseltäni muistin kolme kertaa kahden viikon sisään. Olen käynyt säännöllisesti traumaterapiassa ja oikeasti edistynyt. Olen opetellut omien rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista. Olen oppinut painamaan jarrua, vaikken ole vielä kauhean hyvä siinä. Olen opetellut sanomaan ”ei”. Olen tehnyt aivan helvetisti virheitä, mutta myös oppinut useimmista. Olen tahtomattani satuttanut ihmisiä ja oppinut ottamaan vastuuta siitä. Olen löytänyt uuden ahdistuksenhallintakeinon (holtiton rahankäyttö), joka on ihan yhtä huono kuin ne neljä edellistäkin, mutta sen löytäminen, väärinkäyttäminen, siitä tietoiseksi tuleminen ja siitä pois opetteleminen (vaiheessa) on tapahtunut moninkertaisesti nopeutetulla aikataululla verrattuna ahdistuksenhallintakeinoihin numerot kolme ja neljä: seksi ja pilvenpolttaminen. Loppuvuodesta päätimme Petterin kanssa yrittää uudelleen. Olen löytänyt itsestäni varman esiintyjän sekä työmaalla että aktivismiskenessä, olen saanut pyytämääni palautetta ja kehittynyt. Ja tämän kaiken on mahdollistanut sen, että aiempi syömiseen, painonhallintaan ja ruokaan mennyt energia on osittain vapautunut muuhun. Enää en tee ihan jokaikistä päätöstä traumalähtökohdista, vaan ihan omistani. 

Olin kevään haimakasvainepäilyn ja diagnostisista syistä neljä päivää kestäneen paaston takia laihtunut kuutisen kiloa alle viikossa. Kesällä, Sidewayn aikoihin, kesken yhdynnän ihmisen kanssa, josta sittemmin tuli ystävä, oikeasta munasarjastani puhkesi kystä ja jouduin taas sairaalaan. Olin siellä pari yötä, vältin leikkauksen täpärästi. Laihduin lisää. Yhtäkkiä olin laihtunut helvetin lyhyessä ajassa noin kymmenen kiloa, mistä olin syystä myös todella huolissani. Jouduin opettelemaan syömistä uudelleen, koska superhaimani aiheutti vaarallisia verensokerin laskuja. Elokuussa olin pitkästä aikaa taas aivan hukassa, en tunnistanut itseäni peilistä, mutta otin selfieitä, puhuin aiheesta julkisesti instassa, ystävilleni, terapiassa. Pääsin siitä kuopasta aika vähällä yli, en menettänyt työkykyäni. Hitto miten iso voitto se oli.

Syyskuusta lähtien aloin aktiivisesti työstämään kehonkuvaani uudemman kerran, tällä kertaa suhteessa leikkaukseen. Aloin kaikessa rauhassa, itsekseni ja ystävieni avulla, hyvästelemään sen osan minusta, joka pian leikattaisiin pois. Olen syönyt kuten kuvittelen normaalien ei-syömishäiriöisten ihmisten syövän: nälkään ja joskus myös koska tekee mieli. Aloin haaveilemaan ajasta, vuosista 2018 ja 2019, jona voisin tottua lopulliseen kehooni, haaveilemaan siitä, että se ei ehkä enää joutuisi muuttumaan mitenkään erityisen suuresti enää koskaan. Aloin uudelleen haaveilemaan lapsista, raskaaksi tulemisesta. Minulla oli ehkä ensimmäistä kertaa ikinä toivo siitä, että voisin lopullisesti päästä sairaalloisesta, vääristyneestä kehonkuvastani eroon. 

Kirurgin ja terveydenhoitojärjestelmän vaatimuksesta lopetin tupakoinnin syys-lokakuun vaihteessa, koska minulle kerrottiin, että leikkausjono on lyhyt, joten hyvin todennäköisesti pääsisin leikkaukseen jo loppuvuodesta. Ja tupakatta piti olla vähintään kaksi kuukautta ennen leikkausta. Vuosi vaihtui, painoni nousi, leikkausaikaa ei kuulunut. Tottakai huolestuin painonnoususta, mutta pysäytin sen huolen, puhuin siitä heti terapiassa, työstin asiaa aktiivisesti yrittäen olla antamatta sille liikaa valtaa. Minulla on hyvin tuoreessa muistissa aiempi paniikki vuonna 2011 kun painoni nousi 98 kiloon, joten halusin olla tekemättä samaa virhettä uudelleen. 

Mielessäni olin tullut siihen tulokseen, että loppuvuoden painonnousu oli yksinkertaisesti sitä, kun kehoni otti takaisin kesän aikana koetut erittäin stressaavat tilanteet ja sen takia pois lähteneet kilot. Olin oikeasti enemmän tyytyväinen kuin tyytymätön painooni. 

Olin niin todella lähellä aloittaa lihavan naisen identiteetistä luopumusta, mutta olin valmis tekemään sen kaikella rakkaudella itseäni kohtaan. 

Tammikuun loppupuolella soitin taas kerran hoidonsuunnittelijalle ja tiedustelin leikkausaikaa. Yllätyksekseni sain sen heti samaisen puhelun aikana: kävisikö helmikuun viides päivä? 

Tottakai! Minä järjestän.

Ja minä järjestin, jumalauta miten tehokkaasti ja vastuullisesti minä järjestin. Konkreettinen päivämääriä tarkoitti konkreettisia suunnitelmia, vihdoin saatana! Puhuin esimiehelleni töissä, juttelin Petterin kanssa, kerroin perheelleni, kerroin sen rajatulle ryhmälle facebookissa. Aikataulutin, peruutin, siirsin, suunnittelin, aikataulutin uudelleen, käytin siihen kaksi työpäivää. Tein suunnitelmia alaisteni kanssa, yritin kaikkeni, jotta vähintään kuukauden poissaoloni olisi mahdollisimman vähän ketään haittavaa. Sovin sijaisista. Pyysin etukäteen apua leikkausta seuraaville päiville, kun olisin hyvinkin avun tarpeessa. Minä olin valmis. 

Tiistaina kirurgi, yhdellä lauseella, pyyhkäisi monen vuoden työn mielestäni pois. Hävitin sen kaiken. Kuulin: leikkaus on peruttu. Kuulin: sinun pitää laihtua. Kuulin: olet epäonnistunut. Kuulin: et pääse tästä ikinä eroon. Kuulin: olet huono. Kuulin: laihdu, niin olet nätimpi. Kuulin: et kelpaa. Kuulin: olet naurettava, vastenmielinen läski, häpeäisit. Kuulin: sinä olet heikko. Kuulin: kuinka edes odotit jotain muuta vastausta ikinä keneltäkään? 

Jäädyin. Päässäni alkoi soida, kaikki lapsuudesti asti mukana olleet äänet, Hirviöni eri äänet, nostivat äänenvoimakkuuttaan ja huusivat minulle. Minulla ei ollut voimaa vastustaa. Eihän nuo äänet olet mihinkään kadonneet vuosien varrella, mutta olen oppinut laittamaan ne omalle paikalleen, nurkkaan, hiljaa, älkää häiritkö minua kun minä tässä elän. Nyt ne tilaisuuden tultua rynnivät pois nurkista, pimeistä koloista, traumojen alta, päältä, selkärangasta, lihasmuistista, ja aloittivat mantransa tietäen, että sillä hetkellä minulla ei ollut voimia käskeä niitä hiljenemään. Olin täysin voimaton. 

Jäädyin. Ulkoisesti muutuin jäätäväksi, etäiseksi, loogiseksi, käytännönläheiseksi minäksi. 

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tipunko pois leikkausjonosta? Mihin otan yhteyttä kun olen laihtunut vaadittavan määrän? Ja sitten, kysymys jonka ääneen sanominen yllätti itseni ihan täysin: jos laihdun tarpeeksi, pääsenkö myös rintojenkohotusleikkaukseen? 

Hoitaja sanoi: Voi voi, kauhea harmi eikö vain, ja katsoi minua täynnä sääliä. Halusin motata häntä sillä vaa´alla, jolla minut oli hetkeä aiemmin punnittu epäkelvoksi yksilöksi. 

Kirurgi toisti yhä uudelleen ”nää säännöt on kaikille”. 

Seuraavaksi olen käytävällä, hoitaja käski odottaa, kirurgi tulisi hetken kuluttua sanomaan vielä jotain. Jäätynyt minäni teki kaksi asiaa, kaksi todella fiksua asiaa:

  1. Ilmoitin esimiehelleni, että leikkaus on peruttu, mutta että en tulisi töihin sinä päivänä.
  2. Soitin työterveyteen ja varasin ajan lääkärille. 

Itkeminen alkoi vasta kun pääsin sairaalasta pihalle. Itkin matkalla bussipysäkille. Itkin bussissa. En mennyt suoraan kotiin, hain postista kaksi pakettia. Itkin sielläkin. Itkin päästyäni kotiin. Heitin paketit nurkkaan, piilotin ne, löysin ne vasta eilen. Itkin niin, etten nähnyt edes eteeni, kompastuin monta kerta kodissani, jonka kuitenkin tunnen ulkomuistista silmät kiinni. Tyhjensin jääkaapin, lappasin tavaraa muovipusseihin: voin, leivän, fetajuuston, oluttölkin, avaamattoman suklaarasian, jonka olin saanut pari viikkoa vai oliko se aiemmin jouluna lahjaksi jostain, en muista mistä tai miksi, toisen avaamattoman suklaapatukan, mehut, maidon, kermat, oatlyn kaurajuomat, majoneesin, kaksi päivää aiemmin keittämäni riisin jämät, heitin kaiken pois paitsi tomaatit. 

Vein ruoat roskikseen, raivoissani, itkien. Marssin kaksi korttelia alemmas Fressille ja otin kahden vuoden jäsenyyden á 72e/kk. Sovin PT-tapaamisesta perjantaille. Olin typistynyt töykeäksi, itkeväksi, vastenmielisen lihavaksi naiseksi. Joku heistä kysyi ”haluatko että näytetään missä on mikäkin täällä?” ”Ei kiinnosta, hoidetaan tää pois alta.”. En ottanut mitään papereita mukaani. Marssin seuraavaksi Stockalle ostamaan Nutrilettia ainakin kahdeksi viikoksi. Stockalla ei ollut niitä enää, Tokmannissa on. Marssin sinne. Kun sanon marssin, tarkoitan sitä sanamukaisesti. Ostin 80 eurolla erittäin niukkaenergisen ruokavalion pusseja, niitä samoja saatanan pusseja, mitä söin 2009 kolme kuukautta, sama kuuri, mitä epäonnistuneesti yritin kolmesti 2011 kun painoni rupesi nousemaan taas. Itkin Tokmannin käytävällä kun laskin, montako pussia tarvitsen. Osasin sen saatanan kuurin ulkoa. Viisi pussia ja puoli kiloa kasviksia päivässä. Paljon nestettä. 

Kassalla, maksettuani, revin pakkaukset auki ja heitin pelkät pussit reppuun, pakkaukset roskiin. Minulla oli reppu täynnä ENE-pusseja. Vihasin niistä jokaikistä. Niiden paino tuntui sietämättömältä, mutta vielä sietämätöntä olivat ne kilot, jotka lääkäri käski minun laihduttaa. 

Marssin seuraavaksi työterveyteen, ilmoittauduin automaatilla, en halunnut enää jutella kenellekään. Odotin. Odotin. Itkin. 

En tiedä mitä ajalle tapahtui, koska pääsin Hatanpäältä joskus 08:20 ja lääkäriaika oli vasta klo 12. En tiedä miten tuohon kaikkeen meni noin paljon aikaa. Luulen, että mulla pimeni jossain vaiheessa kotona, muistan jossain vaiheessa istuneeni keskellä olkkarin lattia jääkaapista ottamani ruoat vieressäni kasseissa, oliivipurkki kädessäni, itkien lohduttomasti, muistan miten sininen ripsiväri kirveli vasemmassa silmässä ja miten oikean silmän elohiiri palasi juuri sillä hetkellä. Muistan pysäyttäneeni marssini monta kertaa, koska en nähnyt kyyneleiltäni eteen. Muistan myös kävelleeni itkemättä mutta tuntien vihan kasvoillani. Muistan purreni hampaita niin kovasti yhteen, että päässä alkoi jomottaa. 

Lääkäri ei päästänyt minua vastaanotolta pois, ennen kuin sain luvattua, etten olisi loppupäivää yksin. Yritin soittaa niille muutamille ihmisille, keihin luotan niin paljon, että uskaltaisin näyttäytyä tuossa tilassa: Petterille, Nadjalle ja Ruusulle. Seuraava vaihtoehto oli laittaa vaimojen whatsapp-ryhmään hätäviesti, soitin Petterille. Kukaan ei tullut apuun, mikä sekin hävetti, olen epäonnistunut ystävänäkin. Lopulta Petteri soitti minulle takaisin ja lupasi tulla heti kun vain pääsisi töistä, ja sovin lääkärin kanssa, että menisin kotiin, ottaisin Imovanen ja nukkuisin sen turvin siihen asti, kunnes Petteri pääsisi paikalle. Lupasin sen. En tekisi mitään ”tyhmää”. Taisin sanoa lääkärille suoraan, että haluan tappaa itseni, että en enää jaksa tätä, en jaksa käydä tätä taas kerran läpi, en pysty tähän enää. 

Sinä päivänä haluni keittää kilo spagettia ja syödä se kerralla oli suurempi kuin tähän mennessä ikinä. Se oli viiltävä, välttämätön tarve turvautua johonkin tuttuun keinoon turruttaa se olo, mikä tuntui kuolemalta. Siksi heitin ruoat roskiin. Se oli sillä hetkellä ainoa keino, minkä keksin, millä en sortuisi ahmimiseen ja oksentamiseen. Päätös turvautua ENEen oli sekin tietyllä tavalla looginen: se on selkeä, helppo, yksinkertainen tapa syödä edes vähimmäismäärä ravintoa, jotta pysyn hengissä. Se on myös nopein keino laihtua, jonka osaan. Koska tottakai päätin myös laihtua ne vaaditut kilot. Tottakai. 

Tiistaina söin vasta illalla ensimmäisen kerran, ”kermaisen kanakeiton”. Join teetä. Sytytin tulen takkaan ja tuijotin sitä pitkään. Poltin tupakkaa. Olin jumissa pääni sisällä. Nukuin päivällä viisi tuntia ja yöllä kaksitoista. Heräsin keskiviikkona väsyneenä, turtana, lannistuneena. Haahuilin ne kaksi päivää pääasiallisesti kotona lukuunottamatta sitä, kun kävin kirjastossa ja matkalla sinne huusin sille käppäukolle, joka tönäisi mut pois tieltään. Kirjoitin päiväkirjaa. Kävin torstaina terapiassa ja sovin kirjoittamisesta. En kestä edes ajatusta kenenkään muun kuin Petterin seurasta ja hänenkin edessä skarppaan liikaa, yritän olla reipas ja jopa hymyillä. ”Kaikki on ihan hyvin.” No ei ole, kyllä Petteri tietää sen. Hän tuntee mut hyvin. 

Pussikeittokuuri on toinen iso este sille, miksi en halua nähdä ketään. Minua hävettää liikaa. Kaiken lisäksi pelkkä ajatuskin ”oikeaan ruokaan” siirtymisestä saa sydämeni pysähtymään, en tiedä missä, milloin, miten voin aloittaa sen uudelleen ilman, että sorrun ahmimiseen ja joudun oikeasti osastohoitoon. Tällä hetkellä ne pussiruoat pitävät minut pystyssä, niiden mukana tuleva rutiini saa minut nousemaan sängystä. Terapeutti pyysi minut takaisin jo ensi maanantaina, seuraava aikataulutettu käynti olisi ollut vasta ensi viikon torstaina. Olen nukkunut jokaisen yön nukahtamislääkkeiden voimin, mutta joka yön olen nukkunut vähintään yhdeksän tuntia, heräämättä, mutta nähden joka aamu painajaisia ruoasta, syömisestä, leikkauksesta, Chilestä, vankilasta, ikuisuudesta yksin häveten lihavuuttani. 

Kävin eilen työterveydessä taas ja lääkäri soitti moneen paikkaan, minä odotin ja itkin, ja lopulta sai mulle ajan akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Olen sairauslomalla ainakin 14.2. asti. Esimies tietää, missä mennään, universumille kiitos että voin luottaa häneen. Edelliselle aluepäällikölle en olisi ikinä uskaltanut kertoa edes kaikkein kevyintä versiota tästä viikosta. 

En oikeasti lopulta tiedä, miten fiksu veto on kirjoittaa tämä ja julkaista se edes teidän luettavaksenne. Asetan itseni todella haavoittuvaiseen asemaan. Tuntuu, että menetän vahvuuteni kertomalla, miten huonosti voin juuri nyt. En uskalla ajatella sitä hetkeä, kun pitää saapua paikkaan, missä tapaan jonkun teistä, jotka luette tätä nyt. Häpeä on niin suuri. Se on valtava. Se vie kaiken voiman, jota ei muutenkaan ole juuri nyt kauheasti. Rippeet. Muumioituneet jäänteet, joista ehkä taitava arkeologi voi päätellä, että tämä on ollut kerran voimakkaan naisen voima. 

Teen sen silti. Koska samalla kun se on kivuliasta, ehkä juuri sen kivun vuoksi se on ainoa, mitä voin tehdä nyt. Se on minun tieni pois, ylös tästä kuopasta. Armoton avoimuus, julki tuleminen kaikkien kilojeni kanssa. 

Tämä minä olen. Kiloni. 

Leikkauskertomus leikattavan näkökulmasta

Leikkaus meni hyvin.

Olimme äitini kanssa perillä liian aikaisin, joten osaston odotushuoneessa saimme molemmat nukkua pienet päikkärit. Yhdentoista aikaan minut haettiin vaatteidenvaihtoon. Siinä vaiheessa kuulin, ettei minulle laitetakaan katetria. Olin tästä hyvin iloinen! Jostain syystä ajatus siitä, että nukutuksen alaisena minulle työnnettäisiin virtsaputkeen jotain, oli vaikeampi kuin koko leikkaus. Älkää kysykö miksi, en osaisi vastata.
Sain ylleni siniset vaatteet, sairaalan alushousut ja sukat. NE SUKAT. Maailman epämiellyttävimmmät. Reiät päkiän kohdalla asian x takia ja hullun tiukat stay-upit, jotka ei tietenkään pysy ylhäällä, vaan menevät heti rullalle. Mut ne oli pakko laittaa, koska siten saadaan verenkierto pysymään.

Leikkaussali, joka näytti kaakeleineen lähinnä ylisuurelta vessalta, oli pienempi kuin kuvittelin. Jostain syystä kättelin kaikki paikalla olleet. En muista kenenkään nimeä enää. Leikkauspöytä ei ollut sairaalasänky, kuten ennakkoon ties mistä syystä oletin, vaan sellainen palikkaukon näköinen viritys, mistä sai jalat ja kädet sojottamaan eri suuntiin. Kirurgin paikka oli kuulemma jalkojeni välissä.

Jalkoihin laitettiin salissa vielä sellaiset absurdin oloiset kertakäyttöiset pumput, jotka puristi ja hölläsi jalkoja vuorotellen. Sen laitteen rytmi oli itsessään vähän hypnotisoiva. Samaan aikaan vasempaan käteen laitettiin kanyyli ja leikkaushenkilökunta kävi läpi tarkituslistan. Kuka minä olen, milloin olen syntynyt, onko allergioita, mitä lääkkeitä käytän, mihin leikkaukseen olen tulossa, miten pitkä minä olen ja niin edespäin. Kaikki oli oikein.

Olin niin utelias. Katselin ympärilleni ja yritin vaan nähdä mahdollisimman paljon. Olisin halunnut esittää niin paljon kysymyksiä, mutta olihan se selkeää, ettei siihen ollut aikaa. Ja ymmärrän sen oikein hyvin. Mietin, että leikkaussalihenkilökunnan joukossa ikähaitari oli aika leveä ja olin siitä iloinen. Paikalla oli myös lääketieteen opiskelija, joka katseli yhtä uteliaasti kuin minäkin. Hän piti kätensä koko ajan itsellään, siihen kiinnitin huomiota. Mutta näiden ammattilaisten ammattitaidon, sen minä panin tarkkaan merkille. Minulle tuli siitä hyvä ja turvallinen olo. Siitä, että johdossa olevan näköinen hoitaja leikitteli anestesialääkärin kanssa. Siitä, että jotenkin teknisiin asioihin huomionsa kiinnittävä hoitaja oli niin selkeän keskittynyt tehtäväänsä. Henkilökunta tanssi jotain omaa leikkaussalitanssiaan ja se näytti kiehtovalta ja siltä, että jokainen osa sopii toisiinsa saumattomasti.

Anestesialääkäri syötti tietoni laitteeseen ja kertoi, että ensin kehoni happivarastot täytetään, ja laittoi minulle happimaskin suuni ja nenäni eteen. Se oli hämmentävä kokemus ja minua lähinnä nauratti. Kun yritin puhua jotain sen happimaskin takaa, tunne oli kuin olisin ollut kokonaan erityksessä. Mietin, että tältäkö se tuntuu unessa, kun yrittää puhua jotain, mutta kukaan ei kuule. Sitten ymmärsin, että voin viitata ja happimaski otetaan pois sen aikaa, että ehdin kysyä kysymykseni. Kanyyli vähän sattui, mutta se oli luonnollista. Anestesialääkäri käyttikin sen ajan kertoakseen, että anestesialääkkeet saattavat kirvellä. Siihen katkesi filmi.

Kuulin myöhemmin, että leikkauksen aikana menetin peräti 30 ml verta. Se on vähemmän kuin keskimäärin kuukautisten aikana nainen menettää verta.

Heräsin joskus vähän ennen kahta tai kahden aikaan. Tokkura oli aivan käsittämätön. Tähän astisista kokemuksista se anestesialääkkeen vaikutus on ollut ehdottomasti kaikkein vaikein kestää. Sehän ei ole varsinaista kipua, vaan sellainen maailman raskain olotila, ikään kuin yrittäisit jonkun todella painavan, läpinäkyvän peitteen alta huutaa, katsoa mitä toisella puolella on, liikuttaa käsiäsi, hengittää, mutta et voi, et pysty, se peite on liian painava, joten vaan luovutat ja yrität hetken levätä ja sitten kokeilet uudelleen.

Kontrollifriikille se olotila on vaikea, aika meni niin hitaasti eteenpäin. Kuvittelin torkkuvani tuntikausia, mutta kellossa aikaa oli mennyt vain viisi minuuttia. Klo 14:20 olen lähettänyt joukkotekstiviestin ”Olen elossa”. Sekin oli huomattavan vaikeaa.

Oksensin aika pian heräämisen jälkeen, mutta en ymmärrä mitä, sillä mahalaukussani ei ollut mitään. Sen jälkeen en ole pahoinvointia tuntenut. Joskus viideltä join ensimmäisen kerran vettä, kolme pienen pientä kulausta. Minulta kysyttiin, onko minulla vessahätä. En osannut sanoa, olin siihen liian mömmöissä. Todella mukava, ystävällinen ja loputtoman kärsivällinen hoitajani ymmärsin hyvin ja sanoin ”pieni hetki vain, tarkistetaan” ja tuli takaisin ultraäänilaitteen kanssa. Tämän avulla tarkistettiin, ettei rakossani ollut vielä hälyttävästi nestettä. Ei siis ollut vessahätä.

Olin monta tuntia siis sairaalasängyssä, jaloissani edelleen jalkapumput, toisessa kädessäni itsekseen aktivoituva verenpainemittari, jotkut anturit vielä kiinni sydäntä seuraamassa, tiputuksessa loput jostain yleishyvästä nesteestä ja vielä joku sokerilitku ja se saakelin tokkurainen fiilis. Onneksi oli lääkkeet. Vieläkin. Olenko muistanut jo kertoa, miten ihanat lääkkeet? Ilmeisesti jotain kodeiinin muotoa. Useita suoraan suoneen. Ei varsinaisesti haitannut.

Vessaankin pääsin jossain vaiheessa. Hoitaja tietenkin vei minut sängyssäni sinne vessan oven eteen ja sieltä kävin ihan itse vessassa. Ei ollut mitään ongelmaa, vaikka huolestuneina kysyivät, kantaako jalat varmasti. Ei yksikään askel ollut kuitenkaan horjuva.

En tiedä, mistä revin sen, mutta pian sen vessassakäynnin jälkeen tokkura alkoi hälvetä ja minä aloin tylsistyä. Tiesin, että äitini, isäni, ystäväni ja veljeni odottivat minua osastolle. Odotin ja torkuin, torkuin ja odotin. Lopulta puoli seitsemän aikaan minut tuotiin tänne, missä olen nytkin, ja ällistytin kaikki sillä, miten hyvässä kunnossa olin. Ja olen vieläkin.

Koska jostain syystä, en tiedä miksi, vaikka tottakai voin arvauksia heittää, olen voinut sitä tokkuraa lukuunottamatta todella hyvin. Olen liikkunut, kävellyt osastoa ympäri (50 metriä kerralla!), istunut, lukenut, ollut netissä, seurustellut vierailijoidenkin kanssa. Kirurgi aamukierroksella kysyi minulta tosissaan, haluaisinko lähteä jo tänään kotiin. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi jäädä ja hyvä niin.
Onhan kipujakin välillä ollut. Ja on hyvä saada täällä tottua tuohon ruokailuun, joka tuntuu olevan jatkuvasti. Mutta syöminen on hidasta, ei koska en voisi syödä nopeammin, vaan koska haluan panna merkille jokaisen tuntemuksen. Jotta tunnistan sen stopin, kun se tulee vastaan. Nälkää ei ole vielä ollut kertaakaan. Pari kertaa luulin, että minulle tulisi huono olo, mutta ei se sitten koskaan tullutkaan. Oksennusta varten pussi on koko ajan sängyn vieressä, mutta seisoo lähinnä naurettavan turhana.

Vieraita on käynyt eilen ja tänään. Olen ollut hyvällä tuulella. Välillä olen torkkunut. Olen pelannut backgammonia ystäväni kanssa. Olen nauranut ja rakastanut. Ja aika vähän olen miettinyt tulevia päiviä, mikä on minulle hiukan erikoista. Mutta en pane vastaan.

Nyt otin iltalääkkeeni ja pian otan nukahtamislääkkeen. Huomenna pääsen kotiin.
Minä olen kuin olenkin elossa. Ja voin hyvin. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Ohituskaistasta laihuuteen ja lapsettomuudesta

Kun sain alkuperäisen lähetteen vuonna 2013, en kertonut siitä kenellekään pitkään aikaan.
Alkuun en ollut edes varmasti menossa leikkaukseen. Kun kävin terveyskeskuksessa, sanoin lääkärille pelkääväni lasten saannin olevan lähes mahdotonta ylipainon takia ja siksi haluaisin keskustella mahdollisuudesta päästä mahalaukun ohitusleikkaukseen.

Lääkäri (keski-iän ohittanut nainen, normaalipainoinen) reagoi näin:

SINÄ OLET NUORI ET TÄMÄ OLE MIKÄÄN LEIKIN ASIA LEIKKAUS ON ISO JUTTU EIKÄ MIKÄÄN OHITUSKAISTA LAIHUUTEEN EI ME TEHDÄ TÄÄLLÄ SELLAISIA ASIOITA

Kirjoitan tämän isoilla kirjaimilla, koska lääkäri huusi tämän. Minä jäin suu auki tuijottamaan pariksi sekunniksi, minkä jälkeen raivo nosti päätään ja sanoin tiukasti takaisin, että ”minä tiedän kaiken tämän, siksi haluaisin päästä keskustelemaan asiasta ja mielelläni jonkun muun kuin sinun kanssasi, ole hyvä ja tee lähete”.
Tämän jälkeen lääkäri otti itseensä ja kertoi loukkaantuneella äänensävyllä, että jos menen leikkaukseen, en kuitenkaan voisi hankkiutua raskaaksi, koska en voisi enää koskaan oksentaa. Toistin, että haluan keskustella jonkun kanssa aiheesta. Pitkin hampain lääkäri lupasi ottaa asiasta selvää ja soittaa minulle, kun tietää enemmän.
Parin päivän kuluttua hän soittikin minulle ja kertoi tehneensä lähetteen ja pahoitteli vielä, että hän antoi väärää tietoa, että hän oli sekoittanut asiat, että pantaleikkauksessa on oksentamisen kanssa ongelmia ja että pantaleikkauksia ei oikeastaan enää edes kauheasti tehdä Suomessa ja että mahalaukun ohitusleikkauksen jälkeen voi tulla raskaaksi ja se voi mennä ihan hyvin, pitää vaan pitää parin, kolmen vuoden tauko leikkauksen jälkeen, ennen kuin saa yrittää ja että ”anteeksi nyt sitten, ei ollut tarkoitus olla tiukka, minä vaan halusin varmistua, että sinä todellakin tiedät, mihin olet ryhtymässä, ei se ole mikään oikopolku tai ratkaisu, kyllä minä sinuna vielä harkitsisin tätä asiaa nyt sitten oikein kunnolla”.

Tuo nainen vituttaa minua vieläkin. Toivon, ettei kukaan muu joudu hänen juttusilleen tuosta tai mistään muustakaan asiasta. ”Sairaalloisen” lihavana ihmisenä mikään lääkärikäynti ei ole koskaan erityisen mieltä ylentävä kokemus, lääkärit kun järjestäen aina pitävät ylipainoa syynä kaikkeen päänsärystä flunssaan. Puhumattakaan siitä, että jokainen lääkärikäynti on potentiaalinen sokerirasituskoe. ”Onkos sinulta diabetesta koskaan testattu, sulla kun on tota ylipainoa…” on kysymys, jonka olen valehtelematta kuullut lähestulkoon jokaiselta lääkäriltä, jonka kanssa olen ollut tekemisisssä. Sokerirasituskokeessa olen ollut kymmenisen kertaa. Diabetesta ei ole minulla vieläkään.

Älkää toki ymmärtäkö väärin. Olen iloinen, ettei minulla ole diabetesta. Olen myös enemmän kuin tietoinen siitä, että näin suurella ylipainolla minulla on hyvin korkea riski sairastua diabetekseen ja ties mihin muihin sairauksiin. Kauhukuvia maalaillaan oikein suurella pensselillä. Olen ollut pari kertaa potilaana sairaalassa (ei, minua ei ole hoidettu ”lihavuuteni” takia) ja vähän aikaa sitten pyysin kaikki minua koskevat potilaskertomukset ja muut merkinnät. Sain niitä paksun nipun.
Jokainen minua tutkinut lääkäri on erikseen maininnut, että olen sangen obeesi nuori nainen, joka kiipeää vaivattomasti tutkimuspöydälle eikä vaadi hoitohenkilökunnan apua.
Aion leikkauksen jälkeen myös pyytää epikriisin. Minua kiinnostaa kirurgin merkinnät. Kirurgi (keski-iän ohittanut nainen, normaalipainoinen), joka sanoi minulle ”tarkoitus on pudottaa sun painosta noin 35%, et ei susta edelleenkään mikään keiju tule”, josta myös nousi niskakarvat pystyyn. Tavoitteeni ei ole tulla keijuksi. Toisaalta hän kehui mahalaukkuani ja suoliani näteiksi, joten en kanna hänelle kaunaa. Ei myöskään ehkä kannata hautoa negatiivisia ajatuksia sellaista ihmistä kohtaan, joka pian tekee mahaani pieniä viiltoja ja sen jälkeen menee instrumentteineen sisääni ja saksii mahalaukustani suurimman osan pois.
En siis pyrkinyt tälle tielle kevyin perustein (pun intended). Itse asiassa lopullisen päätöksen tein vasta vähän ennen psykiatrin vastaanottoa. Vuoden verran siis pohdin asiaa, hyvinkin tarkkaan. Mietin erilaisia tulevaisuudenkuvia, mietin itseäni, sitä minkälainen olen ihmisenä, minkälaiset mahdollisuudet minulla on muutoin pudottaa tarvittava määrä painoa, jotta voisin joskus tulla raskaaksi. Entä vitamiinit? Mitä jos emme elä loputtomiin hyvinvointiyhteiskunnassa enkä saa vitamiinipistoksia varmistettua, mitä jos sairastun vitamiininpuutostautiin? Puhumattakaan siitä, että näitä leikkauksia on tehty vain joitain kymmeniä vuosia, muistaakseni 60-luvulta asti, joten mitään kunnollisia, todella pitkän tähtäimen tutkimuksia ei oikeasti vielä ole. Ja nämä vain muutamat niistä huolenaiheista, joita leikkaus herätti minussa.
Silti lapsettomuusongelma painoi vaa´assa enemmän (pun not intended). Mietin myös, tottakai, muita keinoja tulla äidiksi. Vaikka olen aika nuoresta lähtien pitänyt adoptiota ensisijaisena keinona tulla äidiksi (maailmassa on niin paljon orpoja!), ikävä tosiasia on kuitenkin se, ettei adoptio ole näillä tuloilla realistista vielä vuosikymmeneen. Muistan sen hetken, kun totesin tämän, se oli surullinen ja lannistava hetki. En halua odottaa vuosikymmentä. Kaipuuni tulla äidiksi on niin suuri, että se välillä tekee kipeää. Yli vuosi sitten eräs läheisimmistä ystävistäni kertoi minulle olevansa raskaana. Se oli kauhea hetki! Olin samalla vilpittömän onnellinen hänen puolestaan, mutta en voinut sille mitään, että olin niin kateellinen ja katkera oman lapsettomuuteni kanssa, että pidättelin kyyneleitä pitkään. Minulla oli kamala olo, kun en voinut ystäväni onnesta olla itsekin onnellinen ilman, että olin samalla surullinen omasta puolestani. Muistelen tätä hetkeä aina hiukan häveten.

Olen siis pohtinut tätä leikkausta jo lähes kaksi vuotta. Ja nyt, kun leikkauspäivämäärä on jo merkitty kalenteriin, en tunne katumusta, pelkoa, häpeää tai epävarmuutta. Olen kaiken tämän käynyt jo läpi tuhanteen kertaan. En ole niin hölmö, ettenkö pelkäisi itse leikkausta, koska se on aina riski. Nukutus on aina riski. Eikä voi tietää, mitä tuleman pitää. Mutta ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa, niihin pyrin vaikuttamaan.
Ajatustyö leikkauksen suhteen on siis tehty. Nyt elän päässäni leikkauksen jälkeistä aikaa, suunnittelen etukäteen aikatauluja, aterioita, jonkinlaista rytmiä, joka sallii minun tottua ateriarytmiin ja ruokavalioon mahdollisimman vähällä hössöttämisellä. En halua vastata tuhanteen eri kysymykseen siitä, miksen syö sitä ja tätä. Onneksi leikkaus on niin pian uuden vuoden jälkeen, että moni varmasti ajattelee minun tehneen jonkunlaisen uuden vuoden lupauksen (ei, en tee sellaisia) ja minun puolestani saavat näin ajatella, jos yleensäkään syömiseeni kukaan kiinnittää huomiota.

Tosin, tottakai siihen kiinnitetään huomiota. Tietyissä piireissä lihavien ihmisten ruokailuun yleensä aina kiinnitetään huomiota.

Lihavuuden leikkaaminen

Leikataanko minulta lihavuuteni irti?
Tämä leikkaus toki tehdään vain siinä tarkoituksessa, että ihmisestä tulee painonpudotuksen myötä terveempi, mutta eikö sitä voitaisi silti kutsua jollakin toisella nimellä? Yleisnimi on bariatrinen leikkaus.

Olen kuullut tästä leikkauksesta nimeä lihavuusleikkaus, läskileikkaus, laihuusleikkaus, laihtumisleikkaus… mutta yksikään tapaamistani terveysalan henkilöistä ei ole vielä kutsunut sitä bariatriseksi leikkaukseksi tai edes, tässä nimenomaisessa tapauksessa, mahalaukun ohitusleikkaukseksi.
Ymmärrän sen, että halutaan olla käyttämättä vaikeita lääketieteellisia termejä, mutta en silti näe mitään hyötyä siitä, että siitä puhutaan nimellä lihavuusleikkaus. Tunnen tässä asiassa vahvasti, koska se on äärimmäisen henkilökohtainen asia.

Elämme ajassa, missä lihavuus on automaattisesti negatiivinen asia. Missä pikkutytöt oppivat siihen, että koska he ovat tyttöjä heidän on pakko haluta olla laihempia kuin he sillä hetkellä ovat. Sillähän ei ole mitään väliä, että he ovat täysin terveitä lapsia, oli se paino käyrien mukaan mikä tahansa. Jos olet tyttö, sinun kuuluu aina haluta pudottaa muutama kilo. Aina vielä vähän.
Opin jo ala-asteella, että itsestään ei pidä tykätä. Jos sinulle sanotaan kohteliaisuus, se kuuluu ampua alas. Ihmisen täytyy yleensä ylittää kahdenkympin raja, ennen kuin kohteliaisuuksiin voi uskaltaa vastata kiitos. Tämähän on aivan sairasta!

Olen Facebookissa ryhmässä nimeltään Geek Women Unite! (Finland)Se on hieno ryhmä! Mutta jopa siellä, missä odotan jäsenten olevan tavallista…tiedostavampia (tämähän on tietenkin minulta pelkkä oletus, ei mikään fakta), löysin tänään hupparin ja vaatteiden tilaamiseen sekä eri maiden kokoeroihin liittyvän kommentin, joka kuului näin:

”Suomessa olen H&M kokoa 38, Koreassa 42. söi hieman itsetuntoa—”

Ymmärrän kyllä, että ihminen kokee itsensä hyväksi tietyssä koossa ja mikäli siitä koosta tippuu pari kiloa tai niitä tulee pari lisää, se etenkin normaalipainoisilla ihmisillä vaikuttaa ihan selkeästi oloon, ryhtiin ja ties mihin kaikkeen. Olen kuullut tästä aivan riittävästi, kun olen kuunnellut 50-70-kiloisia ystäviäni heidän loputtomissaan painoon liittyvissä keskusteluissaan, kuinka on tullut pari kiloa ja tuntuu turvonneelta ja väsyneeltä ja niin edespäin.
En siis kiistä sitä, etteikö jokaisella saisi olla tietty käsitys itsestään, johon mielellään pyrkii. Näinhän on Agradokin Kaikki äidistäni -elokuvassa hienosti sanonut:

Well, as I was saying, it costs a lot to be authentic, ma’am. And one can’t be stingy with these things because you are more authentic the more you resemble what you’ve dreamed of being.

Mutta eikö se kuitenkin ole aika surullista, että se, että Koreassa sinun oma vaatekokosi on kaksi kokoa suurempi, syö sinun itsetuntoasi? Sinun kokosihan ei siis ole muuttunut yhtään mihinkään, se on se vaate, jossa on eri numeromerkintä. Mutta silti se syö itsetuntoa. Tämä ei mahdu minun päähäni (pun intended). Ei siis millään.
Ja siitä huolimatta, tiedän että teen sitä itsekin. Että joka kerta kun kotona avomieheni on pessyt pyykkiä ja hän ripustaa housujani, joissa on selkeä kokomerkintä 56, se omasta koostaan hyvin tietoinen lihava minäni vähän huokaisee ja pohtii, että pitäiskö kokomerkintä poistaa, pitäisikö minun pistä vaan aina omat housuni, pitäisikö minun piilottaa vaatteeni jonnekin, missä mieheni ei näe niitä.
Miten naurettavalta silloin tunnen itseni! Eikö hän muka jo tietäisi tasan tarkkaan, minkä kokoinen minä olen? Hänhän elää minun kanssani. Joka päivä hän näkee minut. Kun menen nukkumaan alasti tiedän, että jossain vaiheessa yötä kuitenkin potkaisen peitot päältäni ja koska miehelläni on tapana herätä keskellä yöllä (hänellä on nukkumisvaikeuksia), hän näkee minut siinä, jokaikisen senttini, täysin itsestään tiedostamattomassa tilassa, leväten rennosti, ilman pientäkään jännitystä, joka yrittäisi pitää omat lihansa kasassa ja muodossa. Siinä lepäävät minun reiteni, minun mahani, minun suuret hyvin anteliaat rintani, minun perseeni… Yöllä, nukkuessani, minä olen vain kehoni.

En halua, että minulta leikataan lihavuuttani pois. Haluan jatkossakin olla isokokoinen nainen, haluan tuntea tutun kehoni, joka on pehmeä ja pyöreä, haluan isot tissini ja pitää edelleen avonaisia kaula-aukkoja. Haluan pitää tämän kehoni, vaikka kaupassa turhaudun, kun ei löydy sellaisia malleja ja kokoja, joita haluan; haluan pitää kehoni silloinkin, kun menen terassille, missä tuoleissa on kaikissa sivuilla nojat; haluan pitää tämän hyväksi havaitun kehoni, vaikka joskus pöydät ovat liian matalia, koska reiteni ovat niin paksut, että istun muita korkeammalla; haluan pitää kehoni, jota osaan käyttää, liikuttaa ja tanssittaa, minä haluan olla minä.

Siksi minä menen mahalaukun ohitusleikkaukseen enkä lihavuusleikkaukseen. Minä tiedän, että leikkauksen myötä laihdun väkisin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, olen aiemmin laihtunut 50 kiloa. Silloin en vielä tuntenut itseäni. Ja kun laihduin nopeasti, en pysynyt oman kehoni perässä.
Haluan kyllä laihtua. Haluan pitää kehoni ja haluan laihtua. Kuulostaako se mahdottoman ristiriitaiselta? Sitä se varmasti on. Olen kuitenkin päättänyt sallia sen itselleni. Koska olen ihminen, voin haluta kahta asiaa yhtäaikaa.

Sen sijaan en halua, että tätä leikkausta kutsuttaisiin enää lihavuusleikkaukseksi. Jos alkoholisti juo maksansa pilalle ja hänelle joudutaan tekemään maksansiirto, meneekö hän mahdollisesti alkoholistileikkaukseen? Jos sokeutuva henkilö menee silmäleikkaukseen, tehdäänkö hänelle sokeusleikkaus?
Ehkä vertailuni ovat huonoja, en tiedä. Mutta olen päättänyt, että puhun mahalaukun ohitusleikkauksesta. Tai kirjoitan, koska en ole puhunut tästä monen ihmisen kanssa. Tosin kaikki ne alle viisi ihmistä, joiden kanssa olen asiasta puhunut, puhuvat siitä myös mahalaukun ohitusleikkauksena. Luultavasti siksi, koska itse aloin puhumaan siitä sillä nimellä. Tai ehkä ei, en voi tietää, en lue heidän ajatuksiaan.

Toivon, että useammat puhuisivat näistä leikkauksista muulla nimellä kuin laihdutus- tai lihavuusleikkaus. Ja vaikka se olisikin pantaleikkaus tai sleeve (onko tälle olemassa suomenkielistä nimeä?), voitaisiin puhua yleisesti bariatrisesta leikkauksesta. Ei se niin vaikea sanana ole ja vaikka olisikin, eikö se ole sen arvoista, että edes yhden sanan verran voisimme muuttaa maailmaa siihen suuntaan, missä lihavien ihmisten ei pitäisi automaattisesti hävetä itseään? Missä normaalina pidetystä poikkeavat kehot voisivat silti olla tasavertaisessa asemassa kaikkien kehontyyppien kanssa?

EDIT:
Kävin tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Wikipediassa ja muokkasin aihetta koskevaa sivua. Siellä luki aiemmin ”laihdutusleikkaus”, mutta nyt siellä lukee bariatrinen leikkaus. Tässä vaiheessa kohautan olkapäitäni, koska ehkäpä se taas muutetaan takaisin, mutta ainakin olen yrittänyt.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.