Grieving and celebrating motherhood

I was supposed to just write some thoughts on parenting to my Instagram story. But it sorta got out of hands so I’ll publish it here.

I usually write my blog in Finnish and my IG stories in English, so that’s why this is English.

The answer is to a question I stumbled upon in someone else’s IG story:

It says:

”Question for mothers. Did any of you grieve the shift from existing in the world as your own woman and into our role as a mother?”

I didn’t. I still exist in the world as my own woman. To my child I am their mother. If other people see me only as a mother, those are not my people.

I didn’t change as a person in the sense I’m someone completely new. I have some new habits alongside my old ones. My priorities have shifted – but that happened according to who I’ve always been as a person. I didn’t suddenly change to be someone unrecognisable. I’m still me.

What did happen is that I’m more now. Being a mother is a new role alongside my previous roles: activist, friend, feminist, performer, writer, daughter, sister, employer, employee etc.

Being a mother is, indeed, the predominant role from now on, but never alone that.

Im not only a mother, I’m an activist mother. I’m not only a performer, from now on being a mother brings new practical issues to performing as well as new points of view to what I do and say on stage. Do you know what I mean?

What is difficult is making others understand that from now on everything I do or say is NOT due to motherhood.

Any changes in the way I act or the things I do, or even small things like what I eat or wear, a lot will have nothing to do with being a mother and some will have everything to do with it.

However I do not own anyone explanations of what is or isn’t because of me being a mother, but I’m afraid (and already there are examples of this happening) people believe they are entitled to both defining me and defining my deeds around or due to motherhood.

I might grieve some details. I can’t go out and sit with my friends at the terrace drinking jaloviina until 2am and then go dancing until 5am – not yet at least and not just like that without planning ahead. But can it still happen? Fuck yes.

I miss, for now, that I’m not able to be spontaneous the same way as before – which doesn’t mean I can’t be spontaneous now, but just not in the same way. And then I can’t say that my spontaneity has been exactly the same for the past 20 years. I’m still the same person, but with much more experience, knowledge, all the wisdom I can take using my hindsight, all of it. And now I can add something new to me: motherhood.

So I don’t think there is anything, in my case, to grieve. Just to celebrate. And I will celebrate, have a motherhood party, as soon as I can.

NEVERTHELESS.

I do feel very strongly that while this is MY EXPERIENCE, it is not EVERYONE’S EXPERIENCE.

I understand that there are a lot of people out there, mostly women, who feel the pressure to become new saint-like perfect figures of motherhood and who constantly hear about this and suffer from this pressure, these demands that are as absurd as they are harmful. People are not subtle when it comes to telling parents but specially mothers what they should do, think and feel. I mean people literally will say shit like “you must be very happy” which is totally fine if said parent is happy, but what if you just said that to someone suffering from postpartum depression? Or a parent struggling with financial issues so bad, it sucks the joy out of everything, including parenting? Or the young mother of a newborn, someone who dreamed what perfection and pure love it would be, only to be harassed and disrespected during childbirth, or who’s baby keeps them awake at night every night, or who despite all their efforts is unable to breastfeed (and is shamed for “giving up” and using formula), or who hasn’t formed that connection to their baby yet and because of that feels like a failure?

You must be very happy. And yet so many aren’t JUST and ONLY happy. They are happy and sad. Happy and stressed. Happy and depressed. Happy and so, so afraid. And there MUST be room for parents expressing all those feelings outside happiness

And finally there are all the parents who change so much if not everything about themselves and their lives to become what they have thought and even dreamed of what parenting is like. And that is totally fine too. It is always ALWAYS fine when people go after their dreams. The closest people are to what they dreamt to once become, the more authentic they are, as Agrado put it in Todo sobre mi madre.

Parenting and in my case motherhood I celebrate, I don’t feel like grieving. But as always: I grieve this society where there is no security or freedom to be the kind of parents each of us aspire to be according to our own values. The best ones for our children.

Radikaalin joulukalenterin 7.luukku

Sinä olet rasisti.

Tätä ei ole helppo kirjoittaa. Tai ehkä enemminkin niin, että on helppoa, mutta vähän irvistelen etukäteen, koska voin kuvitella todella monen reaktiot etukäteen.

Oletko rasisti? Jos olet eksynyt sivuilleni, on todennäköistä, että vastaat ”en”. Kuitenkin jos väittäisin sinulle tässä ja nyt, että olet rasisti, miten suhtautuisit siihen? Tuskin se kivalta tuntuu. Ei tietenkään.

Se, että kuitenkin väitän sinun(kin) olevan rasisti, selittyy sillä, että rasismi ei ole mustavalkoinen juttu. Se ei mene niin, että olet joko SVL:n jäsen ja heilaat harva se päivä huutaen natsien iskulauseita päin kaikkia, jotka mielestäsi ovat muuta kuin arjalaista alkuperää, tai sitten olet täydellisen ”suvaitsevainen” (kuinka vihaankaan tuota sanaa) ihminen, joka on 100% sitä mieltä, että kaikki ovat samanarvoisia ja kohtelee aivan täpöö kaikkia täysin samalla tavalla. 

Tässä, asian selittää paremmin ja yksityiskohtaisemmin
Mamoudou N´Diaye:

Rasismi on siis spektri. Ja valitettavasti me olemme kaikki jossain kohtaa tätä spektria. Olemme siis jokainen jonkinasteisia rasisteja. Toki jos haluat helpottaa juuri nyt tuntemaasi syyllisyyttä, voit myöntää olevasi ”joitain ihmisryhmiä kohtaan ennakkoluuloinen”. Rasismin muotoja (esiasteita, if you will) ovat myös rodullistaminen ja eksotisoiminen. Nämä kaksi viime mainittua ovat sellaisia, mitä tehdään myös usein ”hyvää tarkoittaen”. Esimerkiksi jokainen, joka on minullekin kertonut, kuinka paljon ”ihailee latinokulttuuria” tai pyytänyt, että puhuisin vähän espanjaa, koska ”se on niin tulinen ja seksikäs kieli” tai ohittanut kaikki tunteeni toteamalla, että olen ”temperamenttinen ja pippurinen lattari”, on rodullistanut ja eksotisoinut minut. 

Älä kuitenkaan jää tähän. Älä jumiudu siihen, että ”no helvettiäkö sitten, olen rasisti, shoot me”. Ei ei. Pyri ensin tunnistamaan ennakkoluulosi. Kuuntele ja ota opiksesi, kun sinulle huomautetaan, että jokin tekosi on rodullistamista tai eksotisoimista. Älä muserru myöskään syyllisyyden alle: et ole ainoa, joka tahtomattaan ja jopa hyvää tarkoittaen ylläpitää vahingollisia rasistisia rakenteita, mutta voit liittyä alati kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka tietoisesti pyrkivät pois tällaisesta. Ja, kuten kaikki muukin työ omien rutiininomaisten tapojen tunnistamiseksi ja muuttamiseksi, se helpottaa jokaisen teon ja ajan myötä.

Minäkin olen tehnyt tämän työn, ja teen sitä edelleen. Minussa ovat ne lukuisat kokemukset, jotka vahvistavat omia ennakkoluulojani tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan. Ja pahinta on myös se, että minulla on ennakkoluuloja ihmisryhmistä, joiden suhteen ei ole mitään kokemuksia. En ollut romaneja kohtaan ennakkoluuloinen Suomeen tullessani, mutta jo muutaman vuoden jälkeen opin olemaan sitä: minulla ei ollut yhtään negatiivista kokemusta kenenkään romanin kanssa (päinvastoin, olin yläasteella tosi ihastunut yhteen romaniin), mutta pelkästään rasististen juttujen kuuleminen riitti ja huomasin 16-vuotiaana Tampereelle muuttaessani, että seurasin romaneja kaupassa tarkasti, koska halusin omin silmin nähdä, että heillä on tapana varastaa. No en koskaan nähnyt sellaista. Sen sijaan jossain vaiheessa, kun olin itse tarpeeksi monta kertaa joutunut itse samanlaisen kyttäyksen kohteeksi (minua luultiin niihin aikoihin tosi usein romaniksi), tajusin itsekin harjoittavani rasismia. Olen siitä lähtien pyrkinyt siitä pois, ja se on helpottanut koko ajan, mutta en edelleenkään voi sanoa olevani täysin niistä vapaa. 

Tässä kuitenkin tulee tämän pointin ydin: en ehkä koskaan pääse täysin yli ennakkoluuloistani, mutta minulla on kuitenkin valta päättää, toiminko niiden ennakkoluulojen perusteella vai en. Olen tietoinen ennakkoluuloistani ja pidän huolen siitä, ettei  se vaikuta siihen, miten suhtaudun muihin. Ja mitä enemmän teen tätä, sen paremmin voin luottaa siihen, että toimintani kestää tarkastelun. 

Kirjoitan tämän osana radikaalia joulukalenteria, koska on tärkeää ymmärtää, ettei kehoaktivismi, varsinkaan lihavuusaktivismi, ole muusta aktivismista eristyksessä oleva taistelu ihmisoikeuksien puolesta. Se on olennaisesti yhteydessä (myös) antirasismiin. Ja molemmat ovat intersektionaalisen feminismin ytimessä.
Tiesittekö, että kehopositiivisuusliike kuten #metoo on mustien naisten alullepanema liike? Vaikka Alyssa Milano käytti julkisuuttaan työkaluna ja alustana, liikkeen aloitti Tarana Burke. Ettekö tienneet? Se johtuu siitä, että #metoo on valitettavasti omittu palvelemaan ensisijaisesti valkoisia naisia. Samalla tavalla kehopositiivisuus on omittu palvelemaan sopivan lihavia ja valkoisia naisia. Siis sopivan lihavia. Sopivan valkoisia. Sopivan normaaleja. 

Radical body positivity can not exist within whiteness, white passing-ness, or white people.


Radikaalin joulukalenterin 6.luukun Seuraa somessa!

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!