Radikaalin joulukalenterin 12.luukku

Vahingollinen laihdutuskulttuuri eli miksi laihduttaminen on perseestä

Otetaas hei tähän alkuun heti tää yleisin vastargumentti lihavuus- eli läski- eli kehoaktivismille:

”Kyllä ei ole hyvä juttu että korvataan sitten laihuuden ihannointi tämmöisen sairaalloisen lihavuuden ihannoinnilla!!” 

”People need to stop glorifying obesity. They’re not an inspiration, they’re obese, live an unhealthy life and will probably die 30 years too young” väittää tuhat eri nimimerkkiä Huolestunut kansalainen / Oikeasti Mietin Terveyttä / Önnönnönönön Uliuliuli -75. 

HAH. 

Minusta lihavuuden ihannoinnissa ei ole mitään pahaa. Kaikenlaiset kehot ovat oikeutettuja samaan kunnioitukseen, kaikilla on oltava vapaus olla olemassa ilman, että tulee pilkatuksi, syyllistetyksi, paheksutuksi ja syrjityksi kehon koon, toimivuuden, terveyden/sairauden, muodon tai ihonvärin takia.

Tässä yhteiskunnassa on oltava täysin hyväksyttyä olla minkä painoinen tahansa. Ihmisellä, jolla on merkittävän suuri paino, on oltava oikeus samoihin palveluihin kuin muillakin. Sellaisen ihmisen oikeus olla olemassa, elää elämisen arvoinen elämä, käydä töissä, koulussa tai mitä ikinä, saada verovaroin kustannettu laadukas terveydenhuolto, tulla kohdelluksi yhdenvertaisena muiden kanssa, on oltava täysin kyseenalaistamaton ja luovuttamaton. 

Ne, jotka perustelevat ihmisen elintapoihin puuttuminen ja ihmisen pilkkaamisen sillä, että tällä tavoin kannustetaan laihduttamaan ja olemaan terveempiä, puhuvat yksinkertaisesti paskaa. Onneksi ollaan koko ajan tietoisempia siitä, että fat shaming eli lihavuuden pilkkaaminen on vahingollista ja tuomittavaa. 

Vielä kerran: se, että ihminen on lihava, ei tee tästä automaattisesti sairasta. Ei edes se tosi iso paino. Liikkumattomuudesta taas voidaan jutella erikseen, mutta huomatkaa: lihavan ihmisen ei koskaan pitäisi joutua asemaan, missä hänen täytyy puolustaa omia ihmisoikeuksiaan todistamalla, että ”liikkuu vaikka on lihava”, tai ”pitää huolta itsestään, vaikka on lihava”. Terveys on hieno juttu, mutta ei edelleenkään ole mikään edellytys ihmisoikeuksille tai sille, että saisi vaan hitto soikoon olla rauhassa.

Rauhassa siis ihmisten hyväätarkoittavilta neuvoilta, pilkkaamiselta ja ennen kaikkea: rauhassa laihdutuskulttuurin tuhoisalta vaikutukselta. 

Mitä kaikkea kuuluu laihdutuskulttuuriin?

Koko homma on, kuten todettua, paisunut valtaviin mittasuhteisiin. Kun tunnistat jo muutamia laihdutuskulttuurin piirteitä, alat pikkuhiljaa huomaamaan mihin kaikkialle sen lonkerot ulottuvat. Laihdutuskulttuuri ei siis ole pelkästään sitä, että on laihiksella, vaan useimpien meidän elämässä on paljon yksittäisiä, jo rutiineissamme olevia tapoja, jotka ovat lähtöisin laihdutuskulttuurista.

Laihdutuskulttuuri ihannoi tietynlaista kehoa (laihaa) samalla väittäen, että

  • laihuus kulkee käsi kädessä älykkyyden, sosiaalisen kyvykkyyden, tehokkuuden ja muiden hyvien ominaisuuksien kanssa. 
  • lihavuustutkija, dosentti Hannele Harjunen kiteyttää: ”Lihavan ihmisen sosiaalinen, henkinen ja moraalinen kompetenssi on jatkuvasti kyseenalaistettu.” (Sukupuoli nyt! : purkamisia ja neuvotteluja 2012) 
  • mitä enemmän pudotat painoa, sen arvokkaampi olet ihmisenä. Se vie kohti sitä, että sitä sijoittaa omaa aikaansa, energiaansa ja rahaansa oman kehon pienentämiseen vaikka tutkimukset osoittavat, että vain hyvin harvat ihmiset pystyvät pitämään laihdutetut kilot poissa – ja silloinkin hinta on aika kova. 

Luin juuri artikkelin New York Timesista, nimeltään The Fat Trap. Siinä kerrotaan tutkimuksesta, mihin osallistui rajunkin laihdutuksen läpikäyneitä ihmisiä, ja missä tutkittiin heitä, jotka onnistuivat pitämään pienemmän painon. Se oli aika surullista luettavaa. 

Keinoja olivat yksityiskohtaisen ruokapäiväkirjan ylläpitäminen (siitä koskaan, ikinä poikkeamatta), liikkuminen viitenä päivänä viikossa, jatkuva aiheen opiskelu ja siitä sekä syömisestä ja liikkumisesta bloggaaminen, kaloreiden laskeminen (sekä syödyt että kulutetut) ja yleensäkin siis painonhallinta on yhtä kuin koko elämän omistaminen asialle. 

Laihdutettujen kilojen pitäminen poissa vaati siis koko elämän omistamisen jatkuvalle oman syömisen kyttäämiselle. 

Kuulostaako se hyvältä idealta? 

Jokainen, joka on joskus kärsinyt syömishäiriöstä, tietää, miten uskomattoman perseestä on elää elämä, joka pyörii syömisen ja liikkumisen ympärillä. Ei ole olemassa sosiaalista menoa, jonka suhteen ei pitäisi suunnitella, miten hoitaa syöminen tai sen välttäminen. 

Ei ole lepopäiviä siitä ahdistuksesta. Ei ole lepohetkiä.  Ei ole mitään muuta kuin syöminen, ruoka, kilot ja niiden pudottaminen.

Ja liikkuminen ei  ole sitä ihanaa, iloa tuovaa liikkumista, vaan ahdistunutta ja pakkomielteenomaista energiankulutuksen kyttäämistä tyyliin ”liikuinko tarpeeksi, kulutinko tarpeeksi kaloreita, nousiko syke tarpeeksi”. Se ei tyydytä, niin kuin ei syöminenkään tapahdu nälkään, vaan sillä on aina jokin suurempi tarkoitus. Liikkumiselle ja syömiselle liitetään jokin arvolataus, joka ylittää minkä tahansa hyvän olon tunteen, jonka hyvältä maistuva ruoka tai itselle kiva liikkumisen muoto voisi muuten saada aikaan. 

Laihdutuskulttuuri siis arvottaa syöminen siten, että jotkut syömisen muodot ovat hyviä ja toiset ovat huonoja. Se asettaa tarkat rajat sille, miten paljon ja jopa mihin aikaan saamme syödä. Se pakottaa omistamaan syömiselle, ruoalle ja liikkumiselle voimavaroja, jotka voisimme käyttää muihin asioihin, esimerkiksi sellaisiin, jotka ovat meille aidosti tärkeitä ja jotka ehkä voisivat oikeasti lisätä meidän hyvinvointiamme sen myötä, että ne olisivat juttuja, joita oikeasti haluamme tehdä. 

Laihdutuskulttuuri panee meidät häpeämään tiettyjen ruokien syömistä. Se luokittelee itse ruoat hyviin ja huonoihin. Ja sen myötä kun syömme jotain, mikä on luokiteltu pahaksi, meistä tulee itsestämme Huonoja Ihmisiä. Vastaavasti saamme Hyvä Ihminen -pisteitä sillä, että valitsemme Hyviä Ruokia.

Laihdutuskulttuuri ei halua, että kuuntelemme kehoamme sen yrittäessä viestiä, että meillä on nälkä, väsy tai mikä tahansa muukaan fyysinen tuntemus. Syöminen, lepääminen ja liikkuminen eivät enää määrity sen mukaan, mitä tarvitsemme tai haluamme, vaan päämäärän mukaan, joka on: mitä vähemmän painat, sen parempi. Samalla se väittää, että tämä on se, mikä tekee meistä terveitä. 

Kaiken muun päälle laihdutuskulttuurin ytimessä on tietynlaisen kehon ihannointi ylitse muiden. Tämä keho on siis pieni, ei liian lyhyt, ei liian pitkä, laiha mutta sopivan lihaksikas, vähärasvainen (!!), vammaton, valkoinen, karvaton (paitsi tietyistä kohdista) cis-sukupuolinen ja sukupuoltaan vain tietyllä tavalla ilmentävä, väsymätön, tehokas ja energinen keho. 

Laihdutuskulttuuri tietenkin samanaikaisesti jättää ulkopuolelle, siis toiseuttaa, kaikki muut kehot. Näin se entisestään vahvistaa rakenteita, jotka ovat erityisen vahingollisia naisille, femmeille, transsukupuolisille tai heille, jotka ovat kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolella, ruskeille ja mustille ja vammaisille ihmisille. Laihdutuskulttuuri vahingoittaa kaikkia niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. 

Sinä tyyppi, joka luet tätä. Kun huomaat ajattelevasi tai kuulet ympärillä:

  • Että on huono omatunto siitä, ettei ole liikkunut tarpeeksi. 
  • Että on paska fiilis siitä, ettei mennytkään salille.
  • Että söi vaikka oli jo oikeastaan kylläinen.
  • Että tänään pitää syödä vähän vähemmän, koska eilen tuli syötyä liikaa.
  • Että pitää liikkua enemmän koska viikonloppuna tuli herkuteltua.
  • Että on ollut koko päivän niin reipas, että ansaitsee löhöillä sohvalla illalla.
  • Että on saanut viikolla niin paljon aikaan, että ansaitsee pitsan viikonloppuna.
  • Että on karkki/herkku/suklaalakossa. 
  • Että jouluna voi herkutella, mut sit heti uudenvuoden jälkeen alkaa Uusi Elämä.
  • Että apua olin possu kun söi niin PALJON jouluna/viikonlopuna/juhannuksena.
  • Että ottaa nyt pienen palan kakkua vaikkei pitäisi.
  • Että santsaat vaikka olet menossa myöhemmin vielä illalliselle.

Tämäkin on kaikki laihdutuskulttuuripuhetta. 

  • Sinä, joka kehut painoa pudottanutta ihmistä ja hänen ulkonäköään: ylläpidät laihdutuskulttuuria.
  • Sinä, joka kannustat muita ”syömään terveellisemmin, samalla voi pudottaa muutaman kilon”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, joka teet ”elämäntaparemontin”, vaikket myönnä ääneen, että haluat samalla tai oikeasti laihduttaa, ja puhut tästä ääneen: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 
  • Sinä, huomautat ruokapöydässä lapsesi/vanhempasi/kenen tahansa syömisestä esimerkiksi ”ootko varma että tarviit vielä toisen suupalan”: ylläpidät laihdutuskulttuuria. 

Vaihtoehdoksi ehdotan sitä, että ensin opettelemme tunnistamaan, miten me itse osallistumme laihdutuskulttuurin ylläpitämiseen.
Pikkuhiljaa karsimme puheestamme, teoistamme ja siten ajatuksistamme sen piirteitä, ja korvaamme ne sillä, että opettelemme kuuntelemaan kehojamme.
Opettelemme tunnistamaan mitä kehomme tarvitsee ja myös sitä mitä se haluaa. Joskus ne ovat sama asia, joskus eri asia.
Opettelemme pois kehomme ja itsemme rankaisemisesta ja palkitsemisesta, ja ehkä löydämme uusia tapoja päästä jonkinlaiseen tasapainoon. En puhu mistään täydellisestä harmoniasta, vaan sellaisesta tasapainosta, missä välillä meillä on energiaa tehdä täysiä juttuja, joita me haluamme tai joita joskus vaan pitää tehdä, ja välillä ainoa mihin kykenemme on lohduttamaan suruamme suklaalla ja lukemalla kolmattakymmenettä kertaa teiniaikojen lempikirjaamme. Kumpikin on ok. Kumpikaan ei määrittele ihmisarvoamme. Se vaan tekee meistä ihmisiä. 

12. luukun Seuraa Somessa!

Radikaalin joulukalenterin 10.luukku

Laihduttaminen on paska idea ja laihdutuskulttuurista on päästävä eroon.

Siinä se on. Turha sitä kierrellä ja kaarrella, kun tämä on mun keskeinen viestini teille näin kymmenennen luukun kunniaksi: laihduttaminen on paska idea. Jos minulta kysytään: älä laihduta. Älä edes mieti asiaa.

Laihduttaminen on ihmisen paskinta aikaa. 

Huolimatta siitä, että laihduttamisen takana väitetään olevan oikeasti terveyssyyt, oikeasti laihduttaminen perustellaan ennen kaikkea ulkonäkökysymyksillä. Laihempi on vain kauniimpi ulkonäöltään, reippaampi, tehokkaampi, fiksumpi ja kaikin puolin vaan parempi ihminen. 

Myönnetään kuitenkin totuus: ihmisen paino kertoo ihmisestä tasan tarkkaan yhden asian: kuinka paljon ihminen painaa. Kaikki muu, ihan kaikki, on pelkkää tulkintaa ja kertoo poikkeuksetta enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasta. 

Omasta Insta-historiastani

Tämä pätee kaikkeen, mutta erityisesti terveyteen. Se, että ihminen on lihava, ei tarkoita, että hän on kävelevä aikapommi.  Ei ole toinen jalka haudassa. Ei ole kuoleman esikartanossa eikä ole ”päästänyt itseään tuohon kuntoon”. Vittu. Vituttaa edes joutua toteamaan nämä, mutta silti se on pakko kerta toisensa jälkeen tehdä. 

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa ikinä Pippa Laukan uuden ohjelman Olet mitä syöt ja meinasin räjähtää raivosta. Minusta Pippa Laukka pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen siitä vahingosta, mitä hän saa ohjelmallaan ja sanomisillaan aikaan. Kysymyksessä on kuitenkin vaikutusvaltainen henkilö, joka vedoten lääkärikoulutukseensa, pystyy muuttamaan tai/ja vahvistamaan ihmisten ajatuksia painosta, lihavuudesta ja terveydestä sekä näiden vaikutuksista toisiinsa. Joten se, että lääkäri televisiossa haukkuu ihmisen ja tämän elintavat, kaiken lisäksi pilkaten, ja sen jälkeen väittää kaikenlaista roskaa esidiabeteksest— ei, en edes jatka tästä. PÄÄ RÄJÄHTÄÄ VIHASTA. 

Ihmisen painosta ei voi päätellä mitään ihmisen terveydentilasta tai fyyisestä kunnosta, puhumattakaan siitä, minkälainen ihminen on luonteeltaan tai ominaisuuksiltaan.

Jotain voidaan kuitenkin päätellä painon perusteella ja se on se, että palkkaamisen, hyvinvoinnin ja kohtelun suhteen laihat ihmiset kyllä vievät voiton. Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi Yhdysvalloissa lihavat ihmiset (ja etupäässä naiset, koska tottakai fat-shaming on erittäin sukupuolittunut ilmiö, joka on myös täynnä sekä misogynisia että rasistisia piirteitä) saavat pienempää palkkaa ja he tulevat palkatuiksi pienemmällä todennäköisyydellä – puhumattakaan ylennyksistä tai palkankorotuksista. 
Tästä lisätietoa: linkki.

Vuonna 2017 tehtiin kysely 500 rekrytointivastaavalle, missä heille annettiin valokuva suuripainoisesta naispuolisesta työnhakijasta. 21 prosenttia heistä kuvaili hakijaa ”epäammattimaiseksi” siitä huolimatta, ettei heillä valokuvan lisäksi ollut mitään muuta tietoa tästä. (Linkki: 2017 survey

Omat kokemukseni sekä työntekijänä että työnantajapuolen edustajana ovat valitettavasti samansuuntaiset. Muistan erityisesti erään keskustelun, jonka kuulin kun olin vielä palveluasiantuntijana, ennen ylenemistäni toimihenkilöksi ja ryhmäpäälliköksi: kaksi toimihenkilöä keskustelivat eräästä työnhakijasta, joka pyrki toiselta osastolta asiakaspalvelun puolelle. Toinen keskustelijoista oli ryhmäpäällikkö, keskipainoinen keski-ikäinen mies, ja toinen tutor-asemassa tuolloin ollut lihava, keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Ryhmäpäällikkö sanoi kuulleensa, että työnhakija on hyvä myyjä ja erinomainen asiakaspalvelutaidoiltaan. Tutor vastasi tähän ”mutta se on niin lihava, se kuitenkin saikuttaa puolet ajasta, ei mitään järkeä palkata sellaista”, mihin ryhmäpäällikkö nyökkäili ”aivan, totta puhut kyllä”. Ja se siitä hakijasta. 

Minä en tiedä teistä, mutta tähän mennessä omassa työhistoriassani olen tasan tarkkaan yhden kerran ollut sairauslomalla lihavuuteni takia: kun menin mahalaukun ohitusleikkaukseen. Sen jälkeen suurin osa kaikista terveydellisistä ongelmista, mitä minulla on ollut, on johtuneet joko suoraan tai välillisesti laihtumisesta. Mitä vähemmän olen painanut, sitä huonommin olen fyysisesti voinut. ”No mutta eikö ole kuitenkin kivaa, kun löydät paremmin vaatteita kaupasta”. BITCH PLEASE.

Wau. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa. Suhtaudun aiheeseen erittäin henkilökohtaisesti ja siinä, missä normaalistikin kirjoitan hyvin rönsyilevästi, tämä meinaa vielä enemmän karata koko ajan käsistä, koska minulla on niin monta kanaa kynittävänä tämän lihavia ihmisiä sortavan yhteiskunnan kanssa. Olen raivoissani. 

Kymmenen luukun pääpointti on siis tämä: lihavuus ei ole itsessään ongelma. Mutta siitä kovasti halutaan tehdä ongelma, kansallinen sellainen. Lihavuudesta puhutaan epidemiana, joka uhkaa kokonaisten kansakuntien tulevaisuutta ja romahduttaa talouden, vaikka lihava ihminen on todellisuudessa varsin tuottoisa kapitalismille. Lihavuustutkija Hannele Harjunen Voiman artikkelissaan kertoo, että lihavuuden stigman vahvistaminen ja uhkakuvien maalailu ovat myös monien toimijoiden kuten lääke-, laihdutus- ja wellness-teollisuuden etujen mukaista. 

Jännää on myös se, että laihduttamisen ikään kuin tiedetään (!!) aina jotenkin poikkeuksetta parantavan ihmisen terveydentilaa, ja siitä huolimatta, että taas kerran tutkimuksissa on todettu, että vaikka (lihavan) ihmisen terveydentila paranisi, jos samalla ei tapahdu laihtumista, muutos on epäonnistunut. Tässä tutkimus aiheesta: Cochrane review from 2013. 

Toinen tutkimus osoittaa, että vaikka kahden vuoden jälkeen, kun lasten liikunnan määrä on lisääntynyt ja ruokavalio on parantunut, painossa ei tapahdu muutosta, mutta oppimistulokset paranivat. Tässä linkki tutkimukseen <— Mutta koska laihtumista ei tapahdu, paskat siitä. 

Tällä viikolla aion kertoa tarkemmin niistä muutoksista, mitä kehoissamme tapahtuu, kun tarkoituksella laihdutamme. Haluan aseistaa teidät tiedolla. Ymmärryksellä. 

Ja tavoitteenani on se, että opitte olemaan armollisempia itsellenne. Että kohdistatte kaiken häpeän, syyllistämisen, epäonnistumisen tunteet, pois itsestänne ja kehoistanne sinne, minne se kuuluu: kulutusyhteiskunnalle, jolle on tarkoituksenmukaista saada teidät vihamaan itseänne, koska silloin te eniten käytätte rahaa ”hyvinvointiin”. 

Lukemiseksi suosittelen muutenkin tätä artikkelia: Everything you know about obesity is wrong.

10. luukun Seuraa Somessa!