Radikaalin joulukalenterin 5.luukku

Mutta entä jos myös haluaa tavoitella kauneutta?

Mikä on kaunista? Meillä jokaisella on kauneuskäsitys ja sen mukaan myös selkeitä ajatuksia siitä, mikä vastaavasti sitten on myös rumaa.
Käsityksemme kauneudesta ja rumuudesta muuttuu vuosien varrella, ja silti kun on kysymys omasta kehostamme, vaikka on täysin luonnollista että kehomme muuttuvat eri elämäntilanteissa ja väistämättä myös ikääntymisen myötä, ne asiat, joihin olemme itsessämme tyytymättömiä (ja joita suoraan myös vihaamme kehoissamme ja ulkonäössämme) ovat yllättävän pysyviä. 

On siis myös hyvä joskus, kun siihen on aikaa ja tarpeeksi voimavaroja, istua alas ja kirjoittaa ylös niitä asioita, mihin ei ole tyytyväinen itsessään. Ei, jotta niitä pitäisi muuttaa, vaan jotta voisi pyrkiä jäljittämään sitä, mistä se tyytymättömyys tulee. Esimerkiksi ajatukseni siitä, että hampaani ovat liian ulkonevat, ettei leukalinjani ole tarpeeksi terävä tai että sormeni ovat liian pulleat, eivät ole myöskään minun ajatuksiani, ne ovat osa kauneuskäsitystä, jonka yhdistän siihen 90-luvun malliin kauniista, seksikkäästä ja haluttavasta naisesta. Ne olivat lapsuuteni kauneusikonit: Cecilia Boloco (Chilen Armi Kuusela), vaaleaihoinen, yläluokkainen nainen, joka oli kaiken lisäksi hyvää pataa Pinochetin kanssa, sekä brasilialainen blondi laulaja Xuxa, jonka biisit ja niiden tanssit osasin ulkoa. 

Kun ymmärrän, mistä nämä tulevat, ymmärrän, että nämä eivät ole minun omaa kauneuskäsitystäni. Sitä, mitä minä pidän esteettisesti miellyttävänä. Ja edelleen: aidosti vain oma esteettinen käsitykseni ei ole myöskään staattinen, vaan alati muuttuva ja vaihtelee voimakkaasti myös sen mukaan, miltä minusta kullakin hetkellä tuntuu. Lisäksi se, mitä pidän kauniina tai silmiäni miellyttävänä, ei tarvitse myöskään olla sitä, mihin tähtään oman ulkonäköni suhteen.

Tässä yksi esimerkki: minusta Rossy de Palma on yksi kauneimmista ihmisistä, jotka tiedän. Erityisesti rakasta hänen nenänsä muotoa. Minulla on pienoinen (okei, ei edes pieni) nenäfetissi. 

Olen myös vuosien ajan enenevässä määrin pyrkinyt seuraamaan Instassa tilejä, jotka näyttävät kaikenlaisia kehoja. Sen myötä olen laajentanut omaa käsitystäni kauneudesta vastaamaan myös sellaista, jota kohti voin mennä itsekin. Tässä toinen esimerkki:

https://www.instagram.com/curvesarentmyproblem/

Ja olen päässyt siihen, että voin otattaa itsestäni tällaisia kuvia (ja julkaista ne):

Kuva: Sonja Siikanen 

Joulukalenterin viidenen luukun Seuraa somessa!

(oli muuten vaikeaa valita kuva!) 

View this post on Instagram

Femininity is so heavily attached to the riddance of unwatered body hair. I started very early shaving my legs, underarms, and forearms. I would’ve died if a hair was noticed where it wasn’t supposed to be. When my pubic hair started to get out of control, I used to use Nair to get rid of it. I left it on too long and literally burned my cooch 🤦🏾‍♂️ My obsession with hair removal continued into adulthood when one of my ex-friends pointed out that I had hairs growing from my chin. I was mortified and waxed my face once a week for many years after that. I have hairs that grow from my chin and upper lip. They are long. They grow fast. Sometimes I catch em and sometimes I don’t. Many people have PCOS or other conditions and they try to wax and shave and tweeze but the hair just comes back, stronger than ever. You are still feminine regardless of your hairs. And, it’s up to you to remove or keep your hairs. Men are allowed to be hairy, no questions asked… So, here’s a pic of me unapologetically with hairy legs. Also, I have peach fuzz on my upper lip 😂 What’s your experience with unwanted hair, PCOS? When’s the first time you shaved or have been told to shave? Let’s chat. 📸 @isntthatcharming #detroitblogger #psootd #plussize #instafashion #bodypositive #bgki #blackandabroad #honormycurves #effyourbeautystandards #pizzasisters4lyfe #blackgirlswhoblog #fashion #londonblogger #psfashion #blackgirlmagic #muslimgirl #plusmodel #wiw #intersectionalfeminism #turbanista #monochrome #bodydysmorphia #fatacceptance #pcos #fallfashion #modestfashion #streetstyle #hijabi #maxxlife #pink

A post shared by Leah V (@lvernon2000) on

Hiuksista ja anonymiteetistä, joka saa kyytiä.

Tiedättekö, mikä aihe herättää aivan älyttömän paljon keskustelua missä, milloin tai keiden kanssa tahansa?

h i u k s e t.

Enkä edes liioittele.

Näkökulmani on toki erikoinen. Olen aina rakastanut omia hiuksiani. Jopa niinä vuosina, kun oma peilikuvani oli minulle vastenmielinen, rakastin hiuksiani.

Alkuperäiset.

Tällaiset hiukset minulla oli aiemmin.

Kotimaassani ne erottautuivat joukosta vaaleutensa takia. Suomessa ne ovat aina taas herättäneet huomiota, koska niitä on pajlon, ne ovat paksut ja luonnostaan kihartuvat. Olen niitä ihmisiä, jotka aamulla herätessään laittavat tukkansa siten, että laitetaan kädet hiusten alle ja vähän ravistetaan ne ”hereille”. Aikaa siihen menee se noin viisi sekuntia. Tai meni.

Kun yritätte kuvailla jotain henkilöä x, kerrotteko ensimmäisten joukossa, minkälaiset hiukset (tai päähine) kuvailtavalla henkilöllä on? Uskallan väittää, että kerrotte. Tämä tuli esille pari päivää sitten, juteltuani baarissa ystävän kanssa. Hän mainitsi tästä ja tajusin välittömästi, että kyllä vaan. Niinhän sitä tulee tehtyä.
Hiukset ovat erittäin suuressa osassa ulkonäkökeskustelua, hiuksiin kiinnitetään niin paljon huomiota. Entäpä kaikki ne kulttuurisesti hiuksiin liittyvät tavat, uskomukset, merkitykset? Loputtomia. Puhumattakaan niistä tähtitieteellisistä summista rahaa, jotka liikkuvat hiusalalla.
Tottakai hiusten suhteen rahaa ansaitaan tasan samalla tavalla kuin lopussakin ulkonäköön liittyvässä kaupassa: mitä tyytymättömimmäksi ihmiset saadaan omaan hiuskuontaloonsa, sitä enemmän massia ihmisiltä saa nyhjättyä.
Loppujen lopuksi, miksi hiustenhoitotuotteiden mainoksissa on aina ihmisiä, joilla on paksut, kiiltävät ja runsaat hiukset? Miksei niissä esiinny sitä keskivertosuomalaisen ”ei-minkään-väristä” ohutta tukkaa? Sanon vaan.

Eipä niillä tuotteilla ohuthiuksisen ihmisen tukkaa saada yhtään sen paksummaksi, mutta mielikuviahan nämä tietyt tahot kauppaavat. Ja valitettavasti, kuten olen vuosikymmenten ajan sen saanut kokea, minulla on ilmeisesti jokin tietty vastuu säilyttää omat, luonnostaan paksut, runsaat, kaikkien mielestä upeat ja mielettömät hiukseni pitkinä ja upeina, koska niin monilla ei ole.
Mitä? EI.

Läppähän se kuulemma on, kuten eräs kaverini totesi minulle törmättyäni häneen leffassa.

Vihreät latvat

Vihreät latvat. Niiden piti olla siniset, mutta aina ei voi onnistua.

Siinä vaiheessa olin värjännyt hiusteni latvat vihreiksi. ”Miksi teit sen?” ”Koska haluan.” ”Mutta minulla on niin ohuet hiukset!” ”Jaa, mutta nämä on mun hiukseni. Ja ainoa ihminen, joka päättää siitä, mitä teen keholleni tai millekään kehoni osalle, olen tasan tarkkaan minä itse.”

Useimmat näistä keskusteluista ovat absurdeja. Mutta kuitenkin, ne varmistavat minulle sen, miten syvään juurtuneita ovat ne kauneuskäsitykset, joilla meidät on aivopesty aika helvetin pienestä pitäen.

Minulla siis on paksut, kiharat, tummanruskeat hiukset. Tai oli. Tällä hetkellä ne ovat pinkit, latvat vähän tummempaa violettia. Minulla on myös piilokalju, joka ulottuu vähän korvien yläpuolelle tottakai koko pään ympäri.
Kuulisittepa ja näkisittepä reaktiot.
blondina

Joskus alkuvuodesta, olisikohan ollut tammikuuta peräti, olin tulossa aikuislukiosta kotiin ja törmäsin kadulla erään kaveriini. Hänen kanssaan aloimme juttelemaan hiuksista, en muista mistä se lähti se keskustelu, mutta lopulta päädyimme siihen, että molemmat olemme halunneet kokeilla oikein tosi lyhyitä hiuksia, jopa kaljua. Syy siihen, ettei vielä olla siihen päästy, oli molemmilla sama: mitä jos kalloni ei ole kauniin muotoinen?
Siinä vaiheessa minulla välähti äärimmäisen epämiellyttävä ajatus. Onko meidät todellakin niin pahasti aivopiesty tavoittelemaan tiettyä kauneusihannetta, että jopa kallon muodon tulee olla tietynlainen? Kirottu Sinéad O´Connor. No eihän se tietenkään hänen vikansa ole. Mutta kuitenkin, ymmärsin, etten ole koskaan kokeillut lyhyttä tukkaa, koska en voi tietää, onko minulla tarpeeksi kauniinmuotoinen kallo siihen. Huomaako kukaan muu tuon ajatuksen naurettavuutta?
Siinä paikassa vannoin pyhästi, että ajan pääni kaljuksi joskus touko-kesäkuussa. Miksi? Koska haluan ja voin. Rakastan hiuksiani, mutta ne kasvavat kyllä takaisin. Tai ehkä eivät. Entä sitten.

Vihreät. Myöhemmin näin asian monelta muultakin kantilta ja olin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että tämä on hyvä juttu. Minä, ihmisenä, profiloidun niin vahvasti hiuksiini, että haluan nähdä, miten minun käy, kun päätäni ei olekaan koristamassa se tietynvärinen hiuspaljous.
Ja kun tajusin, että kaikki tosiaan lähtee, tajusin myös, että sitä ennen voin leikkiä niillä! Voin värjätä sen yhä uudelleen, eihän ole enää väliä, vaikka ne tulisivat tosi huonoon kuntoon – ajan ne kuitenkin pois! Voin leikkiä väreillä ja muodolla. Aivan saatanan siistiä!
Ja nyt, kun takana on jo kolme eri hiustyyliä, älysin myös kolmannenkin hyvän puolen: ihmiset kiinnittävät huomionsa nyt tukkaani, joten muu kommentointi, esim. painoon liittyen, on jäänyt olemattomaksi. Sehän sopii minulle.

pinkit - vol I

Pinkit! Tässä vaiheessa toki vielä tosi voimakkaan pinkit. Nyt vähän haalistuneet jo! 🙂

Minusta on myös aika mielenkiintoista, että aikomustani ajaa pääni kaljuksi pidetään rohkeana. Miksi se on rohkeaa? En ole tähän mennessä kuullut mitään hyvää selitystä juuri tälle sanavalinnalle. Jos joku osaa selittää sen minulle, olkaa hyvät, kuuntelen mielenkiinnolla. Jotain aavistuksia minulla on, kuten se, että pidetään rohkeana vallitsevien ulkonäköön liittyvien ihanteiden vastustamista tällä tavalla.
Mutta en voi siis päästä yli siitä fiiliksestä, että minua pidetään rohkeana kun luovun jostain, mikä tekee minusta kauniimman. Tuleeko minusta rumempi ilman tukkaa? Olen aika varma, että useimpien mielestä kyllä. Omasta mielestäni minusta tulee vain ihminen ilman tukkaa.

En tietenkään ole vapaa ulkonäkökeskeisestä ajattelusta. En missään nimessä osaa olla ajattelematta ulkonäköäni ennen ja jälkeen tämän hiusten ajamisen. Kaipaan nyt jo entistä hiuspehkoani, mutta aivan samanaikaisesti en kaipaa sitä yhtään. Ja sekin on ihan okei.
Mutta enemmän mietin seuraavaa väriäni (turkoosi!), ja kesää ilman tukkaa. Olen hankkinut kolme isoa lierihattua, koska pää ilman tukkaa + laihtuminen = lierihatut mahtuvat päähäni. Lierihattuja! Isoja, dramaattisia lierihattuja! Ei pala päänahka. Ei tarvitse pitää aurinkolaseja! Pikku sade ei myöskään haittaa, kun on koko ajan oma katos mukana!
Ja voin pitää myös pieniä korviksiani, jotka eivät aiemmin näkyneet tukkani alta. Kesä ilman tukkaa!

Heippa föönit, heippa kymmenet lenksut, jotka pyörii taskuissa ja laukuissa. Heippa sampoo, hoitoaineet ja muut hiussmöydät! Hahaa! Ei tule teitä ikävä.
Paitsi sitten taas loppusyksystä, koska hei, tää tukka kasvaa todella nopeasti.

Ei niin, ettetkö aiemminkin ollut ihan nätti, mutta…

Olen omasta mielestäni kaunis. Olen kyllä myös rumakin. Se riippuu päivästä, unen määrästä, siitä mitä unta olen nähnyt, vaatteista, lämpötilasta ja vaikka mistä. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi joka päivä jatkuvasti sitä mieltä, että on kaunis. Mutta tunnen, surullista kyllä, monta ihmistä, jotka ovat aina omasta mielestään rumia.
Tärkeämpää kuin se, olenko omasta mielestäni tai muiden silmissä kaunis, ruma tai yhdentekevän näköinen, on se, ettei sillä ole oikeasti mitään väliä. Ihmisarvoni ei määräydy sen mukaan, olenko kullakin hetkellä minkä näköinen omasta tai kenenkään muun mielestä. Olen ihmisenä arvokas, oikeutettu kunnioittavaan kohteluun ja elämisen arvoisen elämään riippumatta ulkonäöstäni. Saman oikeuden suon jokaiselle tässä elämässä. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin maailman ystävällisin ihminen jokaiselle, joka tulee kadulla vastaan. Asiallinen ja valmis kohtaamaan jokaisen tasavertaisena ihmisenä, kyllä. Mutta jos vastaantuleva ihminen osoittaa sekunnissa oleva typerä juntti, kohtelu on sen mukaista

Vuosia sitten laihduin 50 kiloa. Ensin 30 kiloa erittäin niukkaenergisellä dieetillä  ja sen jälkeen vielä 20 kiloa liikunnalla ja pitämällä tietystä ruokavaliosta kiinni.
Ennen laihtumistakin sain silloin tällöin palautetta ulkonäöstäni. Pääasiallisesti hyvää, näytätpä hyvältä, oletpa näyttävän näköinen – sekä tietenkin paljon kehuja yksityiskohdista, jotka eivät liity painoon eli niistä on turvallista puhua: onpa sinulla kauniit hiukset/silmät/vaatteet/kengät/korut jne.
Laihtumisen myötä yhtäkkiä jokaisella tuntemallani ihmisellä oli tarve kertoa, kuinka minusta on yhtäkkiä tullut kaunis.

Wau, sähän näytät tosi hyvältä!
Oho, susta on tullut tosi hehkeä!
Wau mikä mimmi!
No nythän sä oot kyllä tosi kaunis!
Sähän oikein kukoistat!
Sä hehkut!
Sä oot niin kaunis!
Sä oot tehnyt kyllä kovan urakan!
Eikö olekin kivaa kun ei tarvii kantaa sellaista määrää kiloja päällään?
On varmaan mukavaa kun voi liikkua, eikö?
Susta tuntuu varmaan tosi hyvältä!
Sä oot kyllä tosi nätti nykyään!
Huh huh mikä mimmi!
Huh huh, mitkä muodot!
Upee nainen!
ja niin edelleen…

Ja jokaisen jälkeen ei niin, ettetkö ollut aiemminkin ihan nätti, mutta…

Kyllä, jokainen kehui tuntui enemmän hyvältä kuin pahalta. Mutta se, että jokainen muisti lisätä tuon mutan tuohon perään, vitutti myös joka kerta. Ja piti olla ymmärtäväinen. Koska juu, onhan se niin, että laihtuminen tuo terveyttä tuossa omassa mittakaavassani. Ja eihän kukaan sitä pahalla tarkoittanut, olivat niin iloisia puolestani. Ja kyllä, onhan se niin, että varmasti iho voi paremmin ja joo, olivathan kasvotkin terveemmän näköisiä, kun ei ollut sitä turpomista ja kyllä sitä ja juu tätä ja tottakai ja tokihan ja näinhän se on.

Mutta silti. Vaikka laihtuminen oli todella henkilökohtainen, vaikea ja herkkä aihe, kenenkään mieleen ei tullut pysähtyä ajattelemaan, että ehkäpä hän ei halua kuulla siitä puolituntemattomalta ihmiseltä. Ehkäpä aihe on niin henkilökohtainen, että vaikka laihtuminen näkyy väkisin (eipä sitä piilottaakaan voi), ei sitä ole tehty, jotta jokainen voisi tulla kommentoimaan.
Ja tietenkään nyt, kun niistä jokainen kilo tuli takaisin, sitä ei taas kommentoida kuin ehkä kovassa humalassa (”voi voi kun sinä taas luovutit”, taas? luovutin?). Laihtumisesta saa puhua vaikka miten paljon, mutta lihomisesta ei.

Olen myös lukenut blogeista ja myös foorumeista kertomuksia siitä, kuinka paljon leikkaukseen hakeutuvat ja sen läpikäyneet ihmiset ovat saaneet kuulla siitä. Ettei oltu osattu olla tarpeeksi sinnikkäitä laihtuakseen ilman kirurgin veistä. Ettei ollut tarpeeksi itsekuria laihtumiseen ilman vippaskonsteja. Että otettiin helpoin ja vaivattomin tie kohti hoikkuutta.

I call bullshit.
Suomessa ei julkisten terveyspalvelujen kautta pääse leikkaukseen, jollei takana ole joko vakavia terveyshaittoja ja lukuisia yrityksiä laihduttaa aiemminkin. On käytävä ravitsemusterapeutilla, on kaikkia erilaisia epämiellyttäviä testejä, on psykiatrin tapaamista ja sitten on se leikkaus, joka ei ole mikään läpihuutojuttu. Se on riski. Mikään näistä ei mielestäni huuda helppoa, oikotietä, vippaskonstia tai muutakaan. Päinvastoin, tie tähän leikkaukseen on pitkä ja sinua koetellaan pitkin matkaa lukuisilla eri tavoilla. Ja hyvä niin, sillä leikkaus on vakava asia ja muutos on niin suuri, että asiaan on pakko tottua etukäteen.

Olen myös lukenut kateudesta ja ystävyyden loppumisesta. Olen lukenut parisuhteiden kariutumisista ja koko ystäväpiirin vaihtumisesta. Olen lukenut työkavereiden vittuiluista ja perheenjäsenten nauruista.
Ja sitten on omat kokemukseni. Ihmisten ajattelemattomuus. Tai ihmisillä tarkoitan lähinnä normaalipainoisia tässä tapauksessa. Sillä heiltähän niitä ajattelemattomia, hyvää tarkoittavia kommentteja kaikkein eniten kuuli.

Pahinta oli se, etten itse ollut erityisen tyytyväinen itseeni. En tunnistanut itseäni peilistä, en oikein osannut ”ajaa kehoani”. Painonpudotus oli niin nopea ja raju, etten osannut liikkua. Pää laahasi perässä niin pitkällä, että olin koko ajan aivan pihalla. Katsoin kuvia itestäni ja mietin, että ”olen valtava!”. Katselin perseeni jälkeä patjalla ja mietin taas ”valtava!”. Ennen laihtumista en ollut ajatellut niin!
Ja kommentteja sateli jatkuvasti. Kuinka hyvältä ja terveeltä näytin! Mutta minusta ei tuntunut siltä. Ja pari kertaa yritinkin aiheesta puhua, mutta nopeasti minut vaiennettiin, sillä eikö olekin kuitenkin hyvä, että olet laihtunut niin paljon, kyllä se kato siitä! Negatiivisia ajatuksia itsestään ei saanut laihtumisen myötä olla, vaan piti yksinkertaisesti olla vaan loputtoman tyytyväinen omaan pienempään kehoon.

Siksi päätin nyt, etten kerro tästä leikkauksesta kenellekään. Ja kun ENE alkaa, yritän mahdollisuuksien mukaan pitää senkin suhteen matalaa profiilia. En halua joutua selittelemään kenellekään yhtään mitään. Ja tiedän, että laihtumisen myötä kommentteja tulee taas, mutta aion sen suhteen vastata asiallisesti, mutta jämäkkäästi: Kiitos, en halua puhua asiasta. Ja sitten vaihtaa aihetta.

Koska minä olen paljon muutakin kuin painoni. Ja vaikka laihtuisin tai tapahtuisi mitä, haluaisin, että kanssani edelleen juteltaisiin kaikesta, millä on paljon enemmän väliä. Ajankohtaisista aiheista, politiikasta, kulttuurista, vitseistä, ihan mistä vaan. Mutta en jaksa käydä enää yhtään painooni liittyvää keskustelua ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä aiheesta mitään eivätkä ole jaksaneet ajatella sitä yhtään sen pidemmälle, kuin että laihtuminen on hyvä asia.