Radikaalin joulukalenterin 6.luukku

Kohteliaisuudet ja miksi niitä kannattaa kyseenalaistaa

Itsenäisyyspäivä. Se on tänään. Itsenäisyyspäivänä, näin olen ymmärtänyt, on monella suomalaisella tapana katsella linnan juhlia ja arvostella paikalla olevien ulkonäköä ilkeämielisesti.

Kuulostaako pahalta, jos kirjoitan sen noin? Kärjistän vähän, tietenkin. Tiedän varsin hyvin, että kaikki eivät katso linnan juhlia, monia se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja niistä, jotka katsovat juhlia useimmat eivät ilkeämielisesti kommentoi. Mutta ulkonäön arvottamisen juhla se silti on enemmän kuin mitään muuta. 

En lähde nyt edes pohtimaan näiden linnan juhlien poliittista merkitystä tämän yhden teeman ulkopuolella, vaan haluan käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten sisäistettyä on kauneuskäsityksemme suhde laihuuteen. Olen asunut Suomessa vuodesta 1992, ja olen itse ollut enemmän mukana itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa kuin katsellut juhlia televisiosta, mutta en ole voinut välttyä kuulemasta juhlien ympärillä vellovaa seksistisestä, rasistisesta ja läskifobisesta kommentointia. Se alkaa hyvissä ajoin ennen juhlia ja jatkuu pitkään juhlien jälkeenkin. Ja kyllä, se keskittyy lähinnä naisiin.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka mieluummin näkisimme ihmisten lopettavan kaiken toisten ihmisten ulkonäköön liittyvän kommentoinnin. Ihan kaiken. Jos on pakko jotain kommentoida, siis ihan oikeasti pakko, sitten kannattaa kysyä lupa. Ja jos vastaus on kielteinen, soisin kysyjän pitävän suunsa kiinni. 
Tämä sääntö on myös tottakai itsellenikin. Pyrin olemaan itsekin kommentoimatta toisten ulkonäköä, ja tästä on koko ajan helpompaa pitää kiinni. Siitä huolimatta edelleen silloin tällöin havahdun siihen, että jaahas, kappas kappas, taisin taas kerran jotain möläyttää. 

Juu, tietenkin on poikkeuksia. Tunnen monia ystäviäni just niin hyvin, että tiedän voivani (tai uskon voivani) kommentoida väri-, kuosi-, asuste- ja vaatevalintoja sekä ulkonäköön liittyviä tekoja, esimerkiksi hienoa meikkiä, glitteröintiä tai kampausta. Tämä on tärkeää: sallin itseni kommentoida vain toisen ihmisen valintoja, tekoja, en hänen kehoaan, sen muotoa, painoa, silmämääräisesti arvioimaani terveydentilaa tai muuta vastaavaa. Enkä hittovie siltikään aina tässä onnistu. Viimeksi marraskuun alussa huomasin tyhmästi sanoneeni ystävälle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ”näytät upealta!”. Mikä tässä on ongelma?  Tarkoitin hiuksia ja vaatevalintoja, mutta se olisi voitu tulkita myös kohteliaisuudeksi siitä, koska hän oli (arvioni mukaan) pienentynyt. En tietoisesti tarkoittanut sitä niin, mutta en voi vannoa, ettenkö jollain hyvin alitajuisella tasolla ole silti ajatellut niin. En voi luottaa siihen, että olisi mitenkään vielä vapaa niistä kahleista. Minua hävetti. Oli kiire. En koskaan palannut siihen asiaan, mutta edelleen mietin sitä ja kadun sanomaani. 

STOP RIGHT NOW THANK YOU VERY MUCH

Siksi varsinkin tänään viestini on seuraava: mieti, mikä ajatus sinulla on takana silloin, kun olet antamassa tuomiosi jonkun ihmisen ulkonäöstä. Jos aiot ”kritisoida” (=haukkua) ihmisen asuvalintaa, miksi se on kritiikki? Miksi se on floppi? ”Ai kamala, tuo ei sovi tolle ihmiselle yhtään!” Miksi ei sovi? 

Varsinkin kun aiot antaa kohteliaisuuden, kun aiot sanoa että joku näyttää upealta, etenkin kun aiot olla kehopositiivinen ja kehua jotain ihmistä, joka ei olekaan laiha ja kehonormien sisäpuolella, yritä seurata omia ajatusaskeleitasi taaksepäin. Miksikö?  

Kohteliaisuussanavarastossamme on mm. termejä kuten imarteleva, oikeita kohtia korostava, hoikentava, pidentävä jne. Englanninkielinen sana ”flattering”, jonka etymologia tulee sanasta ”flat” eli litteä, tarkoittaa nykyään ”imartelevaa”. Olet varmasti nähnyt, lukenut, kuullut ja keskustellut aiheesta ”mitkä vaatteet sopivat vartalotyypillesi”? Jos mietit tai käyt lukemassa vinkkejä miten eri vartalotyyppien vaatteet, kuosit ja leikkaukset kannattaa valita, lue niitä erittäin kriittisellä silmällä. Jokaisen vinkin jälkeen, ”valitse suoria linjoja” tai ”pukeudu lahkeista kapeneviin housuihin” tai ”vyö on paras ystäväsi”, kysy artikkelilta vaikka ääneen ”miksi?”. Mikä on vastaus tähän kysymykseen? Miksi pitää valita suoria linjoja? Miksi vyö on paras ystäväni? Miksi pitää vältellä kuoseja tai suosia kellohameita?

Kaikki ohjeet tähtäävät siihen, että ihmisen pitää yrittää näyttää hoikemmalta kuin on. Ja jos ohjeet eivät pyri hoikentamiseen, vaan on tarkoitettu esimerkiksi pitkille, lyhyille, kapeavartaloisille jne, ohjeet ovat vähintään seksistisiä: näin pukeudut siten, että näytät  naiselliselta. Naiseus tarkoittaa siis kurveja oikeissa paikoissa. Ja nimenomaan vain tietyissä paikoissa. Jos kurvit ovat väärissä paikoissa, esimerkiksi alleissa, ”jenkkakahvoissa”, leuan alla, tissien ja navan välillä, selässä… ne pitää yrittää piilottaa tai ”kääntää katse parhaimpiin puoliin”. Tätä kutsutaan termillä ”parhaiden puolien korostaminen”. Siis niihin, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. *INSERT EYE ROLLING HERE*

TJEU:

”Korosta: Olkalinjaa, siroutta, vyötäröä, kauniita kaarevia muotoja, pituutta jaloissa, kaula-aukkoa.”

”Vältä liian isoja kuvioita, vaakaraitaa ja isoa ruutua. Ne antavat vartalosta leveämmän vaikutelman.”

”Koska Y-vartaloisen jalan malli on usein hyvin hoikka, ja sorjia sääriä on hyvä korostaa kapeilla lahkeilla.”

”Tärkeintä on, että kiinnekohta säilyy kapealla vyötäröllä.”

”Kannattaa panostaa tyylikkääseen trenssiin, joka tasapainottaa lanteiden ja hartioiden väristä leveyseroa ja luo illuusion todellista kapeammasta vyötäröstä.”

Tämä oli kaikessa naurettavuudessaan surullisinta: 

Kengät
Vältä liian siroja kenkiä, ne korostavat lantion leveyttä.”

You get my point?

Ongelma toisten ihmisten ulkonäkön kommentoinnissa, etenkin silloin, kun aiomme sen kohteliaisuudeksi, on se, että olemme niin hyvin sisäistäneet kauneuden suhteen joko suoraan laihtuuteen (ja näennäiseen terveyteen) vähintään siihen, että on ”laihempi” (siis pienempi kuin edellisen kerran), että järjestäen kun kehumme toista, käytännössä ylistämme laihuutta ja vahvistamme tätä vahingollista laihuusihannointia. 

Jos et siis voi olla 100% varma, että kehusi ylläpitää läskifobisen yhteiskuntamme vahingollisia rakenteita, parempi ettet sano mitään. Älä katso linnan juhlia. Tee jotain muuta, tässä ideoita: Kokoa palapeli. Juo kaakaota. Pelaa lautapelejä. Tiskaa. Mene tanssimaan. Ota päikkärit.
Jos kuitenkin aiot katsoa linnan juhlia ja teet sen porukassa, ja varsinkin jos olet laiha tai kehonormien sisäpuolella ja olet seurassa, jossa on pelkästään tai eniten muita tämän suhteen etuoikeutettuja, pidä mielessä että juuri silloin on tärkeää olla kommentoimatta tavoilla, jotka ylläpitävät läskifobiaa.

Jos on kuitenkin pakko eli kaikesta huolimatta haluat kommentoida toisten ulkonäköä, muista tämä Hatun haaste:

Kuudennen luukun Seuraa Somessa!:

Ja jos tämän ihmisen Insta-kuvat saavat sinut epämukavaksi, hyvä. Kyseenalaista sitäkin, miksi tulee epämukava olo. Missä on ongelma? Haasta omat ajatuksesi, haasta käsityksesi kauneudesta, terveydestä ja siitä, miltä mikäkin sukupuolen kuuluu näyttää. Ja muista: ensimmäinen ajatuksesi on tuskin omasi – myöskään kun tarkastelet toisten ulkonäköä. 

Ei niin, ettetkö aiemminkin ollut ihan nätti, mutta…

Olen omasta mielestäni kaunis. Olen kyllä myös rumakin. Se riippuu päivästä, unen määrästä, siitä mitä unta olen nähnyt, vaatteista, lämpötilasta ja vaikka mistä. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi joka päivä jatkuvasti sitä mieltä, että on kaunis. Mutta tunnen, surullista kyllä, monta ihmistä, jotka ovat aina omasta mielestään rumia.
Tärkeämpää kuin se, olenko omasta mielestäni tai muiden silmissä kaunis, ruma tai yhdentekevän näköinen, on se, ettei sillä ole oikeasti mitään väliä. Ihmisarvoni ei määräydy sen mukaan, olenko kullakin hetkellä minkä näköinen omasta tai kenenkään muun mielestä. Olen ihmisenä arvokas, oikeutettu kunnioittavaan kohteluun ja elämisen arvoisen elämään riippumatta ulkonäöstäni. Saman oikeuden suon jokaiselle tässä elämässä. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin maailman ystävällisin ihminen jokaiselle, joka tulee kadulla vastaan. Asiallinen ja valmis kohtaamaan jokaisen tasavertaisena ihmisenä, kyllä. Mutta jos vastaantuleva ihminen osoittaa sekunnissa oleva typerä juntti, kohtelu on sen mukaista

Vuosia sitten laihduin 50 kiloa. Ensin 30 kiloa erittäin niukkaenergisellä dieetillä  ja sen jälkeen vielä 20 kiloa liikunnalla ja pitämällä tietystä ruokavaliosta kiinni.
Ennen laihtumistakin sain silloin tällöin palautetta ulkonäöstäni. Pääasiallisesti hyvää, näytätpä hyvältä, oletpa näyttävän näköinen – sekä tietenkin paljon kehuja yksityiskohdista, jotka eivät liity painoon eli niistä on turvallista puhua: onpa sinulla kauniit hiukset/silmät/vaatteet/kengät/korut jne.
Laihtumisen myötä yhtäkkiä jokaisella tuntemallani ihmisellä oli tarve kertoa, kuinka minusta on yhtäkkiä tullut kaunis.

Wau, sähän näytät tosi hyvältä!
Oho, susta on tullut tosi hehkeä!
Wau mikä mimmi!
No nythän sä oot kyllä tosi kaunis!
Sähän oikein kukoistat!
Sä hehkut!
Sä oot niin kaunis!
Sä oot tehnyt kyllä kovan urakan!
Eikö olekin kivaa kun ei tarvii kantaa sellaista määrää kiloja päällään?
On varmaan mukavaa kun voi liikkua, eikö?
Susta tuntuu varmaan tosi hyvältä!
Sä oot kyllä tosi nätti nykyään!
Huh huh mikä mimmi!
Huh huh, mitkä muodot!
Upee nainen!
ja niin edelleen…

Ja jokaisen jälkeen ei niin, ettetkö ollut aiemminkin ihan nätti, mutta…

Kyllä, jokainen kehui tuntui enemmän hyvältä kuin pahalta. Mutta se, että jokainen muisti lisätä tuon mutan tuohon perään, vitutti myös joka kerta. Ja piti olla ymmärtäväinen. Koska juu, onhan se niin, että laihtuminen tuo terveyttä tuossa omassa mittakaavassani. Ja eihän kukaan sitä pahalla tarkoittanut, olivat niin iloisia puolestani. Ja kyllä, onhan se niin, että varmasti iho voi paremmin ja joo, olivathan kasvotkin terveemmän näköisiä, kun ei ollut sitä turpomista ja kyllä sitä ja juu tätä ja tottakai ja tokihan ja näinhän se on.

Mutta silti. Vaikka laihtuminen oli todella henkilökohtainen, vaikea ja herkkä aihe, kenenkään mieleen ei tullut pysähtyä ajattelemaan, että ehkäpä hän ei halua kuulla siitä puolituntemattomalta ihmiseltä. Ehkäpä aihe on niin henkilökohtainen, että vaikka laihtuminen näkyy väkisin (eipä sitä piilottaakaan voi), ei sitä ole tehty, jotta jokainen voisi tulla kommentoimaan.
Ja tietenkään nyt, kun niistä jokainen kilo tuli takaisin, sitä ei taas kommentoida kuin ehkä kovassa humalassa (”voi voi kun sinä taas luovutit”, taas? luovutin?). Laihtumisesta saa puhua vaikka miten paljon, mutta lihomisesta ei.

Olen myös lukenut blogeista ja myös foorumeista kertomuksia siitä, kuinka paljon leikkaukseen hakeutuvat ja sen läpikäyneet ihmiset ovat saaneet kuulla siitä. Ettei oltu osattu olla tarpeeksi sinnikkäitä laihtuakseen ilman kirurgin veistä. Ettei ollut tarpeeksi itsekuria laihtumiseen ilman vippaskonsteja. Että otettiin helpoin ja vaivattomin tie kohti hoikkuutta.

I call bullshit.
Suomessa ei julkisten terveyspalvelujen kautta pääse leikkaukseen, jollei takana ole joko vakavia terveyshaittoja ja lukuisia yrityksiä laihduttaa aiemminkin. On käytävä ravitsemusterapeutilla, on kaikkia erilaisia epämiellyttäviä testejä, on psykiatrin tapaamista ja sitten on se leikkaus, joka ei ole mikään läpihuutojuttu. Se on riski. Mikään näistä ei mielestäni huuda helppoa, oikotietä, vippaskonstia tai muutakaan. Päinvastoin, tie tähän leikkaukseen on pitkä ja sinua koetellaan pitkin matkaa lukuisilla eri tavoilla. Ja hyvä niin, sillä leikkaus on vakava asia ja muutos on niin suuri, että asiaan on pakko tottua etukäteen.

Olen myös lukenut kateudesta ja ystävyyden loppumisesta. Olen lukenut parisuhteiden kariutumisista ja koko ystäväpiirin vaihtumisesta. Olen lukenut työkavereiden vittuiluista ja perheenjäsenten nauruista.
Ja sitten on omat kokemukseni. Ihmisten ajattelemattomuus. Tai ihmisillä tarkoitan lähinnä normaalipainoisia tässä tapauksessa. Sillä heiltähän niitä ajattelemattomia, hyvää tarkoittavia kommentteja kaikkein eniten kuuli.

Pahinta oli se, etten itse ollut erityisen tyytyväinen itseeni. En tunnistanut itseäni peilistä, en oikein osannut ”ajaa kehoani”. Painonpudotus oli niin nopea ja raju, etten osannut liikkua. Pää laahasi perässä niin pitkällä, että olin koko ajan aivan pihalla. Katsoin kuvia itestäni ja mietin, että ”olen valtava!”. Katselin perseeni jälkeä patjalla ja mietin taas ”valtava!”. Ennen laihtumista en ollut ajatellut niin!
Ja kommentteja sateli jatkuvasti. Kuinka hyvältä ja terveeltä näytin! Mutta minusta ei tuntunut siltä. Ja pari kertaa yritinkin aiheesta puhua, mutta nopeasti minut vaiennettiin, sillä eikö olekin kuitenkin hyvä, että olet laihtunut niin paljon, kyllä se kato siitä! Negatiivisia ajatuksia itsestään ei saanut laihtumisen myötä olla, vaan piti yksinkertaisesti olla vaan loputtoman tyytyväinen omaan pienempään kehoon.

Siksi päätin nyt, etten kerro tästä leikkauksesta kenellekään. Ja kun ENE alkaa, yritän mahdollisuuksien mukaan pitää senkin suhteen matalaa profiilia. En halua joutua selittelemään kenellekään yhtään mitään. Ja tiedän, että laihtumisen myötä kommentteja tulee taas, mutta aion sen suhteen vastata asiallisesti, mutta jämäkkäästi: Kiitos, en halua puhua asiasta. Ja sitten vaihtaa aihetta.

Koska minä olen paljon muutakin kuin painoni. Ja vaikka laihtuisin tai tapahtuisi mitä, haluaisin, että kanssani edelleen juteltaisiin kaikesta, millä on paljon enemmän väliä. Ajankohtaisista aiheista, politiikasta, kulttuurista, vitseistä, ihan mistä vaan. Mutta en jaksa käydä enää yhtään painooni liittyvää keskustelua ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä aiheesta mitään eivätkä ole jaksaneet ajatella sitä yhtään sen pidemmälle, kuin että laihtuminen on hyvä asia.