Please, take that selfie!

En osaa olla koko ajan koskettamatta omaa päätäni. Tunnustelen pääkalloni muotoa. Kokeilen hiusteni pituutta. Mietin tuleekohan siitä yhtä kihara kuin aiemmin? Tuleekohan minulle nyt paljon harmaita hiuksia? Olen alkanut harmaantumaan noin vuosi sitten, mikä tarkoittaa tapauksessani muutamia hassuja harmaita hiuksia. Olen juhlinut niistä jokaista!
Ajattelen ulkonäköäni. Ajattelen ulkonäköäni lähinnä mielissäni. Ei laihtumisen takia, vaan koska aiempi päätökseni tykätä ulkonäöstäni on pitänyt. Se on tehnyt elämästäni helpompaa. Ja hauskempaa myös. On kieltämättä myös huvittavaa nähdä (joidenkin) ihmisten ilmeet, kun he sanovat ”tuo uusi tukka sopii sulle, näytät tosi hyvältä” ja minä vastaan ”kyllä, olen ihan samaa mieltä!”.

Ei, ei se ole edelleenkään kaikille yhtä itsestäänselvää, että näin voi ja saa vastata. Aina välillä sanon ”Kiitos, olen samaa mieltä” ja jään miettimään, että miksi kiitän? Ei se huonokaan asia ole, mutta olen silti ottanut tavakseni ihan tavan vuoksi kyseenalaistaa kaikkia ulkonäköön liittyvien rituaalien osia. Miksi kiitän siitä, että joku sanoo jotain positiivista ulkonäöstäni?
Kun puolestani kehun toisen ihmisen ulkonäöä, odotanko itse kiitosta? Ja jos odotan, miksi? Ei se ole lahja. Se on toteamus: toisen ihmisen ulkonäössä on jotain, mikä miellyttää minua. Onko se kiittämisen arvoinen asia? Vai sanotaanko niin vain, koska se on kohteliasta? Entä jos toisessa ihmisessä on jotain, mikä ei liity ulkonäköön, mikä miellyttää minua yhtä lailla? Kerrommeko me koskaan toisillemme ”käytit juuri kauniisti sanoja, se miellytti kielikorvaan”? Kehummeko ajatuksia samalla tavalla? Joskus terassilla jonkun tokaistua erityisen nasevasti jotain, saattaa jostain päin pöytää kuulua ”Hyvin sanottu!”, kiitetäänkö silloin?

Törmäsin vähän aikaa sitten somessa kuvaan, missä luki ”in a society that profits from your self doubt, liking yourself is a rebellious act”. Tein siitä välittömästi kansikuvani, sillä se sopii täydellisesti tähän ajatukseen, johon olen totuttanut itseni enemmän tai vähemmän tietoisesti viimeisten vuosien aikana.

Olin kesäkuun alussa Barcelonassa. Naureskelimme ystäväni kanssa sitä, miten rannalla ei otettu aurinkoa eikä käyty uimassa, vaan lähinnä otettiin selfieitä siitä, kun ollaan rannalla ottamassa aurinkoa ja uimassa. Selfiekepit viuhuien lähinnä nuoret tytöt ottivat kuvia itsestään yksin tai yhdessä ystäviensä kanssa, poseeraten, muikistellen, duckfacettaen ns. täysillä. Nauroimme ja ainakin minä tunsin itseni paremmaksi.
Jälkikäteen hävetti. Miksi on naurettavaa ottaa selfieitä? Miksi nuoret tytöt, nuoret pojat, ketkä vaan iästä ja sukupuolesta riippumatta eivät saisi ottaa itsestään kuvia, näyttäen se puoli itsestä, joka omasta mielestään on se kaikkein parhain ja kaunein?
Enkö minä itse juuri peräänkuuluta sitä, että jokainen saisi pyrkiä pääsemään mahdollisimman lähemmäksi sitä, mitä halua olla, eikö silloin olla aidoimmillamme?
Pian tämän jälkeen törmäsin taas toisenlaiseen lainaukseen, ystäväni selfien alla (ja löysin sen lopulta myös täältä):

”Please, take that selfie,” says Professor Jill Walker Rettberg from the University of Bergen, who studies digital culture.
The ridiculing of selfies is a form of media panic as the cultural mainstream readjusts to changing media practices,” she says.
”It’s also interesting that dismissing selfies as narcissistic and vapid is almost always aimed at young women, who for the first time are able to decide for themselves how we see them and how they see each other.”

Kuinka totta! Ja kuinka pettynyt olin itseeni!
Koska minä olin siellä rannalla juurikin sitä mieltä, että naurettavaa käytöstä.
Juu, voisin väittää, että eikö rannalla ole parempaakin tekemistä kuin ottaa kuvia itsestään, mutta en pääse väitteestäni kauhean pitkälle. Jokainen tekee sitä, mitä haluaa ja voi ihan omien mahdollisuuksien rajoissa.

Tästä pääsen vielä yhteen intternetin suuressa maailmassa törmäämäni ajatukseen. En enää muista, mistä se on, en pysty linkkaamaan, mutta pointti oli tämä: ajatellessamme ulkonäköä tai ihmissuhteita, ensimmäinen ajatuksemme on aina se, minkä olemme oppineet yhteiskunnalta. Se on usein arvosteleva, tyytymättömyyttä ilmentävä, ulkoaopittu ajatus. Vasta sitä seuraava on aito, meistä itsessämme lähtöisin oleva ajatus.
Ainakin minä allekirjoitan tämän. Huomaan katsovani muita ihmisiä ja arvostelevani heitä ulkonäön mukaan, tekeväni pitkälle johtopäätöksiä puhtaasti ulkonäköön liittyen. Eihän minulla tuntemattomasta ihmisestä ole tasan tarkkaan mitään muuta tietoa. Ja totuus on se, että jos jollakulla on tennissukat ja sandaalit jalassaan, ei se siinä hetkessä kerro hänestä mitään muuta faktaa kuin se, että hänellä on tennissukat ja sandaalit jalassaan. Kaikki muu on pelkkää ulkonäöstä johdateltua tulkintaa. Ja koska syitä tennissukkiin ja sandaaleihin voi olla tuhat erilaista, kertoo minun tulkintani enemmän minusta ja omista ennakkoluuloistani, omista aivopesun jäljiltä vääristyneen mieleni ajatustavoista kuin siitä henkilöstä, joka meni ohitseni ja josta saatoin juuri ajatella jotain, mikä on lähinnä häpeäksi itselleni.

Minä en haluaisi, mutta silti huomaan pyrkiväni kauneuteen. Ja huomaan, että yritän ahtaa kaikki muutkin ihmiset omien kauneusihanteideni ahtaisiin raameihin. En välillä mahdu itsekään niihin. Ja jos voisin vapautua tästä ajattelutavasta, en usko menettäväni paljoakaan. Vaikka se, että aamulla ennen töihin lähtöä katson peiliin ja hymyilen itselleni, on iso parannus niihin vuosiin, kun olin lähinnä vastenmielinen itselleni, haluaisin silti pyrkiä siihen, ettei päiväni tarvitsisi määriytyä sen mukaan, kuinka tyytyväinen olen peilikuvaani. Haluaisin muita mittareita päivälleni.

Vaan koska toistaiseksi en pysty siihen, enkä ole täysin varma haluanko, julkaisen tässä sen sijaan kolme hyvää selfietä viime kuukausilta. Samassa näette hiusprojektini viimeiset kolme vaihetta.
Olen erityisen tyytyväinen näihin väreihin ja nautin suunnattomasti niistä viikoista, kun minulla oli turkoosi tukka ja sitäkin ”vain vähän”, olin jo ajanut suurimman osan pois.
Nämä ja monet muutkin kuvat löytyvät Instagramista, missä minulla on tili.