Grieving and celebrating motherhood

I was supposed to just write some thoughts on parenting to my Instagram story. But it sorta got out of hands so I’ll publish it here.

I usually write my blog in Finnish and my IG stories in English, so that’s why this is English.

The answer is to a question I stumbled upon in someone else’s IG story:

It says:

”Question for mothers. Did any of you grieve the shift from existing in the world as your own woman and into our role as a mother?”

I didn’t. I still exist in the world as my own woman. To my child I am their mother. If other people see me only as a mother, those are not my people.

I didn’t change as a person in the sense I’m someone completely new. I have some new habits alongside my old ones. My priorities have shifted – but that happened according to who I’ve always been as a person. I didn’t suddenly change to be someone unrecognisable. I’m still me.

What did happen is that I’m more now. Being a mother is a new role alongside my previous roles: activist, friend, feminist, performer, writer, daughter, sister, employer, employee etc.

Being a mother is, indeed, the predominant role from now on, but never alone that.

Im not only a mother, I’m an activist mother. I’m not only a performer, from now on being a mother brings new practical issues to performing as well as new points of view to what I do and say on stage. Do you know what I mean?

What is difficult is making others understand that from now on everything I do or say is NOT due to motherhood.

Any changes in the way I act or the things I do, or even small things like what I eat or wear, a lot will have nothing to do with being a mother and some will have everything to do with it.

However I do not own anyone explanations of what is or isn’t because of me being a mother, but I’m afraid (and already there are examples of this happening) people believe they are entitled to both defining me and defining my deeds around or due to motherhood.

I might grieve some details. I can’t go out and sit with my friends at the terrace drinking jaloviina until 2am and then go dancing until 5am – not yet at least and not just like that without planning ahead. But can it still happen? Fuck yes.

I miss, for now, that I’m not able to be spontaneous the same way as before – which doesn’t mean I can’t be spontaneous now, but just not in the same way. And then I can’t say that my spontaneity has been exactly the same for the past 20 years. I’m still the same person, but with much more experience, knowledge, all the wisdom I can take using my hindsight, all of it. And now I can add something new to me: motherhood.

So I don’t think there is anything, in my case, to grieve. Just to celebrate. And I will celebrate, have a motherhood party, as soon as I can.

NEVERTHELESS.

I do feel very strongly that while this is MY EXPERIENCE, it is not EVERYONE’S EXPERIENCE.

I understand that there are a lot of people out there, mostly women, who feel the pressure to become new saint-like perfect figures of motherhood and who constantly hear about this and suffer from this pressure, these demands that are as absurd as they are harmful. People are not subtle when it comes to telling parents but specially mothers what they should do, think and feel. I mean people literally will say shit like “you must be very happy” which is totally fine if said parent is happy, but what if you just said that to someone suffering from postpartum depression? Or a parent struggling with financial issues so bad, it sucks the joy out of everything, including parenting? Or the young mother of a newborn, someone who dreamed what perfection and pure love it would be, only to be harassed and disrespected during childbirth, or who’s baby keeps them awake at night every night, or who despite all their efforts is unable to breastfeed (and is shamed for “giving up” and using formula), or who hasn’t formed that connection to their baby yet and because of that feels like a failure?

You must be very happy. And yet so many aren’t JUST and ONLY happy. They are happy and sad. Happy and stressed. Happy and depressed. Happy and so, so afraid. And there MUST be room for parents expressing all those feelings outside happiness

And finally there are all the parents who change so much if not everything about themselves and their lives to become what they have thought and even dreamed of what parenting is like. And that is totally fine too. It is always ALWAYS fine when people go after their dreams. The closest people are to what they dreamt to once become, the more authentic they are, as Agrado put it in Todo sobre mi madre.

Parenting and in my case motherhood I celebrate, I don’t feel like grieving. But as always: I grieve this society where there is no security or freedom to be the kind of parents each of us aspire to be according to our own values. The best ones for our children.

Minä olen pakolainen.

Aloitin tämän tekstin pari viikkoa sitten. Olen monta kertaa yrittänyt jatkaa sitä. Yritykseni ovat kaatuneet lähinnä siihen, kun itkusta ei meinaa tulla loppu. Monta kertaa olen yrittänyt aloittaa, mutta pelkkä ajatuskin on saanut minut taas itkuiseksi. Silloin olen ajatellut ”ei ehkä nyt pysty” ja antanut olla.
Tänään kuitenkin yritän uudelleen. Itkettää nytkin. Olen pari viimeistä päivää ollut hyvinkin itkuinen. Kaikki tuntuu vaikealta. Pienikin syy saa kyyneleet silmiin. Työpaikalla olen mennyt vessaan itkemään. Yritän olla olematta yksin, koska silloin on liikaa aikaa ajatella. Öisin en ole saanut nukuttua kuin korkeintaan kuutisen tuntia. Olen vähän ihmisraunio.

Syitä on monia. Olen vähän stressaantunut töissä. Tänään uutiset kotimaani tapahtuneesta maanjäristyksestä saivat minut huolestumaan. Rahatilanteeni huolestuttaa minua. Perheessäni on jännitettä, joka aiheuttaa pahaa mieltä ja surua. Olen nähnyt isäni itkevän. Olen nähnyt äitini pidättävän itkuaan. Näen veljieni vaikeat tilanteet enkä osaa auttaa.

Mutta tällä kertaa kysymys on pakolaisista. Pakolaiskriisistä. Olen ottanut selvää Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja ajatellut omaa elämääni. Olen lukenut paljon uutisia ja valitettavasti ollut niin hölmö, että olen lukenut ihmisten kommentteja. Ihmisten? Tuntuu enemmän siltä, että kommentoijien ihmisyys on minimissään, kun toivotetaan raiskatuksi tulemista tai suoraan sanotaan, ettei auteta toisia, koska ”omat ensin” tai kun vaaditaan, että ”rajat kiinni”.

Istun junassa juuri nyt. Olen menossa Helsinkiin työmatkalle, mutta aion myös osallisstua huomenna mielenilmaukseen hallituksen pakkosanelua ja leikkauspolitiikkaa vastaan. Olen allekirjoittanut kuukauden aikana paljon vetoomuksia. Sekä Suomea koskevia että maailmalla, esim. Amnestyn kautta. Olen lahjoittanut rahaa eri tarkoituksia varten. Tänään aloin miettimään ja myös konkreettisesti järjestämään jotain auttamismahdollisuuksia Tampereelle saapuneita turvapaikanhakijoita ajatellen. Ensimmäinen tapaaminen on jo huomenna perjantaina 18.9 klo 21.
Olen ihminen, joka uskoo myös siihen, että yksin emme ehkä saa kauheasti aikaan, mutta yhdessä meillä on hyvät vaikuttamismahdollisuudet. Olen uskonut siihen siitä lähtien, kun minulle selvisi, että yksi suurimmista syistä, miksi isääni ei aikoinaan 80-luvulla teloitettu Chilessä oli se, että Suomessa niin moni allekirjoitti postikortin ja lähetti sen Chilen suurlähetystöön. Postikortti, missä vaadittiin, että isäni henki säästettäisiin.

Tässä vaiheessa en näe kirjoittaa kauheasti. Itken. Pahoittelen sitä, että työskentelyhytissä on kolme muuta ihmistä, jotka todistavat tätä, en halua aiheuttaa myöskään huolta. Ei minulla ole mitään hätää, mutta tunteet ovat vain pinnassa. Ja tämä on aihe, mistä en yksinkertaisesti osaa kirjoittaa itkemättä. En hitto soikoon pysty edes ajattelemaan asiaa ilman, että itken. Tapahtumista on jo ikuisuus. Mutta ne tekevät silti kipeää. Ja näinä päivinä ne ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.

Minä olen pakolainen.
Tulin perheeni kanssa Suomeen vuonna 1992. Isäni oli ennen marraskuuta 1992 lähes kymmenen vuotta Chilessä vankilassa poliittisena vankina elinkautista istumassa, kuolemantuomion täytäntöönpanoa odottamassa. Tuomion hän sai, koska hän taisteli murhaaja Pinochetin diktatuuria vastaan, taisteli Chilen kansan puolesta sellaisen tulevaisuuden eteen, missä ihmisiä ei vainottaisi heidän poliittisen vakaumuksensa takia, missä ihmisiä ei tapettaisi johonkin puolueeseen kuulumisen takia, missä kenenkään ei tarvitsisi miettiä, minne hänen miehensä, vaimonsa, äitinsä, veljensä, sisarensa, lapsensa, serkkunsa tai naapurinsa on teloitettu ja haudattu. Äitini oli näiden vuosien aikana niin paljon tekemisissä poliittisten vankien vapauttamisen puolesta toimivissa ryhmissä ja mm. mielenosoituksissa ja muissa mielenilmauksissa mukana, ettei hän aina tullut yöksi kotiin. Koska hänet oli pidätetty. Ja pahoinpidelty. Kidutettu. En halua ajatella, mitä muuta hänelle on tehty.
Minä synnyin vuonna 1983. Isäni pidätettiin saman vuoden syyskuussa. Hän oli käytännössä koko lapsuuteni ajan vankilassa.
Minun lapsuudessani, jos äitini oli myöhässä hakiessaan minut koulusta, olin varma, että se johtui siitä, koska isäni teloitettiin. Jos äiti ei saapunut töistä kotiin, olin varma ja usein myös oikeassa siinä, että hänet on taas pidätetty. Ja silloin pelkäsin, että hänetkin tapetaan. Kadulla jos näin karabineerin (chileläinen poliisi), tiesin miten toimia: yhdestä ei ollut mitään vaaraa, mutta kaksi tai enemmän tarkoitti mahdollista vaaraa, joten lähdin lipettiin, mutta huomiota herättämättä. Joskus isäni oli nälkälakossa poliittisten vankien oikeuksien parantamisen puolesta. Tällöin ruoasta ei saanut puhua eikä vankien edessä tietenkään syödä. (Ei ole ehkä mikään ihme, että kaikista huonooista ahdistuksenhallintakeinoista, mitä traumatisoitunut teini voi ottaa käyttöön, minä valitsin aikoinaan nimenomaan syömisen.) Pisimmän nälkälakon aikana isäni joutui sairaalaan, sydän ei enää kestänyt.
Hän oli siihen mennessä ollut nälkälakossa 42 päivää.

Tämä oli minun todellisuuteni vuodesta 1983 vuoteen 1992. Marraskuussa 1992 isäni tuomiot muutettiin presidentin suosiollisella armahduksella 25 vuoden maastakarkoitukseksi. Suomi otti meidät vastaan. Olimme tietääkseni viimeiset koskaan Chilestä Suomeen tulleet pakolaiset. Samalla myös ensimmäiset, jotka koskaan otettiin Varkauteen.

Minulle Suomeen tuleminen merkitsi elämää. Se merkitsi vihdoin ja viimein varmuutta siitä, ettei isääni tapettaisi. Se tarkoitti sen ainoan toivomuksen täyttymistä, jota olin ikinä siihen mennessä toivonut. Suomeen muuttaisimme yhdessä, perheenä, Suomessa saisin vihdoin ja viimein asua saman katon alla isäni, äitini ja veljeni kanssa.

Suomeen tuleminen oli minulle täynnä toivoa. Kaikesta tulisi täydellistä. Itse olin valmis mihin vaan, koska tulisin olemaan onnellinen isäni ja äitini ja veljeni kanssa. Kaikki olisi vihdoin hyvin.
Olin todella innostunut. Olin innostunut kaikesta. Matka oli ihmeellinen. Lentokentällä Santiagossa muistan kysyneeni, miksi kaikki itkevät? Minä vain hymyilin enkä ymmärtänyt, mikseivät kaikki ole yhtä onnellisia. Olin ekaa kertaa lentokoneessa. Isäni hymyili koko ajan.

Saavuimme Suomeen Helsinki-Vantaalle ja meitä oli vastassa paljon toimittajia ja myös televisiokamerat. Ymmärsin, että olimme uutisissa. Ajattelin, että onpa jännää, mutta toisaalta, onhan mun vanhempani maailman ihmeellisimät ihmiset, äitini niin vahva ja kaunis ja älykäs, isäni niin rohkea ja fiksu, onhan se luonnollista, että heistä halutaan juttuja. He ovat taistelleet diktatuuria vastaan. He ovat minun sankareitani.

Helsinki-Vantaalla muistan, että saimme yhdeltä toimittajalta (hänen nimensä on Ella ja hän puhui espanjaa!) Afrikan tähti -pelin, minne hän oli lisännyt itse kääntämänsä säännöt, siis säännöt espanjaksi. En malttanut odottaa, että pääsen pelaamaan sitä! (Olen aina tykännyt lautapeleistä!). Helsinki-Vantaalla kysyin, miten sanotaan suomeksi ”lasi vettä, kiitos” ja nauroin loputtomiin sitä, että suomeksi sanotaan myös ”haluan teetä”, missä sana ”teetä” kuulostaa ainakin 9-vuotiaan espanjankielisen lapsen korviin aika paljon samalta kuin ”teta”, joka on espanjaksi tissi.

Helsinki-Vantaalta lensimme pikkuruisella koneella Joroisten lentokentälle. Sielläkin oli toimittajia vastassa.
Kuvansista meidät vietiin isolla, hienolla autolla Varkauteen, Savontielle (Savontie 33-35?), missä oli meidän tuleva kotimme. Kolmannessa kerroksessa, portaat ylös ja vasemmalle.

Kotimme oli hieno! Meitä oli vastassa se ryhmä ihmisiä, jotka olivat järjestäneet koko jutun. Meidän tulomme Varkauteen, uuden kotimme kalustettuna, vuodevaatteita, vaatteita meille. Ruokaakin oli valmiiksi. Joku oli keittänyt kahvit. Ensimmäistä kertaa saimme ”pullakahvit”. Olin äärimmäisen väsynyt ja onnellinen. Joku antoi minulle suklaalevyn, Fazeria. Äiti sanoi, ettei saa syödä kaikkea kerralla. Minä salaa otin sen kuitenkin mukaani, kun menin nukkumaan, mutta nukahdin sen päälle. Aamulla heräsin ja se oli sulannut kehoni lämmöstä. Äiti suuttui. Minusta se oli hassua.

Koko tämän ajan seurasin silmä tarkkana isääni. Hän oli juuri vapautunut melkein kymmenen vuoden vankeudesta. Tuloamme seuraavana aamuna hän oli ajanut viiksensä pois. Kysyin miksi, isäni vastasi, että viikset kuuluivat vankilaan. Hän ei enää ikinä pitäisi viiksiä. Eikä ole muuten pitänyt.
Kysyin isältäni jo lentokentällä tunsiko hän itsensä vapaaksi. Kysyin sitä lentokoneessa. Jokaisen välilaskun aikana. Helsingissä, Joroisissa, Varkaudessa. Kysyin sitä usein. Isäni kertoi, että hän tuntisi itsensä vapaaksi vasta sitten, kun hän voisi kävellä kaduilla rauhassa pelkäämättä. Minä ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että hän tarkoitti Chilen katuja. Ja että ihminen, joka on vangittu poliittisista syistä melkein kymmeneksi vuodeksi ei koskaan tulisi enää olemaan vapaa. Vankilassa ihminen kasvattaa itselleen sisäiset kalterit. Ne on vaikeimmat murtaa.

Kymmenvuotiaan logiikka ei ole kaikkein vankin. Ainakaan minun ei ollut. Minä olin vakaasti päättänyt olla onnellinen, koska isäni oli vihdoin vapaa. Mutta en ollut onnellinen aina. En ollut onnellinen, kun minulle huudettiin 10- tai 11-vuotiaana kadulla ”neekerin” tai ”vitun huora” matkalla kouluun. En ollut onnellinen, kun huomasin koulussa, että minut haluttiin kaveriksi, koska olin niin mielenkiintoinen ja outo. En ollut onnellinen, kun en ymmärtänyt suomalaislasten tapoja ja outoutta. En ollut onnellinen, kun huomasin, että vanhempani eivät olleet myöskään onnellisia. Enkä ollut onnellinen, kun huomasin, että voimme huonosti. Että meissä jokaisessa oli traumoja, joita emme osanneet työstää. Kun huomasin, miten vaikeaa äitini oli sopeutua, miten yksinäinen hän oli. En ollut onnellinen,  kun tajusin, että isäni, vaikka olikin äärimmäisen kiitollinen saamastaan työpaikasta, luodessaan lunta Kuntorannassa mietti sitä hetkeä hänen omasta lapsuudestaan, kun joku koulunsa opettajista ennusti hänelle ja hänen koulukavereilleen, ettei heistä tule koskaan mitään muuta kuin kadun lakaisijoita, siis mitättömyyksiä.

Mutta teeskentelin olevani onnellinen. Koska minun ainoa toiveeni oli täytetty, minun velvollisuuteni oli olla onnellinen. Ja koska meidät oli saatu pois Chilestä ja isäni pois vankilasta, minun velvollisuuteni oli olla kiitollinen suomalaisille ja Suomelle ja minun oli pakko kertoa oma tarinani jokaiselle, joka sitä älysi kysyä. Ja sitä kysyttiin. Usein. Vuosien kuluessa ja minun oppiessa puhumaan suomea yhä paremmin tarinaani ymmärrettiin kysyä vähemmän, mutta silti lähes joka kuukausi. Koska kun kerroin nimeni, siitä kysyttiin ”miksi se on niin eksoottinen.” Kun kotimaani tuli esille (ja en ole koskaan osannut piilottaa sitä, koska en nähnyt sille syytä), kysymyksiä heräsi. ”Sulla on varmasti mielenkiintoinen tarina”. Onhan se. Varmasti se on mielenkiintoinen. Mutta se on kipein asia, mikä minulle on ikinä tapahtunut. Ja minä kerroin siitä joka kerta, avasin kaikkein pahimmat haavani, koska luulin, että minun on pakko. Koska se on vähintä, mitä voin pakolaisena tehdä. Koska isäni on elossa ja me olimme vihdoin turvassa.

En enää ajattele niin. Mutta muutos tapahtui vasta vuonna 2007, kun toisen sukupolven chilleläisten poliittisten pakolaisten tapaamisessa Itävallassa terapeutti (2.sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen hänkin) minulle selvisi, ettei minun ole pakko kertoa mitään, jos en tunne oloani turvalliseksi ja jos en yksinkertaisesti halua. Opin, että on olemassa sellainen asia kuin ”uudelleentraumatisoituminen” ja että se tapahtuu joka kerta, kun kerromme kaikkein kauheimmat traumamme uudelleen. Ja varsinkin, jos teemme sen tilanteessa, missä emme koe, että se voidaan tehdä turvallisesti. Puhumisesta on tottakai hyötyä, mutta me voimme ja saamme valita missä, milloin, kenelle ja miksi.

Mutta eivät kokemukseni ole pelkkää traumaa! Minulla oli myös vilpittömästi hauskaa täällä! Muistan, miten jännittävää oli löytää uudesta kodistamme pieniä asioita, jotka erosivat chileläisistä kodeista. Miten hassua oli se, että ulko-ovia on kaksi! Entä vuodevaatteet sitten, mitä ihmettä ovat nämä pussilakanat, menevätkö ihmiset niiden sisälle nukkumaan? Chilessä käytetään vaan paljon peittoja ja niiden alle tavallisia lakanoita. Tosin meidän lakanoissamme oli pitsireunat, Suomessa enemmän kaikkia kuvioita. Miten kummalliselta, mutta myöhemmin fiksulta, tuntuivat triplaikkunat. Miksi luulin ensin, että keittiön kaapeissa on vikaa, kun ylimmästä vetolaatikosta puuttuivat sivut, mutta tajusin tottakai vasta myöhemmin, että se on leikkuulauta. Tai kun tajusin, miten äärimmäisen kätevä on kuivauskaappi. Olin sitä mieltä, että suomalaiset ovat kyllä fiksua väkeä, kun ovat oppineet elämään niin kylmässä kuolematta sihen. Ensimmäisen kerran, kun oli ”kunnolla” pakkasta eli noin 10 astetta, emme menneet kouluun. Meille soitettiin kotiin, ihmeteltiin missä minä ja isoveljeni olemme. Kerroimme, että miten niin, eikö koulut ole kiinni, on niin kylmä. Selitettiin kärsivällisesti, että ei, että jos on 25 astetta pakkasta, silloin ei ole pakko mennä välitunnilla ulos, mutta että kouluun on mentävä. Olimme ihmeissämme, mutta opimme joka päivä uutta.

Oli minulla myös kavereita. Muistan Tiinan ja Mallun, joiden kanssa rakensimme lumiukkoja. Tiina oppi sanomaan ”hermosa” espanjaksi (kaunis) ja se oli hänestä hassua. Muistan useimpien vilpittömyyden, kun he halusivat leikkiä kanssani, koska olin yksinkertaisesti yksi lapsista. Heillekin olen äärimmäisen kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä. Olenkohan koskaan ymmärtänyt sanoa heille, mikä merkitys heidän ystävyydellään oli silloin ensimmäisinä vuosina? Ja Mallu, yksi kiintopisteistäni Varkaudesta, on edelleen minulla ensimmäisenä mielessä, kun ajattelen perinteistä suomalaista ihmistä, jolla on hyvä sydän, joka on rehellinen ja seisoo oikeina pitämiensä asioiden takana.

Nyt on vuosi 2015. Ja maailmalla on pakolaiskriisi. Ja ihmiset Suomessa (ja varmasti muuallakin) puhuvat kaikkea paskaa pää perseessään, ajattelematta yhtään sitä, miltä pakolaisesta tuntuu.
Se vituttaa mua niin, että meinaa pää räjähtää. Siksi olen itkuinen. Mutta olen myös itkuinen, koska olen liikuttunut. Koska ihmisten osoittama solidaarisuus muistuttaa minua kaikista niistä ihmisistä, jotka aikoinaan tekivät mahdolliseksi sen, että mekin pääsimme lähtemään Chilestä. Koska se muistuttaa minua siitä, että saavuimme Suomeen valmiiseen kotiin, koska meitä oli ajateltu ja autettu niin paljon, että tulomme oli tehty meille mahdollisimman helpoksi. Koska nämä ihmiset ymmärsivät, että pakolaiseksi lähteminen on itsessään jo saatanan traumatisoiva asia, vaikea tilanne, joka jättää väkisinkin jälkeensä. Se on asia, joka vaikuttaa ihmiseen hänen loppuelämänsä ajan. Ja vaikuttaa vielä hänen lapsiinsa ja lasten lapsiin myös. He tiesivät tai osasivat aavistaa sen ja tekivät kaikkensa, jotta edes niissä asioissa, joissa he voivat auttaa, he myös auttavat. Ja niin he tekivät ja se kyllä helpotti. Ja kyllä, olen siitä niin kiitollinen, etten osaa pukea sitä sanoiksi.

Ihmisiä, joita ihailen ja joiden ystävyyttä pidän arvossa, on Suomessa lukemattomia. Teitä ihmisiä, joiden avusta en voi koskaan kiittää tarpeeksi. Voin kuitenkin kirjoittaa tämän kirjoituksen ja sitä kautta sanoa kiitos. Teitte ainakin tämän yhden pakolaislapsen Suomeen tulosta helpomman ja elämästäni paremman, kuin mitä se olis ilman teitä ollut. Ja vaikka ette lue tätä, sanon silti kiitos ja heitän kiitokseni ilmoille, ehkä se teidät tavoittaa joskus. Täällä tai seuraavassa elämässä, sillä moni meitä auttaneista on jo kuollut. He olivat Varkaudessa aktiivisesti toimivia eläkeläisiä, se ryhmä joka otti meidät aikoinaan vastaan ja järjestivät niin pajon. Siitä on jo 23 vuotta aikaa.

Olen nyt 32-vuotias. 9-vuotias pieni Javiera täynnä toivoa ja kiitollisuutta elää minussa yhä. Hänen puolestaan minä olen tänään tehnyt Facebookissa yleisen avunpyynnön. Tampereelle on saapunut turvapaikanhakijoita ja apua tarvitaan. Vaikkei siellä olisikaan 9-vuotiaita pikkutyttöjä, siellä on kuitenkin ihmisiä, joita ehkä minä voin auttaa. Ja minäkin aion tehdä niin paljon kuin pystyn. Ja samalla pyydän teitä, jotka myös voitte, tulemaan minun kanssani auttamaan.
Koska miettikää tätä: 23 vuotta myöhemmin omista kokemuksistani puhuminen saa minut itkemään. Se vaikuttaa vieläkin. Kaikki se hyvä ja kaikki se paha. Siksi kaikella, mitä me voimme tehdä nyt, on vaikutusta. Me voimme auttaa täällä. Ja ehkä joku päivä, ehkä 23 vuoden kuluttua, auttamiemme ihmiset tai heidän lapsensa voivat puolestaan olla iloisia siitä, että heitä on joskus autettu. Ja he auttavat eteenpäin.
Tekomme, hyvien ja huonojen, vaikutukset eivät aina ole välittömiä. Mutta ne ovat todellisia.

Auttakaa minua auttamaan. Kiitos etukäteen,
Javiera Marchant Aedo

Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.
Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.

Unelmista ja painajaisista, kaurapuurosta ja tomaattisalaatista.

Koko H. kirjoitti koskettavan vastineen Olli Immosen sodanjulistukseen monikulturalismia vastaan:                                    Olli Immosen vastenmielinen sodanjulistus mm. minua vastaan.

Kokon teksti on kirjoitettu ns. sydän kurkussa, koska tämän maailman olliimmoset valitettavasti ovat asemassa, missä heidän sanoillaan on valtaa, missä he vaikuttavat tuhansien ajatusmaailmaan. Ja kenen tahansa ulkomaalaiselta näyttävän lapsen äidillä se varmasti herättää huolta ja ahdistusta. Puhumattakaan siitä arjesta, mikä ei olekaan edes täällä lintukodossa niin turvallista enää, jos satut olemaan ruskea tyttö.

Minun oli pakko kommentoida tuota tekstiä. Kirjoitin sinne näin:

Monikulttuurisuus on rikkaus. Me, ensimmäisen tai toisen, jopa kolmannen sukupolven maahanmuuttaneet, oli syy poliittinen tai ei, tuomme tulomaahan uusia näkökulmia, vanhoja perinteitä ja uusia tapoja, arvokkaita ja kipeitä kokemuksia, elämää. Se kaikki sekoittuu uuden kotimaan elämään ja luo jotain uutta, mistä voidaan ammentaa loputtomiin uusia ideoita, synnyttää uusia yhteisiä perinteitä, perustaa jotain vahvaa, mikä luo hiukan paremman tulevaisuuden, kuin mitä se olisi ollut ilman meitä.
Emme tuo pelkästään hyvää, muttemme missään nimessä vain ja ainoastaan pahaa. Mutta se vaatii yhteistyötä. Yhteistyö, missä ei ole sijaa ennakkoluuloille ja syyttelylle, mutta sen sijaan yhteistyötä, mille on välttämätöntä, että opimme oppimaan toisiltamme, opimme kuuntelemaan toisiamme ja tekemään yhdessä jotain yhteistä.
Me olemme unelma.

Tottakai sain tälle kirjoitukselle heti joltain sankarilta, nimimerkillä ”tyytyväinen”, vastauksen:

Älä tuo meille uusia tapoja, älä ainakaan odota että noudattaisimme niitä. Me olemme tyytyväisiä omiin tapoihimme. Olimme ennen tyytyväisiä siihen ettei ovia tarvinnut lukita, Maailma muuttuu ja ihmiset muuttuvat mutta meillä suomalaisillakin on oikeus omiin juuriimme, kulttuuriimme ja tapoihimme.Elä rinnallamme, jaa elämäämme mutta älä tunkeudu tuomaan omia tapojasi vaan elä täällä samoin kuin me suurimmaksi osaksi.

Nimimerkin takana oleva henkilö tuskin ymmärtää, että hänen oletuksensa ovien lukitsemisesta kertoo enemmän hänestä itsestään kuin kenestäkään Suomeen saapuneesta ulkomaalaisesta.
(toim. huom. kieltäydyn käyttämästä sanaa ”maahanmuuttaja”, sillä siinä on minun korvaani ikävä mielikuva henkilöstä, joka muuttelee huvikseen maasta toiseen. Maahanmuuttanut on henkilö, joka on muuttanut toisesta maasta ja tänne jäänyt.)

Kuinka syvällä täytyy ihmisen pään olla omassa perseessään, että ymmärtää minun tekstini siten, että haluan viedä suomalaisilta pois heidän oikeutensa omaan kulttuuriinsa? Kuinka sokean täytyy ihmisen olla, ettei näe sitä todellisuutta, missä tällä hetkellä elämme? Maahanmuuttoaallon täytyy olla massiivinen, jotta sen vaikutus tulomaan kulttuuriin voisi olla niin musertava, kuin mitä nimimerkki ”tyytyväinen” ja muutkin Suomessa liikaa palstatilaa saavat ”maahanmuuttokriitikot” eli rasistiset moukat sitä maalailevat.
Se säälittävä määrä maahanmuuttaneita mitä Suomessa on, aiheuttaa hädin tuskin värikirjoon uusia sävyjä sinne tänne, muttei hukuta alleen jo olemassa olevia värejä.
Sivumennen sanoen, aika moni blogin kommenttikentässä kävi vastahyökkäykseen selittämällä, ettei ole sellaista asiaa kuin ”suomalainen kulttuuri”. No sehän on myös paskapuhetta se. Vaikka Suomi on ehkä verrattain nuori kulttuuri joiltain osin, ei se tee suomalaisesta kulttuurista yhtään sen vähempiarvoista.

Minusta on myös aika mielenkiintoinen se 23 vuoden maassa vietetyn ajan jälkeen yhä useammin kuulemani ja lukemani ajatus ”vieraiden tapojen tuputtamisesta”. Ilmeisesti se, että minä tulen tänne ja asun täällä ja minulla on tapoja, jotka ovat erilaisia suomalaisten vastaavista, on jo itsessään tuputtamista. Koska muutoin en näe merkkejä tunkeutumisesta, pakottamisesta tai tuputtamisesta.

Toisinpäin sitä kyllä tapahtuu. Ja ei, en ole sitä mieltä, että ”maassa maan tavalla”. Tänne saapunut maahanmuuttanut voi halutessaan ottaa omakseen suomalaisia tapoja ja perinteitä, mutta en näe mitään syytä sille, miksi sen pitäisi olla pakollista. Ja älkää nyt saatana aloittako sitä iänikuista mussutusta laeista. Tottakai tähän yhteiskuntaan saapuva noudattaa suomalaisia lakeja – yhtä paljon kuin suomalaisetkin. Ja lakien noudattamatta jättämisestä saavat rangaistuksensa samalla tavalla kuin suomalaiset. Liian usein liian lievästi rikokseen nähden tai toisinpäin. Mutta se on aihe toiseen kirjoitukseen se.

Minua itse asiassa naurattaa tämä koko ”tapojen tuputtaminen”. Saavuimme Suomeen vuonna 1992. Lukuunottamatta omaa ystäväpiiriäni, missä puhun ja kerron omista perinteistäni ja chileläisistä tavoistani aina kun minusta tuntuu silta, en välttämättä useinkaan tuo sitä esille. Töissä en usko, että kauhean moni edes tietää minun olevan ihan oikeasti Aito Ulkomaalainen, vaan korkeintaan ”isä tai äiti on jostain eksoottisesta maasta kotoisin”, kuten olen satoja kertoja kuullut.
Minua ja erityisesti äitiäni ja muutenkin koko perhettäni on kuitenkin pyydetty lukemattomia kertoja kertomaan, näyttämään ja jopa käytännössä esittelemään asioita meidän kulttuuristamme, perinteitämme, tapojamme. Siis suomalaiset ovat pyytäneet meitä opettamaan chileläisiä tapoja.

Se, minkä näen ulkomaalaisena, on suomalainen yhteiskunta, missä aika luonnollisesti hyvistä tavoista ja perinteistä halutaan pitää kiinni ihan syystä ja huonoista halutaan eroon. Missä halutaan oppia uusia tapoja tehdä asioita – siihen taas me, monikulttuurisuuden lähettiläät, if you will, olemme auttaneet ja voimme halutessanne auttaa jatkossakin. Ketään ei haittaa se, että minun juhlissani kakun keskelle isketään lasi, jonka sisälle jää palanen ”Neitsyelle” eli talon emännälle/isännälle, joka siten voi juhlien jälkeen oikeasti ehtiä maistamaan kakkua. Samoin kun ei ketään haittaa se, että ainakin yksi ystävistäni on joissain juhlissaan tehnyt saman, koska on pitänyt sitä hyvänä ideana.
Ja kappas, en näe yhtäkkiä kokonaisten Neitsyelle uhrattujen kakkulasien invaasiota suomalaisissa juhlissa.

Ei ole olemassa mitään tapojen ja kulttuurien kiintiötä, missä uuden yksittäisen tavan tuominen poistaa vanhan. Se, ettei äitini suostu koskaan pitämään mitään helmiä sairaalassa (mistä lie sekin vanha taikausko Chilessä, en tiedä) ei yhtäkkiä ole tehnyt laittomaksi suolan ja ruisleivän tuomista tuparilahjaksi. Se, että minä tykkään paloitella tomaattini ja laittaa sekaan öljyä, suolaa ja valkosipulia ei ole poistanut suomalaisten muistista tavan valmistaa kaurapuuroa.

Minä tapoineni en ole teille uhka. Minä olen teille mahdollisuus, jos te otatte sen vastaan.

Please, take that selfie!

En osaa olla koko ajan koskettamatta omaa päätäni. Tunnustelen pääkalloni muotoa. Kokeilen hiusteni pituutta. Mietin tuleekohan siitä yhtä kihara kuin aiemmin? Tuleekohan minulle nyt paljon harmaita hiuksia? Olen alkanut harmaantumaan noin vuosi sitten, mikä tarkoittaa tapauksessani muutamia hassuja harmaita hiuksia. Olen juhlinut niistä jokaista!
Ajattelen ulkonäköäni. Ajattelen ulkonäköäni lähinnä mielissäni. Ei laihtumisen takia, vaan koska aiempi päätökseni tykätä ulkonäöstäni on pitänyt. Se on tehnyt elämästäni helpompaa. Ja hauskempaa myös. On kieltämättä myös huvittavaa nähdä (joidenkin) ihmisten ilmeet, kun he sanovat ”tuo uusi tukka sopii sulle, näytät tosi hyvältä” ja minä vastaan ”kyllä, olen ihan samaa mieltä!”.

Ei, ei se ole edelleenkään kaikille yhtä itsestäänselvää, että näin voi ja saa vastata. Aina välillä sanon ”Kiitos, olen samaa mieltä” ja jään miettimään, että miksi kiitän? Ei se huonokaan asia ole, mutta olen silti ottanut tavakseni ihan tavan vuoksi kyseenalaistaa kaikkia ulkonäköön liittyvien rituaalien osia. Miksi kiitän siitä, että joku sanoo jotain positiivista ulkonäöstäni?
Kun puolestani kehun toisen ihmisen ulkonäöä, odotanko itse kiitosta? Ja jos odotan, miksi? Ei se ole lahja. Se on toteamus: toisen ihmisen ulkonäössä on jotain, mikä miellyttää minua. Onko se kiittämisen arvoinen asia? Vai sanotaanko niin vain, koska se on kohteliasta? Entä jos toisessa ihmisessä on jotain, mikä ei liity ulkonäköön, mikä miellyttää minua yhtä lailla? Kerrommeko me koskaan toisillemme ”käytit juuri kauniisti sanoja, se miellytti kielikorvaan”? Kehummeko ajatuksia samalla tavalla? Joskus terassilla jonkun tokaistua erityisen nasevasti jotain, saattaa jostain päin pöytää kuulua ”Hyvin sanottu!”, kiitetäänkö silloin?

Törmäsin vähän aikaa sitten somessa kuvaan, missä luki ”in a society that profits from your self doubt, liking yourself is a rebellious act”. Tein siitä välittömästi kansikuvani, sillä se sopii täydellisesti tähän ajatukseen, johon olen totuttanut itseni enemmän tai vähemmän tietoisesti viimeisten vuosien aikana.

Olin kesäkuun alussa Barcelonassa. Naureskelimme ystäväni kanssa sitä, miten rannalla ei otettu aurinkoa eikä käyty uimassa, vaan lähinnä otettiin selfieitä siitä, kun ollaan rannalla ottamassa aurinkoa ja uimassa. Selfiekepit viuhuien lähinnä nuoret tytöt ottivat kuvia itsestään yksin tai yhdessä ystäviensä kanssa, poseeraten, muikistellen, duckfacettaen ns. täysillä. Nauroimme ja ainakin minä tunsin itseni paremmaksi.
Jälkikäteen hävetti. Miksi on naurettavaa ottaa selfieitä? Miksi nuoret tytöt, nuoret pojat, ketkä vaan iästä ja sukupuolesta riippumatta eivät saisi ottaa itsestään kuvia, näyttäen se puoli itsestä, joka omasta mielestään on se kaikkein parhain ja kaunein?
Enkö minä itse juuri peräänkuuluta sitä, että jokainen saisi pyrkiä pääsemään mahdollisimman lähemmäksi sitä, mitä halua olla, eikö silloin olla aidoimmillamme?
Pian tämän jälkeen törmäsin taas toisenlaiseen lainaukseen, ystäväni selfien alla (ja löysin sen lopulta myös täältä):

”Please, take that selfie,” says Professor Jill Walker Rettberg from the University of Bergen, who studies digital culture.
The ridiculing of selfies is a form of media panic as the cultural mainstream readjusts to changing media practices,” she says.
”It’s also interesting that dismissing selfies as narcissistic and vapid is almost always aimed at young women, who for the first time are able to decide for themselves how we see them and how they see each other.”

Kuinka totta! Ja kuinka pettynyt olin itseeni!
Koska minä olin siellä rannalla juurikin sitä mieltä, että naurettavaa käytöstä.
Juu, voisin väittää, että eikö rannalla ole parempaakin tekemistä kuin ottaa kuvia itsestään, mutta en pääse väitteestäni kauhean pitkälle. Jokainen tekee sitä, mitä haluaa ja voi ihan omien mahdollisuuksien rajoissa.

Tästä pääsen vielä yhteen intternetin suuressa maailmassa törmäämäni ajatukseen. En enää muista, mistä se on, en pysty linkkaamaan, mutta pointti oli tämä: ajatellessamme ulkonäköä tai ihmissuhteita, ensimmäinen ajatuksemme on aina se, minkä olemme oppineet yhteiskunnalta. Se on usein arvosteleva, tyytymättömyyttä ilmentävä, ulkoaopittu ajatus. Vasta sitä seuraava on aito, meistä itsessämme lähtöisin oleva ajatus.
Ainakin minä allekirjoitan tämän. Huomaan katsovani muita ihmisiä ja arvostelevani heitä ulkonäön mukaan, tekeväni pitkälle johtopäätöksiä puhtaasti ulkonäköön liittyen. Eihän minulla tuntemattomasta ihmisestä ole tasan tarkkaan mitään muuta tietoa. Ja totuus on se, että jos jollakulla on tennissukat ja sandaalit jalassaan, ei se siinä hetkessä kerro hänestä mitään muuta faktaa kuin se, että hänellä on tennissukat ja sandaalit jalassaan. Kaikki muu on pelkkää ulkonäöstä johdateltua tulkintaa. Ja koska syitä tennissukkiin ja sandaaleihin voi olla tuhat erilaista, kertoo minun tulkintani enemmän minusta ja omista ennakkoluuloistani, omista aivopesun jäljiltä vääristyneen mieleni ajatustavoista kuin siitä henkilöstä, joka meni ohitseni ja josta saatoin juuri ajatella jotain, mikä on lähinnä häpeäksi itselleni.

Minä en haluaisi, mutta silti huomaan pyrkiväni kauneuteen. Ja huomaan, että yritän ahtaa kaikki muutkin ihmiset omien kauneusihanteideni ahtaisiin raameihin. En välillä mahdu itsekään niihin. Ja jos voisin vapautua tästä ajattelutavasta, en usko menettäväni paljoakaan. Vaikka se, että aamulla ennen töihin lähtöä katson peiliin ja hymyilen itselleni, on iso parannus niihin vuosiin, kun olin lähinnä vastenmielinen itselleni, haluaisin silti pyrkiä siihen, ettei päiväni tarvitsisi määriytyä sen mukaan, kuinka tyytyväinen olen peilikuvaani. Haluaisin muita mittareita päivälleni.

Vaan koska toistaiseksi en pysty siihen, enkä ole täysin varma haluanko, julkaisen tässä sen sijaan kolme hyvää selfietä viime kuukausilta. Samassa näette hiusprojektini viimeiset kolme vaihetta.
Olen erityisen tyytyväinen näihin väreihin ja nautin suunnattomasti niistä viikoista, kun minulla oli turkoosi tukka ja sitäkin ”vain vähän”, olin jo ajanut suurimman osan pois.
Nämä ja monet muutkin kuvat löytyvät Instagramista, missä minulla on tili.
violettipinkkiotsis

turkoosiotsis

sivukalju

aivankaljujavi1

Kirjoitus, missä selittyy kuukauden hiljaisuus – tai ehkä ei.

Tänään töissä oksensin. Kahdesti. Sitten lähdin kotiin.
En (meinaa) päästä yli siitä häpeän tunteesta, että taas tämmöinen ihan itse aiheutettu ongelma. Onneksi tunnistan sen nopeasti aika tyhmäksi ajatukseksi, joka ei ole totta. Tai sikäli juu, että ihan itse menin leikattavaksi, joten tavallaan itse aiheutettu ongelma, mutta se ei tarkoita sitä, että mun pitäisi hävetä sitä.

Kävin lääkärissä tuon jälkeen, koska vähän pelotti. Tämä on toinen kerta, kun oksennan siten, että ruokailusta on mennyt yli 20 minuuttia ja sitten vasta tulee se ällöttävä olo. Ja se, että etoo, ei meinaa millään mennä ohi. Kirjoitan tätä kahdeksan aikaan illalla ja olen oksentamisen jälkeen syönyt jo kerran, eikä nyt ole pahaa oloa. Paitsi se ikävä olo, mikä oksennettua tulee, se vielä vähän säteilee. Tässä leikkauksen jälkeen olen, juu, oksennellut, kun olen syönyt liian nopeasti tai pureskellut huonosti. Mutta silloin kaikki tulee ylös aika lailla välittömästi ruokailun jälkeen, ellei jopa kesken. Lääkäri tunnusteli mahaa ja selkeästi aristin alavatsan seudulla, ylävatsa taas ok. Tosin se saattaa johtua myös menkoista, jotka tulivat ja menivät jo toistamiseen ihan kuukautiskierron mukaan! Sille jei!

Lääkärissä huomasin avautuvani siitä, että olen kärsimättömästi ajatellut, että joko ne kaikki leikkauksesta johtuvat paskat jutut vois olla ohi, että eikö mun pitäisi olla jo oppinut syömään tarpeeksi hitaasti tai pureskelemaan tarpeeksi. Mutta minä olen hidas. Ja nopea syöminen on lihasmuistissa, joten ei, kolme kuukautta ei kyllä todellakaan ole tarpeeksi minulle.
Lounaan aikaan kun mietin vaihtoehtoja, mitähän pitäisi syödä, ajatuksena suurin osa vähän tuntuu ällöttävältä. Tänään päädyin tonnikalakolmioleipään, jonka tosiaan sitten oksensin myöhemmin. Eipä tule siihen koskettua sitten enää toistamiseen.

Nyt tulee tunnustus.
Ravitsemusterapeutin antama suunnitelma ja aikataulu on unohtunut. En ole seurannut sitä tarkalleen, ihan vaan yritän päivän aikana syödä tarpeeksi ja katsoa, ettei tule pitkä aika aterioiden välillä, mutta luovutin jo pitkän aikaa sitten esimerkiksi sen suhteen, että saisin päivän aikana vedettyä kahdeksan desilitraa jogurttia tai että söisin vain ruisleipää. Syön, mielestäni, monipuolisesti. Koitan kuunnella kehoani, mitä mun tekee mieli? Koitan syödä tarpeeksi kalaa viikon aikana, vaikka tällä hetkellä lohi ja tonnikala tunkevat jo korvista (ja välillä muualtakin) ulos.
Ohjenuorana on edelleen se, että koitan saada juotua tarpeeksi vettä päivän aikana, etten syö ja juo samaan aikaan ja että syön mitä syön, mutta hitaasti ja pureskellen.
Joten tässä kolmen kuukauden aikana olen syönyt kyllä terveellisesti, mutta välillä epäterveellisesti. Joku voisi väittää, että olen syönyt normaalisti. Fffuuck. Voisiko olla?

Ajatukseni ovat kuitenkin minua vastaan.
Tässä pieni näyte kolmen kuukauden aikana seuranani olevista ajatuksista:

En ole syönyt tarpeeksi, olen huono.
Olen syönyt varmasti liikaa, olen huono.
Apua, tuossa oli varmasti ainakin kolme desilitraa ruokaa, onkohan mahalaukkuni venynyt taas isoksi?
Ei helvetti, mä pystyn syömään suklaata ihan hyvin. Tää oli tässä.
Muut on varmasti laihtuneet enemmän kuin minä, mä varmasti teen jotain väärin.
Olen laihtunut taas kilon päivässä, voi paska.
Mua paleltaa koko ajan, teenköhän mä jotain väärin.
Mun pitäis olla salilla. Mun pitäis käydä salilla. Mitä jos mä vaan meen sinne, hitot jalasta.
Jos mä en käy salilla, mä en laihdu tarpeeksi nopeasti. Mitä jos mä jään jälkeen? Mitä jos mä en taaskaan totu liikkumaan?
Mä näytän sairaalta, liian laihalta.
Mä en ole laihtunut lainkaan, näytän ihan samalta. Mitä mä teen.

Nämä ihanat pikku ajatukseni ovat tottakai suurin osa kauheata kuraa. Ei niistä ole oikein mitään hyötyä. Suurimman osan tunnistan ajoissa, mutta jotkut jäävät vaivaamaan ja ahdistamaan ja ne aiheuttavat hetkeksi tosi pahan olon.
Aivan varmasti olen syönyt lähes joka päivä liian vähän. Parina päivänä olen syönyt määrällisesti vähän, mutta tosi energiapitoista ruokaa, joten liikaa. En usko, että olen missään vaiheessa vetänyt yli kolmea desilitraa kerrallaan ruokaa, koska se ei vaan ole mahdollista. Oksentaminen todistaa sen. Tuo ajatus vain varmistaa sen, minkä olen jo pitkään tiennyt: en voi luottaa silmämääräiseen arvioon mistään, koska en näe eroja eri kokojen välillä. Joko mittaan ruokani etukäteen tai ostan jonkun valmiin annoksen, jonka koon voin nähdä, mutta jos syön ”silmämääräisesti” suunnilleen pari desiä, vaarana ei ole se, että syön liikaa, vaan se, että ahdistun, koska pelkään syöväni liikaa. Jälkimmäinen on pahempi, koska kehoni ei protestoi sitä vastaan oksentamalla, vaan paha olo on jossain muualla.

Mitä tulee salilla käymiseen, no saatana. En ole käynyt siellä kolmeen viikkoon. Kävin fysioterapeutilla, koska vasemmassa jalassa oleva plantaarifaskiitti on niin saatanan kipeä, että jokainen askel sattuu. Lääkäri sanoi suoraan, että ei laiteta kortisonia, enkä oikein väittänyt vastaan, koska olen kuullut kauhutarinoita aineesta ja lääkäri sanoi myös suoraan, että se kuluttaa jänteitä ja aiheuttaa jo yhden tai kahden kerran jälkeen enemmän haittaa kuin hyötyä. Joten ei siis kortisonia. Kaikki muu on kokeiltu, ei auttanut. Fysioterapeutti antoi venyttelyohjeita ja liikkumiskiellon. Tai kielto koskee siis kaikkea, mikä tehdään jaloilla. Käytännössä jäljelle jää kuntopyöräily (tylsää) tai uiminen (todella tylsää). Kaikki, mistä pidän, on kivuliasta: bodypump, bodyjam, tanssitunnit muutenkin, bodycombat, ryhmäliikunta yleisesti ottaen. Kun mainitsin tästä kiellosta kirurgille (Anu Välikoski, kävin huhtikuun alussa kontrollikäynnillä) ja valitin, etten saa tehdä mitään kivaa, se kuulemma kuulosti tekosyyltä. Se oli todella ärsyttävää. Ei se ole tekosyy, se on syy. En yksinkertaisesti halua tehdä sellaista liikuntaa, josta en nauti. Haluan nauttia liikkumisesta. Jos menisin spinning-tunnille, tekisin sen vain, koska olisi pakko jotain tehdä, en koska haluaisin tai nauttisin siitä. Joten en mene.
Sen sijaan jatkan pyöräilyä kaupungilla. Ja nyt kun ilmat paranevat, voin tehdä pyöräretkiä. Paljon muuta en ehdikään, siitä kohta lisää.
Mutta kyllä, haaveilen ryhmäliikunnasta. Bodyjamista, missä ehdin käymään tasan yhden kerran (GoGo:n Mirka-niminen ohjaaja, aivan loistava!). Haaveilen bodypumpista ja siitä, että huomaan kehittymisen, kun voin aina parin, kolmen kerran välein nostaa vähän painoja.

Olen muuten käynyt nyt neljästi jäsenkorjaajalla. Suosittelen sitä varauksettomasti jokaiselle. Vaikkei olisikaan mitään varsinaista vaivaa, yksikin käynti kannattaa.
Minun tapauksessani ollaan keskitytty lähinnä tuon jalan hoitamiseen, mutta vielä enemmän niihin seurauksiin, jotka tulevat tuon luupiikin kanssa. Vasen jalkanihan on aivan jumissa, kun koitan tottakai ihan alitajuisesti vältellä kipeää kohtaa, joten se aiheuttaa askelvirheitä. Kallista lystiä, mutta joka sentin arvoista.

Ongelma on tällä hetkellä aika. Sitä ei ole. Istun nyt kotona, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Tämä aika on ”varastettu” : lähdin kesken päivän töistä pois oksentamisen takia enkä samasta syystä mennyt aikuislukioon ruotsin tunnille. Tavallisesti olisin ollut kotona vasta vähän vaille yhdeksän. Silloin ei kauheasti huvita istua alas ja kirjoittaa ajatuksiani ylös, ne saavat minut vaan vähän väärällä tavalla hereille ja nukkumisesta ei tule mitään, oli ketipinoria (iltalääkkeeni, joka takaa minulle hyvät yöunet) tai ei.
Aikaa ei ole kirjoittamiselle, ei salilla käymiselle, ei paljon millekään.
Mutta tätä ei kestä enää kauan. 30.5 kirjoitan ylioppilaaksi, vielä on jäljellä kaksi kurssia (molemmat ruotsia) ja siis kaksi kurssikoetta. Takana on maalis-huhtikuun aikana yo-kirjoituksia ja rästitenttejä. Aikaa ei ole ollut vaan tarpeeksi kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Ja se vapaa-aika, mikä on joihinkin väleihin jäänyt, olen käyttänyt onnellisuuteen: ystävien, perheen ja avopuolison kanssa elämiseen. Hyvin käytettyä aikaa mielestäni.

Olen miettinyt viime aikoina tosi paljon mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Minulla on aiheita kokonainen lista. Olen myös miettinyt sitä, että voisin pikkuhiljaa vähentää anonymiteettiä ja laajentaa sitä kautta blogin aihepiiriä. Yhtäkkiä minulla on niin paljon sanottavaa. Suurin osa liittyy kyllä tähän aiheeseen, mutta varmasti paljon sellaistakin tulisi, mikä ei välttämättä korreloi suoraan lihavuuteen tai yleensäkään ulkonäköön.
Toisaalta, blogi on minun ja minä saan ihan itse päättää, mistä kirjoitan. Ihana vapaus! 🙂

Anonymiteetti horjuu (koska haluan).

Olen aivan hirvittävän väsynyt.

Huomaan sen siitä, kun istun töiden jälkeen alas ja kykenen lähinnä tuijottamaan ikkunasta ulos. Haaveilen viikon lomasta. Rauhasta. Siitä, että voisin herätä, kun ei enää nukuta, ja sen jälkeen olla. Mahdollisesti puuhailla jotain, mitä tulee mieleen. Ilman aikatauluja, katsomatta kalenteriin. Olla rauhassa.

En ollenkaan ihmettele omaa väsymystäni. Tiedän, että olen tehnyt taas paljon, vähän jopa liikaa. Olen aina ollut sykleissä kiireinen, superkiireinen, palanut loppuun ja sen jälkeen pakosta rauhoittunut. Kokemuksen tuoma kyky tunnistaa lähestyvän loppuunpalamisen merkit on hengenpelastaja.
Valitettavasti joskus on asioita, jotka on pakko tehdä. Vaikka tarvitsen kipeästi lepoa, en vielä voi antautua sille.

Toisaalta, iso osa niistä asioista, jotka pitävät minut kiireisenä, ovat myös sellaisia, jotka tuovat minulle paljon energiaa, onnistumisen tunnetta, kauniita kohtaamisia, hauskoja hetkiä, kokemusta, tietoa… käyttiskamaa siis. Valitettavasti kiireisyys tuo myös ikävän ilmiön: paljon jää tekemättä. Ihmisiä näkemättä, kirjoja lukematta, joskus jopa lupauksia pitämättä. Ja seuraukset ovat ikävät. Kroonisesta huonosta omatunnosta (tiedättekö, ihan vaan ”varmuuden vuoksi”) (joo, sairastahan se on) kärsivälle tämä on tuhoisaa. Mutta ei aivan ylitsepääsemätöntä, onneksi.

Mutta! Tämä kiireisyys saa tulosta aikaan.

Ajattelin vähän raottaa mystistä anonymiteetin verhoa ja kertoa asioita itsestäni. En ole edelleenkään huudellut kauheasti leikkauksesta, mutta olen surutta esim. ravintoloissa näyttänyt korttiani (sitä, missä lukee, etten voi syödä kauheasti, joten myykää puolikas annos puoleen hintaan) ja sivuuttanut katseet olankohautuksella. Selittämättä mitään muuta, kuin etten voi syödä kauheasti kerrallaan.

Siispä, kiire:
Olen työssäkäyvä nainen. Olen töissä erään ison operaattorin asiakaspalvelussa, toki vuokrafirman kautta nollasopimuksella. Vihaan nollasopimustani, vihaan kaikkea, mitä se edustaa. Vaikka omassa työssäni nollasopimuksesta ei ole niin paljon haittaa kuin ehkä muissa työpaikoissa, on se silti periaatteessa halveksittava työnantajan tapa ulkoistaa kaikki vastuu työntekijöilleen. Onneksi työnantajani (vuokrayritys) asiakasyritys (työpaikkani) on siitä hyvä, että saan työvuoroni kolme viikkoa etukäteen, työehtosopimuksesta pidetään kiinni ja olen saanut koko ajan tehdä töitä täysipäiväisesti. Silti leikkauksen lähestyessä en kertonut siitä työpaikallani kenellekään muulle kuin lähimmälle esimiehelleni, johon luotan kuin kallioon, ja terveyshoitajalle, jolla on vaitiolovelvollisuus. Riski, ettei leikkauksen jälkeisille viikoille olisi laitettu työvuoroja lainkaan, oli liian suuri. Ei sen takia, ettäkö työpaikallani olisi koskaan annettu aihetta epäillä mitään ovelaa työvuorosuunnittelua, vaan koska se on tervettä järkeä.
Olen sikäli hyvässä asemassa, että työpaikkani työvuorosuunnittelu on myös ollut suhteeni hyvinkin joustava, joten leikkauksen ja nyt jälkimainingeissa sen suhteen ei ole tarvinnut stressata. Se on yksi iso huoli vähemmän.

Olen myös opiskeleva nainen. Tarkemmin sanottuna aikuislukiossa. Olen käynyt joitakin kursseja joskus 2004-2006 ja aloitin uudelleen pari vuotta sitten. Nyt olen tilanteessa, missä huomenna on viimeiset kirjoitukset (elämänkatsomustieto). Tähän asti olen kirjoittanut lyhyen matikan (eilen!), englannin, äidinkielen ja yhden ylimääräisen pitkän kielen. Saldo tähän asti: kaksi eximia, yksi laudatur. Eniten olen ylpeä matematiikan keskiarvostani: yhdeksän! Minä! Päivälukiossa teininä olin aivan umpisurkea matematiikassa, pitkälti koska kuvittelin, etten vaan ole siinä hyvä. Aika perusjuttu siinä mielessä, että olin vain jostain saanut päähäni että olen tietynlainen, joten mikään muu ei voi olla mahdollista. Onneksi lukion suorittaminen sen jälkeen, kun on ymmärtänyt olla tarpeettomasti sulkematta itseltään ovia (tunnetaan myös nimellä ”itsensä lokeroiminen) on  aivan siis parasta. Paitsi ajankäytön suhteen.
Lasken päiviä, jopa tunteja siihen, kun tämä loppuu. Siihen, kun illat ovat taas omiani. Olen niiiiiin väsynyt siihen, että maanantaista torstaihin töiden jälkeen lähinnä olen tunneilla tai teen läksyjä.
Tosin kehun itseäni vielä vähän: aikuislukion käyminen on siitä hyvä juttu, että olen välillä ollut kokonaisia jaksoja käymättä siellä. En ota jaksolle yhtään kurssia, pidän vähän taukoa. Se on helpottanut paljon. Onhan se tottakai pitkittänyt tätä juttua, mutta aika ei ole tämän suhteen mikään ongelma.
Minusta siis tulee, mikäli kaikki sujuu kuten tähänkin asti, ylioppilas keväällä 2015. Kesäkuun alussa on sitten kreisibileet.

Olen myös nainen, jolla on oma työhuone. Tai työhuoneen nurkka. Jaan työtilan kolmen muun naisen kanssa. Työhuoneellani minulla on kaikkia mahdollisia materiaaleja, eniten tosin sellaisia, mitä muut saattaisivat pitää käyttökelvottomana. Kierrätän ja teen koruja, käyttöesineitä… mitä vaan keksin. Työhuoneeni ja se, mitä siellä puuhailen, on jotain harrastuksen ja sivutyön välillä. Luulen, että loppujen lopuksi rahallisesti tienaan yhtä paljon kuin siihen menee rahaa. Ja hyvä niin. Työhuoneellani rentoudun tekemällä mitä tahansa, mikä tulee mieleen. Hypistelen eri materiaaleja, annan muodon, värien tai muun viedä. Kuuntelen samalla musiikkia tai laitan jonkun hömppäsarjan pyörimään. Se on aivan äärimmäisen terapeuttista. Työpöydälläni on valtava kaaos, joka inspiroi minua. Se on minun kaaokseni, johon kukaan muu ei saa koskea eikä varsinkaan siivota. Rakastan sitä. En luopuisi siitä mistään hinnasta.

Nämä asiat ovat hallitsevia elementtejä elämässäni. Työhuoneeni ei ole juuri nyt prioriteetti, joten siellä olen vähiten viettänyt aikaa tämän vuoden puolella. Kaipaan sinne jatkuvasti, mutta pystyn elämään sen kanssa vielä.

Yritän keskittyä niihin asioihin, jotka pitää saada nyt tehtyä. Tykkään myös tehdä listoja.
Nykyinen listani näyttää enemmän tai vähemmän tältä:
– juo tarpeeksi vettä
– muista syödä tarpeeksi päivän aikana
– koita levätä tarpeeksi
– stressaaminen ei kannata, muttei myöskään kannata stressata siitä, ettei stressaisi liikaa
– tupakoi jos huvittaa
– koita nähdä ystäviäsi! saat niistä hetkistä paljon energiaa!

Takavuosien psyk.hoitajani olisi minusta ylpeä. Listallani on nimittäin lähinnä ehdotuksia ja sallittuja asioita. Joskus, vuosia sitten, lista olisi ollut täynnä sääntöjä, jotka alkavat ”sinun pitää” tai ”älä”. Nykyään yritän olla luomatta itselleni sääntöjä, ohjeista on paljon enemmän apua.
Ja hei, ohjeeni ovat vapaasti lainattavissa!
Olkaa siis hyvät, se on lahjani minulta teille! 🙂

Positiivisen kehonkuvan metsästys ja nettifoorumien laihdutushysteria

Olen surullinen ja hiukan lannistunut. Olen myös vähän toiveikas. Onneksi olen ihminen, joka voi tuntea monenlaista yhtäaikaa, muuten halkeaisin näihin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Suru tulee lukemistani kommenteista Facebookin vertaistukiryhmässä. Olen viime aikoina miettinyt, että minun lienee aika poistua sieltä. Uskon, että ryhmässä olevista kirjoituksista on enemmän haittaa kuin hyötyä. En näe mitään positiivista siinä, että ryhmänä kannustetaan toisia laihdutushypettamiseen, joiden sävy hipoo joissain kommenteissa jo hysteriaa.

Esimerkiksi tänään luin päivityksen siitä, kuinka ihminen, joka on laihtunut vuodessa 30 kiloa, katsoo itseään peilistä ja tuntee itsensä valtavan kokoiseksi. Tämä on mielestäni aivan normaalia, kun muutos on niin suuri niin lyhyessä ajassa. Peilikuvaan ei voi eikä kannata luottaa vielä hetkeen. Varsinkin, kun muutos jatkuu edelleen. Omaan peilikuvaan voi luottaa (tasaisemmin) siinä vaiheessa, kun keho on pysynyt tietynlaisena jo hetken aikaa, kun muutos on jo lähes pysähtynyt. Ja onko kehomme lopultakaan koskaan tällaisessa tilassa? En usko. Mutta kehonkuvamme, se minkä kokoisia suunilleen olemme, se on asia, mihin voimme suunnilleen tottua. Ja meidän leikattujen osalta (miksei myös he, jotka syystä tai toisesta käyvät läpi muunlaisia muutoksia kehossaan) ennen pysyvämmän, toivottavasti positiivisemman kehonkuvan saavuttamista, on meidän totuttava siihen, ettei peilikuvaan voi uskoa, koska se laahaa perässä. Todella hitaasti perässä.

Valitettavasti tähän päivitykseen tulleet kommentit olivat surullista ja lannistavaa luettavaa. Sillä yleisin kommenteissa esiintynyt neuvo oli: osta uusia, pienempiä vaatteita, niin tulee parempi olo.
Miten kammottavaa!

Jos on huomattavan ylipainoisena vihannut itseään ja omaa kehoaan, laihtuminen ei automaattisesti luo rakkautta omaan kehoon. Jos on lihavana tuntenut itsensä rumaksi, ei laihtuminen tuo kauneutta. Mikään ei tuo pysyvää, jokapäiväistä kauneuden tunnetta, koska sellainen ei ole mahdollista eikä onneksi myöskään edes tärkeää, puhumattakaan tarpeellisesta.

Kiihkeä tarve olla koko ajan kaunis on jotain, mikä on meille myyty, koska se tuo tietyille tahoille rahaa.

Se, tunteeko itsensä kauniiksi, suloiseksi, miehekkääksi, pystyväksi, rumaksi, heikoksi, vahvaksi, puoleensavetäväksi, fiksuksi, naiselliseksi, neutraaliksi, inhimilliseksi, isoksi, pieneksi, energiseksi, väsyneeksi… ei ole riippuvainen suoraan vain yhdestä tekijästä ja näiden tuntemusten vaihtelu on luonnollista, eikä voi olla kenelläkään pysyvä olotila. Miksi siis juuri akselilla kaunis-ruma pitäisi päästä johonkin pysyvään tilaan? Ja miksi, mikäli sellainen olisi yleensäkään toivottavaa, se on riippuvainen ihmisen painosta?

Jos on sairaalloisen (lääketieteellisesti ajateltuna) lihavana ajatellut, ettei voi näyttää muulta kuin rumalta, ja olettaa, että jos laihtuu, tämä muuttuu, tiedossa on aivan valtava pettymys: positiivinen tai negatiivinen kehonkuva ei vaadi mitään tiettyä painoa eikä automaattisesti muutu kilomäärän mukaan. Positiivinen kehonkuvan saaminen on työ, joka on tehtävä muualla kuin vaa´alla. Mutta mikäli mikäli ylipainoisena olettaa, että kun laihtuu, elämä paranee, ja näin ei tapahdukaan, voi tämä pettymys tuottaa ajatuksia siitä, että on epäonnistunut. Ja tämä on niin tuhoisaa, niin älyttömän vaarallista, että minua pelottaa kaikkien niiden puolesta, jotka kamppailevat negatiivisen kehonkuvan kanssa.

Kirjoitin itsekin vastauksen tuohon päivitykseen.

”–Minusta on aivan hirvittävän tärkeää, että jo ennen leikkausta työstää minäkuvaa parempaan suuntaan. Ymmärtää, että meidän arvomme ja kauneutemme ei määräydy kilojemme mukaan. Se, että saamme tuntea itsemme kauniiksi ja rumiksi olimme minkä painoisia tahansa. Jos sidomme kauneutemme vaa´an näyttämään lukuun, olemme edelleen sellaisten asioiden vankina, mistä niin kiihkeästi haluamme pois. Moni puhuu täällä siitä, kuinka on ihanaa vapautua ruoan vankeudesta, mutta vaihdammeko tämän vankeudun johonkin muuhun?
Miettikää, miten paljon täälläkin tulee vastaan päivityksiä, missä hyvä olo tulee pienemmästä vaa´an lukemasta ja jos se näyttääkin vaikkakin vain parisataa grammaa enemmän tai, vielä pahempaa, jos se ei ole vaan pienentynyt hetkeen, iskee turhautuminen ja välitön tunne siitä, onko itse tehnyt jotain väärin.
–Minusta tästä ei kylliksi puhuta. Ja pitäisi puhua. Vähemmän kannustaa ja hurrata, kun on pudottanut kilon viikossa ja enemmän kannustaa, hehkuttaa ja onnitella, kun on kokenut olonsa hyväksi muuten vaan. Kun on sanonut itselleen:
Minä rakastan itseäni. Minä rakastan minua ja kehoani ja haluan olla mahdollisimman hyvä itselleni.

Toiveikas olo taas tulee siitä, että olen blogin olemassaolon ajan saanut tasaisesti silloin tällöin sähköpostia lukijoilta. Ja hyvää palautetta. Mutta parasta on se, että saan tietää kirjoitusteni tarjonneen edes jotain erilaisia näkökulmia tähän laihtumis-lihomis -asiaan ja mahdollisesti niiden vaikuttanen positiivisesti ja kannustavasti muiden työstäessä samantapaisia kysymyksiä.

Kiitos siis jokaiselle teistä, jotka luette näitä kirjoituksia.
Muistakaa myös, että mikäli kirjoitukseni herättävät ajatuksia, haluaisin kovasti kuulla niistä! Jos jostain syntyy hyvää keskustelua, vielä parempi!

Yritän parhaani mukaan vastata jokaiseen saamaani sähköpostiin. Kommentit julkaisen, mikäli ne eivät vaaranna anonymiteettiä, jota pidän vielä ainakin toistaiseksi yllä. Siksi sinä ystäväni, joka kannustat minua täällä, kiitos kannustavista sanoistasi!
Jos haluat lähettää minulle sähköpostia, osoite on nonpunblog at gmail piste com.

Hidastamisesta

Pääsin kotiin kahden osastolla nukutun yön jälkeen eli torstaina 5.2. Puolentoista viikon jälkeen olen väsynyt. Uupunut. Eilen olen kävellyt melkein 10 000 askelta, tänään vain vähemmän. Olen yrittänyt joka päivä levätä paljon. En ole läheskään joka päivä onnistunut. Perjantaihin asti olkapäässä tuntunut kaasusta johtuva kipu piti minut vielä vähän aloillani, mutta lauantaina olin liikkeellä jo kahdeksan tuntia. Tultuani kotiin ja oksennettuani ei-mitään tajusin, että minun on jumalauta hidastettava.

Hidastaminen. Se kuulostaa trendikkäältä, hyvinvoivalta eli vähän sellaiselta, mihin jokaisen pitäisi vähän keskittyä, koska hei, hektisyys ei ole hyvä juttu ja tässä alati nopeammaksi muuttuvassa maailmassa jokaisen pitäisi muistaa hidastaa (ja ostaa kaikenlaista kamaa, mikä edesauttaa hidastamisessa). Hidastaminen on itsessään tosi jotenkin 2013, siihen kuuluu erilaisten smoothieden tekeminen, sovellus, joka auttaa hidastamisessa, raikkaat salaatit ja uuden, kivan kielen oppiminen.
Hei, mun käsitykseni hidastamisesta on se, mitä on tuupattu joka suunnasta aika pitkään. Luokittelen sen samaan kakkaan kastiin universaalin rakkauden, kompressiohousujen, Vain Elämää -sarjan, valko-harmaa-tähti-sistustustikkaat/seipäät/kehykset/muu asia x-carpe diem -sisustuksen ja Fifty Shades of Grey -kirjasarjan kanssa. En tykkää, pitäkää ne kaukana minusta, älkää saatana nyt ruvetko.

Mutta sitten yhtäkkiä, koska mun kroppani on vielä shokissa, se käy ylikierroksilla, adrenaliinia riittää, mut pitäisi silti jotenkin osata istua perseelleen ja olla rauhassa. Tiedättekö, miten vaikeaa se on ihmiselle, joka on aina ollut hyvin aktiivinen?
Joskus, vuosia sitten, olin sitä haitaksi asti ja silloin ihan loppuun palamisen uhalla opin jämäkkyyttä, sanomaan ei, pitämään kalenteri inhimillisenä ja olemaan ottamatta liikaa hommia. Sykleissä mun pitää aina pysähtyä miettimään, että mulla taas liikaa hommia ja sit häntä koipien välissä tunnustaa, et hei tää ja tää ja tää kolmaski juttu, en mä voikaan näitä, sori. Mutta senkin mä jo osaan. Tämä nyt oleva hidastamisen tarve on kuitenkin jotain aivan uutta.

Tää johtuu mun kehosta. Siitä shokista mikä syntyy, kun keho on pumpattu täyteen lääkkeitä ja sen jälkeen sitä on leikelty ja parsittu. Siitä, että mun keho käy puolustukseen, koska sitä vastaan on hyökätty. En mä voi mun kehon immuunijärjestelmälle selittää et hei, tää leikkaus on ihan okei, ei tässä mitään hätää ole. Se reagoi tasan samalla tavalla kuten gastroskopiassakin: alkukantaisesti, vaistomaisesti, automaattisesti. Kiltti keho! Hyvä niin. Mutta tavallaan hei, voisitko käydä tämän prosessin vähän nopeammin, koska nythän mulla olis kahden ja puolen viikon sairausloma ja siis aikaa tehdä kaikenlaista, mut mä en voi.

Koska mä en saa ponnistaa. Mä en saa kantaa mitään kiloa painavampaa eli kun lähden käymään jossain, minun täytyy tarkkaan harkita, mitä otan mukaan. Se yhden kilon rajoitus on aivan käsittämättömän ärsyttävää. Ja ovet! Jos ovi on tarpeeksi raskas, mun ei kannata avata sitä. Mä en saa kävellä liian nopeasti tai liian pitkään. Mä olen levännyt ja levännyt ja silti mä olen joka yö nukkunut helposti kymmenen, jopa yksitoista tuntia ja voisin helposti nukkua pidempään. Ja päikkäreitä kanssa.

Pakkohidastusta. Mä lasken päiviä siihen, että mä voin taas tehdä niitä juttuja, mistä mä nautin. Kantaa repussa kaikkea, mitä saatan tarvita (piirustusvälineet, mahdollisesti läppäri, pelikortit/nopat, muistikirja, tabletti, piuhat, meikit, jotain muuta randomkamaa) (mulla on hyvä reppu), pyöräillä joka paikkaan, työhuoneella valmistaa asioita, pitää ystävien vauvoja sylissä. Tai ihan vaan arki-asioita: käydä kaupassa, auttaa pöydän kattamisessa perhepäivällisellä, kierrellä kirppareilla löytöjen toivossa. Mä en pysty edes iltakouluun menemään ilman, että avopuolisoni on mukana kantamassa tarvikkeeni luokkaan asti ja jättää sen koulukassin sinne mun paikalle asti.

Ei se siis ole nöyryyttävää. Mutta se tuntuu absurdilta, koska enemmän tiedän, että mun pitää toimia näin, kuin tunnen, että minun kannattaa se tehdä.

Kyllä mä myös tunnistan itsessäni tietyn öh ei-tahallisesti opetetun tiettyihin uskontoihin liitetyn ajatustavan: jos teet tarpeeksi töitä, voit levätä. Koko päivä sohvalla Netflixistä sarjoja tai leffoja katsellen ei ole ongelmaa nähnytkään – jos on sunnuntai ja olen maanantaista lauantaihin ollut duunissa, koulussa, ystävien kanssa, työhuoneella. Mutta että päivä toisensa jälkeen, koska mulle on kerrottu, että saattaa tulla tyrä tai pitää himmailla, ettei tikit tai saumat repeä? Mitä? En mä tunne näistä mitään. Hiton adrenaliini.

Oikeasti ongelmahan on jossain mun pääkopassa, koska jos nyt ollaan fiksuja tai edes järkeviä, pitää ymmärtää, että sairauslomalla tarkoitus on sairastaa ja koittaa sen jälkeen parantua. Kumpaankaan ei nyt välttämättä kuulu ylenpalttinen asioiden tekeminen. Ja tässä on se mun ongelma. Miten niin ei voi! Aikaa ainakin olis, yleensä sitä ei ole riittävästi. Inhottavaa. Mutta olen tässä väärässä. Olen totaalisen väärässä.

Ja koska en pidä oksentamisesta ja haluaisin pitää sen sellaisena leikatun mahalaukun kanssa opettelevan kehon tapana kertoa, että nyt tuli syötyä liikaa/liian nopeasti/väärää ruokaa, eikä paniikkiviestinä  ”PYSÄHDY NYT SAATANA”, aion yrittää entistä kovemmin (ponnistelematta) tätä lepäämistä ja sitä, että joka päivä monta tuntia makaan sohvalla ja en tee mitään, mikä pitkittäisi tätä nykyistä tilannetta.

Mutta sen sanon vaan, että on niitä helpompiakin tehtäviä.

Leikkauskertomus leikattavan näkökulmasta

Leikkaus meni hyvin.

Olimme äitini kanssa perillä liian aikaisin, joten osaston odotushuoneessa saimme molemmat nukkua pienet päikkärit. Yhdentoista aikaan minut haettiin vaatteidenvaihtoon. Siinä vaiheessa kuulin, ettei minulle laitetakaan katetria. Olin tästä hyvin iloinen! Jostain syystä ajatus siitä, että nukutuksen alaisena minulle työnnettäisiin virtsaputkeen jotain, oli vaikeampi kuin koko leikkaus. Älkää kysykö miksi, en osaisi vastata.
Sain ylleni siniset vaatteet, sairaalan alushousut ja sukat. NE SUKAT. Maailman epämiellyttävimmmät. Reiät päkiän kohdalla asian x takia ja hullun tiukat stay-upit, jotka ei tietenkään pysy ylhäällä, vaan menevät heti rullalle. Mut ne oli pakko laittaa, koska siten saadaan verenkierto pysymään.

Leikkaussali, joka näytti kaakeleineen lähinnä ylisuurelta vessalta, oli pienempi kuin kuvittelin. Jostain syystä kättelin kaikki paikalla olleet. En muista kenenkään nimeä enää. Leikkauspöytä ei ollut sairaalasänky, kuten ennakkoon ties mistä syystä oletin, vaan sellainen palikkaukon näköinen viritys, mistä sai jalat ja kädet sojottamaan eri suuntiin. Kirurgin paikka oli kuulemma jalkojeni välissä.

Jalkoihin laitettiin salissa vielä sellaiset absurdin oloiset kertakäyttöiset pumput, jotka puristi ja hölläsi jalkoja vuorotellen. Sen laitteen rytmi oli itsessään vähän hypnotisoiva. Samaan aikaan vasempaan käteen laitettiin kanyyli ja leikkaushenkilökunta kävi läpi tarkituslistan. Kuka minä olen, milloin olen syntynyt, onko allergioita, mitä lääkkeitä käytän, mihin leikkaukseen olen tulossa, miten pitkä minä olen ja niin edespäin. Kaikki oli oikein.

Olin niin utelias. Katselin ympärilleni ja yritin vaan nähdä mahdollisimman paljon. Olisin halunnut esittää niin paljon kysymyksiä, mutta olihan se selkeää, ettei siihen ollut aikaa. Ja ymmärrän sen oikein hyvin. Mietin, että leikkaussalihenkilökunnan joukossa ikähaitari oli aika leveä ja olin siitä iloinen. Paikalla oli myös lääketieteen opiskelija, joka katseli yhtä uteliaasti kuin minäkin. Hän piti kätensä koko ajan itsellään, siihen kiinnitin huomiota. Mutta näiden ammattilaisten ammattitaidon, sen minä panin tarkkaan merkille. Minulle tuli siitä hyvä ja turvallinen olo. Siitä, että johdossa olevan näköinen hoitaja leikitteli anestesialääkärin kanssa. Siitä, että jotenkin teknisiin asioihin huomionsa kiinnittävä hoitaja oli niin selkeän keskittynyt tehtäväänsä. Henkilökunta tanssi jotain omaa leikkaussalitanssiaan ja se näytti kiehtovalta ja siltä, että jokainen osa sopii toisiinsa saumattomasti.

Anestesialääkäri syötti tietoni laitteeseen ja kertoi, että ensin kehoni happivarastot täytetään, ja laittoi minulle happimaskin suuni ja nenäni eteen. Se oli hämmentävä kokemus ja minua lähinnä nauratti. Kun yritin puhua jotain sen happimaskin takaa, tunne oli kuin olisin ollut kokonaan erityksessä. Mietin, että tältäkö se tuntuu unessa, kun yrittää puhua jotain, mutta kukaan ei kuule. Sitten ymmärsin, että voin viitata ja happimaski otetaan pois sen aikaa, että ehdin kysyä kysymykseni. Kanyyli vähän sattui, mutta se oli luonnollista. Anestesialääkäri käyttikin sen ajan kertoakseen, että anestesialääkkeet saattavat kirvellä. Siihen katkesi filmi.

Kuulin myöhemmin, että leikkauksen aikana menetin peräti 30 ml verta. Se on vähemmän kuin keskimäärin kuukautisten aikana nainen menettää verta.

Heräsin joskus vähän ennen kahta tai kahden aikaan. Tokkura oli aivan käsittämätön. Tähän astisista kokemuksista se anestesialääkkeen vaikutus on ollut ehdottomasti kaikkein vaikein kestää. Sehän ei ole varsinaista kipua, vaan sellainen maailman raskain olotila, ikään kuin yrittäisit jonkun todella painavan, läpinäkyvän peitteen alta huutaa, katsoa mitä toisella puolella on, liikuttaa käsiäsi, hengittää, mutta et voi, et pysty, se peite on liian painava, joten vaan luovutat ja yrität hetken levätä ja sitten kokeilet uudelleen.

Kontrollifriikille se olotila on vaikea, aika meni niin hitaasti eteenpäin. Kuvittelin torkkuvani tuntikausia, mutta kellossa aikaa oli mennyt vain viisi minuuttia. Klo 14:20 olen lähettänyt joukkotekstiviestin ”Olen elossa”. Sekin oli huomattavan vaikeaa.

Oksensin aika pian heräämisen jälkeen, mutta en ymmärrä mitä, sillä mahalaukussani ei ollut mitään. Sen jälkeen en ole pahoinvointia tuntenut. Joskus viideltä join ensimmäisen kerran vettä, kolme pienen pientä kulausta. Minulta kysyttiin, onko minulla vessahätä. En osannut sanoa, olin siihen liian mömmöissä. Todella mukava, ystävällinen ja loputtoman kärsivällinen hoitajani ymmärsin hyvin ja sanoin ”pieni hetki vain, tarkistetaan” ja tuli takaisin ultraäänilaitteen kanssa. Tämän avulla tarkistettiin, ettei rakossani ollut vielä hälyttävästi nestettä. Ei siis ollut vessahätä.

Olin monta tuntia siis sairaalasängyssä, jaloissani edelleen jalkapumput, toisessa kädessäni itsekseen aktivoituva verenpainemittari, jotkut anturit vielä kiinni sydäntä seuraamassa, tiputuksessa loput jostain yleishyvästä nesteestä ja vielä joku sokerilitku ja se saakelin tokkurainen fiilis. Onneksi oli lääkkeet. Vieläkin. Olenko muistanut jo kertoa, miten ihanat lääkkeet? Ilmeisesti jotain kodeiinin muotoa. Useita suoraan suoneen. Ei varsinaisesti haitannut.

Vessaankin pääsin jossain vaiheessa. Hoitaja tietenkin vei minut sängyssäni sinne vessan oven eteen ja sieltä kävin ihan itse vessassa. Ei ollut mitään ongelmaa, vaikka huolestuneina kysyivät, kantaako jalat varmasti. Ei yksikään askel ollut kuitenkaan horjuva.

En tiedä, mistä revin sen, mutta pian sen vessassakäynnin jälkeen tokkura alkoi hälvetä ja minä aloin tylsistyä. Tiesin, että äitini, isäni, ystäväni ja veljeni odottivat minua osastolle. Odotin ja torkuin, torkuin ja odotin. Lopulta puoli seitsemän aikaan minut tuotiin tänne, missä olen nytkin, ja ällistytin kaikki sillä, miten hyvässä kunnossa olin. Ja olen vieläkin.

Koska jostain syystä, en tiedä miksi, vaikka tottakai voin arvauksia heittää, olen voinut sitä tokkuraa lukuunottamatta todella hyvin. Olen liikkunut, kävellyt osastoa ympäri (50 metriä kerralla!), istunut, lukenut, ollut netissä, seurustellut vierailijoidenkin kanssa. Kirurgi aamukierroksella kysyi minulta tosissaan, haluaisinko lähteä jo tänään kotiin. Päätin kuitenkin varmuuden vuoksi jäädä ja hyvä niin.
Onhan kipujakin välillä ollut. Ja on hyvä saada täällä tottua tuohon ruokailuun, joka tuntuu olevan jatkuvasti. Mutta syöminen on hidasta, ei koska en voisi syödä nopeammin, vaan koska haluan panna merkille jokaisen tuntemuksen. Jotta tunnistan sen stopin, kun se tulee vastaan. Nälkää ei ole vielä ollut kertaakaan. Pari kertaa luulin, että minulle tulisi huono olo, mutta ei se sitten koskaan tullutkaan. Oksennusta varten pussi on koko ajan sängyn vieressä, mutta seisoo lähinnä naurettavan turhana.

Vieraita on käynyt eilen ja tänään. Olen ollut hyvällä tuulella. Välillä olen torkkunut. Olen pelannut backgammonia ystäväni kanssa. Olen nauranut ja rakastanut. Ja aika vähän olen miettinyt tulevia päiviä, mikä on minulle hiukan erikoista. Mutta en pane vastaan.

Nyt otin iltalääkkeeni ja pian otan nukahtamislääkkeen. Huomenna pääsen kotiin.
Minä olen kuin olenkin elossa. Ja voin hyvin. Olen siitä hyvin kiitollinen.