Radikaalin joulukalenterin 10.luukku

Laihduttaminen on paska idea ja laihdutuskulttuurista on päästävä eroon.

Siinä se on. Turha sitä kierrellä ja kaarrella, kun tämä on mun keskeinen viestini teille näin kymmenennen luukun kunniaksi: laihduttaminen on paska idea. Jos minulta kysytään: älä laihduta. Älä edes mieti asiaa.

Laihduttaminen on ihmisen paskinta aikaa. 

Huolimatta siitä, että laihduttamisen takana väitetään olevan oikeasti terveyssyyt, oikeasti laihduttaminen perustellaan ennen kaikkea ulkonäkökysymyksillä. Laihempi on vain kauniimpi ulkonäöltään, reippaampi, tehokkaampi, fiksumpi ja kaikin puolin vaan parempi ihminen. 

Myönnetään kuitenkin totuus: ihmisen paino kertoo ihmisestä tasan tarkkaan yhden asian: kuinka paljon ihminen painaa. Kaikki muu, ihan kaikki, on pelkkää tulkintaa ja kertoo poikkeuksetta enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasta. 

Omasta Insta-historiastani

Tämä pätee kaikkeen, mutta erityisesti terveyteen. Se, että ihminen on lihava, ei tarkoita, että hän on kävelevä aikapommi.  Ei ole toinen jalka haudassa. Ei ole kuoleman esikartanossa eikä ole ”päästänyt itseään tuohon kuntoon”. Vittu. Vituttaa edes joutua toteamaan nämä, mutta silti se on pakko kerta toisensa jälkeen tehdä. 

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa ikinä Pippa Laukan uuden ohjelman Olet mitä syöt ja meinasin räjähtää raivosta. Minusta Pippa Laukka pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen siitä vahingosta, mitä hän saa ohjelmallaan ja sanomisillaan aikaan. Kysymyksessä on kuitenkin vaikutusvaltainen henkilö, joka vedoten lääkärikoulutukseensa, pystyy muuttamaan tai/ja vahvistamaan ihmisten ajatuksia painosta, lihavuudesta ja terveydestä sekä näiden vaikutuksista toisiinsa. Joten se, että lääkäri televisiossa haukkuu ihmisen ja tämän elintavat, kaiken lisäksi pilkaten, ja sen jälkeen väittää kaikenlaista roskaa esidiabeteksest— ei, en edes jatka tästä. PÄÄ RÄJÄHTÄÄ VIHASTA. 

Ihmisen painosta ei voi päätellä mitään ihmisen terveydentilasta tai fyyisestä kunnosta, puhumattakaan siitä, minkälainen ihminen on luonteeltaan tai ominaisuuksiltaan.

Jotain voidaan kuitenkin päätellä painon perusteella ja se on se, että palkkaamisen, hyvinvoinnin ja kohtelun suhteen laihat ihmiset kyllä vievät voiton. Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi Yhdysvalloissa lihavat ihmiset (ja etupäässä naiset, koska tottakai fat-shaming on erittäin sukupuolittunut ilmiö, joka on myös täynnä sekä misogynisia että rasistisia piirteitä) saavat pienempää palkkaa ja he tulevat palkatuiksi pienemmällä todennäköisyydellä – puhumattakaan ylennyksistä tai palkankorotuksista. 
Tästä lisätietoa: linkki.

Vuonna 2017 tehtiin kysely 500 rekrytointivastaavalle, missä heille annettiin valokuva suuripainoisesta naispuolisesta työnhakijasta. 21 prosenttia heistä kuvaili hakijaa ”epäammattimaiseksi” siitä huolimatta, ettei heillä valokuvan lisäksi ollut mitään muuta tietoa tästä. (Linkki: 2017 survey

Omat kokemukseni sekä työntekijänä että työnantajapuolen edustajana ovat valitettavasti samansuuntaiset. Muistan erityisesti erään keskustelun, jonka kuulin kun olin vielä palveluasiantuntijana, ennen ylenemistäni toimihenkilöksi ja ryhmäpäälliköksi: kaksi toimihenkilöä keskustelivat eräästä työnhakijasta, joka pyrki toiselta osastolta asiakaspalvelun puolelle. Toinen keskustelijoista oli ryhmäpäällikkö, keskipainoinen keski-ikäinen mies, ja toinen tutor-asemassa tuolloin ollut lihava, keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Ryhmäpäällikkö sanoi kuulleensa, että työnhakija on hyvä myyjä ja erinomainen asiakaspalvelutaidoiltaan. Tutor vastasi tähän ”mutta se on niin lihava, se kuitenkin saikuttaa puolet ajasta, ei mitään järkeä palkata sellaista”, mihin ryhmäpäällikkö nyökkäili ”aivan, totta puhut kyllä”. Ja se siitä hakijasta. 

Minä en tiedä teistä, mutta tähän mennessä omassa työhistoriassani olen tasan tarkkaan yhden kerran ollut sairauslomalla lihavuuteni takia: kun menin mahalaukun ohitusleikkaukseen. Sen jälkeen suurin osa kaikista terveydellisistä ongelmista, mitä minulla on ollut, on johtuneet joko suoraan tai välillisesti laihtumisesta. Mitä vähemmän olen painanut, sitä huonommin olen fyysisesti voinut. ”No mutta eikö ole kuitenkin kivaa, kun löydät paremmin vaatteita kaupasta”. BITCH PLEASE.

Wau. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Suhtaudun aiheeseen erittäin henkilökohtaisesti ja siinä, missä normaalistikin kirjoitan hyvin rönsyilevästi, tämä meinaa vielä enemmän karata koko ajan käsistä, koska minulla on niin monta kanaa kynittävänä tämän lihavia ihmisiä sortavan yhteiskunnan kanssa. Olen raivoissani. 

Kymmenen luukun pääpointti on siis tämä: lihavuus ei ole itsessään ongelma. Mutta siitä kovasti halutaan tehdä ongelma, kansallinen sellainen. Lihavuudesta puhutaan epidemiana, joka uhkaa kokonaisten kansakuntien tulevaisuutta ja romahduttaa talouden, vaikka lihava ihminen on todellisuudessa varsin tuottoisa kapitalismille. Lihavuustutkija Hannele Harjunen Voiman artikkelissaan kertoo, että lihavuuden stigman vahvistaminen ja uhkakuvien maalailu ovat myös monien toimijoiden kuten lääke-, laihdutus- ja wellness-teollisuuden etujen mukaista. 

Jännää on myös se, että laihduttamisen ikään kuin tiedetään (!!) aina jotenkin poikkeuksetta parantavan ihmisen terveydentilaa, ja siitä huolimatta, että taas kerran tutkimuksissa on todettu, että vaikka (lihavan) ihmisen terveydentila paranisi, jos samalla ei tapahdu laihtumista, muutos on epäonnistunut. Tässä tutkimus aiheesta: Cochrane review from 2013. 

Toinen tutkimus osoittaa, että vaikka kahden vuoden jälkeen, kun lasten liikunnan määrä on lisääntynyt ja ruokavalio on parantunut, painossa ei tapahdu muutosta, mutta oppimistulokset paranivat. Tässä linkki tutkimukseen <— Mutta koska laihtumista ei tapahdu, paskat siitä. 

Tällä viikolla aion kertoa tarkemmin niistä muutoksista, mitä kehoissamme tapahtuu, kun tarkoituksella laihdutamme. Haluan aseistaa teidät tiedolla. Ymmärryksellä. 

Ja tavoitteenani on se, että opitte olemaan armollisempia itsellenne. Että kohdistatte kaiken häpeän, syyllistämisen, epäonnistumisen tunteet, pois itsestänne ja kehoistanne sinne, minne se kuuluu: kulutusyhteiskunnalle, jolle on tarkoituksenmukaista saada teidät vihamaan itseänne, koska silloin te eniten käytätte rahaa ”hyvinvointiin”. 

Lukemiseksi suosittelen muutenkin tätä artikkelia: Everything you know about obesity is wrong.

10. luukun Seuraa Somessa!

 

Radikaalin joulukalenterin 8.luukku

Kirje sinulle, joka odotat aikuista lastasi jouluksi kotiin.

Oletko valmistautunut hyvin? Jos olen jotain ymmärtänyt suomalaisesta vieraskoreudesta, olet todennäköisesti miettinyt hiukan etukäteen, mitä meinaat tarjota. Joululaatikoita, lipeäkalaa, kinkkua, kahvin kanssa konvehteja. 

Istun uuden kotini keittiössä kirjoittaen tätä. Leivoin juuri pellillisen joulutorttuja. Luulen, että tämä on ehkä neljäs kerta elämässäni, kun leivon joulutorttuja. Mietin tulevia jouluja, kun niitä viettää kanssani lapseni, Eliana, joka on vielä tämän joulun kohdussani, mutta ensi vuonna tähän aikaan vähintään jo konttaa. Mietin minkälaisia jouluperinteitä haluan luoda ja mitkä asiat ovat tärkeitä minulle, mitä joulun yksityiskohtia haluan korostaa ja mitä en halua edes tuoda omaan kotiini ja lapseni jouluun. 

Yhtään ruokaa ei ole vielä päätynyt listalleni. Sen sijaan mietin kahta asiaa ylitse muiden: ensimmäinen on kiireetön yhdessäolo. Muistan lapsuuteni joulut, kun myös aikuiset sallivat itselleen istua alas ja lakata hössöttämästä aikuisten juttuja. He leikkivät meidän lasten kanssa. Kun olin vähän vanhempi, yhdessä pelattiin korttipelejä. 
Toinen oli joulukuusi ja sen koristeleminen. Se oli minulle tärkeä rituaali, missä tärkeimpänä hahmona oli mummoni, Mamitel, jonka mukaan vielä syntymätön lapseni on nimetty: Eliana. 

Mietin omia joulujani nyt aikuisena ja tulen surulliseksi. Mietin kaikkia niitä vanhempia, jotka odottavat aikuisia lapsiaan kotiin jouluksi, jotka joutuvat pettymään. Mietin teitä, joille ehkä tänä jouluna tuleekin viesti: vietän jouluni nyt muualla. Rauhallista joulua kuitenkin! 

Olen teidän puolestanne hiukan surullinen, mutta ennen kaikkea olen teille vihainen. Minulla on ystäväpiirissäni paljon, oikeastaan aivan liikaa, sellaisia ihmisiä, jotka eivät tänäkään jouluna mene vanhempiensa tai sukulaistensa luokse, koska siellä ei ole heille turvallista. Osa on hyväksynyt tämän välttämättömänä pahana. Osalle se on vain päätös, joka helpottaa elämää ja sallii kerrankin nauttia joulusta. Tosi monelle se on edelleen vaikea paikka, mikä ahdistaa, koska he rakastavat perhettään, mutta heidän luonaan olemisesta pitää maksaa aivan liian kallis hinta. 

Kysyin asiaa myös julkisesti. Ja vastaukset saivat minut hyvin hiljaiseksi. 

”Todennäköisesti vietän joulun äitini kanssa ja saan kuulla väärinsukupuolitusta, fatshamingia ja slutshamingia sekä muuta lannistamista. Vaihtoehto on jättää hänet yksin.”

”Tuntuu, että välittömästi suvun pariin rantautuessaan joutuu nostamaan suojauksen ja valmistautumaan taisteluun oman maailmankuvansa ja elämäntapansa puolesta.”

”Sukulaisjoulut on super uuvuttavia sukulaisten jäätävien poliittisten kantojen uskonnollisuuden ja cis-larpin (eli sen, että joutuu esittämään sitä sukupuolta, mihin on kasvatettu eikä sitä, mitä on) takia. Kaverijoulussa kukaan ei myöskään kommentoi syömistä tai tuputa ruokaa tai alkoholia ”

Oletko sinä pysähtynyt miettimään tätä? Odotat aikuista lastasi jouluksi kotiin, olet suorittanut joulusiivouksen, hankkinut lahjat, ehkä vieläkin tapana on hakea ja koristella joulukuusi, suunnitellut jouluaterian – mutta oletko miettinyt, kuinka luot turvallisen ilmapiirin hänelle, jonka haluat viettävän joulua kanssasi? 

Ketä odotat jouluksi kotiin? Odotatko ihmistä, jonka luulet tuntevasi? Jotakuta, jota et ymmärrä täysin? Ehkä hän on kasvissyöjä tai vegaani. Ehkä hänellä on aivan erilaiset poliittiset mielipiteet kanssasi. Voi olla, että odotat lasta, joka ei ole pitkään aikaan enää ollut lapsi vaan onkin nyt aikuinen, ja on tehnyt aivan erilaisia valintoja, kuin mitä sinä halusit hänen tekevän. 

Tunnetko sinä hänet, ketä odotat jouluksi kotiin? Oletko koskaan halunnut kunnolla tutustua häneen? Sinä varmaan osaat sanoa, mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, mutta oletko kysynyt häneltä, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä, ei pelkästään joulussa vaan elämässä yleensä? 

Tiedätkö sinä oikeasti kuka aikuinen lapsesi on ihmisenä? Kuka hän on nyt, tässä ajassa, tänä jouluna? Vai näetkö hänet edelleen sinä henkilönä, jonka sinä haluaisit hänen olevan? Todennäköisesti rakastat häntä ja haluat hänelle parasta. Mutta valitettavasti se ei aina riitä. Sinun on myös hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän on. Hän ei välttämättä ole sitä sukupuolta, mihin olet yrittänyt häntä kasvattaa. Tai ehkä hän on rakastunut samaa sukupuolta olevaan henkilöön. Voi olla, että hän on päättänyt olla koskaan lisääntymättä – ja se on sinulle vaikea pala, koska haluaisit edelleen lapsenlapsia. 

Joulu on vaikeaa aikaa. Vaikka perhe olisi pääasiallisesti hyvinvoiva, jouluun ladataan aivan liikaa odotuksia. Joulukuvastot, se mitä media meille näyttää, maalaavat kuvan idyllisestä, rauhallisesta ja taianomaisesta joulusta upeine ruokineen, siisteine kotineen ja onnellisine perheineen. Valitettavasti jouluna ollaan tasan yhtä inhimillisiä kuin muulloinkin – mutta sen latauksen vuoksi pinnamme on vähän kireämmällä. Lisää tähän alkoholi ja ne ehkä perhettä tai sukua koskevat puheenaiheet, joita on ehkä pitkin vuotta muutoin vaiettu, niin joulu ei olekaan idyllinen perhejuhla vaan painajainen, mistä toipumiseen menee aikaa. 

Sinä, joka odotat aikuista lastasi kotiin jouluksi: sinun ei tarvitse olla lapsesi kanssa samaa mieltä kaikesta. Varsinkaan mielipideasioista, mistä tiedät että teillä on erimielisyyksiä, ei kannata ehkä jouluna aivan kauheasti jutella, mutta eihän sille välttämättä toki aina voi mitään, että syntyy pientä kinastelua siitä, mitä katsotaan televisiosta, voittiko oikea ihminen Tanssii tähtien kanssa -kisan ja olisiko sen yhden pariskunnan sittenkin pitänyt pysyä yhdessä Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa.

Aikuisen lapsesi elämänvalinnat, se kuka hän on ihmisenä, mitä sukupuolta hän on, kenet hän valitsee tai haluaa valita kumppanikseen, minkälaisessa kehossa hän valitsee elää, sekä hänelle tärkeät arvot – nämä taas eivät ole mielipidekysymyksiä. Se, kuka aikuinen lapsesi on, ei ole asia, mistä voi neuvotella. On yksi asia sanoa, ettei pidä aikuisen lapsen musiikkimakua minään, ja aivan toisenlainen sanoa, ettei pidä koko ihmistä minään. 

Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, älä siis aseta lastasi siihen asemaan, että hän joutuu jouluna tai muulloinkaan perustelemaan omia ihmisoikeuksiaan sinulle. Ymmärrä, että hänellä on oikeus elää sellaisena kuin hän on. Myös jouluna, myös sinun luonasi. 

Joten jos haluat tänä jouluna aikuisen lapsesi, ehkä jopa puolisoineen tai perheineen, luoksesi, valmistaudu tällä kertaa ihan muulla tavalla kuin tekemällä laatikkokaupalla jouluruokia. Sinun ei tarvitse tietää kaikkea, mutta sinä voit kysyä. Paras ihminen vastaamaan on aikuinen lapsesi itse, mikäli välinne eivät ole vielä siihen pisteeseen tulehtuneet, että voit hänen kanssaan kommunikoida. Kysy häneltä, minkälaisen joulun hän haluaa? Minkälainen olisi aikuisen lapsesi turvallinen joulu? Mitä asioita sinun kannattaa ottaa huomioon etukäteen? Mitä sinun pitäisi oppia, jotta aikuinen lapsesi haluaa viettää joulun kanssasi?

Ja tee sitten aito yritys luoda sellainen joulu. Mutta luo se hänen tai heidän kanssaan yhdessä. 

Muista vielä: aina, kun kysyt toisen ihmisen lupaa johonkin, voi olla että hän vastaa sinulle kielteisesti. Ja sinun tehtävänäsi, aikuisena ihmisenä myös, on hyväksyä ja kunnioittaa kielteinenkin vastaus. Kun on kysymys joulusta, mieti, mitä olisit voinut tehdä toisin tai paremmin. Ehkäpä kun tulee aika tehdä lupaus tulevalle vuodelle, voit luvata oppia avointa, kunnioittavaa ja turvallista kanssakäymistä. Ehkä jouluna vuonna 2019 tilanne on muuttunut ja kun uudemman kerran kutsut aikuisen lapsesi kylään, vastaus onkin varovaisen myöntävä. Ole silloin sen luottamuksen arvoinen. 

Ystävällisesti, 
Javiera Marchant Aedo

ps: jos olet siinä onnellisessa asemassa, että aikuiset lapsesi tulevat jouluna kylään, älä aloita joulua sanomalla ”on se hyvä että edes joskus tulet käymään”. Syyllistäminen ei kuulu turvalliseen jouluun. 

Radikaalin joulukalenterin 6.luukku

Kohteliaisuudet ja miksi niitä kannattaa kyseenalaistaa

Itsenäisyyspäivä. Se on tänään. Itsenäisyyspäivänä, näin olen ymmärtänyt, on monella suomalaisella tapana katsella linnan juhlia ja arvostella paikalla olevien ulkonäköä ilkeämielisesti.

Kuulostaako pahalta, jos kirjoitan sen noin? Kärjistän vähän, tietenkin. Tiedän varsin hyvin, että kaikki eivät katso linnan juhlia, monia se ei voisi vähempää kiinnostaa, ja niistä, jotka katsovat juhlia useimmat eivät ilkeämielisesti kommentoi. Mutta ulkonäön arvottamisen juhla se silti on enemmän kuin mitään muuta. 

En lähde nyt edes pohtimaan näiden linnan juhlien poliittista merkitystä tämän yhden teeman ulkopuolella, vaan haluan käyttää sitä esimerkkinä siitä, miten sisäistettyä on kauneuskäsityksemme suhde laihuuteen. Olen asunut Suomessa vuodesta 1992, ja olen itse ollut enemmän mukana itsenäisyyspäivän mielenosoituksissa kuin katsellut juhlia televisiosta, mutta en ole voinut välttyä kuulemasta juhlien ympärillä vellovaa seksistisestä, rasistisesta ja läskifobisesta kommentointia. Se alkaa hyvissä ajoin ennen juhlia ja jatkuu pitkään juhlien jälkeenkin. Ja kyllä, se keskittyy lähinnä naisiin.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka mieluummin näkisimme ihmisten lopettavan kaiken toisten ihmisten ulkonäköön liittyvän kommentoinnin. Ihan kaiken. Jos on pakko jotain kommentoida, siis ihan oikeasti pakko, sitten kannattaa kysyä lupa. Ja jos vastaus on kielteinen, soisin kysyjän pitävän suunsa kiinni. 
Tämä sääntö on myös tottakai itsellenikin. Pyrin olemaan itsekin kommentoimatta toisten ulkonäköä, ja tästä on koko ajan helpompaa pitää kiinni. Siitä huolimatta edelleen silloin tällöin havahdun siihen, että jaahas, kappas kappas, taisin taas kerran jotain möläyttää. 

Juu, tietenkin on poikkeuksia. Tunnen monia ystäviäni just niin hyvin, että tiedän voivani (tai uskon voivani) kommentoida väri-, kuosi-, asuste- ja vaatevalintoja sekä ulkonäköön liittyviä tekoja, esimerkiksi hienoa meikkiä, glitteröintiä tai kampausta. Tämä on tärkeää: sallin itseni kommentoida vain toisen ihmisen valintoja, tekoja, en hänen kehoaan, sen muotoa, painoa, silmämääräisesti arvioimaani terveydentilaa tai muuta vastaavaa. Enkä hittovie siltikään aina tässä onnistu. Viimeksi marraskuun alussa huomasin tyhmästi sanoneeni ystävälle, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, ”näytät upealta!”. Mikä tässä on ongelma?  Tarkoitin hiuksia ja vaatevalintoja, mutta se olisi voitu tulkita myös kohteliaisuudeksi siitä, koska hän oli (arvioni mukaan) pienentynyt. En tietoisesti tarkoittanut sitä niin, mutta en voi vannoa, ettenkö jollain hyvin alitajuisella tasolla ole silti ajatellut niin. En voi luottaa siihen, että olisi mitenkään vielä vapaa niistä kahleista. Minua hävetti. Oli kiire. En koskaan palannut siihen asiaan, mutta edelleen mietin sitä ja kadun sanomaani. 

STOP RIGHT NOW THANK YOU VERY MUCH

Siksi varsinkin tänään viestini on seuraava: mieti, mikä ajatus sinulla on takana silloin, kun olet antamassa tuomiosi jonkun ihmisen ulkonäöstä. Jos aiot ”kritisoida” (=haukkua) ihmisen asuvalintaa, miksi se on kritiikki? Miksi se on floppi? ”Ai kamala, tuo ei sovi tolle ihmiselle yhtään!” Miksi ei sovi? 

Varsinkin kun aiot antaa kohteliaisuuden, kun aiot sanoa että joku näyttää upealta, etenkin kun aiot olla kehopositiivinen ja kehua jotain ihmistä, joka ei olekaan laiha ja kehonormien sisäpuolella, yritä seurata omia ajatusaskeleitasi taaksepäin. Miksikö?  

Kohteliaisuussanavarastossamme on mm. termejä kuten imarteleva, oikeita kohtia korostava, hoikentava, pidentävä jne. Englanninkielinen sana ”flattering”, jonka etymologia tulee sanasta ”flat” eli litteä, tarkoittaa nykyään ”imartelevaa”. Olet varmasti nähnyt, lukenut, kuullut ja keskustellut aiheesta ”mitkä vaatteet sopivat vartalotyypillesi”? Jos mietit tai käyt lukemassa vinkkejä miten eri vartalotyyppien vaatteet, kuosit ja leikkaukset kannattaa valita, lue niitä erittäin kriittisellä silmällä. Jokaisen vinkin jälkeen, ”valitse suoria linjoja” tai ”pukeudu lahkeista kapeneviin housuihin” tai ”vyö on paras ystäväsi”, kysy artikkelilta vaikka ääneen ”miksi?”. Mikä on vastaus tähän kysymykseen? Miksi pitää valita suoria linjoja? Miksi vyö on paras ystäväni? Miksi pitää vältellä kuoseja tai suosia kellohameita?

Kaikki ohjeet tähtäävät siihen, että ihmisen pitää yrittää näyttää hoikemmalta kuin on. Ja jos ohjeet eivät pyri hoikentamiseen, vaan on tarkoitettu esimerkiksi pitkille, lyhyille, kapeavartaloisille jne, ohjeet ovat vähintään seksistisiä: näin pukeudut siten, että näytät  naiselliselta. Naiseus tarkoittaa siis kurveja oikeissa paikoissa. Ja nimenomaan vain tietyissä paikoissa. Jos kurvit ovat väärissä paikoissa, esimerkiksi alleissa, ”jenkkakahvoissa”, leuan alla, tissien ja navan välillä, selässä… ne pitää yrittää piilottaa tai ”kääntää katse parhaimpiin puoliin”. Tätä kutsutaan termillä ”parhaiden puolien korostaminen”. Siis niihin, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. *INSERT EYE ROLLING HERE*

TJEU:

”Korosta: Olkalinjaa, siroutta, vyötäröä, kauniita kaarevia muotoja, pituutta jaloissa, kaula-aukkoa.”

”Vältä liian isoja kuvioita, vaakaraitaa ja isoa ruutua. Ne antavat vartalosta leveämmän vaikutelman.”

”Koska Y-vartaloisen jalan malli on usein hyvin hoikka, ja sorjia sääriä on hyvä korostaa kapeilla lahkeilla.”

”Tärkeintä on, että kiinnekohta säilyy kapealla vyötäröllä.”

”Kannattaa panostaa tyylikkääseen trenssiin, joka tasapainottaa lanteiden ja hartioiden väristä leveyseroa ja luo illuusion todellista kapeammasta vyötäröstä.”

Tämä oli kaikessa naurettavuudessaan surullisinta: 

Kengät
Vältä liian siroja kenkiä, ne korostavat lantion leveyttä.”

You get my point?

Ongelma toisten ihmisten ulkonäkön kommentoinnissa, etenkin silloin, kun aiomme sen kohteliaisuudeksi, on se, että olemme niin hyvin sisäistäneet kauneuden suhteen joko suoraan laihtuuteen (ja näennäiseen terveyteen) vähintään siihen, että on ”laihempi” (siis pienempi kuin edellisen kerran), että järjestäen kun kehumme toista, käytännössä ylistämme laihuutta ja vahvistamme tätä vahingollista laihuusihannointia. 

Jos et siis voi olla 100% varma, että kehusi ylläpitää läskifobisen yhteiskuntamme vahingollisia rakenteita, parempi ettet sano mitään. Älä katso linnan juhlia. Tee jotain muuta, tässä ideoita: Kokoa palapeli. Juo kaakaota. Pelaa lautapelejä. Tiskaa. Mene tanssimaan. Ota päikkärit.
Jos kuitenkin aiot katsoa linnan juhlia ja teet sen porukassa, ja varsinkin jos olet laiha tai kehonormien sisäpuolella ja olet seurassa, jossa on pelkästään tai eniten muita tämän suhteen etuoikeutettuja, pidä mielessä että juuri silloin on tärkeää olla kommentoimatta tavoilla, jotka ylläpitävät läskifobiaa.

Jos on kuitenkin pakko eli kaikesta huolimatta haluat kommentoida toisten ulkonäköä, muista tämä Hatun haaste:

Kuudennen luukun Seuraa Somessa!:

Ja jos tämän ihmisen Insta-kuvat saavat sinut epämukavaksi, hyvä. Kyseenalaista sitäkin, miksi tulee epämukava olo. Missä on ongelma? Haasta omat ajatuksesi, haasta käsityksesi kauneudesta, terveydestä ja siitä, miltä mikäkin sukupuolen kuuluu näyttää. Ja muista: ensimmäinen ajatuksesi on tuskin omasi – myöskään kun tarkastelet toisten ulkonäköä. 

Radikaalin joulukalenterin 5.luukku

Mutta entä jos myös haluaa tavoitella kauneutta?

Mikä on kaunista? Meillä jokaisella on kauneuskäsitys ja sen mukaan myös selkeitä ajatuksia siitä, mikä vastaavasti sitten on myös rumaa.
Käsityksemme kauneudesta ja rumuudesta muuttuu vuosien varrella, ja silti kun on kysymys omasta kehostamme, vaikka on täysin luonnollista että kehomme muuttuvat eri elämäntilanteissa ja väistämättä myös ikääntymisen myötä, ne asiat, joihin olemme itsessämme tyytymättömiä (ja joita suoraan myös vihaamme kehoissamme ja ulkonäössämme) ovat yllättävän pysyviä. 

On siis myös hyvä joskus, kun siihen on aikaa ja tarpeeksi voimavaroja, istua alas ja kirjoittaa ylös niitä asioita, mihin ei ole tyytyväinen itsessään. Ei, jotta niitä pitäisi muuttaa, vaan jotta voisi pyrkiä jäljittämään sitä, mistä se tyytymättömyys tulee. Esimerkiksi ajatukseni siitä, että hampaani ovat liian ulkonevat, ettei leukalinjani ole tarpeeksi terävä tai että sormeni ovat liian pulleat, eivät ole myöskään minun ajatuksiani, ne ovat osa kauneuskäsitystä, jonka yhdistän siihen 90-luvun malliin kauniista, seksikkäästä ja haluttavasta naisesta. Ne olivat lapsuuteni kauneusikonit: Cecilia Boloco (Chilen Armi Kuusela), vaaleaihoinen, yläluokkainen nainen, joka oli kaiken lisäksi hyvää pataa Pinochetin kanssa, sekä brasilialainen blondi laulaja Xuxa, jonka biisit ja niiden tanssit osasin ulkoa. 

Kun ymmärrän, mistä nämä tulevat, ymmärrän, että nämä eivät ole minun omaa kauneuskäsitystäni. Sitä, mitä minä pidän esteettisesti miellyttävänä. Ja edelleen: aidosti vain oma esteettinen käsitykseni ei ole myöskään staattinen, vaan alati muuttuva ja vaihtelee voimakkaasti myös sen mukaan, miltä minusta kullakin hetkellä tuntuu. Lisäksi se, mitä pidän kauniina tai silmiäni miellyttävänä, ei tarvitse myöskään olla sitä, mihin tähtään oman ulkonäköni suhteen.

Tässä yksi esimerkki: minusta Rossy de Palma on yksi kauneimmista ihmisistä, jotka tiedän. Erityisesti rakasta hänen nenänsä muotoa. Minulla on pienoinen (okei, ei edes pieni) nenäfetissi. 

Olen myös vuosien ajan enenevässä määrin pyrkinyt seuraamaan Instassa tilejä, jotka näyttävät kaikenlaisia kehoja. Sen myötä olen laajentanut omaa käsitystäni kauneudesta vastaamaan myös sellaista, jota kohti voin mennä itsekin. Tässä toinen esimerkki:

https://www.instagram.com/curvesarentmyproblem/

Ja olen päässyt siihen, että voin otattaa itsestäni tällaisia kuvia (ja julkaista ne):

Kuva: Sonja Siikanen 

Joulukalenterin viidenen luukun Seuraa somessa!

(oli muuten vaikeaa valita kuva!) 

View this post on Instagram

Femininity is so heavily attached to the riddance of unwatered body hair. I started very early shaving my legs, underarms, and forearms. I would’ve died if a hair was noticed where it wasn’t supposed to be. When my pubic hair started to get out of control, I used to use Nair to get rid of it. I left it on too long and literally burned my cooch 🤦🏾‍♂️ My obsession with hair removal continued into adulthood when one of my ex-friends pointed out that I had hairs growing from my chin. I was mortified and waxed my face once a week for many years after that. I have hairs that grow from my chin and upper lip. They are long. They grow fast. Sometimes I catch em and sometimes I don’t. Many people have PCOS or other conditions and they try to wax and shave and tweeze but the hair just comes back, stronger than ever. You are still feminine regardless of your hairs. And, it’s up to you to remove or keep your hairs. Men are allowed to be hairy, no questions asked… So, here’s a pic of me unapologetically with hairy legs. Also, I have peach fuzz on my upper lip 😂 What’s your experience with unwanted hair, PCOS? When’s the first time you shaved or have been told to shave? Let’s chat. 📸 @isntthatcharming #detroitblogger #psootd #plussize #instafashion #bodypositive #bgki #blackandabroad #honormycurves #effyourbeautystandards #pizzasisters4lyfe #blackgirlswhoblog #fashion #londonblogger #psfashion #blackgirlmagic #muslimgirl #plusmodel #wiw #intersectionalfeminism #turbanista #monochrome #bodydysmorphia #fatacceptance #pcos #fallfashion #modestfashion #streetstyle #hijabi #maxxlife #pink

A post shared by Leah V (@lvernon2000) on

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!