Radikaalin joulukalenterin 4.luukku

Käytän tämän luukun ystävällisesti muistuttamaan muutamasta asiasta:

Lihavuusaktivismin päämäärä ei ole se, että ihmiset tykkäisivät itsestään enemmän – päämäärä on lihavien ihmisten ihmisoikeuksien toteutuminen. 

Kuitenkin ymmärrän, että monen (lihavan) kohdalla ajatus siitä, että itselle kuuluisi ihmisoikeudet, on suoraan kytköksissä siihen, että arvostaa itseään ja kehoaan. Tosin yksi niistä syistä, miksi lihavien ihmisten elämä on vaikeaa on se, että se sotii omaa oikeustajua vastaan, että syyt syrjimiselle ovat paino + ulkonäkö. Eli kyllä siellä syvällä sisimmässä on jo olemassa se ajatus, että myös lihavilla on samat ihmisoikeudet kuin kaiken painoisilla ihmisillä. Tätä ajatusta pitää vahvistaa. 

Joka tapauksessa työ itsensä hyväksymisen tiellä on väsyttävää ja se vie voimavaroja. Se, että oppii vaatimaan omia ihmisoikeuksiaan, on henkisesti raskasta.

https://www.instagram.com/recipesforselflove/

Vielä: lihavuusaktivismin yksi tärkeä muistutus on se, että lihavuus ei ole haukkumasana, vaan yksi tapa kuvailla kehoa. Tavoitteena ei siis ole se, että lakkaa näkemästä ”lihavan” peilissä, jos on lihava, vaan ettei liitä siihen automaattisesti negatiivista merkitystä ”voi paska, lihava”. 

Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole taas yksi asia, jota kenenkään pitäisi suorittaa. Yritä siis sinäkin olla putomatta siihen ansaan. 

  1. Joinain päivinä on helpompa harjoitella näitä uusia ajatuksia kuin toisina.
  2. Tavoite ei edelleenkään ole joka päivä ajatella jotain ehdottoman postitiivista tai rakastavaa itsestään. 
  3. Voi olla masentavaa pakottaa itseään ajattelemaan ”tuo olen minä, olen kaunis, rakastan joka soluani”, jos ei oikeasti usko siihen tai edes vielä kykene uskomaan siihen. Siitä tulee vain se metatason syyllisyys, muistatko? Mutta muista myös, että ei tarvitsekaan pitää itseään maailman kauneimpana tyyppinä! Minä en rakasta napanöyhtääni, enkä sitä, että perusilmeeni näyttää mielestäni surulliselta, vaikken olisikaan surullinen. Tämä ei  kuitenkaan edelleenkään määrittele ihmisarvoani.
  4. Tuo olen minä. Olen arvokas ihminen. Minulla on oikeus näyttää tältä” voi olla parempi harjoitusajatus, vaikkei sekään ole helppo – mutta se voi olla vähän helpompi. Ainakin ajan kuluessa. 

Joulukalenterin 4.luukun Seuraa somessa!

Radikaalin joulukalenterin 3.luukku

Jäitkö miettimään eilistä? Sitä, että ensimmäinen ajatuksesi peilikuvastasi ei ole omasi? 

Tämä pätee ei pelkästään ensimmäiseen ajatukseen vaan usein jopa toiseen tai kolmanteenkin. Sinulle on häikäilemättömästi ja julmasti moukarilla opetettu, että näin sinun pitää ajatella itsestäsi, koska peilikuvasi ei vastaa sitä täydellisyyttä, mitä olet tottunut näkemään katkeamattomana virtana lehtien sivuilla, mainoksissa, elokuvissa, sosiaalisessa mediassa – oikeastaan kaikkialla. 

Ja kuinka olisitkaan voinut suojella itseäsi tältä? Viesti on selkeä: sinun täytyy olla parempi, laihempi, voimakkaampi, naisellisempi, miehekkäämpi, vaaleampi, vammattomampi, nopeampi.. olla enemmän kuin nyt, mutta pienemmin. Erilainen, toisenlainen, mutta samanlainen kuin nämä ihmiset, joiden kuvia syötämme verkkokalvoillesi yötäpäivää. Ja tämän pitää tapahtua muuttumalla, mutta ei hätää, me tarjoamme tähän ratkaisun, sinun täytyy vain uhrata kaikki aikasi, energiasi ja rahasi näihin tarjoamiimme tuotteisiin, niin ennen pitkää olet sitä, mitä sinun pitää haluta olla, koska me käskemme sinun tehdä niin. Ja jos tätä tavoitellessasi unohdat samalla vaatia ihmisoikeuksiasi kunnioitettavan, ei se hei mitään, tärkeämpää on, että PIDÄT HUOLTA ITSESTÄSI ja hei, tänään spessu alennus just sulle! 

Sinut, minut, meidät kaikki, on ehdollistettu tietynlaiseen kauneus- ja terveyskäsitykseen ja siihen, että kauneus ja terveys ovat arvoja, joita pitää tavoitella, se on ehdoton vaatimus sille, että voit olla joku tässä yhteiskunnassa. 

Yllätys! Kauneus ei ole arvo. Se on mielipide, ei fakta. Terveys ei ole pysyvä ominaisuus, vaan monimutkainen monien asioiden summa. Ja sekin kertoo vain kehomme tilastasta kullakin hetkellä. Kumpikaan ei voi määritellä sitä, minkä arvoisia olemme, mutta silti meille uskotellaan näin. Ja yksi niistä tavoista, joilla meidät saadaan pidettyä aisoissa, on energiamme keskittäminen ulkonäköömme ja siihen, että vihaamme sitä, joten jatkuvasti yritämme parantaa sitä kohti tiettyjä kehonormeja. Laihuutta, vammattomuutta, valkoisuutta ja juuri nyt trendikästä kauneutta.

Joten se ajatus, jonka kuulet päässäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun omasi. Se, että ajattelet niin, ei tee siitä faktaa, ei ole automaattisesti totta.  

Kuitenkin sen sijaan, että keskittäisit energiasi siihen, että yrität olla ajattelematta niin, anna niiden ajatusten tulla. Kirjoita se kuvitteelliselle lapulle, tarkastele sitä, totea ääneen ”tämä on ajatus, minun ei tarvitse uskoa siihen”, ja pistä se ajatus roskikseen. Voit tehdä tämän ihan konkreettisesti myös: kirjoita se lapulle ja heitä se roskiin. Minä pistän nämä ajatukset nurkkaan häpemään. 

Tätä täytyy valitettavasti tehdä aika pitkään, ennen kuin se alkaa tuottaa tulosta. En halua valehdella tai luvata mitään nopeita taikakeinoja päästä eroon vahingollisista ja vähättelevistä ajatuksista. Niillä on tosi voimakas ote, mutta ote ei ole lopullinen, kyllä sen voi murtaa. 

Kun tarpeeksi pitkään harjoittelee esimerkiksi näin, jossain vaiheessa ei enää kauheasti kiinnitä huomiota siihen ekaan tai tokaan ajatukseen, vaan vasta siihen, joka on jo jotain mihin voi luottaa, joka on oikeasti aivan oma ajatus. Ja se taas ei ole myöskään automaattisesti positiivinen, sen ei tarvitse olla ”UUUUU, OLEN MAAILMAN KAUNEIN”, se voi olla neutraali, tai kiva, tai kriittinen. Mutta sen ei tarvitse olla vahingollinen. Se voi olla ”hei, näytän tosi söpöltä tässä” tai ”hitto, näytän just vakuuttavalta” tai ”ehei, tänään ei oo kyllä fiilis laittaa just tää paita”. Se voi olla myös aivan täysin ulkonäköön liittymätön ajatus. Se voi olla, kuten pari Instagram-tyypeistäni kirjoitti:

”Tuo on minä. Aika jees.”

”So this is how I look today.” 

Kertauksen vuoksi:

  • Astu peilin eteen ja tunnista ensimmäinen/ensimmäiset ajatukset itsestäsi
  • Tiedosta, että nämä ajatukset eivät ole omiasi, vaan sinulle opetettuja.
  • Tiedosta, että se, että ajattelet niin, ei tee niistä ajatuksista faktatietoa.
  • Vasta kolmas tai neljäs ajatus alkaa olla sellainen, johon voit paremmin uskaltaa uskoa omana ajatuksenasi. 
  • Tavoitteena ei ole ajatella vain puhtaasti positiivisa, rakastavia ajatuksia itsestäsi, vaan muistaa, että se, miltä näytät, ei määrittele ihmisarvoasi. 
  • Toista, kunnes tämä muuttuu rutiiniksi. Muista, että siihen voi mennä tosi pitkään.

Kolmannen luukun Seuraa somessa!:

Radikaalin joulukalenterin 1. luukku

”Mitkä olis hyviä baby stepsejä itsensä hyväksymiseen juuri tällaisena?” 

Tämä kysymys muodossa tai toisessa esitetään minulle aika usein. Jos haluaa ruveta olemaan itseään kohtaan hyväksyvämpi, mistä lähteä liikkeelle? 
Minulle on myös tuttua se tietty negatiivinen kierre, mitä tulee itsensä vihaamiseen: olen vastenmielisen näköinen –> ää, miksi minun pitää ajatella, että olen vastenmielisen näköinen –> ää olen sekä vastenmielinen että tyhmä. Tyhmä tyhmä tyhmä. 

Olisipa tuo esimerkki edes kärjistetty. Se ei valitettavasti ole. Tuollaisenaan se on jokapäiväinen päänsisäinen dialogi. Se joko jää siihen, että sekä ajattelemme että uskomme ajatustamme siitä, miten rumia, huonoja, kelvottomia, vastenmielisiä tai vastenmielisen näköisiä olemme tai sitten, jos on jo jotain aavistusta siitä, että tämä ei ehkä olekaan totta, ajatuksen syntymisen jälkeen tunnemme siitä syyllisyyttä. Se on jo metatason itsensä vihaamista. 
Tämä itsen vihaaminen on rutiini, mihin olemme niin ehdollistuneita, että kuvittelemme sen olevan ”tavallista”. Sen ei tarvitse olla tavallista eikä se kuulu mitenkään luonnollisena osana inhimillisyyttämme. Emme me synny vihaten itseämme, me opimme siihen. 

Kysymys siis kuuluu: miten oppia pois itsensä vihaamisesta?

Miten oppia rakastamaan itseään sellaisena, kuin olemme nyt, eikä niin, että sitten kun olemme sitä ja tätä, sitten voimme rakastaa itseämme? Ja ollaan nyt aivan ällöttävän suorapuheisia: useimpien mielessä, se menee ”sitten kun olen tarpeeksi laiha”. Tai toki, nyt kun sekään ei ole enää niin sosiaalisesti hyväksyttävää, vedotaan terveyteen. ”Sitten kun olen tarpeeksi hyvässä kunnossa”. Eli laiha. Hoikka. Laihempi kuin nyt. Kauniimpi kuin nyt. 

Vastaus ei ole vaan ehkä ole se, mitä toivot, eikä erityisen helppo. Se on kaksiosainen:

Ensimmäinen osa: itse kysymys on huono. Itsensä rakastaminen on huono tavoite. En tunne yhtäkään ihmistä, joka ehdottomasti rakastaa itseään 24/7 ja jokaikistä kohtaa omasta kehostaan tai jokaista luonteenpiirrettään. En myöskään näe mitään syytä sille, miksi sellaista kannattaisi tavoitellakaan. On täysin inhimillistä hyvinkin vaihtelevasti suhtautua itseen, omaan luonteeseen ja kehoon, riippuen päivästä, hetkestä ja tunnelmasta. Lisäksi harva tunne on täysin eristetty ja muuttumaton. Meidän tunteemme, se miten suhtaudumme omaan kehoomme, on yhtä ristiriitaista kuin se, miten suhtaudumme maailmaan. On siis luonnollista suhtautua sekä positiivisesti että negatiivisesti, ihan yhtäaikaa, samaan asiaan. Ristiriidat kuuluvat inhmillisyyteen. 

Lisäksi on äärimmäisen tärkeää pitää mielessä: sillä ei ole väliä, miten paljon tai vähän rakastat itse itseäsi tai miten kauniina pidät itseäsi. Sinulle kuuluvat myös samat ihmisoikeudet kuin ihmisille, jotka ovat laihoja, terveitä, cissukupuolisiä, valkoisia ja  vammattomia eli kehonormien sisäpuolella. Ihmisoikeutemme eivät ole ehdollisia: sitten kun olen laiha ja terve, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Mutta uudeksi tavoitteeksi ei myöskään voida vaihtaa: sitten kun olen oppinut ehdoitta rakastamaan itseäni/sitten kun pidän itseäni kauniina/sitten kun olen oppinut hyväksymään itseäni, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Meillä on nämä ihmisoikeudet nyt jo ja meillä on oikeus vaatia sen mukaista kohtelua nyt ja aina. 

Olette varmasti kuulleet, mikä on hyvän tavoitteen määritelmä? Jos se on uusi juttu teille, ta-tá: Hyvä tavoite on saavutettavissa oleva tavoite. Suosittelen vaihtamaan tavoitetta vähän paremmaksi, tässä lemppariehdotukseni Saara Särmältä:

Riittää, ettei enää aktiivisesti vihaa itseään.

 Lisäksi suosittelen pitämään mielessä seuraavan: on hyvä pyrkiä pois ajatuksesta, että kunhan ensin X, sitten Y, esimerkiksi ”kunhan ensin opin rakastamaan itseäni, sitten voin elää sellaista elämää kuin haluan”. Yksi itsensä vihaamisen ongelmista on se, että aivan liian moni käyttää sitä, yleensä tiedostamatta, syynä olla tekemättä asioita, joista nauttii. Se, miten koemme ulkonäkömme, määrittelee liikaa sitä, mitä teemme. Tämä ei ole kuitenkaan omaa syytämme, vaan opimme siihen ulkoa myös. Minä uskoin vielä vuoteen 2009, ettei minulla ole oikeutta itkeä, koska kuulin teininä kerrottavan, että lihavat ihmiset ovat rumia itkiessään. 

Toinen osa: tavoitteeseen pääseminen ei vaan tapahdu hetkessä. Mieti seuraavaa: 

Sinä, joka luet tätä, olet todennäköisesti oppinut jo teininä, joskus valitettavasti aiemminkin, että on sallitumpaa puhua itsestään vähättelevään sävyyn kuin kehua itseään. ”Omakehu haisee”. Ei olisi haissut, mutta uskoit niin silti. Olet ehkä lähipiirisi esimerkkien kautta, todennäköisesti äidiltäsi tai muulta sellaiselta, ketä olet ihaillut ja pitänyt tuolloin erehtymättömänä, oppinut, että on normaalia mennä peilin eteen haukkumaan itseään. Näytän kamalalta, minun pitäisi laihduttaa, kauheeta miten paljon ryppyjä, tää vaate ei yhtään hoikenna, näytän tässä läskiltä, mun pitäis mennä kyllä salille ja niin edelleen. 
Tai sitten se ei ole pelkästään esimerkin kautta, vaan sinulla on kokemusta siitä, että sinun ulkonäköäsi on suoraan kommentoitu, ehkä jopa on puututtu syömiseen (”oletko nyt aivan varma, että haluat ottaa vielä toisen palan kakkua?”) ja liikkumiseen. Tai pahimmassa tapauksessa molemmat. 

Joka tapauksessa olet varmasti tähän hetkeen mennessä, todennäköisesti suurimman osan tähänastisesta elämästäsi, harjoittanut tätä aktiivista itsesi vähättelemistä. Joko ääneen tai sitten vain mielessäsi, tai molempia. Ei sellaisesta opi pois päivässä, eikä viikossa eikä kuukaudessakaan. Älä siis aseta mahdottomia tavoitteita sen suhteen, miten nopeasti sinun pitäisi päästä pois tästä ansasta. 

On hidasta ja työlästä oppia pois itsensä vihaamisesta. Vaatii tosi paljon voimavaroja ja tietoista tekemistä opettaa omia lihaksiaan pois rutiineista, jotka tähän asti ovat tapahtuneet itsestään, kahta kertaa niitä miettimättä. Se on väsyttävää hommaa eikä tuloksia näy heti, joten se on myös tosi turhauttavaa, varsinkin kun suurimmaksi osaksi lähes kaikki, mitä näemme joka päivä mainoksissa, televisiossa, internetissä, somessa, edelleen puhuu sitä vastaan. 

TL;DR

  1. Vaihda tavoitetta: älä pyri siihen, että rakastat itseäsi 24/7, vaan muista Saara Särmän nerokas idea: pyri siihen, ettet enää aktiivisesti vihaa itseäsi. Se on aivan hyvä alku.
  2. Yritä pitää mielessä, että olet suurimman osan elämästäsi vähätellyt itseäsi, joten tämä käyttäytymismalli on jo lihasmuistissasi. Vie paljon aikaa oppia pois siitä. 

Tulen joulukalenterin aikana jakaamaan omat lemppariharjoitukseni, siis ihan konkreettisia juttuja, millä voi oppia pikkuhiljaa pois itsensä vihaamisesta! Jos on jotain kysymyksiä liittyen tähän tai erityisiä toiveita, kerro se ihmeessä kommenteissa!

Joulukalenterin 1.luukun Seuraa somessa! -vinkki:

View this post on Instagram

Positive body image is not about loving or liking the reflection you see in the mirror. It's about taking a functional view of the body – focusing on what it can do for you, the skills it can do and learn. It's an attitude toward the whole body not just as a surface aesthetic. . . Those with positive body image actually spend less time ruminating on their body's surface appearance, and more time in appreciation and accepting the changing nature of emotional and mental experiences relating to embodiment – without needing to love it 100% of the time. . . The goal of 'Loving your body' may be a very unrealistic and even dismissing experience, especially if you have received feedback on multiple levels that your body is somehow problematic. Your relationship with your body may be distant, distressing, apathetic, resentful. There is likely a lot of healing and repairing to do, which takes time, resources and energy to move through. . . If you're at the beginning stages of considering that maybe your body isn't the issue – just notice the battle going on, the fighting between you and your body without judgement, and ask yourself, 'what might it be like to even consider calling a truce with my body? What would that look like? How might I feel? What might I do with those emotions I so easily placed upon my body? How might I work with those?' . . #psychology #healthateverysize #bodyimage #trauma #intuitiveeating #therapy #mentalhealth #mentalillness #edrecovery #morethanmybody #counselling #dietculture #health #feminism #selfcare #bodypositivity #bopo

A post shared by Ashlee Bennett – Melb AUS (@bodyimage_therapist) on

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!