Kerro minulle tarinasi

Takautuva pelko. Tunne, jota traumatisoitunut ihminen joutuu valitettavasti jopa päivittäin kokemaan.

Takautuva pelko, pelko asioita kohtaan, jotka ovat jo tapahtuneet tai jotka eivät koskaan tapahtuneet, mutta joita pelkäsin, on arkipäivää minulle. Pelkään edelleen sitä, että isäni tapetaan. Pelkään edelleen sitä, että äitini ei tulekaan kotiin, vaan hän liittyy tuhansien pidätettyjen ja kadonneiden joukkoon.
Pelkään sen tytön puolesta, joka ei osannut kertoa pelostaan, koska luuli, että hänen kuuluu olla reipas ja iloinen.
Pelkään takautuvasti niitä kauhuja, joita minkään logiikan mukaan ei tarvitsisi enää pelätä.
Minä olen nyt turvassa. Minulle ei tapahdu enää mitään pahaa. Minä olen nyt turvassa. Minun vanhempani ovat turvassa. Meille ei tapahdu enää mitään pahaa. Kaikki on hyvin. Älä pelkää. Hengitä syvään. Kaikki on hyvin.

Tervetuloa elämääni.

Olen ennenkin kirjoituksissani siellä täällä ohimennen sanonut pari sanaa uudelleentraumatisoitumisesta. Olen puhunut aiheesta lukemattomia kertoja ystävilleni ja tutuille, baarissa ja illanvietoissa.

Kun aloitan tätä tekstiä, tapahtuu ilmiö, josta sain tietää enemmän vasta viime viikolla traumaterapiasessiossa. Minä tärisen. Minun keskikehoni tärisee ja tärinä leviää kaikkialle, se leviää jalkoihini ja käsiini, se saa minun hartiani jännittymään, se tuo kyyneleet silmiini, se pakottaa minut hengittämään syvään.
Minä tärisen, koska sillä tavalla kehoni yrittää luonnollisella tavalla hankkitua eroon stressista, jonka kirjoittamiseni ja käsittelemäni aihe synnyttää. Otan tärinän vastaan, koska ymmärrän sen olevan kehoni tapa selviytyä traumasta.
Minä olen pelkkä tärisevä, traumatisoitunut keho, joka yrittää kyyneltensä läpi muistaa, että kaikki on hyvin, minulle ei tapahdu mitään pahaa. Hengitän syvään ja keskityn siihen, miksi on tärkeää kirjoittaa tästä aiheesta.

Olen kertonut tarinani monta kertaa. Monta kertaa monta.
Lapsena, olin kuitenkin vajaa 10-vuotias, kun tulimme tänne, kerroin sen heti, reippaasti, jopa ylpeästi. Me olemme pakolaisia, minun isäni pääsi nyt vankilasta, missä hän oli poliittisten syiden takia.
Teininä kerroin sen, en enää niin reippaasti, mutta kyllästyneenä. Parikymppisenä kerroin sen jo ärtyneenä, siihen mennessä olin jo oppinut vihaamaan sitä, etteikö minussa ole nyt mitään muuta kuin tämä pakolaisuuteni. Enkö minä ole minä, Javiera, ettekö halua tutustua minuun itsenäni.

Olin ala-asteella, kun kiersin erään suomalaisen luokkakaverini Annan kanssa kaikki Varkauden koulut (muistaakseni ala- ja yläasteet), kiersin kertomassa tarinani ja vastaamassa kysymyksiin. Mikä taho tämän koulukierroksen järjesti? Minulla ei ole mitään muistikuvaa. Muistan sen liittyneen rasismiin ja siihen, että tarkoituksena oli näyttää, että tässä on kaksi samanikäistä tyttöä, toinen suomalainen ja toinen chileläinen, mutta että ovat kuitenkin molemmat lapsia. Katsokaa, kuinka samanlaisia he nyt ovat.
Muistan kysymykset, joita lapset saivat esittää.
”Onko Chilessä sähköä?”
”Asuitteko puissa?”
”Puhutko chileä?”
Olin ehkä neljännellä luokalla. Olin asunut Suomessa alle kaksi vuotta.

Aina, kun tutustuin uusiin ihmisiin, minun tarinani tuli esille. Minua ja veljeäni haastateltiin Varkauden lehteen, aiheena ”ulkomaalaiset lapset”. Muistan kuvatekstin kuvani alla: Javiera on tomera tyttö. Minun piti katsoa sanakirjasta, mitä tomera tarkoittaa.

Pidin koulussa esitelmiä Chilestä, diktatuurista. Jos ei opettaja ehdottanut sitä suoraan, ja tämä oli ehdottomasti yleisin syy, minä katsoin sen velvollisuudekseni. Minä, reipas ja tomera pieni pakolaistyttö, halusin kiitollisena kertoa tarinani.

Pyyntöjä saapua johonkin tilaisuuteen esiintymään, pitämään puheenvuoro, kertomaan tuntemattomalle yleisölle elämäntarinani ja sen jälkeen vastata kysymyksiin, on minulle tullut loputtomasti näiden 24 vuoden aikana. Olen saanut vastata lukemattomia kertoja kysymyksiin siitä, miksi olen Suomessa, miten tulimme tänne, miksi juuri Suomeen, miksi isäni oli vankilassa, miltä se kaikki tuntui.
Kysymykset osaan ulkoa. Ja vuoteen 2007 asti tein sen, koska luulin, että minun täytyy, enkä ymmärtänyt, mitä vahinkoa tein itselleni (ja joskus myös kysyjälle) kun turvattomassa tilassa, tuntemattomalle henkilölle tai yleisölle avasin kaikkein kipeimmät haavani, kaikkin järkyttävimmät ja traumaattisimmat muistoni. Kun levitin elämäntarinani kysyjän eteen sormella osoitettavaksi, kuullakseni kommentteja siitä, kuinka kiehtovaa ja jännittävää elämäni on, kuinka kuulijan oma elämä tuntuu valjulta sen rinnalla, kuinka kiitollisia kuulija on siitä, että minun elämäni asettaa hänen ongelmansa ”oikeisiin mittasuhteisiin”. Ja koin vastuuta siitä, että piti myös muistuttaa, ettei ongelmia voi verrata toisiinsa, ei elämä ole kilpailua siitä, kenen ongelmat ovat kaikkein pahimmat.
Vähänpä minä tiesin.

Vuonna 2007 osallistuin isäni kanssa toisen sukupolven chileläisten poliittisten pakolaisten konferenssiin Wienissä, Itävallassa. Olin 24-vuotias.
Muistan olleni skeptinen koko konferenssin suhteen, koska kutsu oli tullut isälleni, siis ensimmäisen sukupolven chileläiselle pakolaiselle, ja koska tiesin, että paikalla olisi paljon isäni ystäviä ja tuttuja. Siis paljon ensimmäisen sukupolven pakolaisia. En ymmärtänyt sitä, eikä tähän tullut selvyyttä konferenssin aikanakaan. En tosin ollut ainoa toisen sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen, joka asiaa ihmetteli. Kysymyksestä nousi paljon keskustelua konferenssin aikana.
Konferenssissa oli erityyppisiä työpajoja ja luentoja, joista minä päätin osallistua pakolaisten mielenterveyteen liittyvään ryhmään. Ryhmän alussa kerrottiin selkeästi, ettei tarkoitus ole osallistua ryhmäterapiaan, vaan tulla kuulemaan aiheesta ammattilaisilta.
Pian aloittamisesta, meitä oli parisenkymmentä paikalla, jo esittelykierroksen aikana kävi selväksi, ettei ole mahdollista toteuttaa ko. työpajaa suunnitelulla tavalla. Ryhmässä oli noin kuusi ihmistä, jotka olivat ensimmäisen sukupolven pakolaisia, loput olimme toista sukupolvea. Jo ensimmäinen näistä ensimmäisen sukupolven pakolaisista piti puheenvuoron, minkä aikana hän purskahti kyyneliin eikä oikein kyennyt jatkaamaan omaa esittelyään. Tämä toistui monen ihmisen kohdalla.
Ymmärsimme selvästi, ettei suurin osa ensimmäisen sukupolven pakolaisista ole saanut koskaan purkaa omia traumojaan. Mutta koska tarkoitus oli kuitenkin puhua nimenomaan toisen sukupolven pakolaisten ongelmista, oli vetäjien jämäkästi tehtävä selväksi, ettei tämä voi nyt toimia taas yhtenä alustana ensimmäisen sukupolven tarinoille ja traumoille.
Keskustelimme aiheesta ja lopulta jakauduimme kahdeksi eri ryhmäksi. Pienempään ryhmään jäimme vain me, jotka sitouduimme ryhmän tarkoitukseen. Ja kyllä, loppujen lopuksi siitä tuli rymäterapiasessio. Muu ei valitettavasti tullut kysymykseen. Ryhmän vetäjinä toimivat sisarukset, joista toinen oli (ja on edelleen) psykoterapeutti, toisen sukupolven pakolainen itsekin.
Pidimme uuden esittelykierroksen. Kun tuli minun vuoroni, kerroin taas tarinani, tällä kertaa helpottuneena siitä, että kuulijana oli ensimmäistä kertaa ikinä ihmisiä, jotka olivat kokeneet saman tai pahempaa. Kokemamme traumat olivat keskenään erilaisia, mutta kuunnellessani muiden esittelyt ymmärsin, että minun kokemukseni olivat omaa luokkaansa, kukaan muu ei esimerkiksi ollut ollut vauvana vankilassa.
Esittelyni jälkeen minulta haluttiin kysyä kysymyksiä, etenkin yksityiskohtia vankeudestani vauvana.
Terapeutti keskeytti kyselyt alkuunsa.
Hän sanoi suoraan, kiertelemättä:
Javiera, sinun ei ole pakko vastata yhteenkään kysymykseen. Sinun ei ole koskaan pakko kertoa tarinaasi kenellekään. Sinulla on oikeus päästä traumoistasi yli, sinulla on oikeus olla avaamatta haavojasi joka kerta, kun joku kysyy sinulta elämästäsi ja lapsuudestasi. 

Silloin opin ensimmäistä kertaa ilmiöstä nimeltään uudelleentraumatisoituminen. Opin, että kun kerron traumaattisista kokemuksista paikassa ja ajassa, missä en koe oloani turvalliseksi, missä en voi luottaa kuulijaan, kärsin riskistä traumatisoitua uudelleen. Kansantajuisesti kysymys on haavojen avaamisesta uudelleen. Haavat, jotka eivät ole koskaan terveellä tavalla umpeutuneet.
Ymmärsin, että olin siihen asti tehnyt niin aina.
Sain kuitenkin samalla selvän viestin: minun ei tarvitse enää ikinä tehdä niin.

Tämä on käänteentekevä tapahtuma minun elämässäni. Tuon konferenssin jälkeen menin hetkeksi, pariksi  vuodeksi, täysin toiseen ääripäähän. Meni hyvin pitkään ennen kuin seuraavan kerran kykenin vastaamaan edes asiallisesti kyselijöille. Joskus onnistuin sanomaan rauhallisesti ”en halua puhua aiheesta”, mutta usein saatoin vastata hyvinkin aggressiivisesti, ”helvettiäkö kyselet”, ”ei kuulu sinulle” ja niin edelleen.
Luulen, että tämä on ymmärrettävää. Tarvitsin aikaa oppia sellainen tekniikka, jolla pystyin suojautumaan.
Ongelma ei nimittäin ollut (tai ole vieläkään) se, ettenkö osaisi olla vastaamatta, vaan se, että joka kerta kun minulta kysytään aiheesta, vaikken kertoisi mitään, kehoni reagoi silti samalla tavalla: kaikki muistot tulvivat mieleen, en pysty suojautumaan niiltä, ja menen lukkoon, kehoni jännittyy, alkaa tärinä, muutun itkuiseksi tai vihaiseksi.

Monen vuoden ajan, käytännössä teinistä melkein 30-vuotiaaksi, yritin selviytyä näistä tuntemuksista jollain ei-niin-hyvällä tavalla. Ahdistuksenhallintakeinoja on ollut monia, toinen toistaan tuhoisampia. Jokaiselle on oma diagnoosinsa.
Olen traumatisoitunut ihminen, jolle ovesta ulos meneminen on aina potentiaalinen ahdistuskohtaus. Ovesta ulos meneminen tarkoittaa myös sitä, etten edes poistu kodistani, mutta eksyn väärälle sivulle internetissä.
Ja koska minun kohdallani kysymys ei ole yhdestä traumaattisesta tapahtumasta, vaan koko lapsuuden ajan jatkuneesta, siis hyvin pitkäkestoisesta traumasta, voivat muistot tunkeutua mieleeni ja kaapata nykyhetken ja todellisuuden pelkästään siksi, että haistan jonkun lapsuudesta tutun hajun, näen tiettyjä värejä, kuulen jotain lapsuudestani muistuttavia ääniä. Nämä ovat vaaratilanteita.

Suora kysymys on kuitenkin edelleen lyhyin tie traumaattisten kokemusten uudelleenkokeemiseen.

Tuon konferenssin jälkeen olen silti useita kertoja, kymmeniä kertoja, silti suostunut kertomaan tarinani. Olen tehnyt niin silloin, kun olen katsonut kertomisen ”kaiken arvoiseksi”. Olen tehnyt sen, kun olen luullut olevani turvassa, vaikken ole aina sitä oikeasti ollut. Tämän yhdeksän vuoden aikana opin koko ajan paremmaksi, en varsinaisesti traumasta selviytymisessä, vaan siinä, miten vältän tilanteet, missä joudun tähän vaaraan.
Samanaikaisesti olen käyttänyt paljon, huomattavan paljon aikaa ja resursseja paranemiseen tai sen yrittämiseen. Olen käynyt terapiassa, olen ollut psykiatrisessa hoidossa sairaalassa. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta päästyäni. Olen oppinut itkemään.

Kuitenkaan en voi paljoakaan sille, että kyselyitä tulee edelleen. Olen käyttänyt nämä tilanteet hyväkseni tehdäkseni edes jotain sen eteen, että muut eivät joutuisi samaan vaaraan.
Kerron, miksi en halua kertoa tarinaani.
Yritän herättää ihmiset ymmärtämään, miksi on väärin kysyä tuosta noin vaan, sen enempää miettimättä, tällaisesta aiheesta.
Yritän kertoa esimerkin kautta: jos tutustut ihmiseen, jonka tiedät kokeneen jotain kamalaa, esimerkiksi (tämä on pahin asia, jonka pystyn kuvittelemaan) joutunut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsena, kysyisitkö häneltä yksityiskohtia tuosta vain? ”Oho, missä tämä tapahtui? Kuka se oli? Mitä sä muistat siitä?”. Tuskin. Ja hyvä niin.
Ja on loppujen lopuksi normaalisti suhteellisen helppoa saada yksittäiset ihmiset ymmärtämään tämä puoli tästä aiheesta. Aina en onnistu siinä, koska kaikki eivät halua ymmärtää. Jos kysymyksen esittäjä on kännissä, en välttämättä heti saa viestiä perille, kun sanon, etten halua puhua aiheesta. Joskus joudun sanomaan tylysti, tahallani, jotta minua edes kuullaan. Mutta olisi niin paljon helpompaa, jos ei kysymyksiä tulisi lainkaan.

Olen niin sanotusti kokemusasiantuntija. Koska olen elänyt tämän asian kanssa siitä lähtien, kun tulin Suomeen, osaan puhua aiheesta, osaan argumentoida, voin vedota tunteisiin ja järkeen. Kun viime syksynä Tampereelle saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita ja olin perustamassa Tampereen Solidaarisuusverkostoa, kerroin heti ensimmäisenä iltana siitä, millä tavalla on turvallisinta kohdata turvapaikanhakijat.
Kerroin uudelleentraumatisoitumisesta ja kerroin siitä, että tämä on riski myös kuulijalle. Selitin, että jos haluamme auttaa siinä, missä voimme, meidän on opittava kohtaamaan turvapaikanhakijat ihmisinä, ei pohjattomina kiehtovien tarinoiden kaivoina.
Olen käynyt usean eri järjestön koulutuksissa puhumassa aiheesta, kertomassa siitä, minkälaista on pakolaisuus lapsen ja nuoren näkökulmasta, puhumassa uudelleentraumatisoitumisesta. Monille yksityishenkilölle, jotka ajautuvat esimerkiksi rasisminvastaiseen vapaaehtoistyöhön solidaarisuuttaan, minun puheenvuoroni on ensimmäinen kerta, kun he kuulevat koko asiasta.

Eniten minua raivostuttaa se, että edelleen vuonna 2016, kun on kysymys suurista järjestöistä ja tahoista, joilla on rahaa kouluttaa työntekijänsä, minua edelleen lähestytään pyynnöillä tulla ”kertomaan tarinani”. Joka kerta minulle tulee mieleen se, kuinka minua kierrätettiin ala-asteelaisena kuin jotain näyttelyeläintä.
Vastaan asiallisesti, kerron pääpointit puheenvuorostani ja selitän, miksi juuri se näkökulma, kerron taksani, ja odotan vastausta. Normaalisti vastaus on se, että matkat ja ruoat maksetaan tai korkeintaan puhutaan nimellisestä palkkiosta. Voitte kuvitella miltä se tuntuu. Tai sitten ette.

Huokaisen.
Koska kirjoituksestani tuli pidempi ja henkilökohtaisempi, mitä aioin, mikä johtunee siitä, etten vieläkään ole ehkä kyllin taitava itseni suojelemisessa, väännän loppuun rautalangalla.

Tutustuessasi uuteen ihmiseen, joka on pakolainen, turvapaikanhakija, paperiton, tai jonka tiedät muuten olevan kokenut jotain traumaattista, älä kysele.
Tutustu ihmeessä, mutta tutustu ensin ihmiseen. Anna yhtä paljon kuin otat. Älä kysele yksityiskohtia, vaikka kuinka olisit utelias ja ajattelisit, että takana on varmasti kiehtova tarina. Älä kysy. 
Tutustu ensin. Jos teistä tulee ystävät, ehkä sinulle kerrotaan joskus se tarina. Joskus tämä uusi ystävä ei välttämättä itsekään tiedä, ettei hänen kannata kertoa kaikkea heti samantien. Ole silloin sinä hyvä ystävä, ja kerro, että hänen ei ole pakko kertoa mitään. Kerro, että sinä voit odottaa, että voitte joskus toiste puhua aiheesta. Varatkaa turvallinen tila ja tarpeeksi aikaa. 
Ja kun hän kertoo tarinansa, kuuntele se ja yritä ymmärtää. Ole sen tarinan arvoinen.

 

2 kommenttia artikkeliin ”Kerro minulle tarinasi

  1. Paluuviite: ”Kuinka kohdata pakolainen? Älä kysele.” | Radikaalia mielenterveyttä

  2. Palaan tähän kirjoitukseesi välillä, hieman yllättävinäkin hetkinä itse asissa. Tähän tekstiin joka kerta uppoutuu ja valehtelematta joka kerta saan tästä uutta – kasvamiseen henkilökohtaisesti, kasvamiseen opinnoissa, kasvamiseen työssä ja kasvamiseen yhteiskunnallisessa ajattelussa.

    Onnellista ja lämmintä vuoden alkua, Javiera! Hurjasti kaikkea hyvää, onnea ja säkenöivää.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s