Uusi elämä – mutta mitä jos pidän nykyisestäkin?

Ihanaa, sulla alkaa sitten ihan uus elämä leikkauksen jälkeen!
Ravitsemusterapeutin sanoin, tämä on elämäni viimeinen dieetti ja lopulta häämöttää leikkaus, joka on sitten minun palkintoni.
Foorumeilla, facebookissa, kaikkialla luen uudesta elämästä pikkumasun kanssa. Pikkumasu? Se kuulostaa… ällöttävältä. Söpöltä. Nätiltä. Suokaa anteeksi, en halua ajatella sisäelimiäni millään muulla adjektiivilla kuin ”terve”. Pikkumasusta kuitenkin onnitellaan, leikkausta jännitetään (kyllä, minäkin) mutta sitä odotetaan kuin viimeistä päivää. Uuden elämän ensimmäisenä päivänä. Päämääränä. Ihana, haluttavana asiana, josta täytyy onnitella.

Minä en halua uutta elämää. Minä pidän nykyisestä elämästäni. Ja minä en todellakaan ajattele leikkausta palkintona. Miten se, että minut nukutetaan ja minua leikellään, voi olla palkinto? Leikkaus ja sen riskit on minulle toimenpide, johon haluan mennä saavuttaakseni tietyn päämäärän. Palkinto, jos sellainen on, voisi olla joskus kyky tulla raskaaksi.

Leikkauksen jälkeen elämä ei ala uudelleen alusta, vaan se muuttuu. Monen elämä muuttuu todella paljon, varsinkin koko ikänsä lihavana eläneet joutuvat todellakin opettelemaan paljon muutakin kuin vain syömisen uudelleen. Mutta en usko ajatukseen uuden elämän aloittamisesta enkä myöskään usko sen olevan erityisen terveellinen tapa suhtautua siihen.

Ymmärrän sen, että on painotettava uusien tapojen oppimista. Ja koska sairaalloisen ylipainon ylläpitäminen vaatii syömisen lisäksi muitakin huonoina pidettyjä tapoja, on niistä tavoista päästä eroon. Muuten riski kilojen tulemisesta takaisin, oli leikkausta tai ei, on hyvin iso. Yleensä entisen painoindeksin kokoinen.

Tapojen muuttaminen ei kuitenkaan ole yhtä kuin uusi elämä. Elämä uusilla tavoilla, kyllä. Elämä itselleen uudesta näkökulmasta, kyllä. Elämä vailla ylipainon tuomia ongelmia, todennäköisesti. Mutta leikkaus ei ole yhtä kuin onnellisuus, uusi alku, taattu loppuelämän auvoisuus. Se on, toivottavasti, parempi elämä terveysnäkökulmasta. Mutta entä ne huonot puolet?

Kun laihduin 50 kiloa, olin myös onneton. Olin sitä monesta syystä, mutta yksi oli se, etten olisi saanut olla onneton, koska olin juuri laihtunut 50 kiloa. Miettikää omalta kohdaltanne. Jos kehonne muuttuisi huomattavasti, siten että se vaikuttaa kaikkeen, miten kävisi? Osaisitteko heti liikuttaa sitä? Kun menisitte ovista sisään, väleistä läpi, istuisitte alas, nousisitte ylös portaita, laskeutuisitte makuulle, pukisitte vaatteita, halaisitte ihmisiä. En edes lähde kirjoittamaan (vielä) seksistä.
Vaikka me kaikki varmasti päivittäin tiedostamme omat kehomme ulottuvuuden syystä tai toisesta, suuren laihtumisen kokenut ihminen joutuu päivittäin jatkuvasti olemaan hyvin tietoinen itsestään, kehostaan, ääriviivoistaan, liikkeistään. Muutos on niin nopea ja niin suuri, että kaikki pitää oppia uudelleen.

En epäile, etteikö se olisi sen arvoista. Varsinkin sairaalloisesta ylipainosta ja sen seurauksena lukuisista vaivoista ja sairauksista kärsivät vanhemmat ihmiset ovat varmasti hyvin helpottuneita, kun keho alkaa yhtäkkiä olla yhteistyökykyinen. Kun hiki ei enää virtaa pienen kävelyn jälkeen, kun voi solmia omat kengännauhat hengästymättä, istua tuolille pelkäämättä sen hajoamista, kun voit nousta portaita polvia särkemättä.

Mutta jatkuva tietoisuus omasta kehostaan on tosi uuvuttavaa! Muistan, että olisin halunnut unohtaa koko asian. Halusin vain olla, miettimättä yhtään miltä tunnun, miettimättä ulkonäköäni tai miten liikun, missä tahdissa jalkani menevät, miltä heijastukseni näyttää kaupan ikkunassa.  Niin vieraalta! Ja sen lisäksi, että olin itse tosi tietoinen tästä, hyväätarkoittavien ystävien, kavereiden ja tuttujen kommentit lisäsivät tätä väsyttävää tietoisuutta entisestään.

Mistään muusta ei voinut puhua. Jokainen halusi kertoa mielipiteensä. Jokaisella oli jotain sanottavaa. Ja minä menin siihen mukaan. Minä en osannut olla puhumatta siitä. Kaikki oli niin uutta, erilaista, omituista, jännittävääkin, oli saatava puhua asiasta. Aivan varmasti aloitin aiheesta puhumisen hyvin usein. Lopulta siitä tuli sellainen kierre. Ja oman läheisen yhteisöni yleinen hyvän mielen juttu. Kuulitteko! Zomo on laihtunut tosi paljon! Wau!

En siis ota vastaan ajatusta uudesta elämästä. Haluan pitää tämän elämän sellaisena kuin se tulee päivittäin vastaan. Otan muutoksen vastaan. Mutta tällä kertaa otan sen vastaan omilla ehdoillani. Puhun tästä kokemuksesta vain, kun se tuntuu minusta turvalliselta. Kun luotan siihen henkilöön, jonka kanssa mahdollisesti puhun aiheesta. Tai täällä, anonyymisti, kohdistamatta sanojani kenellekään erityisesti. En halua keskustella asiasta ihmisen kanssa, joka muodostaa käsityksensä ja jyrkän mielipiteensä puolessa minuutissa. Aion säilyttää oikeuteni olla minä, siis kokonainen ihminen. Ja se on helvetin paljon muutakin kuin paino, bariatrinen leikkaus tai laihdutus.

6 kommenttia artikkeliin ”Uusi elämä – mutta mitä jos pidän nykyisestäkin?

  1. Heipähei! Kerronpa mitä minä tarkoitan sillä, että minulla on ”uusi elämä” leikkauksen jälkeen. Olen samaa mieltä, että se ei todellakaan ole mikään automaatti onnelliseen tai kokonaan uuteen elämään, vaan siihen se on portti, että elämä ei ole enää valtavaa, nälkäistä, kaiken nielevää ja pohjatonta mahalaukkua vastaan taistelua! Sitä se nimittäin ennen oli, ja siksi kaikki ne sadat yritykset olivat lopulta jo valmiiksi tuhoontuomittuja. No joo, voi olla että se syy tuohon on lopulta ihan muualla kuin mahalaukussa, nimittäin päänupin sisällä, mutta kuitenkin leikkaus tekee sen, että elämä muuttuu siinä suhteessa ihan kokonaan, että mieliteot ja ruuanhimot eivät enää ole se ykkösjuttu ja liikkeelle saava voima. Eli luulen, että ihmiset vähän tarkoittavat erilaisia asioita sillä, kun sanovat että on uusi elämä leikkauksen jälkeen. Leikkauks ei ole automaatti millekään muulle kuin sille, että mahaan ei vain mahdu kerralla paljon ruokaa. Kaikki muut valinnat onkin sitten ihan itse tehtävä ja huomattu on, että painokaan ei tipu ellei valitse järkevästi. Mutta joka tapauksessa jättimäinen mahalaukkuni ei enää vie minua eteenpäin! 🙂 Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle!

    Tykkää

    • Hei Hilma!
      Kiitos kommentistasi! 🙂

      Ymmärrän kyllä näkökulmasi. En usko, että itsekään välttämättä (kauheasti) haikailen tähän nykyiseen elämääni, mutta uskon, että se johtuu lähinnä siitä, ettei ole muutenkaan kauhean terveellistä haikailla omaan menneisyyteensä. Katse nykyhetkeen ja ehkä tulevaisuuteen, eikö?

      Ja olet oikeassa: leikkaus ei tarkoita itsessään mitään muuta kuin se, ettei mahaan mahdu kerralla paljon ruokaa.

      Kaikki muu työ on tehtävä itse!

      Omalla kohdalla se, etten hyväksy tätä ”uutta elämää” on se, että pidän nykyisestä jo paljon! En ”huolimatta” kiloistani, en myöskään niiden ”takia” vaan kiloineen päivineen. Ja siksi olen sitä mieltä, etten halua aloittaa uutta elämää. Haluan tämän elämän, mutta ottaen vastaan myös muutokset.

      Luulen, että olemme loppujen lopuksi samaa mieltä. Meillä on ehkä eri näkökulma ja eri tapa ilmaista se, mutta olemme molemmat yhtä mieltä siitä, että tämä on positiivinen asia, koska se vie meitä kohti sellaista, mihin haluamme.
      Itse haluan vain haastaa sen käsityksen, että tämä päämäärä olisi automaattisesti hoikka keho ja etenkin se, että hoikka keho taas tarkoittaisi automaattisesti parempaa elämää. Erilaista, kyllä.

      Tykkää

    • Juuri näin, parempi elämä, mutta ei valitettavasti automaattisesti, vaan vaatii leikkauksen jälkeen sen kaikkein kovimman työn.
      Pointtini on se, että hoikempi elämä ei automaattisesti tarkoita parempaa elämää. Se voi tarkoittaa sitä ja luultavasti suurimmalla osalla leikatuita se myös on sitä käytännössä, mutta mikäli sitä pidetään itsestäänselvänä asiana, sillä voi olla myös ikäviä seurauksia.

      Tykkää

  2. Oi kirjoita seksistä, kirjoitathan joskus kun olet valmis? Sitähän lihavalla ei toki ole tai jos onkin, se on sitä että maataan paikallaan ja mies vähän tökkii jonnekin rakoon. Vai mitenkäs nämä mielikuvat yleensä menivätkään?

    Se on ensimmäinen ja minusta ahdistavin asia jossa omien dimensioiden muuttumisen huomaa suuremman painonpudotuksen jälkeen. Pitäisi, ei vaan haluaisi nauttia ja yhtäkkiä sitä on tietoinen ihan kaikesta: rinnoista, jotka joku on puhkaissut, takamuksesta joka roikkuu, jopa sormista jotka tuntuvat jotenkin vierailta, kovilta ja kylmiltä ja joiden kosketus on muuttunut. Rentoutuminen on mahdotonta.

    Tykkää

    • Kyllä! Kirjoitan seksistä.

      Se oli alunperinkin yksi niistä aiheista, joista haluan avautua, kertoa oman näkökulmani, omista kokemuksistani sekä myös ottaa kantaa niihin lukuisiin kummallisiin oletuksiin, mitä ihmisillä on lihavien ihmisten seksielämästä tai, herra paratkoon, seksistä lihavan ihmisen kanssa!

      Ja koska sekin kokemus minulla on, kerron myös aiheesta Seksi, kun oma keho on itselle vieras.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.