Onnistumisen ja epäonnistumisen ero

Tiesin etukäteen, että terapiaan meneminen olisi tänään yhdenlainen voitto.

Ennakoin jo tiistaina, sen kirurgin ”veitsen” jälkeen, että juuri tällä viikolla on tärkeämpää kuin ikinä että pääsen terapiaan, joten ilman muuta tällä viikolla olisi suurin riski olla menemättä sinne. Minulla on todisteita siitä, että pääsen terapeutin oven taakse asti, mutten kykene painamaan ovikelloa. Yksi todisteista on se, että edellinen terapiasopimus loppui lopulta siihen, että terapeutti irtisanoi sen minun jätettyäni menemättä sinne tarpeeksi monta kertaa. Ja koska se kuuluu taudinkuvaan, aloitin terapeutin oven takana hengailun juuri silloin, kun olisin eniten tarvinnut sen oven toisella puolella olemista.

Olen tosin aiemminkin ennakoinut vaikeiden hetkien toimintamallejani ja kertonut nykyiselle terapeutilleni, Miljalle, että pelkään joskus tekeväni hänenkin kohdallaan niin. Kahdesti olen ollut hänen ovellaan minuutin yli ja hän on avannut oven ennen kuin olen painanut ovikelloa. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hänen toimistonsa sisäpihan portti on nykyään lukossa, joten jos minua ei näy minuutin yli, hän tulee avaamaan minulle portin. Hän on ollut kengät jalassa oven avatessaan. Tänään tuli mieleeni, että ehkä hän on myös vain todella hyvä terapeutti.

Usein dialogimme alkaa siitä, kun hän kysyy ”mistäs tänään juteltaisiin”. En oikeastaan pidä siitä kysymyksestä yhtään, mutta sen tunteen yhdistän siihen, että juuri sillä hetkellä jokin ahdistaa erityisesti ja yritän kovasti olla ajattelematta Juuri Sitä Asiaa, jotta en vastaa, että haluan jutella Juuri Siitä Asiasta, joka ahdistaa minua erityisesti. Vastaukseni siis on tietenkin ”noo en mä oikein tiedä”. Voitteko kuvitella? Kuinka usein minä vastaan mihinkään kysymykseen ”noo en mä oikein tiedä”? Pidän itseäni varsin hyvänä vastaamaan epämääräisiin, kaikki vaihtoehdot auki jättäviin kysymyksiin. Silloinkin, kun joku kysyy ”miten menee” enkä ehdi estää ”ihan hyvin” vastausta, vähintään nauran perään, koska tasan tarkkaan ei mene yhtään hyvin, ei ihan hyvin, ei sinnepäinkään. Mutta sen vastauksen nopeus on suoraan suhteessa siihen, miten paljon luotan kysyjään. Normaalisti suorituskeskeinen minäni vastaa kysymykseen ”miten menee” jotain tarpeeksi nokkelaa, että vaikutuksen tekemistä janoava kaikkein itsekeskeisin osa minua tyytyy hetkeksi ja jättää minut rauhaan.

Kyllä, kirjoitin juuri jotain ilkeää itsestäni. En ehkä kykene vielä taas estämään sellaista armotonta, julmaa ja ilkeää itsekriittisyyttä, johon helposti vaikeissa ja väsyneissä tilanteissa turvaudun, mutta kykenen sentään tiedostamaan sen ja callouttaamaan sen äänen. Olkoon toistaiseksi niin.

Tänään terapeuttini kuitenkin kysyi ”miten voit?”
Ja lauseesta ”en kauhean hyvin” pystyin sanomaan vain ensimmäisen sanan itkemättä.

Boom.

Tämä on merkittävä asia, vakuutan. Itkeminen ei ole minulle helppoa. Liikutun helposti muiden ihmisten vaikeuksista, kyllä. Liikutun jo pelkästään mahtipontisesta musiikista sellaisen elokuvan trailerin aikana, jota en koskaan suostuisi katsomaan, koska pelkästään trailerin ensimmäisistä sekunneista tietää, että se on helvetin huonosti tehtyä, kaikkein helpoimman kohdan yli menevää, vahingollista ja yhteiskunnan sortoa ylläpitäviä rakenteita entisestään vahvistavaa paskaa. Itken ihan oikeita, isoja, kiiltäviä kyyneleitä. Pidän sitä fysiologisena reaktiona musiikkiin.

Mutta että itkua oman kärsimykseni takia? Ei, ei ole mulle luontevaa. En osaa sitä. Olen itkenyt lapsena kaatumisia, putoamisia, sitä etten ole voittanut jotain kilpailua tai etten ole päässyt kaverin juhliin, koska olen ollut kuumeessa. En muista kuitenkaan kuin yhden kerran itkeneeni isääni, äitiäni, vankilaa, pelkoa teloituksista, kuolemaa, väkivaltaa tai mitään muutakaan lapsuuteni yhdenlaisista peruspilareista.
Ja se yksikin kerta ei johtunut varsinaisesti mistään näistä, vaan siitä, että äitini oli myöhässä minun hakemisestani pois koulusta. Ja itku johtui siitä, että olin varma myöhästymisen tarkoittaneen isäni kuolemantuomion täytäntöönpanoa.

Siis, olen huono itkemään. Joten tämänpäiväinen itkeminen heti alusta asti oli hyvä juttu. Terapeutti kiitti minua luottamuksesta, sanoi että hienoa, että olen jo kahdesti pystynyt siihen. Kahdesti kohta kaksi vuotta kestäneen terapiasuhteen aikana.

Syy sille, miksi kirjoitan tätä sen sijaan, että olisin soittanut jollekin teistä ja pyytänyt kaljalle tai jallulle, tai ihan vaan soittanut ja jutellut puhelimessa, on täydellisen suorassa, hyvin lyhyessä ellei jopa välittömässä yhteydessä siihen, miksi olen itkenyt terapiassa kahdesti ja miksi liian monta kertaa pääsin terapeutin ovelle asti kykenemättä painamaan ovikelloa sormellani. Ja sormeni oli ihan sentin päässä siitä pirun ovikellosta, tietenkin.

Minä suoritan. It’s my thing! Olen niin saatanan oivaltava ja fiksu ja rohkea ja rehellinen ja avoin, että oksettaisi vaikken olisikaan oksenteleva ahmimishäiriöinen todella traumatisoitunut tyyppi.

Minä suoritan kaiken, eli tietenkin suoritan myös terapian ja luottamukselliset keskustelut ystävien kanssa. Suoritan kaiken tavalla tai toisella. Te, jotka olitte mun synttäreillä loppiaisena, muistatte ehkä mun puheen (tai yhden niistä) missä julistin, että yritän oppia olemaan pyrkimättä kohti ”parhautta” ja oppia olemaan ”ihan hyvä”? Minä pystyn suorittamaan senkin. Minä saatana näytän teille, miten hyvä mä olen siinä, että yritän olla olematta paras.

Joten jos minä nyt ottaisin puhelimen käteen ja soittaisin esimerkiksi Laura, sinulle ihana rakas ystäväni, minä tiedän for a fucking fact (this is honour of your ihana tapa puhua suomea ja englantia sekaisin, rakastan sitä tapaa!), että olisin ääneen todella oivaltava ja osaisin sanoa asioita, jotka olisivat loogisia, järkeviä ja myös tarpeeksi epäloogisia ja mun kärsimystä sanoittavia ajatuksia, että sen jälkeen, koska olen sanonut ne ääneen, jos en onnistu toteuttamaan niitä käytännössä, olen taas kerran täysin epäonnistunut ihmisenä.

Hitto miten ovela ansa se on. Koska kykenen yhdessä hetkessä oivaltamaan jotain, esimerkiksi sen, että en ole syyllinen kaikkeen pahaan, mitä minulle tapahtuu, joten minun on ihan turha rangaista itseäni siitä, ja jos sanon sen ääneen jollekin ystävälle, sen jälkeen minun olisi oltava siinä jo tosi hyvä. Paras. En saa enää yhtään ikinä rangaista itseäni siitä. Mutta tietenkin tekisin niin silti, koska kuka hitto oppii tällaiset asiat kerralla? Kuka pystyy kerrasta sisäistämään jotain niin helvetin vaikeaa? Aivan varmasti osaisin sanoa toiselle ”tosi hienoa, että näät sen, mut vaikka silti tämän jälkeen kompastuisit samoihin käyttäytymismalleihin, sekin on ihan ok, menee aikaa oppia nää jutut, anna itsellesi aikaa.” Silti minun pitäisi ehdottomasti suoritua tällaisen oivalluksen jälkeen heti. Jos en, olen epäonnistunut.

Ja tämän minä toistin terapiassa tänään yhä uudelleen ja uudelleen: minä olen epäonnistunut. En voi uskoa, että olen taas kerran tässä tilanteessa. En voi uskoa, että taas kerran olen luonut listan sääntöjä, joita minun on pakko seurata. Ja joista seuraa vain yhä uusia epäonnistumisia, koska ne minun sääntöni ovat täysin kohtuuttomia, kyllä minä saatana tiedän sen. Olen epäonnistunut, olen epäonnistunut, mä en jaksa tätä enää, mua väsyttää, mä en halua tätä, miksei tämä voi olla jo ohi.

Silloin, kaiken sen seassa, havahdun kysymykseen ”milloin voit sanoa, että olet onnistunut?”.

Herramunvereni mikä kysymys. Maailman upein kysymys. Kysyn itse tätä mun ryhmäläisiltä töissä osana valmentavaa esihenkilötyötäni. Se on terveen tavoitteellisuuden ydin: miten hitossa voi oikeasti pyrkiä kohti jotain tavoitetta, jollei pysty sanomaan, milloin on onnistunut? Ja samalla minun traumamantrani (keksinkö juuri uuden sanan?) keskeinen määrittelevä tekijä, epäonnistuminen, saa rinnalleen jotain, mikä voi olla yksi helvetin iso askel kohti sitä, että joskus voisin elää, enkä vain selvytyä: kun minä kerran olen aina niin varma siitä, että olen epäonnistunut, milloin voin sanoa onnistuneeni?

Onnistumisen ja epäonnistumisen ero on minussa siinä, että olen koko elämäni keskittynyt jälkimmäiseen uhraamatta yhtäkään ajatusta sille, mikä sen vastakohta on.

Listaan siis lopuksi viime päivien onnistumiset. Lista, jonka loin terapeuttini avulla, paitsi ihan viimeisen kohdan lisäsin, ylpeänä ilmoitan, aivan itse:

Tiistaina onnistuin siinä, että kirurgin jälkeen varasin heti ajan työterveyteen.

Keskiviikkona onnistuin siinä, että kävin kirjastossa ja uusin kirjastokorttini.

Tänään onnistuin siinä, että pääsin terapiaan asti.
Ja kirjoitin tämän.

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Onnistumisen ja epäonnistumisen ero

  1. ”Milloin voi sanoa, että on onnistunut?” ihan järkyttävän hyvä kysymys. Huomenna sanon tuon omalle terapeutilleni.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s