Radikaalin joulukalenterin 4.luukku

Käytän tämän luukun ystävällisesti muistuttamaan muutamasta asiasta:

Lihavuusaktivismin päämäärä ei ole se, että ihmiset tykkäisivät itsestään enemmän – päämäärä on lihavien ihmisten ihmisoikeuksien toteutuminen. 

Kuitenkin ymmärrän, että monen (lihavan) kohdalla ajatus siitä, että itselle kuuluisi ihmisoikeudet, on suoraan kytköksissä siihen, että arvostaa itseään ja kehoaan. Tosin yksi niistä syistä, miksi lihavien ihmisten elämä on vaikeaa on se, että se sotii omaa oikeustajua vastaan, että syyt syrjimiselle ovat paino + ulkonäkö. Eli kyllä siellä syvällä sisimmässä on jo olemassa se ajatus, että myös lihavilla on samat ihmisoikeudet kuin kaiken painoisilla ihmisillä. Tätä ajatusta pitää vahvistaa. 

Joka tapauksessa työ itsensä hyväksymisen tiellä on väsyttävää ja se vie voimavaroja. Se, että oppii vaatimaan omia ihmisoikeuksiaan, on henkisesti raskasta.

https://www.instagram.com/recipesforselflove/

Vielä: lihavuusaktivismin yksi tärkeä muistutus on se, että lihavuus ei ole haukkumasana, vaan yksi tapa kuvailla kehoa. Tavoitteena ei siis ole se, että lakkaa näkemästä ”lihavan” peilissä, jos on lihava, vaan ettei liitä siihen automaattisesti negatiivista merkitystä ”voi paska, lihava”. 

Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole taas yksi asia, jota kenenkään pitäisi suorittaa. Yritä siis sinäkin olla putomatta siihen ansaan. 

  1. Joinain päivinä on helpompa harjoitella näitä uusia ajatuksia kuin toisina.
  2. Tavoite ei edelleenkään ole joka päivä ajatella jotain ehdottoman postitiivista tai rakastavaa itsestään. 
  3. Voi olla masentavaa pakottaa itseään ajattelemaan ”tuo olen minä, olen kaunis, rakastan joka soluani”, jos ei oikeasti usko siihen tai edes vielä kykene uskomaan siihen. Siitä tulee vain se metatason syyllisyys, muistatko? Mutta muista myös, että ei tarvitsekaan pitää itseään maailman kauneimpana tyyppinä! Minä en rakasta napanöyhtääni, enkä sitä, että perusilmeeni näyttää mielestäni surulliselta, vaikken olisikaan surullinen. Tämä ei  kuitenkaan edelleenkään määrittele ihmisarvoani.
  4. Tuo olen minä. Olen arvokas ihminen. Minulla on oikeus näyttää tältä” voi olla parempi harjoitusajatus, vaikkei sekään ole helppo – mutta se voi olla vähän helpompi. Ainakin ajan kuluessa. 

Joulukalenterin 4.luukun Seuraa somessa!

Radikaalin joulukalenterin 3.luukku

Jäitkö miettimään eilistä? Sitä, että ensimmäinen ajatuksesi peilikuvastasi ei ole omasi? 

Tämä pätee ei pelkästään ensimmäiseen ajatukseen vaan usein jopa toiseen tai kolmanteenkin. Sinulle on häikäilemättömästi ja julmasti moukarilla opetettu, että näin sinun pitää ajatella itsestäsi, koska peilikuvasi ei vastaa sitä täydellisyyttä, mitä olet tottunut näkemään katkeamattomana virtana lehtien sivuilla, mainoksissa, elokuvissa, sosiaalisessa mediassa – oikeastaan kaikkialla. 

Ja kuinka olisitkaan voinut suojella itseäsi tältä? Viesti on selkeä: sinun täytyy olla parempi, laihempi, voimakkaampi, naisellisempi, miehekkäämpi, vaaleampi, vammattomampi, nopeampi.. olla enemmän kuin nyt, mutta pienemmin. Erilainen, toisenlainen, mutta samanlainen kuin nämä ihmiset, joiden kuvia syötämme verkkokalvoillesi yötäpäivää. Ja tämän pitää tapahtua muuttumalla, mutta ei hätää, me tarjoamme tähän ratkaisun, sinun täytyy vain uhrata kaikki aikasi, energiasi ja rahasi näihin tarjoamiimme tuotteisiin, niin ennen pitkää olet sitä, mitä sinun pitää haluta olla, koska me käskemme sinun tehdä niin. Ja jos tätä tavoitellessasi unohdat samalla vaatia ihmisoikeuksiasi kunnioitettavan, ei se hei mitään, tärkeämpää on, että PIDÄT HUOLTA ITSESTÄSI ja hei, tänään spessu alennus just sulle! 

Sinut, minut, meidät kaikki, on ehdollistettu tietynlaiseen kauneus- ja terveyskäsitykseen ja siihen, että kauneus ja terveys ovat arvoja, joita pitää tavoitella, se on ehdoton vaatimus sille, että voit olla joku tässä yhteiskunnassa. 

Yllätys! Kauneus ei ole arvo. Se on mielipide, ei fakta. Terveys ei ole pysyvä ominaisuus, vaan monimutkainen monien asioiden summa. Ja sekin kertoo vain kehomme tilastasta kullakin hetkellä. Kumpikaan ei voi määritellä sitä, minkä arvoisia olemme, mutta silti meille uskotellaan näin. Ja yksi niistä tavoista, joilla meidät saadaan pidettyä aisoissa, on energiamme keskittäminen ulkonäköömme ja siihen, että vihaamme sitä, joten jatkuvasti yritämme parantaa sitä kohti tiettyjä kehonormeja. Laihuutta, vammattomuutta, valkoisuutta ja juuri nyt trendikästä kauneutta.

Joten se ajatus, jonka kuulet päässäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun omasi. Se, että ajattelet niin, ei tee siitä faktaa, ei ole automaattisesti totta.  

Kuitenkin sen sijaan, että keskittäisit energiasi siihen, että yrität olla ajattelematta niin, anna niiden ajatusten tulla. Kirjoita se kuvitteelliselle lapulle, tarkastele sitä, totea ääneen ”tämä on ajatus, minun ei tarvitse uskoa siihen”, ja pistä se ajatus roskikseen. Voit tehdä tämän ihan konkreettisesti myös: kirjoita se lapulle ja heitä se roskiin. Minä pistän nämä ajatukset nurkkaan häpemään. 

Tätä täytyy valitettavasti tehdä aika pitkään, ennen kuin se alkaa tuottaa tulosta. En halua valehdella tai luvata mitään nopeita taikakeinoja päästä eroon vahingollisista ja vähättelevistä ajatuksista. Niillä on tosi voimakas ote, mutta ote ei ole lopullinen, kyllä sen voi murtaa. 

Kun tarpeeksi pitkään harjoittelee esimerkiksi näin, jossain vaiheessa ei enää kauheasti kiinnitä huomiota siihen ekaan tai tokaan ajatukseen, vaan vasta siihen, joka on jo jotain mihin voi luottaa, joka on oikeasti aivan oma ajatus. Ja se taas ei ole myöskään automaattisesti positiivinen, sen ei tarvitse olla ”UUUUU, OLEN MAAILMAN KAUNEIN”, se voi olla neutraali, tai kiva, tai kriittinen. Mutta sen ei tarvitse olla vahingollinen. Se voi olla ”hei, näytän tosi söpöltä tässä” tai ”hitto, näytän just vakuuttavalta” tai ”ehei, tänään ei oo kyllä fiilis laittaa just tää paita”. Se voi olla myös aivan täysin ulkonäköön liittymätön ajatus. Se voi olla, kuten pari Instagram-tyypeistäni kirjoitti:

”Tuo on minä. Aika jees.”

”So this is how I look today.” 

Kertauksen vuoksi:

  • Astu peilin eteen ja tunnista ensimmäinen/ensimmäiset ajatukset itsestäsi
  • Tiedosta, että nämä ajatukset eivät ole omiasi, vaan sinulle opetettuja.
  • Tiedosta, että se, että ajattelet niin, ei tee niistä ajatuksista faktatietoa.
  • Vasta kolmas tai neljäs ajatus alkaa olla sellainen, johon voit paremmin uskaltaa uskoa omana ajatuksenasi. 
  • Tavoitteena ei ole ajatella vain puhtaasti positiivisa, rakastavia ajatuksia itsestäsi, vaan muistaa, että se, miltä näytät, ei määrittele ihmisarvoasi. 
  • Toista, kunnes tämä muuttuu rutiiniksi. Muista, että siihen voi mennä tosi pitkään.

Kolmannen luukun Seuraa somessa!:

Radikaalin joulukalenterin 2.luukku

PEILI!

Syömishäiriöstä teinistä lähtien kärsineenä peili on ollut yksi tuhoisimmista sairauden ylläpitämisen työkaluista. 
Peili ei aina ollut vihollinen, mutta se, mitä näin, oli ehdottomasti minua vastaan. Aina ei ollut niin, sillä muistan teininä sen, että peilatessa näytin hyvältä. En ymmärtänyt, miten minusta otetut valokuvat ja peilikuvani eivät vaan koskaan vastaneet toisiaan. En myöskään ymmärtänyt, miten peilikuvani ei ollut sama kuin se, mitä näin heijastuksena näyteikkunoissa tai mitä kuulin muilta, miltä näytän. 

Peili ei ollut luotettava kaveri, mutta se oli silti tärkeä elementti, ja on edelleen, jokapäiväisessä elämässäni. Ymmärsin, kuten useimmat meistä, vasta reippaasti jälkeenpäin, että kehonkuvan vääristyessä peilikuvaan ei voinut luottaa. Vasta vuonna 2009 osastohoidossa fysioterapeutin kanssa eri harjoitusten avulla aloitin työskentelyn sen eteen, että opin ensin tuntemaan kehoni, sitten hahmottamaan sen ääriviivat. 

Toki niihin aikoihin itsekin kuvittelin, että lopulta pääsisin laihtumisen avulla pisteeseen, missä voisin vihdoin rakastaa itseäni ja tykätä peilikuvastani. Tuolloin opettelin tunnistamaan peilikuvastani selvästi aiempaa pienemmän kehoni. Kun olin vihdoin päässyt vähän perille siitä, olinkin jo matkalla takaisin lähtöpisteeseen ja se työ piti aloittaa uudelleen. Ja tietenkin sen jälkeen vielä kerran sama toiseen suuntaan. 

Minulla on kokemusta vain siitä, minkälaista on tehdä työtä oman peilikuvan ja sen hyväksymisen eteen, kun on kysymys painosta ja siihen liittyvästä muutoksesta, suuntaan tai toiseen. En voi edes kuvitella, minkälaista on elää sukupuoleen liittyvän kehodysforian kanssa, tai jos minkälainen suhde omaan kehoon on kroonisen tai pitkään jatkuneen  sairauden kanssa. 

Haluan tässä kuitenkin jakaa yhden tehokkaimista harjoituksista, jonka tiedän, ja joka on toiminut minulla erinomaisen hyvin, vaikka se onkin alkuun tosi surullinen ja vaikea.

Astu peilin eteen. Katso peilikuvaasi. 
Mitä ajattelet itsestäsi? Kehostasi? Peilikuvastasi?

Kysyin asiaa Instagramissa, ja tuli seuraavanlaisia vastauksia:
– Uffff, jenkkakahvat 😦
– Yyh, onpa kuvottavaa, parempi olla katsomatta.
– Perkeleen perse, hyi.
– It’s still wrong.
– Uhhhhhhhh
– Läski ruma 😦 

Muistan omat ajatukseni helposti myös: 
Läski, vastenmielinen, tyhmä, ällöttävä, muodoton, järkyttävä, vääränlainen, liian iso, liian ruma… 

Ehkä tunnistat nämä ajatukset, ehkä ne ovat sinulle tuttuja? Ehkä nämä esimerkit ovat pientä verrattuna siihen, mitä itse ajattelet itsestäsi. 
Suhteeni omaan peilikuvani mullisti kuitenkin seuraava vallankumouksellinen oivallus (kiitos internetin!):

Se, mitä ensimmäisenä ajattelet itsestäsi, kun katsot peiliin, ei ole sinun oma ajatuksesi. Se on ympäröivän maailman sinulle opettama ajatus, jonka olet vain oppinut uskomaan faktana, totuutena. 

Joulukalenterin 2.luukun Seuraa Somessa! -vinkki:

Radikaalin joulukalenterin 1. luukku

”Mitkä olis hyviä baby stepsejä itsensä hyväksymiseen juuri tällaisena?” 

Tämä kysymys muodossa tai toisessa esitetään minulle aika usein. Jos haluaa ruveta olemaan itseään kohtaan hyväksyvämpi, mistä lähteä liikkeelle? 
Minulle on myös tuttua se tietty negatiivinen kierre, mitä tulee itsensä vihaamiseen: olen vastenmielisen näköinen –> ää, miksi minun pitää ajatella, että olen vastenmielisen näköinen –> ää olen sekä vastenmielinen että tyhmä. Tyhmä tyhmä tyhmä. 

Olisipa tuo esimerkki edes kärjistetty. Se ei valitettavasti ole. Tuollaisenaan se on jokapäiväinen päänsisäinen dialogi. Se joko jää siihen, että sekä ajattelemme että uskomme ajatustamme siitä, miten rumia, huonoja, kelvottomia, vastenmielisiä tai vastenmielisen näköisiä olemme tai sitten, jos on jo jotain aavistusta siitä, että tämä ei ehkä olekaan totta, ajatuksen syntymisen jälkeen tunnemme siitä syyllisyyttä. Se on jo metatason itsensä vihaamista. 
Tämä itsen vihaaminen on rutiini, mihin olemme niin ehdollistuneita, että kuvittelemme sen olevan ”tavallista”. Sen ei tarvitse olla tavallista eikä se kuulu mitenkään luonnollisena osana inhimillisyyttämme. Emme me synny vihaten itseämme, me opimme siihen. 

Kysymys siis kuuluu: miten oppia pois itsensä vihaamisesta?

Miten oppia rakastamaan itseään sellaisena, kuin olemme nyt, eikä niin, että sitten kun olemme sitä ja tätä, sitten voimme rakastaa itseämme? Ja ollaan nyt aivan ällöttävän suorapuheisia: useimpien mielessä, se menee ”sitten kun olen tarpeeksi laiha”. Tai toki, nyt kun sekään ei ole enää niin sosiaalisesti hyväksyttävää, vedotaan terveyteen. ”Sitten kun olen tarpeeksi hyvässä kunnossa”. Eli laiha. Hoikka. Laihempi kuin nyt. Kauniimpi kuin nyt. 

Vastaus ei ole vaan ehkä ole se, mitä toivot, eikä erityisen helppo. Se on kaksiosainen:

Ensimmäinen osa: itse kysymys on huono. Itsensä rakastaminen on huono tavoite. En tunne yhtäkään ihmistä, joka ehdottomasti rakastaa itseään 24/7 ja jokaikistä kohtaa omasta kehostaan tai jokaista luonteenpiirrettään. En myöskään näe mitään syytä sille, miksi sellaista kannattaisi tavoitellakaan. On täysin inhimillistä hyvinkin vaihtelevasti suhtautua itseen, omaan luonteeseen ja kehoon, riippuen päivästä, hetkestä ja tunnelmasta. Lisäksi harva tunne on täysin eristetty ja muuttumaton. Meidän tunteemme, se miten suhtaudumme omaan kehoomme, on yhtä ristiriitaista kuin se, miten suhtaudumme maailmaan. On siis luonnollista suhtautua sekä positiivisesti että negatiivisesti, ihan yhtäaikaa, samaan asiaan. Ristiriidat kuuluvat inhmillisyyteen. 

Lisäksi on äärimmäisen tärkeää pitää mielessä: sillä ei ole väliä, miten paljon tai vähän rakastat itse itseäsi tai miten kauniina pidät itseäsi. Sinulle kuuluvat myös samat ihmisoikeudet kuin ihmisille, jotka ovat laihoja, terveitä, cissukupuolisiä, valkoisia ja  vammattomia eli kehonormien sisäpuolella. Ihmisoikeutemme eivät ole ehdollisia: sitten kun olen laiha ja terve, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Mutta uudeksi tavoitteeksi ei myöskään voida vaihtaa: sitten kun olen oppinut ehdoitta rakastamaan itseäni/sitten kun pidän itseäni kauniina/sitten kun olen oppinut hyväksymään itseäni, sitten voin vaatia ihmisarvoista kohtelua. Meillä on nämä ihmisoikeudet nyt jo ja meillä on oikeus vaatia sen mukaista kohtelua nyt ja aina. 

Olette varmasti kuulleet, mikä on hyvän tavoitteen määritelmä? Jos se on uusi juttu teille, ta-tá: Hyvä tavoite on saavutettavissa oleva tavoite. Suosittelen vaihtamaan tavoitetta vähän paremmaksi, tässä lemppariehdotukseni Saara Särmältä:

Riittää, ettei enää aktiivisesti vihaa itseään.

 Lisäksi suosittelen pitämään mielessä seuraavan: on hyvä pyrkiä pois ajatuksesta, että kunhan ensin X, sitten Y, esimerkiksi ”kunhan ensin opin rakastamaan itseäni, sitten voin elää sellaista elämää kuin haluan”. Yksi itsensä vihaamisen ongelmista on se, että aivan liian moni käyttää sitä, yleensä tiedostamatta, syynä olla tekemättä asioita, joista nauttii. Se, miten koemme ulkonäkömme, määrittelee liikaa sitä, mitä teemme. Tämä ei ole kuitenkaan omaa syytämme, vaan opimme siihen ulkoa myös. Minä uskoin vielä vuoteen 2009, ettei minulla ole oikeutta itkeä, koska kuulin teininä kerrottavan, että lihavat ihmiset ovat rumia itkiessään. 

Toinen osa: tavoitteeseen pääseminen ei vaan tapahdu hetkessä. Mieti seuraavaa: 

Sinä, joka luet tätä, olet todennäköisesti oppinut jo teininä, joskus valitettavasti aiemminkin, että on sallitumpaa puhua itsestään vähättelevään sävyyn kuin kehua itseään. ”Omakehu haisee”. Ei olisi haissut, mutta uskoit niin silti. Olet ehkä lähipiirisi esimerkkien kautta, todennäköisesti äidiltäsi tai muulta sellaiselta, ketä olet ihaillut ja pitänyt tuolloin erehtymättömänä, oppinut, että on normaalia mennä peilin eteen haukkumaan itseään. Näytän kamalalta, minun pitäisi laihduttaa, kauheeta miten paljon ryppyjä, tää vaate ei yhtään hoikenna, näytän tässä läskiltä, mun pitäis mennä kyllä salille ja niin edelleen. 
Tai sitten se ei ole pelkästään esimerkin kautta, vaan sinulla on kokemusta siitä, että sinun ulkonäköäsi on suoraan kommentoitu, ehkä jopa on puututtu syömiseen (”oletko nyt aivan varma, että haluat ottaa vielä toisen palan kakkua?”) ja liikkumiseen. Tai pahimmassa tapauksessa molemmat. 

Joka tapauksessa olet varmasti tähän hetkeen mennessä, todennäköisesti suurimman osan tähänastisesta elämästäsi, harjoittanut tätä aktiivista itsesi vähättelemistä. Joko ääneen tai sitten vain mielessäsi, tai molempia. Ei sellaisesta opi pois päivässä, eikä viikossa eikä kuukaudessakaan. Älä siis aseta mahdottomia tavoitteita sen suhteen, miten nopeasti sinun pitäisi päästä pois tästä ansasta. 

On hidasta ja työlästä oppia pois itsensä vihaamisesta. Vaatii tosi paljon voimavaroja ja tietoista tekemistä opettaa omia lihaksiaan pois rutiineista, jotka tähän asti ovat tapahtuneet itsestään, kahta kertaa niitä miettimättä. Se on väsyttävää hommaa eikä tuloksia näy heti, joten se on myös tosi turhauttavaa, varsinkin kun suurimmaksi osaksi lähes kaikki, mitä näemme joka päivä mainoksissa, televisiossa, internetissä, somessa, edelleen puhuu sitä vastaan. 

TL;DR

  1. Vaihda tavoitetta: älä pyri siihen, että rakastat itseäsi 24/7, vaan muista Saara Särmän nerokas idea: pyri siihen, ettet enää aktiivisesti vihaa itseäsi. Se on aivan hyvä alku.
  2. Yritä pitää mielessä, että olet suurimman osan elämästäsi vähätellyt itseäsi, joten tämä käyttäytymismalli on jo lihasmuistissasi. Vie paljon aikaa oppia pois siitä. 

Tulen joulukalenterin aikana jakaamaan omat lemppariharjoitukseni, siis ihan konkreettisia juttuja, millä voi oppia pikkuhiljaa pois itsensä vihaamisesta! Jos on jotain kysymyksiä liittyen tähän tai erityisiä toiveita, kerro se ihmeessä kommenteissa!

Joulukalenterin 1.luukun Seuraa somessa! -vinkki:

View this post on Instagram

Positive body image is not about loving or liking the reflection you see in the mirror. It's about taking a functional view of the body – focusing on what it can do for you, the skills it can do and learn. It's an attitude toward the whole body not just as a surface aesthetic. . . Those with positive body image actually spend less time ruminating on their body's surface appearance, and more time in appreciation and accepting the changing nature of emotional and mental experiences relating to embodiment – without needing to love it 100% of the time. . . The goal of 'Loving your body' may be a very unrealistic and even dismissing experience, especially if you have received feedback on multiple levels that your body is somehow problematic. Your relationship with your body may be distant, distressing, apathetic, resentful. There is likely a lot of healing and repairing to do, which takes time, resources and energy to move through. . . If you're at the beginning stages of considering that maybe your body isn't the issue – just notice the battle going on, the fighting between you and your body without judgement, and ask yourself, 'what might it be like to even consider calling a truce with my body? What would that look like? How might I feel? What might I do with those emotions I so easily placed upon my body? How might I work with those?' . . #psychology #healthateverysize #bodyimage #trauma #intuitiveeating #therapy #mentalhealth #mentalillness #edrecovery #morethanmybody #counselling #dietculture #health #feminism #selfcare #bodypositivity #bopo

A post shared by Ashlee Bennett, AThR (@bodyimage_therapist) on

Radikaali joulukalenteri!

Joulu on ihan just täällä.

Joulun myötä, kuten joka helvetin vuosi, saa normaalia enemmän kuulla kaikenlaista typerää puhetta liittyen painoon, syömiseen ja itsensä rakastamiseen. Ensin lehdet, televisio ja yleensäkin maailma täyttyy mitä ihanimpien jouluherkkujen tekemisestä, ostamisesta ja syömisestä, ja sen jälkeen alkaa jumalaton syyllistäminen ja lukemattomien laihduttamisvinkkien jakaminen.

Joulu ei muutenkaan ole maailman helpointa aikaa. Syistä, joita ei kyllin kyseenalaisteta, ihmiset menevät joulu toisensa perään viettämään aikaa ihmisten luokse, joiden seura on pahimmillaan vahingollista, vähintään stressaavaa. Perhejoulu ei olekaan se idyllinen yhdessäolo suoraan postikortista, vaan tilanne, jossa moni joutuu ”hyväntahtoisen” (joskus ei sitäkään) hyökkäyksen kohteeksi: tulee ulkonäkökommentointia, ihmissuhde- ja lisääntymisuteluita, väärinsukupuolittamista ja niin edelleen.

En ole aivan varma, johtuuko se suoraan joulusta vai mistä, mutta nyt ainakin minun lähipiirissäni on tavallista enemmän myös juteltu painosta, kehonkuvasta ja itsestä huolehtimisesta. Koska, ainakin mitä sosiaaliseen mediaan tulee, olen kuratoinut feedini niin turvalliseksi kuin pystyn, on silmiini osuva keskustelu rakentavaa ja eteenpäin pyrkivää. Kuitenkin kysymykset, joita näen, kertovat siitä, että ihmisillä on paljon kysymyksiä siitä, mitä kehopositiivisuus, lihavuusaktivismi ja kehorauha yleensäkin tarkoittavat. Lisäksi bongasin eräästä keskustelusta erinomaisen kysymyksen: voiko laihduttaminen koskaan olla feminististä? Minun mielestäni ei, mutta pelkkä yksitavuinen vastaus on tuskin riittävä, ja haluaisin tätäkin pohtia pidemmin.

Huomasin myös selkeästi seuraavan: vaikka kehopositiivisuusliike ei ole Suomessa erityisen vanha, siitä silti liikkuu nyt jo paljon vääristynyttä ja sitä kautta jopa osin vahingollistakin tietoa. Pelkästään sana ”positiivisuus” saa minunkin hälytyskelloni soimaan.

Tiedättekö, olen nytkin sairauslomalla pahan unettomuuden ja jatkuvien päänsärkyjen vuoksi ja ramppaan harva se päivä neuvolassa, labrakokeissa ja erikoispoliklinikoiden vastaanotoilla, silti ymmärrän, etten ole koskaan voinut henkisesti niin hyvin kuin juuri nyt. Minulla on taipumusta analysointiin, joten olen viime kuukausina pohtinut aktiivisesti sitä, miten olen päässyt tähän pisteeseen.
Olen sallinut itseni olla ylpeä siitä työstä, minkä olen tehnyt oman hyvinvointini eteen. Olen nimennyt ne ihmiset ja tahot, jotka ovat auttaneet minua, sekä lopullisesti jättänyt taakseni monet sellaiset, joiden olemassaolo elämässäni on tuhoisaa. Ja tästä huolimatta tiedän, että minulla on paljon työtä vielä tehtävänä itseni kanssa.

Näistä asioista olen avautunut omalle ystäväpiirilleni Facebookissa, mutta myös julkisesti Instagramissa. Ja sen palautteen perusteella, minkä olen saanut, ymmärrän olevan tilausta sille, että ne meistä, jotka pystyvät ja jaksavat, kerromme avoimemmin niistä työkaluista, mitä meillä on ollut tai on edelleen käytössämme.
Minun kohdallani esimerkiksi voin jakaa enemmänkin ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten olen itse aikoinaan päässyt masennuksesta yli, mitä tarkoittaa traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) kanssa eläminen, miten parhaiten pidän syömishäiriöoireilun kurissa, mitä tarkoittaa se, että on ”itselleen armollinen”, miten lihavuusaktivismi on auttanut minua oman kehoni kanssa elämisessä ja niin edelleen.
Samaan aikaan olen kivuliaan tietoinen siitä, että edelleen painopiste tässä kaikessa on yksilöllä itsellään, vaikka esimerkiksi kun kysymys on kehoaktivismista, vastuu pitäisi olla yhteiskunnalla.
Raaka esimerkki tästä on se, että ”liika”lihavuus ei ole mikään kansallinen hätätila tai maailmanlaajuinen epidemia, vaan lihavuusfobia ja sen myötä lihavien ihmisten järjestelmällinen syrjiminen ja esimerkiksi laiminlyöminen taas on yhteiskunnan ongelma. Ja täysin ratkaistavissa.

Yleensäkin yksilöiden syyllistäminen ja vastuuttaminen on pöyristyttävää ottaen huomioon, että esimerkiksi lihavien kohdalla läskifobian aiheuttamat vahingot ovat seurausta nimenomaan yhteiskunnan rakenteissa olevista ongelmista. Samalla tavalla syyllistetään yksilöitä kun puhutaan naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä: sen sijaan, että julkisesti pidetään puheenvuoroja siitä, miten naiset voisivat parhaiten ”suojella itseään” tai pukeutumisellaan ennaltaehkäistä raiskatuksi joutumista (for real), voitaisiin yhteiskunnan voimavaroja ja julkisen keskustelun kärki kohdentaa siihen, miten opettaa seksuaalista häirintää eniten harjoittaville ihmisille (cismiehille), mitä tarkoittaa suostumus ja miksi ei on aina ei. Ja tämän voisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa (ja mielellään jo kotona!) opettamalle pienillekin lapsille, että ei on ei, eikä edes leikkimielessä kutittaminen saa jatkua, kun lapsi ilmaisee selvästi, ettei enää halua itseään koskettavan.

Kuitenkin on asioita, missä voimme oppia itse paremmaksi oman itsemme suhteen. Voimme hankkia tietoa asioista, joiden suhteen olemme itse etuoikeutettuja, jotta opimme tunnistamaan, kuinka itse omalla toiminnallamme ylläpidämme vahingollisia asenteita ja rakenteita. Ja sen jälkeen pyrkiä pois sellaisesta.
Voimme tehdä töitä sen eteen, että muutamme suhtautumistamme omaan kehoomme ja sen myötä oppia suhtautumaan sallivammin muidenkin kehoihin. Tai tämä voi mennä myös toisinpäin.

Ja teille, joiden kanssa minulla on yhteiset kokemukset vähemmistönä olemisesta, tai joiden kanssa jaan samanlaisia kokemuksia mitä tulee mielenterveysongelmiin, jotka olette myös käyneet läpi saman helvetin tai jotka olette vielä sen syövereissä: teille voin antaa ihan käytännön neuvoja sellaisista työkaluista, jotka ovat ainakin auttaneet minua. Ja voitte päättää, haluatteko itse kokeilla niitä, tai laittaa ylös ja kokeilla myöhemmin.

Näistä syistä aion joulukuun 1.päivästä lähtien julkaista päivittäin uuden blogipostauksen, tai tämä on siis pyrkimykseni. Haluan toteuttaa siis eräänlaisen joulukalenterin!
Olen tehnyt jonkun verran taustatyötä monen eri aiheen suhteen ja tarvitsen vielä apuanne, joten seuratkaa ihmeessä FB-sivujani ja/tai Instagram-tiliäni.
Joulukalenterin idea on siis radikaali kehoaktivismi, mikä sisällyttää myös mm. mielenterveyteen liittyviä teemoja. Aion jakaa tietoa, hyviä sivuja mitä kannattaa seurata, vinkkejä ja ideoita, voimaannuttavia kuvia.
Mitä enemmän saan teiltä palautetta, sen paremmin voin myös toteuttaa ideani siten, että siitä on mahdollisimman paljon apua mahdollisimman monelle, mutta minulle myös toisaalta riittää, että yksikin henkilö hyötyy edes yhdestä postauksesta.

Siinä! Olen paljastanut jouluideani! ❤ Toivottakaa minulle onnea!

House of Underground Drag

Tämä juttu on julkaistu alunperin Kuuma Linja -zinessa keväällä 2018. Zinen luvalla julkaisen sen omassa blogissani, sillä aihe on ajankohtaisempi kuin koskaan!

drag_kuuma_linja2

Kulttuuritalo Telakalla on sen perustamisesta lähtien nähty kahdella sanalla sanoen ”vaikka mitä”: on Ufo Rockia, runonlausuntaa, telakkalaisten bändejä kuten legendaarinen Kirkkovene, missä bändin jäsenet, kaikki naisia, pukeutuivat mustiin roskasäkkeihin ja roudarinteippiin, on ollut Mental Alaska -klubia ja edelleen performanssitaiteeseen keskittyvää Perfo!-klubia. Maaliskuun alussa 2018 Telakalla koettiin kuitenkin jotain aivan uutta: kolme settiä ennennäkemättömiä drag-esityksiä yhdeksän eri artistin voimin. Kysymyksessä oli helsinkiläisen underground drag -kollektiivi House of Jaahasin Jaahas All Stars -klubi. Tupa oli täysi, tunnelma katossa ja jopa kaikkeen tottunut henkilökuntakin viihtyi aivan uudella tavalla.

Mitä on drag – ja erityisesti, mitä on underground drag?

2009 alkanut drag-artisti ja muusikko RuPaulin luoma ja luotsaama televisio-ohjelma RuPaul´s Drag Race on yleisesti tunnustettu syyksi, miksi drag-kulttuuri on tullut suuremman yleisön tietoisuuteen.  Tämän tosi-tv-ohjelman esittelemä drag on kuitenkin useimmiten vain yhtä kuin cis-mies (cis tarkoittaa sitä, että ihminen tunnustaa sitä sukupuolta, mikä on hänelle syntymässä määritelty) peruukki päässä, meikit naamalla huulisynkkaamassa Madonnan Like a Virginiä tai Paula Koivuniemen Aikuista naista.

Drag-kulttuuri itse on vanha kuin synti, ja syntisenä, paheellisena viihteen muotona se onkin näyttäytynyt niille viihteen kuluttajille, joille drag tarkoittaa edelleen miehiä, jotka yliampuvalla ja seksuaalisuutta korostavalla tavalla esittävät lavalla naisia. Ja sellaisena se ehkä joissain piireissä halutaankin pitää.

”Minut on evätty eräästä drag-kisasta Theodora Rexin hahmolla sanoen, että ”Drag queen on mies, joka pukeutuu naiseksi. Olet kaunis nainen, mutta et voi osallistua drag queen -kisaan” kertoo Jaana Pirskanen, 42-vuotias drag-artisti, jolla on takanaan monipuolinen ura esittävän taiteen parissa.

Onneksi RuPauliiin vahvasti henkilöytyvä ja ahdasta, binääristä eli kaksijakoista sukupuolikäsitystä toisintava kulttuuri, missä vain cis-mies voi olla drag queen, ei ole ainoa tila, missä voi harjoittaa tätä monipuolista taiteen muotoa.

Vaativa taiteenlaji

Yhdessä asiassa RuPaul’s Drag Race -ohjelma antaa realistisen kuvan lajista: drag-artistina toimiminen vaatii usean eri taidon hallitsemista. Moneen katsojaan tekeekin vaikutuksen se, että ohjelman drag-artistit tekevät omat pukunsa, meikkaavat itse, suunnittelevat koreografiansa, jotkut jopa tekevät omat peruukkinsa, puhumattakaan asusteista ja niiden muokkaamisesta. Monella on musiikki-, tanssi- tai teatteritausta.  Sama ilmiö toistuu myös underground dragissa.

Drag-artistit Jaana Pirskanen, Henriikka Mäkelä ja Pauliina mainitsevat Lola Vanillan, helsinkiläisen drag-artistin, kysyttäessä, missä ovat oppineet drag-esiintymisestä tarvittavan. Lola Vanilla on siviilissä 34-vuotias taidekasvattaja, joka on järjestänyt useita School of Vanilla -työpajoja uusille drag-artisteiksi hamuaville.

Mäkelän Bambi Bizarre ja Pauliinan Hyperfemme -hahmot molemmat syntyivät School of Vanillassa. Pauliina kertoo osallistuneensa School of Vanillaan, koska halusi tutkia kaikkia naisellisiksi miellettyjä olemisen tapoja, joiden haltuunotossa hänellä oli mielestään vaikeuksia, ja jotka nähdään huonoina, heikkoina, sopimattomina, liiallisina, epäitsenäisinä, pinnallisina… lista jatkuu loputtomiin.

Lola Vanilla kertoo, että School of Vanilla syntyi tarpeesta rohkaista, herätellä, haastaa ja monipuolistaa kotimaista drag-skeneä. ”Ajatus taitojen/aatteen opettamisesta eteenpäin tuntui tutulta ehkä siksi, että toisen intohimoni burleskin puolella työpajoissa omien vahvuuksien opettaminen ja jakaminen on vakiintunut käytäntö. Vastaanotto on ollut todella kiittävää, Helsingin laajat kurssit ovat kaikki olleet täynnä” kehuu tämä monen drag-idoli ja opettaja.

Sukupuoliroolien tutkiminen ja stereotypioiden rikkominen

bambijadyenasty_kuuma_linja3

Bambi Bizarre ja Dye Nasty

Underground drag rikkoo stereotypian, minkä mukaan vain mies voi olla drag queen, tai että puhdas drag on aina naisen esittämistä.

Pauliina, drag-nimeltään Hyperfemme ja yksi drag-kollektiivi House of Jaahasin perustajista, muotoilee asian näin: Drag on mulle tapa tutkia sukupuolta ja sen esittämistä. Tavallaan se on osa sitä jatkumoa, jossa joutuu arjessaan sukupuolitetuksi jollain tavalla tai huomaa itse sosiaalistuneensa esimerkiksi sukupuolittuneeseen tapaan ottaa tilaa. Dragissa erona on se, että mä päätän mitä esitän ja miten, ja toivon että yleisö on myös katsomossa drag-lasit päässä, eli ymmärtää katsovansa sukupuolen esittämistä ja reflektoi omaa katsomistaan sitä kautta.”

Samalla tavalla ajattelee myös Rosis, joka tunnetaan drag-artistina nimeltään Viha Piirakka Seita Nilla, tuttavallisemmin Vihis: ”Drag merkitsee mulle luovuuden vapautta ja vapautta olla oma itsensä, ja tulla hyväksytyksi, niin kasvotusten kuin lavalla. Drag on yhtä aikaa kevyttä ja hauskaa ja kuolemanvakavaa – sillä tavalla, että se ei ole suorittamista ja kilpailua, mutta merkitsee valtavasti ihmisille, ja niin myös mulle. Dragissa saa kokeilla, mokata, pitää hauskaa ja olla oma itsensä, ja sillä voi olla valtavan suuri painoarvo yleisölle. Se on äärimmäisen voimaannuttavaa ja vapauttavaa.”

Drag queenien lisäksi vähemmän tunnettu ja arvostettu drag-rooli, jolla on kuitenkin vielä niin sanotun valtavirta-dragin yhteisön hyväksyntä, ovat drag kingit. Heistä taas usein ajatellaan, että siinä missä drag queeniä voi esittää cis-mies, vain cis-nainen voi olla drag king.

Pirskanen muistelee haaveilleensa, että halusi tehdä jotain muutakin hahmoa kuin drag kingiä: ”Jostain syystä ajattelin, että minulla ei ole lupaa olla drag queen, koska en ole mies.” Lola Vanillan vaikutuksen myötä Pirskanen kuitenkin vakuuttui siitä, että esiintyjän sukupuoli ei määritä sitä, minkälaista dragia voi tehdä. ”Niinpä loin Theodora Rexin, groteskin kauniin queer-queenin, jonka sukupuoli on ei-binäärinen, yhdistelmä feminiiniseksi ja maskuliiniseksi luokiteltuja piirteitä. ”

Underground dragin yksi hienous onkin siinä, että lavalla nähtävät hahmot eivät ole välttämättä tunnistettavissa olevia populäärikulttuurin henkilöitä, vaikka kuultavat kappaleet olisivatkin tuttuja klassikoita. Drag-artisti voi myös näyttää hahmonsa eri puolia tai jopa esittää joka kerta eri hahmoa.

Pirskasella on Theodora Rexin lisäksi myös Magnus Love -niminen drag king -hahmo, joka on ”tunteikas, herkkä, helposti itkevä drag-hahmo. Hän myös epäonnistuu usein ja on tunteineen paljaana ihmisten edessä. Magnus on myös sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan fluidi, ei-binäärinen hahmo.”

Tamperelainen Henriikka Mäkelä taas ilmentää Bambi Bizarrena lähes joka esitykseen eri hahmoa. Viime vuoden syksyllä perustetulla Gaggin´Drag -klubilla, jonka toisena tuottajana Mäkelä toimii, Bambi Bizarre on nähty rakkauteen pettyneenä morsiamena, yhteiskunnan ulkonäköpaineiden kanssa kamppailevana hypernaisellisena naisena, pohjanmaalaisena maskuliinista roolia kyseenalaistavana haitarinsoittajana ja pääsiäisteemaisessa illassa myös ihmeitä tekevänä hardcore-Jeesuksena.

”Drag on vapauden ja luovuuden areena, ei stereotypioiden vaalimisen linnake!” 

Drag on muutakin kuin vaatteet, meikki ja asusteet. Rosis painottaa, että ko. taiteeseen liittyvästä kannattaa opiskella kaikki mahdollinen: ”Meidän on artisteina tiedettävä dragin historiasta, sillä drag on aina ollut poliittista tavalla tai toisella, ja merkittävää yhteiskunnallisesti. Loukkaavalla dragilla ei ole paikkaa tässä yhteisössä – se ei ole dragia minun silmissäni.”

Intersektionaalisella eli eri lähtökohdat huomioonottavalla feminismillä on tärkeä rooli underground dragissa. Se on monen drag-artistin hahmojen vankka perusta, jota mietitään myös yleisön näkökulmasta.

House of Jaahasista Pauliina kertoo tarkemmin, että järjestäjät miettivät paljon sitä, miten luodaan turvallisempaa tilaa keikkapaikalle ja kuinka saadaan dragista, sen tekemisestä ja keikoista sellaisia, että mahdollisimman moni voisi osallistua.

Pirskaselle drag ja intersektionaalinen feminismi ovat perustavanlaatuisesti yhteen kietoutuneita. Pirskasen mukaan esiintyjällä on vastuu siitä, millaista todellisuutta hän esityksillään tuottaa. ”Minulle (underground) drag on tapa ilmaista inklusiivista arvomaailmaa. Sekä lavalla että sen ulkopuolella käydään keskusteluja ja reflektoidaan kriittisesti yhteiskuntaa ja omaa tekemistä. On tärkeää katsoa ympärilleen ja kuunnella.”

Yhteisöllisyyden turva ja inklusiivisuuden voima

vilma_drag_perhe1


”Suomalainen kokeellinen, inklusiivinen, queer drag -skene on täynnä lahjakkaita, upeita esiintyjiä, jotka tukevat toisiaan ja auttavat toisiaan eteenpäin. Siellä ymmärretään, että sukupuoli tai seksuaalisuus ei määritä sitä millaista dragia ihminen voi luoda.”

Suomessa syntyneitä ja aktiivisesti toimivia, klubi-iltoja järjestäviä underground drag-kollektiiveja on vain muutama. Helsingissä toimivat pienemmät House of Jaahas ja House of Auer sekä laajempi kollektiivi, monen aktiivisesti keikkailevan drag-artistin synnyinkoti Drag Me To HEL, ovat saaneet rinnalleen vihdoin Tampereellakin järjestettävän Gaggin´Drag -klubin.

Gaggin´Dragin synnystä Mäkelä muistelee: ”Olin itse asiassa muuttamassa Helsinkiin, mutta sen sijaan että muuttaisin skenen perässä sinne minne kaikki muutkin, vain koska täällä Tampereella ei ikinä tapahdu mitään, päätin tuoda skenen ja tapahtumat tänne. Kaikesta saamastani palautteestani voin päätellä, että sille oli tarvetta ja se oli sen arvoista.”

Gaggin´Drag -klubeja on pidetty nyt neljä kertaa, joista kolme on ollut loppuunmyytyjä jo ennen kuin esitys on päässyt alkamaan. House of Jaahasin Nights of Jaahas -klubi-illoissa, jotka järjestetään Helsingissä Lepakkomiehessä, on myös väkeä riittänyt, ja suurin osa illoista on myös myyty loppuun. Underground dragille on siis selvästi tilausta sekä yleisöä että alalle haaveilevia esiintyjiä ajatellen.

Pauliina kertoo tutuksi tulleesta ulkopuolisuuden tunteesta ennen dragin pariin pääsemistä, joten hänelle on henkilökohtaisesti hyvin tärkeää yrittää tehdä House of Jaahas -klubista ja koko skenestä laajemmin paikka, jonne uusien ihmisten olisi mahdollista tulla ilman, että annetaan vaikutelma jostain yrmeästä sisäpiiristä. Nyt House of Jaahas on järjestämässä yhdessä alakulttuurikeskus Loukon kanssa matalan kynnyksen drag-kurssia tällä samalla ajatuksella.

Vaikka iso osa Suomen nykyistä underground dragia tekevistä onkin saanut oppinsa School of Vanilla -työpajan myötä, se ei ole vaatimus skeneen sisään pääsemiselle. Rosis eli Vihis on yksi niistä, jotka ovat tulleet mukaan ”ulkopuolelta”: ”Sen takia koin toiseutta hyvin pitkään, mutta minun jälkeeni yhä enemmän tyyppejä jo tullut lisää tähän yhteisöön eri teitä. Koen, että voin tukeutua drag-yhteisööni esim. esitysten testaamisen ja läpikäymisen kanssa, sekä ihan vain elämäni kanssa.”

Pirskanen todistaa samankaltaisesta kokemuksesta : ”Saan voimaa, rohkeutta ja rakkautta yhteisöltäni! Se, että saan keskustella yhteiskunnasta, dragista, burleskista, elämästä ja taiteesta laajemmin on minulle todella tärkeää. Se, että ihmiset pyytävät esiintymään ja antavat palautetta, koskettaa syvältä. Koen, että minuun uskotaan esiintyjänä ja minulle annetaan tilaa olla oma itseni ja kokeilla ja kehittyä sekä ihmisenä että esiintyjänä.”

Drag on siis muutakin kuin vain harrastus tai sivutoimi. Lola Vanilla pitää dragia yhtenä oman elämänsä kulmakivenä: ”Drag täyttää omassa elämässäni ehkä samankaltaista kohtaa, jota joillain toisilla esimerkiksi uskonnollisuus. Koen että se on enemmän kuin harrastamista, mutta pelkästään työksi sen kutsuminen ei sekään tunnu oikealta. Lola on arkiminäni osa, jatke ja ilmentymä johon suodattuu oikeita ominaisuuksiani erilaisella ”sekoitussuhteella” kuin arkiminässäni. Siksi koen että drag on osa minäkuvaani, ja vaikka en enää koskaan maalaisi naamaani tai nousisi lavalle, joku osa Lolaa säilyisi minussa vuosia, jopa vuosikymmeniä. ”

Uusille artisteille drag voi olla käänteen tekevä kokemus. Mäkelän sanoin se voi parhaimmillaan avata kokonaisia uusia maailmoja: ”Drag antaa luvan tutkailla itseään ja toteuttaa näitä eri puolia itsestään. Lisäksi nyt tunnen kuuluvani johonkin yhteisöön, meillä on ihana, välittävä ja tukeva drag-perhe. ”

Underground dragin tulevaisuus

Hyperfemme, Bambi Bizarre, Theodora Rex ja Viha Piirakka kaikki selvästi näkevät tilausta dragille yhtenä mahdollisuutena kaikenikäisten, -sukupuolisten ja -taustaisten ihmisten kokeilla eri rooleilla ja pirskoa stereotypioita – sekä luovasti toteuttaa itseään. ”Toivon että naiset, transihmiset, genderfluidit, muunsukupuoliset, ei-binäärit, sukupuolettomat, miehet ja muut voivat tehdä omannäköistään dragia ilman konservatiivisia raja-aitoja”, luettelee Pirskanen. Pauliina lisää: ”Kaikkein ihaninta olisi, jos onnistuisimme luomaan niin turvallisia tiloja, että tyypit voisivat kokeilla asioita jotka kiinnostavat, mutta myös jännittävät.” Vihis yhtyy tähän toivomukseen ja haluaisi myös, että yhä useampi ihminen saisi tietää dragin monimuotoisuudesta ja että siitä omalta osaltaan tulisi myös mainstream-dragia.

Kaikilla on myös viesti RuPaulille ja hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleville:

”When was the last time you went to an actual drag show? (and no, drag race finales don’t count)” Vihis

”We’re all born naked and the rest is drag. RuPaulin olis musta ihan hyvä pysähtyä miettimään tätä omaa lausahdustaan ja sen merkitystä.” Hyperfemme

”Älä jarruta, vaan anna dragin kasvaa ja kukoistaa. Sukupuoli ei voi määrittää sitä millaista taidetta ihminen saa tehdä! ” Theodora Rex

”MITÄ VITTUU MUKA NAISET EI VOI TEHDÄ DRAGIA?” Bambi Bizarre

Entä mitä sanoo niin monelle tärkeä esikuva, Lola Vanilla?

”Toivoisin että suomalainen drag kasvaa täydeksi taidemuodoksi, joka säilyttää alueellista omaleimaisuuttaan mutta on myös auki maailmalle – ei pelkästään vastaanottavana vaan myös itsestään antavana yhteisönä. Instituutioiksi kasvaneita drag-kisoja on toki hauskaa katsoa, mutta toivon, että yhä useampi drag-artisti löytää oman äänensä myös ilman referenssejä ja kaikuja amerikkalaisiin supertähtikoneisiin. ”

Teksti: Javiera Marchant Aedo
Kuvituskuvat: Lady Clapback
Valokuva: Bambi Bizarre

Kuinka rentouttaa asiakas sisätutkimuksen aikana…

Lupasin Facebook-sivuillani kertoa, miten lopulta kävi Tampellan neuvolassa.

Yhdellä sanalla: huonosti.

Pidemmin:

Sen jälkeen, kun hoitajan ja Päiväperhon työntekijöiden kanssa kävin sen kaksituntisen keskustelun, minkä päätteeksi vihdoin, luulin, toiveeni ja tarpeeni kuultiin ja tultiin siihen tulokseen, että ”tavallinen” neuvola riittää, laskin defenssini ja hengitin. Siksi seuraavaan neuvolakäyntiin en valmistautunut etukäteen henkisesti, vaan astuin pahaa aavistamatta suoraan yhteen kauheimmista lääkärikokemuksistani ikinä.

Tietenkin käynti alkoi sillä, että lääkäri kysyi minulta ”do you speak Finnish?”. Se lupaa aina hyvää. On kuin hän ei olisi lukenut minusta mitään etukäteen, mutta kyllä kävi silti ilmi, että hän oli.

Käynnin aikana minulle tehtiin sisätutkimus (kaikki hyvin) sekä juteltiin hyvin lyhyesti pahoinvoinnista (oksentaminen illalla johtuu rasituksesta tai väsymyksestä) sekä siitä, mitä tehdä, jos alkaa närästää. Lopun aikaa keskusteltiin, kyllä vaan, siirtymisestä Päiväperhon asiakkaaksi.

Lääkäri käytti järjestyksessä seuraavia argumentteja:

Kuvahaun tulos haulle excuse me meme

  • Kyllä sinun kannattaisi sinne mennä, kun sinä odotat yksin jakaikkea…
  • Sinä NYT VAAN JÄIT KIINNI Audit-kyselystä…
  • Lastensuojelulaki MÄÄRÄÄ että sinun on mentävä sinne, jos sinulla on ongelmia tämän kanssa, puhu päättäjille.

 

Kysyttäessä, onko Audit-pisteideni lisäksi mitään muuta syytä, miksi minua painostetaan ja syyllistetään Mielenterveys- ja Päihdeneuvola Päiväperhon asiakkaaksi, esimerkiksi onko käytöksessäni tai jossain, mitä olen kertonut, tullut ilmi sellaista, että minä hyötyisin Päiväperhon asiakkuudesta, lääkäri ei suostunut vastaamaan. Sen sijaan hän toisti, että minä jäin kiinni. Miten voi jäädä kiinni kyselyssä, mihin vastaaminen on vapaaehtoista?

Kun toin ilmi, että mikäli edes olisi asiaa perusteltu mielenterveysasioissa tukemisella, se olisi ollut parempi idea, koska sen puolen asiat huolestuttavat minua itseänikin, kun taas päihteisiin liittyvät kysymykset koen turhina ja tässä vaiheessa ärsyttävinä ja tungettelevina, lääkäri sanoi ”no se nyt on vaan sellainen sana siinä, ei siellä sellaista tukea saa, tai enemmän jos masentaa se ettei saa juoda alkoholia…”.

Kuvahaun tulos haulle excuse me meme

En ollut uskoa korviani.

Huomatkaa, että tämä keskustelu jatkui läpi käynnin, siis myös sisätutkimuksen aikana. Huomauttaessani, että voitaisiinko jatkaa keskustelua sisätutkimuksen jälkeen, lääkäri totesi että ”kyllä sinun täytyisi nyt yrittää rentoutua”.
Kuvahaun tulos haulle you don't say meme

Jouduin laskemaan kymmeneen. Monta kertaa. Nielemään itkua. Rauhoittamaan itseäni, nimeämään päässäni viisi asiaa, jotka näin sillä hetkellä. Olin hyvin järkyttynyt, pettynyt, vihainen ja koin oloni erittäin turvattomaksi. Sanoin ääneen, että on uskomatonta joutua taas olemaan tilanteessa, missä minua ei kuunnella, vaan edelleen jankutetaan päihteistä ja Päiväperhosta. Lääkäri itse suuttui tässä vaiheessa ja ääntään korottaen sanoi ”voidaako jutella välillä muustakin kuin päihteistä”.
”EN OLE MITÄÄN MUUTA HALUNNUTKAAN KUIN JUTELLA AIVAN MUISTA ASIOISTA AIVAN ENSI HETKESTÄ LÄHTIEN”. Olisin halunnut oikeasti huutaa sen. Mutta kuten minulle käy aina näissä tilanteissa, mitä enemmän kiihdyn, sitä korostetumman rauhallisesti ja hitaasti puhun.

Käynti loppui siihen, että tajusin, että se olisi viimeinen kerta, kun astun jalallanikaan Tampellan neuvolaan. Lääkäri kysyi, noustessani seisomaan, ”eikö tästä nyt ollut kuitenkin sinulle enemmän hyötyä kuin haittaa ja eikö sinua kuitenkin kohdeltu ihan asiallisesti?”.

Katsoin häntä silmiin. ”En ole aivan varma. Ja ei, minua ei taaskaan kohdeltu täällä asiallisesti.”

Lähdin pois itkien. Kymmenisen metriä neuvolasta alkoi tärinä. Loppupäivä meni itkuisissa merkeissä ja päänsäryssä.

Omakantaan tuli merkintä: ”Raskausseurannassa kiinnitetään huomiota jaksamiseen.”

Siihen asti, kunnes vaihdoin neuvolaa, ainoa asia, mikä vaikutti negatiivisesti jaksamiseeni, olivat käynnit Tampellan neuvolassa. 

Tiedättekö, mikä on nurinkurisinta? Keskustelin pitkään terapiassa tästä, mitä nyt tehdään. Sen tiesin, että Tampella on poissuljettu vaihtoehto minulla. Ja että siitä lähtien en koskaan menisi yhdellekään raskausajan käynnille yksin.
Mutta minne siirtyä? Terapeutti hyvin muistutti, että valitettavasti ei olisi mitään takeita siitä, etteikö jossain toisessa neuvolassa alkaisi sama farssi uudelleen, sillä Audit-kysely on Ipanassa jo. Joten lopulta päädyin siihen, että pyysin Päiväperhon sosiaalityöntekijän hoitoneuvotteluun terapeuttini luokse.
Ja päätin, että siirryn Päiväperhon asiakkaaksi sen jälkeen, kun minulle luvattiin, että se olisi ainoa paikka, missä saisin olla rauhassa päihdekyselyiltä ja saisin vihdoin ja viimein keskittyä itse raskauteen ja omaan sekä vauvani hyvinvointiin.

Asia, mikä ei koskaan aiemmin tullut ilmi: Päiväperhon ”mielenterveyspuoli” ei ole tuulesta temmattu. Minulle selvisi, että se on juuri oikea paikka minulle, mutta ei päihteiden takia, vaan koska syömishäiriötaustani takia todellakin tarvitsen erityistä tukea, jotta vahingolliset toimintamallit eivät pääse kontrolloimaan raskausaikaa. Ettei tästä tule loputonta vaa´alla käymistä ja sairasta ruokavalioon keskittymistä.

Jos tämä olisi osattu tuoda esille ekassa neuvolakäynnissä, kuitenkin olin jo ekassa puhelussa kertonut suoraan, rehellisesti ja avoimesti syömishäiriötaustastani, ja sillä osattu perustella Päiväperhon asiakkuutta, olisin harkinnut sitä aivan eri tavalla ja todennäköisesti ottanut tarjotun tuen vastaan heti.
Tampellan neuvola, you failed. Toivottavasti osaat paremmin seuraavien odottavien ihmisten kohdalla. Kaikilla ei ole minun tukiverkostojani, kokemustani terveydenhuollosta tai olemassaolevaa, toimivaa terapiasuhdetta. Kuinka paljon vahinkoa saadaankaan aikaan nytkin? Pelottaa edes ajatella.

Rehellisyys ei kannata aivan aina

Kuinka moni teistä, jotka tätä nyt luette, on joutunut koskaan lääkärin tai hoitajan vastaanotolla valehtelemaan saadaakseen tarvitsemaansa hoitoa?

En halua edes tietää tarkkaa lukua, koska kysymyksessä on surullinen, turhauttava ja raivostuttava ilmiö. Se koskettaa tällä hetkellä erityisesti muunsukupuolisia ihmisiä, mutta ongelma se on toki myös monille muillekin. Ja päätellen reaktiosta, kun otan tämän aiheen esille, se ei ole vain vähemmistössä olevien ongelma, vaikka muunsukupuolisten kohdalla näenkin sen nyt vakavana ja anteeksiantamattomana ihmisoikeusrikkomuksena.

Olen liian monta kertaa joutunut toteamaan, että minulle kuuluvan hoidon saaminen olisi ollut helpompaa, mikäli olisin joskus voinut lipsua omasta periaatteestani olla (ilmeisesti) typeryyteen asti rehellinen. Minä kun olen viattomasti kuvitellut, että kun on kysymys omasta terveydestäni, tietenkin parempi on, että minua hoitavat tahot tietävät mahdollisimman paljon.

Kuvahaun tulos haulle be honest meme

Neuvolakäynnit ovat viimeisin merkki siitä, että valehtelemalla olisin päässyt helpommalla. Lopputulos olisi ollut toki sama, mutta väitän, että olisin säästynyt turhalta ja uudelleentraumatisoivalta kahden tunnin tapaamiselta, mikäli olisin ymmärtänyt valehdella. Toki optimitilanteessa olisin säästynyt siltä ihan vain sillä, että kohdalleni olisi osunut ammattitaitoisempi hoitaja.

Tiedättekö, yritin kirjoittaa tätä jo viime viikolla. Olin kuitenkin vielä niin vihainen ja pettynyt, etten pystynyt. Lisäksi aihe ei ole yksinkertainen – tai enemminkin kysymys ei ole vain yhdestä aiheesta, vaan näihin viime aikojen kokemuksiin terveydenhuollon kanssa liittyy useampi ongelmallinen puoli. Käsittelen tässä kirjoituksessa  kuitenkin vain sitä ensimmäistä kolmesta selkeästi tunnistamastani (ja kokemastani) ilmiöstä, koska muuten tästä tulee kymmensivuinen essee. Kaksi muuta ovat vähemmistöön kuulumisen takia näkymättömäksi tekeminen ja varsinkin näin rodullistettuna naisena toiseutetuksi tuleminen, sekä uudelleentraumatisoitumisen riski.

Ensimmäinen ilmiö on se, ettei rehellisyys kannata.

Keskustelin aiheesta muutaman raskaana olleen kanssa ja olen kuullut varmistuksen monelta vanhemmalta: neuvolassa ei kannata koskaan kertoa totuutta siitä, mitä määriä on juonut alkoholia, polttanut tupakkaa tai käyttänyt kannabista ennen raskautta. Ilmeisesti sama kertomatta jättäminen kannattaa myös raskauden aikanakin.

Minähän olin rehellinen ja kerroin. En osaa mitenkään hävetä sitä, että olen viimeisen puolitoista vuotta mahdollisuuksien tullessa bilettänyt ja juonut paljon alkoholia, joten en ajatellut, että olisi mitenkään tarpeellista nytkään tehdä niin. En myöskään näe mitään ongelmaa siinä, että kyllä, kourallinen näistä kerroista on tapahtunut huonoista syistä, ja olen käyttänyt tällöin alkoholia ahdistuksenhallintakeinona – kuitenkin tietoisesti. Juomisesta olen myös yhtä tietoisesti kärsinyt aivan itse seuraukset: tästä esimerkkinä krapulat, joista en tiennyt mitään ennen kuin täytin 30 vuotta, ja kahdesti kokemani muistin menettäminen (osa illasta on hämärän peitossa), ainoat kaksi kertaa elämäni aikana.

Olen myös huomannut, että unettomuutta kärsivänä alkoholi on huono idea, joten tilanteessa, missä unettomuus on mennyt vähänkin pahaan suuntaan ja alkoholi on tuonut enemmän pahaa kuin hyvää, olen vähentänyt tai lopettanut juomisen kokonaan joksikin aikaa. Puolentoista vuoden aikana on ollut kertoja, kun olen työpäivän jälkeen mennyt parille juomalle lähiterassilleni, ja kertoja, kun olemme ystävieni kanssa juoneet jallupinoja Telakan terassilla.

Ja ylivoimaisesti eniten on tietenkin ollut päiviä ja viikkoja, kun en ole juonut tippaakaan alkoholia. Erotuksena esimerkiksi siihen ymmärtääkseni suureen joukkoon suomalaisia, jotka juovat lähes joka ilta yhden tai kaksi olutta/siideriä ja jotka joka perjantai vetävät vähintään pienet kännit. On saunaoluet, after worksit ja tarkoituksella vedetyt ”pohjat”, on etukäteen jatkoja varten hankitut viinat. On valomerkkiä edeltävän tunnin sisällä ykkösellä vedetyt shotit, koska ei oltu siihen mennessä tarpeeksi humalassa. Tietenkin tähän verrattuna minun tapani juoda vain tiukkaa viinaa (jaloviina tai tequilaa lähinnä) siemaillen rauhassa monta illan mittaan on toki epänormaalia ja epäilyttävää.

Neuvolassa kuitenkin selvisi hyvin pian, että millään tästä ei ole mitään väliä. Olin täyttänyt Ipanassa (sähköinen neuvolakortti) etukäteen AUDIT-kyselyn. Hoitaja kiinnitti siihen hyvin nopeasti huomion ja ilmeisesti kysyi vain tavan vuoksi ”tarkennusta”, koska ainoa, minkä hän näki, olivat tämän päihdekyselyn tulokset. Siis pisteeni kyselyssä, jossa jo pisteet 1-9 ovat ”lievä riippuvuus”. Ja koska ne olivat ilmeisesti jonkinlaisen rajan yli (kahdella pisteellä, mikäli ymmärsin oikein), hän oli kovin huolissaan ja koki, että ehkä minun pitäisi olla Päiväperhon asiakas.

Hän ei kuunnellut minua lainkaan. Hän hoki yhä uudelleen olevansa minusta huolissaan, mutta tarkentavaan kysymykseeni ”huolissasi mistä?” hän ei kertaakaan vastannut. Hän kiersi kehää.
– Nämä sinun testituloksesi, kyllä minä tässä vähän huolestun… Kuvahaun tulos haulle eye roll meme
– Huolestut mistä tarkalleen ottaen?
– Niin kun tässä kysytään tästä alkoholinkäytöstä, niin tässä vähän herää huoli…
– Herää huoli mistä?
– No katsos kun tässä testituloksessa on nämä vähän korkeat pisteet, niin kyllähän tässä nousee pieni huoli…

Eikä tämä siis nyt rajaannu pelkästään neuvolaan, vaan tämä toistuu muuallakin. Yksi läheinen ystäväni kertoi kokemuksestaan psykiatrilla. Hän oli hakeutunut hoitoon masennuksen ja ahdistuksen takia. Lähtökohtaisesti hän oli siis paikalla, koska hän halusi hoitoa. Hän erehtyi vaan jossain vaiheessa sanomaan, että hän haluaisi ehkä jotain lääkitystä ahdistukseen, koska muuten hänellä on ”välillä paha tapa lääkitä itseään alkoholilla”. Ja se riitti. Sen jälkeen jokaisella käynnillä psykiatri halusi puhua vain ja ainoastaan ystäväni alkoholinkäytöstä, eikä ystäväni yrittämisestään huolimatta päässyt enää työstämään ahdistuksen ja masennuksen syitä.

Se, mikä minua eniten huolestuttaa, on kuinka yleinen kirjoittamaton sääntö näyttää olevan tämä, ettei kyselyihin kannata koskaan vastata rehellisesti. Koska sehän tarkoittaa sitä, etteivät terveydenhoitoalan ammattilaiset nauti potilaidensa, anteeksi, asiakkaidensa, luottamusta – ja ilmeisesti tälle on syynsä.

Neuvolahoitaja, onneksi sentään sijainen, johon en toivottavasti enää koskaan törmää, ei siis ainoastaan ollut kuuntelematta minua, vaan lisäksi käytännössä pakotti minut suostumaan siihen, että seuraavalla kerralla paikalle tulisivat myös Päiväperhon työntekijät. Hän ehdotti tätä kolme kertaa ja kolme kertaa minä kieltäydyin, neljännellä kerralla suostuin vain, jotta hän menisi eteenpäin ja minä pääsisin kysymään asioita, jotka liittyvät JAA, ODOTAS, ÖÖ ESIM. RASKAUTEENI JA VAUVAANI. Tähän jäi aikaa noin 20 minuuttia muutenkin liian lyhyestä vastaanottoajasta, ja lopulta sekin meni päin helvettiä, koska olin siinä vaiheessa lyönyt liinat kiinni eikä minua enää kiinnostanut tämän hoitajan kanssa olla missään tekemisissä.

Ensikäyntini neuvolassa raivostuttaa minua edelleen. Ensimmäisen neuvolakäyntini hoitajan hyvin puutteelliset vuoronvaikutustaidot (jota pidän jopa tietynlaisena ammattitaidottomuutena) johti siihen, että kaksi Päiväperhon työntekijää käyttivät työajastaan pari tuntia käyntiin, joka osoittautui heille turhaksi ja minulle uudeleentraumatisoivaksi kokemukseksi. Minun piti valmistautua henkisesti tähän käyntiin. Jouduin avaamaan taas uudelle kolmelle ihmiselle hyvin kipeitä asioita vain, jotta he ymmärtäisivät kokonaisuuden ja näkisivät, että olen muutakin kuin Audit-pisteeni. Minun piti pitkän kaavan mukaan kertoa taustastani, jotta kaikki kolme ymmärtäisivät, että olen 35-vuotias itsenäinen ja aikuinen ihminen, joka pitää huolta itsestään, jaksamisestaan ja rajoistaan mm. käymällä traumaterapiassa kerran viikossa ja useamminkin tarvittaessa; jolla on vakituinen työpaikka, jota rakastaa; joka elää omien arvojen mukaista elämää; jolla on hyvä ja laaja tukiverkosto, ja jolla on poikkeuksellisen hyvä itsereflektiokyky.

Kuvahaun tulos haulle i am disappointed meme

Kaiken lisäksi kun soitin ensimmäisen kerran neuvolaan, vielä aivan pihalla kaikesta, (olin vasta edellisenä päivänä tehnyt raskaustestin – tai no, kolme testiä, ja sitten samana päivänä vielä kaksi, lopulta yhteensä muistaakseni kahdeksan), minä kerroin ihan itse  vapaaehtoisesti ja avoimesti mielenterveyshistoriastani eli masennuksesta, syömishäiriöstä ja traumaperäisestä stressihäiriöstä, ja itse edelleen oma-aloitteisesti ehdotin, että voitaisiinko järjestää neuvolapsykologin ja terapeuttini kanssa yhteinen tapaaminen tai pari, koska haluan tottakai voida mahdollisimman hyvin ja ennaltaehkäistä mitä nyt ikinä ongelmia voisikaan tulla. Näin asiakkuus Päiväperhossa olisi myös voinut tulla kysymykseen mielenterveyssyistä, (ja lopulta terapeuttini avulla tulin siihen tulokseen, että ei tarvitse) mutta ei jumalauta alkoholinkäytön takia.

 

Mikä mun pointti tässä on?

Hah. Haluan ensinnäkin vain avautua, koska VITUTTAA ja TURHAUTTAA

Oikeasti toivon myös, että tämä kirjoitus tavoittaisi mahdollisimman monta terveydenhoitoalan ammattilaista, tai alaa opiskelevia, jotta ymmärtäisitte, että teidän pitää jumalauta oppia kuuntelemaan niitä ihmisiä, jotka tulevat teiltä hakemaan hoitoa.

Jos se kysytte kysymyksiä, kuunnelkaa niitä vastauksia. Heittäkää ne tietokoneet helvettiin, lakatkaa tuijottamasta näyttöjänne, ja katsokaa sitä ihmistä siellä pöydän toisella puolella. Kuunnelkaa, mitä hän kertoo teille. Ja jos teille esitetään vastaavasti kysymyksiä, vastatkaa niihin.

On uskomatonta, että joudun yleensäkin kirjoittamaan tästä. On epäreilua, että kolmesta ja puolesta tunnista tähän mennessä tapahtuneista neuvolakäynneistä olen saanut puhua itse raskaudestani ja vauvastani enintään puoli tuntia. On järkyttävää, että toisen neuvolakäynnin jälkeen jouduin käyttämään monta päivää ja paljon voimavaroja siihen, että pääsin yli siitä kokemuksesta. Ja ei yksinkertaisesti ole millään tavalla hyväksyttävää, että vastaanotolla valehteleminen on kaikkien tuntema kirjoittamaton sääntö ja ainoa tapa, millä saa hoitoa. Kuvahaun tulos haulle fucking listen meme

Missä kerron, minkälainen on tyhmä kysymys ja miksi olen tällä hetkellä maailman onnellisin tyyppi.

Olette varmasti kuulleet tämän useita kertoja useissa eri yhteyksissä: tyhmiä kysymyksiä ei ole.
Rohkeasti vaan käsi ylös ja uskaltakaa kysyä!
Tunnetteko sen tyypin, joka esittelykierroksen aikana kertoo olevansa se, joka uskaltaa kysyä myös niitä tyhmiä kysymyksiä? Minäkin olen joskus, ylpeästi, ilmoittanut olevani Tyhmien Kysymysten Kysyjä.

Juu, tyhmiä kysymyksiä ei ole oppimistilanteissa, kun esimerkiksi aloitat uudessa työpaikassa, uutta harrastusta tai muuten vaan opiskelet jotain uutta asiaa. Kuitenkin, kun on kysymys toisen ihmisen elämästä ja henkilökohtaisista asioista, voin aivan tässä suoraan paljastaa teille: on olemassa hyvinkin tyhmiä kysymyksiä. Ne ovat usein myös tungettelevia, ajattelemattomia, ärsyttäviä ja jopa loukkaavia. Niille on myös yhteistä se, että ne ovat turhia ja ne tulevat pyytämättä ja jopa senkin jälkeen, kun yrittää tehdä selväksi, että se nimenomainen alue ei ole avoin uteluille, niitä seuraa uusia, yhtä tungettelevia kysymyksiä.

Nyt seuraa uutinen!

Minä olen raskaana! Minussa, minun kohdussani, on paraikaa tekeillä aivan uusi tyyppi!

”Sikiö liikkuu vilkkaasti. Kallon muoto normaali. Neuraaliputki ja vatsanpeitteet vaikuttivat ehyiltä. Sydämen syke +. Rakko, ventrikkeli ja raajat näkyvät. Lapsivettä norm määrä.”

Minä näin hänet eilen ultraäänitutkimuksessa! Hän on ihmisen näköinen, liikkuu ja on mun lempityyppi koko maailmassa, vaikka se on ollut olemassa vasta vähän alle 12 viikkoa. Hän kulkee työnimellä Peanut tai Verso tai Porotín. Hän on minun.

imaedthis

Olen onnellinen ja innoissani ja maltan hädin tuskin odottaa! Olen halunnut lasta niin pitkään kuin muistan. Olen aivan pihalla ja väsynyt ja minua etoo joka päivä, mutta olen onnellinen. 

Valitettavasti nyt jo voin kertoa, että raskauteenkin liittyen pahinta ovat toiset ihmiset ja heidän ”ystävällisiksi tarkoitetut” mutta tungettelevat, typerät tai vähintään hölmöt ja aivan ehdottomasti turhat kysymykset.

Tähän mennessä inhokkini numero yksi on:

”Kuka on isä?”

Minut tuntevat tietävät: olen hölöttäjä eli kerron avoimesti omista asioistani. Aina kun elämässäni tapahtuu jotain uutta, hauskaa, jännittävää tai ihan vaan siistiä, kerron siitä. Puhun siitä ääneen, jaan sen Instassa, Facebookissa, kerron sen WhatsAppissa kaikille ja usein jopa moneen kertaan, jos samat ystävät on muutamassa samassa ryhmässä. Se voi olla jotain suurta, kuten uusi työpaikka tai työtehtävän vakinaistaminen, se voi olla tuleva keikka tai jopa ”MEEN KAMPAAJALLE HUOMENNA!”

Jos siis olisin tällä hetkellä jonkinlaisessa romanttisessa ihmissuhteessa, sen tietäisivät aika lailla kaikki. Mikä taas johtaa siihen, että mikäli kanssani vauvaa odottaisi toinen ihminen, kertoisin sen kyllä raskausuutisen yhteydessä. Mielestäni tämä on aika looginen ajatuskulku, aika lailla vähimmäinen määrä päättelyä, minkä toivon ystävieni, kavereiden ja jopa tuttavien, joiden kanssa olen usein tekemisissä, kykenevän tekemään.

Kuvahaun tulos haulle eye roll meme

Siksi en voi hyväksyä, että tästä huolimatta aivan liian moni kysyy joko välittömästi onnittelun jälkeen (sentään) tai jopa ENNEN onnittelua, että mites tota, kuka sen isä on.

Yhtä käsittämätöntä on se, että vaikka vastaan ”Pyhä Henki” tai ”Minä” tai ”Ei ole” tai muu sellainen vastaus, josta aika selkeästi voi myös päätellä, että en halua keskustella aiheesta ainakaan juuri kysyjän kanssa, silti seuraa yritys jatkaa aiheesta keskustelua.

Minä olen hyvin sosiaalinen ihminen. Minun on helppo jutella tuntemattomien ihmisten kanssa, viihdyn isoissa tapahtumissa, missä on paljon tuntemattomie ihmisiä, harvemmin jään sanattomaksi, pystyn sopeutumaan yllättävissä tilanteissa, olen sosiaalisesti taitava. Siitä huolimatta uusiin ihmisiin tutustuminen, uusien ystävyyssuhteiden solmiminen, on ollut vaikeaa ja jopa ahdistavaa jo lähes kymmenen vuoden ajan. Se johtuu pitkälti siitä, että ihmiset kysyvät typeriä kysymyksiä, ja kyllä, lähes aina ”tarkoittaen pelkkää hyvää”. Uteliaisuuttaan, hyväntahtoisuuttaan, koska ovat kiinnostuneita, koska haluavat tutustua tai ”käydä dialogia.” Morjes miten mä vihaan dialogia.

Vuosi 2017 ja myös tämä vuosi on olleet tämän asian suhteen poikkeuksia. Olen puolentoista vuoden aikana tutustunut todella moneen uuteen, mahtavaan, ihanaan tyyppiin, joista useasta on tullut minulle hyvinkin läheisiä ja tärkeitä ystäviä. Suurin osa näistä ihmisistä kuuluvat joko kanssani samaan tai toiseen, jopa useaan, vähemmistöön. On paljon rodullistettuja ja POCeja, queer-tyyppejä, sukupuolivähemmistöihin kuuluvia, on muutama, jotka ovat tätä kaikkea.
Tiedättekö miksi se onnistui? Mikä muuttui?

Minä törmäsin ihmisiin, joilla on kanssani sama käsitys yksityisyydestä, omien turvallisten rajojen asettamisesta ja siitä, että muiden ihmisten asettamia rajoja kuuluu yksiselitteisesti kunnioittaa. Tämä sai aikaan sen, että yhtäkkiä oli turvallista tutustua uusiin ihmisiin, varsinkin kun nämä uudet ihmiset halusivat tutustua minuun, eivät eksotisoituun sterotypiaan latinalaisamerikkalaisesta naisesta tai karikatyyriin pakolaisesta. He näkivät minut. Ja minä näin heidät.

En minä toki erehtymätön ole: muistan pari tilannetta, missä jotain kysyttyäni toivoin välittömästi, etten olisi kysynyt. Minulle on myös kysymyksen jälkeen sanottu suoraan ”tuo oli henkilökohtainen kysymys”.
Mitä näistä on seurannut: en tee enää toiste niin.
Mitä ei ole seurannut: takajaloille nousemista, loukkaantumista, ”en minä mitään pahaa tarkoittanut”, ”eikö enää mitään saa kysyä” jne.
Miksi? Koska ymmärrän, että vaikka olisin kuinka utelias toisen ihmisen asioiden suhteen, vaikka mieleeni nousisi pyytämättä tusina kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen, aika pienellä miettimisellä ymmärrän, ettei se oikeuta minua kysymään niitä ääneen. Hetken aikaa harjoiteltuani ei tarvinnut kauheasti edes ponnista, nykyään ihan tosta noin vaan miettimättä pystyn olemaan olematta tungetteleva ääliö. Who would’ve guessed?

En siis halua kysymyksiä lapseni siittäjästä. Tai sukupuolesta.

Julkistin raskauteni Facebookin välityksellä eilen kaikille (siellä oleville) ystävilleni. Pyysin samalla, ettei kysytä tyhmiä, niin ei jää kellekään paha mieli, vaan voidaan keskittyä olemaan onnellisia, koska minä ainakin olen. Minun oli tehtävä niin, jotta voisin edes hiukan vähentää tungettelevien kysymysten määrää. Ja kirjoitan tämän tekstin, koska toivon, että sinä, joka tätä luet, ehkä mietit kaksi kertaa ennen kuin seuraavan kerran kysyt jotain henkilökohtaista toiselta ihmiseltä. Onko sinulla oikeus kysyä, vaikka kuinka haluaisit tietää? Luuletko, että se toinen ihminen haluaa puhua asiasta? Voisitko kysyä jotain vähemmän henkilökohtaista? Voisitko jättää kysymättä ja silti jatkaa keskustelua? Ennen kaikea: miksi haluat tietää? Haluatko vain ja ainoastaan tyydyttää oman uteliaisuutesi?

Jos tunnet kysymyksen kohteen tarpeeksi hyvin ja tiedät tasan tarkkaan, että kysymys on toivottu, niin anna palaa. Olen minäkin muutaman ystävän kanssa hyvinkin mielelläni keskustellut lapseni siittäjästä, mutta se ei ole keskustelu, jonka haluan käydä milloin tahansa kenen kanssa tahansa, joka asiaa keksii kysyä. Uskokaa pois, että mikäli haluan jutella siitä, se tulee kyllä ilmi.

Kuvahaun tulos haulle get over it meme

Minun ei tässä tarvitse edes avata sen kummemmin syitä sille, miksi en halua tai miksi minun ei tarvitse keskustella aiheesta kenen kanssa tahansa. Tämä on raja, jonka minä asetan. Se on minun yksityisasiani. Oikeus tähän tietoon on tasan tarkkaan minulla, siittäjällä ja syntymättömällä lapsellani. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta edes kysyä, saati vaatia vastausta. Se siitä.

 

Samaan syssyyn asetan muutaman muunkin rajan:

  • En halua kysymyksiä vauvani sukupuolesta. Are you kidding me? Aion suhtautua epäluuloisesti jokaiseen, joka osoittaa kiinnostusta syntymättömän lapseni sukuelimiin. Voin toki käydä keskustelua siitä, miten sukuelimet eivät myöskään ole yhtä kuin sukupuoli. Toivon kuitenkin, että ihmiset voisivat asiasta ottaa itsekin selvää, esimerkiksi täällä on hyvin tietoa aiheesta.
  • En edelleenkään halua, että minuun kosketaan ilman lupaa. Olen tähänkin asti vihannut sitä, että tuntemattomat ja jopa tutut ihmiset (poislukien hyvät ystävät) koskettavat hiuksiani ilman lupaa, joten ymmärtäkää samantien, ettei raskaana olevien ihmisten mahaa kosketa ilman lupaa. Itse miettisin kyllä kahdesti, ennen kuin kysyn muulta kuin todella hyvältä ystävältä, saanko koskea hänen mahaansa.
  • En halua pyytämättä neuvoja. Kyllä minä kysyn, jos minä tarvitsen niitä. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat olleet raskaana, joilta haluan neuvoja. He ovat ystäviä, joiden arvioon luotan ja joilla uskon tai jopa tiedän olevan kanssani samat arvot ja ajatukset liittyen raskauteen ja vanhemmuuteen. Lisäksi minulla on hyviä tietolähteitä, neuvola, omat vanhempani ja kyky kriittisesti etsiä tietoa internetistä.
    Minusta oli hienoa, kun ystäväni H kertoi vieneensä yhteiselle ystävällemme tiettyjä juttuja sairaalaan synnytyksen jälkeen, koska ”nämä oli sellaisia asioita, mitä itse toivoin, että minulla olisi ollut, mutta en osannut niitä etukäteen miettiä.” Tämä oli musta hienoa! Minä kyllä kuulen todella mielelläni muiden kokemuksista, mutta on olemassa eroja siinä, miten niistä kertoo.
  • Ei kauhistelua, kiitos! Morjes, miksi ihmeessä koetaan tarpeelliseksi heittää kehiin esimerkiksi:
    – LOL ET SITTEN TUU NUKKUMAAN SEURAAVAAN VUOSISATAAN HEH HEH!
    – Öö no mulla on kyllä kokemusta unettomuu–
    – EI OO YHTÄÄN SAMA ASIA KUULE!
    – Kuule, mitä jos olisit olematta toisten ongelmia vähättelevä mulkku ja annat mun olla.  (en oikeasti vastannut näin, mutta halusin.)Olen tähän mennessä kuullut jo lukuisia ”odotas vaan kun tulee uhmaikä/nännit vuotaa verta/muksu on teini-iässä/tulee hampaita” tai sitten sarkastinen ”onnea vaan, odotas kun jalat turpoaa/alkaa supistukset/muu kauhea asia x”. Holy shit. Mikä ihme teitä vaivaa, ihmiset? Jos haluatte takautuvasti myötätuntoa, kun teillä oli selvästi niin helvetin kamalaa, pyytäkää sitä. Kaataessanne tuollaisen määrän kauhukuvia niskaani saatte aikaan vain sen, etten halua enää sen jälkeen kauheasti olla teidän kanssanne tekemisissä tai ainakaan keskustella kanssanne raskaudesta tai vanhemmuudesta. Olen onneksi myös voinut ihan eri tasolla jutella aiheesta ihmisten kanssa, jotka kykenevät kertomaan omakohtaisista kokemuksista hyvine ja huonoine puolineen ilman, että maalaavat minulle Kauheaa Tulevaisuutta. Ja jos kauhukuvien maalailu on teidän tapanne yrittää toivottaa minut tervetulleeksi vanhemmuuskerhoon, en halua liittyä siihen. Perustan oman.

Sen sijaan on olemassa paljon aiheita, joista mielelläni juttelen ja kysymyksiä, joihin mielelläni vastaan:

  • Mitä nimiä olen miettinyt? HALUATKO KUULLA KAIKKI, NIITÄ ON MILJOONA –> for realz tho, mun lempparikysymys raskaana oleville ystävilleni on ollut ”Meinaatko nimetä sun lapsen Javieraksi?” ja edelleen ihmettelen kun kukaan ei oo vastannut ”ONPA HYVÄ IDEA”. Hih.
  • Mikä sun lapsesta tulee isona? Lapsineron lisäksi? Odotas, mulla on lista 😀 Ei paineita, Peanut, ei paineita 😀 Kuvahaun tulos haulle excited meme
  • Millä kielellä meinaat jutella sille? Vinkki: äidinkielelläni.
  • Miltä tuntuu?
  • Mikä sun fiilis on?
  • Ootko innoissas? ESIM. JOO!
  • Joku muu, mikä? En edes tiedä. Oikeasti oon aika monen asian suhteen vielä tosi pihalla enkä oo ehtinyt miettiä kaikkea.

Eihän ole vaikeaa? Yrittäkää edes. ❤

OLIN JA OLEN UPEA!

Olen vuosien varrella ollut valokuvattavana useita kertoja. Useimmiten keikoilla, jonkin haastattelun yhteydessä tai koska ystävä, joka joko harrastaa tai työkseen valokuvaa, haluaa ottaa minusta kuvia. Kameran edessä oleminen on aina ollut mielestäni ensisijaisesti kivaa. Nautinnollista. Hauskaa. Toivottua, tervetullutta ja käyttääkseni suosittua ja ehkä juuri hyvin kuvaavaa sanaa: voimaannuttavaa.

Kahdesti olen halunnut minusta otettavan muotokuvia.Desnuda

Ensimmäisellä kerralla se tapahtui vuonna 2015, vähän ennen mahalaukun ohitusleikkaustani. Halusin, että silloinen kehoni taltioidaan. Halusin alastonkuvia itsestäni. Halusin muistoja siitä, minkälainen kehoni oli tuohon aikaan, miltä se näytti ja kuvien mukana säilyttää muistot siitä, miltä se tuntui. Halusin, että kuvaaja näkee kehoni kauneuden. Toivoin, että hän osaisi tuoda esille muotojeni yksityiskohdat, kaarten ja laskosten suhteen, näyttää selässäni olevien luomien piirtämät tiet, pysäyttää sen, miten pitkälle hiukseni kehystivät lihavuuteni ääriviivat.

Desnuda2

Valokuvaajaksi pyysin vanhaa ystävääni Jussi Vierimaata. En olisi voinut kenen kanssa tahansa toteuttaa mielessäni ollutta projektia. Tunnen aika paljon valokuvaajia, mutta kuinka monen edessä voisin sekä turvallisesti olla alasti että ylpeästi näyttää, että rakastan kehoani? Niihin aikoihin kamppailin hyvin paljon sen ristiriidan kanssa, että oli jotenkin väärin tykätä kehostani, koska se painoi 150 kiloa.

Valokuvauskokemus oli sanalla sanoen ihana. Minun ei ollut vaikeaa olla alasti, vaikkei se nyt käynyt myöskään ns. tuosta noin vaan. Olin ehdottomasti haavoittuvainen siinä tilanteessa, mutta Jussin edessä se oli turvallista. Silloisen kehon kanssa se oli harvinainen tilanne.

Nyt, kun juontokeikkojen lisäksi olen ollut lavalla myös omana itsenäni itse tuottamani sisällön kanssa, olen halunnut pidempään saada varta vasten otettuja kuvia ihan promoamistarkoituksessa.
Tälläkin kertaa valokuvaajaksi valikoitui toinen hyvä ystäväni, Sonja Siikanen.
Sonjaan tutustuin Turussa natseja vastustavan mielenosoituksen yhteydessä. Hän oli kuvaamassa ko. tapahtumaa, kuvista tuli upeita. Hän pyysi minut mukaan projektiinsa, jolloin toisen kerran löysin itseni olemasta alasti kameran edessä. Tälläkään kertaa se ei tuottanut ongelmaa. Minulla on ollut onnea, kun tielleni on osunut kuvaajia, joiden edessä on turvallista olla alasti.

Tässä kuvia viime viikonlopun kuvaussessiosta. Toivottavasti se, miten hauskaa meillä oli, välittyy kuvista. Minulle ainakin tulee hyvä mieli joka kerta, kun katson näitä kuvia. Huomatkaa myös miljöö: halusin olla paikassa, missä tunnen oloni luontevaksi. Santiagolaisena se tarkoittaa betonia.
Naurattaa myös se, että kaikki minusta otetut alastonkuvat sekä muutenkin molemmat kuvaussessiot ovat toteutuneet Turussa!
Ei kahta ilman kolmatta, eiksjeh?

Vielä:

Tämä ei ole ennen/jälkeen-kirjoitus. Tämä on silloin ja nyt, molemmat hyviä, molemmat minun kehojani. Sama keho, toinen vain kolmisen vuotta vanhempi ja sen verran myös kokeneempi. Ja pian vielä suuremman muutoksen edessä.