Dramaattinen, temperamenttinen, lattari.

 

ensimmäinen päivä Suomessa

Ensimmäinen aamu Suomessa.

Se alkoi jo 90-luvulla. Olin 10-vuotias, kun tuntemattomat ihmiset tulivat kehumaan hiuksiani ja silmiäni. ”Sulla on niin tummat ja tuliset silmät!”, ”Sulla on niin ihanan paksu tukka.”
Varhaisteininä näytin fyysisesti jo naiselta. Oli leveä lantio & oli ”hyvät tissit” (kadulla kuultuna, vanhemman miehen  suusta tietenkin).
Ne kerrat, kun minulle on sanottu ”olet tumma ja tulinen, olen aina tykännyt tuollaisista lattarinaisista”, eivät ole laskettavissa kahden käden sormilla.
Opin puhumaan suomea hyvin nopeasti, koska rakastuin tähän kieleen ja sen uskomattomaan kauneuteen ja monipuolisuuteen, mutta koska puhun sitä ilman aksenttia, olen joutunut myös todistamaan, että olen ulkomaalainen. Olen kuullut ”mutta sä puhut suomea niin hyvin” myös lukemattomia kertoja. Olen varta vasten tehnyt vuosien varrella huomattavan paljon töitä sen eteen, että oppisin puhumaan suomea mahdollisimman hyvin, mutta jos kerron, että olen tullut lähes 10-vuotiaana Suomeen, täydellinen suomen kieleni johtuu siitä, että ”olin niin nuori, kyllähän silloin oppii minkä tahansa kielen”.
Olen käynyt teininä tanssitunneilla enkä ollut siellä erityisen hyvä, en huonokaan, keskiverto, minua ei valittu esiintymään. Minusta kuulemma oli jo tullut ”suomalainen”. En osaa tanssia salsaa (”mutta ettekö te kaikki osaa?”), mutta minulla on kyllä hyvä rytmitaju, koska se kuulemma ”on tullut äidinmaidossa”.
Olen istunut bussissa Tampereella ja tuntematon ihminen on ottanut pitkät, kiharat ja paksut hiukseni käteensä ja ihaillut niitä, ilmaissut kateutensa. Minä olin järkyttynyt, mutta sanoin ”kiitos”.
Kun asioin virastoissa tai muissa paikoissa, missä mennään henkilöllisyys edellä, minulle puhutaan kuin idiootille. Kovempaa, hitaasti, kallistetaan päätä sivulle ja ollaan myötätuntoisia. Usein aloitetaan puhuminen englanniksi.
Puhun mitä tahansa puhelimessa äitini tai isäni kanssa, se kuulostaa eksoottiselta ja seksikkäältä. Kun äitini soitti ja kertoi, että isomummoni oli kuollut, puhelua sivukorvalla kuunnellut työkaverini sanoi, että on aina tykännyt siitä, miten eloisalta espanja kuulostaa. Kun saman työvuoron aikana, läheisen kuolemasta järkyttyneenä, olin monta tuntia hyvin hiljaa ja tupakkatauolla pääsi pieni itku, olinkin dramaattinen. Kun kykenin kuitenkin jossain vaiheessa nauramaan jollekin vitsille, olin jo temperamenttinen.
Milloin tahansa tulen jostain vihaiseksi, suutun, turhaudun, totean jonkun epäkohdan jossain, puutun mihin tahansa vääryyteen, olenkin temperamenttinen.
Sikäli väite on absurdi, että me olemme kaikki temperamenttisia: temperamentti ei tarkoita räiskyvää tai tunteitaan voimakkaasti ilmaisevaa ihmistä yhtään sen enempää kuin sellaista, joka vaikuttaa tasaiselta ja järkkymättömältä.
Jo hyvin pintapuolisella haulla netistä löytää tiedon, että temperamentti on ”yksilöllinen tapa reagoida ja käyttäytyä. Temperamentti on synnynnäinen ominaisuus, joka perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen.
Temperamentti on siis yhtä kuin luonne. Mutta latinalaisamerikkalaisena naisena kaikenlaiset tunteiden ilmaisut ovat ”räiskyviä” ja ”voimakkaita”.

monikasvoinentitti (kopio)

Ruskeahiuksisena olen ”temperamenttisempi”, koska näytän enemmän latinalaisamerikkalaiselta.

Viime vuoteen asti oikeastaan pidin kaikkia näitä kokemuksia välttämättömänä pahana, puuduttavana ja turhauttavana, mutta sellaisena, joka kuuluu asiaan, koska olen ulkomaalainen. Pidän niistä yhtä vähän kuin siitä, että joudun käymään kyllästymiseen asti keskustelua ”mistä olet kotoisin” ja ”mutta pakkohan toisen sun vanhemmista on olla suomalainen”. Mutta mm. kiitos Koko Hubaran  ja hänen bloginsa heräsin siihen, että tälle kaikelle on olemassa yksi sana, rodullistaminen, ja että ei, se ei ole okei.

Minä olen hyvä esimerkki sellaisesta ulkomaalaisesta naisesta, joka rodullistetaan jatkuvasti – vahingossa. Koska ulkonäköni takia käyn myös ihan täysin suomalaisesta, näen hyvin selkeästi rajan siinä, missä kohti ihmisten suhtautuminen minuun muuttuu.

blondina

”Yritätsä näyttää suomalaiselta?” (välivaihe ennen vihreää tukkaa)

Se alkaa siitä hetkestä, kun ihmisten tietoisuuteen ilmestyy fakta: tuo tyyppi, joka puhuu suomea kuin suomalainen ja joka on iholtaan yhtä kalpea kuin minä itsekin, ei olekaan suomalainen!
Siitä hetkestä lähtien aiemmin ihan normaalina pidetyt tummahkot silmät ovatkin tummat ja tuliset. Poikkeuksellisen paksu tukka onkin yhtäkkiä ihanan eksoottinen piirre.
Fyysinen koskemattomuuteni, joka oli siihen asti itsestään selvä asia, onkin vähän vähemmän tärkeä, koska ulkomaalaisena ja varsinkin lattarina pakkohan minun on pitää enemmän siitä, että vieraat ihmiset koskettavat.
Ja uusi ihminen muuttuukin henkilöksi, jonka käyttäytyminen, ominaisuudet ja historia, tapa puhua, tanssia, nauraa, itkeä ja rakastaa, voidaan kaikki tietää ennalta, olettaa tietynlaisiksi, koska se on, ei ainoastaan ulkomaalainen, vaan herraparatkoon, lattari.

Pahinta on oikeastaan se, että minä liian paljon myös itsekin luulin, että näin sen on mentävä. Erehdyin pitämään itkemistä ja lamaannuttavia pelkokohtauksia dramaattisuutena ymmärtämättä, että ne ovat minussa olevien traumojen fyysisiä ilmentymiä. Virheellisesti ajatellut, että tykkään istua yksin kahvilassa, lukea ja juoda teetä, huolimatta siitä, että olen lattari. Oppinut jostain saatanan syystä pitämään kaikkia suomalaisina pidettäviä piirteitä hyvinä ja chileläisinä pidettäviä piirteitä huonoina.

Ei koskaan enää. Päivä kerrallaan opin pitämään puoliani. Jos jaksan, yritän saada muutkin ympärilläni ymmärtämään, että minä olen sellainen kuin olen, koska sellaiseksi elämäni on minut muokannut, mutta mitään luonteeni osaa ei voida enää pitää suomalaisena tai chileläisenä, vaan minä olen minä itse, Javiera.
Minulla on suomalaisia ja minulla on chileläisiä tapoja. Minä saan itse määritellä, minkälainen minä olen.
Minä olen nainen, feministi, vasemmistolainen, nörtti, chileläinen ja tamperelainen.
Puhun espanjaa äidinkielenäni, vaikka puhun ja kirjoitan suomea paremmin.
Rakastan tanssimista, mutta todennäköisesti valitsen illanvietoksi mieluummin lautapelien pelaamisen. En pidä siitä, että vieraat ihmiset koskettavat minua enkä vieläkään tykkää halaamisesta. Tykkään juoda tequilaa enkä koske kaljaan tai siideriin, koska ne ovat minusta mauttomia litkuja. En ymmärrä Pikku-Kalle-vitsejä eivätkä Kummelit aukea minulle, koska ne eivät ole koskaan olleet osa lapsuuttani, mutta haikeana muistelen El Chavo del Ochoa ja osaan kaikki Mafaldat ulkoa. Lasken edelleen päässäni espanjaksi, ja jos seurassa on yksikin toinen espanjaa äidinkielenään puhuva, kaikki kirosanat lipsahtavat minulta espanjaksi.
Ei, en aio opettaa sinua puhumaan espanjaa enkä halua auttaa sinua harjoittelemaan espanjaasi, se on minulle vastenmielistä. Lattarifanien kanssa minun on edelleen vaikeinta tulla toimeen, sillä huomaan, että silloin vasta olenkin ensisijaisesti maanosani ja kulttuurini edustaja. En aio kertoa sinulle lapsuuteni vaikeimmista traumoista vain, koska Victor Jaran elämäkerta saa sinut kyyneliin. Ei, en ole koskaan tavannut sitä pikkuserkkuasi, jonka paras kaveri kerran kävi Nicaraguassa. Ei, en tunne kaikkia chileläisiä Suomessa. Ja olen hyvin kyllästynyt joka loppuvuosi vastaamaan kysymyksiin siitä, minkälaista joulua me vietetään kotona ja lahjotaanko Chilessä. Googleta ”chilean christmas”. Ja kyllä, jokainen kerta kun olen hakenut jotain työpaikkaa, mutta en ole helvetin hyvästä hakemuksesta huolimatta päässyt edes haastatteluun, olen epäillyt, että se ehkä johtuu ulkomaalaisuudestani.

Rodullistamisen lisäksi valitettavasti minullakin on kokemuksia myös suorasta, tahallisesta rasismista. Niihin on helpompaa vastata. Rasistista huutelua on helppo osoittaa sormella (ja näyttää keskaria vastineeksi, koska sen enempää se ei minusta ansaitse), mutta rodullistamista vastaan on hankalampaa taistella.
Koska suurin osa näistä on tahattomia, vahingossa sanottuja asioita, jotka silti toiseuttavat minut. Ja moni on sellaistenkin ihmisten suusta, joita pidän kavereinani, jopa ystävinäni.
Puhun silti itsestäni ulkkiksena ja heitän sarkastista läppää Schrodingerin maahanmuuttajasta (elää sossun rahoilla ja vie työpaikat samaan aikaan), koska minulla on siihen oikeus. Mutta silti katson, että minulla on myös oikeus tulla kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä ja minulla on oikeus olla se, joka määrittelee mitkä osat minusta ovat mistäkin lähtöisin.
Joten kun kerron, että en tunne itseäni suomalaiseksi, älä loukkaannu äläkä väitä vastaan. Hyväksy se. Ja kun kerron, että olen tamperelainen ja kannatan Ilvestä, hyväksy sekin. On mahdollista olla molempia.

 

Minun piti odottaa 2010-luvulle asti ymmärtääkseni, että kokemukseni Suomessa chileläisenä naisena ja pakolaisena ovat rodullistetun ihmisen kokemuksia.
Minun piti tähän asti odottaa saadakseni vahvistuksen sille, että se ei ole normaalia eikä se ole oikein.
Nyt, kun asia on minullekin selvä ja kun olen saanut voimaa tiedon kautta, voin pikkuhiljaa aloittaa sen suunnattoman työn, että yritän selittää, mitä rodullistaminen on ja miksi se on väärin. Miksi on haitallista, että minuun liitetään niin paljon ennakkoluuloja chileläisyyteni takia. Voin selittää, miksi tämä vahvistaa eriarvoisuutta, ja voin varoittaa, että rodullistamisesta on vain lyhyt, aivan liian lyhyt matka rasismiin.
***
Rodullistaminen: prosessi jossa ihmisryhmään liitetään ihonvärin/uskonnon/etnisen taustan perusteella tiettyjä piirteitä, ominaisuuksia ja stereotypioita. (lähde)

Rodullistaminen edeltää rasismia ja merkitsee prosessia jossa ihmiset alkavat käsittää itsensä eri rotuihin kuuluvina yksilöinä. (lähde)

intissävierailulla

”Millä sä värjäät sun tukan?” ”Tää on mun oma väri.” ”Ihana kun sä oot niin eksoottisen näköinen!”

 

 

 

Säädän.

Tänään on ensimmäinen päivä moneen kuukauteen, kun jaksan edes avata koko blogin. Ja säätää. Ja säätää säätämisestä päästyäni.

Yritän jostain saada apua siihen, että saan tämän sivun toimivaksi, muuten ei tule mistään mitään. Ja millään tarkoitan lähinnä tätä blogia. Blogista ei tule mitään ilman apua.

Haluan nimittäin yhdistää kaiken yhteen sivuun. Minussa on niin monia puolia ja olen tullut niiden kaikkien kanssa ns. kaapista ulos. Joten haluan sivuun blogikirjoitusten lisäksi oman osionsa Welukontu-projektilleni (vuodesta 2011 käynnissä ollut kierrätysprojekti), Vapaat kädet -mandalaprojektilleni, juontohommille omat sivunsa ja niin edelleen. Istuin alas ja aloin säätämään tämän WordPress-alustan kanssa, mutta kärsivällisyyttä tämä vaatii.

Mutta tiedättekö mitä tämä kaikki tarkoittaa?
Sitä, että minulla on ensimmäistä kertaa sitten viime vuoden sellainen olo, että pienen pieni määrä energiaa liikenee muullekin kuin sille, että pysyn pystyssä. Tekee mieli nousta pöydälle ja pyöräyttää pieni twerkkaus-voitontanssi (jos jaksaisin)!
Ja siis olkoon, etten jaksa tanssia, mutta jaksan säätää edes vähän.

Älkää siis luovuttako minun suhteeni. Kirjoituksia, paremmat sivut, kuulumisia, valokuvia… kaikkea tulee! En lupaa milloin, mutta lupaan jotain. Lupaan yrittää.

Ja tiedoksi: mitään en olisi näinä kuukausina jaksanut, ellen olisi saanut heittää rauhassa kahdeksan kentän maxikenttäyatzya ja juoda lattekahvia Telakalla ystävieni kanssa:

 

Tampereen Solidaarisuusverkosto

Kun viimeksi kirjoitin, pakolaistilanne oli Suomessa vasta ns. räjähtänyt. Mielestäni on toki hiukan liioiteltua puhua räjähtämisestä, kun Suomeen tulevat pakolaismäärät eivät ole mitään verrattuna esim. naapurimaamme Ruotsin vastaanottamiin turvapaikanhakijoihin, puhumattakaan manner-Euroopan maista, mutta tälle suurelle maalle, joka välillä tuntee itsensä niin pieneksi, se näytti olevan jonkinlainen pommi. Täm’ä tilanne on valitettavasti saanut monista sen kaikkein pahimman esille, mutta onneksi suurin osa tuntemistani ihmisistä on reagoinut päinvastaisesti: heistä se on saanut parhaimman esille. Siitä olen äärimmäisen ylpeä.

Viimeisin kirjoitukseni sai, tämän blogin mittakaavassa, tosi paljon julkisuutta. Se, mitä eniten toivoin, oli ajatusten herättämistä ja siinä kirjoitukseni taisi onnistua. Kirjoitukseen tulleista kommenteista julkaisin vain murto-osan, sillä loput olivat sitä samaa loputonta jankkaamista, yleistämistä, rasismia – vaikka sitä yritettiinkin selittää parhain päin. Kyllä, joukossa oli klassisia ”en ole rasisti, mutta…” -aloituksia. Tämän enempää huomiota en niille anna.

Se, mistä olen eniten iloinen edellisen kirjoitukseni suhteen, on myös oma aktivoitumiseni turvapaikanhakijoiden hyväksi. Facebookissa pyysin myös muita asiasta kiinnostuneita olemaan yhteydessä, ja kirjoitusta seuranneena viikonloppuna ensimmäisen kerran tapasimme joukolla ja ensimmäisen kerran aloimme suunnittelemaan, mitä kaikkea voimme tehdä.

Nyt, yli kuukausi myöhemmin, meillä on jo aktiivinen ja toimiva solidaarisuusverkosto. Verkoston jäsenistä osa käy antamassa Tampereen hätämajoituskeskuksissa kielenopetusta, osa järjestää lapsille leikkihetkiä. Olemme yhteistyössä SPR:n kanssa haastaneet paikallisia yhteisöjä, yrityksiä ja yksityishenkilöitä mukaan hygieniakeräykseen, samalla kun yritämme myös kerätä vihkoja, kyniä ja myös kaikkea randomkamaa, mitä myös tarvitaan. Ja joka sunnuntai, kun päivystän Kulttuuritalo Telakalla, sinne tulee toden totta ihmisiä, yksittäisiä tai yhteisön edustajina, tuomaan meille kipeästi kaivattuja tarvikkeita. Joka kerta meinaan liikuttua kyyneliin.

Joitain viikkoja sitten Telakan ravintolapäällikkö, Tiina Tökkäri, oli muhun yhteydessä ja kertoi, että Telakka oli erään kanta-asiakkaan aloituksesta pohtinut ja myös jo aloittanut järjestämään tapahtumaa, jonka tuotot ohjattaisiin turvapaikanhakijoiden hyväksi. Olin sillä hetkellä sanoinkuvaamattoman ylpeä entisestä työpaikastani, omasta olohuoneestani Tampereella. Solidaarisuusverkosto lähti todellakin hyvin innokkaasti mukaan. Syntyi Telakka Live Aid! Se pidetään 15.11, sunnuntaina, klo 18 alkaen. Esiintyjälistalla on esimerkiksi The Fisk, Janne Laurila ja Tuhlaajapojat, Idiomatic ja Pekko Käppi & K.H.H.L. Lisäksi hätämajoituskeskuksissa kieltenopetusta tekevien kautta saamme esiintymään myös varta vasten perustetun kvartetin. Siis muusikoita, jotka ovat myös turvapaikanhakijoita.
Telakka Live Aidin pääsymaksu on 6-10 euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen saa ihan itse valita, paljonko maksaa kuuden ja kymmenen euron välillä. Tällä haluttiin luoda se mahdollisuus, että halutessaan voi joku enemmänkin maksaa ja taas jos on tiukkaa rahasta, voi sitten kuitenkin päästä paikalle. Lipputuotoilla ostetaan tarvikkeita, mitä tarvitaan edelleen tuohon kielenopetukseen.
Tapahtuman juonnan minä, solidaarisuusverkoston virallinen (kiintiö)pakolainen. Kyllä, se on vitsi. Olen oppinut nauramaan omille traumoilleni, pointit onkin siinä, että minä päätän milloin se on hauskaa.

Tampereen kaupunkihan on se taho, joka ihan oikein kyllä on vastuussa turvapaikanhakijoista, majoituksesta, ruoasta ja niin edelleen. Solidaarisuusverkosto auttaa lähinnä siinä, että yritämme tehdä kolkoissa hätämajoituskeskuksissa oleskelusta edes jollain tavalla siedettävän. Siksi järjestämme kielenopetusta, lapsille leikkihetkiä ja myös retkiä: olemme vieneet jengiä käymään kirjastossa ja museoissa. Viime viikonlopun Tampere Jazz Happeningissa, missä olin juontamassa, haimme torstaina ja sunnuntaina jengiä mukaan ilmaiskonsertteihin Klubilla. Se oli kyllä suuri menestys, ihmisiä oli kymmenittäin mukana!
Lähiaikoina on myös 16.11 Koskikeskuksessa Kaikkien Tampere -niminen tapahtuma, jossa solidaarisuusverkosto on mukana. Senkin tapahtuman muuten juonnan! Silloin esittelemme verkoston toimintaa, ja ajattelimme taaskin hakea jengiä hätämajoituskeskuksista osallistumaan tähän tapahtumaan.

Se, mikä tekee tästä kaikesta just mulle nyt ahdistavan, on tiedon puute. Se, että Tampereella on tosi paljon tahoja, jotka järjestävät solidaarista toimintaa turvapaikanhakijoille, antaa mulle toivoa tulevaisuuden ja myös nykyhetken suhteen, mutta samalla ahdistaa se, ettei ole olemassa mitään yhteistä foorumia sille, että näistä voitaisiin yhdessä sopia. Haaveilen yhteisestä toimintakalenterista ja sujuvasta tiedonkulusta Tampereen kaupungin ja meidän eri toimijoiden kesken.

Onneksi suunnitelmissa on todellakin yrittää järjestää tuollainen yhteinen toimintakalenteri ja tehdä tiedonkulkua sujuva(mma)ksi, on siinäkin asiassa toivoa.

Nyt vaan toivon, että jostain kiven alta yhtäkkiä pomppaisi lisää ihmisiä, jotka haluaisivat tulla mukaan kielenopetukseen ja muuhun toimintaan. Kiinnostaisiko sinua? Otapa yhteyttä! 🙂 

Minä olen pakolainen.

Aloitin tämän tekstin pari viikkoa sitten. Olen monta kertaa yrittänyt jatkaa sitä. Yritykseni ovat kaatuneet lähinnä siihen, kun itkusta ei meinaa tulla loppu. Monta kertaa olen yrittänyt aloittaa, mutta pelkkä ajatuskin on saanut minut taas itkuiseksi. Silloin olen ajatellut ”ei ehkä nyt pysty” ja antanut olla.
Tänään kuitenkin yritän uudelleen. Itkettää nytkin. Olen pari viimeistä päivää ollut hyvinkin itkuinen. Kaikki tuntuu vaikealta. Pienikin syy saa kyyneleet silmiin. Työpaikalla olen mennyt vessaan itkemään. Yritän olla olematta yksin, koska silloin on liikaa aikaa ajatella. Öisin en ole saanut nukuttua kuin korkeintaan kuutisen tuntia. Olen vähän ihmisraunio.

Syitä on monia. Olen vähän stressaantunut töissä. Tänään uutiset kotimaani tapahtuneesta maanjäristyksestä saivat minut huolestumaan. Rahatilanteeni huolestuttaa minua. Perheessäni on jännitettä, joka aiheuttaa pahaa mieltä ja surua. Olen nähnyt isäni itkevän. Olen nähnyt äitini pidättävän itkuaan. Näen veljieni vaikeat tilanteet enkä osaa auttaa.

Mutta tällä kertaa kysymys on pakolaisista. Pakolaiskriisistä. Olen ottanut selvää Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja ajatellut omaa elämääni. Olen lukenut paljon uutisia ja valitettavasti ollut niin hölmö, että olen lukenut ihmisten kommentteja. Ihmisten? Tuntuu enemmän siltä, että kommentoijien ihmisyys on minimissään, kun toivotetaan raiskatuksi tulemista tai suoraan sanotaan, ettei auteta toisia, koska ”omat ensin” tai kun vaaditaan, että ”rajat kiinni”.

Istun junassa juuri nyt. Olen menossa Helsinkiin työmatkalle, mutta aion myös osallisstua huomenna mielenilmaukseen hallituksen pakkosanelua ja leikkauspolitiikkaa vastaan. Olen allekirjoittanut kuukauden aikana paljon vetoomuksia. Sekä Suomea koskevia että maailmalla, esim. Amnestyn kautta. Olen lahjoittanut rahaa eri tarkoituksia varten. Tänään aloin miettimään ja myös konkreettisesti järjestämään jotain auttamismahdollisuuksia Tampereelle saapuneita turvapaikanhakijoita ajatellen. Ensimmäinen tapaaminen on jo huomenna perjantaina 18.9 klo 21.
Olen ihminen, joka uskoo myös siihen, että yksin emme ehkä saa kauheasti aikaan, mutta yhdessä meillä on hyvät vaikuttamismahdollisuudet. Olen uskonut siihen siitä lähtien, kun minulle selvisi, että yksi suurimmista syistä, miksi isääni ei aikoinaan 80-luvulla teloitettu Chilessä oli se, että Suomessa niin moni allekirjoitti postikortin ja lähetti sen Chilen suurlähetystöön. Postikortti, missä vaadittiin, että isäni henki säästettäisiin.

Tässä vaiheessa en näe kirjoittaa kauheasti. Itken. Pahoittelen sitä, että työskentelyhytissä on kolme muuta ihmistä, jotka todistavat tätä, en halua aiheuttaa myöskään huolta. Ei minulla ole mitään hätää, mutta tunteet ovat vain pinnassa. Ja tämä on aihe, mistä en yksinkertaisesti osaa kirjoittaa itkemättä. En hitto soikoon pysty edes ajattelemaan asiaa ilman, että itken. Tapahtumista on jo ikuisuus. Mutta ne tekevät silti kipeää. Ja näinä päivinä ne ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.

Minä olen pakolainen.
Tulin perheeni kanssa Suomeen vuonna 1992. Isäni oli ennen marraskuuta 1992 lähes kymmenen vuotta Chilessä vankilassa poliittisena vankina elinkautista istumassa, kuolemantuomion täytäntöönpanoa odottamassa. Tuomion hän sai, koska hän taisteli murhaaja Pinochetin diktatuuria vastaan, taisteli Chilen kansan puolesta sellaisen tulevaisuuden eteen, missä ihmisiä ei vainottaisi heidän poliittisen vakaumuksensa takia, missä ihmisiä ei tapettaisi johonkin puolueeseen kuulumisen takia, missä kenenkään ei tarvitsisi miettiä, minne hänen miehensä, vaimonsa, äitinsä, veljensä, sisarensa, lapsensa, serkkunsa tai naapurinsa on teloitettu ja haudattu. Äitini oli näiden vuosien aikana niin paljon tekemisissä poliittisten vankien vapauttamisen puolesta toimivissa ryhmissä ja mm. mielenosoituksissa ja muissa mielenilmauksissa mukana, ettei hän aina tullut yöksi kotiin. Koska hänet oli pidätetty. Ja pahoinpidelty. Kidutettu. En halua ajatella, mitä muuta hänelle on tehty.
Minä synnyin vuonna 1983. Isäni pidätettiin saman vuoden syyskuussa. Hän oli käytännössä koko lapsuuteni ajan vankilassa.
Minun lapsuudessani, jos äitini oli myöhässä hakiessaan minut koulusta, olin varma, että se johtui siitä, koska isäni teloitettiin. Jos äiti ei saapunut töistä kotiin, olin varma ja usein myös oikeassa siinä, että hänet on taas pidätetty. Ja silloin pelkäsin, että hänetkin tapetaan. Kadulla jos näin karabineerin (chileläinen poliisi), tiesin miten toimia: yhdestä ei ollut mitään vaaraa, mutta kaksi tai enemmän tarkoitti mahdollista vaaraa, joten lähdin lipettiin, mutta huomiota herättämättä. Joskus isäni oli nälkälakossa poliittisten vankien oikeuksien parantamisen puolesta. Tällöin ruoasta ei saanut puhua eikä vankien edessä tietenkään syödä. (Ei ole ehkä mikään ihme, että kaikista huonooista ahdistuksenhallintakeinoista, mitä traumatisoitunut teini voi ottaa käyttöön, minä valitsin aikoinaan nimenomaan syömisen.) Pisimmän nälkälakon aikana isäni joutui sairaalaan, sydän ei enää kestänyt.
Hän oli siihen mennessä ollut nälkälakossa 42 päivää.

Tämä oli minun todellisuuteni vuodesta 1983 vuoteen 1992. Marraskuussa 1992 isäni tuomiot muutettiin presidentin suosiollisella armahduksella 25 vuoden maastakarkoitukseksi. Suomi otti meidät vastaan. Olimme tietääkseni viimeiset koskaan Chilestä Suomeen tulleet pakolaiset. Samalla myös ensimmäiset, jotka koskaan otettiin Varkauteen.

Minulle Suomeen tuleminen merkitsi elämää. Se merkitsi vihdoin ja viimein varmuutta siitä, ettei isääni tapettaisi. Se tarkoitti sen ainoan toivomuksen täyttymistä, jota olin ikinä siihen mennessä toivonut. Suomeen muuttaisimme yhdessä, perheenä, Suomessa saisin vihdoin ja viimein asua saman katon alla isäni, äitini ja veljeni kanssa.

Suomeen tuleminen oli minulle täynnä toivoa. Kaikesta tulisi täydellistä. Itse olin valmis mihin vaan, koska tulisin olemaan onnellinen isäni ja äitini ja veljeni kanssa. Kaikki olisi vihdoin hyvin.
Olin todella innostunut. Olin innostunut kaikesta. Matka oli ihmeellinen. Lentokentällä Santiagossa muistan kysyneeni, miksi kaikki itkevät? Minä vain hymyilin enkä ymmärtänyt, mikseivät kaikki ole yhtä onnellisia. Olin ekaa kertaa lentokoneessa. Isäni hymyili koko ajan.

Saavuimme Suomeen Helsinki-Vantaalle ja meitä oli vastassa paljon toimittajia ja myös televisiokamerat. Ymmärsin, että olimme uutisissa. Ajattelin, että onpa jännää, mutta toisaalta, onhan mun vanhempani maailman ihmeellisimät ihmiset, äitini niin vahva ja kaunis ja älykäs, isäni niin rohkea ja fiksu, onhan se luonnollista, että heistä halutaan juttuja. He ovat taistelleet diktatuuria vastaan. He ovat minun sankareitani.

Helsinki-Vantaalla muistan, että saimme yhdeltä toimittajalta (hänen nimensä on Ella ja hän puhui espanjaa!) Afrikan tähti -pelin, minne hän oli lisännyt itse kääntämänsä säännöt, siis säännöt espanjaksi. En malttanut odottaa, että pääsen pelaamaan sitä! (Olen aina tykännyt lautapeleistä!). Helsinki-Vantaalla kysyin, miten sanotaan suomeksi ”lasi vettä, kiitos” ja nauroin loputtomiin sitä, että suomeksi sanotaan myös ”haluan teetä”, missä sana ”teetä” kuulostaa ainakin 9-vuotiaan espanjankielisen lapsen korviin aika paljon samalta kuin ”teta”, joka on espanjaksi tissi.

Helsinki-Vantaalta lensimme pikkuruisella koneella Joroisten lentokentälle. Sielläkin oli toimittajia vastassa.
Kuvansista meidät vietiin isolla, hienolla autolla Varkauteen, Savontielle (Savontie 33-35?), missä oli meidän tuleva kotimme. Kolmannessa kerroksessa, portaat ylös ja vasemmalle.

Kotimme oli hieno! Meitä oli vastassa se ryhmä ihmisiä, jotka olivat järjestäneet koko jutun. Meidän tulomme Varkauteen, uuden kotimme kalustettuna, vuodevaatteita, vaatteita meille. Ruokaakin oli valmiiksi. Joku oli keittänyt kahvit. Ensimmäistä kertaa saimme ”pullakahvit”. Olin äärimmäisen väsynyt ja onnellinen. Joku antoi minulle suklaalevyn, Fazeria. Äiti sanoi, ettei saa syödä kaikkea kerralla. Minä salaa otin sen kuitenkin mukaani, kun menin nukkumaan, mutta nukahdin sen päälle. Aamulla heräsin ja se oli sulannut kehoni lämmöstä. Äiti suuttui. Minusta se oli hassua.

Koko tämän ajan seurasin silmä tarkkana isääni. Hän oli juuri vapautunut melkein kymmenen vuoden vankeudesta. Tuloamme seuraavana aamuna hän oli ajanut viiksensä pois. Kysyin miksi, isäni vastasi, että viikset kuuluivat vankilaan. Hän ei enää ikinä pitäisi viiksiä. Eikä ole muuten pitänyt.
Kysyin isältäni jo lentokentällä tunsiko hän itsensä vapaaksi. Kysyin sitä lentokoneessa. Jokaisen välilaskun aikana. Helsingissä, Joroisissa, Varkaudessa. Kysyin sitä usein. Isäni kertoi, että hän tuntisi itsensä vapaaksi vasta sitten, kun hän voisi kävellä kaduilla rauhassa pelkäämättä. Minä ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että hän tarkoitti Chilen katuja. Ja että ihminen, joka on vangittu poliittisista syistä melkein kymmeneksi vuodeksi ei koskaan tulisi enää olemaan vapaa. Vankilassa ihminen kasvattaa itselleen sisäiset kalterit. Ne on vaikeimmat murtaa.

Kymmenvuotiaan logiikka ei ole kaikkein vankin. Ainakaan minun ei ollut. Minä olin vakaasti päättänyt olla onnellinen, koska isäni oli vihdoin vapaa. Mutta en ollut onnellinen aina. En ollut onnellinen, kun minulle huudettiin 10- tai 11-vuotiaana kadulla ”neekerin” tai ”vitun huora” matkalla kouluun. En ollut onnellinen, kun huomasin koulussa, että minut haluttiin kaveriksi, koska olin niin mielenkiintoinen ja outo. En ollut onnellinen, kun en ymmärtänyt suomalaislasten tapoja ja outoutta. En ollut onnellinen, kun huomasin, että vanhempani eivät olleet myöskään onnellisia. Enkä ollut onnellinen, kun huomasin, että voimme huonosti. Että meissä jokaisessa oli traumoja, joita emme osanneet työstää. Kun huomasin, miten vaikeaa äitini oli sopeutua, miten yksinäinen hän oli. En ollut onnellinen,  kun tajusin, että isäni, vaikka olikin äärimmäisen kiitollinen saamastaan työpaikasta, luodessaan lunta Kuntorannassa mietti sitä hetkeä hänen omasta lapsuudestaan, kun joku koulunsa opettajista ennusti hänelle ja hänen koulukavereilleen, ettei heistä tule koskaan mitään muuta kuin kadun lakaisijoita, siis mitättömyyksiä.

Mutta teeskentelin olevani onnellinen. Koska minun ainoa toiveeni oli täytetty, minun velvollisuuteni oli olla onnellinen. Ja koska meidät oli saatu pois Chilestä ja isäni pois vankilasta, minun velvollisuuteni oli olla kiitollinen suomalaisille ja Suomelle ja minun oli pakko kertoa oma tarinani jokaiselle, joka sitä älysi kysyä. Ja sitä kysyttiin. Usein. Vuosien kuluessa ja minun oppiessa puhumaan suomea yhä paremmin tarinaani ymmärrettiin kysyä vähemmän, mutta silti lähes joka kuukausi. Koska kun kerroin nimeni, siitä kysyttiin ”miksi se on niin eksoottinen.” Kun kotimaani tuli esille (ja en ole koskaan osannut piilottaa sitä, koska en nähnyt sille syytä), kysymyksiä heräsi. ”Sulla on varmasti mielenkiintoinen tarina”. Onhan se. Varmasti se on mielenkiintoinen. Mutta se on kipein asia, mikä minulle on ikinä tapahtunut. Ja minä kerroin siitä joka kerta, avasin kaikkein pahimmat haavani, koska luulin, että minun on pakko. Koska se on vähintä, mitä voin pakolaisena tehdä. Koska isäni on elossa ja me olimme vihdoin turvassa.

En enää ajattele niin. Mutta muutos tapahtui vasta vuonna 2007, kun toisen sukupolven chilleläisten poliittisten pakolaisten tapaamisessa Itävallassa terapeutti (2.sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen hänkin) minulle selvisi, ettei minun ole pakko kertoa mitään, jos en tunne oloani turvalliseksi ja jos en yksinkertaisesti halua. Opin, että on olemassa sellainen asia kuin ”uudelleentraumatisoituminen” ja että se tapahtuu joka kerta, kun kerromme kaikkein kauheimmat traumamme uudelleen. Ja varsinkin, jos teemme sen tilanteessa, missä emme koe, että se voidaan tehdä turvallisesti. Puhumisesta on tottakai hyötyä, mutta me voimme ja saamme valita missä, milloin, kenelle ja miksi.

Mutta eivät kokemukseni ole pelkkää traumaa! Minulla oli myös vilpittömästi hauskaa täällä! Muistan, miten jännittävää oli löytää uudesta kodistamme pieniä asioita, jotka erosivat chileläisistä kodeista. Miten hassua oli se, että ulko-ovia on kaksi! Entä vuodevaatteet sitten, mitä ihmettä ovat nämä pussilakanat, menevätkö ihmiset niiden sisälle nukkumaan? Chilessä käytetään vaan paljon peittoja ja niiden alle tavallisia lakanoita. Tosin meidän lakanoissamme oli pitsireunat, Suomessa enemmän kaikkia kuvioita. Miten kummalliselta, mutta myöhemmin fiksulta, tuntuivat triplaikkunat. Miksi luulin ensin, että keittiön kaapeissa on vikaa, kun ylimmästä vetolaatikosta puuttuivat sivut, mutta tajusin tottakai vasta myöhemmin, että se on leikkuulauta. Tai kun tajusin, miten äärimmäisen kätevä on kuivauskaappi. Olin sitä mieltä, että suomalaiset ovat kyllä fiksua väkeä, kun ovat oppineet elämään niin kylmässä kuolematta sihen. Ensimmäisen kerran, kun oli ”kunnolla” pakkasta eli noin 10 astetta, emme menneet kouluun. Meille soitettiin kotiin, ihmeteltiin missä minä ja isoveljeni olemme. Kerroimme, että miten niin, eikö koulut ole kiinni, on niin kylmä. Selitettiin kärsivällisesti, että ei, että jos on 25 astetta pakkasta, silloin ei ole pakko mennä välitunnilla ulos, mutta että kouluun on mentävä. Olimme ihmeissämme, mutta opimme joka päivä uutta.

Oli minulla myös kavereita. Muistan Tiinan ja Mallun, joiden kanssa rakensimme lumiukkoja. Tiina oppi sanomaan ”hermosa” espanjaksi (kaunis) ja se oli hänestä hassua. Muistan useimpien vilpittömyyden, kun he halusivat leikkiä kanssani, koska olin yksinkertaisesti yksi lapsista. Heillekin olen äärimmäisen kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä. Olenkohan koskaan ymmärtänyt sanoa heille, mikä merkitys heidän ystävyydellään oli silloin ensimmäisinä vuosina? Ja Mallu, yksi kiintopisteistäni Varkaudesta, on edelleen minulla ensimmäisenä mielessä, kun ajattelen perinteistä suomalaista ihmistä, jolla on hyvä sydän, joka on rehellinen ja seisoo oikeina pitämiensä asioiden takana.

Nyt on vuosi 2015. Ja maailmalla on pakolaiskriisi. Ja ihmiset Suomessa (ja varmasti muuallakin) puhuvat kaikkea paskaa pää perseessään, ajattelematta yhtään sitä, miltä pakolaisesta tuntuu.
Se vituttaa mua niin, että meinaa pää räjähtää. Siksi olen itkuinen. Mutta olen myös itkuinen, koska olen liikuttunut. Koska ihmisten osoittama solidaarisuus muistuttaa minua kaikista niistä ihmisistä, jotka aikoinaan tekivät mahdolliseksi sen, että mekin pääsimme lähtemään Chilestä. Koska se muistuttaa minua siitä, että saavuimme Suomeen valmiiseen kotiin, koska meitä oli ajateltu ja autettu niin paljon, että tulomme oli tehty meille mahdollisimman helpoksi. Koska nämä ihmiset ymmärsivät, että pakolaiseksi lähteminen on itsessään jo saatanan traumatisoiva asia, vaikea tilanne, joka jättää väkisinkin jälkeensä. Se on asia, joka vaikuttaa ihmiseen hänen loppuelämänsä ajan. Ja vaikuttaa vielä hänen lapsiinsa ja lasten lapsiin myös. He tiesivät tai osasivat aavistaa sen ja tekivät kaikkensa, jotta edes niissä asioissa, joissa he voivat auttaa, he myös auttavat. Ja niin he tekivät ja se kyllä helpotti. Ja kyllä, olen siitä niin kiitollinen, etten osaa pukea sitä sanoiksi.

Ihmisiä, joita ihailen ja joiden ystävyyttä pidän arvossa, on Suomessa lukemattomia. Teitä ihmisiä, joiden avusta en voi koskaan kiittää tarpeeksi. Voin kuitenkin kirjoittaa tämän kirjoituksen ja sitä kautta sanoa kiitos. Teitte ainakin tämän yhden pakolaislapsen Suomeen tulosta helpomman ja elämästäni paremman, kuin mitä se olis ilman teitä ollut. Ja vaikka ette lue tätä, sanon silti kiitos ja heitän kiitokseni ilmoille, ehkä se teidät tavoittaa joskus. Täällä tai seuraavassa elämässä, sillä moni meitä auttaneista on jo kuollut. He olivat Varkaudessa aktiivisesti toimivia eläkeläisiä, se ryhmä joka otti meidät aikoinaan vastaan ja järjestivät niin pajon. Siitä on jo 23 vuotta aikaa.

Olen nyt 32-vuotias. 9-vuotias pieni Javiera täynnä toivoa ja kiitollisuutta elää minussa yhä. Hänen puolestaan minä olen tänään tehnyt Facebookissa yleisen avunpyynnön. Tampereelle on saapunut turvapaikanhakijoita ja apua tarvitaan. Vaikkei siellä olisikaan 9-vuotiaita pikkutyttöjä, siellä on kuitenkin ihmisiä, joita ehkä minä voin auttaa. Ja minäkin aion tehdä niin paljon kuin pystyn. Ja samalla pyydän teitä, jotka myös voitte, tulemaan minun kanssani auttamaan.
Koska miettikää tätä: 23 vuotta myöhemmin omista kokemuksistani puhuminen saa minut itkemään. Se vaikuttaa vieläkin. Kaikki se hyvä ja kaikki se paha. Siksi kaikella, mitä me voimme tehdä nyt, on vaikutusta. Me voimme auttaa täällä. Ja ehkä joku päivä, ehkä 23 vuoden kuluttua, auttamiemme ihmiset tai heidän lapsensa voivat puolestaan olla iloisia siitä, että heitä on joskus autettu. Ja he auttavat eteenpäin.
Tekomme, hyvien ja huonojen, vaikutukset eivät aina ole välittömiä. Mutta ne ovat todellisia.

Auttakaa minua auttamaan. Kiitos etukäteen,
Javiera Marchant Aedo

Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.
Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.

Unelmista ja painajaisista, kaurapuurosta ja tomaattisalaatista.

Koko H. kirjoitti koskettavan vastineen Olli Immosen sodanjulistukseen monikulturalismia vastaan:                                    Olli Immosen vastenmielinen sodanjulistus mm. minua vastaan.

Kokon teksti on kirjoitettu ns. sydän kurkussa, koska tämän maailman olliimmoset valitettavasti ovat asemassa, missä heidän sanoillaan on valtaa, missä he vaikuttavat tuhansien ajatusmaailmaan. Ja kenen tahansa ulkomaalaiselta näyttävän lapsen äidillä se varmasti herättää huolta ja ahdistusta. Puhumattakaan siitä arjesta, mikä ei olekaan edes täällä lintukodossa niin turvallista enää, jos satut olemaan ruskea tyttö.

Minun oli pakko kommentoida tuota tekstiä. Kirjoitin sinne näin:

Monikulttuurisuus on rikkaus. Me, ensimmäisen tai toisen, jopa kolmannen sukupolven maahanmuuttaneet, oli syy poliittinen tai ei, tuomme tulomaahan uusia näkökulmia, vanhoja perinteitä ja uusia tapoja, arvokkaita ja kipeitä kokemuksia, elämää. Se kaikki sekoittuu uuden kotimaan elämään ja luo jotain uutta, mistä voidaan ammentaa loputtomiin uusia ideoita, synnyttää uusia yhteisiä perinteitä, perustaa jotain vahvaa, mikä luo hiukan paremman tulevaisuuden, kuin mitä se olisi ollut ilman meitä.
Emme tuo pelkästään hyvää, muttemme missään nimessä vain ja ainoastaan pahaa. Mutta se vaatii yhteistyötä. Yhteistyö, missä ei ole sijaa ennakkoluuloille ja syyttelylle, mutta sen sijaan yhteistyötä, mille on välttämätöntä, että opimme oppimaan toisiltamme, opimme kuuntelemaan toisiamme ja tekemään yhdessä jotain yhteistä.
Me olemme unelma.

Tottakai sain tälle kirjoitukselle heti joltain sankarilta, nimimerkillä ”tyytyväinen”, vastauksen:

Älä tuo meille uusia tapoja, älä ainakaan odota että noudattaisimme niitä. Me olemme tyytyväisiä omiin tapoihimme. Olimme ennen tyytyväisiä siihen ettei ovia tarvinnut lukita, Maailma muuttuu ja ihmiset muuttuvat mutta meillä suomalaisillakin on oikeus omiin juuriimme, kulttuuriimme ja tapoihimme.Elä rinnallamme, jaa elämäämme mutta älä tunkeudu tuomaan omia tapojasi vaan elä täällä samoin kuin me suurimmaksi osaksi.

Nimimerkin takana oleva henkilö tuskin ymmärtää, että hänen oletuksensa ovien lukitsemisesta kertoo enemmän hänestä itsestään kuin kenestäkään Suomeen saapuneesta ulkomaalaisesta.
(toim. huom. kieltäydyn käyttämästä sanaa ”maahanmuuttaja”, sillä siinä on minun korvaani ikävä mielikuva henkilöstä, joka muuttelee huvikseen maasta toiseen. Maahanmuuttanut on henkilö, joka on muuttanut toisesta maasta ja tänne jäänyt.)

Kuinka syvällä täytyy ihmisen pään olla omassa perseessään, että ymmärtää minun tekstini siten, että haluan viedä suomalaisilta pois heidän oikeutensa omaan kulttuuriinsa? Kuinka sokean täytyy ihmisen olla, ettei näe sitä todellisuutta, missä tällä hetkellä elämme? Maahanmuuttoaallon täytyy olla massiivinen, jotta sen vaikutus tulomaan kulttuuriin voisi olla niin musertava, kuin mitä nimimerkki ”tyytyväinen” ja muutkin Suomessa liikaa palstatilaa saavat ”maahanmuuttokriitikot” eli rasistiset moukat sitä maalailevat.
Se säälittävä määrä maahanmuuttaneita mitä Suomessa on, aiheuttaa hädin tuskin värikirjoon uusia sävyjä sinne tänne, muttei hukuta alleen jo olemassa olevia värejä.
Sivumennen sanoen, aika moni blogin kommenttikentässä kävi vastahyökkäykseen selittämällä, ettei ole sellaista asiaa kuin ”suomalainen kulttuuri”. No sehän on myös paskapuhetta se. Vaikka Suomi on ehkä verrattain nuori kulttuuri joiltain osin, ei se tee suomalaisesta kulttuurista yhtään sen vähempiarvoista.

Minusta on myös aika mielenkiintoinen se 23 vuoden maassa vietetyn ajan jälkeen yhä useammin kuulemani ja lukemani ajatus ”vieraiden tapojen tuputtamisesta”. Ilmeisesti se, että minä tulen tänne ja asun täällä ja minulla on tapoja, jotka ovat erilaisia suomalaisten vastaavista, on jo itsessään tuputtamista. Koska muutoin en näe merkkejä tunkeutumisesta, pakottamisesta tai tuputtamisesta.

Toisinpäin sitä kyllä tapahtuu. Ja ei, en ole sitä mieltä, että ”maassa maan tavalla”. Tänne saapunut maahanmuuttanut voi halutessaan ottaa omakseen suomalaisia tapoja ja perinteitä, mutta en näe mitään syytä sille, miksi sen pitäisi olla pakollista. Ja älkää nyt saatana aloittako sitä iänikuista mussutusta laeista. Tottakai tähän yhteiskuntaan saapuva noudattaa suomalaisia lakeja – yhtä paljon kuin suomalaisetkin. Ja lakien noudattamatta jättämisestä saavat rangaistuksensa samalla tavalla kuin suomalaiset. Liian usein liian lievästi rikokseen nähden tai toisinpäin. Mutta se on aihe toiseen kirjoitukseen se.

Minua itse asiassa naurattaa tämä koko ”tapojen tuputtaminen”. Saavuimme Suomeen vuonna 1992. Lukuunottamatta omaa ystäväpiiriäni, missä puhun ja kerron omista perinteistäni ja chileläisistä tavoistani aina kun minusta tuntuu silta, en välttämättä useinkaan tuo sitä esille. Töissä en usko, että kauhean moni edes tietää minun olevan ihan oikeasti Aito Ulkomaalainen, vaan korkeintaan ”isä tai äiti on jostain eksoottisesta maasta kotoisin”, kuten olen satoja kertoja kuullut.
Minua ja erityisesti äitiäni ja muutenkin koko perhettäni on kuitenkin pyydetty lukemattomia kertoja kertomaan, näyttämään ja jopa käytännössä esittelemään asioita meidän kulttuuristamme, perinteitämme, tapojamme. Siis suomalaiset ovat pyytäneet meitä opettamaan chileläisiä tapoja.

Se, minkä näen ulkomaalaisena, on suomalainen yhteiskunta, missä aika luonnollisesti hyvistä tavoista ja perinteistä halutaan pitää kiinni ihan syystä ja huonoista halutaan eroon. Missä halutaan oppia uusia tapoja tehdä asioita – siihen taas me, monikulttuurisuuden lähettiläät, if you will, olemme auttaneet ja voimme halutessanne auttaa jatkossakin. Ketään ei haittaa se, että minun juhlissani kakun keskelle isketään lasi, jonka sisälle jää palanen ”Neitsyelle” eli talon emännälle/isännälle, joka siten voi juhlien jälkeen oikeasti ehtiä maistamaan kakkua. Samoin kun ei ketään haittaa se, että ainakin yksi ystävistäni on joissain juhlissaan tehnyt saman, koska on pitänyt sitä hyvänä ideana.
Ja kappas, en näe yhtäkkiä kokonaisten Neitsyelle uhrattujen kakkulasien invaasiota suomalaisissa juhlissa.

Ei ole olemassa mitään tapojen ja kulttuurien kiintiötä, missä uuden yksittäisen tavan tuominen poistaa vanhan. Se, ettei äitini suostu koskaan pitämään mitään helmiä sairaalassa (mistä lie sekin vanha taikausko Chilessä, en tiedä) ei yhtäkkiä ole tehnyt laittomaksi suolan ja ruisleivän tuomista tuparilahjaksi. Se, että minä tykkään paloitella tomaattini ja laittaa sekaan öljyä, suolaa ja valkosipulia ei ole poistanut suomalaisten muistista tavan valmistaa kaurapuuroa.

Minä tapoineni en ole teille uhka. Minä olen teille mahdollisuus, jos te otatte sen vastaan.

Please, take that selfie!

En osaa olla koko ajan koskettamatta omaa päätäni. Tunnustelen pääkalloni muotoa. Kokeilen hiusteni pituutta. Mietin tuleekohan siitä yhtä kihara kuin aiemmin? Tuleekohan minulle nyt paljon harmaita hiuksia? Olen alkanut harmaantumaan noin vuosi sitten, mikä tarkoittaa tapauksessani muutamia hassuja harmaita hiuksia. Olen juhlinut niistä jokaista!
Ajattelen ulkonäköäni. Ajattelen ulkonäköäni lähinnä mielissäni. Ei laihtumisen takia, vaan koska aiempi päätökseni tykätä ulkonäöstäni on pitänyt. Se on tehnyt elämästäni helpompaa. Ja hauskempaa myös. On kieltämättä myös huvittavaa nähdä (joidenkin) ihmisten ilmeet, kun he sanovat ”tuo uusi tukka sopii sulle, näytät tosi hyvältä” ja minä vastaan ”kyllä, olen ihan samaa mieltä!”.

Ei, ei se ole edelleenkään kaikille yhtä itsestäänselvää, että näin voi ja saa vastata. Aina välillä sanon ”Kiitos, olen samaa mieltä” ja jään miettimään, että miksi kiitän? Ei se huonokaan asia ole, mutta olen silti ottanut tavakseni ihan tavan vuoksi kyseenalaistaa kaikkia ulkonäköön liittyvien rituaalien osia. Miksi kiitän siitä, että joku sanoo jotain positiivista ulkonäöstäni?
Kun puolestani kehun toisen ihmisen ulkonäöä, odotanko itse kiitosta? Ja jos odotan, miksi? Ei se ole lahja. Se on toteamus: toisen ihmisen ulkonäössä on jotain, mikä miellyttää minua. Onko se kiittämisen arvoinen asia? Vai sanotaanko niin vain, koska se on kohteliasta? Entä jos toisessa ihmisessä on jotain, mikä ei liity ulkonäköön, mikä miellyttää minua yhtä lailla? Kerrommeko me koskaan toisillemme ”käytit juuri kauniisti sanoja, se miellytti kielikorvaan”? Kehummeko ajatuksia samalla tavalla? Joskus terassilla jonkun tokaistua erityisen nasevasti jotain, saattaa jostain päin pöytää kuulua ”Hyvin sanottu!”, kiitetäänkö silloin?

Törmäsin vähän aikaa sitten somessa kuvaan, missä luki ”in a society that profits from your self doubt, liking yourself is a rebellious act”. Tein siitä välittömästi kansikuvani, sillä se sopii täydellisesti tähän ajatukseen, johon olen totuttanut itseni enemmän tai vähemmän tietoisesti viimeisten vuosien aikana.

Olin kesäkuun alussa Barcelonassa. Naureskelimme ystäväni kanssa sitä, miten rannalla ei otettu aurinkoa eikä käyty uimassa, vaan lähinnä otettiin selfieitä siitä, kun ollaan rannalla ottamassa aurinkoa ja uimassa. Selfiekepit viuhuien lähinnä nuoret tytöt ottivat kuvia itsestään yksin tai yhdessä ystäviensä kanssa, poseeraten, muikistellen, duckfacettaen ns. täysillä. Nauroimme ja ainakin minä tunsin itseni paremmaksi.
Jälkikäteen hävetti. Miksi on naurettavaa ottaa selfieitä? Miksi nuoret tytöt, nuoret pojat, ketkä vaan iästä ja sukupuolesta riippumatta eivät saisi ottaa itsestään kuvia, näyttäen se puoli itsestä, joka omasta mielestään on se kaikkein parhain ja kaunein?
Enkö minä itse juuri peräänkuuluta sitä, että jokainen saisi pyrkiä pääsemään mahdollisimman lähemmäksi sitä, mitä halua olla, eikö silloin olla aidoimmillamme?
Pian tämän jälkeen törmäsin taas toisenlaiseen lainaukseen, ystäväni selfien alla (ja löysin sen lopulta myös täältä):

”Please, take that selfie,” says Professor Jill Walker Rettberg from the University of Bergen, who studies digital culture.
The ridiculing of selfies is a form of media panic as the cultural mainstream readjusts to changing media practices,” she says.
”It’s also interesting that dismissing selfies as narcissistic and vapid is almost always aimed at young women, who for the first time are able to decide for themselves how we see them and how they see each other.”

Kuinka totta! Ja kuinka pettynyt olin itseeni!
Koska minä olin siellä rannalla juurikin sitä mieltä, että naurettavaa käytöstä.
Juu, voisin väittää, että eikö rannalla ole parempaakin tekemistä kuin ottaa kuvia itsestään, mutta en pääse väitteestäni kauhean pitkälle. Jokainen tekee sitä, mitä haluaa ja voi ihan omien mahdollisuuksien rajoissa.

Tästä pääsen vielä yhteen intternetin suuressa maailmassa törmäämäni ajatukseen. En enää muista, mistä se on, en pysty linkkaamaan, mutta pointti oli tämä: ajatellessamme ulkonäköä tai ihmissuhteita, ensimmäinen ajatuksemme on aina se, minkä olemme oppineet yhteiskunnalta. Se on usein arvosteleva, tyytymättömyyttä ilmentävä, ulkoaopittu ajatus. Vasta sitä seuraava on aito, meistä itsessämme lähtöisin oleva ajatus.
Ainakin minä allekirjoitan tämän. Huomaan katsovani muita ihmisiä ja arvostelevani heitä ulkonäön mukaan, tekeväni pitkälle johtopäätöksiä puhtaasti ulkonäköön liittyen. Eihän minulla tuntemattomasta ihmisestä ole tasan tarkkaan mitään muuta tietoa. Ja totuus on se, että jos jollakulla on tennissukat ja sandaalit jalassaan, ei se siinä hetkessä kerro hänestä mitään muuta faktaa kuin se, että hänellä on tennissukat ja sandaalit jalassaan. Kaikki muu on pelkkää ulkonäöstä johdateltua tulkintaa. Ja koska syitä tennissukkiin ja sandaaleihin voi olla tuhat erilaista, kertoo minun tulkintani enemmän minusta ja omista ennakkoluuloistani, omista aivopesun jäljiltä vääristyneen mieleni ajatustavoista kuin siitä henkilöstä, joka meni ohitseni ja josta saatoin juuri ajatella jotain, mikä on lähinnä häpeäksi itselleni.

Minä en haluaisi, mutta silti huomaan pyrkiväni kauneuteen. Ja huomaan, että yritän ahtaa kaikki muutkin ihmiset omien kauneusihanteideni ahtaisiin raameihin. En välillä mahdu itsekään niihin. Ja jos voisin vapautua tästä ajattelutavasta, en usko menettäväni paljoakaan. Vaikka se, että aamulla ennen töihin lähtöä katson peiliin ja hymyilen itselleni, on iso parannus niihin vuosiin, kun olin lähinnä vastenmielinen itselleni, haluaisin silti pyrkiä siihen, ettei päiväni tarvitsisi määriytyä sen mukaan, kuinka tyytyväinen olen peilikuvaani. Haluaisin muita mittareita päivälleni.

Vaan koska toistaiseksi en pysty siihen, enkä ole täysin varma haluanko, julkaisen tässä sen sijaan kolme hyvää selfietä viime kuukausilta. Samassa näette hiusprojektini viimeiset kolme vaihetta.
Olen erityisen tyytyväinen näihin väreihin ja nautin suunnattomasti niistä viikoista, kun minulla oli turkoosi tukka ja sitäkin ”vain vähän”, olin jo ajanut suurimman osan pois.
Nämä ja monet muutkin kuvat löytyvät Instagramista, missä minulla on tili.
violettipinkkiotsis

turkoosiotsis

sivukalju

aivankaljujavi1

Pitäisi sitä, pitäisi tätä.

Tänään olen taas joutunut siihen tilanteeseen, missä oman kärsimättömyyteni tähden työpäivä on mennyt oksentamisen takia pilalle ja olen löytänyt itseni rypemässä itsesäälissä.
Leikkauksesta on nyt puoli vuotta. Olen vieläkin aivan vaiheessa sen kanssa, miten hitaasti minun on syötävä, miten perusteellisesti jokainen suullinen on pureskeltava. Ja tuntuu edelleen siltä, että ne kerrat, kun syön liikaa tai lian nopeasti, hallitsevat päiviäni. Olenhan minä oppinut, ei siitä ole epäilystäkään. Vaaka kertoo hyvinkin suoraan, että syön enemmän oikein kuin väärin, ei se paino muuten tippuisi. Mutta se snadi pahoinvointi, joka haittaa olemistani, on liiankin tuttu.
Ja olen siihen oloon täydellisen kyllästynyt.

Ongelma tuntuu oikeastaan olevan enemmän se, etten ole vieläkään tyytyväinen omaan syömiseeni. Ja eikö se ollut juuri se, mistä halusin eniten päästä eroon? Että se tavoite olisi, ettei syöminen hallitsisi elämää, vaan että se olisi vain yksi elämän välttämättömiä rutiineja, jotka voisi hoitaa ihan sen kummemmin analysoimatta. Söisin, kun on nälkä ja lopettaisin, kun on kylläinen. Välillä voi herkutella, mutta ei aikataulutetusti, vaan silloin kun tulee sellainen hetki vastaan, että no nyt. Eihän sen tarvitse olla välttämätön paha, se voi olla myös jotain, mistä voi nauttia – siis sekä ruoan tekemisestä että sen syömisestä.

Tämän ihannetilanteen sijaan olen koko ajan tyytymätön. Syön liikaa, tulee pahoinvointia. Syön liian nopeasti, tulee huono olo. En pureskele tarpeeksi, oksettaa. Syön vääriä asioita, etoo.
Katson kelloa, ei helvetti, taas on edellisestä ruoasta yli viisi tuntia. Voi paska. Nyt äkkiä jotain.
Pysähdyn miettimään, onko mun nälkä? Onko nälkä? Tekee mieli sipsejä, onkohan mulla suolan puute?
Tekee mieli suklaata – äh, olenko taas koukussa sokeriin?

Minun pitäisi syödä hitaammin, minun pitäisi syödä paremmin, minun pitäisi syödä terveellisemmin. Minun pitäisi, minun pitäisi, minun pitäisi.

Mä en siis jaksa.
Mä en jaksa sitä, että kun tilaan ravintolassa annoksen lohta ja bataattiranskalaisia, jaksan syödä puolet lohesta ja kymmenen ranskalaista ja sitten keho sanoo että juu, ei enää kiitos. Joskus jaksan syödä enemmän ja joskus vähemmän. Viime viikolla hain lounaaksi pitsan, josta siis jaksoin syödä kaksi palaa. Loput söin kahdessa muussa osassa päivän aikana. Ja sen sijaan, että olisin tyytyväinen siihen, että söin ilmeisesti tarpeeksi enkä liikaa, koska ei tullut pahaa oloa, mietin vain sitä, että jos jälkikäteen ei ole etovaa oloa, se tarkoittaa sitä, että mahalaukkuni on jo auttamattomasti venynyt takaisin monen litran vetoiseksi ja kaikki tämä saatanallinen vaivannäkö on mennyt hukkaan.
STOP. Ei, mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Joskus mittaan ruokani ihan desimitalla ja huomaan, että jaksan vetää juuri ja juuri sen kaksi desilitraa. Mutta sillä hetkellä, kun on juuri syönyt, on hankalaa ajatella asioita järkevästi ja aivan liian helppoa lietsoa itsensä paniikkiin. Paljon helpompaa kuin muistaa, että eri ruoka-aineita jaksaa syödä aivan eri tavalla. Nestettä enemmän, pastaa ei juurikaan, ihan vain yhden esimerkin mainitakseni.

Olen alkanut epäillä, että etominen on jo puoliksi psykosomaattista.

Ja onhan se nyt naurettavaa, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: jos etoo, olen syönyt liikaa tai muuten vaan väärin. Jos ei tule huonoa oloa, alan voimaan pahoin ajatuksesta, että kaikki on pilalla, koska se, ettei jälkikäteen okseta, ei voi olla seurausta mistään muusta kuin mahalaukun venymisestä isoksi taas.

Olen stressaantunut. Yritän opetella taas vähentämään sanan ”pitäisi” tai ”täytyy” käyttöä ja olemaan itselleni armollisempi. Ei pidä eikä täydy, vaan voi ja saa, ei ole pakko, on sallittua. 
Aivan saatanan vaikeaa, voin kertoa.

Hiuksista ja anonymiteetistä, joka saa kyytiä.

Tiedättekö, mikä aihe herättää aivan älyttömän paljon keskustelua missä, milloin tai keiden kanssa tahansa?

h i u k s e t.

Enkä edes liioittele.

Näkökulmani on toki erikoinen. Olen aina rakastanut omia hiuksiani. Jopa niinä vuosina, kun oma peilikuvani oli minulle vastenmielinen, rakastin hiuksiani.

Alkuperäiset.

Tällaiset hiukset minulla oli aiemmin.

Kotimaassani ne erottautuivat joukosta vaaleutensa takia. Suomessa ne ovat aina taas herättäneet huomiota, koska niitä on pajlon, ne ovat paksut ja luonnostaan kihartuvat. Olen niitä ihmisiä, jotka aamulla herätessään laittavat tukkansa siten, että laitetaan kädet hiusten alle ja vähän ravistetaan ne ”hereille”. Aikaa siihen menee se noin viisi sekuntia. Tai meni.

Kun yritätte kuvailla jotain henkilöä x, kerrotteko ensimmäisten joukossa, minkälaiset hiukset (tai päähine) kuvailtavalla henkilöllä on? Uskallan väittää, että kerrotte. Tämä tuli esille pari päivää sitten, juteltuani baarissa ystävän kanssa. Hän mainitsi tästä ja tajusin välittömästi, että kyllä vaan. Niinhän sitä tulee tehtyä.
Hiukset ovat erittäin suuressa osassa ulkonäkökeskustelua, hiuksiin kiinnitetään niin paljon huomiota. Entäpä kaikki ne kulttuurisesti hiuksiin liittyvät tavat, uskomukset, merkitykset? Loputtomia. Puhumattakaan niistä tähtitieteellisistä summista rahaa, jotka liikkuvat hiusalalla.
Tottakai hiusten suhteen rahaa ansaitaan tasan samalla tavalla kuin lopussakin ulkonäköön liittyvässä kaupassa: mitä tyytymättömimmäksi ihmiset saadaan omaan hiuskuontaloonsa, sitä enemmän massia ihmisiltä saa nyhjättyä.
Loppujen lopuksi, miksi hiustenhoitotuotteiden mainoksissa on aina ihmisiä, joilla on paksut, kiiltävät ja runsaat hiukset? Miksei niissä esiinny sitä keskivertosuomalaisen ”ei-minkään-väristä” ohutta tukkaa? Sanon vaan.

Eipä niillä tuotteilla ohuthiuksisen ihmisen tukkaa saada yhtään sen paksummaksi, mutta mielikuviahan nämä tietyt tahot kauppaavat. Ja valitettavasti, kuten olen vuosikymmenten ajan sen saanut kokea, minulla on ilmeisesti jokin tietty vastuu säilyttää omat, luonnostaan paksut, runsaat, kaikkien mielestä upeat ja mielettömät hiukseni pitkinä ja upeina, koska niin monilla ei ole.
Mitä? EI.

Läppähän se kuulemma on, kuten eräs kaverini totesi minulle törmättyäni häneen leffassa.

Vihreät latvat

Vihreät latvat. Niiden piti olla siniset, mutta aina ei voi onnistua.

Siinä vaiheessa olin värjännyt hiusteni latvat vihreiksi. ”Miksi teit sen?” ”Koska haluan.” ”Mutta minulla on niin ohuet hiukset!” ”Jaa, mutta nämä on mun hiukseni. Ja ainoa ihminen, joka päättää siitä, mitä teen keholleni tai millekään kehoni osalle, olen tasan tarkkaan minä itse.”

Useimmat näistä keskusteluista ovat absurdeja. Mutta kuitenkin, ne varmistavat minulle sen, miten syvään juurtuneita ovat ne kauneuskäsitykset, joilla meidät on aivopesty aika helvetin pienestä pitäen.

Minulla siis on paksut, kiharat, tummanruskeat hiukset. Tai oli. Tällä hetkellä ne ovat pinkit, latvat vähän tummempaa violettia. Minulla on myös piilokalju, joka ulottuu vähän korvien yläpuolelle tottakai koko pään ympäri.
Kuulisittepa ja näkisittepä reaktiot.
blondina

Joskus alkuvuodesta, olisikohan ollut tammikuuta peräti, olin tulossa aikuislukiosta kotiin ja törmäsin kadulla erään kaveriini. Hänen kanssaan aloimme juttelemaan hiuksista, en muista mistä se lähti se keskustelu, mutta lopulta päädyimme siihen, että molemmat olemme halunneet kokeilla oikein tosi lyhyitä hiuksia, jopa kaljua. Syy siihen, ettei vielä olla siihen päästy, oli molemmilla sama: mitä jos kalloni ei ole kauniin muotoinen?
Siinä vaiheessa minulla välähti äärimmäisen epämiellyttävä ajatus. Onko meidät todellakin niin pahasti aivopiesty tavoittelemaan tiettyä kauneusihannetta, että jopa kallon muodon tulee olla tietynlainen? Kirottu Sinéad O´Connor. No eihän se tietenkään hänen vikansa ole. Mutta kuitenkin, ymmärsin, etten ole koskaan kokeillut lyhyttä tukkaa, koska en voi tietää, onko minulla tarpeeksi kauniinmuotoinen kallo siihen. Huomaako kukaan muu tuon ajatuksen naurettavuutta?
Siinä paikassa vannoin pyhästi, että ajan pääni kaljuksi joskus touko-kesäkuussa. Miksi? Koska haluan ja voin. Rakastan hiuksiani, mutta ne kasvavat kyllä takaisin. Tai ehkä eivät. Entä sitten.

Vihreät. Myöhemmin näin asian monelta muultakin kantilta ja olin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että tämä on hyvä juttu. Minä, ihmisenä, profiloidun niin vahvasti hiuksiini, että haluan nähdä, miten minun käy, kun päätäni ei olekaan koristamassa se tietynvärinen hiuspaljous.
Ja kun tajusin, että kaikki tosiaan lähtee, tajusin myös, että sitä ennen voin leikkiä niillä! Voin värjätä sen yhä uudelleen, eihän ole enää väliä, vaikka ne tulisivat tosi huonoon kuntoon – ajan ne kuitenkin pois! Voin leikkiä väreillä ja muodolla. Aivan saatanan siistiä!
Ja nyt, kun takana on jo kolme eri hiustyyliä, älysin myös kolmannenkin hyvän puolen: ihmiset kiinnittävät huomionsa nyt tukkaani, joten muu kommentointi, esim. painoon liittyen, on jäänyt olemattomaksi. Sehän sopii minulle.

pinkit - vol I

Pinkit! Tässä vaiheessa toki vielä tosi voimakkaan pinkit. Nyt vähän haalistuneet jo! 🙂

Minusta on myös aika mielenkiintoista, että aikomustani ajaa pääni kaljuksi pidetään rohkeana. Miksi se on rohkeaa? En ole tähän mennessä kuullut mitään hyvää selitystä juuri tälle sanavalinnalle. Jos joku osaa selittää sen minulle, olkaa hyvät, kuuntelen mielenkiinnolla. Jotain aavistuksia minulla on, kuten se, että pidetään rohkeana vallitsevien ulkonäköön liittyvien ihanteiden vastustamista tällä tavalla.
Mutta en voi siis päästä yli siitä fiiliksestä, että minua pidetään rohkeana kun luovun jostain, mikä tekee minusta kauniimman. Tuleeko minusta rumempi ilman tukkaa? Olen aika varma, että useimpien mielestä kyllä. Omasta mielestäni minusta tulee vain ihminen ilman tukkaa.

En tietenkään ole vapaa ulkonäkökeskeisestä ajattelusta. En missään nimessä osaa olla ajattelematta ulkonäköäni ennen ja jälkeen tämän hiusten ajamisen. Kaipaan nyt jo entistä hiuspehkoani, mutta aivan samanaikaisesti en kaipaa sitä yhtään. Ja sekin on ihan okei.
Mutta enemmän mietin seuraavaa väriäni (turkoosi!), ja kesää ilman tukkaa. Olen hankkinut kolme isoa lierihattua, koska pää ilman tukkaa + laihtuminen = lierihatut mahtuvat päähäni. Lierihattuja! Isoja, dramaattisia lierihattuja! Ei pala päänahka. Ei tarvitse pitää aurinkolaseja! Pikku sade ei myöskään haittaa, kun on koko ajan oma katos mukana!
Ja voin pitää myös pieniä korviksiani, jotka eivät aiemmin näkyneet tukkani alta. Kesä ilman tukkaa!

Heippa föönit, heippa kymmenet lenksut, jotka pyörii taskuissa ja laukuissa. Heippa sampoo, hoitoaineet ja muut hiussmöydät! Hahaa! Ei tule teitä ikävä.
Paitsi sitten taas loppusyksystä, koska hei, tää tukka kasvaa todella nopeasti.

Kirjoitus, missä selittyy kuukauden hiljaisuus – tai ehkä ei.

Tänään töissä oksensin. Kahdesti. Sitten lähdin kotiin.
En (meinaa) päästä yli siitä häpeän tunteesta, että taas tämmöinen ihan itse aiheutettu ongelma. Onneksi tunnistan sen nopeasti aika tyhmäksi ajatukseksi, joka ei ole totta. Tai sikäli juu, että ihan itse menin leikattavaksi, joten tavallaan itse aiheutettu ongelma, mutta se ei tarkoita sitä, että mun pitäisi hävetä sitä.

Kävin lääkärissä tuon jälkeen, koska vähän pelotti. Tämä on toinen kerta, kun oksennan siten, että ruokailusta on mennyt yli 20 minuuttia ja sitten vasta tulee se ällöttävä olo. Ja se, että etoo, ei meinaa millään mennä ohi. Kirjoitan tätä kahdeksan aikaan illalla ja olen oksentamisen jälkeen syönyt jo kerran, eikä nyt ole pahaa oloa. Paitsi se ikävä olo, mikä oksennettua tulee, se vielä vähän säteilee. Tässä leikkauksen jälkeen olen, juu, oksennellut, kun olen syönyt liian nopeasti tai pureskellut huonosti. Mutta silloin kaikki tulee ylös aika lailla välittömästi ruokailun jälkeen, ellei jopa kesken. Lääkäri tunnusteli mahaa ja selkeästi aristin alavatsan seudulla, ylävatsa taas ok. Tosin se saattaa johtua myös menkoista, jotka tulivat ja menivät jo toistamiseen ihan kuukautiskierron mukaan! Sille jei!

Lääkärissä huomasin avautuvani siitä, että olen kärsimättömästi ajatellut, että joko ne kaikki leikkauksesta johtuvat paskat jutut vois olla ohi, että eikö mun pitäisi olla jo oppinut syömään tarpeeksi hitaasti tai pureskelemaan tarpeeksi. Mutta minä olen hidas. Ja nopea syöminen on lihasmuistissa, joten ei, kolme kuukautta ei kyllä todellakaan ole tarpeeksi minulle.
Lounaan aikaan kun mietin vaihtoehtoja, mitähän pitäisi syödä, ajatuksena suurin osa vähän tuntuu ällöttävältä. Tänään päädyin tonnikalakolmioleipään, jonka tosiaan sitten oksensin myöhemmin. Eipä tule siihen koskettua sitten enää toistamiseen.

Nyt tulee tunnustus.
Ravitsemusterapeutin antama suunnitelma ja aikataulu on unohtunut. En ole seurannut sitä tarkalleen, ihan vaan yritän päivän aikana syödä tarpeeksi ja katsoa, ettei tule pitkä aika aterioiden välillä, mutta luovutin jo pitkän aikaa sitten esimerkiksi sen suhteen, että saisin päivän aikana vedettyä kahdeksan desilitraa jogurttia tai että söisin vain ruisleipää. Syön, mielestäni, monipuolisesti. Koitan kuunnella kehoani, mitä mun tekee mieli? Koitan syödä tarpeeksi kalaa viikon aikana, vaikka tällä hetkellä lohi ja tonnikala tunkevat jo korvista (ja välillä muualtakin) ulos.
Ohjenuorana on edelleen se, että koitan saada juotua tarpeeksi vettä päivän aikana, etten syö ja juo samaan aikaan ja että syön mitä syön, mutta hitaasti ja pureskellen.
Joten tässä kolmen kuukauden aikana olen syönyt kyllä terveellisesti, mutta välillä epäterveellisesti. Joku voisi väittää, että olen syönyt normaalisti. Fffuuck. Voisiko olla?

Ajatukseni ovat kuitenkin minua vastaan.
Tässä pieni näyte kolmen kuukauden aikana seuranani olevista ajatuksista:

En ole syönyt tarpeeksi, olen huono.
Olen syönyt varmasti liikaa, olen huono.
Apua, tuossa oli varmasti ainakin kolme desilitraa ruokaa, onkohan mahalaukkuni venynyt taas isoksi?
Ei helvetti, mä pystyn syömään suklaata ihan hyvin. Tää oli tässä.
Muut on varmasti laihtuneet enemmän kuin minä, mä varmasti teen jotain väärin.
Olen laihtunut taas kilon päivässä, voi paska.
Mua paleltaa koko ajan, teenköhän mä jotain väärin.
Mun pitäis olla salilla. Mun pitäis käydä salilla. Mitä jos mä vaan meen sinne, hitot jalasta.
Jos mä en käy salilla, mä en laihdu tarpeeksi nopeasti. Mitä jos mä jään jälkeen? Mitä jos mä en taaskaan totu liikkumaan?
Mä näytän sairaalta, liian laihalta.
Mä en ole laihtunut lainkaan, näytän ihan samalta. Mitä mä teen.

Nämä ihanat pikku ajatukseni ovat tottakai suurin osa kauheata kuraa. Ei niistä ole oikein mitään hyötyä. Suurimman osan tunnistan ajoissa, mutta jotkut jäävät vaivaamaan ja ahdistamaan ja ne aiheuttavat hetkeksi tosi pahan olon.
Aivan varmasti olen syönyt lähes joka päivä liian vähän. Parina päivänä olen syönyt määrällisesti vähän, mutta tosi energiapitoista ruokaa, joten liikaa. En usko, että olen missään vaiheessa vetänyt yli kolmea desilitraa kerrallaan ruokaa, koska se ei vaan ole mahdollista. Oksentaminen todistaa sen. Tuo ajatus vain varmistaa sen, minkä olen jo pitkään tiennyt: en voi luottaa silmämääräiseen arvioon mistään, koska en näe eroja eri kokojen välillä. Joko mittaan ruokani etukäteen tai ostan jonkun valmiin annoksen, jonka koon voin nähdä, mutta jos syön ”silmämääräisesti” suunnilleen pari desiä, vaarana ei ole se, että syön liikaa, vaan se, että ahdistun, koska pelkään syöväni liikaa. Jälkimmäinen on pahempi, koska kehoni ei protestoi sitä vastaan oksentamalla, vaan paha olo on jossain muualla.

Mitä tulee salilla käymiseen, no saatana. En ole käynyt siellä kolmeen viikkoon. Kävin fysioterapeutilla, koska vasemmassa jalassa oleva plantaarifaskiitti on niin saatanan kipeä, että jokainen askel sattuu. Lääkäri sanoi suoraan, että ei laiteta kortisonia, enkä oikein väittänyt vastaan, koska olen kuullut kauhutarinoita aineesta ja lääkäri sanoi myös suoraan, että se kuluttaa jänteitä ja aiheuttaa jo yhden tai kahden kerran jälkeen enemmän haittaa kuin hyötyä. Joten ei siis kortisonia. Kaikki muu on kokeiltu, ei auttanut. Fysioterapeutti antoi venyttelyohjeita ja liikkumiskiellon. Tai kielto koskee siis kaikkea, mikä tehdään jaloilla. Käytännössä jäljelle jää kuntopyöräily (tylsää) tai uiminen (todella tylsää). Kaikki, mistä pidän, on kivuliasta: bodypump, bodyjam, tanssitunnit muutenkin, bodycombat, ryhmäliikunta yleisesti ottaen. Kun mainitsin tästä kiellosta kirurgille (Anu Välikoski, kävin huhtikuun alussa kontrollikäynnillä) ja valitin, etten saa tehdä mitään kivaa, se kuulemma kuulosti tekosyyltä. Se oli todella ärsyttävää. Ei se ole tekosyy, se on syy. En yksinkertaisesti halua tehdä sellaista liikuntaa, josta en nauti. Haluan nauttia liikkumisesta. Jos menisin spinning-tunnille, tekisin sen vain, koska olisi pakko jotain tehdä, en koska haluaisin tai nauttisin siitä. Joten en mene.
Sen sijaan jatkan pyöräilyä kaupungilla. Ja nyt kun ilmat paranevat, voin tehdä pyöräretkiä. Paljon muuta en ehdikään, siitä kohta lisää.
Mutta kyllä, haaveilen ryhmäliikunnasta. Bodyjamista, missä ehdin käymään tasan yhden kerran (GoGo:n Mirka-niminen ohjaaja, aivan loistava!). Haaveilen bodypumpista ja siitä, että huomaan kehittymisen, kun voin aina parin, kolmen kerran välein nostaa vähän painoja.

Olen muuten käynyt nyt neljästi jäsenkorjaajalla. Suosittelen sitä varauksettomasti jokaiselle. Vaikkei olisikaan mitään varsinaista vaivaa, yksikin käynti kannattaa.
Minun tapauksessani ollaan keskitytty lähinnä tuon jalan hoitamiseen, mutta vielä enemmän niihin seurauksiin, jotka tulevat tuon luupiikin kanssa. Vasen jalkanihan on aivan jumissa, kun koitan tottakai ihan alitajuisesti vältellä kipeää kohtaa, joten se aiheuttaa askelvirheitä. Kallista lystiä, mutta joka sentin arvoista.

Ongelma on tällä hetkellä aika. Sitä ei ole. Istun nyt kotona, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Tämä aika on ”varastettu” : lähdin kesken päivän töistä pois oksentamisen takia enkä samasta syystä mennyt aikuislukioon ruotsin tunnille. Tavallisesti olisin ollut kotona vasta vähän vaille yhdeksän. Silloin ei kauheasti huvita istua alas ja kirjoittaa ajatuksiani ylös, ne saavat minut vaan vähän väärällä tavalla hereille ja nukkumisesta ei tule mitään, oli ketipinoria (iltalääkkeeni, joka takaa minulle hyvät yöunet) tai ei.
Aikaa ei ole kirjoittamiselle, ei salilla käymiselle, ei paljon millekään.
Mutta tätä ei kestä enää kauan. 30.5 kirjoitan ylioppilaaksi, vielä on jäljellä kaksi kurssia (molemmat ruotsia) ja siis kaksi kurssikoetta. Takana on maalis-huhtikuun aikana yo-kirjoituksia ja rästitenttejä. Aikaa ei ole ollut vaan tarpeeksi kaikkeen, mitä haluaisin tehdä. Ja se vapaa-aika, mikä on joihinkin väleihin jäänyt, olen käyttänyt onnellisuuteen: ystävien, perheen ja avopuolison kanssa elämiseen. Hyvin käytettyä aikaa mielestäni.

Olen miettinyt viime aikoina tosi paljon mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Minulla on aiheita kokonainen lista. Olen myös miettinyt sitä, että voisin pikkuhiljaa vähentää anonymiteettiä ja laajentaa sitä kautta blogin aihepiiriä. Yhtäkkiä minulla on niin paljon sanottavaa. Suurin osa liittyy kyllä tähän aiheeseen, mutta varmasti paljon sellaistakin tulisi, mikä ei välttämättä korreloi suoraan lihavuuteen tai yleensäkään ulkonäköön.
Toisaalta, blogi on minun ja minä saan ihan itse päättää, mistä kirjoitan. Ihana vapaus! 🙂