Hiuksista ja anonymiteetistä, joka saa kyytiä.

Tiedättekö, mikä aihe herättää aivan älyttömän paljon keskustelua missä, milloin tai keiden kanssa tahansa?

h i u k s e t.

Enkä edes liioittele.

Näkökulmani on toki erikoinen. Olen aina rakastanut omia hiuksiani. Jopa niinä vuosina, kun oma peilikuvani oli minulle vastenmielinen, rakastin hiuksiani.

Alkuperäiset.

Tällaiset hiukset minulla oli aiemmin.

Kotimaassani ne erottautuivat joukosta vaaleutensa takia. Suomessa ne ovat aina taas herättäneet huomiota, koska niitä on pajlon, ne ovat paksut ja luonnostaan kihartuvat. Olen niitä ihmisiä, jotka aamulla herätessään laittavat tukkansa siten, että laitetaan kädet hiusten alle ja vähän ravistetaan ne ”hereille”. Aikaa siihen menee se noin viisi sekuntia. Tai meni.

Kun yritätte kuvailla jotain henkilöä x, kerrotteko ensimmäisten joukossa, minkälaiset hiukset (tai päähine) kuvailtavalla henkilöllä on? Uskallan väittää, että kerrotte. Tämä tuli esille pari päivää sitten, juteltuani baarissa ystävän kanssa. Hän mainitsi tästä ja tajusin välittömästi, että kyllä vaan. Niinhän sitä tulee tehtyä.
Hiukset ovat erittäin suuressa osassa ulkonäkökeskustelua, hiuksiin kiinnitetään niin paljon huomiota. Entäpä kaikki ne kulttuurisesti hiuksiin liittyvät tavat, uskomukset, merkitykset? Loputtomia. Puhumattakaan niistä tähtitieteellisistä summista rahaa, jotka liikkuvat hiusalalla.
Tottakai hiusten suhteen rahaa ansaitaan tasan samalla tavalla kuin lopussakin ulkonäköön liittyvässä kaupassa: mitä tyytymättömimmäksi ihmiset saadaan omaan hiuskuontaloonsa, sitä enemmän massia ihmisiltä saa nyhjättyä.
Loppujen lopuksi, miksi hiustenhoitotuotteiden mainoksissa on aina ihmisiä, joilla on paksut, kiiltävät ja runsaat hiukset? Miksei niissä esiinny sitä keskivertosuomalaisen ”ei-minkään-väristä” ohutta tukkaa? Sanon vaan.

Eipä niillä tuotteilla ohuthiuksisen ihmisen tukkaa saada yhtään sen paksummaksi, mutta mielikuviahan nämä tietyt tahot kauppaavat. Ja valitettavasti, kuten olen vuosikymmenten ajan sen saanut kokea, minulla on ilmeisesti jokin tietty vastuu säilyttää omat, luonnostaan paksut, runsaat, kaikkien mielestä upeat ja mielettömät hiukseni pitkinä ja upeina, koska niin monilla ei ole.
Mitä? EI.

Läppähän se kuulemma on, kuten eräs kaverini totesi minulle törmättyäni häneen leffassa.

Vihreät latvat

Vihreät latvat. Niiden piti olla siniset, mutta aina ei voi onnistua.

Siinä vaiheessa olin värjännyt hiusteni latvat vihreiksi. ”Miksi teit sen?” ”Koska haluan.” ”Mutta minulla on niin ohuet hiukset!” ”Jaa, mutta nämä on mun hiukseni. Ja ainoa ihminen, joka päättää siitä, mitä teen keholleni tai millekään kehoni osalle, olen tasan tarkkaan minä itse.”

Useimmat näistä keskusteluista ovat absurdeja. Mutta kuitenkin, ne varmistavat minulle sen, miten syvään juurtuneita ovat ne kauneuskäsitykset, joilla meidät on aivopesty aika helvetin pienestä pitäen.

Minulla siis on paksut, kiharat, tummanruskeat hiukset. Tai oli. Tällä hetkellä ne ovat pinkit, latvat vähän tummempaa violettia. Minulla on myös piilokalju, joka ulottuu vähän korvien yläpuolelle tottakai koko pään ympäri.
Kuulisittepa ja näkisittepä reaktiot.
blondina

Joskus alkuvuodesta, olisikohan ollut tammikuuta peräti, olin tulossa aikuislukiosta kotiin ja törmäsin kadulla erään kaveriini. Hänen kanssaan aloimme juttelemaan hiuksista, en muista mistä se lähti se keskustelu, mutta lopulta päädyimme siihen, että molemmat olemme halunneet kokeilla oikein tosi lyhyitä hiuksia, jopa kaljua. Syy siihen, ettei vielä olla siihen päästy, oli molemmilla sama: mitä jos kalloni ei ole kauniin muotoinen?
Siinä vaiheessa minulla välähti äärimmäisen epämiellyttävä ajatus. Onko meidät todellakin niin pahasti aivopiesty tavoittelemaan tiettyä kauneusihannetta, että jopa kallon muodon tulee olla tietynlainen? Kirottu Sinéad O´Connor. No eihän se tietenkään hänen vikansa ole. Mutta kuitenkin, ymmärsin, etten ole koskaan kokeillut lyhyttä tukkaa, koska en voi tietää, onko minulla tarpeeksi kauniinmuotoinen kallo siihen. Huomaako kukaan muu tuon ajatuksen naurettavuutta?
Siinä paikassa vannoin pyhästi, että ajan pääni kaljuksi joskus touko-kesäkuussa. Miksi? Koska haluan ja voin. Rakastan hiuksiani, mutta ne kasvavat kyllä takaisin. Tai ehkä eivät. Entä sitten.

Vihreät. Myöhemmin näin asian monelta muultakin kantilta ja olin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että tämä on hyvä juttu. Minä, ihmisenä, profiloidun niin vahvasti hiuksiini, että haluan nähdä, miten minun käy, kun päätäni ei olekaan koristamassa se tietynvärinen hiuspaljous.
Ja kun tajusin, että kaikki tosiaan lähtee, tajusin myös, että sitä ennen voin leikkiä niillä! Voin värjätä sen yhä uudelleen, eihän ole enää väliä, vaikka ne tulisivat tosi huonoon kuntoon – ajan ne kuitenkin pois! Voin leikkiä väreillä ja muodolla. Aivan saatanan siistiä!
Ja nyt, kun takana on jo kolme eri hiustyyliä, älysin myös kolmannenkin hyvän puolen: ihmiset kiinnittävät huomionsa nyt tukkaani, joten muu kommentointi, esim. painoon liittyen, on jäänyt olemattomaksi. Sehän sopii minulle.

pinkit - vol I

Pinkit! Tässä vaiheessa toki vielä tosi voimakkaan pinkit. Nyt vähän haalistuneet jo! 🙂

Minusta on myös aika mielenkiintoista, että aikomustani ajaa pääni kaljuksi pidetään rohkeana. Miksi se on rohkeaa? En ole tähän mennessä kuullut mitään hyvää selitystä juuri tälle sanavalinnalle. Jos joku osaa selittää sen minulle, olkaa hyvät, kuuntelen mielenkiinnolla. Jotain aavistuksia minulla on, kuten se, että pidetään rohkeana vallitsevien ulkonäköön liittyvien ihanteiden vastustamista tällä tavalla.
Mutta en voi siis päästä yli siitä fiiliksestä, että minua pidetään rohkeana kun luovun jostain, mikä tekee minusta kauniimman. Tuleeko minusta rumempi ilman tukkaa? Olen aika varma, että useimpien mielestä kyllä. Omasta mielestäni minusta tulee vain ihminen ilman tukkaa.

En tietenkään ole vapaa ulkonäkökeskeisestä ajattelusta. En missään nimessä osaa olla ajattelematta ulkonäköäni ennen ja jälkeen tämän hiusten ajamisen. Kaipaan nyt jo entistä hiuspehkoani, mutta aivan samanaikaisesti en kaipaa sitä yhtään. Ja sekin on ihan okei.
Mutta enemmän mietin seuraavaa väriäni (turkoosi!), ja kesää ilman tukkaa. Olen hankkinut kolme isoa lierihattua, koska pää ilman tukkaa + laihtuminen = lierihatut mahtuvat päähäni. Lierihattuja! Isoja, dramaattisia lierihattuja! Ei pala päänahka. Ei tarvitse pitää aurinkolaseja! Pikku sade ei myöskään haittaa, kun on koko ajan oma katos mukana!
Ja voin pitää myös pieniä korviksiani, jotka eivät aiemmin näkyneet tukkani alta. Kesä ilman tukkaa!

Heippa föönit, heippa kymmenet lenksut, jotka pyörii taskuissa ja laukuissa. Heippa sampoo, hoitoaineet ja muut hiussmöydät! Hahaa! Ei tule teitä ikävä.
Paitsi sitten taas loppusyksystä, koska hei, tää tukka kasvaa todella nopeasti.

4 kommenttia artikkeliin ”Hiuksista ja anonymiteetistä, joka saa kyytiä.

  1. Erityisesti lihavuusteemassa tuo ”rohkeus” on varsin koodatusti ns. backhanded compliment: mukamas ihaillaan (ja ehkä vähän ihaillaankin), mutta samalla halutaan viestiä, että sinuna en kyllä ikinä kehtais vartaloani/ruumiinosiani/paljasta pintaa esitellä. Hiljattaisimman keskustelun aiheesta fatospheressä nostatti kai tämä postaus: https://instagram.com/p/1dDgiGw3uL/

    Naisten hiuksiin liittyy kyllä käsittämätön kulttuurinen painolasti. (Jostain syystä en tunne kovin montaa miestä, jotka olisivat huolissaan kallonsa muodosta.) Mut hei, vaatiihan se rohkeutta – että jaksaa kohdata samat tyhmät kommentit ja kysymykset päivästä toiseen.

    Liked by 1 henkilö

    • Ah!
      Näin arvelinkin!
      Rohkeus my ass.
      Tyhmien kommenttien ja kysymysten kohtaaminen opettaa mulle kärsivällisyyttä, mutta enemmän ihmisten ajatusmaailmasta. Eikä pelkästään hyvää.

      Funky ❤

      Tykkää

  2. Mä oon aina ollu räväkkä, enkä ole hirveesti piitannut mitä toiset ajattelee. Mutta tosiaan, kovin se tuntuu olevan juurikin naisia kohtaan yleistä, että muut yrittää määritellä, mitä saa tehdä tukalleen, millaiset vaatteet tulisi olla jne. MInoon sitä mieltä, että ei muutakuin tekee niinkuin ittestä hyvälle tuntuu niissä asioissa *peukut sille!!! 🙂 ❤ ja muut saa olla mitä mieltä tykkäävät 🙂

    Liked by 1 henkilö

  3. Siinä mielessä kuulun niihin kateellisiin ja katkeriin että itse ajattelin vuodenvaihteessa että jos tässä hemmetti vieköön pitää tehdä joku totaalinen muodonmuutos niin kasvatetaan sitten hiuksetkin pitkiksi ja keksitään niihin joku kiva, räväkkä väri. Neljän kuukauden kohdalla perisuomalainen tukkani alkaa juuri ja juuri ylttää pikkiriikkisille saparoille mutta se on jatkuvan uimahallissa lorimisen ja rajoitetun ruokavalion vuoksi niin huonokuntoinen, että on kai pakko antaa periksi ja käydä leikkauttamassa se lyhyeksi heti kun rahatilanne sallii.

    Samankaltaisesti ajatukset kulkevat siis täälläkin. Tarve muuntautua, ilmaista itseään ja ehkä vähän hämätä ihmisiä. Ja kokea olevansa kontrollissa!

    Mutta eipä se minulle tuo tukkaa päähän pidit sinä omasi tahi et 😛 Anna siis mennä vaan! Hatut kuulostavat parhaudelta ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.