Radikaalin joulukalenterin 6.luukku

Kohteliaisuudet ja miksi niitä kannattaa kyseenalaistaa

Itsenäisyyspäivä. Se on tänään. Itsenäisyyspäivänä, näin olen ymmärtänyt, on monella suomalaisella tapana katsella linnan juhlia ja arvostella paikalla olevien ulkonäköä ilkeämielisesti.

Kuulostaako pahalta, jos kirjoitan sen noin? Kärjistän vähän, tietenkin. Tiedän varsin hyvin, että kaikki eivät katso linnan juhlia, monia se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja niistä, jotka katsovat juhlia useimmat eivät ilkeämielisesti kommentoi. Mutta ulkonäön arvottamisen juhla se silti on enemmän kuin mitään muuta. 

En lähde nyt edes pohtimaan näiden linnan juhlien poliittista merkitystä tämän yhden teeman ulkopuolella, vaan haluan käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten sisäistettyä on kauneuskäsityksemme suhde laihuuteen. Olen asunut Suomessa vuodesta 1992, ja olen itse ollut enemmän mukana itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa kuin katsellut juhlia televisiosta, mutta en ole voinut välttyä kuulemasta juhlien ympärillä vellovaa seksistisestä, rasistisesta ja läskifobisesta kommentointia. Se alkaa hyvissä ajoin ennen juhlia ja jatkuu pitkään juhlien jälkeenkin. Ja kyllä, se keskittyy lähinnä naisiin.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka mieluummin näkisimme ihmisten lopettavan kaiken toisten ihmisten ulkonäköön liittyvän kommentoinnin. Ihan kaiken. Jos on pakko jotain kommentoida, siis ihan oikeasti pakko, sitten kannattaa kysyä lupa. Ja jos vastaus on kielteinen, soisin kysyjän pitävän suunsa kiinni. 
Tämä sääntö on myös tottakai itsellenikin. Pyrin olemaan itsekin kommentoimatta toisten ulkonäköä, ja tästä on koko ajan helpompaa pitää kiinni. Siitä huolimatta edelleen silloin tällöin havahdun siihen, että jaahas, kappas kappas, taisin taas kerran jotain möläyttää. 

Juu, tietenkin on poikkeuksia. Tunnen monia ystäviäni just niin hyvin, että tiedän voivani (tai uskon voivani) kommentoida väri-, kuosi-, asuste- ja vaatevalintoja sekä ulkonäköön liittyviä tekoja, esimerkiksi hienoa meikkiä, glitteröintiä tai kampausta. Tämä on tärkeää: sallin itseni kommentoida vain toisen ihmisen valintoja, tekoja, en hänen kehoaan, sen muotoa, painoa, silmämääräisesti arvioimaani terveydentilaa tai muuta vastaavaa. Enkä hittovie siltikään aina tässä onnistu. Viimeksi marraskuun alussa huomasin tyhmästi sanoneeni ystävälle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ”näytät upealta!”. Mikä tässä on ongelma?  Tarkoitin hiuksia ja vaatevalintoja, mutta se olisi voitu tulkita myös kohteliaisuudeksi siitä, koska hän oli (arvioni mukaan) pienentynyt. En tietoisesti tarkoittanut sitä niin, mutta en voi vannoa, ettenkö jollain hyvin alitajuisella tasolla ole silti ajatellut niin. En voi luottaa siihen, että olisi mitenkään vielä vapaa niistä kahleista. Minua hävetti. Oli kiire. En koskaan palannut siihen asiaan, mutta edelleen mietin sitä ja kadun sanomaani. 

STOP RIGHT NOW THANK YOU VERY MUCH

Siksi varsinkin tänään viestini on seuraava: mieti, mikä ajatus sinulla on takana silloin, kun olet antamassa tuomiosi jonkun ihmisen ulkonäöstä. Jos aiot ”kritisoida” (=haukkua) ihmisen asuvalintaa, miksi se on kritiikki? Miksi se on floppi? ”Ai kamala, tuo ei sovi tolle ihmiselle yhtään!” Miksi ei sovi? 

Varsinkin kun aiot antaa kohteliaisuuden, kun aiot sanoa että joku näyttää upealta, etenkin kun aiot olla kehopositiivinen ja kehua jotain ihmistä, joka ei olekaan laiha ja kehonormien sisäpuolella, yritä seurata omia ajatusaskeleitasi taaksepäin. Miksikö?  

Kohteliaisuussanavarastossamme on mm. termejä kuten imarteleva, oikeita kohtia korostava, hoikentava, pidentävä jne. Englanninkielinen sana ”flattering”, jonka etymologia tulee sanasta ”flat” eli litteä, tarkoittaa nykyään ”imartelevaa”. Olet varmasti nähnyt, lukenut, kuullut ja keskustellut aiheesta ”mitkä vaatteet sopivat vartalotyypillesi”? Jos mietit tai käyt lukemassa vinkkejä miten eri vartalotyyppien vaatteet, kuosit ja leikkaukset kannattaa valita, lue niitä erittäin kriittisellä silmällä. Jokaisen vinkin jälkeen, ”valitse suoria linjoja” tai ”pukeudu lahkeista kapeneviin housuihin” tai ”vyö on paras ystäväsi”, kysy artikkelilta vaikka ääneen ”miksi?”. Mikä on vastaus tähän kysymykseen? Miksi pitää valita suoria linjoja? Miksi vyö on paras ystäväni? Miksi pitää vältellä kuoseja tai suosia kellohameita?

Kaikki ohjeet tähtäävät siihen, että ihmisen pitää yrittää näyttää hoikemmalta kuin on. Ja jos ohjeet eivät pyri hoikentamiseen, vaan on tarkoitettu esimerkiksi pitkille, lyhyille, kapeavartaloisille jne, ohjeet ovat vähintään seksistisiä: näin pukeudut siten, että näytät  naiselliselta. Naiseus tarkoittaa siis kurveja oikeissa paikoissa. Ja nimenomaan vain tietyissä paikoissa. Jos kurvit ovat väärissä paikoissa, esimerkiksi alleissa, ”jenkkakahvoissa”, leuan alla, tissien ja navan välillä, selässä… ne pitää yrittää piilottaa tai ”kääntää katse parhaimpiin puoliin”. Tätä kutsutaan termillä ”parhaiden puolien korostaminen”. Siis niihin, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. *INSERT EYE ROLLING HERE*

TJEU:

”Korosta: Olkalinjaa, siroutta, vyötäröä, kauniita kaarevia muotoja, pituutta jaloissa, kaula-aukkoa.”

”Vältä liian isoja kuvioita, vaakaraitaa ja isoa ruutua. Ne antavat vartalosta leveämmän vaikutelman.”

”Koska Y-vartaloisen jalan malli on usein hyvin hoikka, ja sorjia sääriä on hyvä korostaa kapeilla lahkeilla.”

”Tärkeintä on, että kiinnekohta säilyy kapealla vyötäröllä.”

”Kannattaa panostaa tyylikkääseen trenssiin, joka tasapainottaa lanteiden ja hartioiden väristä leveyseroa ja luo illuusion todellista kapeammasta vyötäröstä.”

Tämä oli kaikessa naurettavuudessaan surullisinta: 

Kengät
Vältä liian siroja kenkiä, ne korostavat lantion leveyttä.”

You get my point?

Ongelma toisten ihmisten ulkonäkön kommentoinnissa, etenkin silloin, kun aiomme sen kohteliaisuudeksi, on se, että olemme niin hyvin sisäistäneet kauneuden suhteen joko suoraan laihtuuteen (ja näennäiseen terveyteen) vähintään siihen, että on ”laihempi” (siis pienempi kuin edellisen kerran), että järjestäen kun kehumme toista, käytännössä ylistämme laihuutta ja vahvistamme tätä vahingollista laihuusihannointia. 

Jos et siis voi olla 100% varma, että kehusi ylläpitää läskifobisen yhteiskuntamme vahingollisia rakenteita, parempi ettet sano mitään. Älä katso linnan juhlia. Tee jotain muuta, tässä ideoita: Kokoa palapeli. Juo kaakaota. Pelaa lautapelejä. Tiskaa. Mene tanssimaan. Ota päikkärit.
Jos kuitenkin aiot katsoa linnan juhlia ja teet sen porukassa, ja varsinkin jos olet laiha tai kehonormien sisäpuolella ja olet seurassa, jossa on pelkästään tai eniten muita tämän suhteen etuoikeutettuja, pidä mielessä että juuri silloin on tärkeää olla kommentoimatta tavoilla, jotka ylläpitävät läskifobiaa.

Jos on kuitenkin pakko eli kaikesta huolimatta haluat kommentoida toisten ulkonäköä, muista tämä Hatun haaste:

Kuudennen luukun Seuraa Somessa!:

Ja jos tämän ihmisen Insta-kuvat saavat sinut epämukavaksi, hyvä. Kyseenalaista sitäkin, miksi tulee epämukava olo. Missä on ongelma? Haasta omat ajatuksesi, haasta käsityksesi kauneudesta, terveydestä ja siitä, miltä mikäkin sukupuolen kuuluu näyttää. Ja muista: ensimmäinen ajatuksesi on tuskin omasi – myöskään kun tarkastelet toisten ulkonäköä. 

Radikaalin joulukalenterin 1. luukku

”Mitkä olis hyviä baby stepsejä itsensä hyväksymiseen juuri tällaisena?” 

Tämä kysymys muodossa tai toisessa esitetään minulle aika usein. Jos haluaa ruveta olemaan itseään kohtaan hyväksyvämpi, mistä lähteä liikkeelle? 
Minulle on myös tuttua se tietty negatiivinen kierre, mitä tulee itsensä vihaamiseen: olen vastenmielisen näköinen –> ää, miksi minun pitää ajatella, että olen vastenmielisen näköinen –> ää olen sekä vastenmielinen että tyhmä. Tyhmä tyhmä tyhmä. 

Olisipa tuo esimerkki edes kärjistetty. Se ei valitettavasti ole. Tuollaisenaan se on jokapäiväinen päänsisäinen dialogi. Se joko jää siihen, että sekä ajattelemme että uskomme ajatustamme siitä, miten rumia, huonoja, kelvottomia, vastenmielisiä tai vastenmielisen näköisiä olemme tai sitten, jos on jo jotain aavistusta siitä, että tämä ei ehkä olekaan totta, ajatuksen syntymisen jälkeen tunnemme siitä syyllisyyttä. Se on jo metatason itsensä vihaamista. 
Tämä itsen vihaaminen on rutiini, mihin olemme niin ehdollistuneita, että kuvittelemme sen olevan ”tavallista”. Sen ei tarvitse olla tavallista eikä se kuulu mitenkään luonnollisena osana inhimillisyyttämme. Emme me synny vihaten itseämme, me opimme siihen. 

Kysymys siis kuuluu: miten oppia pois itsensä vihaamisesta?

Miten oppia rakastamaan itseään sellaisena, kuin olemme nyt, eikä niin, että sitten kun olemme sitä ja tätä, sitten voimme rakastaa itseämme? Ja ollaan nyt aivan ällöttävän suorapuheisia: useimpien mielessä, se menee ”sitten kun olen tarpeeksi laiha”. Tai toki, nyt kun sekään ei ole enää niin sosiaalisesti hyväksyttävää, vedotaan terveyteen. ”Sitten kun olen tarpeeksi hyvässä kunnossa”. Eli laiha. Hoikka. Laihempi kuin nyt. Kauniimpi kuin nyt. 

Vastaus ei ole vaan ehkä ole se, mitä toivot, eikä erityisen helppo. Se on kaksiosainen:

Ensimmäinen osa: itse kysymys on huono. Itsensä rakastaminen on huono tavoite. En tunne yhtäkään ihmistä, joka ehdottomasti rakastaa itseään 24/7 ja jokaikistä kohtaa omasta kehostaan tai jokaista luonteenpiirrettään. En myöskään näe mitään syytä sille, miksi sellaista kannattaisi tavoitellakaan. On täysin inhimillistä hyvinkin vaihtelevasti suhtautua itseen, omaan luonteeseen ja kehoon, riippuen päivästä, hetkestä ja tunnelmasta. Lisäksi harva tunne on täysin eristetty ja muuttumaton. Meidän tunteemme, se miten suhtaudumme omaan kehoomme, on yhtä ristiriitaista kuin se, miten suhtaudumme maailmaan. On siis luonnollista suhtautua sekä positiivisesti että negatiivisesti, ihan yhtäaikaa, samaan asiaan. Ristiriidat kuuluvat inhmillisyyteen. 

Lisäksi on äärimmäisen tärkeää pitää mielessä: sillä ei ole väliä, miten paljon tai vähän rakastat itse itseäsi tai miten kauniina pidät itseäsi. Sinulle kuuluvat myös samat ihmisoikeudet kuin ihmisille, jotka ovat laihoja, terveitä, cissukupuolisiä, valkoisia ja  vammattomia eli kehonormien sisäpuolella. Ihmisoikeutemme eivät ole ehdollisia: sitten kun olen laiha ja terve, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Mutta uudeksi tavoitteeksi ei myöskään voida vaihtaa: sitten kun olen oppinut ehdoitta rakastamaan itseäni/sitten kun pidän itseäni kauniina/sitten kun olen oppinut hyväksymään itseäni, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Meillä on nämä ihmisoikeudet nyt jo ja meillä on oikeus vaatia sen mukaista kohtelua nyt ja aina. 

Olette varmasti kuulleet, mikä on hyvän tavoitteen määritelmä? Jos se on uusi juttu teille, ta-tá: Hyvä tavoite on saavutettavissa oleva tavoite. Suosittelen vaihtamaan tavoitetta vähän paremmaksi, tässä lemppariehdotukseni Saara Särmältä:

Riittää, ettei enää aktiivisesti vihaa itseään.

 Lisäksi suosittelen pitämään mielessä seuraavan: on hyvä pyrkiä pois ajatuksesta, että kunhan ensin X, sitten Y, esimerkiksi ”kunhan ensin opin rakastamaan itseäni, sitten voin elää sellaista elämää kuin haluan”. Yksi itsensä vihaamisen ongelmista on se, että aivan liian moni käyttää sitä, yleensä tiedostamatta, syynä olla tekemättä asioita, joista nauttii. Se, miten koemme ulkonäkömme, määrittelee liikaa sitä, mitä teemme. Tämä ei ole kuitenkaan omaa syytämme, vaan opimme siihen ulkoa myös. Minä uskoin vielä vuoteen 2009, ettei minulla ole oikeutta itkeä, koska kuulin teininä kerrottavan, että lihavat ihmiset ovat rumia itkiessään. 

Toinen osa: tavoitteeseen pääseminen ei vaan tapahdu hetkessä. Mieti seuraavaa: 

Sinä, joka luet tätä, olet todennäköisesti oppinut jo teininä, joskus valitettavasti aiemminkin, että on sallitumpaa puhua itsestään vähättelevään sävyyn kuin kehua itseään. ”Omakehu haisee”. Ei olisi haissut, mutta uskoit niin silti. Olet ehkä lähipiirisi esimerkkien kautta, todennäköisesti äidiltäsi tai muulta sellaiselta, ketä olet ihaillut ja pitänyt tuolloin erehtymättömänä, oppinut, että on normaalia mennä peilin eteen haukkumaan itseään. Näytän kamalalta, minun pitäisi laihduttaa, kauheeta miten paljon ryppyjä, tää vaate ei yhtään hoikenna, näytän tässä läskiltä, mun pitäis mennä kyllä salille ja niin edelleen. 
Tai sitten se ei ole pelkästään esimerkin kautta, vaan sinulla on kokemusta siitä, että sinun ulkonäköäsi on suoraan kommentoitu, ehkä jopa on puututtu syömiseen (”oletko nyt aivan varma, että haluat ottaa vielä toisen palan kakkua?”) ja liikkumiseen. Tai pahimmassa tapauksessa molemmat. 

Joka tapauksessa olet varmasti tähän hetkeen mennessä, todennäköisesti suurimman osan tähänastisesta elämästäsi, harjoittanut tätä aktiivista itsesi vähättelemistä. Joko ääneen tai sitten vain mielessäsi, tai molempia. Ei sellaisesta opi pois päivässä, eikä viikossa eikä kuukaudessakaan. Älä siis aseta mahdottomia tavoitteita sen suhteen, miten nopeasti sinun pitäisi päästä pois tästä ansasta. 

On hidasta ja työlästä oppia pois itsensä vihaamisesta. Vaatii tosi paljon voimavaroja ja tietoista tekemistä opettaa omia lihaksiaan pois rutiineista, jotka tähän asti ovat tapahtuneet itsestään, kahta kertaa niitä miettimättä. Se on väsyttävää hommaa eikä tuloksia näy heti, joten se on myös tosi turhauttavaa, varsinkin kun suurimmaksi osaksi lähes kaikki, mitä näemme joka päivä mainoksissa, televisiossa, internetissä, somessa, edelleen puhuu sitä vastaan. 

TL;DR

  1. Vaihda tavoitetta: älä pyri siihen, että rakastat itseäsi 24/7, vaan muista Saara Särmän nerokas idea: pyri siihen, ettet enää aktiivisesti vihaa itseäsi. Se on aivan hyvä alku.
  2. Yritä pitää mielessä, että olet suurimman osan elämästäsi vähätellyt itseäsi, joten tämä käyttäytymismalli on jo lihasmuistissasi. Vie paljon aikaa oppia pois siitä. 

Tulen joulukalenterin aikana jakaamaan omat lemppariharjoitukseni, siis ihan konkreettisia juttuja, millä voi oppia pikkuhiljaa pois itsensä vihaamisesta! Jos on jotain kysymyksiä liittyen tähän tai erityisiä toiveita, kerro se ihmeessä kommenteissa!

Joulukalenterin 1.luukun Seuraa somessa! -vinkki:

View this post on Instagram

Positive body image is not about loving or liking the reflection you see in the mirror. It's about taking a functional view of the body – focusing on what it can do for you, the skills it can do and learn. It's an attitude toward the whole body not just as a surface aesthetic. . . Those with positive body image actually spend less time ruminating on their body's surface appearance, and more time in appreciation and accepting the changing nature of emotional and mental experiences relating to embodiment – without needing to love it 100% of the time. . . The goal of 'Loving your body' may be a very unrealistic and even dismissing experience, especially if you have received feedback on multiple levels that your body is somehow problematic. Your relationship with your body may be distant, distressing, apathetic, resentful. There is likely a lot of healing and repairing to do, which takes time, resources and energy to move through. . . If you're at the beginning stages of considering that maybe your body isn't the issue – just notice the battle going on, the fighting between you and your body without judgement, and ask yourself, 'what might it be like to even consider calling a truce with my body? What would that look like? How might I feel? What might I do with those emotions I so easily placed upon my body? How might I work with those?' . . #psychology #healthateverysize #bodyimage #trauma #intuitiveeating #therapy #mentalhealth #mentalillness #edrecovery #morethanmybody #counselling #dietculture #health #feminism #selfcare #bodypositivity #bopo

A post shared by Ashlee Bennett – Melb AUS (@bodyimage_therapist) on