Radikaalin joulukalenterin 2.luukku

PEILI!

Syömishäiriöstä teinistä lähtien kärsineenä peili on ollut yksi tuhoisimmista sairauden ylläpitämisen työkaluista. 
Peili ei aina ollut vihollinen, mutta se, mitä näin, oli ehdottomasti minua vastaan. Aina ei ollut niin, sillä muistan teininä sen, että peilatessa näytin hyvältä. En ymmärtänyt, miten minusta otetut valokuvat ja peilikuvani eivät vaan koskaan vastaneet toisiaan. En myöskään ymmärtänyt, miten peilikuvani ei ollut sama kuin se, mitä näin heijastuksena näyteikkunoissa tai mitä kuulin muilta, miltä näytän. 

Peili ei ollut luotettava kaveri, mutta se oli silti tärkeä elementti, ja on edelleen, jokapäiväisessä elämässäni. Ymmärsin, kuten useimmat meistä, vasta reippaasti jälkeenpäin, että kehonkuvan vääristyessä peilikuvaan ei voinut luottaa. Vasta vuonna 2009 osastohoidossa fysioterapeutin kanssa eri harjoitusten avulla aloitin työskentelyn sen eteen, että opin ensin tuntemaan kehoni, sitten hahmottamaan sen ääriviivat. 

Toki niihin aikoihin itsekin kuvittelin, että lopulta pääsisin laihtumisen avulla pisteeseen, missä voisin vihdoin rakastaa itseäni ja tykätä peilikuvastani. Tuolloin opettelin tunnistamaan peilikuvastani selvästi aiempaa pienemmän kehoni. Kun olin vihdoin päässyt vähän perille siitä, olinkin jo matkalla takaisin lähtöpisteeseen ja se työ piti aloittaa uudelleen. Ja tietenkin sen jälkeen vielä kerran sama toiseen suuntaan. 

Minulla on kokemusta vain siitä, minkälaista on tehdä työtä oman peilikuvan ja sen hyväksymisen eteen, kun on kysymys painosta ja siihen liittyvästä muutoksesta, suuntaan tai toiseen. En voi edes kuvitella, minkälaista on elää sukupuoleen liittyvän kehodysforian kanssa, tai jos minkälainen suhde omaan kehoon on kroonisen tai pitkään jatkuneen  sairauden kanssa. 

Haluan tässä kuitenkin jakaa yhden tehokkaimista harjoituksista, jonka tiedän, ja joka on toiminut minulla erinomaisen hyvin, vaikka se onkin alkuun tosi surullinen ja vaikea.

Astu peilin eteen. Katso peilikuvaasi. 
Mitä ajattelet itsestäsi? Kehostasi? Peilikuvastasi?

Kysyin asiaa Instagramissa, ja tuli seuraavanlaisia vastauksia:
– Uffff, jenkkakahvat 😦
– Yyh, onpa kuvottavaa, parempi olla katsomatta.
– Perkeleen perse, hyi.
– It’s still wrong.
– Uhhhhhhhh
– Läski ruma 😦 

Muistan omat ajatukseni helposti myös: 
Läski, vastenmielinen, tyhmä, ällöttävä, muodoton, järkyttävä, vääränlainen, liian iso, liian ruma… 

Ehkä tunnistat nämä ajatukset, ehkä ne ovat sinulle tuttuja? Ehkä nämä esimerkit ovat pientä verrattuna siihen, mitä itse ajattelet itsestäsi. 
Suhteeni omaan peilikuvani mullisti kuitenkin seuraava vallankumouksellinen oivallus (kiitos internetin!):

Se, mitä ensimmäisenä ajattelet itsestäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun oma ajatuksesi. Se on ympäröivän maailman sinulle opettama ajatus, jonka olet vain oppinut uskomaan faktana, totuutena. 

Joulukalenterin 2.luukun Seuraa Somessa! -vinkki:

Radikaalin joulukalenterin 1. luukku

”Mitkä olis hyviä baby stepsejä itsensä hyväksymiseen juuri tällaisena?” 

Tämä kysymys muodossa tai toisessa esitetään minulle aika usein. Jos haluaa ruveta olemaan itseään kohtaan hyväksyvämpi, mistä lähteä liikkeelle? 
Minulle on myös tuttua se tietty negatiivinen kierre, mitä tulee itsensä vihaamiseen: olen vastenmielisen näköinen –> ää, miksi minun pitää ajatella, että olen vastenmielisen näköinen –> ää olen sekä vastenmielinen että tyhmä. Tyhmä tyhmä tyhmä. 

Olisipa tuo esimerkki edes kärjistetty. Se ei valitettavasti ole. Tuollaisenaan se on jokapäiväinen päänsisäinen dialogi. Se joko jää siihen, että sekä ajattelemme että uskomme ajatustamme siitä, miten rumia, huonoja, kelvottomia, vastenmielisiä tai vastenmielisen näköisiä olemme tai sitten, jos on jo jotain aavistusta siitä, että tämä ei ehkä olekaan totta, ajatuksen syntymisen jälkeen tunnemme siitä syyllisyyttä. Se on jo metatason itsensä vihaamista. 
Tämä itsen vihaaminen on rutiini, mihin olemme niin ehdollistuneita, että kuvittelemme sen olevan ”tavallista”. Sen ei tarvitse olla tavallista eikä se kuulu mitenkään luonnollisena osana inhimillisyyttämme. Emme me synny vihaten itseämme, me opimme siihen. 

Kysymys siis kuuluu: miten oppia pois itsensä vihaamisesta?

Miten oppia rakastamaan itseään sellaisena, kuin olemme nyt, eikä niin, että sitten kun olemme sitä ja tätä, sitten voimme rakastaa itseämme? Ja ollaan nyt aivan ällöttävän suorapuheisia: useimpien mielessä, se menee ”sitten kun olen tarpeeksi laiha”. Tai toki, nyt kun sekään ei ole enää niin sosiaalisesti hyväksyttävää, vedotaan terveyteen. ”Sitten kun olen tarpeeksi hyvässä kunnossa”. Eli laiha. Hoikka. Laihempi kuin nyt. Kauniimpi kuin nyt. 

Vastaus ei ole vaan ehkä ole se, mitä toivot, eikä erityisen helppo. Se on kaksiosainen:

Ensimmäinen osa: itse kysymys on huono. Itsensä rakastaminen on huono tavoite. En tunne yhtäkään ihmistä, joka ehdottomasti rakastaa itseään 24/7 ja jokaikistä kohtaa omasta kehostaan tai jokaista luonteenpiirrettään. En myöskään näe mitään syytä sille, miksi sellaista kannattaisi tavoitellakaan. On täysin inhimillistä hyvinkin vaihtelevasti suhtautua itseen, omaan luonteeseen ja kehoon, riippuen päivästä, hetkestä ja tunnelmasta. Lisäksi harva tunne on täysin eristetty ja muuttumaton. Meidän tunteemme, se miten suhtaudumme omaan kehoomme, on yhtä ristiriitaista kuin se, miten suhtaudumme maailmaan. On siis luonnollista suhtautua sekä positiivisesti että negatiivisesti, ihan yhtäaikaa, samaan asiaan. Ristiriidat kuuluvat inhmillisyyteen. 

Lisäksi on äärimmäisen tärkeää pitää mielessä: sillä ei ole väliä, miten paljon tai vähän rakastat itse itseäsi tai miten kauniina pidät itseäsi. Sinulle kuuluvat myös samat ihmisoikeudet kuin ihmisille, jotka ovat laihoja, terveitä, cissukupuolisiä, valkoisia ja  vammattomia eli kehonormien sisäpuolella. Ihmisoikeutemme eivät ole ehdollisia: sitten kun olen laiha ja terve, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Mutta uudeksi tavoitteeksi ei myöskään voida vaihtaa: sitten kun olen oppinut ehdoitta rakastamaan itseäni/sitten kun pidän itseäni kauniina/sitten kun olen oppinut hyväksymään itseäni, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Meillä on nämä ihmisoikeudet nyt jo ja meillä on oikeus vaatia sen mukaista kohtelua nyt ja aina. 

Olette varmasti kuulleet, mikä on hyvän tavoitteen määritelmä? Jos se on uusi juttu teille, ta-tá: Hyvä tavoite on saavutettavissa oleva tavoite. Suosittelen vaihtamaan tavoitetta vähän paremmaksi, tässä lemppariehdotukseni Saara Särmältä:

Riittää, ettei enää aktiivisesti vihaa itseään.

 Lisäksi suosittelen pitämään mielessä seuraavan: on hyvä pyrkiä pois ajatuksesta, että kunhan ensin X, sitten Y, esimerkiksi ”kunhan ensin opin rakastamaan itseäni, sitten voin elää sellaista elämää kuin haluan”. Yksi itsensä vihaamisen ongelmista on se, että aivan liian moni käyttää sitä, yleensä tiedostamatta, syynä olla tekemättä asioita, joista nauttii. Se, miten koemme ulkonäkömme, määrittelee liikaa sitä, mitä teemme. Tämä ei ole kuitenkaan omaa syytämme, vaan opimme siihen ulkoa myös. Minä uskoin vielä vuoteen 2009, ettei minulla ole oikeutta itkeä, koska kuulin teininä kerrottavan, että lihavat ihmiset ovat rumia itkiessään. 

Toinen osa: tavoitteeseen pääseminen ei vaan tapahdu hetkessä. Mieti seuraavaa: 

Sinä, joka luet tätä, olet todennäköisesti oppinut jo teininä, joskus valitettavasti aiemminkin, että on sallitumpaa puhua itsestään vähättelevään sävyyn kuin kehua itseään. ”Omakehu haisee”. Ei olisi haissut, mutta uskoit niin silti. Olet ehkä lähipiirisi esimerkkien kautta, todennäköisesti äidiltäsi tai muulta sellaiselta, ketä olet ihaillut ja pitänyt tuolloin erehtymättömänä, oppinut, että on normaalia mennä peilin eteen haukkumaan itseään. Näytän kamalalta, minun pitäisi laihduttaa, kauheeta miten paljon ryppyjä, tää vaate ei yhtään hoikenna, näytän tässä läskiltä, mun pitäis mennä kyllä salille ja niin edelleen. 
Tai sitten se ei ole pelkästään esimerkin kautta, vaan sinulla on kokemusta siitä, että sinun ulkonäköäsi on suoraan kommentoitu, ehkä jopa on puututtu syömiseen (”oletko nyt aivan varma, että haluat ottaa vielä toisen palan kakkua?”) ja liikkumiseen. Tai pahimmassa tapauksessa molemmat. 

Joka tapauksessa olet varmasti tähän hetkeen mennessä, todennäköisesti suurimman osan tähänastisesta elämästäsi, harjoittanut tätä aktiivista itsesi vähättelemistä. Joko ääneen tai sitten vain mielessäsi, tai molempia. Ei sellaisesta opi pois päivässä, eikä viikossa eikä kuukaudessakaan. Älä siis aseta mahdottomia tavoitteita sen suhteen, miten nopeasti sinun pitäisi päästä pois tästä ansasta. 

On hidasta ja työlästä oppia pois itsensä vihaamisesta. Vaatii tosi paljon voimavaroja ja tietoista tekemistä opettaa omia lihaksiaan pois rutiineista, jotka tähän asti ovat tapahtuneet itsestään, kahta kertaa niitä miettimättä. Se on väsyttävää hommaa eikä tuloksia näy heti, joten se on myös tosi turhauttavaa, varsinkin kun suurimmaksi osaksi lähes kaikki, mitä näemme joka päivä mainoksissa, televisiossa, internetissä, somessa, edelleen puhuu sitä vastaan. 

TL;DR

  1. Vaihda tavoitetta: älä pyri siihen, että rakastat itseäsi 24/7, vaan muista Saara Särmän nerokas idea: pyri siihen, ettet enää aktiivisesti vihaa itseäsi. Se on aivan hyvä alku.
  2. Yritä pitää mielessä, että olet suurimman osan elämästäsi vähätellyt itseäsi, joten tämä käyttäytymismalli on jo lihasmuistissasi. Vie paljon aikaa oppia pois siitä. 

Tulen joulukalenterin aikana jakaamaan omat lemppariharjoitukseni, siis ihan konkreettisia juttuja, millä voi oppia pikkuhiljaa pois itsensä vihaamisesta! Jos on jotain kysymyksiä liittyen tähän tai erityisiä toiveita, kerro se ihmeessä kommenteissa!

Joulukalenterin 1.luukun Seuraa somessa! -vinkki:

View this post on Instagram

Positive body image is not about loving or liking the reflection you see in the mirror. It's about taking a functional view of the body – focusing on what it can do for you, the skills it can do and learn. It's an attitude toward the whole body not just as a surface aesthetic. . . Those with positive body image actually spend less time ruminating on their body's surface appearance, and more time in appreciation and accepting the changing nature of emotional and mental experiences relating to embodiment – without needing to love it 100% of the time. . . The goal of 'Loving your body' may be a very unrealistic and even dismissing experience, especially if you have received feedback on multiple levels that your body is somehow problematic. Your relationship with your body may be distant, distressing, apathetic, resentful. There is likely a lot of healing and repairing to do, which takes time, resources and energy to move through. . . If you're at the beginning stages of considering that maybe your body isn't the issue – just notice the battle going on, the fighting between you and your body without judgement, and ask yourself, 'what might it be like to even consider calling a truce with my body? What would that look like? How might I feel? What might I do with those emotions I so easily placed upon my body? How might I work with those?' . . #psychology #healthateverysize #bodyimage #trauma #intuitiveeating #therapy #mentalhealth #mentalillness #edrecovery #morethanmybody #counselling #dietculture #health #feminism #selfcare #bodypositivity #bopo

A post shared by Ashlee Bennett – Melb AUS (@bodyimage_therapist) on

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!

House of Underground Drag

Tämä juttu on julkaistu alunperin Kuuma Linja -zinessa keväällä 2018. Zinen luvalla julkaisen sen omassa blogissani, sillä aihe on ajankohtaisempi kuin koskaan!

drag_kuuma_linja2

Kulttuuritalo Telakalla on sen perustamisesta lähtien nähty kahdella sanalla sanoen ”vaikka mitä”: on Ufo Rockia, runonlausuntaa, telakkalaisten bändejä kuten legendaarinen Kirkkovene, missä bändin jäsenet, kaikki naisia, pukeutuivat mustiin roskasäkkeihin ja roudarinteippiin, on ollut Mental Alaska -klubia ja edelleen performanssitaiteeseen keskittyvää Perfo!-klubia. Maaliskuun alussa 2018 Telakalla koettiin kuitenkin jotain aivan uutta: kolme settiä ennennäkemättömiä drag-esityksiä yhdeksän eri artistin voimin. Kysymyksessä oli helsinkiläisen underground drag -kollektiivi House of Jaahasin Jaahas All Stars -klubi. Tupa oli täysi, tunnelma katossa ja jopa kaikkeen tottunut henkilökuntakin viihtyi aivan uudella tavalla.

Mitä on drag – ja erityisesti, mitä on underground drag?

2009 alkanut drag-artisti ja muusikko RuPaulin luoma ja luotsaama televisio-ohjelma RuPaul´s Drag Race on yleisesti tunnustettu syyksi, miksi drag-kulttuuri on tullut suuremman yleisön tietoisuuteen.  Tämän tosi-tv-ohjelman esittelemä drag on kuitenkin useimmiten vain yhtä kuin cis-mies (cis tarkoittaa sitä, että ihminen tunnustaa sitä sukupuolta, mikä on hänelle syntymässä määritelty) peruukki päässä, meikit naamalla huulisynkkaamassa Madonnan Like a Virginiä tai Paula Koivuniemen Aikuista naista.

Drag-kulttuuri itse on vanha kuin synti, ja syntisenä, paheellisena viihteen muotona se onkin näyttäytynyt niille viihteen kuluttajille, joille drag tarkoittaa edelleen miehiä, jotka yliampuvalla ja seksuaalisuutta korostavalla tavalla esittävät lavalla naisia. Ja sellaisena se ehkä joissain piireissä halutaankin pitää.

”Minut on evätty eräästä drag-kisasta Theodora Rexin hahmolla sanoen, että ”Drag queen on mies, joka pukeutuu naiseksi. Olet kaunis nainen, mutta et voi osallistua drag queen -kisaan” kertoo Jaana Pirskanen, 42-vuotias drag-artisti, jolla on takanaan monipuolinen ura esittävän taiteen parissa.

Onneksi RuPauliiin vahvasti henkilöytyvä ja ahdasta, binääristä eli kaksijakoista sukupuolikäsitystä toisintava kulttuuri, missä vain cis-mies voi olla drag queen, ei ole ainoa tila, missä voi harjoittaa tätä monipuolista taiteen muotoa.

Vaativa taiteenlaji

Yhdessä asiassa RuPaul’s Drag Race -ohjelma antaa realistisen kuvan lajista: drag-artistina toimiminen vaatii usean eri taidon hallitsemista. Moneen katsojaan tekeekin vaikutuksen se, että ohjelman drag-artistit tekevät omat pukunsa, meikkaavat itse, suunnittelevat koreografiansa, jotkut jopa tekevät omat peruukkinsa, puhumattakaan asusteista ja niiden muokkaamisesta. Monella on musiikki-, tanssi- tai teatteritausta.  Sama ilmiö toistuu myös underground dragissa.

Drag-artistit Jaana Pirskanen, Henriikka Mäkelä ja Pauliina mainitsevat Lola Vanillan, helsinkiläisen drag-artistin, kysyttäessä, missä ovat oppineet drag-esiintymisestä tarvittavan. Lola Vanilla on siviilissä 34-vuotias taidekasvattaja, joka on järjestänyt useita School of Vanilla -työpajoja uusille drag-artisteiksi hamuaville.

Mäkelän Bambi Bizarre ja Pauliinan Hyperfemme -hahmot molemmat syntyivät School of Vanillassa. Pauliina kertoo osallistuneensa School of Vanillaan, koska halusi tutkia kaikkia naisellisiksi miellettyjä olemisen tapoja, joiden haltuunotossa hänellä oli mielestään vaikeuksia, ja jotka nähdään huonoina, heikkoina, sopimattomina, liiallisina, epäitsenäisinä, pinnallisina… lista jatkuu loputtomiin.

Lola Vanilla kertoo, että School of Vanilla syntyi tarpeesta rohkaista, herätellä, haastaa ja monipuolistaa kotimaista drag-skeneä. ”Ajatus taitojen/aatteen opettamisesta eteenpäin tuntui tutulta ehkä siksi, että toisen intohimoni burleskin puolella työpajoissa omien vahvuuksien opettaminen ja jakaminen on vakiintunut käytäntö. Vastaanotto on ollut todella kiittävää, Helsingin laajat kurssit ovat kaikki olleet täynnä” kehuu tämä monen drag-idoli ja opettaja.

Sukupuoliroolien tutkiminen ja stereotypioiden rikkominen

bambijadyenasty_kuuma_linja3

Bambi Bizarre ja Dye Nasty

Underground drag rikkoo stereotypian, minkä mukaan vain mies voi olla drag queen, tai että puhdas drag on aina naisen esittämistä.

Pauliina, drag-nimeltään Hyperfemme ja yksi drag-kollektiivi House of Jaahasin perustajista, muotoilee asian näin: Drag on mulle tapa tutkia sukupuolta ja sen esittämistä. Tavallaan se on osa sitä jatkumoa, jossa joutuu arjessaan sukupuolitetuksi jollain tavalla tai huomaa itse sosiaalistuneensa esimerkiksi sukupuolittuneeseen tapaan ottaa tilaa. Dragissa erona on se, että mä päätän mitä esitän ja miten, ja toivon että yleisö on myös katsomossa drag-lasit päässä, eli ymmärtää katsovansa sukupuolen esittämistä ja reflektoi omaa katsomistaan sitä kautta.”

Samalla tavalla ajattelee myös Rosis, joka tunnetaan drag-artistina nimeltään Viha Piirakka Seita Nilla, tuttavallisemmin Vihis: ”Drag merkitsee mulle luovuuden vapautta ja vapautta olla oma itsensä, ja tulla hyväksytyksi, niin kasvotusten kuin lavalla. Drag on yhtä aikaa kevyttä ja hauskaa ja kuolemanvakavaa – sillä tavalla, että se ei ole suorittamista ja kilpailua, mutta merkitsee valtavasti ihmisille, ja niin myös mulle. Dragissa saa kokeilla, mokata, pitää hauskaa ja olla oma itsensä, ja sillä voi olla valtavan suuri painoarvo yleisölle. Se on äärimmäisen voimaannuttavaa ja vapauttavaa.”

Drag queenien lisäksi vähemmän tunnettu ja arvostettu drag-rooli, jolla on kuitenkin vielä niin sanotun valtavirta-dragin yhteisön hyväksyntä, ovat drag kingit. Heistä taas usein ajatellaan, että siinä missä drag queeniä voi esittää cis-mies, vain cis-nainen voi olla drag king.

Pirskanen muistelee haaveilleensa, että halusi tehdä jotain muutakin hahmoa kuin drag kingiä: ”Jostain syystä ajattelin, että minulla ei ole lupaa olla drag queen, koska en ole mies.” Lola Vanillan vaikutuksen myötä Pirskanen kuitenkin vakuuttui siitä, että esiintyjän sukupuoli ei määritä sitä, minkälaista dragia voi tehdä. ”Niinpä loin Theodora Rexin, groteskin kauniin queer-queenin, jonka sukupuoli on ei-binäärinen, yhdistelmä feminiiniseksi ja maskuliiniseksi luokiteltuja piirteitä. ”

Underground dragin yksi hienous onkin siinä, että lavalla nähtävät hahmot eivät ole välttämättä tunnistettavissa olevia populäärikulttuurin henkilöitä, vaikka kuultavat kappaleet olisivatkin tuttuja klassikoita. Drag-artisti voi myös näyttää hahmonsa eri puolia tai jopa esittää joka kerta eri hahmoa.

Pirskasella on Theodora Rexin lisäksi myös Magnus Love -niminen drag king -hahmo, joka on ”tunteikas, herkkä, helposti itkevä drag-hahmo. Hän myös epäonnistuu usein ja on tunteineen paljaana ihmisten edessä. Magnus on myös sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan fluidi, ei-binäärinen hahmo.”

Tamperelainen Henriikka Mäkelä taas ilmentää Bambi Bizarrena lähes joka esitykseen eri hahmoa. Viime vuoden syksyllä perustetulla Gaggin´Drag -klubilla, jonka toisena tuottajana Mäkelä toimii, Bambi Bizarre on nähty rakkauteen pettyneenä morsiamena, yhteiskunnan ulkonäköpaineiden kanssa kamppailevana hypernaisellisena naisena, pohjanmaalaisena maskuliinista roolia kyseenalaistavana haitarinsoittajana ja pääsiäisteemaisessa illassa myös ihmeitä tekevänä hardcore-Jeesuksena.

”Drag on vapauden ja luovuuden areena, ei stereotypioiden vaalimisen linnake!” 

Drag on muutakin kuin vaatteet, meikki ja asusteet. Rosis painottaa, että ko. taiteeseen liittyvästä kannattaa opiskella kaikki mahdollinen: ”Meidän on artisteina tiedettävä dragin historiasta, sillä drag on aina ollut poliittista tavalla tai toisella, ja merkittävää yhteiskunnallisesti. Loukkaavalla dragilla ei ole paikkaa tässä yhteisössä – se ei ole dragia minun silmissäni.”

Intersektionaalisella eli eri lähtökohdat huomioonottavalla feminismillä on tärkeä rooli underground dragissa. Se on monen drag-artistin hahmojen vankka perusta, jota mietitään myös yleisön näkökulmasta.

House of Jaahasista Pauliina kertoo tarkemmin, että järjestäjät miettivät paljon sitä, miten luodaan turvallisempaa tilaa keikkapaikalle ja kuinka saadaan dragista, sen tekemisestä ja keikoista sellaisia, että mahdollisimman moni voisi osallistua.

Pirskaselle drag ja intersektionaalinen feminismi ovat perustavanlaatuisesti yhteen kietoutuneita. Pirskasen mukaan esiintyjällä on vastuu siitä, millaista todellisuutta hän esityksillään tuottaa. ”Minulle (underground) drag on tapa ilmaista inklusiivista arvomaailmaa. Sekä lavalla että sen ulkopuolella käydään keskusteluja ja reflektoidaan kriittisesti yhteiskuntaa ja omaa tekemistä. On tärkeää katsoa ympärilleen ja kuunnella.”

Yhteisöllisyyden turva ja inklusiivisuuden voima

vilma_drag_perhe1


”Suomalainen kokeellinen, inklusiivinen, queer drag -skene on täynnä lahjakkaita, upeita esiintyjiä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan eteenpäin. Siellä ymmärretään, että sukupuoli tai seksuaalisuus ei määritä sitä millaista dragia ihminen voi luoda.”

Suomessa syntyneitä ja aktiivisesti toimivia, klubi-iltoja järjestäviä underground drag-kollektiiveja on vain muutama. Helsingissä toimivat pienemmät House of Jaahas ja House of Auer sekä laajempi kollektiivi, monen aktiivisesti keikkailevan drag-artistin synnyinkoti Drag Me To HEL, ovat saaneet rinnalleen vihdoin Tampereellakin järjestettävän Gaggin´Drag -klubin.

Gaggin´Dragin synnystä Mäkelä muistelee: ”Olin itse asiassa muuttamassa Helsinkiin, mutta sen sijaan että muuttaisin skenen perässä sinne minne kaikki muutkin, vain koska täällä Tampereella ei ikinä tapahdu mitään, päätin tuoda skenen ja tapahtumat tänne. Kaikesta saamastani palautteestani voin päätellä, että sille oli tarvetta ja se oli sen arvoista.”

Gaggin´Drag -klubeja on pidetty nyt neljä kertaa, joista kolme on ollut loppuunmyytyjä jo ennen kuin esitys on päässyt alkamaan. House of Jaahasin Nights of Jaahas -klubi-illoissa, jotka järjestetään Helsingissä Lepakkomiehessä, on myös väkeä riittänyt, ja suurin osa illoista on myös myyty loppuun. Underground dragille on siis selvästi tilausta sekä yleisöä että alalle haaveilevia esiintyjiä ajatellen.

Pauliina kertoo tutuksi tulleesta ulkopuolisuuden tunteesta ennen dragin pariin pääsemistä, joten hänelle on henkilökohtaisesti hyvin tärkeää yrittää tehdä House of Jaahas -klubista ja koko skenestä laajemmin paikka, jonne uusien ihmisten olisi mahdollista tulla ilman, että annetaan vaikutelma jostain yrmeästä sisäpiiristä. Nyt House of Jaahas on järjestämässä yhdessä alakulttuurikeskus Loukon kanssa matalan kynnyksen drag-kurssia tällä samalla ajatuksella.

Vaikka iso osa Suomen nykyistä underground dragia tekevistä onkin saanut oppinsa School of Vanilla -työpajan myötä, se ei ole vaatimus skeneen sisään pääsemiselle. Rosis eli Vihis on yksi niistä, jotka ovat tulleet mukaan ”ulkopuolelta”: ”Sen takia koin toiseutta hyvin pitkään, mutta minun jälkeeni yhä enemmän tyyppejä jo tullut lisää tähän yhteisöön eri teitä. Koen, että voin tukeutua drag-yhteisööni esim. esitysten testaamisen ja läpikäymisen kanssa, sekä ihan vain elämäni kanssa.”

Pirskanen todistaa samankaltaisesta kokemuksesta : ”Saan voimaa, rohkeutta ja rakkautta yhteisöltäni! Se, että saan keskustella yhteiskunnasta, dragista, burleskista, elämästä ja taiteesta laajemmin on minulle todella tärkeää. Se, että ihmiset pyytävät esiintymään ja antavat palautetta, koskettaa syvältä. Koen, että minuun uskotaan esiintyjänä ja minulle annetaan tilaa olla oma itseni ja kokeilla ja kehittyä sekä ihmisenä että esiintyjänä.”

Drag on siis muutakin kuin vain harrastus tai sivutoimi. Lola Vanilla pitää dragia yhtenä oman elämänsä kulmakivenä: ”Drag täyttää omassa elämässäni ehkä samankaltaista kohtaa, jota joillain toisilla esimerkiksi uskonnollisuus. Koen että se on enemmän kuin harrastamista, mutta pelkästään työksi sen kutsuminen ei sekään tunnu oikealta. Lola on arkiminäni osa, jatke ja ilmentymä johon suodattuu oikeita ominaisuuksiani erilaisella ”sekoitussuhteella” kuin arkiminässäni. Siksi koen että drag on osa minäkuvaani, ja vaikka en enää koskaan maalaisi naamaani tai nousisi lavalle, joku osa Lolaa säilyisi minussa vuosia, jopa vuosikymmeniä. ”

Uusille artisteille drag voi olla käänteen tekevä kokemus. Mäkelän sanoin se voi parhaimmillaan avata kokonaisia uusia maailmoja: ”Drag antaa luvan tutkailla itseään ja toteuttaa näitä eri puolia itsestään. Lisäksi nyt tunnen kuuluvani johonkin yhteisöön, meillä on ihana, välittävä ja tukeva drag-perhe. ”

Underground dragin tulevaisuus

Hyperfemme, Bambi Bizarre, Theodora Rex ja Viha Piirakka kaikki selvästi näkevät tilausta dragille yhtenä mahdollisuutena kaikenikäisten, -sukupuolisten ja -taustaisten ihmisten kokeilla eri rooleilla ja pirskoa stereotypioita – sekä luovasti toteuttaa itseään. ”Toivon että naiset, transihmiset, genderfluidit, muunsukupuoliset, ei-binäärit, sukupuolettomat, miehet ja muut voivat tehdä omannäköistään dragia ilman konservatiivisia raja-aitoja”, luettelee Pirskanen. Pauliina lisää: ”Kaikkein ihaninta olisi, jos onnistuisimme luomaan niin turvallisia tiloja, että tyypit voisivat kokeilla asioita jotka kiinnostavat, mutta myös jännittävät.” Vihis yhtyy tähän toivomukseen ja haluaisi myös, että yhä useampi ihminen saisi tietää dragin monimuotoisuudesta ja että siitä omalta osaltaan tulisi myös mainstream-dragia.

Kaikilla on myös viesti RuPaulille ja hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleville:

”When was the last time you went to an actual drag show? (and no, drag race finales don’t count)” Vihis

”We’re all born naked and the rest is drag. RuPaulin olis musta ihan hyvä pysähtyä miettimään tätä omaa lausahdustaan ja sen merkitystä.” Hyperfemme

”Älä jarruta, vaan anna dragin kasvaa ja kukoistaa. Sukupuoli ei voi määrittää sitä millaista taidetta ihminen saa tehdä! ” Theodora Rex

”MITÄ VITTUU MUKA NAISET EI VOI TEHDÄ DRAGIA?” Bambi Bizarre

Entä mitä sanoo niin monelle tärkeä esikuva, Lola Vanilla?

”Toivoisin että suomalainen drag kasvaa täydeksi taidemuodoksi, joka säilyttää alueellista omaleimaisuuttaan mutta on myös auki maailmalle – ei pelkästään vastaanottavana vaan myös itsestään antavana yhteisönä. Instituutioiksi kasvaneita drag-kisoja on toki hauskaa katsoa, mutta toivon, että yhä useampi drag-artisti löytää oman äänensä myös ilman referenssejä ja kaikuja amerikkalaisiin supertähtikoneisiin. ”

Teksti: Javiera Marchant Aedo
Kuvituskuvat: Lady Clapback
Valokuva: Bambi Bizarre

Kuinka rentouttaa asiakas sisätutkimuksen aikana…

Lupasin Facebook-sivuillani kertoa, miten lopulta kävi Tampellan neuvolassa.

Yhdellä sanalla: huonosti.

Pidemmin:

Sen jälkeen, kun hoitajan ja Päiväperhon työntekijöiden kanssa kävin sen kaksituntisen keskustelun, minkä päätteeksi vihdoin, luulin, toiveeni ja tarpeeni kuultiin ja tultiin siihen tulokseen, että ”tavallinen” neuvola riittää, laskin defenssini ja hengitin. Siksi seuraavaan neuvolakäyntiin en valmistautunut etukäteen henkisesti, vaan astuin pahaa aavistamatta suoraan yhteen kauheimmista lääkärikokemuksistani ikinä.

Tietenkin käynti alkoi sillä, että lääkäri kysyi minulta ”do you speak Finnish?”. Se lupaa aina hyvää. On kuin hän ei olisi lukenut minusta mitään etukäteen, mutta kyllä kävi silti ilmi, että hän oli.

Käynnin aikana minulle tehtiin sisätutkimus (kaikki hyvin) sekä juteltiin hyvin lyhyesti pahoinvoinnista (oksentaminen illalla johtuu rasituksesta tai väsymyksestä) sekä siitä, mitä tehdä, jos alkaa närästää. Lopun aikaa keskusteltiin, kyllä vaan, siirtymisestä Päiväperhon asiakkaaksi.

Lääkäri käytti järjestyksessä seuraavia argumentteja:

Kuvahaun tulos haulle excuse me meme

  • Kyllä sinun kannattaisi sinne mennä, kun sinä odotat yksin jakaikkea…
  • Sinä NYT VAAN JÄIT KIINNI Audit-kyselystä…
  • Lastensuojelulaki MÄÄRÄÄ että sinun on mentävä sinne, jos sinulla on ongelmia tämän kanssa, puhu päättäjille.

 

Kysyttäessä, onko Audit-pisteideni lisäksi mitään muuta syytä, miksi minua painostetaan ja syyllistetään Mielenterveys- ja Päihdeneuvola Päiväperhon asiakkaaksi, esimerkiksi onko käytöksessäni tai jossain, mitä olen kertonut, tullut ilmi sellaista, että minä hyötyisin Päiväperhon asiakkuudesta, lääkäri ei suostunut vastaamaan. Sen sijaan hän toisti, että minä jäin kiinni. Miten voi jäädä kiinni kyselyssä, mihin vastaaminen on vapaaehtoista?

Kun toin ilmi, että mikäli edes olisi asiaa perusteltu mielenterveysasioissa tukemisella, se olisi ollut parempi idea, koska sen puolen asiat huolestuttavat minua itseänikin, kun taas päihteisiin liittyvät kysymykset koen turhina ja tässä vaiheessa ärsyttävinä ja tungettelevina, lääkäri sanoi ”no se nyt on vaan sellainen sana siinä, ei siellä sellaista tukea saa, tai enemmän jos masentaa se ettei saa juoda alkoholia…”.

Kuvahaun tulos haulle excuse me meme

En ollut uskoa korviani.

Huomatkaa, että tämä keskustelu jatkui läpi käynnin, siis myös sisätutkimuksen aikana. Huomauttaessani, että voitaisiinko jatkaa keskustelua sisätutkimuksen jälkeen, lääkäri totesi että ”kyllä sinun täytyisi nyt yrittää rentoutua”.
Kuvahaun tulos haulle you don't say meme

Jouduin laskemaan kymmeneen. Monta kertaa. Nielemään itkua. Rauhoittamaan itseäni, nimeämään päässäni viisi asiaa, jotka näin sillä hetkellä. Olin hyvin järkyttynyt, pettynyt, vihainen ja koin oloni erittäin turvattomaksi. Sanoin ääneen, että on uskomatonta joutua taas olemaan tilanteessa, missä minua ei kuunnella, vaan edelleen jankutetaan päihteistä ja Päiväperhosta. Lääkäri itse suuttui tässä vaiheessa ja ääntään korottaen sanoi ”voidaako jutella välillä muustakin kuin päihteistä”.
”EN OLE MITÄÄN MUUTA HALUNNUTKAAN KUIN JUTELLA AIVAN MUISTA ASIOISTA AIVAN ENSI HETKESTÄ LÄHTIEN”. Olisin halunnut oikeasti huutaa sen. Mutta kuten minulle käy aina näissä tilanteissa, mitä enemmän kiihdyn, sitä korostetumman rauhallisesti ja hitaasti puhun.

Käynti loppui siihen, että tajusin, että se olisi viimeinen kerta, kun astun jalallanikaan Tampellan neuvolaan. Lääkäri kysyi, noustessani seisomaan, ”eikö tästä nyt ollut kuitenkin sinulle enemmän hyötyä kuin haittaa ja eikö sinua kuitenkin kohdeltu ihan asiallisesti?”.

Katsoin häntä silmiin. ”En ole aivan varma. Ja ei, minua ei taaskaan kohdeltu täällä asiallisesti.”

Lähdin pois itkien. Kymmenisen metriä neuvolasta alkoi tärinä. Loppupäivä meni itkuisissa merkeissä ja päänsäryssä.

Omakantaan tuli merkintä: ”Raskausseurannassa kiinnitetään huomiota jaksamiseen.”

Siihen asti, kunnes vaihdoin neuvolaa, ainoa asia, mikä vaikutti negatiivisesti jaksamiseeni, olivat käynnit Tampellan neuvolassa. 

Tiedättekö, mikä on nurinkurisinta? Keskustelin pitkään terapiassa tästä, mitä nyt tehdään. Sen tiesin, että Tampella on poissuljettu vaihtoehto minulla. Ja että siitä lähtien en koskaan menisi yhdellekään raskausajan käynnille yksin.
Mutta minne siirtyä? Terapeutti hyvin muistutti, että valitettavasti ei olisi mitään takeita siitä, etteikö jossain toisessa neuvolassa alkaisi sama farssi uudelleen, sillä Audit-kysely on Ipanassa jo. Joten lopulta päädyin siihen, että pyysin Päiväperhon sosiaalityöntekijän hoitoneuvotteluun terapeuttini luokse.
Ja päätin, että siirryn Päiväperhon asiakkaaksi sen jälkeen, kun minulle luvattiin, että se olisi ainoa paikka, missä saisin olla rauhassa päihdekyselyiltä ja saisin vihdoin ja viimein keskittyä itse raskauteen ja omaan sekä vauvani hyvinvointiin.

Asia, mikä ei koskaan aiemmin tullut ilmi: Päiväperhon ”mielenterveyspuoli” ei ole tuulesta temmattu. Minulle selvisi, että se on juuri oikea paikka minulle, mutta ei päihteiden takia, vaan koska syömishäiriötaustani takia todellakin tarvitsen erityistä tukea, jotta vahingolliset toimintamallit eivät pääse kontrolloimaan raskausaikaa. Ettei tästä tule loputonta vaa´alla käymistä ja sairasta ruokavalioon keskittymistä.

Jos tämä olisi osattu tuoda esille ekassa neuvolakäynnissä, kuitenkin olin jo ekassa puhelussa kertonut suoraan, rehellisesti ja avoimesti syömishäiriötaustastani, ja sillä osattu perustella Päiväperhon asiakkuutta, olisin harkinnut sitä aivan eri tavalla ja todennäköisesti ottanut tarjotun tuen vastaan heti.
Tampellan neuvola, you failed. Toivottavasti osaat paremmin seuraavien odottavien ihmisten kohdalla. Kaikilla ei ole minun tukiverkostojani, kokemustani terveydenhuollosta tai olemassaolevaa, toimivaa terapiasuhdetta. Kuinka paljon vahinkoa saadaankaan aikaan nytkin? Pelottaa edes ajatella.

Rehellisyys ei kannata aivan aina

Kuinka moni teistä, jotka tätä nyt luette, on joutunut koskaan lääkärin tai hoitajan vastaanotolla valehtelemaan saadaakseen tarvitsemaansa hoitoa?

En halua edes tietää tarkkaa lukua, koska kysymyksessä on surullinen, turhauttava ja raivostuttava ilmiö. Se koskettaa tällä hetkellä erityisesti muunsukupuolisia ihmisiä, mutta ongelma se on toki myös monille muillekin. Ja päätellen reaktiosta, kun otan tämän aiheen esille, se ei ole vain vähemmistössä olevien ongelma, vaikka muunsukupuolisten kohdalla näenkin sen nyt vakavana ja anteeksiantamattomana ihmisoikeusrikkomuksena.

Olen liian monta kertaa joutunut toteamaan, että minulle kuuluvan hoidon saaminen olisi ollut helpompaa, mikäli olisin joskus voinut lipsua omasta periaatteestani olla (ilmeisesti) typeryyteen asti rehellinen. Minä kun olen viattomasti kuvitellut, että kun on kysymys omasta terveydestäni, tietenkin parempi on, että minua hoitavat tahot tietävät mahdollisimman paljon.

Kuvahaun tulos haulle be honest meme

Neuvolakäynnit ovat viimeisin merkki siitä, että valehtelemalla olisin päässyt helpommalla. Lopputulos olisi ollut toki sama, mutta väitän, että olisin säästynyt turhalta ja uudelleentraumatisoivalta kahden tunnin tapaamiselta, mikäli olisin ymmärtänyt valehdella. Toki optimitilanteessa olisin säästynyt siltä ihan vain sillä, että kohdalleni olisi osunut ammattitaitoisempi hoitaja.

Tiedättekö, yritin kirjoittaa tätä jo viime viikolla. Olin kuitenkin vielä niin vihainen ja pettynyt, etten pystynyt. Lisäksi aihe ei ole yksinkertainen – tai enemminkin kysymys ei ole vain yhdestä aiheesta, vaan näihin viime aikojen kokemuksiin terveydenhuollon kanssa liittyy useampi ongelmallinen puoli. Käsittelen tässä kirjoituksessa  kuitenkin vain sitä ensimmäistä kolmesta selkeästi tunnistamastani (ja kokemastani) ilmiöstä, koska muuten tästä tulee kymmensivuinen essee. Kaksi muuta ovat vähemmistöön kuulumisen takia näkymättömäksi tekeminen ja varsinkin näin rodullistettuna naisena toiseutetuksi tuleminen, sekä uudelleentraumatisoitumisen riski.

Ensimmäinen ilmiö on se, ettei rehellisyys kannata.

Keskustelin aiheesta muutaman raskaana olleen kanssa ja olen kuullut varmistuksen monelta vanhemmalta: neuvolassa ei kannata koskaan kertoa totuutta siitä, mitä määriä on juonut alkoholia, polttanut tupakkaa tai käyttänyt kannabista ennen raskautta. Ilmeisesti sama kertomatta jättäminen kannattaa myös raskauden aikanakin.

Minähän olin rehellinen ja kerroin. En osaa mitenkään hävetä sitä, että olen viimeisen puolitoista vuotta mahdollisuuksien tullessa bilettänyt ja juonut paljon alkoholia, joten en ajatellut, että olisi mitenkään tarpeellista nytkään tehdä niin. En myöskään näe mitään ongelmaa siinä, että kyllä, kourallinen näistä kerroista on tapahtunut huonoista syistä, ja olen käyttänyt tällöin alkoholia ahdistuksenhallintakeinona – kuitenkin tietoisesti. Juomisesta olen myös yhtä tietoisesti kärsinyt aivan itse seuraukset: tästä esimerkkinä krapulat, joista en tiennyt mitään ennen kuin täytin 30 vuotta, ja kahdesti kokemani muistin menettäminen (osa illasta on hämärän peitossa), ainoat kaksi kertaa elämäni aikana.

Olen myös huomannut, että unettomuutta kärsivänä alkoholi on huono idea, joten tilanteessa, missä unettomuus on mennyt vähänkin pahaan suuntaan ja alkoholi on tuonut enemmän pahaa kuin hyvää, olen vähentänyt tai lopettanut juomisen kokonaan joksikin aikaa. Puolentoista vuoden aikana on ollut kertoja, kun olen työpäivän jälkeen mennyt parille juomalle lähiterassilleni, ja kertoja, kun olemme ystävieni kanssa juoneet jallupinoja Telakan terassilla.

Ja ylivoimaisesti eniten on tietenkin ollut päiviä ja viikkoja, kun en ole juonut tippaakaan alkoholia. Erotuksena esimerkiksi siihen ymmärtääkseni suureen joukkoon suomalaisia, jotka juovat lähes joka ilta yhden tai kaksi olutta/siideriä ja jotka joka perjantai vetävät vähintään pienet kännit. On saunaoluet, after worksit ja tarkoituksella vedetyt ”pohjat”, on etukäteen jatkoja varten hankitut viinat. On valomerkkiä edeltävän tunnin sisällä ykkösellä vedetyt shotit, koska ei oltu siihen mennessä tarpeeksi humalassa. Tietenkin tähän verrattuna minun tapani juoda vain tiukkaa viinaa (jaloviina tai tequilaa lähinnä) siemaillen rauhassa monta illan mittaan on toki epänormaalia ja epäilyttävää.

Neuvolassa kuitenkin selvisi hyvin pian, että millään tästä ei ole mitään väliä. Olin täyttänyt Ipanassa (sähköinen neuvolakortti) etukäteen AUDIT-kyselyn. Hoitaja kiinnitti siihen hyvin nopeasti huomion ja ilmeisesti kysyi vain tavan vuoksi ”tarkennusta”, koska ainoa, minkä hän näki, olivat tämän päihdekyselyn tulokset. Siis pisteeni kyselyssä, jossa jo pisteet 1-9 ovat ”lievä riippuvuus”. Ja koska ne olivat ilmeisesti jonkinlaisen rajan yli (kahdella pisteellä, mikäli ymmärsin oikein), hän oli kovin huolissaan ja koki, että ehkä minun pitäisi olla Päiväperhon asiakas.

Hän ei kuunnellut minua lainkaan. Hän hoki yhä uudelleen olevansa minusta huolissaan, mutta tarkentavaan kysymykseeni ”huolissasi mistä?” hän ei kertaakaan vastannut. Hän kiersi kehää.
– Nämä sinun testituloksesi, kyllä minä tässä vähän huolestun… Kuvahaun tulos haulle eye roll meme
– Huolestut mistä tarkalleen ottaen?
– Niin kun tässä kysytään tästä alkoholinkäytöstä, niin tässä vähän herää huoli…
– Herää huoli mistä?
– No katsos kun tässä testituloksessa on nämä vähän korkeat pisteet, niin kyllähän tässä nousee pieni huoli…

Eikä tämä siis nyt rajaannu pelkästään neuvolaan, vaan tämä toistuu muuallakin. Yksi läheinen ystäväni kertoi kokemuksestaan psykiatrilla. Hän oli hakeutunut hoitoon masennuksen ja ahdistuksen takia. Lähtökohtaisesti hän oli siis paikalla, koska hän halusi hoitoa. Hän erehtyi vaan jossain vaiheessa sanomaan, että hän haluaisi ehkä jotain lääkitystä ahdistukseen, koska muuten hänellä on ”välillä paha tapa lääkitä itseään alkoholilla”. Ja se riitti. Sen jälkeen jokaisella käynnillä psykiatri halusi puhua vain ja ainoastaan ystäväni alkoholinkäytöstä, eikä ystäväni yrittämisestään huolimatta päässyt enää työstämään ahdistuksen ja masennuksen syitä.

Se, mikä minua eniten huolestuttaa, on kuinka yleinen kirjoittamaton sääntö näyttää olevan tämä, ettei kyselyihin kannata koskaan vastata rehellisesti. Koska sehän tarkoittaa sitä, etteivät terveydenhoitoalan ammattilaiset nauti potilaidensa, anteeksi, asiakkaidensa, luottamusta – ja ilmeisesti tälle on syynsä.

Neuvolahoitaja, onneksi sentään sijainen, johon en toivottavasti enää koskaan törmää, ei siis ainoastaan ollut kuuntelematta minua, vaan lisäksi käytännössä pakotti minut suostumaan siihen, että seuraavalla kerralla paikalle tulisivat myös Päiväperhon työntekijät. Hän ehdotti tätä kolme kertaa ja kolme kertaa minä kieltäydyin, neljännellä kerralla suostuin vain, jotta hän menisi eteenpäin ja minä pääsisin kysymään asioita, jotka liittyvät JAA, ODOTAS, ÖÖ ESIM. RASKAUTEENI JA VAUVAANI. Tähän jäi aikaa noin 20 minuuttia muutenkin liian lyhyestä vastaanottoajasta, ja lopulta sekin meni päin helvettiä, koska olin siinä vaiheessa lyönyt liinat kiinni eikä minua enää kiinnostanut tämän hoitajan kanssa olla missään tekemisissä.

Ensikäyntini neuvolassa raivostuttaa minua edelleen. Ensimmäisen neuvolakäyntini hoitajan hyvin puutteelliset vuoronvaikutustaidot (jota pidän jopa tietynlaisena ammattitaidottomuutena) johti siihen, että kaksi Päiväperhon työntekijää käyttivät työajastaan pari tuntia käyntiin, joka osoittautui heille turhaksi ja minulle uudeleentraumatisoivaksi kokemukseksi. Minun piti valmistautua henkisesti tähän käyntiin. Jouduin avaamaan taas uudelle kolmelle ihmiselle hyvin kipeitä asioita vain, jotta he ymmärtäisivät kokonaisuuden ja näkisivät, että olen muutakin kuin Audit-pisteeni. Minun piti pitkän kaavan mukaan kertoa taustastani, jotta kaikki kolme ymmärtäisivät, että olen 35-vuotias itsenäinen ja aikuinen ihminen, joka pitää huolta itsestään, jaksamisestaan ja rajoistaan mm. käymällä traumaterapiassa kerran viikossa ja useamminkin tarvittaessa; jolla on vakituinen työpaikka, jota rakastaa; joka elää omien arvojen mukaista elämää; jolla on hyvä ja laaja tukiverkosto, ja jolla on poikkeuksellisen hyvä itsereflektiokyky.

Kuvahaun tulos haulle i am disappointed meme

Kaiken lisäksi kun soitin ensimmäisen kerran neuvolaan, vielä aivan pihalla kaikesta, (olin vasta edellisenä päivänä tehnyt raskaustestin – tai no, kolme testiä, ja sitten samana päivänä vielä kaksi, lopulta yhteensä muistaakseni kahdeksan), minä kerroin ihan itse  vapaaehtoisesti ja avoimesti mielenterveyshistoriastani eli masennuksesta, syömishäiriöstä ja traumaperäisestä stressihäiriöstä, ja itse edelleen oma-aloitteisesti ehdotin, että voitaisiinko järjestää neuvolapsykologin ja terapeuttini kanssa yhteinen tapaaminen tai pari, koska haluan tottakai voida mahdollisimman hyvin ja ennaltaehkäistä mitä nyt ikinä ongelmia voisikaan tulla. Näin asiakkuus Päiväperhossa olisi myös voinut tulla kysymykseen mielenterveyssyistä, (ja lopulta terapeuttini avulla tulin siihen tulokseen, että ei tarvitse) mutta ei jumalauta alkoholinkäytön takia.

 

Mikä mun pointti tässä on?

Hah. Haluan ensinnäkin vain avautua, koska VITUTTAA ja TURHAUTTAA

Oikeasti toivon myös, että tämä kirjoitus tavoittaisi mahdollisimman monta terveydenhoitoalan ammattilaista, tai alaa opiskelevia, jotta ymmärtäisitte, että teidän pitää jumalauta oppia kuuntelemaan niitä ihmisiä, jotka tulevat teiltä hakemaan hoitoa.

Jos se kysytte kysymyksiä, kuunnelkaa niitä vastauksia. Heittäkää ne tietokoneet helvettiin, lakatkaa tuijottamasta näyttöjänne, ja katsokaa sitä ihmistä siellä pöydän toisella puolella. Kuunnelkaa, mitä hän kertoo teille. Ja jos teille esitetään vastaavasti kysymyksiä, vastatkaa niihin.

On uskomatonta, että joudun yleensäkin kirjoittamaan tästä. On epäreilua, että kolmesta ja puolesta tunnista tähän mennessä tapahtuneista neuvolakäynneistä olen saanut puhua itse raskaudestani ja vauvastani enintään puoli tuntia. On järkyttävää, että toisen neuvolakäynnin jälkeen jouduin käyttämään monta päivää ja paljon voimavaroja siihen, että pääsin yli siitä kokemuksesta. Ja ei yksinkertaisesti ole millään tavalla hyväksyttävää, että vastaanotolla valehteleminen on kaikkien tuntema kirjoittamaton sääntö ja ainoa tapa, millä saa hoitoa. Kuvahaun tulos haulle fucking listen meme

Missä kerron, minkälainen on tyhmä kysymys ja miksi olen tällä hetkellä maailman onnellisin tyyppi.

Olette varmasti kuulleet tämän useita kertoja useissa eri yhteyksissä: tyhmiä kysymyksiä ei ole.
Rohkeasti vaan käsi ylös ja uskaltakaa kysyä!
Tunnetteko sen tyypin, joka esittelykierroksen aikana kertoo olevansa se, joka uskaltaa kysyä myös niitä tyhmiä kysymyksiä? Minäkin olen joskus, ylpeästi, ilmoittanut olevani Tyhmien Kysymysten Kysyjä.

Juu, tyhmiä kysymyksiä ei ole oppimistilanteissa, kun esimerkiksi aloitat uudessa työpaikassa, uutta harrastusta tai muuten vaan opiskelet jotain uutta asiaa. Kuitenkin, kun on kysymys toisen ihmisen elämästä ja henkilökohtaisista asioista, voin aivan tässä suoraan paljastaa teille: on olemassa hyvinkin tyhmiä kysymyksiä. Ne ovat usein myös tungettelevia, ajattelemattomia, ärsyttäviä ja jopa loukkaavia. Niille on myös yhteistä se, että ne ovat turhia ja ne tulevat pyytämättä ja jopa senkin jälkeen, kun yrittää tehdä selväksi, että se nimenomainen alue ei ole avoin uteluille, niitä seuraa uusia, yhtä tungettelevia kysymyksiä.

Nyt seuraa uutinen!

Minä olen raskaana! Minussa, minun kohdussani, on paraikaa tekeillä aivan uusi tyyppi!

”Sikiö liikkuu vilkkaasti. Kallon muoto normaali. Neuraaliputki ja vatsanpeitteet vaikuttivat ehyiltä. Sydämen syke +. Rakko, ventrikkeli ja raajat näkyvät. Lapsivettä norm määrä.”

Minä näin hänet eilen ultraäänitutkimuksessa! Hän on ihmisen näköinen, liikkuu ja on mun lempityyppi koko maailmassa, vaikka se on ollut olemassa vasta vähän alle 12 viikkoa. Hän kulkee työnimellä Peanut tai Verso tai Porotín. Hän on minun.

imaedthis

Olen onnellinen ja innoissani ja maltan hädin tuskin odottaa! Olen halunnut lasta niin pitkään kuin muistan. Olen aivan pihalla ja väsynyt ja minua etoo joka päivä, mutta olen onnellinen. 

Valitettavasti nyt jo voin kertoa, että raskauteenkin liittyen pahinta ovat toiset ihmiset ja heidän ”ystävällisiksi tarkoitetut” mutta tungettelevat, typerät tai vähintään hölmöt ja aivan ehdottomasti turhat kysymykset.

Tähän mennessä inhokkini numero yksi on:

”Kuka on isä?”

Minut tuntevat tietävät: olen hölöttäjä eli kerron avoimesti omista asioistani. Aina kun elämässäni tapahtuu jotain uutta, hauskaa, jännittävää tai ihan vaan siistiä, kerron siitä. Puhun siitä ääneen, jaan sen Instassa, Facebookissa, kerron sen WhatsAppissa kaikille ja usein jopa moneen kertaan, jos samat ystävät on muutamassa samassa ryhmässä. Se voi olla jotain suurta, kuten uusi työpaikka tai työtehtävän vakinaistaminen, se voi olla tuleva keikka tai jopa ”MEEN KAMPAAJALLE HUOMENNA!”

Jos siis olisin tällä hetkellä jonkinlaisessa romanttisessa ihmissuhteessa, sen tietäisivät aika lailla kaikki. Mikä taas johtaa siihen, että mikäli kanssani vauvaa odottaisi toinen ihminen, kertoisin sen kyllä raskausuutisen yhteydessä. Mielestäni tämä on aika looginen ajatuskulku, aika lailla vähimmäinen määrä päättelyä, minkä toivon ystävieni, kavereiden ja jopa tuttavien, joiden kanssa olen usein tekemisissä, kykenevän tekemään.

Kuvahaun tulos haulle eye roll meme

Siksi en voi hyväksyä, että tästä huolimatta aivan liian moni kysyy joko välittömästi onnittelun jälkeen (sentään) tai jopa ENNEN onnittelua, että mites tota, kuka sen isä on.

Yhtä käsittämätöntä on se, että vaikka vastaan ”Pyhä Henki” tai ”Minä” tai ”Ei ole” tai muu sellainen vastaus, josta aika selkeästi voi myös päätellä, että en halua keskustella aiheesta ainakaan juuri kysyjän kanssa, silti seuraa yritys jatkaa aiheesta keskustelua.

Minä olen hyvin sosiaalinen ihminen. Minun on helppo jutella tuntemattomien ihmisten kanssa, viihdyn isoissa tapahtumissa, missä on paljon tuntemattomie ihmisiä, harvemmin jään sanattomaksi, pystyn sopeutumaan yllättävissä tilanteissa, olen sosiaalisesti taitava. Siitä huolimatta uusiin ihmisiin tutustuminen, uusien ystävyyssuhteiden solmiminen, on ollut vaikeaa ja jopa ahdistavaa jo lähes kymmenen vuoden ajan. Se johtuu pitkälti siitä, että ihmiset kysyvät typeriä kysymyksiä, ja kyllä, lähes aina ”tarkoittaen pelkkää hyvää”. Uteliaisuuttaan, hyväntahtoisuuttaan, koska ovat kiinnostuneita, koska haluavat tutustua tai ”käydä dialogia.” Morjes miten mä vihaan dialogia.

Vuosi 2017 ja myös tämä vuosi on olleet tämän asian suhteen poikkeuksia. Olen puolentoista vuoden aikana tutustunut todella moneen uuteen, mahtavaan, ihanaan tyyppiin, joista useasta on tullut minulle hyvinkin läheisiä ja tärkeitä ystäviä. Suurin osa näistä ihmisistä kuuluvat joko kanssani samaan tai toiseen, jopa useaan, vähemmistöön. On paljon rodullistettuja ja POCeja, queer-tyyppejä, sukupuolivähemmistöihin kuuluvia, on muutama, jotka ovat tätä kaikkea.
Tiedättekö miksi se onnistui? Mikä muuttui?

Minä törmäsin ihmisiin, joilla on kanssani sama käsitys yksityisyydestä, omien turvallisten rajojen asettamisesta ja siitä, että muiden ihmisten asettamia rajoja kuuluu yksiselitteisesti kunnioittaa. Tämä sai aikaan sen, että yhtäkkiä oli turvallista tutustua uusiin ihmisiin, varsinkin kun nämä uudet ihmiset halusivat tutustua minuun, eivät eksotisoituun sterotypiaan latinalaisamerikkalaisesta naisesta tai karikatyyriin pakolaisesta. He näkivät minut. Ja minä näin heidät.

En minä toki erehtymätön ole: muistan pari tilannetta, missä jotain kysyttyäni toivoin välittömästi, etten olisi kysynyt. Minulle on myös kysymyksen jälkeen sanottu suoraan ”tuo oli henkilökohtainen kysymys”.
Mitä näistä on seurannut: en tee enää toiste niin.
Mitä ei ole seurannut: takajaloille nousemista, loukkaantumista, ”en minä mitään pahaa tarkoittanut”, ”eikö enää mitään saa kysyä” jne.
Miksi? Koska ymmärrän, että vaikka olisin kuinka utelias toisen ihmisen asioiden suhteen, vaikka mieleeni nousisi pyytämättä tusina kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen, aika pienellä miettimisellä ymmärrän, ettei se oikeuta minua kysymään niitä ääneen. Hetken aikaa harjoiteltuani ei tarvinnut kauheasti edes ponnista, nykyään ihan tosta noin vaan miettimättä pystyn olemaan olematta tungetteleva ääliö. Who would’ve guessed?

En siis halua kysymyksiä lapseni siittäjästä. Tai sukupuolesta.

Julkistin raskauteni Facebookin välityksellä eilen kaikille (siellä oleville) ystävilleni. Pyysin samalla, ettei kysytä tyhmiä, niin ei jää kellekään paha mieli, vaan voidaan keskittyä olemaan onnellisia, koska minä ainakin olen. Minun oli tehtävä niin, jotta voisin edes hiukan vähentää tungettelevien kysymysten määrää. Ja kirjoitan tämän tekstin, koska toivon, että sinä, joka tätä luet, ehkä mietit kaksi kertaa ennen kuin seuraavan kerran kysyt jotain henkilökohtaista toiselta ihmiseltä. Onko sinulla oikeus kysyä, vaikka kuinka haluaisit tietää? Luuletko, että se toinen ihminen haluaa puhua asiasta? Voisitko kysyä jotain vähemmän henkilökohtaista? Voisitko jättää kysymättä ja silti jatkaa keskustelua? Ennen kaikea: miksi haluat tietää? Haluatko vain ja ainoastaan tyydyttää oman uteliaisuutesi?

Jos tunnet kysymyksen kohteen tarpeeksi hyvin ja tiedät tasan tarkkaan, että kysymys on toivottu, niin anna palaa. Olen minäkin muutaman ystävän kanssa hyvinkin mielelläni keskustellut lapseni siittäjästä, mutta se ei ole keskustelu, jonka haluan käydä milloin tahansa kenen kanssa tahansa, joka asiaa keksii kysyä. Uskokaa pois, että mikäli haluan jutella siitä, se tulee kyllä ilmi.

Kuvahaun tulos haulle get over it meme

Minun ei tässä tarvitse edes avata sen kummemmin syitä sille, miksi en halua tai miksi minun ei tarvitse keskustella aiheesta kenen kanssa tahansa. Tämä on raja, jonka minä asetan. Se on minun yksityisasiani. Oikeus tähän tietoon on tasan tarkkaan minulla, siittäjällä ja syntymättömällä lapsellani. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta edes kysyä, saati vaatia vastausta. Se siitä.

 

Samaan syssyyn asetan muutaman muunkin rajan:

  • En halua kysymyksiä vauvani sukupuolesta. Are you kidding me? Aion suhtautua epäluuloisesti jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta syntymättömän lapseni sukuelimiin. Voin toki käydä keskustelua siitä, miten sukuelimet eivät myöskään ole yhtä kuin sukupuoli. Toivon kuitenkin, että ihmiset voisivat asiasta ottaa itsekin selvää, esimerkiksi täällä on hyvin tietoa aiheesta.
  • En edelleenkään halua, että minuun kosketaan ilman lupaa. Olen tähänkin asti vihannut sitä, että tuntemattomat ja jopa tutut ihmiset (poislukien hyvät ystävät) koskettavat hiuksiani ilman lupaa, joten ymmärtäkää samantien, ettei raskaana olevien ihmisten mahaa kosketa ilman lupaa. Itse miettisin kyllä kahdesti, ennen kuin kysyn muulta kuin todella hyvältä ystävältä, saanko koskea hänen mahaansa.
  • En halua pyytämättä neuvoja. Kyllä minä kysyn, jos minä tarvitsen niitä. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat olleet raskaana, joilta haluan neuvoja. He ovat ystäviä, joiden arvioon luotan ja joilla uskon tai jopa tiedän olevan kanssani samat arvot ja ajatukset liittyen raskauteen ja vanhemmuuteen. Lisäksi minulla on hyviä tietolähteitä, neuvola, omat vanhempani ja kyky kriittisesti etsiä tietoa internetistä.
    Minusta oli hienoa, kun ystäväni H kertoi vieneensä yhteiselle ystävällemme tiettyjä juttuja sairaalaan synnytyksen jälkeen, koska ”nämä oli sellaisia asioita, mitä itse toivoin, että minulla olisi ollut, mutta en osannut niitä etukäteen miettiä.” Tämä oli musta hienoa! Minä kyllä kuulen todella mielelläni muiden kokemuksista, mutta on olemassa eroja siinä, miten niistä kertoo.
  • Ei kauhistelua, kiitos! Morjes, miksi ihmeessä koetaan tarpeelliseksi heittää kehiin esimerkiksi:
    – LOL ET SITTEN TUU NUKKUMAAN SEURAAVAAN VUOSISATAAN HEH HEH!
    – Öö no mulla on kyllä kokemusta unettomuu–
    – EI OO YHTÄÄN SAMA ASIA KUULE!
    – Kuule, mitä jos olisit olematta toisten ongelmia vähättelevä mulkku ja annat mun olla.  (en oikeasti vastannut näin, mutta halusin.)Olen tähän mennessä kuullut jo lukuisia ”odotas vaan kun tulee uhmaikä/nännit vuotaa verta/muksu on teini-iässä/tulee hampaita” tai sitten sarkastinen ”onnea vaan, odotas kun jalat turpoaa/alkaa supistukset/muu kauhea asia x”. Holy shit. Mikä ihme teitä vaivaa, ihmiset? Jos haluatte takautuvasti myötätuntoa, kun teillä oli selvästi niin helvetin kamalaa, pyytäkää sitä. Kaataessanne tuollaisen määrän kauhukuvia niskaani saatte aikaan vain sen, etten halua enää sen jälkeen kauheasti olla teidän kanssanne tekemisissä tai ainakaan keskustella kanssanne raskaudesta tai vanhemmuudesta. Olen onneksi myös voinut ihan eri tasolla jutella aiheesta ihmisten kanssa, jotka kykenevät kertomaan omakohtaisista kokemuksista hyvine ja huonoine puolineen ilman, että maalaavat minulle Kauheaa Tulevaisuutta. Ja jos kauhukuvien maalailu on teidän tapanne yrittää toivottaa minut tervetulleeksi vanhemmuuskerhoon, en halua liittyä siihen. Perustan oman.

Sen sijaan on olemassa paljon aiheita, joista mielelläni juttelen ja kysymyksiä, joihin mielelläni vastaan:

  • Mitä nimiä olen miettinyt? HALUATKO KUULLA KAIKKI, NIITÄ ON MILJOONA –> for realz tho, mun lempparikysymys raskaana oleville ystävilleni on ollut ”Meinaatko nimetä sun lapsen Javieraksi?” ja edelleen ihmettelen kun kukaan ei oo vastannut ”ONPA HYVÄ IDEA”. Hih.
  • Mikä sun lapsesta tulee isona? Lapsineron lisäksi? Odotas, mulla on lista 😀 Ei paineita, Peanut, ei paineita 😀 Kuvahaun tulos haulle excited meme
  • Millä kielellä meinaat jutella sille? Vinkki: äidinkielelläni.
  • Miltä tuntuu?
  • Mikä sun fiilis on?
  • Ootko innoissas? ESIM. JOO!
  • Joku muu, mikä? En edes tiedä. Oikeasti oon aika monen asian suhteen vielä tosi pihalla enkä oo ehtinyt miettiä kaikkea.

Eihän ole vaikeaa? Yrittäkää edes. ❤

OLIN JA OLEN UPEA!

Olen vuosien varrella ollut valokuvattavana useita kertoja. Useimmiten keikoilla, jonkin haastattelun yhteydessä tai koska ystävä, joka joko harrastaa tai työkseen valokuvaa, haluaa ottaa minusta kuvia. Kameran edessä oleminen on aina ollut mielestäni ensisijaisesti kivaa. Nautinnollista. Hauskaa. Toivottua, tervetullutta ja käyttääkseni suosittua ja ehkä juuri hyvin kuvaavaa sanaa: voimaannuttavaa.

Kahdesti olen halunnut minusta otettavan muotokuvia.Desnuda

Ensimmäisellä kerralla se tapahtui vuonna 2015, vähän ennen mahalaukun ohitusleikkaustani. Halusin, että silloinen kehoni taltioidaan. Halusin alastonkuvia itsestäni. Halusin muistoja siitä, minkälainen kehoni oli tuohon aikaan, miltä se näytti ja kuvien mukana säilyttää muistot siitä, miltä se tuntui. Halusin, että kuvaaja näkee kehoni kauneuden. Toivoin, että hän osaisi tuoda esille muotojeni yksityiskohdat, kaarten ja laskosten suhteen, näyttää selässäni olevien luomien piirtämät tiet, pysäyttää sen, miten pitkälle hiukseni kehystivät lihavuuteni ääriviivat.

Desnuda2

Valokuvaajaksi pyysin vanhaa ystävääni Jussi Vierimaata. En olisi voinut kenen kanssa tahansa toteuttaa mielessäni ollutta projektia. Tunnen aika paljon valokuvaajia, mutta kuinka monen edessä voisin sekä turvallisesti olla alasti että ylpeästi näyttää, että rakastan kehoani? Niihin aikoihin kamppailin hyvin paljon sen ristiriidan kanssa, että oli jotenkin väärin tykätä kehostani, koska se painoi 150 kiloa.

Valokuvauskokemus oli sanalla sanoen ihana. Minun ei ollut vaikeaa olla alasti, vaikkei se nyt käynyt myöskään ns. tuosta noin vaan. Olin ehdottomasti haavoittuvainen siinä tilanteessa, mutta Jussin edessä se oli turvallista. Silloisen kehon kanssa se oli harvinainen tilanne.

Nyt, kun juontokeikkojen lisäksi olen ollut lavalla myös omana itsenäni itse tuottamani sisällön kanssa, olen halunnut pidempään saada varta vasten otettuja kuvia ihan promoamistarkoituksessa.
Tälläkin kertaa valokuvaajaksi valikoitui toinen hyvä ystäväni, Sonja Siikanen.
Sonjaan tutustuin Turussa natseja vastustavan mielenosoituksen yhteydessä. Hän oli kuvaamassa ko. tapahtumaa, kuvista tuli upeita. Hän pyysi minut mukaan projektiinsa, jolloin toisen kerran löysin itseni olemasta alasti kameran edessä. Tälläkään kertaa se ei tuottanut ongelmaa. Minulla on ollut onnea, kun tielleni on osunut kuvaajia, joiden edessä on turvallista olla alasti.

Tässä kuvia viime viikonlopun kuvaussessiosta. Toivottavasti se, miten hauskaa meillä oli, välittyy kuvista. Minulle ainakin tulee hyvä mieli joka kerta, kun katson näitä kuvia. Huomatkaa myös miljöö: halusin olla paikassa, missä tunnen oloni luontevaksi. Santiagolaisena se tarkoittaa betonia.
Naurattaa myös se, että kaikki minusta otetut alastonkuvat sekä muutenkin molemmat kuvaussessiot ovat toteutuneet Turussa!
Ei kahta ilman kolmatta, eiksjeh?

Vielä:

Tämä ei ole ennen/jälkeen-kirjoitus. Tämä on silloin ja nyt, molemmat hyviä, molemmat minun kehojani. Sama keho, toinen vain kolmisen vuotta vanhempi ja sen verran myös kokeneempi. Ja pian vielä suuremman muutoksen edessä.

 

Tiistai 30.1.2018.

Okei, mut mitä helvettiä tapahtui nyt, että yhtäkkiä tää tyyppi, kenet te tunnette, joka käy tanssimassa, juo ehkä liikaa jallua, on innoissaan työstään, rakastaa meemejä ja giffejä ja patriarkaatin murskaamista, on hurahtanut leftbookin tag-ryhmiin ja flirttailee kaikelle mikä liikkuu, on nyt tässä tilanteessa?

Niinpä, saatana, niinpä.

Naurattaa, koska mietin englanninkielistä sanontaa ”so what’s the skinny?” kun halutaan tietää sisäpiirin tietoa. Sanonta kai tarkoittaa alunperin ”lyhyttä versiota”, mut pakko arvostaa ironiaa siinä kielikuvassa, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Skinny.

Lyhyt versio olisi se, että mulle aikataulutettu terveydellisistä syistä suoritettava abdominoplastia (google it) peruutettiin, koska leikkausta varten vaadittu tupakoinnin lopettaminen ja vapaaehtoinen luopumiseni lattekahvin juomisesta aiheuttivat painonnousun, minkä johdosta painoindeksini ylitti 32 rajan. Ja koska Hatanpää, missä leikkaus olisi suoritettu, yhdistyi TAYSin kanssa, ja TAYSissa taas raja on BMI30, kirurgi sanoi:

Sun täytyy laihduttaa, en mä muuten leikkaa sua. 

Huom. Painoin tiistaina 30.1. aamulla 91,3 kiloa. Kun avauduin Facebookissa tapahtuneesta taisin kertoa 89 kiloa? Miksi? KOSKA MINULLA ON SYÖMISHÄIRIÖ. Ja kahdella kilolla ja kolmellasadalla grammalla on painoonsa nähden moninkertainen merkitys näillä huudeilla.

Uusi vaatimus tiistaina: laihdu siten, että painoindeksisi on alle 30. Minun pituisellani ihmisellä, olen 164cm, se tarkoittaa että paino saa olla enintään 80 kiloa, mielellään sen alle.  Ironiaa: painoni tänään aamulla oli 85,5 kiloa eli BMI on alle 32. Leikkaus olisi ollut maanantaina. Joo, heippa. 

Ja argumentteina olivat siis ”nää säännöt on nyt tämmöiset, nää on kaikille, en mä voi tehdä poikkeusta sun kohdallas” (en pyytänyt) sekä ”mieti miten paljon nätimpi on lopputulos jos sä oot laihempi” no haista sinä kirurginpaska vittu. 

Olin muuten juuri ehkä viisi minuuttia aikaisemmin käynyt jännän pienen dialogin hoitajan kanssa. 

–  Mites, kun sä olit lihavuusleikkauksessa 2015, miten elämä on sujunut sen jälkeen? hän kysyi.
– Miten tää liittyy…?
– Eikun kato tässä kysellään vähän historiaa, haluan vain tutustua suhun.
– Okei, no varmaan ehkä tavallisesti, mitä sä oikein tarkoitat? minä ihan helvetin epäluuloisesti.
– No että miten sulla on syöminen sujunut ja sellaista?
– Ihan kuten ohitusleikatuilla muutenkin. Mä en muuten käytä termiä ”lihavuusleikkaus” vaan ”mahalaukun ohitusleikkaus”, tää on tärkeä homma, sanoilla on tosi suuri valta. Eihän multa lihavuutta leikattu.
– (hermostuneena) Niin katsos meillä käytetään lääketieteellisiä termejä niin siksi ”lihavuusleikkaus”.

Universumille kiitos kirurgi tuli juuri silloin paikalle, koska meinasin haastaa sen kisaan siitä, kumpi on lääketieteellisempi termi: leikkauksen oikea nimi (mahalaukun ohitusleikkaus) vai ”LIHAVUUSVITUNLEIKKAUS”. Come FUCKING ON. 

Pidempi versio:

Painoin jotain 140 kilon luokkaa, kun 2009 astuin Z3:n ovesta sisään hoitojaksoa varten, minkä piti alunperin kestää sen pari viikkoa, että saan olemassa olevan hoitosuhteen, jotta voin anoa Kelalta tukea terapiaan. 

Kolme kuukautta erittäin niukkaenergistä ruokavaliota eli 800 kaloria päivässä myöhemmin olin laihtunut 30 kiloa ja sain kuulla siitä joka saatanan paikassa. Tämän blogin jossain alkupostausten syövereissä on suurempi avautuminen aiheesta, feel free to dig, se ei ole salasanasuojattu.  

Laihduin sen jälkeen vielä 20 kiloa lisää. Painoin lopulta 89 kiloa, se maaginen 89 kiloa, jumalauta miten mä vihaan sitä lukua, ja sen jälkeen alkoikin alamäki. Paitsi että se oli ylämäki. Ensin lihoin pari kiloa (se yhtä maaginen 91 kiloa, ai että), ja yhtäkkiä painoin 98 kiloa ja lakkasin menemästä terapiaan. Menin paniikkiin. Vain kaksi kiloa sataan! Yritin aloittaa ENE-dieetin itsekseni, ilman tukea, epäonnistuin. Epäonnistuin kerran, kahdesti, kolmesti. En pystynyt siihen edes viikkoa kauempaa. Löysin itseni ahmimasta. Oksentamaan en enää kyennyt, se oli jäänyt ”nuoruuteeni” ennen ensimmäistä hoitojaksoa. 

Tiedän syyt sille, miksi aloitin ahmimisen uudelleen. Se vaihe elämästäni on analysoitu aivan puhki, vaikka sen seuraukset ovat edelleen läsnä. Ne liittyvät siihen ainoaan oikeaan rakkaussuhteeseen, joka minulla on ikinä ollut, miehen kanssa, joka on mun exä ja nykyinen ja taas kerran exä. Ne liittyvät siihen koodivirheeseen geeneissäni, jonka tämä paska yhteiskunta on minuun leimannut, mikä julistaa minulle kaikkia audiovisuaalisia kanavia pitkin, että en ole minkään arvoinen, koska olen lihava. Olen automaattisesti tuomittu vastenmieliseen ulkonäköön, joka ei voi koskaan herättää kenessäkään oikeaa halua minua kohtaan. Olen epäonnistunut naisena, koska olen lihava. Eikä ainoastaan lihava, vaan sairaalloisen lihava. ”Sangen obeesi nuori nainen”, kuten eräässä epikriisissä lukee. 

Syyt minulla on tiedossa. Seuraukset on dokumentoitu neljään täyteen kirjoitettuun päiväkirjaan, jotka ovat tälläkin hetkellä kirjahyllyssäni. Syyt johtivat siihen, että löysin itseni noin 120-kiloisena Z3:lta uudemman kerran. Lähdin marraskuussa 2011 Chileen 114-kiloisena. Palattuani, tietämättäni entistä traumatisoituneenpana, ajauduin ahmimiskierteeseen, jonka suoritin ovelasti avotyyppini nenän edessä hänen näkemättään (tai niin kuvittelin). Palasin teini-iän tapoihin ja rupesin syömään salaa. Taisin kuitenkin puhua lakkaamatta syömisestä ja kuntoilusta. Olin aivan täydellisesti oman ahmimishäiriöni vallassa. Olin jotain paljon pahempaa kuin sairaalloisen lihava nainen: olin sairaalloisen lihava nainen, joka oli kerran päässyt sairaalloisesta lihavuudestaan eroon ja oli enää ”lievästi”, ja joka oli liian heikko pitääkseen itsensä ”lievästi lihavana” ja lihonut takaisin entistä sairaalloisemmaksi lihavaksi täysin epäonnistuneeksi naiseksi. Tämän alemmas ei pääse. Olin väärässä, taas

Minulle suositeltiin mahalaukun ohitusleikkausta (termillä ”gastric bypass”) Chilessä vuonna 2006. Sen teki serkkuni Jacqueline noin vartti sen jälkeen, kun astuin Arturo Merino Benitezin lentokentältä pihalle Pudahuelin niin raikkaaseen ulkoilmaan. I’m kidding, tietenkin. Santiagohan on saastunut kuoppa. Serkullani oli siis nippu esitteitä valmiina, yksi niistä taisi olla laihdutusleiristä, ja tietenkin kertomus hänen hyvästä ystävästään, jonka elämä on sen jälkeen ollut täydellistä, ja joka ei enää ikinä luopuisi päätöksestään hakeutua siihen leikkaukseen, miehenkin hän löysi itselleen. Whoop-dee-fucking-doo.

Samankaltaisia neuvoja sain puolivuotisen Santiagossa asumisen aikana tusinoittain. Yritin parhaani mukaan jättää ne omaan arvoonsa. 2006 olin kehonkuvani suhteen ulospäin hirvittävän itsevarma. 

Yksikään minut vuosina 2000-2009 tuntenut ihminen ei voi väittää, että olisin kertaakaan pahoitellut ääneen painoani tai kritisoinut ulkonäköäni. Sisäisesti tein sitä jatkuvasti, joka päivä, joka tunti, mutta ääneen en koskaan. Muistan sen vihan, säälin ja myötähäpeän minkä koin, kun Messukylän lukiossa ollessani ilmaisutaidon tunnilla jokainen sai tehtäväkseen mennä luokan eteen (auditorio) ja kertoa yksi asia itsestään, mitä kukaan muu ei tiedä. Yksi työistä, lihavahko tyyppi, sitä tyyppiä, joka pyytää koko ajan anteeksi omaa olemassaoloaan, aloitti puheenvuoronsa sanomalla:

No kaikkihan tietää että mä oon vaan tämmöinen ruma läski, mutta mitä ette tiedä….

Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mikä oli se varsinainen jutun ydin. Kuulin vain sanat ”oon vaan tämmöinen ruma läski”. Päätin siltä istumalta, että en ikinä, koskaan pyydä anteeksi ulkonäköäni tuolla tavalla, että en ikinä puhuisi itsestäni sanoilla ”läski” tai ”ruma”. Nämä molemmat sanat olivat sisäisessä sanavarastossani ahkerassa, jokapäiväisessä käytössä, mutta kukaan ei kuullut niitä minun suustani ääneen. 

 Se oli mulle todella tärkeää, eräänlainen pelastusrengas, josta en päästänyt irti. Pidin tästä tarinasta kiinni loppuun asti. Lopulla tarkoitan sitä ensimmäistä 10 kilon laihtumista heinäkuussa 2009. 

On vuosi 2013 tai 2014. Olen ollut parisuhteessa jo kolme tai neljä vuotta. Painan jotain 150 kilon luokkaa. Haluan lapsia. En voi kuitenkaan saada lapsia. Syy: polykystiset munasarjat. Ratkaisu: laihtuminen. 

Don’t you just love the irony?

Huomaatkaa, että minulle on siis tuohon vuoteen mennessä diagnosoitu syömishäiröiden, masennuksen ja ahdistuksen lisäksi myös alkoholin ja kannabinoidien haitallinen käyttö, seksin käyttäminen ahdistuksenhallintakeinona sekä muu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jos olisin kohdannut edes yhden oikeasti pätevän psykiatrin, hän olisi osannut yhdistää nämä palaset lapsuuteeni ja voinut jo silloin diagnosoida minulle traumaperäisen dissosiaatiohäiriön, mutta se arpa osui kohdalleni vasta vuonna 2015, kun ensimmäiset noin 300 turvapaikanhakijaa saapui Tampereelle ja minä menetin ainoan terveellisen tapani rentoutua: kykyni nukkua.   

Minä yksinkertaisesti annoin periksi ja uskoin, vilpittömästi uskoin, että hakeutumalla mahalaukun ohitusleikkaukseen, voisin fyysisestä pakosta laihtua ja pysyä pienemmässä painossa, jotta kystät häviäisivät munasarjoistani ja minä voisin tulla raskaaksi. Täysin aukoton logiikka. Ja niin pätevästi argumentoitu, että minä, huolimatta tästä pitkästä hoitohistoriastani mielenterveyspuolella ja ahmimishäiriödiagnoosista, pääsin kaikkien seulojen (myös psykiatrin arvion) läpi ja lopulta pääsin siihen hiton leikkaukseen. 

Kadun sitä leikkausta ihan todella syvästi. Kadun, vihaan, olen sille ja kaikille, jotka mahdollistivat sen, katkera. Olen itselleni katkera ja vihainen, koska tottakai halusin myös ihan vaan laihtua. Miten hitossa olisin voinut niillä työkaluilla olla haluamatta? Olen varmasti erikoistapaus monenkin asian suhteen ja ainutlaatuinen traumoineni ja kokemuksineni, mutta olen silti klassinen laihuusnormin uhri. Fatshamingin uhri. Painoin 150 kiloa, totta saatanassa minä halusin laihtua (taas).

MUTTA!

Olin laihtunut jo kerran. Tiesin, mitä tapahtuisi sitten kun laihtuisin, tiesin sen kommenttivyöryn, minkä kohteeksi joutuisin, tiesin miltä tuntuisi taas kerran huomata kaikkialla ja kaikkien suunasta asennemuutoksen minua ja minun kehoani kohtaan, tiesin miten keski-ikäisten miesten tapa katsoa minua muuttuisi taas ja tekisi maailmastani pikkasen vaarallisemman, tiesin tasan tarkkaan että menisi helvetin pitkään ennen kuin tunnistaisin itseni peilistä, ennen kuin voisin katsoa käsiäni ja sanoa ”nämä ovat minun käteni”, ennen kuin voisin yrittää ostaa parin housuja ja osua oikeaan kokoon vasta neljännellä yrittämällä, että pitäisin yöllä nukkumaan mennessä kaikin voimin kiinni keskivartalostani yrittäen tunnistaa, missä kohti käteni koskettavat vatsaani, mikä on minua, mikä on lihavaa, mikä normaalia, mistä saisin pitää vielä kiinni. 

Leikkaus tehtiin 2015 helmikuussa. Toivuin nopeasti, koska mulla on saatana superkeho. Olenko myös maininnut, että minulla on poikkeuksellisen hyvä kehonhallinta? Fysioterapeutin 2009 sanoin: ”Sinun kehosi on kuin luotu urheilua varten, katso tätä sinun luonnollisen kaunista nilkanojennustasikin.” Ei paineita. 

Laihduin suunnitellusti. Tiesin jo ennen leikkausta, koska olin kokenut sen jo kerran, että laihtuminen olisi niin nopeaa, että iho ei pysyisi perässä vaan alkaisi roikkumaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo edennyt suhteellisen hienosti kehopositiivisuuden akselilla ja ohittanut vaiheen ”sun on pakko rakastaa kaikkea itsessäsi” ja päässyt kohtaan ”kaikki on ok, myös se, ettei pidä kaikesta itsessään”. Siinä tiivistettynä kahden vuoden työ oman kehonkuvan kanssa. Tietynlainen voitto lihavuusaktivismin arpajaisissa. 

Koko tänä aikana vuodesta 2014 alusta viime tiistaihin asti olen pitänyt ahmimishäiriön kurissa pitämällä tiukasti katseen tavoitteessani (lasten saaminen) ja kehon tietoisena siitä, että yksikin ahmimiskohtaus voi aiheuttaa mahalaukun repeämisen ja mahdollisen kuoleman, ja lopulta, etenkin vuonna 2017, kaikkein paras tapa pitää se omalla paikallaan: ollut ihan oikeasti ajattelematta koko asiaa. Vienyt siltä sen paikan yhtenä identiteettini kulmakivistä.

Ei mikään pieni motivaattori. 

Samanaikaisesti olen nauttinut enemmän kuin mistään muusta siitä, että syömiseni määrä määräytyy sen mukaan, miltä musta tuntuu: lopetan, kun olen kylläinen. Ihmiselle, joka on joskus ehkä 13-vuotiaana ehkä jo aiemmin menettänyt kyvyn tunnistaa omassa kehossaan nälän, kylmyyden, surun, vihan, ilon, väsymyksen tai muun tunteen tai fyysisen tuntemuksen erot, se on elämää mullistava kokemus. Suhteeni ruokaan ja syömiseen muuttui taas kerran. Se aiheutti sen, että pikkuhiljaa pystyin päästämään irti sairaalloisesta tavasta ajatella ruokaa, syömistä ja syömättömyyttä, joka ikinen valveillaolon hetki. Oliko se joka päivä silti mukana? Tottakai. Mutta myrkyttikö se jokaisen hetken päivässä? Ei enää. 

Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen vuoden aikana kävin kaikilla suunnitelluilla ravitsemusterapiakäynneillä. Sen jälkeen jätin menemättä niihin ihan vain siitä syystä, että aina ennen jokaista käyntiä olisi pitänyt pitää kahden viikon ajan ruokapäiväkirjaa. Voin kertoa teille, että mitä tulee täytettäviin lomakkeisiin ykkösinhokkini on se saatanan ruokapäiväkirja. Pelkkä sen näkeminen aiheuttaa mulle suunnatonta ahdistusta. Heitän ne suoraan roskiin ja jätän menemättä ravitsemusterapeutille (jonka puheet osaan ulkoa. Kukaan ei oikeasti tiedä syömishäiriöstä paremmin ruoasta ja syömisestä, uskokaa pois).

Vuonna 2017 alussa oli leikkauksen kaksivuotiskontrolli ja lääkäri, endokrinologi, kysyi minulta, haluanko ”masun roikkoleikkaukseen”. Suhtauduin kysymykseen äärimmäisen epäluuloisesti, jo pelkästään masu-sanan takia. Sitten päätin, että puhun suoraan: en oikeasti tiedä. 

Rinnoistani on jäljellä vain tyhjähköt pussit ja ne roikkuvat aika paljon. Käsivarsieni iho roikkuu myös, ne ovat tyhjentyneet ilmapallot. Ero näiden kohtien ja mahani välillä on se, että mahani roikkuva iho ja napa tulehtuu, ja tulehdukset sattuvat. 

Endokrinologi oli oikeastaan aika etevä. Hän vastasi kysymyksiini asiallisesti, ei painostanut mua suuntaan tai toiseen, kertoi vain faktoja leikkauksesta ja sen hyvistä ja huonoista seurauksista. Ja koska hän näki, että olin epävarma sen suhteen, hän ehdotti, että saisin miettimisaikaa ja lupasi soittaa puolen vuoden päästä ja kysyä päätöstäni vasta sitten. Tähän minä suostuin.

Päätös suostua abdominoplastiaan ei siis ollut mikään mielivaltainen päätös. Siinä, missä päätöksen mahalaukun ohitusleikkauksesta tein suoraan sanottuna tietyn aivopesun seurauksena, tämän päätöksen tein jo intersektionaalisen feminismin, lihavuusaktivismin ja kehopositiivisuuden perusteet ja jatkokurssin käyneenä. Minulla oli tällä kertaa helvetisti enemmän työkaluja työstää tätä asiaa, pohtia syitä ja seurauksia monesta eri näkökulmasta. Tiedän mikä osuus on puhtaasti ulkonäöllisillä motiiveilla ja mikä terveydellisillä. Tiedän niiden suhteet toisiinsa. Ääneen ja julkisesti puhun vain terveydellisistä, mutta tällä kertaa se ei ole itseään epäonnistuneena pitävän lihavan naisen epätoivoinen elossa- ja turvassapysymiskulissi, vaan tietoinen vaikuttamiseen tähtäävä päätös. Minulla on jonkin verran ja varsinkin tiettyä kohdeyleisöä ajatellen määrittelyvaltaa, ja haluan käyttää sen hyvään. 

Joten sanoin kesällä 2017 ”kyllä” abdominoplastialle ja syyskuussa kävin juttelemassa kirurgin kanssa. Arvatkaas keitä oli läsnä siinä tapaamisessa? Lääketieteen opiskelijoita! Nuoria, keskipainoisia, naisoletettuja lääketieteen opiskelijoita. Mitä teen minä? Tottakai pidän todella tarkkaan huolta, että ilmeelläkään eikä tietenkään edes sanan puolikkaalla sanoisin mitään edes negatiiviseksi tulkittavaa omasta kehostani tai ulkonäöstäni. Varmat eleet, kiirehtimättä tapahtuva riisuutuminen tai pukeminen. Korjaan kirurgin sanavalintoja (lihavuusleikkaus, epäsiistin näköinen iho), huomautan ohimennen heitetyistä kommenteista liittyen poimuja selässä tai reisiä: Näitä me ei julkisella tehdä, mut moni haluaa kyllä hoitaa nämä pois alta yksityisellä puolella, kirurgi sanoi osoittaen kynällään ko. kohtia kehossani.

– Ei, kukaan ei koske näihin! Mä pidän näistä kiinni, ja pidän niistä fyysisesti kiinni, suojaan kehoani muodostamalla kilven käsilläni.
– Ai? Etkö sä halua korjauttaa sun tissejäkään? kulmakarvat kohotettuina.
– Onko ne pakko leikata?
– Eikun nää on sulla ihan siinä rajalla, ja mittaa ne vielä kerran mittanauhalla olkapäästä rintojen alimmalle kohdalle asti, ihan saat itse päättää.
– Siinä tapauksessa ei missään nimessä. Haluan vain tämän leikkauksen, jonka avulla pääsen tästä ihon tulehduskierteestä.
– Selvä juttu, pannaan sut jonoon. 

Vuosi 2017 oli sekä vaikein että helpoin elämässäni. Olen ollut työssä, joka on innostanut ja haastanut minua joka päivä. Erosin Petteristä, muutin yksin asumaan, yritin oppia uudelleen mitä tarkoittaa ”ystävyys”, tutustuin itseeni seksuaalisena olentona nykytilanteessa nykykehossa, tällä kertaa vähän terveemmistä lähtökohdista, tutkien ja tullen myös siihen lopputulokseen, että en ole hetero. Ei mikään pieni juttu sekään. Romahdin aivan totaalisesti loppukesästä kuultuani että Petteri tapaili jotain toista naista ja reaktiona join itseltäni muistin kolme kertaa kahden viikon sisään. Olen käynyt säännöllisesti traumaterapiassa ja oikeasti edistynyt. Olen opetellut omien rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista. Olen oppinut painamaan jarrua, vaikken ole vielä kauhean hyvä siinä. Olen opetellut sanomaan ”ei”. Olen tehnyt aivan helvetisti virheitä, mutta myös oppinut useimmista. Olen tahtomattani satuttanut ihmisiä ja oppinut ottamaan vastuuta siitä. Olen löytänyt uuden ahdistuksenhallintakeinon (holtiton rahankäyttö), joka on ihan yhtä huono kuin ne neljä edellistäkin, mutta sen löytäminen, väärinkäyttäminen, siitä tietoiseksi tuleminen ja siitä pois opetteleminen (vaiheessa) on tapahtunut moninkertaisesti nopeutetulla aikataululla verrattuna ahdistuksenhallintakeinoihin numerot kolme ja neljä: seksi ja pilvenpolttaminen. Loppuvuodesta päätimme Petterin kanssa yrittää uudelleen. Olen löytänyt itsestäni varman esiintyjän sekä työmaalla että aktivismiskenessä, olen saanut pyytämääni palautetta ja kehittynyt. Ja tämän kaiken on mahdollistanut sen, että aiempi syömiseen, painonhallintaan ja ruokaan mennyt energia on osittain vapautunut muuhun. Enää en tee ihan jokaikistä päätöstä traumalähtökohdista, vaan ihan omistani. 

Olin kevään haimakasvainepäilyn ja diagnostisista syistä neljä päivää kestäneen paaston takia laihtunut kuutisen kiloa alle viikossa. Kesällä, Sidewayn aikoihin, kesken yhdynnän ihmisen kanssa, josta sittemmin tuli ystävä, oikeasta munasarjastani puhkesi kystä ja jouduin taas sairaalaan. Olin siellä pari yötä, vältin leikkauksen täpärästi. Laihduin lisää. Yhtäkkiä olin laihtunut helvetin lyhyessä ajassa noin kymmenen kiloa, mistä olin syystä myös todella huolissani. Jouduin opettelemaan syömistä uudelleen, koska superhaimani aiheutti vaarallisia verensokerin laskuja. Elokuussa olin pitkästä aikaa taas aivan hukassa, en tunnistanut itseäni peilistä, mutta otin selfieitä, puhuin aiheesta julkisesti instassa, ystävilleni, terapiassa. Pääsin siitä kuopasta aika vähällä yli, en menettänyt työkykyäni. Hitto miten iso voitto se oli.

Syyskuusta lähtien aloin aktiivisesti työstämään kehonkuvaani uudemman kerran, tällä kertaa suhteessa leikkaukseen. Aloin kaikessa rauhassa, itsekseni ja ystävieni avulla, hyvästelemään sen osan minusta, joka pian leikattaisiin pois. Olen syönyt kuten kuvittelen normaalien ei-syömishäiriöisten ihmisten syövän: nälkään ja joskus myös koska tekee mieli. Aloin haaveilemaan ajasta, vuosista 2018 ja 2019, jona voisin tottua lopulliseen kehooni, haaveilemaan siitä, että se ei ehkä enää joutuisi muuttumaan mitenkään erityisen suuresti enää koskaan. Aloin uudelleen haaveilemaan lapsista, raskaaksi tulemisesta. Minulla oli ehkä ensimmäistä kertaa ikinä toivo siitä, että voisin lopullisesti päästä sairaalloisesta, vääristyneestä kehonkuvastani eroon. 

Kirurgin ja terveydenhoitojärjestelmän vaatimuksesta lopetin tupakoinnin syys-lokakuun vaihteessa, koska minulle kerrottiin, että leikkausjono on lyhyt, joten hyvin todennäköisesti pääsisin leikkaukseen jo loppuvuodesta. Ja tupakatta piti olla vähintään kaksi kuukautta ennen leikkausta. Vuosi vaihtui, painoni nousi, leikkausaikaa ei kuulunut. Tottakai huolestuin painonnoususta, mutta pysäytin sen huolen, puhuin siitä heti terapiassa, työstin asiaa aktiivisesti yrittäen olla antamatta sille liikaa valtaa. Minulla on hyvin tuoreessa muistissa aiempi paniikki vuonna 2011 kun painoni nousi 98 kiloon, joten halusin olla tekemättä samaa virhettä uudelleen. 

Mielessäni olin tullut siihen tulokseen, että loppuvuoden painonnousu oli yksinkertaisesti sitä, kun kehoni otti takaisin kesän aikana koetut erittäin stressaavat tilanteet ja sen takia pois lähteneet kilot. Olin oikeasti enemmän tyytyväinen kuin tyytymätön painooni. 

Olin niin todella lähellä aloittaa lihavan naisen identiteetistä luopumusta, mutta olin valmis tekemään sen kaikella rakkaudella itseäni kohtaan. 

Tammikuun loppupuolella soitin taas kerran hoidonsuunnittelijalle ja tiedustelin leikkausaikaa. Yllätyksekseni sain sen heti samaisen puhelun aikana: kävisikö helmikuun viides päivä? 

Tottakai! Minä järjestän.

Ja minä järjestin, jumalauta miten tehokkaasti ja vastuullisesti minä järjestin. Konkreettinen päivämääriä tarkoitti konkreettisia suunnitelmia, vihdoin saatana! Puhuin esimiehelleni töissä, juttelin Petterin kanssa, kerroin perheelleni, kerroin sen rajatulle ryhmälle facebookissa. Aikataulutin, peruutin, siirsin, suunnittelin, aikataulutin uudelleen, käytin siihen kaksi työpäivää. Tein suunnitelmia alaisteni kanssa, yritin kaikkeni, jotta vähintään kuukauden poissaoloni olisi mahdollisimman vähän ketään haittavaa. Sovin sijaisista. Pyysin etukäteen apua leikkausta seuraaville päiville, kun olisin hyvinkin avun tarpeessa. Minä olin valmis. 

Tiistaina kirurgi, yhdellä lauseella, pyyhkäisi monen vuoden työn mielestäni pois. Hävitin sen kaiken. Kuulin: leikkaus on peruttu. Kuulin: sinun pitää laihtua. Kuulin: olet epäonnistunut. Kuulin: et pääse tästä ikinä eroon. Kuulin: olet huono. Kuulin: laihdu, niin olet nätimpi. Kuulin: et kelpaa. Kuulin: olet naurettava, vastenmielinen läski, häpeäisit. Kuulin: sinä olet heikko. Kuulin: kuinka edes odotit jotain muuta vastausta ikinä keneltäkään? 

Jäädyin. Päässäni alkoi soida, kaikki lapsuudesti asti mukana olleet äänet, Hirviöni eri äänet, nostivat äänenvoimakkuuttaan ja huusivat minulle. Minulla ei ollut voimaa vastustaa. Eihän nuo äänet olet mihinkään kadonneet vuosien varrella, mutta olen oppinut laittamaan ne omalle paikalleen, nurkkaan, hiljaa, älkää häiritkö minua kun minä tässä elän. Nyt ne tilaisuuden tultua rynnivät pois nurkista, pimeistä koloista, traumojen alta, päältä, selkärangasta, lihasmuistista, ja aloittivat mantransa tietäen, että sillä hetkellä minulla ei ollut voimia käskeä niitä hiljenemään. Olin täysin voimaton. 

Jäädyin. Ulkoisesti muutuin jäätäväksi, etäiseksi, loogiseksi, käytännönläheiseksi minäksi. 

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Tipunko pois leikkausjonosta? Mihin otan yhteyttä kun olen laihtunut vaadittavan määrän? Ja sitten, kysymys jonka ääneen sanominen yllätti itseni ihan täysin: jos laihdun tarpeeksi, pääsenkö myös rintojenkohotusleikkaukseen? 

Hoitaja sanoi: Voi voi, kauhea harmi eikö vain, ja katsoi minua täynnä sääliä. Halusin motata häntä sillä vaa´alla, jolla minut oli hetkeä aiemmin punnittu epäkelvoksi yksilöksi. 

Kirurgi toisti yhä uudelleen ”nää säännöt on kaikille”. 

Seuraavaksi olen käytävällä, hoitaja käski odottaa, kirurgi tulisi hetken kuluttua sanomaan vielä jotain. Jäätynyt minäni teki kaksi asiaa, kaksi todella fiksua asiaa:

  1. Ilmoitin esimiehelleni, että leikkaus on peruttu, mutta että en tulisi töihin sinä päivänä.
  2. Soitin työterveyteen ja varasin ajan lääkärille. 

Itkeminen alkoi vasta kun pääsin sairaalasta pihalle. Itkin matkalla bussipysäkille. Itkin bussissa. En mennyt suoraan kotiin, hain postista kaksi pakettia. Itkin sielläkin. Itkin päästyäni kotiin. Heitin paketit nurkkaan, piilotin ne, löysin ne vasta eilen. Itkin niin, etten nähnyt edes eteeni, kompastuin monta kerta kodissani, jonka kuitenkin tunnen ulkomuistista silmät kiinni. Tyhjensin jääkaapin, lappasin tavaraa muovipusseihin: voin, leivän, fetajuuston, oluttölkin, avaamattoman suklaarasian, jonka olin saanut pari viikkoa vai oliko se aiemmin jouluna lahjaksi jostain, en muista mistä tai miksi, toisen avaamattoman suklaapatukan, mehut, maidon, kermat, oatlyn kaurajuomat, majoneesin, kaksi päivää aiemmin keittämäni riisin jämät, heitin kaiken pois paitsi tomaatit. 

Vein ruoat roskikseen, raivoissani, itkien. Marssin kaksi korttelia alemmas Fressille ja otin kahden vuoden jäsenyyden á 72e/kk. Sovin PT-tapaamisesta perjantaille. Olin typistynyt töykeäksi, itkeväksi, vastenmielisen lihavaksi naiseksi. Joku heistä kysyi ”haluatko että näytetään missä on mikäkin täällä?” ”Ei kiinnosta, hoidetaan tää pois alta.”. En ottanut mitään papereita mukaani. Marssin seuraavaksi Stockalle ostamaan Nutrilettia ainakin kahdeksi viikoksi. Stockalla ei ollut niitä enää, Tokmannissa on. Marssin sinne. Kun sanon marssin, tarkoitan sitä sanamukaisesti. Ostin 80 eurolla erittäin niukkaenergisen ruokavalion pusseja, niitä samoja saatanan pusseja, mitä söin 2009 kolme kuukautta, sama kuuri, mitä epäonnistuneesti yritin kolmesti 2011 kun painoni rupesi nousemaan taas. Itkin Tokmannin käytävällä kun laskin, montako pussia tarvitsen. Osasin sen saatanan kuurin ulkoa. Viisi pussia ja puoli kiloa kasviksia päivässä. Paljon nestettä. 

Kassalla, maksettuani, revin pakkaukset auki ja heitin pelkät pussit reppuun, pakkaukset roskiin. Minulla oli reppu täynnä ENE-pusseja. Vihasin niistä jokaikistä. Niiden paino tuntui sietämättömältä, mutta vielä sietämätöntä olivat ne kilot, jotka lääkäri käski minun laihduttaa. 

Marssin seuraavaksi työterveyteen, ilmoittauduin automaatilla, en halunnut enää jutella kenellekään. Odotin. Odotin. Itkin. 

En tiedä mitä ajalle tapahtui, koska pääsin Hatanpäältä joskus 08:20 ja lääkäriaika oli vasta klo 12. En tiedä miten tuohon kaikkeen meni noin paljon aikaa. Luulen, että mulla pimeni jossain vaiheessa kotona, muistan jossain vaiheessa istuneeni keskellä olkkarin lattia jääkaapista ottamani ruoat vieressäni kasseissa, oliivipurkki kädessäni, itkien lohduttomasti, muistan miten sininen ripsiväri kirveli vasemmassa silmässä ja miten oikean silmän elohiiri palasi juuri sillä hetkellä. Muistan pysäyttäneeni marssini monta kertaa, koska en nähnyt kyyneleiltäni eteen. Muistan myös kävelleeni itkemättä mutta tuntien vihan kasvoillani. Muistan purreni hampaita niin kovasti yhteen, että päässä alkoi jomottaa. 

Lääkäri ei päästänyt minua vastaanotolta pois, ennen kuin sain luvattua, etten olisi loppupäivää yksin. Yritin soittaa niille muutamille ihmisille, keihin luotan niin paljon, että uskaltaisin näyttäytyä tuossa tilassa: Petterille, Nadjalle ja Ruusulle. Seuraava vaihtoehto oli laittaa vaimojen whatsapp-ryhmään hätäviesti, soitin Petterille. Kukaan ei tullut apuun, mikä sekin hävetti, olen epäonnistunut ystävänäkin. Lopulta Petteri soitti minulle takaisin ja lupasi tulla heti kun vain pääsisi töistä, ja sovin lääkärin kanssa, että menisin kotiin, ottaisin Imovanen ja nukkuisin sen turvin siihen asti, kunnes Petteri pääsisi paikalle. Lupasin sen. En tekisi mitään ”tyhmää”. Taisin sanoa lääkärille suoraan, että haluan tappaa itseni, että en enää jaksa tätä, en jaksa käydä tätä taas kerran läpi, en pysty tähän enää. 

Sinä päivänä haluni keittää kilo spagettia ja syödä se kerralla oli suurempi kuin tähän mennessä ikinä. Se oli viiltävä, välttämätön tarve turvautua johonkin tuttuun keinoon turruttaa se olo, mikä tuntui kuolemalta. Siksi heitin ruoat roskiin. Se oli sillä hetkellä ainoa keino, minkä keksin, millä en sortuisi ahmimiseen ja oksentamiseen. Päätös turvautua ENEen oli sekin tietyllä tavalla looginen: se on selkeä, helppo, yksinkertainen tapa syödä edes vähimmäismäärä ravintoa, jotta pysyn hengissä. Se on myös nopein keino laihtua, jonka osaan. Koska tottakai päätin myös laihtua ne vaaditut kilot. Tottakai. 

Tiistaina söin vasta illalla ensimmäisen kerran, ”kermaisen kanakeiton”. Join teetä. Sytytin tulen takkaan ja tuijotin sitä pitkään. Poltin tupakkaa. Olin jumissa pääni sisällä. Nukuin päivällä viisi tuntia ja yöllä kaksitoista. Heräsin keskiviikkona väsyneenä, turtana, lannistuneena. Haahuilin ne kaksi päivää pääasiallisesti kotona lukuunottamatta sitä, kun kävin kirjastossa ja matkalla sinne huusin sille käppäukolle, joka tönäisi mut pois tieltään. Kirjoitin päiväkirjaa. Kävin torstaina terapiassa ja sovin kirjoittamisesta. En kestä edes ajatusta kenenkään muun kuin Petterin seurasta ja hänenkin edessä skarppaan liikaa, yritän olla reipas ja jopa hymyillä. ”Kaikki on ihan hyvin.” No ei ole, kyllä Petteri tietää sen. Hän tuntee mut hyvin. 

Pussikeittokuuri on toinen iso este sille, miksi en halua nähdä ketään. Minua hävettää liikaa. Kaiken lisäksi pelkkä ajatuskin ”oikeaan ruokaan” siirtymisestä saa sydämeni pysähtymään, en tiedä missä, milloin, miten voin aloittaa sen uudelleen ilman, että sorrun ahmimiseen ja joudun oikeasti osastohoitoon. Tällä hetkellä ne pussiruoat pitävät minut pystyssä, niiden mukana tuleva rutiini saa minut nousemaan sängystä. Terapeutti pyysi minut takaisin jo ensi maanantaina, seuraava aikataulutettu käynti olisi ollut vasta ensi viikon torstaina. Olen nukkunut jokaisen yön nukahtamislääkkeiden voimin, mutta joka yön olen nukkunut vähintään yhdeksän tuntia, heräämättä, mutta nähden joka aamu painajaisia ruoasta, syömisestä, leikkauksesta, Chilestä, vankilasta, ikuisuudesta yksin häveten lihavuuttani. 

Kävin eilen työterveydessä taas ja lääkäri soitti moneen paikkaan, minä odotin ja itkin, ja lopulta sai mulle ajan akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Olen sairauslomalla ainakin 14.2. asti. Esimies tietää, missä mennään, universumille kiitos että voin luottaa häneen. Edelliselle aluepäällikölle en olisi ikinä uskaltanut kertoa edes kaikkein kevyintä versiota tästä viikosta. 

En oikeasti lopulta tiedä, miten fiksu veto on kirjoittaa tämä ja julkaista se edes teidän luettavaksenne. Asetan itseni todella haavoittuvaiseen asemaan. Tuntuu, että menetän vahvuuteni kertomalla, miten huonosti voin juuri nyt. En uskalla ajatella sitä hetkeä, kun pitää saapua paikkaan, missä tapaan jonkun teistä, jotka luette tätä nyt. Häpeä on niin suuri. Se on valtava. Se vie kaiken voiman, jota ei muutenkaan ole juuri nyt kauheasti. Rippeet. Muumioituneet jäänteet, joista ehkä taitava arkeologi voi päätellä, että tämä on ollut kerran voimakkaan naisen voima. 

Teen sen silti. Koska samalla kun se on kivuliasta, ehkä juuri sen kivun vuoksi se on ainoa, mitä voin tehdä nyt. Se on minun tieni pois, ylös tästä kuopasta. Armoton avoimuus, julki tuleminen kaikkien kilojeni kanssa. 

Tämä minä olen. Kiloni. 

Ammattimainen mielenterveyspotilas

Hei tyypit,

nyt stop. Stop heti alkuun. 

Olen aivan käsittämättömän otettu siitä, että niin moni haluaa olla osa tukiverkostoa ja olla lukemassa kirjoituksia, joiden tarkoitus on auttaa mua jäsentämään tieni ulos tästä kuopasta, mihin nyt huomaamattomuuttani onnistuin tippumaan. 

Upeaa on myös se, että saan taakseni (viereeni? rinkiin? Asettakaa itse itsenne sinne, missä on kaikkein turvallisinta tai luontevinta olla) niin paljon upeita tyyppejä, joiden kokemuksista en tiedä paljon mitään. Joidenkin kamppailuista tiedän jotain, mutta todennäköisesti tiedän vain murto-osan siitä, mitä kaikkea teille on tapahtunut ja mistä kaikesta te(kin) olette selvinneet elämänne aikana.

Tämä on totta myös teistä minun suhteeni. Minä olen uinut näissä vesissä hyvin nuoresta pitäen. Joku voisi väittää, että opin uimaan joskus 7-vuotiaana naapurin takapihan 4×4-kokoisessa pressusta ja muoviputkeista kyhätyssä sinisessä uima-altaassa. Mielikuvissani minä opin uimaan silloin, kun meinasin ensimmäisen kerran hukkua omien vaatimusteni suossa. Se tapahtui samoihin aikoihin kuin fyysisesti ensimmäisen kerran uin sen altaan kulmasta kulmaan koskematta pohjaan. Tilanne oli eri: olin vankilassa ja olin juuri kirjoittanut isäni hienolle puusta veistetyssä telineessä olevalle muistilehtiölle suunnilleen keskiaukeaman kohdalle sanat ”Te amo Papi” vain todistaakseni kuinka hän tuntia myöhemmin antaa samaisen telineen lehtiöineen lahjaksi Danielalle, suunnilleen kanssani samanikäiselle tytölle, joka tuli isoveljensä ja äitinsä kanssa käymään poliittisten vankien luona. Danielan äiti oli vanhempieni ystävä, taisi itsekin olla poliittisena vankina jossain vaiheessa, samassa naisten vankilassa missä äitinikin. Daniela oli ehkä ollut lohduton, itkenyt, tai sitten vain halunnut sen, en tiedä. Minä muistan sen tunteen, missä sydämeni särkyy. Ja vielä paremmin minä muistan sen päätöksen: En voi kertoa tästä isälle, koska hän on vankilassa, enkä saa huolestuttaa häntä turhilla asioilla. 

Tai sitten se oli se hetki, kun makasin ihan hiirenhiljaa äitini ja vanhimman veljeni Simonin vieressä meille kolmelle liian kapealla patjalla meidän ihan uuden paritalon puolikkaan äidin tulevan makkarin lattialla, yrittäen olla herättämättä kumpaakaan, mutta aivan erityisesti yrittäen olla herättämättä äitiä. Olin kärttänyt päästä mukaan, mikä tarkoitti ettei saanut valittaa. Ja vaikka olisi saanut valittaa, ei missään nimessä saanut herättää äitiä kesken unien, äiti nukkui tosi kevyesti ja oli tosi herkkä suuttumaan. Niin kai tapahtuu, jos olet Diapam-päissäsi ja stressaat yötäpäivää lastesi hyvinvoinnin ja vankilassa olevan puolisosi elämän puolesta. Mistäpä minä sen tiedän, tämä on toki vain arvaus. Muistan vain sen, että tapahtui mitä tapahtui, äitiä ei saanut herättää, tai hän suuttuu. Ja minähän en olisi se, joka aiheuttaa hänelle lisähuolta. 

Ehkä se oli kuitenkin silloin, kun lähikaupassa kaksi korttelia Mamitelin luota kauppias piilotti minut viljatynnyrien keskelle, koska pitkästä aikaa niillä kulmilla partioi kolme karabineeria yhtäaikaa – yleensä niitä oli vain yksi. En kertonut tapauksesta äidilleni. 

Minä opin selviytymään ahdistuksesta, pelosta ja kuolemasta aika nuorena.

Sain ensimmäisen oikean hoitokontaktin Suomessa psykiatriselle puolelle vuonna 2001, vähän ennen matkaa Kreikkaan KNE:n liittokokoukseen. Olin Harjun Jannen kanssa edustamassa Vasemmistonuoria ja järkyttymässä siitä määrästä tupakkaa ja Coca-Colaa, mitä parrakkaat kommunistit vetivät molempia ketjussa puoluekokoussalin lämpiössä. Savun, sokerin, Jannen kuorsauksen ja hyvin vahvan yhteisöllisen fiiliksen lisäksi muistan vain sen, että minua luultiin kreikkalaiseksi ja että oli upeaa olla paikassa, missä en erottunut mitenkään joukosta. Tulisin vasta myöhemmin, vuonna 2016 ehkä, ymmärtämään mitä tarkoittaa ”representaatio”.

Vuonna 2001 tämä matka oli tai ainakin koin sen olevan viimeinen vapauden hetki ennen osastolle menemistä. Hoitojakso, jonka sain neuvoteltua alkamaan vasta Kreikan matkan jälkeen. Painoin niihin aikoihin noin 120 kiloa, joista noin 40 olin hankkinut vuodenvaihteessa syys-talvella 1999-2000. Luulin, ettei kukaan voisi painaa enempää kuin minä tai ettei kenelläkään voisi olla minua matalampaa veren punasolujen määrää. Olin tietenkin väärässä. Sinä vuonna oli monia ensimmäisyyksiä: ensimmäisen kerran diagnosoitiin vakava anemia, verikokeissa mittaus Hb 64 ja kolme tuntia myöhemmin sairaalassa jo 61. Ensimmäisen kerran minulle annettiin punasoluja anemian korjaamiseksi. Ensimmäisen kerran todettiin, että minulla on epätavallinen kuukautiskierto ja ehkä hormonaalinen häiriö (hence anemia). Ensimmäisen kerran minulle diagnosoitiin vakava masennus, ahdistuneisuushäiriö sekä F50.8, muu ahmimishäiriö. Ja ensimmäisen kerran olin suljetulla osastolla, olinko kuukauden vai kaksi, en muista. 

Hoitojaksoja on ollut sen jälkeen useita. Olen ollut päiväsairaalasssa kuukauden verran. Avohoitopotilaana niin monta vuotta, etten edes muista. F-diagnooseja on kertynyt ”ihan kiva” määrä. Olen kahdesti ollut suljetulla osastolla ja kerran ei-niin-suljetulla. Ei-niin-suljettu-jakso oli vuonna 2009, se alkoi heti eeppisen juhannuksen jälkeen. Niin eeppinen, että menin osastolle edelleen pilvessä, veressä todennäköisesti vielä paljon alkoholia, en ollut nukkunut silmäystäkään, koska pelkäsin, että nukun aloitusneuvottelun ohi. Pysyttelin hereillä siivoamalla huoneeni ja vessani Pikilinnan kommuunissa, missä asuin niihin aikoihin. Olin ensin kaksi kuukautta osastolla, sitten puolitoista kuukautta avohoidossa, ja sen jälkeen taas kuukauden verran osastolla. Palasin vielä kerran osastohoitoon kuukaudeksi syksyllä 2011, juuri ennen sitä Chilen matkaa, minkä aikana isäni käännytettiin rajalla kahdesti, mummoni kuoli ja minusta maalattiin Chilen tiedotusvälineissä kuvaa sairaalloisesta tyttärestä, minkä takia oli vain oikeus ja kohtuus, että Chilen tuomioistuinten olisi myönnettävä maastakarkotetulle isälleni maassaololupa edes 15 päiväksi. 

Joten teille, joihin olen tutustunut vasta viimeisen parin vuoden aikana, ja tosi moni teistä on tullut elämääni vasta viime kesänä, haluan kertoa: minä olen tosi hyvä tässä. Tätä minä olen tehnyt suurimman osan elämästäni. Olen tosi taitava mielenterveyspotilas. Olen ammattilainen.

Rohkeus puhua peloistani ääneen? Check.

Aikaa itselle ja lepoon sairausloman ajaksi? Check.

Anna itsesi olla sellaisella tavalla kuin pystyt? Check.

Älä ole liian ankara itsellesi? Check.

Oma terveys kaiken muun edelle? Check.

Sairausloman jälkeen työelämään palaaminen voi tuntua pelottavalta? Check.

Elämä jatkuu sairausloman jälkeen? Check.

Kyllä se siitä? Check.

Ota itteäs niskasta kiinni? Check.

Vyöhyketerapia/jooga/meditaatio/joku muu vaihtoehtoinen hoito varmasti auttaa sua? Check.

Hengitä. Hengitä. Hengitä. Check.

Mene lenkille/harrasta jotain liikuntaa/jooga taas? Check. 

Akupunktio? Check.

Soita päivystykseen? Check. 

Ota yksi askel/hetki/päivä/viikko/tehtävä/tunti/minuutti kerralla? Check. 

Älä syö/juo sitä/tätä eikun juo/syö sitä/tätä! Check. 

Tätä tarkoitin sillä, että ensinnäkin: olen aivan todella kiitollinen siitä, että autatte lukemalla mun juttuja, koska silloin mulla on tietynlainen vastuu. Jos kirjoittaisin vain ja ainoastaan itselleni, valtaan pääsisi se kaikkein ilkein ja julmin puoli itsestäni, se mun sisäinen Hirviö, se toinen Javiera, se joka on ankarin olento maailmassa. 

Mutta samalla eli toiseksi ihan oikeasti tarkoitin sitä, kun sanoin: älkää yrittäkö ratkaista. Musta on myös valtavan suuri luottamuksen osoitus, että peilaatte ja kerrotte omista kokemuksistanne. Ja samalla kun aion pitää nyt tulevaisuudessa kiinni siitä, että pyydän apua tai tietoa tarkkoihin kysymyksiin, haluaisin myös pyytää teiltä: älkää antako neuvoja. 

Olen kuullut kaikki neuvot. 

Minulla on jokaiseen soluuni tatuoitu satoja, vai mennäänkö jo tuhansissa, tunteja keskusteluita, hoitoneuvotteluita, tapaamisia, ryhmä- ja perheterapiaistuntoja, päivystyksessä istumista, mun koko historian kertomista alusta aina uudelle psykiatrille, psykiatriselle hoitajalle, lääketieteen opiskelijoille, jotka ovat tutustumassa akuuttipsykiatrian polin toimintaan eihän sua haittaa että ovat paikalla, päivystyvälle lääkärille, ajanvarauksesta vastaavalle henkilölle, tyypille joka sijaistaa ajanvarauksesta vastaavaa henkilöä ja joka ei oikeastaan tiedä mutta odotas hän kysyy, työterveyshoitajalle, fysioterapeutille, asumisohjaajalle, chileläiselle psykiatrille, johon tottakai ihastuin, työterveyslääkärille, työterveyspsykologille, ihmiselle joka sijaistaa työterveyslääkäriä, koska työterveyslääkäri on lomalla, uudelle työterveyslääkärille koska edellinen muutti Helsinkiin, sosiaalityöntekijälle, osaston sosiaalityöntekijälle, taas uudelle sosiaalityöntekijälle, koska kukaan ei tiedä mihin mä kuulun, omalääkärille, omalääkäriä sijaistavalle lääkärille, sijaistavan lääkärin työtä tekevälle lääkäriopiskelijalle vaikka kaikki tietää ettei niin saisi tehdä, muille potilaille, huonekaverille osastolla, telakkalaisille humalassa baarin sulkemisajan jälkeen, Pikilinnalaisille, vaimoille, jopa yhden yön jutuille seksin jälkeen, uusille potentiaalisille ystäville ennen kuin tajusin ettei mun tarvitsekaan, ystäville sekä selvinpäin, humalassa että pilvessä, Petterille, ja lopulta myös perheelleni, turhautuneena, ilman riittävää sanastoa selittää espanjaksi, että mua vaivaa diktatuuri, minkä sivuoireina ovat syömishäiriö, masennus, unettomuus ja lopultakin ajatus siitä, että ehkä oman elämän päättäminen on vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen se ainoa idea ratkaisuksi, joka ei ainoastaan ei kadota viehätystään, vaan joka muuttuu koko ajan varteenotettavammaksi vaihtoehdoksi saada joku päivä oikeasti levätä tästä kaikesta.

Ei. En aio tehdä tänään mitään. Enkö sanonut, että olen kuullut kaikki neuvot? Minulla on suunnitelma. Ja minä olen selviytyjä, ennen kaikkea sitä. Minulla syntyy kymmenen ideaa sekunnissa päästä yli itsestäni ja keksiä joku syy nähdä ensi viikko tai edes huominen. Mulla on kiintopisteitä: terapia maanantaina, akuuttipsykiatrian tapaaminen tiistaina, Punaisen kilpikonnan viimeinen näytös Niagarassa keskiviikkona. Minulla on raivo, joka ei salli mun antaa periksi, koska se on se yksi ilo, mitä mä en jumalauta suo diktatuurille: en tapa itseäni, vaikka minulla on ainakin kaksi tarkkaa suunnitelmaa varasuunnitelmineen, koska jos tekisin niin tänään, se tarkoittaisi että diktatuuri tappoi minut. Voisin tehdä jotain itselleni vasta sitten, kun voisin olla varma, ettei se johdu diktatuurista, vankilasta, vanhempieni valinnoista. Ja koska se on ainoa tarpeeksi hyvä syy tehdä itsemurha, diktatuurin aiheuttamat traumat siis, mikään muu syy ei koskaan olisi tarpeeksi hyvä, joten en anna itselleni koskaan sitä lupaa. Ja jos tämä oli teistä epäloogista, ei mitään järkevä, paradoksi, antakaa mun pitää tämä illuusio itselläni. Just nyt se on ainoa mitä mulla on. Se ja halu elää. 

Koska minä haluan elää. Minä vaan haluan, että se on oikeasti elämistä, eikä selviytymistä.