Radikaalin joulukalenterin 11.luukku

Vihaan laihdutuskulttuuria ja painoindeksiä.

VIHAAN. 

Eilisen postauksen jälkeen yksi ystävä otti yhteyttä ja sanoi, että vaikka allekirjoittaa puheen siitä, että laihduttaminen pitäisi lopettaa, tuntuu silti oudolta lukea siitä, koska esimerkiksi hänen pääsynsä leikkaukseen, joka merkittävästi parantaisi hänen hyvinvointiaan, on riippuvainen siitä, että hän laihduttaa alle tietyn painoindeksirajan.

VIHAAN NÄITÄ VITUN MIELIVALTAISIA PAINOINDEKSIRAJOJA.

Hei, tiesittekö painoindeksistä, että esimerkiksi keksijänsä, belgialainen matemaatikko, keksi kaavan tilastollisista syistä, ja hän nimenomaan painotti, että tätä kaavaa ei saisi käyttää yksilöiden terveydentilan arvioimiseen? Silti juuri niin tehdään.

Painoindeksi ei kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään, ei välttämättä edes sitä, onko ihminen lihava vai ei. 

Sanotaan se vaikka niin päin, että korkea painoindeksi ei automaattisesti tarkoita, että ihminen on lihava, mutta toki se, että ihminen painaa tosi paljon kyllä tarkoittaa, että hänen painoindeksinsä on todennäköisesti korkea. Kumpikaan ei kuitenkaan kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään.

Muistutuksen vuoksi kaksi tärkeää juttua:

1. Lihavuus ei ole sairaus. Lihava ihminen ei ole automaattisesti sairas. 

2. Vaikka lihava ihminen olisi myös sairas, se ei siltikään vähennä tämän ihmisen ihmisarvoa tai vähennä hänen oikeutta samoihin ihmisoikeuksiin kuin vähemmän painavilla ihmisillä tai sellaisilla, joilla ei ole samoja tai muita sairauksia. 

Painoindeksin käyttäminen yksilöiden terveydentilan arvioimiseen on PASKAA. 

Haluatteko lisätodisteen?
Vuonna 1998 Yhdysvalloissa päätettiin ALENTAA painoindeksitaulukon rajoja kahdella pisteellä, jolloin yhden yön aikana saatiin miljoonia lihavia lisää. 

HUPSISTA SAATANA. 

Miksiköhän? Lainaan Saara Särmää, jonka kanssa istun nytkin tässä (hän tekee töitä, minä vihaan aktiivisesti ja kirjoitan tätä): ”Joo, sehän on myös vakuutus-matemaattinen juttu.”

Aivan. Ihmisiltä voi vaatia korkeampia vakuutusmaksuja painoindeksin mukaan. Koska tottakai, toki, ilman muuta: mitä korkeampi painoindeksi, sen enemmän riskejä sairastua. Niinkö? No ei. Tämä nimenomaan on se vitun suuri vale, mitä meille on syötetty niin pitkään, että jopa vähiten mistään tietävä ihminen voi ylpeästi pörhistellä rintaansa ja julistaa aivan sataprosenttisen varmasti, että lihavuus altistaa sairauksille. Samaa soopaa saa kuulla sekä lääkäreiltä että LVI-asentajilta. Jotenkin tuntuu, että molempien tietämys asiasta on samaa luokkaa, vaikka luulisi, että lääkärit tietäisivät paremmin. 

Ja hei, tämä pelkästään vakuutusmaksuista. Mites tuo laihdutuksen ympärillä pyörivä miljardibisnes? Pelkkää sattumaa, tottakai. On vain kysyntää laihdutustuotteille, ei takuulla ole mennyt homma niin, että ”terveysbisnes” olisi luonut ongelman, vaan ongelma on luonut terveysbisneksen. Ilman muuta. 

Kuvahaun tulos haulle coincidence i think not

Viime tammikuun lopussa minulta evättiin pääsy abdominoplastiaan, johon olin hakeutunut, koska halusin päästä eroon jatkuvasti tulehtuvasta löysästä ihosta navan seudulla. Leikkauksen peruuttaminen johtui siitä, että painoindeksini oli liian suuri. Vaikka verikokeissani tai terveydentilassani ei ollut mitään muuten hälyttävää, pelkkä painoindeksi riitti syyksi kieltää leikkaus, koska painoni oli liian suuri riski. 

Hämmentäväähän oli se, että painoindeksiraja täysin samalle leikkaukselle oli Hatanpään sairaalassa ja Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa ihan eri. Hei, jännä juttu. 

Minua vituttaa yli kaiken se, että tälläkin hetkellä esimerkiksi ne transsukupuoliset ihmiset, joiden terveydentilaa parantaisi kirurgiset toimenpiteet esimerkiksi kehodysforiasta eroon pääsemiseksi, eivät pääse ko. leikkauksiin (esimerkiksi mastektomiaan), jos painoindeksi on tietyn rajan yli. Joten kehodysforiasta (kehoristiriidasta) kärsivät ihmiset pakotetaan joko elämään kehodysforian kanssa, tila joka on henkisesti äärimmäisen raskas ja joko aiheuttaa tai entisestään vahvistaa masennusta, ahdistusta ja vaikka mitä kaikkea sellaista, mitä en osaa edes kuvitella, tai sitten heidät pakotetaan laihduttamaan.  Ai niin, kolmas vaihtoehto: kuuden tunnin sijoitus yksityisellä. Juuei.

Ihmisen pakottaminen laihduttamaan on yksiselitteisesti vastuutonta, epäoikeudenmukaista, kohtuutonta, väärin ja IHAN. VITUN. PERSEESTÄ. 

Ihmisen todellisen terveydentilan määrittämiseksi on varmasti olemassa keinoja. Ihan takuulla voidaan mittauksilla, veri- ja muilla kokeilla ja muutenkin muilla keinoin selvittää, kuinka terve joku henkilö fyysisesti ja henkisesti on, ja mitkä riskejä siinä on, että henkilö nukutetaan leikkauksen ajan. Miksei näin tehdä? Miksi se ehdottomuus on nimenomaan painoindeksin suhteen? Ja miksi se raja vaihtelee eri sairaaloiden kesken? Miksei ihmisen yksilöllistä, tarkempaa terveydentilaa tarkisteta muulla tavoin? Johtuuko se rahasta? Onhan se selvästi ilmaista pakottaa ihminen vaa´alle ja sen jälkeen laskea yksi matemaattinen kaava laskimella kuin tehdä perusteellisempi ja varmempi tutkimus. Ilmaista – ja vaarallista. Ja ai niin, mainitsinko: VÄÄRIN JA PERSEESTÄ. 

Entä tämä: olen ymmärtänyt, että painoindeksiraja esimerkiksi siihen, että pääsee mahalaukun ohitusleikkaukseen (tai sleeve-leikkaukseen) ei ole läheskään niin tiukka – siis vaikka ei olisi laihduttanut sitä vaadittua määrää ennen leikkausta, tämä katsotaan läpi sormien paljon herkemmin kuin abdominoplastiaan tai mastektomiaan. I WONDER WHY. 

Sekin vituttaa ja sotii oikeustajuani vastaan, että tämä ihmisen henkinen pahoinpitely perustellaan sillä, ettei haluta ottaa turhia riskejä (koska lihava, tuo kuoleman esikartanossa elävä kävelevä esidiabetespommi, voi kuolla leikkauspöydälle öö.. lihavuuteen?) mutta kuitenkaan ei haluta oikeasti 

a) tutkia sitä todellista terveydentilaa ja jos siellä on jotain hälyttävää, ei anneta muita neuvoja terveydentilan parantamiseksi: miksei se riitä, että ihminen parantaisi terveydentilaansa vaikkei paino laskisikaan? Entä jos ihminen on painoindeksirajan alapuolella, mutta tämän verisuonet ovat silti lähes tukossa tai hapensaanti on huono tai hitto, kolesteroli on vaikkapa pilvissä ja ja verenpaine katossa, miksi tämän on ihan ok päästä silti leikkaukseen? Heristellään vaan vähän sormea ja pyydetään lopettamaan tupakointi, mutta kukaan ei varmista, että tupakoinnin lopettaminen olisi oikeasti loppunut? 

b) ei oteta huomioon sitä, että ilman leikkausta varsinkaan transihmisten kohdalla pakotetaan ihminen elämään jatkossakin vahingollisen kehoristiriidan kanssa. Siis varmistetaan, että ihmisen (vähintään henkinen) terveydentila on siis jatkossakin huono? MIKSI? 

Tai sitten pitää laihduttaa. Laihduttaminen on paskaa. Ja siitä lisää tulevissa luukuissa. Nyt hengitän. Olispa jallua. Vituttaa. 

Uusi elämä – mutta mitä jos pidän nykyisestäkin?

Ihanaa, sulla alkaa sitten ihan uus elämä leikkauksen jälkeen!
Ravitsemusterapeutin sanoin, tämä on elämäni viimeinen dieetti ja lopulta häämöttää leikkaus, joka on sitten minun palkintoni.
Foorumeilla, facebookissa, kaikkialla luen uudesta elämästä pikkumasun kanssa. Pikkumasu? Se kuulostaa… ällöttävältä. Söpöltä. Nätiltä. Suokaa anteeksi, en halua ajatella sisäelimiäni millään muulla adjektiivilla kuin ”terve”. Pikkumasusta kuitenkin onnitellaan, leikkausta jännitetään (kyllä, minäkin) mutta sitä odotetaan kuin viimeistä päivää. Uuden elämän ensimmäisenä päivänä. Päämääränä. Ihana, haluttavana asiana, josta täytyy onnitella.

Minä en halua uutta elämää. Minä pidän nykyisestä elämästäni. Ja minä en todellakaan ajattele leikkausta palkintona. Miten se, että minut nukutetaan ja minua leikellään, voi olla palkinto? Leikkaus ja sen riskit on minulle toimenpide, johon haluan mennä saavuttaakseni tietyn päämäärän. Palkinto, jos sellainen on, voisi olla joskus kyky tulla raskaaksi.

Leikkauksen jälkeen elämä ei ala uudelleen alusta, vaan se muuttuu. Monen elämä muuttuu todella paljon, varsinkin koko ikänsä lihavana eläneet joutuvat todellakin opettelemaan paljon muutakin kuin vain syömisen uudelleen. Mutta en usko ajatukseen uuden elämän aloittamisesta enkä myöskään usko sen olevan erityisen terveellinen tapa suhtautua siihen.

Ymmärrän sen, että on painotettava uusien tapojen oppimista. Ja koska sairaalloisen ylipainon ylläpitäminen vaatii syömisen lisäksi muitakin huonoina pidettyjä tapoja, on niistä tavoista päästä eroon. Muuten riski kilojen tulemisesta takaisin, oli leikkausta tai ei, on hyvin iso. Yleensä entisen painoindeksin kokoinen.

Tapojen muuttaminen ei kuitenkaan ole yhtä kuin uusi elämä. Elämä uusilla tavoilla, kyllä. Elämä itselleen uudesta näkökulmasta, kyllä. Elämä vailla ylipainon tuomia ongelmia, todennäköisesti. Mutta leikkaus ei ole yhtä kuin onnellisuus, uusi alku, taattu loppuelämän auvoisuus. Se on, toivottavasti, parempi elämä terveysnäkökulmasta. Mutta entä ne huonot puolet?

Kun laihduin 50 kiloa, olin myös onneton. Olin sitä monesta syystä, mutta yksi oli se, etten olisi saanut olla onneton, koska olin juuri laihtunut 50 kiloa. Miettikää omalta kohdaltanne. Jos kehonne muuttuisi huomattavasti, siten että se vaikuttaa kaikkeen, miten kävisi? Osaisitteko heti liikuttaa sitä? Kun menisitte ovista sisään, väleistä läpi, istuisitte alas, nousisitte ylös portaita, laskeutuisitte makuulle, pukisitte vaatteita, halaisitte ihmisiä. En edes lähde kirjoittamaan (vielä) seksistä.
Vaikka me kaikki varmasti päivittäin tiedostamme omat kehomme ulottuvuuden syystä tai toisesta, suuren laihtumisen kokenut ihminen joutuu päivittäin jatkuvasti olemaan hyvin tietoinen itsestään, kehostaan, ääriviivoistaan, liikkeistään. Muutos on niin nopea ja niin suuri, että kaikki pitää oppia uudelleen.

En epäile, etteikö se olisi sen arvoista. Varsinkin sairaalloisesta ylipainosta ja sen seurauksena lukuisista vaivoista ja sairauksista kärsivät vanhemmat ihmiset ovat varmasti hyvin helpottuneita, kun keho alkaa yhtäkkiä olla yhteistyökykyinen. Kun hiki ei enää virtaa pienen kävelyn jälkeen, kun voi solmia omat kengännauhat hengästymättä, istua tuolille pelkäämättä sen hajoamista, kun voit nousta portaita polvia särkemättä.

Mutta jatkuva tietoisuus omasta kehostaan on tosi uuvuttavaa! Muistan, että olisin halunnut unohtaa koko asian. Halusin vain olla, miettimättä yhtään miltä tunnun, miettimättä ulkonäköäni tai miten liikun, missä tahdissa jalkani menevät, miltä heijastukseni näyttää kaupan ikkunassa.  Niin vieraalta! Ja sen lisäksi, että olin itse tosi tietoinen tästä, hyväätarkoittavien ystävien, kavereiden ja tuttujen kommentit lisäsivät tätä väsyttävää tietoisuutta entisestään.

Mistään muusta ei voinut puhua. Jokainen halusi kertoa mielipiteensä. Jokaisella oli jotain sanottavaa. Ja minä menin siihen mukaan. Minä en osannut olla puhumatta siitä. Kaikki oli niin uutta, erilaista, omituista, jännittävääkin, oli saatava puhua asiasta. Aivan varmasti aloitin aiheesta puhumisen hyvin usein. Lopulta siitä tuli sellainen kierre. Ja oman läheisen yhteisöni yleinen hyvän mielen juttu. Kuulitteko! Zomo on laihtunut tosi paljon! Wau!

En siis ota vastaan ajatusta uudesta elämästä. Haluan pitää tämän elämän sellaisena kuin se tulee päivittäin vastaan. Otan muutoksen vastaan. Mutta tällä kertaa otan sen vastaan omilla ehdoillani. Puhun tästä kokemuksesta vain, kun se tuntuu minusta turvalliselta. Kun luotan siihen henkilöön, jonka kanssa mahdollisesti puhun aiheesta. Tai täällä, anonyymisti, kohdistamatta sanojani kenellekään erityisesti. En halua keskustella asiasta ihmisen kanssa, joka muodostaa käsityksensä ja jyrkän mielipiteensä puolessa minuutissa. Aion säilyttää oikeuteni olla minä, siis kokonainen ihminen. Ja se on helvetin paljon muutakin kuin paino, bariatrinen leikkaus tai laihdutus.

Ei niin, ettetkö aiemminkin ollut ihan nätti, mutta…

Olen omasta mielestäni kaunis. Olen kyllä myös rumakin. Se riippuu päivästä, unen määrästä, siitä mitä unta olen nähnyt, vaatteista, lämpötilasta ja vaikka mistä. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi joka päivä jatkuvasti sitä mieltä, että on kaunis. Mutta tunnen, surullista kyllä, monta ihmistä, jotka ovat aina omasta mielestään rumia.
Tärkeämpää kuin se, olenko omasta mielestäni tai muiden silmissä kaunis, ruma tai yhdentekevän näköinen, on se, ettei sillä ole oikeasti mitään väliä. Ihmisarvoni ei määräydy sen mukaan, olenko kullakin hetkellä minkä näköinen omasta tai kenenkään muun mielestä. Olen ihmisenä arvokas, oikeutettu kunnioittavaan kohteluun ja elämisen arvoisen elämään riippumatta ulkonäöstäni. Saman oikeuden suon jokaiselle tässä elämässä. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin maailman ystävällisin ihminen jokaiselle, joka tulee kadulla vastaan. Asiallinen ja valmis kohtaamaan jokaisen tasavertaisena ihmisenä, kyllä. Mutta jos vastaantuleva ihminen osoittaa sekunnissa oleva typerä juntti, kohtelu on sen mukaista

Vuosia sitten laihduin 50 kiloa. Ensin 30 kiloa erittäin niukkaenergisellä dieetillä  ja sen jälkeen vielä 20 kiloa liikunnalla ja pitämällä tietystä ruokavaliosta kiinni.
Ennen laihtumistakin sain silloin tällöin palautetta ulkonäöstäni. Pääasiallisesti hyvää, näytätpä hyvältä, oletpa näyttävän näköinen – sekä tietenkin paljon kehuja yksityiskohdista, jotka eivät liity painoon eli niistä on turvallista puhua: onpa sinulla kauniit hiukset/silmät/vaatteet/kengät/korut jne.
Laihtumisen myötä yhtäkkiä jokaisella tuntemallani ihmisellä oli tarve kertoa, kuinka minusta on yhtäkkiä tullut kaunis.

Wau, sähän näytät tosi hyvältä!
Oho, susta on tullut tosi hehkeä!
Wau mikä mimmi!
No nythän sä oot kyllä tosi kaunis!
Sähän oikein kukoistat!
Sä hehkut!
Sä oot niin kaunis!
Sä oot tehnyt kyllä kovan urakan!
Eikö olekin kivaa kun ei tarvii kantaa sellaista määrää kiloja päällään?
On varmaan mukavaa kun voi liikkua, eikö?
Susta tuntuu varmaan tosi hyvältä!
Sä oot kyllä tosi nätti nykyään!
Huh huh mikä mimmi!
Huh huh, mitkä muodot!
Upee nainen!
ja niin edelleen…

Ja jokaisen jälkeen ei niin, ettetkö ollut aiemminkin ihan nätti, mutta…

Kyllä, jokainen kehui tuntui enemmän hyvältä kuin pahalta. Mutta se, että jokainen muisti lisätä tuon mutan tuohon perään, vitutti myös joka kerta. Ja piti olla ymmärtäväinen. Koska juu, onhan se niin, että laihtuminen tuo terveyttä tuossa omassa mittakaavassani. Ja eihän kukaan sitä pahalla tarkoittanut, olivat niin iloisia puolestani. Ja kyllä, onhan se niin, että varmasti iho voi paremmin ja joo, olivathan kasvotkin terveemmän näköisiä, kun ei ollut sitä turpomista ja kyllä sitä ja juu tätä ja tottakai ja tokihan ja näinhän se on.

Mutta silti. Vaikka laihtuminen oli todella henkilökohtainen, vaikea ja herkkä aihe, kenenkään mieleen ei tullut pysähtyä ajattelemaan, että ehkäpä hän ei halua kuulla siitä puolituntemattomalta ihmiseltä. Ehkäpä aihe on niin henkilökohtainen, että vaikka laihtuminen näkyy väkisin (eipä sitä piilottaakaan voi), ei sitä ole tehty, jotta jokainen voisi tulla kommentoimaan.
Ja tietenkään nyt, kun niistä jokainen kilo tuli takaisin, sitä ei taas kommentoida kuin ehkä kovassa humalassa (”voi voi kun sinä taas luovutit”, taas? luovutin?). Laihtumisesta saa puhua vaikka miten paljon, mutta lihomisesta ei.

Olen myös lukenut blogeista ja myös foorumeista kertomuksia siitä, kuinka paljon leikkaukseen hakeutuvat ja sen läpikäyneet ihmiset ovat saaneet kuulla siitä. Ettei oltu osattu olla tarpeeksi sinnikkäitä laihtuakseen ilman kirurgin veistä. Ettei ollut tarpeeksi itsekuria laihtumiseen ilman vippaskonsteja. Että otettiin helpoin ja vaivattomin tie kohti hoikkuutta.

I call bullshit.
Suomessa ei julkisten terveyspalvelujen kautta pääse leikkaukseen, jollei takana ole joko vakavia terveyshaittoja ja lukuisia yrityksiä laihduttaa aiemminkin. On käytävä ravitsemusterapeutilla, on kaikkia erilaisia epämiellyttäviä testejä, on psykiatrin tapaamista ja sitten on se leikkaus, joka ei ole mikään läpihuutojuttu. Se on riski. Mikään näistä ei mielestäni huuda helppoa, oikotietä, vippaskonstia tai muutakaan. Päinvastoin, tie tähän leikkaukseen on pitkä ja sinua koetellaan pitkin matkaa lukuisilla eri tavoilla. Ja hyvä niin, sillä leikkaus on vakava asia ja muutos on niin suuri, että asiaan on pakko tottua etukäteen.

Olen myös lukenut kateudesta ja ystävyyden loppumisesta. Olen lukenut parisuhteiden kariutumisista ja koko ystäväpiirin vaihtumisesta. Olen lukenut työkavereiden vittuiluista ja perheenjäsenten nauruista.
Ja sitten on omat kokemukseni. Ihmisten ajattelemattomuus. Tai ihmisillä tarkoitan lähinnä normaalipainoisia tässä tapauksessa. Sillä heiltähän niitä ajattelemattomia, hyvää tarkoittavia kommentteja kaikkein eniten kuuli.

Pahinta oli se, etten itse ollut erityisen tyytyväinen itseeni. En tunnistanut itseäni peilistä, en oikein osannut ”ajaa kehoani”. Painonpudotus oli niin nopea ja raju, etten osannut liikkua. Pää laahasi perässä niin pitkällä, että olin koko ajan aivan pihalla. Katsoin kuvia itestäni ja mietin, että ”olen valtava!”. Katselin perseeni jälkeä patjalla ja mietin taas ”valtava!”. Ennen laihtumista en ollut ajatellut niin!
Ja kommentteja sateli jatkuvasti. Kuinka hyvältä ja terveeltä näytin! Mutta minusta ei tuntunut siltä. Ja pari kertaa yritinkin aiheesta puhua, mutta nopeasti minut vaiennettiin, sillä eikö olekin kuitenkin hyvä, että olet laihtunut niin paljon, kyllä se kato siitä! Negatiivisia ajatuksia itsestään ei saanut laihtumisen myötä olla, vaan piti yksinkertaisesti olla vaan loputtoman tyytyväinen omaan pienempään kehoon.

Siksi päätin nyt, etten kerro tästä leikkauksesta kenellekään. Ja kun ENE alkaa, yritän mahdollisuuksien mukaan pitää senkin suhteen matalaa profiilia. En halua joutua selittelemään kenellekään yhtään mitään. Ja tiedän, että laihtumisen myötä kommentteja tulee taas, mutta aion sen suhteen vastata asiallisesti, mutta jämäkkäästi: Kiitos, en halua puhua asiasta. Ja sitten vaihtaa aihetta.

Koska minä olen paljon muutakin kuin painoni. Ja vaikka laihtuisin tai tapahtuisi mitä, haluaisin, että kanssani edelleen juteltaisiin kaikesta, millä on paljon enemmän väliä. Ajankohtaisista aiheista, politiikasta, kulttuurista, vitseistä, ihan mistä vaan. Mutta en jaksa käydä enää yhtään painooni liittyvää keskustelua ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä aiheesta mitään eivätkä ole jaksaneet ajatella sitä yhtään sen pidemmälle, kuin että laihtuminen on hyvä asia.

Onko olemassa lihomisblogeja?

Sain tiedon leikkauspäivästä joulukuun alussa. Siitä lähtien asia on pyörinyt mielessäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Olen siitä lähtien, kun kävin ensimmäisen kerran terveyskeskuksessa puhumassa aiheesta, ajatellut tottakai paljonkin tätä asiaa, mutta leikkauspäivämäärän sopimisen jälkeen se on jatkuvasti mielen päällä. Silloin päätin aloittaa tämän blogin.

Blogilistasta löytyy runsaasti aiheeseen liittyvää blogia.
Blogit aihesanalla lihavuusleikkaus löytyvät täältä. Niitä löytyy myös aihesanoilla laihdutusleikkaus ja gastric bypass.  Ja tottakai on ne suuret määrät blogeja, jotka käsittelevät yleensäkin aihetta laihduttaminen, painonpudotus ja niin edelleen. Pelkästään aihesanalla ”laihdutus” löytyy yli tuhat blogia. Suomesta. Ja nämä pelkästään Blogilistasta
Samaa tietä voi mennä myös ihan sinne ääripäähän asti, sillä niin sanottuja pro ana tai jopa pro mia -blogeja ja sivustoja on myös internet pullollaan. Erityismaininta tälle uutiselle, jossa puhutaan läskileikkauksesta.
Niille, jotka eivät tiedä: pro ana -sivuilla ihannoidaan anoreksiaa ja jaetaan vinkkejä siihen… öh, pääsemiseksi. Pro mia -sivut puolestaan tekevät saman, mut bulimian kanssa. Kyllä. Internet on pullollaan sivustoja, blogeja, foorumeita ja kaikkia mahdollisia sosiaalisen median ilmenemismuotoja aiheenaan syömishäiriön saavuttaminen.

Paitsi ei ahmimishäiriön.
Onkohan kukaan koskaan törmännyt lihomisblogiin? Yritin löytää sellaista netistä. Löysin yhden laihtumisblogin, jossa puhuttiin lihomisblogista:

Hmm.. tosin ”kappas, lihoin taas kilon” -tyyppinen blogi voisi olla erilaisuudessaan harvinainen ollessaan rehellinen. Mutta jostain syystä vaikka laihdutusblogit ovat kai näköjään suosittuja, niin lihomisblogit eivät ole. Miksi?
Siksikö, että se olisi tylsää luettavaa vai siksi, että se olisi liian masentavaa? Koska kirjoittaja ei ehkä kuitenkaan riemumielellä niitä kiloja kartuttaisi ja raportoisi, ellei kyseessä olisi entinen syömishäiriöinen, joka on terveellä tiellä keräämässä lisää painoa.
Kirjoittaja olisi kuitenkin tavallinen Maija Meikäläinen (koska eihän Matti Meikäläinen sellaista blogia ikinä pitäisi), ja Maijaa varmasti ahdistaisi ne karttuneet kilot. Ja sen sanominen ääneen, että söin taas sitä ja tätä ja selvästi lihon, olisi ehkä niin tuskallista Maijalle, että tuska välittyisi lukijoillekin ja sen jälkeen kaikki olisivat massamasokisteja.

Koska sekin olisi ehkä sitten mahdollista, että jos Maija oikeasti kirjoittaisi kartuttamansa kilot, hän joutuisi kohtaamaan kaiken syömänsä sekä syyt siihen ja silloin voisi jopa käydä niin, että hän alkaisi miettiä ja päätyisi lopulta lopettamaan lihomisen. Ja ah, taas oltaisiinkin sitten laihdutusblogissa!

Eihän tämä nyt mitään maailman tarkinta tutkimusta ole, pikainen internetin selaaminen vain, mutta kyllä se aika selkeän kuvan antaa. Lihominen on negatiivinen  (paitsi, kuten ylläkin todetaan, on entinen anorektiikko tai buliimikko) ja laihtuminen on positiivinen asia.
Kilojen karttuminen: ahdistavaa. Laihtuminen: ihana, tavoiteltava asia!

Haluaisin, että blogistani tulisi tosi luettu. Että niin moni, joka kirjoittaa ja haaveilee laihtumisesta lukisi näitä kirjoituksiani ja edes yhden kerran ajattelisi asiaa toiselta kantilta. Jossain mieleni päiväunimaailmassa, missä saa fantasioida mistä tahansa, olen jotenkin onnistunut kirjoittamaan niin osuvasti, liikuttavasti, järkevästi ja kertakaikkiaan vastustamattomasti, että kaikki maailman laihtumisesta haaveilevat ihmiset pysähtyisivät miettimään omaa elämäänsä, aloittaisivat projetkin, missä päämääränä on omaan kehoonsa rakastuminen ja sen jälkeen miettisivät asioita uudelleen. Sellaisesta näkökulmasta, missä omasta kehosta löytyisi helpommin asioita, mistä pitää eikä niitä, mistä ei pidä.

Saa haluta laihtua! En kiellä sitä keneltäkään. Mutta olen aivan sataprosenttisen varma, että suurin osa niistä, jotka haaveilevat laihtumisesta, ovat oikeasti vailla jotain ihan muuta kuin pienempiä lukemia vaa´alla. Mikä se ”jotain ihan muuta” on, en lähde edes arvailemaan.

Miksi sitten kirjoitan tätä blogia?
Koska minulla on pakottava tarve saada kuitenkin puhua tästä aiheesta. Koska olen päättänyt, etten puhu asiasta tuttujeni, ystävieni, työkavereideni, edes perheeni kanssa. Koska haluan jokapäiväisessä elämässäni päästä eroon ainaisesta painosta puhumisesta ja keskittyä asioihin, jotka ovat tärkeämpiä.
Kirjoitan, koska minulla on myös pakottava, synnynnäinen tarve myös pyrkiä vaikuttamaan ympäristööni. Ja koska päätökseni myötä en voi tehdä sitä puhumalla ääneen, on minun tehtävä se kirjoittamalla internetissä ja toivoa, että tämä löytää lukijansa. Että ehkä joku uskaltautuu kommentoimaan, kertomaan mielipiteensä. Saa kumota kaiken, minkä olen kirjoittanut. Saa olla samaa mieltä. Haluaisin keskustelua, jonka painopiste olisi muualla kuin siinä automaatiossa, että pitää aina pyrkiä olemaan laihempi.

Lihavuuden leikkaaminen

Leikataanko minulta lihavuuteni irti?
Tämä leikkaus toki tehdään vain siinä tarkoituksessa, että ihmisestä tulee painonpudotuksen myötä terveempi, mutta eikö sitä voitaisi silti kutsua jollakin toisella nimellä? Yleisnimi on bariatrinen leikkaus.

Olen kuullut tästä leikkauksesta nimeä lihavuusleikkaus, läskileikkaus, laihuusleikkaus, laihtumisleikkaus… mutta yksikään tapaamistani terveysalan henkilöistä ei ole vielä kutsunut sitä bariatriseksi leikkaukseksi tai edes, tässä nimenomaisessa tapauksessa, mahalaukun ohitusleikkaukseksi.
Ymmärrän sen, että halutaan olla käyttämättä vaikeita lääketieteellisia termejä, mutta en silti näe mitään hyötyä siitä, että siitä puhutaan nimellä lihavuusleikkaus. Tunnen tässä asiassa vahvasti, koska se on äärimmäisen henkilökohtainen asia.

Elämme ajassa, missä lihavuus on automaattisesti negatiivinen asia. Missä pikkutytöt oppivat siihen, että koska he ovat tyttöjä heidän on pakko haluta olla laihempia kuin he sillä hetkellä ovat. Sillähän ei ole mitään väliä, että he ovat täysin terveitä lapsia, oli se paino käyrien mukaan mikä tahansa. Jos olet tyttö, sinun kuuluu aina haluta pudottaa muutama kilo. Aina vielä vähän.
Opin jo ala-asteella, että itsestään ei pidä tykätä. Jos sinulle sanotaan kohteliaisuus, se kuuluu ampua alas. Ihmisen täytyy yleensä ylittää kahdenkympin raja, ennen kuin kohteliaisuuksiin voi uskaltaa vastata kiitos. Tämähän on aivan sairasta!

Olen Facebookissa ryhmässä nimeltään Geek Women Unite! (Finland)Se on hieno ryhmä! Mutta jopa siellä, missä odotan jäsenten olevan tavallista…tiedostavampia (tämähän on tietenkin minulta pelkkä oletus, ei mikään fakta), löysin tänään hupparin ja vaatteiden tilaamiseen sekä eri maiden kokoeroihin liittyvän kommentin, joka kuului näin:

”Suomessa olen H&M kokoa 38, Koreassa 42. söi hieman itsetuntoa—”

Ymmärrän kyllä, että ihminen kokee itsensä hyväksi tietyssä koossa ja mikäli siitä koosta tippuu pari kiloa tai niitä tulee pari lisää, se etenkin normaalipainoisilla ihmisillä vaikuttaa ihan selkeästi oloon, ryhtiin ja ties mihin kaikkeen. Olen kuullut tästä aivan riittävästi, kun olen kuunnellut 50-70-kiloisia ystäviäni heidän loputtomissaan painoon liittyvissä keskusteluissaan, kuinka on tullut pari kiloa ja tuntuu turvonneelta ja väsyneeltä ja niin edespäin.
En siis kiistä sitä, etteikö jokaisella saisi olla tietty käsitys itsestään, johon mielellään pyrkii. Näinhän on Agradokin Kaikki äidistäni -elokuvassa hienosti sanonut:

Well, as I was saying, it costs a lot to be authentic, ma’am. And one can’t be stingy with these things because you are more authentic the more you resemble what you’ve dreamed of being.

Mutta eikö se kuitenkin ole aika surullista, että se, että Koreassa sinun oma vaatekokosi on kaksi kokoa suurempi, syö sinun itsetuntoasi? Sinun kokosihan ei siis ole muuttunut yhtään mihinkään, se on se vaate, jossa on eri numeromerkintä. Mutta silti se syö itsetuntoa. Tämä ei mahdu minun päähäni (pun intended). Ei siis millään.
Ja siitä huolimatta, tiedän että teen sitä itsekin. Että joka kerta kun kotona avomieheni on pessyt pyykkiä ja hän ripustaa housujani, joissa on selkeä kokomerkintä 56, se omasta koostaan hyvin tietoinen lihava minäni vähän huokaisee ja pohtii, että pitäiskö kokomerkintä poistaa, pitäisikö minun pistä vaan aina omat housuni, pitäisikö minun piilottaa vaatteeni jonnekin, missä mieheni ei näe niitä.
Miten naurettavalta silloin tunnen itseni! Eikö hän muka jo tietäisi tasan tarkkaan, minkä kokoinen minä olen? Hänhän elää minun kanssani. Joka päivä hän näkee minut. Kun menen nukkumaan alasti tiedän, että jossain vaiheessa yötä kuitenkin potkaisen peitot päältäni ja koska miehelläni on tapana herätä keskellä yöllä (hänellä on nukkumisvaikeuksia), hän näkee minut siinä, jokaikisen senttini, täysin itsestään tiedostamattomassa tilassa, leväten rennosti, ilman pientäkään jännitystä, joka yrittäisi pitää omat lihansa kasassa ja muodossa. Siinä lepäävät minun reiteni, minun mahani, minun suuret hyvin anteliaat rintani, minun perseeni… Yöllä, nukkuessani, minä olen vain kehoni.

En halua, että minulta leikataan lihavuuttani pois. Haluan jatkossakin olla isokokoinen nainen, haluan tuntea tutun kehoni, joka on pehmeä ja pyöreä, haluan isot tissini ja pitää edelleen avonaisia kaula-aukkoja. Haluan pitää tämän kehoni, vaikka kaupassa turhaudun, kun ei löydy sellaisia malleja ja kokoja, joita haluan; haluan pitää kehoni silloinkin, kun menen terassille, missä tuoleissa on kaikissa sivuilla nojat; haluan pitää tämän hyväksi havaitun kehoni, vaikka joskus pöydät ovat liian matalia, koska reiteni ovat niin paksut, että istun muita korkeammalla; haluan pitää kehoni, jota osaan käyttää, liikuttaa ja tanssittaa, minä haluan olla minä.

Siksi minä menen mahalaukun ohitusleikkaukseen enkä lihavuusleikkaukseen. Minä tiedän, että leikkauksen myötä laihdun väkisin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, olen aiemmin laihtunut 50 kiloa. Silloin en vielä tuntenut itseäni. Ja kun laihduin nopeasti, en pysynyt oman kehoni perässä.
Haluan kyllä laihtua. Haluan pitää kehoni ja haluan laihtua. Kuulostaako se mahdottoman ristiriitaiselta? Sitä se varmasti on. Olen kuitenkin päättänyt sallia sen itselleni. Koska olen ihminen, voin haluta kahta asiaa yhtäaikaa.

Sen sijaan en halua, että tätä leikkausta kutsuttaisiin enää lihavuusleikkaukseksi. Jos alkoholisti juo maksansa pilalle ja hänelle joudutaan tekemään maksansiirto, meneekö hän mahdollisesti alkoholistileikkaukseen? Jos sokeutuva henkilö menee silmäleikkaukseen, tehdäänkö hänelle sokeusleikkaus?
Ehkä vertailuni ovat huonoja, en tiedä. Mutta olen päättänyt, että puhun mahalaukun ohitusleikkauksesta. Tai kirjoitan, koska en ole puhunut tästä monen ihmisen kanssa. Tosin kaikki ne alle viisi ihmistä, joiden kanssa olen asiasta puhunut, puhuvat siitä myös mahalaukun ohitusleikkauksena. Luultavasti siksi, koska itse aloin puhumaan siitä sillä nimellä. Tai ehkä ei, en voi tietää, en lue heidän ajatuksiaan.

Toivon, että useammat puhuisivat näistä leikkauksista muulla nimellä kuin laihdutus- tai lihavuusleikkaus. Ja vaikka se olisikin pantaleikkaus tai sleeve (onko tälle olemassa suomenkielistä nimeä?), voitaisiin puhua yleisesti bariatrisesta leikkauksesta. Ei se niin vaikea sanana ole ja vaikka olisikin, eikö se ole sen arvoista, että edes yhden sanan verran voisimme muuttaa maailmaa siihen suuntaan, missä lihavien ihmisten ei pitäisi automaattisesti hävetä itseään? Missä normaalina pidetystä poikkeavat kehot voisivat silti olla tasavertaisessa asemassa kaikkien kehontyyppien kanssa?

EDIT:
Kävin tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Wikipediassa ja muokkasin aihetta koskevaa sivua. Siellä luki aiemmin ”laihdutusleikkaus”, mutta nyt siellä lukee bariatrinen leikkaus. Tässä vaiheessa kohautan olkapäitäni, koska ehkäpä se taas muutetaan takaisin, mutta ainakin olen yrittänyt.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.