Radikaalin joulukalenterin 9.luukku

Tylsää itsestä huolehtimista eli kertomus päivästä, jona en tehnyt mitään muuta, kuin että olin itselleni hyvä.

Olen ollut koko päivän kotona. En ole saanut aikaan yhtään mitään. Viime yönä nukuin liian vähän ja huonosti, joten herättyäni viiden aikaan aamulla luin hetken, edelleen sängyssä makoillen, ja nukahdin lopulta uudelleen kolmisen tuntia myöhemmin. Heräsin kunnolla vähän ennen puoltapäivää ja söin aamiaista. Sitten ymmärsin, että minua edelleen väsyttää ja että raskausajan iskias (jonka itse diagnosoin itselleni), joka on uskomattoman kivulias, on jo viikossa opettanut minut pelkäämään seuraavaa kipupiikkiä eli jännittämään turhaan kehoani. Olen siis väsynyt, jännittynyt, minuun sattuu ja ärsyttää. Mitä suunnitelmia minulle olikin alunperin lauantaille: heitin kaikki helvettiin ja päätin pysyä kotona. Olla tekemättä mitään. Päätin olla saamatta mitään aikaan. Päätin yrittää olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että päivä ”menisi hukkaan”. Huomatkaa: päätin yrittää. Miksi? Koska minä tunnen itseni. Ja tunnistan sisäisen ääneni, joka edelleen ja varsinkin kun olen väsynyt, on voimakas ja yrittää uskotella minulle kaikenlaista typerää itsestäni. 

https://www.instagram.com/journey_to_wellness_/

Tunnistatteko tämän itsessänne? Minulla ”inner critic” on ikuinen ei-toivottu-vieras, persona non grata.

Minun sisäinen ääneni, jota pitkään kutsuin hirviöksi ja jolta nyt vihdoin olen vienyt pois kunnian isosta alkukirjaimesta, tuskin koskaan täysin poistuu. Vuosien varrella olen kuitenkin vienyt siltä valtaa ja tilaa ja kääntänyt sen volyymin pienemmälle. Kuten sanottua, se on silti edelleen voimakas – etenkin kun voin huonosti. Kun olen väsynyt, herkillä, kun minua on satutettu, loukattu tai kun olen stressaantunut. 

En tiedä mistä se on oikeasti lähtöisin, vaikka toki minulla on epäilykseni. Se on aivan kohtuuttoman julma ja mahdottoman kriittinen, eikä sen kritiikki perustu oikeasti siihen, kuka minä olen tai mitä minä teen. Mutta tiedän, että suuren osan sen voimasta se saa ulkoa. Joten pienestä pitäen kaikki kapitalistisen yhteiskunnan viestit siitä, minkälainen minun pitäisi olla, on sisäinen hirviöni ottanut itselleen käyttöön tehokkaiksi työkaluiksi minun tuhoamiseksi. 

Viestit naiseudesta, seksuaalisuudesta, painosta, suorittamisesta, minkälainen minun kuuluisi olla siskona, tyttärenä, koululaisena, opiskelijana, työntekijänä, pakolaisena, maahanmuuttajana, latinalaisamerikkalaisena Suomessa, lihavana, laihduttaneena, pomona, jopa aktivistina, feministinaja nyt viimeisempänä: tulevana vanhempana, yksinhuoltajaäitinä: kaikki vääristyneet käsitykset näistä rooleista, kaikki kohtuuttomat tai suoraan vain täysin turhat, vääränlaiset tai jopa yksiselitteisen vahingolliset ja vaaralliset vaatimukset eri rooleista, ne ovat kaikki työkaluja, joita sisäinen hirviöni käyttää minua vastaan. Se ovelasti heittää ne minua päin naamaa juuri silloin, kun oikeasti pitkän tähtäimen hyvinvointia ajatellen hyötyisin enemmän armollisuudesta ja siitä, että saisin yksinkertaisesti vain olla väsynyt ja kivulias sen hetken itseni. 

Minun taudinkuvassani, diagnoosikirjon keskiössä on se, että olen äärimmäisen aktiivinen ihminen. Silloinkin, kun yli lähes 10 vuotta sitten olin vakavasti masentunut, toimintakykyni säilyi. Sen sijaan, että olisin maannut koko päivän kykenemättä toimimaan, kävin jatkuvasti ylikierroksilla. Se on edelleen yksi asioista, joiden kanssa opettelen toimimaan: vireystilan sääteleminen. 
Joten normaalireaktioni siihen, että väsyttää, ahdistaa ja minuun sattuu (fyysisestikin), on se, että lähden liikkeelle ja otan hoitaakseni puolen tusinaa uutta projektia. 
Olen suoritus- ja ratkaisukeskeinen ylivireystilassa villisti pyörivä, traumatisoitunut tyyppi. Vai olenko? Olen ollut tätä niin pitkään kuin muistan. Mutta minun ei ole pakko olla sitä enää. Voi olla, että luonteessani on ominaisuuksia, joiden takia oireilen juuri tuolla tavoin, joten ehkä minun ei tarvitse täysin pyrkiä eroon suoritus- ja ratkaisukeskeisyydestä, mutta voin silti opetella siihen, ettei sen tarvitse ajaa minua tuhon partaalle. Voin oppia säätelemään näitä ominaisuuksia. 

Siksi olen tänään lukuisten päikkäreiden ja sohvalla makoilujen keskellä pyrkinyt siihen, etten anna valtaa sisäiselle kriitikolleni, joka on monesti yrittänyt kertoa minulle, että olen läpeensä huono ihminen, kun en ole tehnyt tänään mitään. Sitä paitsi minulla on salainen ase: itsestä huolehtiminen on tekemistä. 

https://www.instagram.com/counseling4allseasons/

Olen: juonut janooni vettä. Olen ottanut lääkkeeni aamulla ja nyt illalla. Olen kuunnellut kehoni väsymystä ja toiminut loogisesti: jos minua väsyttää, minun kuuluu levätä. Olen kuunnellut kehoni merkkejä ja huomannut, että minulla on nälkä ja olen taas kerran toiminut loogisesti: jos minulla on nälkä, minun kuuluu syödä. Olen kuunnellut sitä, mitä tarvitsen yli fyysisten tasojen, mitä minun pääni vai onko se sydämeni, en tiedä, mutta jokin minussa on halunnut: rauhaa, hyvää mieltä, naurua, nautintoa. Olen jälleen toiminut loogisesti: olen pysynyt poissa internetin alalaidoista (siis en ole lukenut uutisia otsikoita pidemmälle enkä siten myöskään kommenttiosioita), en ole lukenut mitään ahdistavaa, en ole katsonut mitään ahdistavaa ohjelmaa tai elokuvaa, olen masturboinut, olen katsonut stand upia, olen syönyt suklaata, olen kuunnellut musiikkia ja unelmoinut tulevaisuudesta lapseni kanssa. Suurimman osan tästä kaikesta olen tehnyt sohvalla maaten. 

https://www.instagram.com/sanitysoap/

Päiväni on ollut hidas ja välillä jopa tylsä. Se on ollut kaukana siitä, minkälainen sen piti alunperin olla, mutta minun ei tarvitse rankaista itseäni siitä. Yksi isoista muutoksista, mitä yritän edelleen tehdä omassa tavassani ajatella ja nähdä tätä maailmaa, on pyrkiä pois palkitsemisesta ja rankaisemisesta. 

Yritän saada itseni kiinni opituista keloista, että esimerkiksi lepääminen olisi palkinto siitä, että olen ollut reipas. Opettelen näkemään lepäämisen loogisena seurauksena siitä, että väsyttää. Sitten, kun olen levännyt tarpeeksi, väsymys kaikkoaa. Mitä enemmän teen tätä, sen paremmin tämä toimii. Ainakaan se ei ole tähän asti koskaan toiminut, että hoidan väsymystä vaan tekemällä enemmän ja olemalla reippaampi.
Mitä en halua enää koskaan on joutua esimerkiksi osastohoitoon, ajettuani itseni jopa jatkuvilla ylikierroksilla käymisen yli ja joutunut tilaan, missä pysähtyminen onnistuu vain sammumalla syvän uupumuksen seurauksena. Sekä fyysisesti että henkisesti. 

Yritän saada itseni kiinni kesken sen ajatuksen, että ansaitsen syödä jotain hyvää tai että en ansaitse syödä herkkuja, jos en ole ollut tarpeeksi aktiivinen. Poistan ruoalta tittelit ”hyvä” ja ”paha”. Riisun ruoalta palkinnon ja rankaisun arvot ja annan sen olla sitä, mitä se on: ruokaa. Olen suurimman osan elämästäni taistellut syömishäiriön kanssa, joten käsitykseni ruoasta ja syömisestä on valitettavan vääristynyt edelleen ja tietyt ajatusmallit ovat edelleen lihasmuistissani. Silti minulla on tässäkin käytössäni tehokas ase: vaikka ajattelen syömishäiriöajatuksia, en pidä niitä enää totuutena tai faktana, sen sijaan voin päättää, mitä teen, mitä sanon ääneen ja mitä kirjoitan esimerkiksi blogiini. Mitä enemmän puhun ääneen näistä asioista, sen vähemmän valtaa sisäisellä palkitsemis/rankaisemisjärjestelmälläni on. 

Tämä kaikki oppiminen, hidasta tai ei, on silti tekemistä ja väsyttävää. Muistutan itseäni siitä, mistä olen jo monesti muistuttanut tämän joulukalenterin aikana: tätäkään ei tarvitse suorittaa. Tänään olen voinut ajatella myös näitä asioita, koska lepääminen on antanut minulle energiaa tehdä niin. En jaksa joka päivä aktiivisesti oppia pois kaikesta siitä pahasta, minkä olen tähän asti oppinut. Useimpina päivinä kyllä, ja nyt varsinkin motivoituneena, koska haluan voida mahdollisimman hyvin voidakseni luoda hyvät edellytykset lapselleni myös voida hyvin, jaksan paremmin näitä kaikkein vaikeimpia läksyjä: hidasta ja armollista itsestä huolehtimisen askeleita. Katsotaan, minkälainen tilanne on sitten ensi keväänä, kun sylissäni on kaiken huomioni vaativa pienen pieni ihminen. ❤ 

Tämän päivän luukusta tulikin tällainen hyvin henkilökohtainen, mutta tuntui tarpeelliselta ja tärkeältä jakaa näitä asioita kanssanne. Voi olla, että esimerkiksi Insta-tilini ja muutenkin some-preesensini perusteella syntyy mielikuva vahvasta ja loputtoman pystyvästä minusta, joten se mielikuva on tarpeen välillä puhaltaa pois ja näyttää sen sijaan, että minä olen myös tämä tyyppi: hidas, haavoittuvainen ja ihan keskeneräinen. Ja se on ihan ok. Niin minulle kuin teille.  

Yksi kommentti artikkeliin ”Radikaalin joulukalenterin 9.luukku

  1. Tämä on niin totta. Sisäisen kriitikon hiljentämiseen pitää käyttää riittävästi aikaa, jotta kuulee sen takaa ne oman kehon ja mielen viestit.

    Aamutakkielämä on paikallaan, kun siltä tuntuu. Kielioppielämää kaikilla verbeillä; myös oleminen on tekemistä, ja ei-tekeminen on tekemistä. Olen onnellinen puolestasi!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.