Grieving and celebrating motherhood

I was supposed to just write some thoughts on parenting to my Instagram story. But it sorta got out of hands so I’ll publish it here.

I usually write my blog in Finnish and my IG stories in English, so that’s why this is English.

The answer is to a question I stumbled upon in someone else’s IG story:

It says:

”Question for mothers. Did any of you grieve the shift from existing in the world as your own woman and into our role as a mother?”

I didn’t. I still exist in the world as my own woman. To my child I am their mother. If other people see me only as a mother, those are not my people.

I didn’t change as a person in the sense I’m someone completely new. I have some new habits alongside my old ones. My priorities have shifted – but that happened according to who I’ve always been as a person. I didn’t suddenly change to be someone unrecognisable. I’m still me.

What did happen is that I’m more now. Being a mother is a new role alongside my previous roles: activist, friend, feminist, performer, writer, daughter, sister, employer, employee etc.

Being a mother is, indeed, the predominant role from now on, but never alone that.

Im not only a mother, I’m an activist mother. I’m not only a performer, from now on being a mother brings new practical issues to performing as well as new points of view to what I do and say on stage. Do you know what I mean?

What is difficult is making others understand that from now on everything I do or say is NOT due to motherhood.

Any changes in the way I act or the things I do, or even small things like what I eat or wear, a lot will have nothing to do with being a mother and some will have everything to do with it.

However I do not own anyone explanations of what is or isn’t because of me being a mother, but I’m afraid (and already there are examples of this happening) people believe they are entitled to both defining me and defining my deeds around or due to motherhood.

I might grieve some details. I can’t go out and sit with my friends at the terrace drinking jaloviina until 2am and then go dancing until 5am – not yet at least and not just like that without planning ahead. But can it still happen? Fuck yes.

I miss, for now, that I’m not able to be spontaneous the same way as before – which doesn’t mean I can’t be spontaneous now, but just not in the same way. And then I can’t say that my spontaneity has been exactly the same for the past 20 years. I’m still the same person, but with much more experience, knowledge, all the wisdom I can take using my hindsight, all of it. And now I can add something new to me: motherhood.

So I don’t think there is anything, in my case, to grieve. Just to celebrate. And I will celebrate, have a motherhood party, as soon as I can.

NEVERTHELESS.

I do feel very strongly that while this is MY EXPERIENCE, it is not EVERYONE’S EXPERIENCE.

I understand that there are a lot of people out there, mostly women, who feel the pressure to become new saint-like perfect figures of motherhood and who constantly hear about this and suffer from this pressure, these demands that are as absurd as they are harmful. People are not subtle when it comes to telling parents but specially mothers what they should do, think and feel. I mean people literally will say shit like “you must be very happy” which is totally fine if said parent is happy, but what if you just said that to someone suffering from postpartum depression? Or a parent struggling with financial issues so bad, it sucks the joy out of everything, including parenting? Or the young mother of a newborn, someone who dreamed what perfection and pure love it would be, only to be harassed and disrespected during childbirth, or who’s baby keeps them awake at night every night, or who despite all their efforts is unable to breastfeed (and is shamed for “giving up” and using formula), or who hasn’t formed that connection to their baby yet and because of that feels like a failure?

You must be very happy. And yet so many aren’t JUST and ONLY happy. They are happy and sad. Happy and stressed. Happy and depressed. Happy and so, so afraid. And there MUST be room for parents expressing all those feelings outside happiness

And finally there are all the parents who change so much if not everything about themselves and their lives to become what they have thought and even dreamed of what parenting is like. And that is totally fine too. It is always ALWAYS fine when people go after their dreams. The closest people are to what they dreamt to once become, the more authentic they are, as Agrado put it in Todo sobre mi madre.

Parenting and in my case motherhood I celebrate, I don’t feel like grieving. But as always: I grieve this society where there is no security or freedom to be the kind of parents each of us aspire to be according to our own values. The best ones for our children.

Missä kerron, minkälainen on tyhmä kysymys ja miksi olen tällä hetkellä maailman onnellisin tyyppi.

Olette varmasti kuulleet tämän useita kertoja useissa eri yhteyksissä: tyhmiä kysymyksiä ei ole.
Rohkeasti vaan käsi ylös ja uskaltakaa kysyä!
Tunnetteko sen tyypin, joka esittelykierroksen aikana kertoo olevansa se, joka uskaltaa kysyä myös niitä tyhmiä kysymyksiä? Minäkin olen joskus, ylpeästi, ilmoittanut olevani Tyhmien Kysymysten Kysyjä.

Juu, tyhmiä kysymyksiä ei ole oppimistilanteissa, kun esimerkiksi aloitat uudessa työpaikassa, uutta harrastusta tai muuten vaan opiskelet jotain uutta asiaa. Kuitenkin, kun on kysymys toisen ihmisen elämästä ja henkilökohtaisista asioista, voin aivan tässä suoraan paljastaa teille: on olemassa hyvinkin tyhmiä kysymyksiä. Ne ovat usein myös tungettelevia, ajattelemattomia, ärsyttäviä ja jopa loukkaavia. Niille on myös yhteistä se, että ne ovat turhia ja ne tulevat pyytämättä ja jopa senkin jälkeen, kun yrittää tehdä selväksi, että se nimenomainen alue ei ole avoin uteluille, niitä seuraa uusia, yhtä tungettelevia kysymyksiä.

Nyt seuraa uutinen!

Minä olen raskaana! Minussa, minun kohdussani, on paraikaa tekeillä aivan uusi tyyppi!

”Sikiö liikkuu vilkkaasti. Kallon muoto normaali. Neuraaliputki ja vatsanpeitteet vaikuttivat ehyiltä. Sydämen syke +. Rakko, ventrikkeli ja raajat näkyvät. Lapsivettä norm määrä.”

Minä näin hänet eilen ultraäänitutkimuksessa! Hän on ihmisen näköinen, liikkuu ja on mun lempityyppi koko maailmassa, vaikka se on ollut olemassa vasta vähän alle 12 viikkoa. Hän kulkee työnimellä Peanut tai Verso tai Porotín. Hän on minun.

imaedthis

Olen onnellinen ja innoissani ja maltan hädin tuskin odottaa! Olen halunnut lasta niin pitkään kuin muistan. Olen aivan pihalla ja väsynyt ja minua etoo joka päivä, mutta olen onnellinen. 

Valitettavasti nyt jo voin kertoa, että raskauteenkin liittyen pahinta ovat toiset ihmiset ja heidän ”ystävällisiksi tarkoitetut” mutta tungettelevat, typerät tai vähintään hölmöt ja aivan ehdottomasti turhat kysymykset.

Tähän mennessä inhokkini numero yksi on:

”Kuka on isä?”

Minut tuntevat tietävät: olen hölöttäjä eli kerron avoimesti omista asioistani. Aina kun elämässäni tapahtuu jotain uutta, hauskaa, jännittävää tai ihan vaan siistiä, kerron siitä. Puhun siitä ääneen, jaan sen Instassa, Facebookissa, kerron sen WhatsAppissa kaikille ja usein jopa moneen kertaan, jos samat ystävät on muutamassa samassa ryhmässä. Se voi olla jotain suurta, kuten uusi työpaikka tai työtehtävän vakinaistaminen, se voi olla tuleva keikka tai jopa ”MEEN KAMPAAJALLE HUOMENNA!”

Jos siis olisin tällä hetkellä jonkinlaisessa romanttisessa ihmissuhteessa, sen tietäisivät aika lailla kaikki. Mikä taas johtaa siihen, että mikäli kanssani vauvaa odottaisi toinen ihminen, kertoisin sen kyllä raskausuutisen yhteydessä. Mielestäni tämä on aika looginen ajatuskulku, aika lailla vähimmäinen määrä päättelyä, minkä toivon ystävieni, kavereiden ja jopa tuttavien, joiden kanssa olen usein tekemisissä, kykenevän tekemään.

Kuvahaun tulos haulle eye roll meme

Siksi en voi hyväksyä, että tästä huolimatta aivan liian moni kysyy joko välittömästi onnittelun jälkeen (sentään) tai jopa ENNEN onnittelua, että mites tota, kuka sen isä on.

Yhtä käsittämätöntä on se, että vaikka vastaan ”Pyhä Henki” tai ”Minä” tai ”Ei ole” tai muu sellainen vastaus, josta aika selkeästi voi myös päätellä, että en halua keskustella aiheesta ainakaan juuri kysyjän kanssa, silti seuraa yritys jatkaa aiheesta keskustelua.

Minä olen hyvin sosiaalinen ihminen. Minun on helppo jutella tuntemattomien ihmisten kanssa, viihdyn isoissa tapahtumissa, missä on paljon tuntemattomie ihmisiä, harvemmin jään sanattomaksi, pystyn sopeutumaan yllättävissä tilanteissa, olen sosiaalisesti taitava. Siitä huolimatta uusiin ihmisiin tutustuminen, uusien ystävyyssuhteiden solmiminen, on ollut vaikeaa ja jopa ahdistavaa jo lähes kymmenen vuoden ajan. Se johtuu pitkälti siitä, että ihmiset kysyvät typeriä kysymyksiä, ja kyllä, lähes aina ”tarkoittaen pelkkää hyvää”. Uteliaisuuttaan, hyväntahtoisuuttaan, koska ovat kiinnostuneita, koska haluavat tutustua tai ”käydä dialogia.” Morjes miten mä vihaan dialogia.

Vuosi 2017 ja myös tämä vuosi on olleet tämän asian suhteen poikkeuksia. Olen puolentoista vuoden aikana tutustunut todella moneen uuteen, mahtavaan, ihanaan tyyppiin, joista useasta on tullut minulle hyvinkin läheisiä ja tärkeitä ystäviä. Suurin osa näistä ihmisistä kuuluvat joko kanssani samaan tai toiseen, jopa useaan, vähemmistöön. On paljon rodullistettuja ja POCeja, queer-tyyppejä, sukupuolivähemmistöihin kuuluvia, on muutama, jotka ovat tätä kaikkea.
Tiedättekö miksi se onnistui? Mikä muuttui?

Minä törmäsin ihmisiin, joilla on kanssani sama käsitys yksityisyydestä, omien turvallisten rajojen asettamisesta ja siitä, että muiden ihmisten asettamia rajoja kuuluu yksiselitteisesti kunnioittaa. Tämä sai aikaan sen, että yhtäkkiä oli turvallista tutustua uusiin ihmisiin, varsinkin kun nämä uudet ihmiset halusivat tutustua minuun, eivät eksotisoituun sterotypiaan latinalaisamerikkalaisesta naisesta tai karikatyyriin pakolaisesta. He näkivät minut. Ja minä näin heidät.

En minä toki erehtymätön ole: muistan pari tilannetta, missä jotain kysyttyäni toivoin välittömästi, etten olisi kysynyt. Minulle on myös kysymyksen jälkeen sanottu suoraan ”tuo oli henkilökohtainen kysymys”.
Mitä näistä on seurannut: en tee enää toiste niin.
Mitä ei ole seurannut: takajaloille nousemista, loukkaantumista, ”en minä mitään pahaa tarkoittanut”, ”eikö enää mitään saa kysyä” jne.
Miksi? Koska ymmärrän, että vaikka olisin kuinka utelias toisen ihmisen asioiden suhteen, vaikka mieleeni nousisi pyytämättä tusina kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen, aika pienellä miettimisellä ymmärrän, ettei se oikeuta minua kysymään niitä ääneen. Hetken aikaa harjoiteltuani ei tarvinnut kauheasti edes ponnista, nykyään ihan tosta noin vaan miettimättä pystyn olemaan olematta tungetteleva ääliö. Who would’ve guessed?

En siis halua kysymyksiä lapseni siittäjästä. Tai sukupuolesta.

Julkistin raskauteni Facebookin välityksellä eilen kaikille (siellä oleville) ystävilleni. Pyysin samalla, ettei kysytä tyhmiä, niin ei jää kellekään paha mieli, vaan voidaan keskittyä olemaan onnellisia, koska minä ainakin olen. Minun oli tehtävä niin, jotta voisin edes hiukan vähentää tungettelevien kysymysten määrää. Ja kirjoitan tämän tekstin, koska toivon, että sinä, joka tätä luet, ehkä mietit kaksi kertaa ennen kuin seuraavan kerran kysyt jotain henkilökohtaista toiselta ihmiseltä. Onko sinulla oikeus kysyä, vaikka kuinka haluaisit tietää? Luuletko, että se toinen ihminen haluaa puhua asiasta? Voisitko kysyä jotain vähemmän henkilökohtaista? Voisitko jättää kysymättä ja silti jatkaa keskustelua? Ennen kaikea: miksi haluat tietää? Haluatko vain ja ainoastaan tyydyttää oman uteliaisuutesi?

Jos tunnet kysymyksen kohteen tarpeeksi hyvin ja tiedät tasan tarkkaan, että kysymys on toivottu, niin anna palaa. Olen minäkin muutaman ystävän kanssa hyvinkin mielelläni keskustellut lapseni siittäjästä, mutta se ei ole keskustelu, jonka haluan käydä milloin tahansa kenen kanssa tahansa, joka asiaa keksii kysyä. Uskokaa pois, että mikäli haluan jutella siitä, se tulee kyllä ilmi.

Kuvahaun tulos haulle get over it meme

Minun ei tässä tarvitse edes avata sen kummemmin syitä sille, miksi en halua tai miksi minun ei tarvitse keskustella aiheesta kenen kanssa tahansa. Tämä on raja, jonka minä asetan. Se on minun yksityisasiani. Oikeus tähän tietoon on tasan tarkkaan minulla, siittäjällä ja syntymättömällä lapsellani. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta edes kysyä, saati vaatia vastausta. Se siitä.

 

Samaan syssyyn asetan muutaman muunkin rajan:

  • En halua kysymyksiä vauvani sukupuolesta. Are you kidding me? Aion suhtautua epäluuloisesti jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta syntymättömän lapseni sukuelimiin. Voin toki käydä keskustelua siitä, miten sukuelimet eivät myöskään ole yhtä kuin sukupuoli. Toivon kuitenkin, että ihmiset voisivat asiasta ottaa itsekin selvää, esimerkiksi täällä on hyvin tietoa aiheesta.
  • En edelleenkään halua, että minuun kosketaan ilman lupaa. Olen tähänkin asti vihannut sitä, että tuntemattomat ja jopa tutut ihmiset (poislukien hyvät ystävät) koskettavat hiuksiani ilman lupaa, joten ymmärtäkää samantien, ettei raskaana olevien ihmisten mahaa kosketa ilman lupaa. Itse miettisin kyllä kahdesti, ennen kuin kysyn muulta kuin todella hyvältä ystävältä, saanko koskea hänen mahaansa.
  • En halua pyytämättä neuvoja. Kyllä minä kysyn, jos minä tarvitsen niitä. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat olleet raskaana, joilta haluan neuvoja. He ovat ystäviä, joiden arvioon luotan ja joilla uskon tai jopa tiedän olevan kanssani samat arvot ja ajatukset liittyen raskauteen ja vanhemmuuteen. Lisäksi minulla on hyviä tietolähteitä, neuvola, omat vanhempani ja kyky kriittisesti etsiä tietoa internetistä.
    Minusta oli hienoa, kun ystäväni H kertoi vieneensä yhteiselle ystävällemme tiettyjä juttuja sairaalaan synnytyksen jälkeen, koska ”nämä oli sellaisia asioita, mitä itse toivoin, että minulla olisi ollut, mutta en osannut niitä etukäteen miettiä.” Tämä oli musta hienoa! Minä kyllä kuulen todella mielelläni muiden kokemuksista, mutta on olemassa eroja siinä, miten niistä kertoo.
  • Ei kauhistelua, kiitos! Morjes, miksi ihmeessä koetaan tarpeelliseksi heittää kehiin esimerkiksi:
    – LOL ET SITTEN TUU NUKKUMAAN SEURAAVAAN VUOSISATAAN HEH HEH!
    – Öö no mulla on kyllä kokemusta unettomuu–
    – EI OO YHTÄÄN SAMA ASIA KUULE!
    – Kuule, mitä jos olisit olematta toisten ongelmia vähättelevä mulkku ja annat mun olla.  (en oikeasti vastannut näin, mutta halusin.)Olen tähän mennessä kuullut jo lukuisia ”odotas vaan kun tulee uhmaikä/nännit vuotaa verta/muksu on teini-iässä/tulee hampaita” tai sitten sarkastinen ”onnea vaan, odotas kun jalat turpoaa/alkaa supistukset/muu kauhea asia x”. Holy shit. Mikä ihme teitä vaivaa, ihmiset? Jos haluatte takautuvasti myötätuntoa, kun teillä oli selvästi niin helvetin kamalaa, pyytäkää sitä. Kaataessanne tuollaisen määrän kauhukuvia niskaani saatte aikaan vain sen, etten halua enää sen jälkeen kauheasti olla teidän kanssanne tekemisissä tai ainakaan keskustella kanssanne raskaudesta tai vanhemmuudesta. Olen onneksi myös voinut ihan eri tasolla jutella aiheesta ihmisten kanssa, jotka kykenevät kertomaan omakohtaisista kokemuksista hyvine ja huonoine puolineen ilman, että maalaavat minulle Kauheaa Tulevaisuutta. Ja jos kauhukuvien maalailu on teidän tapanne yrittää toivottaa minut tervetulleeksi vanhemmuuskerhoon, en halua liittyä siihen. Perustan oman.

Sen sijaan on olemassa paljon aiheita, joista mielelläni juttelen ja kysymyksiä, joihin mielelläni vastaan:

  • Mitä nimiä olen miettinyt? HALUATKO KUULLA KAIKKI, NIITÄ ON MILJOONA –> for realz tho, mun lempparikysymys raskaana oleville ystävilleni on ollut ”Meinaatko nimetä sun lapsen Javieraksi?” ja edelleen ihmettelen kun kukaan ei oo vastannut ”ONPA HYVÄ IDEA”. Hih.
  • Mikä sun lapsesta tulee isona? Lapsineron lisäksi? Odotas, mulla on lista 😀 Ei paineita, Peanut, ei paineita 😀 Kuvahaun tulos haulle excited meme
  • Millä kielellä meinaat jutella sille? Vinkki: äidinkielelläni.
  • Miltä tuntuu?
  • Mikä sun fiilis on?
  • Ootko innoissas? ESIM. JOO!
  • Joku muu, mikä? En edes tiedä. Oikeasti oon aika monen asian suhteen vielä tosi pihalla enkä oo ehtinyt miettiä kaikkea.

Eihän ole vaikeaa? Yrittäkää edes. ❤