Ammattimainen mielenterveyspotilas

Hei tyypit,

nyt stop. Stop heti alkuun. 

Olen aivan käsittämättömän otettu siitä, että niin moni haluaa olla osa tukiverkostoa ja olla lukemassa kirjoituksia, joiden tarkoitus on auttaa mua jäsentämään tieni ulos tästä kuopasta, mihin nyt huomaamattomuuttani onnistuin tippumaan. 

Upeaa on myös se, että saan taakseni (viereeni? rinkiin? Asettakaa itse itsenne sinne, missä on kaikkein turvallisinta tai luontevinta olla) niin paljon upeita tyyppejä, joiden kokemuksista en tiedä paljon mitään. Joidenkin kamppailuista tiedän jotain, mutta todennäköisesti tiedän vain murto-osan siitä, mitä kaikkea teille on tapahtunut ja mistä kaikesta te(kin) olette selvinneet elämänne aikana.

Tämä on totta myös teistä minun suhteeni. Minä olen uinut näissä vesissä hyvin nuoresta pitäen. Joku voisi väittää, että opin uimaan joskus 7-vuotiaana naapurin takapihan 4×4-kokoisessa pressusta ja muoviputkeista kyhätyssä sinisessä uima-altaassa. Mielikuvissani minä opin uimaan silloin, kun meinasin ensimmäisen kerran hukkua omien vaatimusteni suossa. Se tapahtui samoihin aikoihin kuin fyysisesti ensimmäisen kerran uin sen altaan kulmasta kulmaan koskematta pohjaan. Tilanne oli eri: olin vankilassa ja olin juuri kirjoittanut isäni hienolle puusta veistetyssä telineessä olevalle muistilehtiölle suunnilleen keskiaukeaman kohdalle sanat ”Te amo Papi” vain todistaakseni kuinka hän tuntia myöhemmin antaa samaisen telineen lehtiöineen lahjaksi Danielalle, suunnilleen kanssani samanikäiselle tytölle, joka tuli isoveljensä ja äitinsä kanssa käymään poliittisten vankien luona. Danielan äiti oli vanhempieni ystävä, taisi itsekin olla poliittisena vankina jossain vaiheessa, samassa naisten vankilassa missä äitinikin. Daniela oli ehkä ollut lohduton, itkenyt, tai sitten vain halunnut sen, en tiedä. Minä muistan sen tunteen, missä sydämeni särkyy. Ja vielä paremmin minä muistan sen päätöksen: En voi kertoa tästä isälle, koska hän on vankilassa, enkä saa huolestuttaa häntä turhilla asioilla. 

Tai sitten se oli se hetki, kun makasin ihan hiirenhiljaa äitini ja vanhimman veljeni Simonin vieressä meille kolmelle liian kapealla patjalla meidän ihan uuden paritalon puolikkaan äidin tulevan makkarin lattialla, yrittäen olla herättämättä kumpaakaan, mutta aivan erityisesti yrittäen olla herättämättä äitiä. Olin kärttänyt päästä mukaan, mikä tarkoitti ettei saanut valittaa. Ja vaikka olisi saanut valittaa, ei missään nimessä saanut herättää äitiä kesken unien, äiti nukkui tosi kevyesti ja oli tosi herkkä suuttumaan. Niin kai tapahtuu, jos olet Diapam-päissäsi ja stressaat yötäpäivää lastesi hyvinvoinnin ja vankilassa olevan puolisosi elämän puolesta. Mistäpä minä sen tiedän, tämä on toki vain arvaus. Muistan vain sen, että tapahtui mitä tapahtui, äitiä ei saanut herättää, tai hän suuttuu. Ja minähän en olisi se, joka aiheuttaa hänelle lisähuolta. 

Ehkä se oli kuitenkin silloin, kun lähikaupassa kaksi korttelia Mamitelin luota kauppias piilotti minut viljatynnyrien keskelle, koska pitkästä aikaa niillä kulmilla partioi kolme karabineeria yhtäaikaa – yleensä niitä oli vain yksi. En kertonut tapauksesta äidilleni. 

Minä opin selviytymään ahdistuksesta, pelosta ja kuolemasta aika nuorena.

Sain ensimmäisen oikean hoitokontaktin Suomessa psykiatriselle puolelle vuonna 2001, vähän ennen matkaa Kreikkaan KNE:n liittokokoukseen. Olin Harjun Jannen kanssa edustamassa Vasemmistonuoria ja järkyttymässä siitä määrästä tupakkaa ja Coca-Colaa, mitä parrakkaat kommunistit vetivät molempia ketjussa puoluekokoussalin lämpiössä. Savun, sokerin, Jannen kuorsauksen ja hyvin vahvan yhteisöllisen fiiliksen lisäksi muistan vain sen, että minua luultiin kreikkalaiseksi ja että oli upeaa olla paikassa, missä en erottunut mitenkään joukosta. Tulisin vasta myöhemmin, vuonna 2016 ehkä, ymmärtämään mitä tarkoittaa ”representaatio”.

Vuonna 2001 tämä matka oli tai ainakin koin sen olevan viimeinen vapauden hetki ennen osastolle menemistä. Hoitojakso, jonka sain neuvoteltua alkamaan vasta Kreikan matkan jälkeen. Painoin niihin aikoihin noin 120 kiloa, joista noin 40 olin hankkinut vuodenvaihteessa syys-talvella 1999-2000. Luulin, ettei kukaan voisi painaa enempää kuin minä tai ettei kenelläkään voisi olla minua matalampaa veren punasolujen määrää. Olin tietenkin väärässä. Sinä vuonna oli monia ensimmäisyyksiä: ensimmäisen kerran diagnosoitiin vakava anemia, verikokeissa mittaus Hb 64 ja kolme tuntia myöhemmin sairaalassa jo 61. Ensimmäisen kerran minulle annettiin punasoluja anemian korjaamiseksi. Ensimmäisen kerran todettiin, että minulla on epätavallinen kuukautiskierto ja ehkä hormonaalinen häiriö (hence anemia). Ensimmäisen kerran minulle diagnosoitiin vakava masennus, ahdistuneisuushäiriö sekä F50.8, muu ahmimishäiriö. Ja ensimmäisen kerran olin suljetulla osastolla, olinko kuukauden vai kaksi, en muista. 

Hoitojaksoja on ollut sen jälkeen useita. Olen ollut päiväsairaalasssa kuukauden verran. Avohoitopotilaana niin monta vuotta, etten edes muista. F-diagnooseja on kertynyt ”ihan kiva” määrä. Olen kahdesti ollut suljetulla osastolla ja kerran ei-niin-suljetulla. Ei-niin-suljettu-jakso oli vuonna 2009, se alkoi heti eeppisen juhannuksen jälkeen. Niin eeppinen, että menin osastolle edelleen pilvessä, veressä todennäköisesti vielä paljon alkoholia, en ollut nukkunut silmäystäkään, koska pelkäsin, että nukun aloitusneuvottelun ohi. Pysyttelin hereillä siivoamalla huoneeni ja vessani Pikilinnan kommuunissa, missä asuin niihin aikoihin. Olin ensin kaksi kuukautta osastolla, sitten puolitoista kuukautta avohoidossa, ja sen jälkeen taas kuukauden verran osastolla. Palasin vielä kerran osastohoitoon kuukaudeksi syksyllä 2011, juuri ennen sitä Chilen matkaa, minkä aikana isäni käännytettiin rajalla kahdesti, mummoni kuoli ja minusta maalattiin Chilen tiedotusvälineissä kuvaa sairaalloisesta tyttärestä, minkä takia oli vain oikeus ja kohtuus, että Chilen tuomioistuinten olisi myönnettävä maastakarkotetulle isälleni maassaololupa edes 15 päiväksi. 

Joten teille, joihin olen tutustunut vasta viimeisen parin vuoden aikana, ja tosi moni teistä on tullut elämääni vasta viime kesänä, haluan kertoa: minä olen tosi hyvä tässä. Tätä minä olen tehnyt suurimman osan elämästäni. Olen tosi taitava mielenterveyspotilas. Olen ammattilainen.

Rohkeus puhua peloistani ääneen? Check.

Aikaa itselle ja lepoon sairausloman ajaksi? Check.

Anna itsesi olla sellaisella tavalla kuin pystyt? Check.

Älä ole liian ankara itsellesi? Check.

Oma terveys kaiken muun edelle? Check.

Sairausloman jälkeen työelämään palaaminen voi tuntua pelottavalta? Check.

Elämä jatkuu sairausloman jälkeen? Check.

Kyllä se siitä? Check.

Ota itteäs niskasta kiinni? Check.

Vyöhyketerapia/jooga/meditaatio/joku muu vaihtoehtoinen hoito varmasti auttaa sua? Check.

Hengitä. Hengitä. Hengitä. Check.

Mene lenkille/harrasta jotain liikuntaa/jooga taas? Check. 

Akupunktio? Check.

Soita päivystykseen? Check. 

Ota yksi askel/hetki/päivä/viikko/tehtävä/tunti/minuutti kerralla? Check. 

Älä syö/juo sitä/tätä eikun juo/syö sitä/tätä! Check. 

Tätä tarkoitin sillä, että ensinnäkin: olen aivan todella kiitollinen siitä, että autatte lukemalla mun juttuja, koska silloin mulla on tietynlainen vastuu. Jos kirjoittaisin vain ja ainoastaan itselleni, valtaan pääsisi se kaikkein ilkein ja julmin puoli itsestäni, se mun sisäinen Hirviö, se toinen Javiera, se joka on ankarin olento maailmassa. 

Mutta samalla eli toiseksi ihan oikeasti tarkoitin sitä, kun sanoin: älkää yrittäkö ratkaista. Musta on myös valtavan suuri luottamuksen osoitus, että peilaatte ja kerrotte omista kokemuksistanne. Ja samalla kun aion pitää nyt tulevaisuudessa kiinni siitä, että pyydän apua tai tietoa tarkkoihin kysymyksiin, haluaisin myös pyytää teiltä: älkää antako neuvoja. 

Olen kuullut kaikki neuvot. 

Minulla on jokaiseen soluuni tatuoitu satoja, vai mennäänkö jo tuhansissa, tunteja keskusteluita, hoitoneuvotteluita, tapaamisia, ryhmä- ja perheterapiaistuntoja, päivystyksessä istumista, mun koko historian kertomista alusta aina uudelle psykiatrille, psykiatriselle hoitajalle, lääketieteen opiskelijoille, jotka ovat tutustumassa akuuttipsykiatrian polin toimintaan eihän sua haittaa että ovat paikalla, päivystyvälle lääkärille, ajanvarauksesta vastaavalle henkilölle, tyypille joka sijaistaa ajanvarauksesta vastaavaa henkilöä ja joka ei oikeastaan tiedä mutta odotas hän kysyy, työterveyshoitajalle, fysioterapeutille, asumisohjaajalle, chileläiselle psykiatrille, johon tottakai ihastuin, työterveyslääkärille, työterveyspsykologille, ihmiselle joka sijaistaa työterveyslääkäriä, koska työterveyslääkäri on lomalla, uudelle työterveyslääkärille koska edellinen muutti Helsinkiin, sosiaalityöntekijälle, osaston sosiaalityöntekijälle, taas uudelle sosiaalityöntekijälle, koska kukaan ei tiedä mihin mä kuulun, omalääkärille, omalääkäriä sijaistavalle lääkärille, sijaistavan lääkärin työtä tekevälle lääkäriopiskelijalle vaikka kaikki tietää ettei niin saisi tehdä, muille potilaille, huonekaverille osastolla, telakkalaisille humalassa baarin sulkemisajan jälkeen, Pikilinnalaisille, vaimoille, jopa yhden yön jutuille seksin jälkeen, uusille potentiaalisille ystäville ennen kuin tajusin ettei mun tarvitsekaan, ystäville sekä selvinpäin, humalassa että pilvessä, Petterille, ja lopulta myös perheelleni, turhautuneena, ilman riittävää sanastoa selittää espanjaksi, että mua vaivaa diktatuuri, minkä sivuoireina ovat syömishäiriö, masennus, unettomuus ja lopultakin ajatus siitä, että ehkä oman elämän päättäminen on vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen se ainoa idea ratkaisuksi, joka ei ainoastaan ei kadota viehätystään, vaan joka muuttuu koko ajan varteenotettavammaksi vaihtoehdoksi saada joku päivä oikeasti levätä tästä kaikesta.

Ei. En aio tehdä tänään mitään. Enkö sanonut, että olen kuullut kaikki neuvot? Minulla on suunnitelma. Ja minä olen selviytyjä, ennen kaikkea sitä. Minulla syntyy kymmenen ideaa sekunnissa päästä yli itsestäni ja keksiä joku syy nähdä ensi viikko tai edes huominen. Mulla on kiintopisteitä: terapia maanantaina, akuuttipsykiatrian tapaaminen tiistaina, Punaisen kilpikonnan viimeinen näytös Niagarassa keskiviikkona. Minulla on raivo, joka ei salli mun antaa periksi, koska se on se yksi ilo, mitä mä en jumalauta suo diktatuurille: en tapa itseäni, vaikka minulla on ainakin kaksi tarkkaa suunnitelmaa varasuunnitelmineen, koska jos tekisin niin tänään, se tarkoittaisi että diktatuuri tappoi minut. Voisin tehdä jotain itselleni vasta sitten, kun voisin olla varma, ettei se johdu diktatuurista, vankilasta, vanhempieni valinnoista. Ja koska se on ainoa tarpeeksi hyvä syy tehdä itsemurha, diktatuurin aiheuttamat traumat siis, mikään muu syy ei koskaan olisi tarpeeksi hyvä, joten en anna itselleni koskaan sitä lupaa. Ja jos tämä oli teistä epäloogista, ei mitään järkevä, paradoksi, antakaa mun pitää tämä illuusio itselläni. Just nyt se on ainoa mitä mulla on. Se ja halu elää. 

Koska minä haluan elää. Minä vaan haluan, että se on oikeasti elämistä, eikä selviytymistä. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s