Radikaalin joulukalenterin 12.luukku

Vahingollinen laihdutuskulttuuri eli miksi laihduttaminen on perseestä

Otetaas hei tähän alkuun heti tää yleisin vastargumentti lihavuus- eli läski- eli kehoaktivismille:

”Kyllä ei ole hyvä juttu että korvataan sitten laihuuden ihannointi tämmöisen sairaalloisen lihavuuden ihannoinnilla!!” 

”People need to stop glorifying obesity. They’re not an inspiration, they’re obese, live an unhealthy life and will probably die 30 years too young” väittää tuhat eri nimimerkkiä Huolestunut kansalainen / Oikeasti Mietin Terveyttä / Önnönnönönön Uliuliuli -75. 

HAH. 

Minusta lihavuuden ihannoinnissa ei ole mitään pahaa. Kaikenlaiset kehot ovat oikeutettuja samaan kunnioitukseen, kaikilla on oltava vapaus olla olemassa ilman, että tulee pilkatuksi, syyllistetyksi, paheksutuksi ja syrjityksi kehon koon, toimivuuden, terveyden/sairauden, muodon tai ihonvärin takia.

Tässä yhteiskunnassa on oltava täysin hyväksyttyä olla minkä painoinen tahansa. Ihmisellä, jolla on merkittävän suuri paino, on oltava oikeus samoihin palveluihin kuin muillakin. Sellaisen ihmisen oikeus olla olemassa, elää elämisen arvoinen elämä, käydä töissä, koulussa tai mitä ikinä, saada verovaroin kustannettu laadukas terveydenhuolto, tulla kohdelluksi yhdenvertaisena muiden kanssa, on oltava täysin kyseenalaistamaton ja luovuttamaton. 

Ne, jotka perustelevat ihmisen elintapoihin puuttuminen ja ihmisen pilkkaamisen sillä, että tällä tavoin kannustetaan laihduttamaan ja olemaan terveempiä, puhuvat yksinkertaisesti paskaa. Onneksi ollaan koko ajan tietoisempia siitä, että fat shaming eli lihavuuden pilkkaaminen on vahingollista ja tuomittavaa. 

Vielä kerran: se, että ihminen on lihava, ei tee tästä automaattisesti sairasta. Ei edes se tosi iso paino. Liikkumattomuudesta taas voidaan jutella erikseen, mutta huomatkaa: lihavan ihmisen ei koskaan pitäisi joutua asemaan, missä hänen täytyy puolustaa omia ihmisoikeuksiaan todistamalla, että ”liikkuu vaikka on lihava”, tai ”pitää huolta itsestään, vaikka on lihava”. Terveys on hieno juttu, mutta ei edelleenkään ole mikään edellytys ihmisoikeuksille tai sille, että saisi vaan hitto soikoon olla rauhassa.

Rauhassa siis ihmisten hyväätarkoittavilta neuvoilta, pilkkaamiselta ja ennen kaikkea: rauhassa laihdutuskulttuurin tuhoisalta vaikutukselta. 

Mitä kaikkea kuuluu laihdutuskulttuuriin?

Koko homma on, kuten todettua, paisunut valtaviin mittasuhteisiin. Kun tunnistat jo muutamia laihdutuskulttuurin piirteitä, alat pikkuhiljaa huomaamaan mihin kaikkialle sen lonkerot ulottuvat. Laihdutuskulttuuri ei siis ole pelkästään sitä, että on laihiksella, vaan useimpien meidän elämässä on paljon yksittäisiä, jo rutiineissamme olevia tapoja, jotka ovat lähtöisin laihdutuskulttuurista.

Laihdutuskulttuuri ihannoi tietynlaista kehoa (laihaa) samalla väittäen, että

  • laihuus kulkee käsi kädessä älykkyyden, sosiaalisen kyvykkyyden, tehokkuuden ja muiden hyvien ominaisuuksien kanssa. 
  • lihavuustutkija, dosentti Hannele Harjunen kiteyttää: ”Lihavan ihmisen sosiaalinen, henkinen ja moraalinen kompetenssi on jatkuvasti kyseenalaistettu.” (Sukupuoli nyt! : purkamisia ja neuvotteluja 2012) 
  • mitä enemmän pudotat painoa, sen arvokkaampi olet ihmisenä. Se vie kohti sitä, että sitä sijoittaa omaa aikaansa, energiaansa ja rahaansa oman kehon pienentämiseen vaikka tutkimukset osoittavat, että vain hyvin harvat ihmiset pystyvät pitämään laihdutetut kilot poissa – ja silloinkin hinta on aika kova. 

Luin juuri artikkelin New York Timesista, nimeltään The Fat Trap. Siinä kerrotaan tutkimuksesta, mihin osallistui rajunkin laihdutuksen läpikäyneitä ihmisiä, ja missä tutkittiin heitä, jotka onnistuivat pitämään pienemmän painon. Se oli aika surullista luettavaa. 

Keinoja olivat yksityiskohtaisen ruokapäiväkirjan ylläpitäminen (siitä koskaan, ikinä poikkeamatta), liikkuminen viitenä päivänä viikossa, jatkuva aiheen opiskelu ja siitä sekä syömisestä ja liikkumisesta bloggaaminen, kaloreiden laskeminen (sekä syödyt että kulutetut) ja yleensäkin siis painonhallinta on yhtä kuin koko elämän omistaminen asialle. 

Laihdutettujen kilojen pitäminen poissa vaati siis koko elämän omistamisen jatkuvalle oman syömisen kyttäämiselle. 

Kuulostaako se hyvältä idealta? 

Jokainen, joka on joskus kärsinyt syömishäiriöstä, tietää, miten uskomattoman perseestä on elää elämä, joka pyörii syömisen ja liikkumisen ympärillä. Ei ole olemassa sosiaalista menoa, jonka suhteen ei pitäisi suunnitella, miten hoitaa syöminen tai sen välttäminen. 

Ei ole lepopäiviä siitä ahdistuksesta. Ei ole lepohetkiä.  Ei ole mitään muuta kuin syöminen, ruoka, kilot ja niiden pudottaminen.

Ja liikkuminen ei  ole sitä ihanaa, iloa tuovaa liikkumista, vaan ahdistunutta ja pakkomielteenomaista energiankulutuksen kyttäämistä tyyliin ”liikuinko tarpeeksi, kulutinko tarpeeksi kaloreita, nousiko syke tarpeeksi”. Se ei tyydytä, niin kuin ei syöminenkään tapahdu nälkään, vaan sillä on aina jokin suurempi tarkoitus. Liikkumiselle ja syömiselle liitetään jokin arvolataus, joka ylittää minkä tahansa hyvän olon tunteen, jonka hyvältä maistuva ruoka tai itselle kiva liikkumisen muoto voisi muuten saada aikaan. 

Laihdutuskulttuuri siis arvottaa syöminen siten, että jotkut syömisen muodot ovat hyviä ja toiset ovat huonoja. Se asettaa tarkat rajat sille, miten paljon ja jopa mihin aikaan saamme syödä. Se pakottaa omistamaan syömiselle, ruoalle ja liikkumiselle voimavaroja, jotka voisimme käyttää muihin asioihin, esimerkiksi sellaisiin, jotka ovat meille aidosti tärkeitä ja jotka ehkä voisivat oikeasti lisätä meidän hyvinvointiamme sen myötä, että ne olisivat juttuja, joita oikeasti haluamme tehdä. 

Laihdutuskulttuuri panee meidät häpeämään tiettyjen ruokien syömistä. Se luokittelee itse ruoat hyviin ja huonoihin. Ja sen myötä kun syömme jotain, mikä on luokiteltu pahaksi, meistä tulee itsestämme Huonoja Ihmisiä. Vastaavasti saamme Hyvä Ihminen -pisteitä sillä, että valitsemme Hyviä Ruokia.

Laihdutuskulttuuri ei halua, että kuuntelemme kehoamme sen yrittäessä viestiä, että meillä on nälkä, väsy tai mikä tahansa muukaan fyysinen tuntemus. Syöminen, lepääminen ja liikkuminen eivät enää määrity sen mukaan, mitä tarvitsemme tai haluamme, vaan päämäärän mukaan, joka on: mitä vähemmän painat, sen parempi. Samalla se väittää, että tämä on se, mikä tekee meistä terveitä. 

Kaiken muun päälle laihdutuskulttuurin ytimessä on tietynlaisen kehon ihannointi ylitse muiden. Tämä keho on siis pieni, ei liian lyhyt, ei liian pitkä, laiha mutta sopivan lihaksikas, vähärasvainen (!!), vammaton, valkoinen, karvaton (paitsi tietyistä kohdista) cis-sukupuolinen ja sukupuoltaan vain tietyllä tavalla ilmentävä, väsymätön, tehokas ja energinen keho. 

Laihdutuskulttuuri tietenkin samanaikaisesti jättää ulkopuolelle, siis toiseuttaa, kaikki muut kehot. Näin se entisestään vahvistaa rakenteita, jotka ovat erityisen vahingollisia naisille, femmeille, transsukupuolisille tai heille, jotka ovat kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella, ruskeille ja mustille ja vammaisille ihmisille. Laihdutuskulttuuri vahingoittaa kaikkia niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. 

Sinä tyyppi, joka luet tätä. Kun huomaat ajattelevasi tai kuulet ympärillä:

  • Että on huono omatunto siitä, ettei ole liikkunut tarpeeksi. 
  • Että on paska fiilis siitä, ettei mennytkään salille.
  • Että söi vaikka oli jo oikeastaan kylläinen.
  • Että tänään pitää syödä vähän vähemmän, koska eilen tuli syötyä liikaa.
  • Että pitää liikkua enemmän koska viikonloppuna tuli herkuteltua.
  • Että on ollut koko päivän niin reipas, että ansaitsee löhöillä sohvalla illalla.
  • Että on saanut viikolla niin paljon aikaan, että ansaitsee pitsan viikonloppuna.
  • Että on karkki/herkku/suklaalakossa. 
  • Että jouluna voi herkutella, mut sit heti uudenvuoden jälkeen alkaa Uusi Elämä.
  • Että apua olin possu kun söi niin PALJON jouluna/viikonlopuna/juhannuksena.
  • Että ottaa nyt pienen palan kakkua vaikkei pitäisi.
  • Että santsaat vaikka olet menossa myöhemmin vielä illalliselle.

Tämäkin on kaikki laihdutuskulttuuripuhetta. 

  • Sinä, joka kehut painoa pudottanutta ihmistä ja hänen ulkonäköään: ylläpidät laihdutuskulttuuria.
  • Sinä, joka kannustat muita ”syömään terveellisemmin, samalla voi pudottaa muutaman kilon”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, joka teet ”elämäntaparemontin”, vaikket myönnä ääneen, että haluat samalla tai oikeasti laihduttaa, ja puhut tästä ääneen: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, huomautat ruokapöydässä lapsesi/vanhempasi/kenen tahansa syömisestä esimerkiksi ”ootko varma että tarviit vielä toisen suupalan”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 

Vaihtoehdoksi ehdotan sitä, että ensin opettelemme tunnistamaan, miten me itse osallistumme laihdutuskulttuurin ylläpitämiseen.
Pikkuhiljaa karsimme puheestamme, teoistamme ja siten ajatuksistamme sen piirteitä, ja korvaamme ne sillä, että opettelemme kuuntelemaan kehojamme.
Opettelemme tunnistamaan mitä kehomme tarvitsee ja myös sitä mitä se haluaa. Joskus ne ovat sama asia, joskus eri asia.
Opettelemme pois kehomme ja itsemme rankaisemisesta ja palkitsemisesta, ja ehkä löydämme uusia tapoja päästä jonkinlaiseen tasapainoon. En puhu mistään täydellisestä harmoniasta, vaan sellaisesta tasapainosta, missä välillä meillä on energiaa tehdä täysiä juttuja, joita me haluamme tai joita joskus vaan pitää tehdä, ja välillä ainoa mihin kykenemme on lohduttamaan suruamme suklaalla ja lukemalla kolmattakymmenettä kertaa teiniaikojen lempikirjaamme. Kumpikin on ok. Kumpikaan ei määrittele ihmisarvoamme. Se vaan tekee meistä ihmisiä. 

12. luukun Seuraa Somessa!

Radikaalin joulukalenterin 11.luukku

Vihaan laihdutuskulttuuria ja painoindeksiä.

VIHAAN. 

Eilisen postauksen jälkeen yksi ystävä otti yhteyttä ja sanoi, että vaikka allekirjoittaa puheen siitä, että laihduttaminen pitäisi lopettaa, tuntuu silti oudolta lukea siitä, koska esimerkiksi hänen pääsynsä leikkaukseen, joka merkittävästi parantaisi hänen hyvinvointiaan, on riippuvainen siitä, että hän laihduttaa alle tietyn painoindeksirajan.

VIHAAN NÄITÄ VITUN MIELIVALTAISIA PAINOINDEKSIRAJOJA.

Hei, tiesittekö painoindeksistä, että esimerkiksi keksijänsä, belgialainen matemaatikko, keksi kaavan tilastollisista syistä, ja hän nimenomaan painotti, että tätä kaavaa ei saisi käyttää yksilöiden terveydentilan arvioimiseen? Silti juuri niin tehdään.

Painoindeksi ei kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään, ei välttämättä edes sitä, onko ihminen lihava vai ei. 

Sanotaan se vaikka niin päin, että korkea painoindeksi ei automaattisesti tarkoita, että ihminen on lihava, mutta toki se, että ihminen painaa tosi paljon kyllä tarkoittaa, että hänen painoindeksinsä on todennäköisesti korkea. Kumpikaan ei kuitenkaan kerro ihmisen terveydentilasta yhtään mitään.

Muistutuksen vuoksi kaksi tärkeää juttua:

1. Lihavuus ei ole sairaus. Lihava ihminen ei ole automaattisesti sairas. 

2. Vaikka lihava ihminen olisi myös sairas, se ei siltikään vähennä tämän ihmisen ihmisarvoa tai vähennä hänen oikeutta samoihin ihmisoikeuksiin kuin vähemmän painavilla ihmisillä tai sellaisilla, joilla ei ole samoja tai muita sairauksia. 

Painoindeksin käyttäminen yksilöiden terveydentilan arvioimiseen on PASKAA. 

Haluatteko lisätodisteen?
Vuonna 1998 Yhdysvalloissa päätettiin ALENTAA painoindeksitaulukon rajoja kahdella pisteellä, jolloin yhden yön aikana saatiin miljoonia lihavia lisää. 

HUPSISTA SAATANA. 

Miksiköhän? Lainaan Saara Särmää, jonka kanssa istun nytkin tässä (hän tekee töitä, minä vihaan aktiivisesti ja kirjoitan tätä): ”Joo, sehän on myös vakuutus-matemaattinen juttu.”

Aivan. Ihmisiltä voi vaatia korkeampia vakuutusmaksuja painoindeksin mukaan. Koska tottakai, toki, ilman muuta: mitä korkeampi painoindeksi, sen enemmän riskejä sairastua. Niinkö? No ei. Tämä nimenomaan on se vitun suuri vale, mitä meille on syötetty niin pitkään, että jopa vähiten mistään tietävä ihminen voi ylpeästi pörhistellä rintaansa ja julistaa aivan sataprosenttisen varmasti, että lihavuus altistaa sairauksille. Samaa soopaa saa kuulla sekä lääkäreiltä että LVI-asentajilta. Jotenkin tuntuu, että molempien tietämys asiasta on samaa luokkaa, vaikka luulisi, että lääkärit tietäisivät paremmin. 

Ja hei, tämä pelkästään vakuutusmaksuista. Mites tuo laihdutuksen ympärillä pyörivä miljardibisnes? Pelkkää sattumaa, tottakai. On vain kysyntää laihdutustuotteille, ei takuulla ole mennyt homma niin, että ”terveysbisnes” olisi luonut ongelman, vaan ongelma on luonut terveysbisneksen. Ilman muuta. 

Kuvahaun tulos haulle coincidence i think not

Viime tammikuun lopussa minulta evättiin pääsy abdominoplastiaan, johon olin hakeutunut, koska halusin päästä eroon jatkuvasti tulehtuvasta löysästä ihosta navan seudulla. Leikkauksen peruuttaminen johtui siitä, että painoindeksini oli liian suuri. Vaikka verikokeissani tai terveydentilassani ei ollut mitään muuten hälyttävää, pelkkä painoindeksi riitti syyksi kieltää leikkaus, koska painoni oli liian suuri riski. 

Hämmentäväähän oli se, että painoindeksiraja täysin samalle leikkaukselle oli Hatanpään sairaalassa ja Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa ihan eri. Hei, jännä juttu. 

Minua vituttaa yli kaiken se, että tälläkin hetkellä esimerkiksi ne transsukupuoliset ihmiset, joiden terveydentilaa parantaisi kirurgiset toimenpiteet esimerkiksi kehodysforiasta eroon pääsemiseksi, eivät pääse ko. leikkauksiin (esimerkiksi mastektomiaan), jos painoindeksi on tietyn rajan yli. Joten kehodysforiasta (kehoristiriidasta) kärsivät ihmiset pakotetaan joko elämään kehodysforian kanssa, tila joka on henkisesti äärimmäisen raskas ja joko aiheuttaa tai entisestään vahvistaa masennusta, ahdistusta ja vaikka mitä kaikkea sellaista, mitä en osaa edes kuvitella, tai sitten heidät pakotetaan laihduttamaan.  Ai niin, kolmas vaihtoehto: kuuden tunnin sijoitus yksityisellä. Juuei.

Ihmisen pakottaminen laihduttamaan on yksiselitteisesti vastuutonta, epäoikeudenmukaista, kohtuutonta, väärin ja IHAN. VITUN. PERSEESTÄ. 

Ihmisen todellisen terveydentilan määrittämiseksi on varmasti olemassa keinoja. Ihan takuulla voidaan mittauksilla, veri- ja muilla kokeilla ja muutenkin muilla keinoin selvittää, kuinka terve joku henkilö fyysisesti ja henkisesti on, ja mitkä riskejä siinä on, että henkilö nukutetaan leikkauksen ajan. Miksei näin tehdä? Miksi se ehdottomuus on nimenomaan painoindeksin suhteen? Ja miksi se raja vaihtelee eri sairaaloiden kesken? Miksei ihmisen yksilöllistä, tarkempaa terveydentilaa tarkisteta muulla tavoin? Johtuuko se rahasta? Onhan se selvästi ilmaista pakottaa ihminen vaa´alle ja sen jälkeen laskea yksi matemaattinen kaava laskimella kuin tehdä perusteellisempi ja varmempi tutkimus. Ilmaista – ja vaarallista. Ja ai niin, mainitsinko: VÄÄRIN JA PERSEESTÄ. 

Entä tämä: olen ymmärtänyt, että painoindeksiraja esimerkiksi siihen, että pääsee mahalaukun ohitusleikkaukseen (tai sleeve-leikkaukseen) ei ole läheskään niin tiukka – siis vaikka ei olisi laihduttanut sitä vaadittua määrää ennen leikkausta, tämä katsotaan läpi sormien paljon herkemmin kuin abdominoplastiaan tai mastektomiaan. I WONDER WHY. 

Sekin vituttaa ja sotii oikeustajuani vastaan, että tämä ihmisen henkinen pahoinpitely perustellaan sillä, ettei haluta ottaa turhia riskejä (koska lihava, tuo kuoleman esikartanossa elävä kävelevä esidiabetespommi, voi kuolla leikkauspöydälle öö.. lihavuuteen?) mutta kuitenkaan ei haluta oikeasti 

a) tutkia sitä todellista terveydentilaa ja jos siellä on jotain hälyttävää, ei anneta muita neuvoja terveydentilan parantamiseksi: miksei se riitä, että ihminen parantaisi terveydentilaansa vaikkei paino laskisikaan? Entä jos ihminen on painoindeksirajan alapuolella, mutta tämän verisuonet ovat silti lähes tukossa tai hapensaanti on huono tai hitto, kolesteroli on vaikkapa pilvissä ja ja verenpaine katossa, miksi tämän on ihan ok päästä silti leikkaukseen? Heristellään vaan vähän sormea ja pyydetään lopettamaan tupakointi, mutta kukaan ei varmista, että tupakoinnin lopettaminen olisi oikeasti loppunut? 

b) ei oteta huomioon sitä, että ilman leikkausta varsinkaan transihmisten kohdalla pakotetaan ihminen elämään jatkossakin vahingollisen kehoristiriidan kanssa. Siis varmistetaan, että ihmisen (vähintään henkinen) terveydentila on siis jatkossakin huono? MIKSI? 

Tai sitten pitää laihduttaa. Laihduttaminen on paskaa. Ja siitä lisää tulevissa luukuissa. Nyt hengitän. Olispa jallua. Vituttaa. 

Radikaalin joulukalenterin 10.luukku

Laihduttaminen on paska idea ja laihdutuskulttuurista on päästävä eroon.

Siinä se on. Turha sitä kierrellä ja kaarrella, kun tämä on mun keskeinen viestini teille näin kymmenennen luukun kunniaksi: laihduttaminen on paska idea. Jos minulta kysytään: älä laihduta. Älä edes mieti asiaa.

Laihduttaminen on ihmisen paskinta aikaa. 

Huolimatta siitä, että laihduttamisen takana väitetään olevan oikeasti terveyssyyt, oikeasti laihduttaminen perustellaan ennen kaikkea ulkonäkökysymyksillä. Laihempi on vain kauniimpi ulkonäöltään, reippaampi, tehokkaampi, fiksumpi ja kaikin puolin vaan parempi ihminen. 

Myönnetään kuitenkin totuus: ihmisen paino kertoo ihmisestä tasan tarkkaan yhden asian: kuinka paljon ihminen painaa. Kaikki muu, ihan kaikki, on pelkkää tulkintaa ja kertoo poikkeuksetta enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasta. 

Omasta Insta-historiastani

Tämä pätee kaikkeen, mutta erityisesti terveyteen. Se, että ihminen on lihava, ei tarkoita, että hän on kävelevä aikapommi.  Ei ole toinen jalka haudassa. Ei ole kuoleman esikartanossa eikä ole ”päästänyt itseään tuohon kuntoon”. Vittu. Vituttaa edes joutua toteamaan nämä, mutta silti se on pakko kerta toisensa jälkeen tehdä. 

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa ikinä Pippa Laukan uuden ohjelman Olet mitä syöt ja meinasin räjähtää raivosta. Minusta Pippa Laukka pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen siitä vahingosta, mitä hän saa ohjelmallaan ja sanomisillaan aikaan. Kysymyksessä on kuitenkin vaikutusvaltainen henkilö, joka vedoten lääkärikoulutukseensa, pystyy muuttamaan tai/ja vahvistamaan ihmisten ajatuksia painosta, lihavuudesta ja terveydestä sekä näiden vaikutuksista toisiinsa. Joten se, että lääkäri televisiossa haukkuu ihmisen ja tämän elintavat, kaiken lisäksi pilkaten, ja sen jälkeen väittää kaikenlaista roskaa esidiabeteksest— ei, en edes jatka tästä. PÄÄ RÄJÄHTÄÄ VIHASTA. 

Ihmisen painosta ei voi päätellä mitään ihmisen terveydentilasta tai fyyisestä kunnosta, puhumattakaan siitä, minkälainen ihminen on luonteeltaan tai ominaisuuksiltaan.

Jotain voidaan kuitenkin päätellä painon perusteella ja se on se, että palkkaamisen, hyvinvoinnin ja kohtelun suhteen laihat ihmiset kyllä vievät voiton. Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi Yhdysvalloissa lihavat ihmiset (ja etupäässä naiset, koska tottakai fat-shaming on erittäin sukupuolittunut ilmiö, joka on myös täynnä sekä misogynisia että rasistisia piirteitä) saavat pienempää palkkaa ja he tulevat palkatuiksi pienemmällä todennäköisyydellä – puhumattakaan ylennyksistä tai palkankorotuksista. 
Tästä lisätietoa: linkki.

Vuonna 2017 tehtiin kysely 500 rekrytointivastaavalle, missä heille annettiin valokuva suuripainoisesta naispuolisesta työnhakijasta. 21 prosenttia heistä kuvaili hakijaa ”epäammattimaiseksi” siitä huolimatta, ettei heillä valokuvan lisäksi ollut mitään muuta tietoa tästä. (Linkki: 2017 survey

Omat kokemukseni sekä työntekijänä että työnantajapuolen edustajana ovat valitettavasti samansuuntaiset. Muistan erityisesti erään keskustelun, jonka kuulin kun olin vielä palveluasiantuntijana, ennen ylenemistäni toimihenkilöksi ja ryhmäpäälliköksi: kaksi toimihenkilöä keskustelivat eräästä työnhakijasta, joka pyrki toiselta osastolta asiakaspalvelun puolelle. Toinen keskustelijoista oli ryhmäpäällikkö, keskipainoinen keski-ikäinen mies, ja toinen tutor-asemassa tuolloin ollut lihava, keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Ryhmäpäällikkö sanoi kuulleensa, että työnhakija on hyvä myyjä ja erinomainen asiakaspalvelutaidoiltaan. Tutor vastasi tähän ”mutta se on niin lihava, se kuitenkin saikuttaa puolet ajasta, ei mitään järkeä palkata sellaista”, mihin ryhmäpäällikkö nyökkäili ”aivan, totta puhut kyllä”. Ja se siitä hakijasta. 

Minä en tiedä teistä, mutta tähän mennessä omassa työhistoriassani olen tasan tarkkaan yhden kerran ollut sairauslomalla lihavuuteni takia: kun menin mahalaukun ohitusleikkaukseen. Sen jälkeen suurin osa kaikista terveydellisistä ongelmista, mitä minulla on ollut, on johtuneet joko suoraan tai välillisesti laihtumisesta. Mitä vähemmän olen painanut, sitä huonommin olen fyysisesti voinut. ”No mutta eikö ole kuitenkin kivaa, kun löydät paremmin vaatteita kaupasta”. BITCH PLEASE.

Wau. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Suhtaudun aiheeseen erittäin henkilökohtaisesti ja siinä, missä normaalistikin kirjoitan hyvin rönsyilevästi, tämä meinaa vielä enemmän karata koko ajan käsistä, koska minulla on niin monta kanaa kynittävänä tämän lihavia ihmisiä sortavan yhteiskunnan kanssa. Olen raivoissani. 

Kymmenen luukun pääpointti on siis tämä: lihavuus ei ole itsessään ongelma. Mutta siitä kovasti halutaan tehdä ongelma, kansallinen sellainen. Lihavuudesta puhutaan epidemiana, joka uhkaa kokonaisten kansakuntien tulevaisuutta ja romahduttaa talouden, vaikka lihava ihminen on todellisuudessa varsin tuottoisa kapitalismille. Lihavuustutkija Hannele Harjunen Voiman artikkelissaan kertoo, että lihavuuden stigman vahvistaminen ja uhkakuvien maalailu ovat myös monien toimijoiden kuten lääke-, laihdutus- ja wellness-teollisuuden etujen mukaista. 

Jännää on myös se, että laihduttamisen ikään kuin tiedetään (!!) aina jotenkin poikkeuksetta parantavan ihmisen terveydentilaa, ja siitä huolimatta, että taas kerran tutkimuksissa on todettu, että vaikka (lihavan) ihmisen terveydentila paranisi, jos samalla ei tapahdu laihtumista, muutos on epäonnistunut. Tässä tutkimus aiheesta: Cochrane review from 2013. 

Toinen tutkimus osoittaa, että vaikka kahden vuoden jälkeen, kun lasten liikunnan määrä on lisääntynyt ja ruokavalio on parantunut, painossa ei tapahdu muutosta, mutta oppimistulokset paranivat. Tässä linkki tutkimukseen <— Mutta koska laihtumista ei tapahdu, paskat siitä. 

Tällä viikolla aion kertoa tarkemmin niistä muutoksista, mitä kehoissamme tapahtuu, kun tarkoituksella laihdutamme. Haluan aseistaa teidät tiedolla. Ymmärryksellä. 

Ja tavoitteenani on se, että opitte olemaan armollisempia itsellenne. Että kohdistatte kaiken häpeän, syyllistämisen, epäonnistumisen tunteet, pois itsestänne ja kehoistanne sinne, minne se kuuluu: kulutusyhteiskunnalle, jolle on tarkoituksenmukaista saada teidät vihamaan itseänne, koska silloin te eniten käytätte rahaa ”hyvinvointiin”. 

Lukemiseksi suosittelen muutenkin tätä artikkelia: Everything you know about obesity is wrong.

10. luukun Seuraa Somessa!

 

Positiivisen kehonkuvan metsästys ja nettifoorumien laihdutushysteria

Olen surullinen ja hiukan lannistunut. Olen myös vähän toiveikas. Onneksi olen ihminen, joka voi tuntea monenlaista yhtäaikaa, muuten halkeaisin näihin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Suru tulee lukemistani kommenteista Facebookin vertaistukiryhmässä. Olen viime aikoina miettinyt, että minun lienee aika poistua sieltä. Uskon, että ryhmässä olevista kirjoituksista on enemmän haittaa kuin hyötyä. En näe mitään positiivista siinä, että ryhmänä kannustetaan toisia laihdutushypettamiseen, joiden sävy hipoo joissain kommenteissa jo hysteriaa.

Esimerkiksi tänään luin päivityksen siitä, kuinka ihminen, joka on laihtunut vuodessa 30 kiloa, katsoo itseään peilistä ja tuntee itsensä valtavan kokoiseksi. Tämä on mielestäni aivan normaalia, kun muutos on niin suuri niin lyhyessä ajassa. Peilikuvaan ei voi eikä kannata luottaa vielä hetkeen. Varsinkin, kun muutos jatkuu edelleen. Omaan peilikuvaan voi luottaa (tasaisemmin) siinä vaiheessa, kun keho on pysynyt tietynlaisena jo hetken aikaa, kun muutos on jo lähes pysähtynyt. Ja onko kehomme lopultakaan koskaan tällaisessa tilassa? En usko. Mutta kehonkuvamme, se minkä kokoisia suunilleen olemme, se on asia, mihin voimme suunnilleen tottua. Ja meidän leikattujen osalta (miksei myös he, jotka syystä tai toisesta käyvät läpi muunlaisia muutoksia kehossaan) ennen pysyvämmän, toivottavasti positiivisemman kehonkuvan saavuttamista, on meidän totuttava siihen, ettei peilikuvaan voi uskoa, koska se laahaa perässä. Todella hitaasti perässä.

Valitettavasti tähän päivitykseen tulleet kommentit olivat surullista ja lannistavaa luettavaa. Sillä yleisin kommenteissa esiintynyt neuvo oli: osta uusia, pienempiä vaatteita, niin tulee parempi olo.
Miten kammottavaa!

Jos on huomattavan ylipainoisena vihannut itseään ja omaa kehoaan, laihtuminen ei automaattisesti luo rakkautta omaan kehoon. Jos on lihavana tuntenut itsensä rumaksi, ei laihtuminen tuo kauneutta. Mikään ei tuo pysyvää, jokapäiväistä kauneuden tunnetta, koska sellainen ei ole mahdollista eikä onneksi myöskään edes tärkeää, puhumattakaan tarpeellisesta.

Kiihkeä tarve olla koko ajan kaunis on jotain, mikä on meille myyty, koska se tuo tietyille tahoille rahaa.

Se, tunteeko itsensä kauniiksi, suloiseksi, miehekkääksi, pystyväksi, rumaksi, heikoksi, vahvaksi, puoleensavetäväksi, fiksuksi, naiselliseksi, neutraaliksi, inhimilliseksi, isoksi, pieneksi, energiseksi, väsyneeksi… ei ole riippuvainen suoraan vain yhdestä tekijästä ja näiden tuntemusten vaihtelu on luonnollista, eikä voi olla kenelläkään pysyvä olotila. Miksi siis juuri akselilla kaunis-ruma pitäisi päästä johonkin pysyvään tilaan? Ja miksi, mikäli sellainen olisi yleensäkään toivottavaa, se on riippuvainen ihmisen painosta?

Jos on sairaalloisen (lääketieteellisesti ajateltuna) lihavana ajatellut, ettei voi näyttää muulta kuin rumalta, ja olettaa, että jos laihtuu, tämä muuttuu, tiedossa on aivan valtava pettymys: positiivinen tai negatiivinen kehonkuva ei vaadi mitään tiettyä painoa eikä automaattisesti muutu kilomäärän mukaan. Positiivinen kehonkuvan saaminen on työ, joka on tehtävä muualla kuin vaa´alla. Mutta mikäli mikäli ylipainoisena olettaa, että kun laihtuu, elämä paranee, ja näin ei tapahdukaan, voi tämä pettymys tuottaa ajatuksia siitä, että on epäonnistunut. Ja tämä on niin tuhoisaa, niin älyttömän vaarallista, että minua pelottaa kaikkien niiden puolesta, jotka kamppailevat negatiivisen kehonkuvan kanssa.

Kirjoitin itsekin vastauksen tuohon päivitykseen.

”–Minusta on aivan hirvittävän tärkeää, että jo ennen leikkausta työstää minäkuvaa parempaan suuntaan. Ymmärtää, että meidän arvomme ja kauneutemme ei määräydy kilojemme mukaan. Se, että saamme tuntea itsemme kauniiksi ja rumiksi olimme minkä painoisia tahansa. Jos sidomme kauneutemme vaa´an näyttämään lukuun, olemme edelleen sellaisten asioiden vankina, mistä niin kiihkeästi haluamme pois. Moni puhuu täällä siitä, kuinka on ihanaa vapautua ruoan vankeudesta, mutta vaihdammeko tämän vankeudun johonkin muuhun?
Miettikää, miten paljon täälläkin tulee vastaan päivityksiä, missä hyvä olo tulee pienemmästä vaa´an lukemasta ja jos se näyttääkin vaikkakin vain parisataa grammaa enemmän tai, vielä pahempaa, jos se ei ole vaan pienentynyt hetkeen, iskee turhautuminen ja välitön tunne siitä, onko itse tehnyt jotain väärin.
–Minusta tästä ei kylliksi puhuta. Ja pitäisi puhua. Vähemmän kannustaa ja hurrata, kun on pudottanut kilon viikossa ja enemmän kannustaa, hehkuttaa ja onnitella, kun on kokenut olonsa hyväksi muuten vaan. Kun on sanonut itselleen:
Minä rakastan itseäni. Minä rakastan minua ja kehoani ja haluan olla mahdollisimman hyvä itselleni.

Toiveikas olo taas tulee siitä, että olen blogin olemassaolon ajan saanut tasaisesti silloin tällöin sähköpostia lukijoilta. Ja hyvää palautetta. Mutta parasta on se, että saan tietää kirjoitusteni tarjonneen edes jotain erilaisia näkökulmia tähän laihtumis-lihomis -asiaan ja mahdollisesti niiden vaikuttanen positiivisesti ja kannustavasti muiden työstäessä samantapaisia kysymyksiä.

Kiitos siis jokaiselle teistä, jotka luette näitä kirjoituksia.
Muistakaa myös, että mikäli kirjoitukseni herättävät ajatuksia, haluaisin kovasti kuulla niistä! Jos jostain syntyy hyvää keskustelua, vielä parempi!

Yritän parhaani mukaan vastata jokaiseen saamaani sähköpostiin. Kommentit julkaisen, mikäli ne eivät vaaranna anonymiteettiä, jota pidän vielä ainakin toistaiseksi yllä. Siksi sinä ystäväni, joka kannustat minua täällä, kiitos kannustavista sanoistasi!
Jos haluat lähettää minulle sähköpostia, osoite on nonpunblog at gmail piste com.

Lihavuuden leikkaaminen

Leikataanko minulta lihavuuteni irti?
Tämä leikkaus toki tehdään vain siinä tarkoituksessa, että ihmisestä tulee painonpudotuksen myötä terveempi, mutta eikö sitä voitaisi silti kutsua jollakin toisella nimellä? Yleisnimi on bariatrinen leikkaus.

Olen kuullut tästä leikkauksesta nimeä lihavuusleikkaus, läskileikkaus, laihuusleikkaus, laihtumisleikkaus… mutta yksikään tapaamistani terveysalan henkilöistä ei ole vielä kutsunut sitä bariatriseksi leikkaukseksi tai edes, tässä nimenomaisessa tapauksessa, mahalaukun ohitusleikkaukseksi.
Ymmärrän sen, että halutaan olla käyttämättä vaikeita lääketieteellisia termejä, mutta en silti näe mitään hyötyä siitä, että siitä puhutaan nimellä lihavuusleikkaus. Tunnen tässä asiassa vahvasti, koska se on äärimmäisen henkilökohtainen asia.

Elämme ajassa, missä lihavuus on automaattisesti negatiivinen asia. Missä pikkutytöt oppivat siihen, että koska he ovat tyttöjä heidän on pakko haluta olla laihempia kuin he sillä hetkellä ovat. Sillähän ei ole mitään väliä, että he ovat täysin terveitä lapsia, oli se paino käyrien mukaan mikä tahansa. Jos olet tyttö, sinun kuuluu aina haluta pudottaa muutama kilo. Aina vielä vähän.
Opin jo ala-asteella, että itsestään ei pidä tykätä. Jos sinulle sanotaan kohteliaisuus, se kuuluu ampua alas. Ihmisen täytyy yleensä ylittää kahdenkympin raja, ennen kuin kohteliaisuuksiin voi uskaltaa vastata kiitos. Tämähän on aivan sairasta!

Olen Facebookissa ryhmässä nimeltään Geek Women Unite! (Finland)Se on hieno ryhmä! Mutta jopa siellä, missä odotan jäsenten olevan tavallista…tiedostavampia (tämähän on tietenkin minulta pelkkä oletus, ei mikään fakta), löysin tänään hupparin ja vaatteiden tilaamiseen sekä eri maiden kokoeroihin liittyvän kommentin, joka kuului näin:

”Suomessa olen H&M kokoa 38, Koreassa 42. söi hieman itsetuntoa—”

Ymmärrän kyllä, että ihminen kokee itsensä hyväksi tietyssä koossa ja mikäli siitä koosta tippuu pari kiloa tai niitä tulee pari lisää, se etenkin normaalipainoisilla ihmisillä vaikuttaa ihan selkeästi oloon, ryhtiin ja ties mihin kaikkeen. Olen kuullut tästä aivan riittävästi, kun olen kuunnellut 50-70-kiloisia ystäviäni heidän loputtomissaan painoon liittyvissä keskusteluissaan, kuinka on tullut pari kiloa ja tuntuu turvonneelta ja väsyneeltä ja niin edespäin.
En siis kiistä sitä, etteikö jokaisella saisi olla tietty käsitys itsestään, johon mielellään pyrkii. Näinhän on Agradokin Kaikki äidistäni -elokuvassa hienosti sanonut:

Well, as I was saying, it costs a lot to be authentic, ma’am. And one can’t be stingy with these things because you are more authentic the more you resemble what you’ve dreamed of being.

Mutta eikö se kuitenkin ole aika surullista, että se, että Koreassa sinun oma vaatekokosi on kaksi kokoa suurempi, syö sinun itsetuntoasi? Sinun kokosihan ei siis ole muuttunut yhtään mihinkään, se on se vaate, jossa on eri numeromerkintä. Mutta silti se syö itsetuntoa. Tämä ei mahdu minun päähäni (pun intended). Ei siis millään.
Ja siitä huolimatta, tiedän että teen sitä itsekin. Että joka kerta kun kotona avomieheni on pessyt pyykkiä ja hän ripustaa housujani, joissa on selkeä kokomerkintä 56, se omasta koostaan hyvin tietoinen lihava minäni vähän huokaisee ja pohtii, että pitäiskö kokomerkintä poistaa, pitäisikö minun pistä vaan aina omat housuni, pitäisikö minun piilottaa vaatteeni jonnekin, missä mieheni ei näe niitä.
Miten naurettavalta silloin tunnen itseni! Eikö hän muka jo tietäisi tasan tarkkaan, minkä kokoinen minä olen? Hänhän elää minun kanssani. Joka päivä hän näkee minut. Kun menen nukkumaan alasti tiedän, että jossain vaiheessa yötä kuitenkin potkaisen peitot päältäni ja koska miehelläni on tapana herätä keskellä yöllä (hänellä on nukkumisvaikeuksia), hän näkee minut siinä, jokaikisen senttini, täysin itsestään tiedostamattomassa tilassa, leväten rennosti, ilman pientäkään jännitystä, joka yrittäisi pitää omat lihansa kasassa ja muodossa. Siinä lepäävät minun reiteni, minun mahani, minun suuret hyvin anteliaat rintani, minun perseeni… Yöllä, nukkuessani, minä olen vain kehoni.

En halua, että minulta leikataan lihavuuttani pois. Haluan jatkossakin olla isokokoinen nainen, haluan tuntea tutun kehoni, joka on pehmeä ja pyöreä, haluan isot tissini ja pitää edelleen avonaisia kaula-aukkoja. Haluan pitää tämän kehoni, vaikka kaupassa turhaudun, kun ei löydy sellaisia malleja ja kokoja, joita haluan; haluan pitää kehoni silloinkin, kun menen terassille, missä tuoleissa on kaikissa sivuilla nojat; haluan pitää tämän hyväksi havaitun kehoni, vaikka joskus pöydät ovat liian matalia, koska reiteni ovat niin paksut, että istun muita korkeammalla; haluan pitää kehoni, jota osaan käyttää, liikuttaa ja tanssittaa, minä haluan olla minä.

Siksi minä menen mahalaukun ohitusleikkaukseen enkä lihavuusleikkaukseen. Minä tiedän, että leikkauksen myötä laihdun väkisin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, olen aiemmin laihtunut 50 kiloa. Silloin en vielä tuntenut itseäni. Ja kun laihduin nopeasti, en pysynyt oman kehoni perässä.
Haluan kyllä laihtua. Haluan pitää kehoni ja haluan laihtua. Kuulostaako se mahdottoman ristiriitaiselta? Sitä se varmasti on. Olen kuitenkin päättänyt sallia sen itselleni. Koska olen ihminen, voin haluta kahta asiaa yhtäaikaa.

Sen sijaan en halua, että tätä leikkausta kutsuttaisiin enää lihavuusleikkaukseksi. Jos alkoholisti juo maksansa pilalle ja hänelle joudutaan tekemään maksansiirto, meneekö hän mahdollisesti alkoholistileikkaukseen? Jos sokeutuva henkilö menee silmäleikkaukseen, tehdäänkö hänelle sokeusleikkaus?
Ehkä vertailuni ovat huonoja, en tiedä. Mutta olen päättänyt, että puhun mahalaukun ohitusleikkauksesta. Tai kirjoitan, koska en ole puhunut tästä monen ihmisen kanssa. Tosin kaikki ne alle viisi ihmistä, joiden kanssa olen asiasta puhunut, puhuvat siitä myös mahalaukun ohitusleikkauksena. Luultavasti siksi, koska itse aloin puhumaan siitä sillä nimellä. Tai ehkä ei, en voi tietää, en lue heidän ajatuksiaan.

Toivon, että useammat puhuisivat näistä leikkauksista muulla nimellä kuin laihdutus- tai lihavuusleikkaus. Ja vaikka se olisikin pantaleikkaus tai sleeve (onko tälle olemassa suomenkielistä nimeä?), voitaisiin puhua yleisesti bariatrisesta leikkauksesta. Ei se niin vaikea sanana ole ja vaikka olisikin, eikö se ole sen arvoista, että edes yhden sanan verran voisimme muuttaa maailmaa siihen suuntaan, missä lihavien ihmisten ei pitäisi automaattisesti hävetä itseään? Missä normaalina pidetystä poikkeavat kehot voisivat silti olla tasavertaisessa asemassa kaikkien kehontyyppien kanssa?

EDIT:
Kävin tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Wikipediassa ja muokkasin aihetta koskevaa sivua. Siellä luki aiemmin ”laihdutusleikkaus”, mutta nyt siellä lukee bariatrinen leikkaus. Tässä vaiheessa kohautan olkapäitäni, koska ehkäpä se taas muutetaan takaisin, mutta ainakin olen yrittänyt.

Ennen siirtymistä

Nimelläni ei ole väliä. Numeroilla tällä kertaa on.

Olen yli 30-vuotias nainen, menossa 6.2.2015 mahalaukun ohitusleikkaukseen. Painan tällä hetkellä karvan alle 140 kiloa.

Koska olen, viisaasti, tehnyt valinnan olla puhumatta tästä leikkauksesta kenellekään, tarvitsen toisenlaisen keinon pureskella (pun intended) tätä ruokaan, painoon ja loppuelämään niin tiukasti liittyvää aihetta. Päätin siis aloittaa aiheesta blogin.

Syyt sille, miksen halua puhua tästä ystävieni ja perheeni kanssa, tulevat kyllä aikanaan esille. Nyt tärkeintä on konkreettisesti saada tämä blogi alkuun. Sitoutua tähän samalla tavalla kuin olen sitoutunut leikkaukseen ja sen jälkeiseen ruokavalioon. Sitoutua tiettyjen elämässäni olevien asioiden muutokseen.

Tietysti muutama ihminen tietää tästä, siltä ei voi välttyä. Työterveyslääkärini tietää leikkauksesta, vaikka lähete tehtiin alunperin julkisen terveydenhuollon kautta. Avomieheni tietää tästä, samoin pari hyvää ystävääni. Voin siis laskea yhden käden sormella ne henkilöt, joiden olen ajatellut olevan tärkeää tietää tästä ”projektista”.

Mutta minun on saatava puhua kokemuksistani. Kenelle voin kertoa siitä, miltä tuntuu kun joka paikassa puhutaan ”lihavuusleikkauksesta”? Tai siitä, kuinka jokaiseen lääkärikäyntiin mennään paino edellä? Mennessäni gastroskopiaan kävin vaalla etuhuoneessa ja kun menin toimenpidehuoneeseen, hoitaja edelläni huusi ”SATANELJÄKYMMENTÄ” ja sen jälkeen minä astuin huoneeseen. Kaikkien päät kääntyivät, en tiedä odottivatko he näkevänsä maailman lihavimman ihmisen, mutta näin kyllä yllätyksen heidän silmissään. Sisään astuikin ihminen, jonka jokaisesta askeleesta ja liikkeestä paistaa ensin ihmisyys ja ylpeys omasta olemassaolostaan.

Olen menossa mahalaukun ohitusleikkaukseen, mutta en pyydellen keneltäkään mitään anteeksi. Minulla on päämäärä ja tämä leikkaus on yksi niistä keinoista päästä siihen päämäärään. Mutta tämän voin kertoa nyt heti: päämääräni ei ole olla laiha, hoikka tai edes normaalipainoinen. Päämääräni on olla niin terve, että voin joskus saada lapsia.

Tervetuloa blogiini ja kanssani tutustumaan tähän puoleen elämästäni. Toiselle puolelle.