Minä olen pakolainen.

Aloitin tämän tekstin pari viikkoa sitten. Olen monta kertaa yrittänyt jatkaa sitä. Yritykseni ovat kaatuneet lähinnä siihen, kun itkusta ei meinaa tulla loppu. Monta kertaa olen yrittänyt aloittaa, mutta pelkkä ajatuskin on saanut minut taas itkuiseksi. Silloin olen ajatellut ”ei ehkä nyt pysty” ja antanut olla.
Tänään kuitenkin yritän uudelleen. Itkettää nytkin. Olen pari viimeistä päivää ollut hyvinkin itkuinen. Kaikki tuntuu vaikealta. Pienikin syy saa kyyneleet silmiin. Työpaikalla olen mennyt vessaan itkemään. Yritän olla olematta yksin, koska silloin on liikaa aikaa ajatella. Öisin en ole saanut nukuttua kuin korkeintaan kuutisen tuntia. Olen vähän ihmisraunio.

Syitä on monia. Olen vähän stressaantunut töissä. Tänään uutiset kotimaani tapahtuneesta maanjäristyksestä saivat minut huolestumaan. Rahatilanteeni huolestuttaa minua. Perheessäni on jännitettä, joka aiheuttaa pahaa mieltä ja surua. Olen nähnyt isäni itkevän. Olen nähnyt äitini pidättävän itkuaan. Näen veljieni vaikeat tilanteet enkä osaa auttaa.

Mutta tällä kertaa kysymys on pakolaisista. Pakolaiskriisistä. Olen ottanut selvää Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja ajatellut omaa elämääni. Olen lukenut paljon uutisia ja valitettavasti ollut niin hölmö, että olen lukenut ihmisten kommentteja. Ihmisten? Tuntuu enemmän siltä, että kommentoijien ihmisyys on minimissään, kun toivotetaan raiskatuksi tulemista tai suoraan sanotaan, ettei auteta toisia, koska ”omat ensin” tai kun vaaditaan, että ”rajat kiinni”.

Istun junassa juuri nyt. Olen menossa Helsinkiin työmatkalle, mutta aion myös osallisstua huomenna mielenilmaukseen hallituksen pakkosanelua ja leikkauspolitiikkaa vastaan. Olen allekirjoittanut kuukauden aikana paljon vetoomuksia. Sekä Suomea koskevia että maailmalla, esim. Amnestyn kautta. Olen lahjoittanut rahaa eri tarkoituksia varten. Tänään aloin miettimään ja myös konkreettisesti järjestämään jotain auttamismahdollisuuksia Tampereelle saapuneita turvapaikanhakijoita ajatellen. Ensimmäinen tapaaminen on jo huomenna perjantaina 18.9 klo 21.
Olen ihminen, joka uskoo myös siihen, että yksin emme ehkä saa kauheasti aikaan, mutta yhdessä meillä on hyvät vaikuttamismahdollisuudet. Olen uskonut siihen siitä lähtien, kun minulle selvisi, että yksi suurimmista syistä, miksi isääni ei aikoinaan 80-luvulla teloitettu Chilessä oli se, että Suomessa niin moni allekirjoitti postikortin ja lähetti sen Chilen suurlähetystöön. Postikortti, missä vaadittiin, että isäni henki säästettäisiin.

Tässä vaiheessa en näe kirjoittaa kauheasti. Itken. Pahoittelen sitä, että työskentelyhytissä on kolme muuta ihmistä, jotka todistavat tätä, en halua aiheuttaa myöskään huolta. Ei minulla ole mitään hätää, mutta tunteet ovat vain pinnassa. Ja tämä on aihe, mistä en yksinkertaisesti osaa kirjoittaa itkemättä. En hitto soikoon pysty edes ajattelemaan asiaa ilman, että itken. Tapahtumista on jo ikuisuus. Mutta ne tekevät silti kipeää. Ja näinä päivinä ne ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.

Minä olen pakolainen.
Tulin perheeni kanssa Suomeen vuonna 1992. Isäni oli ennen marraskuuta 1992 lähes kymmenen vuotta Chilessä vankilassa poliittisena vankina elinkautista istumassa, kuolemantuomion täytäntöönpanoa odottamassa. Tuomion hän sai, koska hän taisteli murhaaja Pinochetin diktatuuria vastaan, taisteli Chilen kansan puolesta sellaisen tulevaisuuden eteen, missä ihmisiä ei vainottaisi heidän poliittisen vakaumuksensa takia, missä ihmisiä ei tapettaisi johonkin puolueeseen kuulumisen takia, missä kenenkään ei tarvitsisi miettiä, minne hänen miehensä, vaimonsa, äitinsä, veljensä, sisarensa, lapsensa, serkkunsa tai naapurinsa on teloitettu ja haudattu. Äitini oli näiden vuosien aikana niin paljon tekemisissä poliittisten vankien vapauttamisen puolesta toimivissa ryhmissä ja mm. mielenosoituksissa ja muissa mielenilmauksissa mukana, ettei hän aina tullut yöksi kotiin. Koska hänet oli pidätetty. Ja pahoinpidelty. Kidutettu. En halua ajatella, mitä muuta hänelle on tehty.
Minä synnyin vuonna 1983. Isäni pidätettiin saman vuoden syyskuussa. Hän oli käytännössä koko lapsuuteni ajan vankilassa.
Minun lapsuudessani, jos äitini oli myöhässä hakiessaan minut koulusta, olin varma, että se johtui siitä, koska isäni teloitettiin. Jos äiti ei saapunut töistä kotiin, olin varma ja usein myös oikeassa siinä, että hänet on taas pidätetty. Ja silloin pelkäsin, että hänetkin tapetaan. Kadulla jos näin karabineerin (chileläinen poliisi), tiesin miten toimia: yhdestä ei ollut mitään vaaraa, mutta kaksi tai enemmän tarkoitti mahdollista vaaraa, joten lähdin lipettiin, mutta huomiota herättämättä. Joskus isäni oli nälkälakossa poliittisten vankien oikeuksien parantamisen puolesta. Tällöin ruoasta ei saanut puhua eikä vankien edessä tietenkään syödä. (Ei ole ehkä mikään ihme, että kaikista huonooista ahdistuksenhallintakeinoista, mitä traumatisoitunut teini voi ottaa käyttöön, minä valitsin aikoinaan nimenomaan syömisen.) Pisimmän nälkälakon aikana isäni joutui sairaalaan, sydän ei enää kestänyt.
Hän oli siihen mennessä ollut nälkälakossa 42 päivää.

Tämä oli minun todellisuuteni vuodesta 1983 vuoteen 1992. Marraskuussa 1992 isäni tuomiot muutettiin presidentin suosiollisella armahduksella 25 vuoden maastakarkoitukseksi. Suomi otti meidät vastaan. Olimme tietääkseni viimeiset koskaan Chilestä Suomeen tulleet pakolaiset. Samalla myös ensimmäiset, jotka koskaan otettiin Varkauteen.

Minulle Suomeen tuleminen merkitsi elämää. Se merkitsi vihdoin ja viimein varmuutta siitä, ettei isääni tapettaisi. Se tarkoitti sen ainoan toivomuksen täyttymistä, jota olin ikinä siihen mennessä toivonut. Suomeen muuttaisimme yhdessä, perheenä, Suomessa saisin vihdoin ja viimein asua saman katon alla isäni, äitini ja veljeni kanssa.

Suomeen tuleminen oli minulle täynnä toivoa. Kaikesta tulisi täydellistä. Itse olin valmis mihin vaan, koska tulisin olemaan onnellinen isäni ja äitini ja veljeni kanssa. Kaikki olisi vihdoin hyvin.
Olin todella innostunut. Olin innostunut kaikesta. Matka oli ihmeellinen. Lentokentällä Santiagossa muistan kysyneeni, miksi kaikki itkevät? Minä vain hymyilin enkä ymmärtänyt, mikseivät kaikki ole yhtä onnellisia. Olin ekaa kertaa lentokoneessa. Isäni hymyili koko ajan.

Saavuimme Suomeen Helsinki-Vantaalle ja meitä oli vastassa paljon toimittajia ja myös televisiokamerat. Ymmärsin, että olimme uutisissa. Ajattelin, että onpa jännää, mutta toisaalta, onhan mun vanhempani maailman ihmeellisimät ihmiset, äitini niin vahva ja kaunis ja älykäs, isäni niin rohkea ja fiksu, onhan se luonnollista, että heistä halutaan juttuja. He ovat taistelleet diktatuuria vastaan. He ovat minun sankareitani.

Helsinki-Vantaalla muistan, että saimme yhdeltä toimittajalta (hänen nimensä on Ella ja hän puhui espanjaa!) Afrikan tähti -pelin, minne hän oli lisännyt itse kääntämänsä säännöt, siis säännöt espanjaksi. En malttanut odottaa, että pääsen pelaamaan sitä! (Olen aina tykännyt lautapeleistä!). Helsinki-Vantaalla kysyin, miten sanotaan suomeksi ”lasi vettä, kiitos” ja nauroin loputtomiin sitä, että suomeksi sanotaan myös ”haluan teetä”, missä sana ”teetä” kuulostaa ainakin 9-vuotiaan espanjankielisen lapsen korviin aika paljon samalta kuin ”teta”, joka on espanjaksi tissi.

Helsinki-Vantaalta lensimme pikkuruisella koneella Joroisten lentokentälle. Sielläkin oli toimittajia vastassa.
Kuvansista meidät vietiin isolla, hienolla autolla Varkauteen, Savontielle (Savontie 33-35?), missä oli meidän tuleva kotimme. Kolmannessa kerroksessa, portaat ylös ja vasemmalle.

Kotimme oli hieno! Meitä oli vastassa se ryhmä ihmisiä, jotka olivat järjestäneet koko jutun. Meidän tulomme Varkauteen, uuden kotimme kalustettuna, vuodevaatteita, vaatteita meille. Ruokaakin oli valmiiksi. Joku oli keittänyt kahvit. Ensimmäistä kertaa saimme ”pullakahvit”. Olin äärimmäisen väsynyt ja onnellinen. Joku antoi minulle suklaalevyn, Fazeria. Äiti sanoi, ettei saa syödä kaikkea kerralla. Minä salaa otin sen kuitenkin mukaani, kun menin nukkumaan, mutta nukahdin sen päälle. Aamulla heräsin ja se oli sulannut kehoni lämmöstä. Äiti suuttui. Minusta se oli hassua.

Koko tämän ajan seurasin silmä tarkkana isääni. Hän oli juuri vapautunut melkein kymmenen vuoden vankeudesta. Tuloamme seuraavana aamuna hän oli ajanut viiksensä pois. Kysyin miksi, isäni vastasi, että viikset kuuluivat vankilaan. Hän ei enää ikinä pitäisi viiksiä. Eikä ole muuten pitänyt.
Kysyin isältäni jo lentokentällä tunsiko hän itsensä vapaaksi. Kysyin sitä lentokoneessa. Jokaisen välilaskun aikana. Helsingissä, Joroisissa, Varkaudessa. Kysyin sitä usein. Isäni kertoi, että hän tuntisi itsensä vapaaksi vasta sitten, kun hän voisi kävellä kaduilla rauhassa pelkäämättä. Minä ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että hän tarkoitti Chilen katuja. Ja että ihminen, joka on vangittu poliittisista syistä melkein kymmeneksi vuodeksi ei koskaan tulisi enää olemaan vapaa. Vankilassa ihminen kasvattaa itselleen sisäiset kalterit. Ne on vaikeimmat murtaa.

Kymmenvuotiaan logiikka ei ole kaikkein vankin. Ainakaan minun ei ollut. Minä olin vakaasti päättänyt olla onnellinen, koska isäni oli vihdoin vapaa. Mutta en ollut onnellinen aina. En ollut onnellinen, kun minulle huudettiin 10- tai 11-vuotiaana kadulla ”neekerin” tai ”vitun huora” matkalla kouluun. En ollut onnellinen, kun huomasin koulussa, että minut haluttiin kaveriksi, koska olin niin mielenkiintoinen ja outo. En ollut onnellinen, kun en ymmärtänyt suomalaislasten tapoja ja outoutta. En ollut onnellinen, kun huomasin, että vanhempani eivät olleet myöskään onnellisia. Enkä ollut onnellinen, kun huomasin, että voimme huonosti. Että meissä jokaisessa oli traumoja, joita emme osanneet työstää. Kun huomasin, miten vaikeaa äitini oli sopeutua, miten yksinäinen hän oli. En ollut onnellinen,  kun tajusin, että isäni, vaikka olikin äärimmäisen kiitollinen saamastaan työpaikasta, luodessaan lunta Kuntorannassa mietti sitä hetkeä hänen omasta lapsuudestaan, kun joku koulunsa opettajista ennusti hänelle ja hänen koulukavereilleen, ettei heistä tule koskaan mitään muuta kuin kadun lakaisijoita, siis mitättömyyksiä.

Mutta teeskentelin olevani onnellinen. Koska minun ainoa toiveeni oli täytetty, minun velvollisuuteni oli olla onnellinen. Ja koska meidät oli saatu pois Chilestä ja isäni pois vankilasta, minun velvollisuuteni oli olla kiitollinen suomalaisille ja Suomelle ja minun oli pakko kertoa oma tarinani jokaiselle, joka sitä älysi kysyä. Ja sitä kysyttiin. Usein. Vuosien kuluessa ja minun oppiessa puhumaan suomea yhä paremmin tarinaani ymmärrettiin kysyä vähemmän, mutta silti lähes joka kuukausi. Koska kun kerroin nimeni, siitä kysyttiin ”miksi se on niin eksoottinen.” Kun kotimaani tuli esille (ja en ole koskaan osannut piilottaa sitä, koska en nähnyt sille syytä), kysymyksiä heräsi. ”Sulla on varmasti mielenkiintoinen tarina”. Onhan se. Varmasti se on mielenkiintoinen. Mutta se on kipein asia, mikä minulle on ikinä tapahtunut. Ja minä kerroin siitä joka kerta, avasin kaikkein pahimmat haavani, koska luulin, että minun on pakko. Koska se on vähintä, mitä voin pakolaisena tehdä. Koska isäni on elossa ja me olimme vihdoin turvassa.

En enää ajattele niin. Mutta muutos tapahtui vasta vuonna 2007, kun toisen sukupolven chilleläisten poliittisten pakolaisten tapaamisessa Itävallassa terapeutti (2.sukupolven chileläinen poliittinen pakolainen hänkin) minulle selvisi, ettei minun ole pakko kertoa mitään, jos en tunne oloani turvalliseksi ja jos en yksinkertaisesti halua. Opin, että on olemassa sellainen asia kuin ”uudelleentraumatisoituminen” ja että se tapahtuu joka kerta, kun kerromme kaikkein kauheimmat traumamme uudelleen. Ja varsinkin, jos teemme sen tilanteessa, missä emme koe, että se voidaan tehdä turvallisesti. Puhumisesta on tottakai hyötyä, mutta me voimme ja saamme valita missä, milloin, kenelle ja miksi.

Mutta eivät kokemukseni ole pelkkää traumaa! Minulla oli myös vilpittömästi hauskaa täällä! Muistan, miten jännittävää oli löytää uudesta kodistamme pieniä asioita, jotka erosivat chileläisistä kodeista. Miten hassua oli se, että ulko-ovia on kaksi! Entä vuodevaatteet sitten, mitä ihmettä ovat nämä pussilakanat, menevätkö ihmiset niiden sisälle nukkumaan? Chilessä käytetään vaan paljon peittoja ja niiden alle tavallisia lakanoita. Tosin meidän lakanoissamme oli pitsireunat, Suomessa enemmän kaikkia kuvioita. Miten kummalliselta, mutta myöhemmin fiksulta, tuntuivat triplaikkunat. Miksi luulin ensin, että keittiön kaapeissa on vikaa, kun ylimmästä vetolaatikosta puuttuivat sivut, mutta tajusin tottakai vasta myöhemmin, että se on leikkuulauta. Tai kun tajusin, miten äärimmäisen kätevä on kuivauskaappi. Olin sitä mieltä, että suomalaiset ovat kyllä fiksua väkeä, kun ovat oppineet elämään niin kylmässä kuolematta sihen. Ensimmäisen kerran, kun oli ”kunnolla” pakkasta eli noin 10 astetta, emme menneet kouluun. Meille soitettiin kotiin, ihmeteltiin missä minä ja isoveljeni olemme. Kerroimme, että miten niin, eikö koulut ole kiinni, on niin kylmä. Selitettiin kärsivällisesti, että ei, että jos on 25 astetta pakkasta, silloin ei ole pakko mennä välitunnilla ulos, mutta että kouluun on mentävä. Olimme ihmeissämme, mutta opimme joka päivä uutta.

Oli minulla myös kavereita. Muistan Tiinan ja Mallun, joiden kanssa rakensimme lumiukkoja. Tiina oppi sanomaan ”hermosa” espanjaksi (kaunis) ja se oli hänestä hassua. Muistan useimpien vilpittömyyden, kun he halusivat leikkiä kanssani, koska olin yksinkertaisesti yksi lapsista. Heillekin olen äärimmäisen kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä. Olenkohan koskaan ymmärtänyt sanoa heille, mikä merkitys heidän ystävyydellään oli silloin ensimmäisinä vuosina? Ja Mallu, yksi kiintopisteistäni Varkaudesta, on edelleen minulla ensimmäisenä mielessä, kun ajattelen perinteistä suomalaista ihmistä, jolla on hyvä sydän, joka on rehellinen ja seisoo oikeina pitämiensä asioiden takana.

Nyt on vuosi 2015. Ja maailmalla on pakolaiskriisi. Ja ihmiset Suomessa (ja varmasti muuallakin) puhuvat kaikkea paskaa pää perseessään, ajattelematta yhtään sitä, miltä pakolaisesta tuntuu.
Se vituttaa mua niin, että meinaa pää räjähtää. Siksi olen itkuinen. Mutta olen myös itkuinen, koska olen liikuttunut. Koska ihmisten osoittama solidaarisuus muistuttaa minua kaikista niistä ihmisistä, jotka aikoinaan tekivät mahdolliseksi sen, että mekin pääsimme lähtemään Chilestä. Koska se muistuttaa minua siitä, että saavuimme Suomeen valmiiseen kotiin, koska meitä oli ajateltu ja autettu niin paljon, että tulomme oli tehty meille mahdollisimman helpoksi. Koska nämä ihmiset ymmärsivät, että pakolaiseksi lähteminen on itsessään jo saatanan traumatisoiva asia, vaikea tilanne, joka jättää väkisinkin jälkeensä. Se on asia, joka vaikuttaa ihmiseen hänen loppuelämänsä ajan. Ja vaikuttaa vielä hänen lapsiinsa ja lasten lapsiin myös. He tiesivät tai osasivat aavistaa sen ja tekivät kaikkensa, jotta edes niissä asioissa, joissa he voivat auttaa, he myös auttavat. Ja niin he tekivät ja se kyllä helpotti. Ja kyllä, olen siitä niin kiitollinen, etten osaa pukea sitä sanoiksi.

Ihmisiä, joita ihailen ja joiden ystävyyttä pidän arvossa, on Suomessa lukemattomia. Teitä ihmisiä, joiden avusta en voi koskaan kiittää tarpeeksi. Voin kuitenkin kirjoittaa tämän kirjoituksen ja sitä kautta sanoa kiitos. Teitte ainakin tämän yhden pakolaislapsen Suomeen tulosta helpomman ja elämästäni paremman, kuin mitä se olis ilman teitä ollut. Ja vaikka ette lue tätä, sanon silti kiitos ja heitän kiitokseni ilmoille, ehkä se teidät tavoittaa joskus. Täällä tai seuraavassa elämässä, sillä moni meitä auttaneista on jo kuollut. He olivat Varkaudessa aktiivisesti toimivia eläkeläisiä, se ryhmä joka otti meidät aikoinaan vastaan ja järjestivät niin pajon. Siitä on jo 23 vuotta aikaa.

Olen nyt 32-vuotias. 9-vuotias pieni Javiera täynnä toivoa ja kiitollisuutta elää minussa yhä. Hänen puolestaan minä olen tänään tehnyt Facebookissa yleisen avunpyynnön. Tampereelle on saapunut turvapaikanhakijoita ja apua tarvitaan. Vaikkei siellä olisikaan 9-vuotiaita pikkutyttöjä, siellä on kuitenkin ihmisiä, joita ehkä minä voin auttaa. Ja minäkin aion tehdä niin paljon kuin pystyn. Ja samalla pyydän teitä, jotka myös voitte, tulemaan minun kanssani auttamaan.
Koska miettikää tätä: 23 vuotta myöhemmin omista kokemuksistani puhuminen saa minut itkemään. Se vaikuttaa vieläkin. Kaikki se hyvä ja kaikki se paha. Siksi kaikella, mitä me voimme tehdä nyt, on vaikutusta. Me voimme auttaa täällä. Ja ehkä joku päivä, ehkä 23 vuoden kuluttua, auttamiemme ihmiset tai heidän lapsensa voivat puolestaan olla iloisia siitä, että heitä on joskus autettu. Ja he auttavat eteenpäin.
Tekomme, hyvien ja huonojen, vaikutukset eivät aina ole välittömiä. Mutta ne ovat todellisia.

Auttakaa minua auttamaan. Kiitos etukäteen,
Javiera Marchant Aedo

Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.
Nousemassa lentokoneeseen marraskuussa 1992.