Radikaalin joulukalenterin 5.luukku

Mutta entä jos myös haluaa tavoitella kauneutta?

Mikä on kaunista? Meillä jokaisella on kauneuskäsitys ja sen mukaan myös selkeitä ajatuksia siitä, mikä vastaavasti sitten on myös rumaa.
Käsityksemme kauneudesta ja rumuudesta muuttuu vuosien varrella, ja silti kun on kysymys omasta kehostamme, vaikka on täysin luonnollista että kehomme muuttuvat eri elämäntilanteissa ja väistämättä myös ikääntymisen myötä, ne asiat, joihin olemme itsessämme tyytymättömiä (ja joita suoraan myös vihaamme kehoissamme ja ulkonäössämme) ovat yllättävän pysyviä. 

On siis myös hyvä joskus, kun siihen on aikaa ja tarpeeksi voimavaroja, istua alas ja kirjoittaa ylös niitä asioita, mihin ei ole tyytyväinen itsessään. Ei, jotta niitä pitäisi muuttaa, vaan jotta voisi pyrkiä jäljittämään sitä, mistä se tyytymättömyys tulee. Esimerkiksi ajatukseni siitä, että hampaani ovat liian ulkonevat, ettei leukalinjani ole tarpeeksi terävä tai että sormeni ovat liian pulleat, eivät ole myöskään minun ajatuksiani, ne ovat osa kauneuskäsitystä, jonka yhdistän siihen 90-luvun malliin kauniista, seksikkäästä ja haluttavasta naisesta. Ne olivat lapsuuteni kauneusikonit: Cecilia Boloco (Chilen Armi Kuusela), vaaleaihoinen, yläluokkainen nainen, joka oli kaiken lisäksi hyvää pataa Pinochetin kanssa, sekä brasilialainen blondi laulaja Xuxa, jonka biisit ja niiden tanssit osasin ulkoa. 

Kun ymmärrän, mistä nämä tulevat, ymmärrän, että nämä eivät ole minun omaa kauneuskäsitystäni. Sitä, mitä minä pidän esteettisesti miellyttävänä. Ja edelleen: aidosti vain oma esteettinen käsitykseni ei ole myöskään staattinen, vaan alati muuttuva ja vaihtelee voimakkaasti myös sen mukaan, miltä minusta kullakin hetkellä tuntuu. Lisäksi se, mitä pidän kauniina tai silmiäni miellyttävänä, ei tarvitse myöskään olla sitä, mihin tähtään oman ulkonäköni suhteen.

Tässä yksi esimerkki: minusta Rossy de Palma on yksi kauneimmista ihmisistä, jotka tiedän. Erityisesti rakasta hänen nenänsä muotoa. Minulla on pienoinen (okei, ei edes pieni) nenäfetissi. 

Olen myös vuosien ajan enenevässä määrin pyrkinyt seuraamaan Instassa tilejä, jotka näyttävät kaikenlaisia kehoja. Sen myötä olen laajentanut omaa käsitystäni kauneudesta vastaamaan myös sellaista, jota kohti voin mennä itsekin. Tässä toinen esimerkki:

https://www.instagram.com/curvesarentmyproblem/

Ja olen päässyt siihen, että voin otattaa itsestäni tällaisia kuvia (ja julkaista ne):

Kuva: Sonja Siikanen 

Joulukalenterin viidenen luukun Seuraa somessa!

(oli muuten vaikeaa valita kuva!) 

View this post on Instagram

Femininity is so heavily attached to the riddance of unwatered body hair. I started very early shaving my legs, underarms, and forearms. I would’ve died if a hair was noticed where it wasn’t supposed to be. When my pubic hair started to get out of control, I used to use Nair to get rid of it. I left it on too long and literally burned my cooch 🤦🏾‍♂️ My obsession with hair removal continued into adulthood when one of my ex-friends pointed out that I had hairs growing from my chin. I was mortified and waxed my face once a week for many years after that. I have hairs that grow from my chin and upper lip. They are long. They grow fast. Sometimes I catch em and sometimes I don’t. Many people have PCOS or other conditions and they try to wax and shave and tweeze but the hair just comes back, stronger than ever. You are still feminine regardless of your hairs. And, it’s up to you to remove or keep your hairs. Men are allowed to be hairy, no questions asked… So, here’s a pic of me unapologetically with hairy legs. Also, I have peach fuzz on my upper lip 😂 What’s your experience with unwanted hair, PCOS? When’s the first time you shaved or have been told to shave? Let’s chat. 📸 @isntthatcharming #detroitblogger #psootd #plussize #instafashion #bodypositive #bgki #blackandabroad #honormycurves #effyourbeautystandards #pizzasisters4lyfe #blackgirlswhoblog #fashion #londonblogger #psfashion #blackgirlmagic #muslimgirl #plusmodel #wiw #intersectionalfeminism #turbanista #monochrome #bodydysmorphia #fatacceptance #pcos #fallfashion #modestfashion #streetstyle #hijabi #maxxlife #pink

A post shared by Leah V (@lvernon2000) on

Radikaalin joulukalenterin 4.luukku

Käytän tämän luukun ystävällisesti muistuttamaan muutamasta asiasta:

Lihavuusaktivismin päämäärä ei ole se, että ihmiset tykkäisivät itsestään enemmän – päämäärä on lihavien ihmisten ihmisoikeuksien toteutuminen. 

Kuitenkin ymmärrän, että monen (lihavan) kohdalla ajatus siitä, että itselle kuuluisi ihmisoikeudet, on suoraan kytköksissä siihen, että arvostaa itseään ja kehoaan. Tosin yksi niistä syistä, miksi lihavien ihmisten elämä on vaikeaa on se, että se sotii omaa oikeustajua vastaan, että syyt syrjimiselle ovat paino + ulkonäkö. Eli kyllä siellä syvällä sisimmässä on jo olemassa se ajatus, että myös lihavilla on samat ihmisoikeudet kuin kaiken painoisilla ihmisillä. Tätä ajatusta pitää vahvistaa. 

Joka tapauksessa työ itsensä hyväksymisen tiellä on väsyttävää ja se vie voimavaroja. Se, että oppii vaatimaan omia ihmisoikeuksiaan, on henkisesti raskasta.

https://www.instagram.com/recipesforselflove/

Vielä: lihavuusaktivismin yksi tärkeä muistutus on se, että lihavuus ei ole haukkumasana, vaan yksi tapa kuvailla kehoa. Tavoitteena ei siis ole se, että lakkaa näkemästä ”lihavan” peilissä, jos on lihava, vaan ettei liitä siihen automaattisesti negatiivista merkitystä ”voi paska, lihava”. 

Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole taas yksi asia, jota kenenkään pitäisi suorittaa. Yritä siis sinäkin olla putomatta siihen ansaan. 

  1. Joinain päivinä on helpompa harjoitella näitä uusia ajatuksia kuin toisina.
  2. Tavoite ei edelleenkään ole joka päivä ajatella jotain ehdottoman postitiivista tai rakastavaa itsestään. 
  3. Voi olla masentavaa pakottaa itseään ajattelemaan ”tuo olen minä, olen kaunis, rakastan joka soluani”, jos ei oikeasti usko siihen tai edes vielä kykene uskomaan siihen. Siitä tulee vain se metatason syyllisyys, muistatko? Mutta muista myös, että ei tarvitsekaan pitää itseään maailman kauneimpana tyyppinä! Minä en rakasta napanöyhtääni, enkä sitä, että perusilmeeni näyttää mielestäni surulliselta, vaikken olisikaan surullinen. Tämä ei  kuitenkaan edelleenkään määrittele ihmisarvoani.
  4. Tuo olen minä. Olen arvokas ihminen. Minulla on oikeus näyttää tältä” voi olla parempi harjoitusajatus, vaikkei sekään ole helppo – mutta se voi olla vähän helpompi. Ainakin ajan kuluessa. 

Joulukalenterin 4.luukun Seuraa somessa!

Radikaalin joulukalenterin 2.luukku

PEILI!

Syömishäiriöstä teinistä lähtien kärsineenä peili on ollut yksi tuhoisimmista sairauden ylläpitämisen työkaluista. 
Peili ei aina ollut vihollinen, mutta se, mitä näin, oli ehdottomasti minua vastaan. Aina ei ollut niin, sillä muistan teininä sen, että peilatessa näytin hyvältä. En ymmärtänyt, miten minusta otetut valokuvat ja peilikuvani eivät vaan koskaan vastaneet toisiaan. En myöskään ymmärtänyt, miten peilikuvani ei ollut sama kuin se, mitä näin heijastuksena näyteikkunoissa tai mitä kuulin muilta, miltä näytän. 

Peili ei ollut luotettava kaveri, mutta se oli silti tärkeä elementti, ja on edelleen, jokapäiväisessä elämässäni. Ymmärsin, kuten useimmat meistä, vasta reippaasti jälkeenpäin, että kehonkuvan vääristyessä peilikuvaan ei voinut luottaa. Vasta vuonna 2009 osastohoidossa fysioterapeutin kanssa eri harjoitusten avulla aloitin työskentelyn sen eteen, että opin ensin tuntemaan kehoni, sitten hahmottamaan sen ääriviivat. 

Toki niihin aikoihin itsekin kuvittelin, että lopulta pääsisin laihtumisen avulla pisteeseen, missä voisin vihdoin rakastaa itseäni ja tykätä peilikuvastani. Tuolloin opettelin tunnistamaan peilikuvastani selvästi aiempaa pienemmän kehoni. Kun olin vihdoin päässyt vähän perille siitä, olinkin jo matkalla takaisin lähtöpisteeseen ja se työ piti aloittaa uudelleen. Ja tietenkin sen jälkeen vielä kerran sama toiseen suuntaan. 

Minulla on kokemusta vain siitä, minkälaista on tehdä työtä oman peilikuvan ja sen hyväksymisen eteen, kun on kysymys painosta ja siihen liittyvästä muutoksesta, suuntaan tai toiseen. En voi edes kuvitella, minkälaista on elää sukupuoleen liittyvän kehodysforian kanssa, tai jos minkälainen suhde omaan kehoon on kroonisen tai pitkään jatkuneen  sairauden kanssa. 

Haluan tässä kuitenkin jakaa yhden tehokkaimista harjoituksista, jonka tiedän, ja joka on toiminut minulla erinomaisen hyvin, vaikka se onkin alkuun tosi surullinen ja vaikea.

Astu peilin eteen. Katso peilikuvaasi. 
Mitä ajattelet itsestäsi? Kehostasi? Peilikuvastasi?

Kysyin asiaa Instagramissa, ja tuli seuraavanlaisia vastauksia:
– Uffff, jenkkakahvat 😦
– Yyh, onpa kuvottavaa, parempi olla katsomatta.
– Perkeleen perse, hyi.
– It’s still wrong.
– Uhhhhhhhh
– Läski ruma 😦 

Muistan omat ajatukseni helposti myös: 
Läski, vastenmielinen, tyhmä, ällöttävä, muodoton, järkyttävä, vääränlainen, liian iso, liian ruma… 

Ehkä tunnistat nämä ajatukset, ehkä ne ovat sinulle tuttuja? Ehkä nämä esimerkit ovat pientä verrattuna siihen, mitä itse ajattelet itsestäsi. 
Suhteeni omaan peilikuvani mullisti kuitenkin seuraava vallankumouksellinen oivallus (kiitos internetin!):

Se, mitä ensimmäisenä ajattelet itsestäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun oma ajatuksesi. Se on ympäröivän maailman sinulle opettama ajatus, jonka olet vain oppinut uskomaan faktana, totuutena. 

Joulukalenterin 2.luukun Seuraa Somessa! -vinkki:

Radikaalin joulukalenterin 1. luukku

”Mitkä olis hyviä baby stepsejä itsensä hyväksymiseen juuri tällaisena?” 

Tämä kysymys muodossa tai toisessa esitetään minulle aika usein. Jos haluaa ruveta olemaan itseään kohtaan hyväksyvämpi, mistä lähteä liikkeelle? 
Minulle on myös tuttua se tietty negatiivinen kierre, mitä tulee itsensä vihaamiseen: olen vastenmielisen näköinen –> ää, miksi minun pitää ajatella, että olen vastenmielisen näköinen –> ää olen sekä vastenmielinen että tyhmä. Tyhmä tyhmä tyhmä. 

Olisipa tuo esimerkki edes kärjistetty. Se ei valitettavasti ole. Tuollaisenaan se on jokapäiväinen päänsisäinen dialogi. Se joko jää siihen, että sekä ajattelemme että uskomme ajatustamme siitä, miten rumia, huonoja, kelvottomia, vastenmielisiä tai vastenmielisen näköisiä olemme tai sitten, jos on jo jotain aavistusta siitä, että tämä ei ehkä olekaan totta, ajatuksen syntymisen jälkeen tunnemme siitä syyllisyyttä. Se on jo metatason itsensä vihaamista. 
Tämä itsen vihaaminen on rutiini, mihin olemme niin ehdollistuneita, että kuvittelemme sen olevan ”tavallista”. Sen ei tarvitse olla tavallista eikä se kuulu mitenkään luonnollisena osana inhimillisyyttämme. Emme me synny vihaten itseämme, me opimme siihen. 

Kysymys siis kuuluu: miten oppia pois itsensä vihaamisesta?

Miten oppia rakastamaan itseään sellaisena, kuin olemme nyt, eikä niin, että sitten kun olemme sitä ja tätä, sitten voimme rakastaa itseämme? Ja ollaan nyt aivan ällöttävän suorapuheisia: useimpien mielessä, se menee ”sitten kun olen tarpeeksi laiha”. Tai toki, nyt kun sekään ei ole enää niin sosiaalisesti hyväksyttävää, vedotaan terveyteen. ”Sitten kun olen tarpeeksi hyvässä kunnossa”. Eli laiha. Hoikka. Laihempi kuin nyt. Kauniimpi kuin nyt. 

Vastaus ei ole vaan ehkä ole se, mitä toivot, eikä erityisen helppo. Se on kaksiosainen:

Ensimmäinen osa: itse kysymys on huono. Itsensä rakastaminen on huono tavoite. En tunne yhtäkään ihmistä, joka ehdottomasti rakastaa itseään 24/7 ja jokaikistä kohtaa omasta kehostaan tai jokaista luonteenpiirrettään. En myöskään näe mitään syytä sille, miksi sellaista kannattaisi tavoitellakaan. On täysin inhimillistä hyvinkin vaihtelevasti suhtautua itseen, omaan luonteeseen ja kehoon, riippuen päivästä, hetkestä ja tunnelmasta. Lisäksi harva tunne on täysin eristetty ja muuttumaton. Meidän tunteemme, se miten suhtaudumme omaan kehoomme, on yhtä ristiriitaista kuin se, miten suhtaudumme maailmaan. On siis luonnollista suhtautua sekä positiivisesti että negatiivisesti, ihan yhtäaikaa, samaan asiaan. Ristiriidat kuuluvat inhmillisyyteen. 

Lisäksi on äärimmäisen tärkeää pitää mielessä: sillä ei ole väliä, miten paljon tai vähän rakastat itse itseäsi tai miten kauniina pidät itseäsi. Sinulle kuuluvat myös samat ihmisoikeudet kuin ihmisille, jotka ovat laihoja, terveitä, cissukupuolisiä, valkoisia ja  vammattomia eli kehonormien sisäpuolella. Ihmisoikeutemme eivät ole ehdollisia: sitten kun olen laiha ja terve, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Mutta uudeksi tavoitteeksi ei myöskään voida vaihtaa: sitten kun olen oppinut ehdoitta rakastamaan itseäni/sitten kun pidän itseäni kauniina/sitten kun olen oppinut hyväksymään itseäni, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Meillä on nämä ihmisoikeudet nyt jo ja meillä on oikeus vaatia sen mukaista kohtelua nyt ja aina. 

Olette varmasti kuulleet, mikä on hyvän tavoitteen määritelmä? Jos se on uusi juttu teille, ta-tá: Hyvä tavoite on saavutettavissa oleva tavoite. Suosittelen vaihtamaan tavoitetta vähän paremmaksi, tässä lemppariehdotukseni Saara Särmältä:

Riittää, ettei enää aktiivisesti vihaa itseään.

 Lisäksi suosittelen pitämään mielessä seuraavan: on hyvä pyrkiä pois ajatuksesta, että kunhan ensin X, sitten Y, esimerkiksi ”kunhan ensin opin rakastamaan itseäni, sitten voin elää sellaista elämää kuin haluan”. Yksi itsensä vihaamisen ongelmista on se, että aivan liian moni käyttää sitä, yleensä tiedostamatta, syynä olla tekemättä asioita, joista nauttii. Se, miten koemme ulkonäkömme, määrittelee liikaa sitä, mitä teemme. Tämä ei ole kuitenkaan omaa syytämme, vaan opimme siihen ulkoa myös. Minä uskoin vielä vuoteen 2009, ettei minulla ole oikeutta itkeä, koska kuulin teininä kerrottavan, että lihavat ihmiset ovat rumia itkiessään. 

Toinen osa: tavoitteeseen pääseminen ei vaan tapahdu hetkessä. Mieti seuraavaa: 

Sinä, joka luet tätä, olet todennäköisesti oppinut jo teininä, joskus valitettavasti aiemminkin, että on sallitumpaa puhua itsestään vähättelevään sävyyn kuin kehua itseään. ”Omakehu haisee”. Ei olisi haissut, mutta uskoit niin silti. Olet ehkä lähipiirisi esimerkkien kautta, todennäköisesti äidiltäsi tai muulta sellaiselta, ketä olet ihaillut ja pitänyt tuolloin erehtymättömänä, oppinut, että on normaalia mennä peilin eteen haukkumaan itseään. Näytän kamalalta, minun pitäisi laihduttaa, kauheeta miten paljon ryppyjä, tää vaate ei yhtään hoikenna, näytän tässä läskiltä, mun pitäis mennä kyllä salille ja niin edelleen. 
Tai sitten se ei ole pelkästään esimerkin kautta, vaan sinulla on kokemusta siitä, että sinun ulkonäköäsi on suoraan kommentoitu, ehkä jopa on puututtu syömiseen (”oletko nyt aivan varma, että haluat ottaa vielä toisen palan kakkua?”) ja liikkumiseen. Tai pahimmassa tapauksessa molemmat. 

Joka tapauksessa olet varmasti tähän hetkeen mennessä, todennäköisesti suurimman osan tähänastisesta elämästäsi, harjoittanut tätä aktiivista itsesi vähättelemistä. Joko ääneen tai sitten vain mielessäsi, tai molempia. Ei sellaisesta opi pois päivässä, eikä viikossa eikä kuukaudessakaan. Älä siis aseta mahdottomia tavoitteita sen suhteen, miten nopeasti sinun pitäisi päästä pois tästä ansasta. 

On hidasta ja työlästä oppia pois itsensä vihaamisesta. Vaatii tosi paljon voimavaroja ja tietoista tekemistä opettaa omia lihaksiaan pois rutiineista, jotka tähän asti ovat tapahtuneet itsestään, kahta kertaa niitä miettimättä. Se on väsyttävää hommaa eikä tuloksia näy heti, joten se on myös tosi turhauttavaa, varsinkin kun suurimmaksi osaksi lähes kaikki, mitä näemme joka päivä mainoksissa, televisiossa, internetissä, somessa, edelleen puhuu sitä vastaan. 

TL;DR

  1. Vaihda tavoitetta: älä pyri siihen, että rakastat itseäsi 24/7, vaan muista Saara Särmän nerokas idea: pyri siihen, ettet enää aktiivisesti vihaa itseäsi. Se on aivan hyvä alku.
  2. Yritä pitää mielessä, että olet suurimman osan elämästäsi vähätellyt itseäsi, joten tämä käyttäytymismalli on jo lihasmuistissasi. Vie paljon aikaa oppia pois siitä. 

Tulen joulukalenterin aikana jakaamaan omat lemppariharjoitukseni, siis ihan konkreettisia juttuja, millä voi oppia pikkuhiljaa pois itsensä vihaamisesta! Jos on jotain kysymyksiä liittyen tähän tai erityisiä toiveita, kerro se ihmeessä kommenteissa!

Joulukalenterin 1.luukun Seuraa somessa! -vinkki:

View this post on Instagram

Positive body image is not about loving or liking the reflection you see in the mirror. It's about taking a functional view of the body – focusing on what it can do for you, the skills it can do and learn. It's an attitude toward the whole body not just as a surface aesthetic. . . Those with positive body image actually spend less time ruminating on their body's surface appearance, and more time in appreciation and accepting the changing nature of emotional and mental experiences relating to embodiment – without needing to love it 100% of the time. . . The goal of 'Loving your body' may be a very unrealistic and even dismissing experience, especially if you have received feedback on multiple levels that your body is somehow problematic. Your relationship with your body may be distant, distressing, apathetic, resentful. There is likely a lot of healing and repairing to do, which takes time, resources and energy to move through. . . If you're at the beginning stages of considering that maybe your body isn't the issue – just notice the battle going on, the fighting between you and your body without judgement, and ask yourself, 'what might it be like to even consider calling a truce with my body? What would that look like? How might I feel? What might I do with those emotions I so easily placed upon my body? How might I work with those?' . . #psychology #healthateverysize #bodyimage #trauma #intuitiveeating #therapy #mentalhealth #mentalillness #edrecovery #morethanmybody #counselling #dietculture #health #feminism #selfcare #bodypositivity #bopo

A post shared by Ashlee Bennett – Melb AUS (@bodyimage_therapist) on